Eikö loppumattomassa remontteeraamisessa kiteydykin zeniläinen tavoite: matka todellisuuden ytimeen ilman järkeä ja sanoja?

IHAILEN TUHANNESTI zeniläisyyttä. Mieleeni astuu taivaallinen tyyneys,
sielua pehmittävä kuin lihamestarin lehtipihviä marmoroiva nuija, kun teeveen
matkailuohjelmassa japanilaismunkki haraa hiekkaa kivipuutarhassaan.
Tai entäpä teeseremonia… Retkahdan räsynukeksi autuudesta, kun vihreä
teepuuteri vispilöityy viehkosti veteen kimonoasuisen horunin hyppysissä.

Olen itse taitellut paperista origamikurkia. Jousiammuntaa en ole kokeillut,
mutta hei, onhan minulla kämppä!

Sillä eikö sen loppumattomassa remontteeraamisessa kiteydykin
zeniläinen tavoite: matka todellisuuden ytimeen ilman järkeä ja sanoja?

AJAN VANNOTAAN PARANTAVAN haavat, mutta kyllä se myös viiltää niitä.
Eräänä litisevänä kevätpäivänä takapihan kalliolla seistessäni huomasin
lumimassan alta paljastuneen tiilikaton vaativan tursuavan sammalkasvustonsa välitöntä epilaatiota. Sokkelissa näkyy murtumia, joita ei enää pelkkä laasti luuduta.

Ja talon sisäpuolella tuntuu koko ajan olevan meneillään jokin omakohtainen
kohennusprojekti, jonka kulmahampaat kirskahdellen vannoo olevan "varmana viimeinen". Vaan annahan olla – kun koittaa hiljainen hetkenpätkä, kiltti tyttö kyllä keksii itselleen oitis rehkittävää saadakseen päänsilityksen ja silkkinauhamitalin ties keltä. Zeniläisyydessä on sanonta: ”Kun olet huipulla, jatka kiipeämistä.”

Ei kun tikkaat pystyyn ja katonharjalle harjaamaan.

MIKÄLI ZENILÄISYYS alkoi nyt kovinkin kiinnostaa, voi sen metodeihin
perehtyä kotioloissa esimerkiksi piikkaamalla vanhoja seinälaattoja timpurivasaralla ja taltalla. Kun on päässyt viiteensataan yksilöön, pää on pölyssä kuin tomusokerikondiittorilla, sormissa on rypäleittäin viereen lyödyn vasaran aiheuttamia hyytymiä ja lattia on polviin saakka sahahampaista laattamurskaa. Koska laattoja on silti jäljellä vielä yli sata,
otan käyttöön niin sanotun tyhjentyneen mielen tekniikan.

Taltta, vasara, naps. Taltta, vasara, naps. Taltta, vasara, naps. Taltta, vasara, aaarrrgh!

KEVÄT ON MUUTENKIN muutenkin otollista aikaa meille zeniläisille remonttireiskoille. Valon iskevä ilmahyökkäys ikkunoista saa paitsi tarttumaan pölyhuiskaan entistä pontevammin, myös pläträämään maalilla ennen näkemättömällä intensiteetillä. Sanotaanhan jo laulussakin, että kevät toi maalarin ja syksy sen vei. En tosin ole varma, tarkoitetaanko viisussa irtosuhdetta vai luomisen intoa.

Olen laskenut, että kahden vuoden aikana olen maalannut kämpässäni yli 70 eri kohdetta, joista osan neljään kertaan. Tämän määrän luulisi jo riittävän, vaan ei, kun on päästy listan viimeiseen listaan, on alkupäässä tapahtunut jo uutta hilseilyä ja kellertymistä.

Olen sitä paitsi päätynyt siihen lujaan lopputulokseen, että luotan enää vain valkoiseen maaliin. Kaikki muut sävykartasta valitsemani vivahteet näyttävät tyystin toisenvärisiltä seinissäni. Beessi on esimerkiksi vaaleanpunaista. Ja harmaa sinistä.

Pahin moka oli eräs tietty ruskean sävy. Mutta koska olen lady, jätän kertomatta, mikä siitä tuli mieleen.

AURINGONSÄTEIDEN lämmittäessä kämppää sitkeimpäänkin remonttimeditaation harjoittajaan viriää veltostuttava kevätväsymys. Lattialle on pakko kellahtaa, samaan kohtaan kuin kissatkin eli aurinkoläikkään. Vaan eipä hätää. Onhan muuan maineikas zen-munkki lausahtanut
oppilaalleen myös näin: "Mikset vain istu alas ja ole hiljaa?"

Sanottu ja tehty.

Teksti Asta Leppä. Kolumni on alun perin julkaistu Kodin Kuvalehdessä 9/2010.