Luirunlaihoilla käsivarsillani olen kangennut kiviä, kiskonut kirjahyllyjä ja rahdannut märkätilalevyjä.

ILMAN ÄIJÄÄ, MUTTA KÄMPÄN KERA minusta on sukeutunut toinen nainen.
On pitänyt käydä työhön yksin. En ole voinut säksättää kenellekään tekemättömistä töistä,
niistä muka miesten, tai siirtää niitä aina vain mañana – ja jos vaikka olen näyttänyt
nätisti säärtä, siellä ne ovat yhä.

Luirunlaihoilla käsivarsillani olen nyt kangennut kiviä, rahdannut märkätilalevyjä,
kolannut loskalunta ja kiskonut kirjahyllyjä. Vaan pois päivittely, painaahan tuhti
taaperokin pikkuäidin sylissä viisitoista kiloa – eikä pesukone tai sementtisäkki
pane läheskään niin paljon kampoihin niin kuin kaupassa lakupiipuista ja suklaapötköistä puristava potra jälkeläinen.

LISÄKSI OVAT ERI RAKKINEET, JOITA OLEN aikoinani kammonnut kuin kummajaisia.
Mutta nyt totuus on valjennut minulle: olen tutissut turhaan. Kun vaikka poraa kipsiseinää
porakoneella, ei toimenpide ole sen kummempi kuin suhauttaisi sähkövatkaimella munasokeriseosta. Tasohiomakone on vähemmän vaikea värkki kuin vohvelirauta. Puhumattakaan ruuvinvääntimestä  – sehän on kuin piippaisi kultakutrejaan höyrykihartimella.

Rautakaupasta on tullut kosmetiikkaosastoa tärkeämpi shoppailukohde – ja mikä parasta,
joka kerta löytyy hehkun poskille saava hilavitkutin. Ajatelkaa nyt vaikka itsevalaisevaa vesivaakaa – miten olennainen peli pimeän työn tekijöille. Entä seinään kiinnitettävä porauspölynkerääjä? Eihän ilman semmoista pärjää! Ja kuka kykenisi vastustamaan lampaanvillaista maalauskinnasta, jolla saa kätevästi maalattua vaikka… Ööh… No, jotakin.

YKSINHUOLTAJAÄITINÄ JOUTUU toisinaan venymään toimesta toiseen. Lapset kyllä viihtyvät tilassa, jossa seinät on revitty ja nurkkiin röykkiöityy romua, mutta annahan olla kun pitäisi varoa juuri kunnostettua. Senkin jälkeen kun on kymmenen kertaa varoitettu lakatusta lattiasta, eiköhän joku pian "unohda" asian ja kipitä karvaisilla kotisukilla tahmean parketin poikki.– Katso, äiti. Tästä on kulkenut jeti.

HERSYVÄÄ HOHOTUSTA EI KIRVOITTANUT minusta sekään, kun isoveli yllytti pientä ja tyhmää lipaisemaan vastamaalattua seinää. Katkera kiljunta kiiri kämpässä, kun se valkea ei kuulemma maistunutkaan vaniljalta. Edellä mainittujen lisäksi on kaadettu liimapullo, astuttu märkään maalipurkinkanteen (ja pinkaistu tietysti karkuun) ja sotkettu tukkaan saumasilikonia. Ja varmaa on, että juuri silloin, kun äiti hoippuu a-tikkailla kiinnittämässä plafondia kattoon, niin pikku pellavapää huutaa pyyhkimään. – Ja heti!

NYT VOI SITTEN MIETTIÄ, MITEN TÄMÄN ikinaisellisuuteni laita on nykyisin. Onko minusta tullut jo puolinainen? Myönnettäköön, että peilistäni kurkistaa useinkin kauheuskilpailujen toinen perintöprinsessa. Meikilläkään ei asiaintila paranisi, sillä naamaan pätee sama kuin muihinkin maalaushommiin – alustan pitäisi olla ensin tasaiseksi hiottu. Tukkatyylini edustaa niin ikään muodikasta sinne tänne sojottavaa lookia, joka on tuttu myös Wilho Ilmarin vuonna 1939 ohjaamasta elokuvasta Seitsemän veljestä (näyttelijöillä tosin taisi olla peruukit).

Mutta yksi etu tällä homssantuusana kulkemisella on. Nimittäin sitten kun joskus tällää ja
tupsuttaa, olotilaan lipuu kiloittain iloa. On kuin kunnostaisi ekotorilta löytynyttä ikäloppua senkkiä: tahran, tomun ja tuhrun alta löytyy vielä ihan kelpo kapine.

Ja siihen tyytyy mitä tyytyväisimmin mielin.

 Teksti Asta Leppä. Kolumni on alun perin julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2010.