Raisio on paikka, jonne mennään ja josta tullaan. Harvoin sinne jäädään.

PROFEETAT EIVÄT OLE MAINEESSA omalla maallaan. Mutta omalla maallakaan
ei ole mainetta omiensa parissa. Minulla on roiman ristiriitainen suhde paitsi maakuntaani
(”Helky laulu Auran rantain…”) ja murrealueeseeni (mää ruukaan puhua tämmöttös),
niin myös kotikaupunkiini Raisioon.

Kaikkihan tietävät, että Raisio on risteyksestä rönsynnyt rykelmä taloja ja tehtaita,
jonka läpi rekat jyristävät yötä päivää ja asukkaatkin posottavat mieluusti muihin
maisemiin aina tilaisuuden tullen.

Täkäläinen kulttuurimaisema käsittää margariinitehtaan mustuneet siilot, öljyjalostamon
ja jättitelakan jalot siluetit sekä kauppakeskittymän, jossa kansalaiset vetävät lauantaisin hilpeät shoppailuhiprakat.

Ainoa merenrantakin on ryvettynyttä rutakkoa, jossa pulikoivat pelkät nokikanat ja naarassorsat.

Raisio on paikka, jonne mennään ja josta tullaan, mutta jonne harvoin jäädään.

KUMMA KYLLÄ, JOUKKIO MITÄ SULOISIMPIA lapsuusmuistojani liittyy tähän kaupunkipoloon.
Joskus tosin tuntuu, että 70-luvusta on aikaa yhtä paljon kuin barokista, niin muuttunut on
nykymaisema ja niin toiset ovat tavat. Oli aika, jolloin koulumatkalla kelkkailtiin alas jyrkkää
hiekkatietä. Lähipellolla heilimöi vehnä ja kiuru kikersi – oli jopa kaivo, josta sai hakea
makeaa lähdevettä. Melkein kaikki tunsivat toisensa mutkan kautta, ja oli kylmä tai vaikkapa
vari, me lapset kirmasimme metsässä.

Sittemmin Raisio sai uuden, ilmavan imagon: siitä tuli ”Town of Today”, ja leikkitanhut kaavoitettiin.

Samalla moni asia – kuten keväiset roskienkeruutalkoot – jäivät jonnekin sinne rokokoohon.
Sillä tätä nykyä kotiseutua ei rajaa enää kaupunki; se on kutistunut omaksi pihaksi.

UUTUUDENVIEHÄTYKSESTÄ HUOLIMATTA historian kerrostumat tekevät
ihmisrukalle hyvää. Se saa hänet tuntemaan itsensä lenkiksi jatkumossa, merkkihenkilöksi siis.
Ja mitä aarteita kotiseutuni siinä suhteessa tarjoaakaan, jos jaksaa hiukkasen kuopia!
Pyöräilymatkan päässä kämpästämme sijaitsee viikinkiajan kalmistoja. Ihanan kylmässä
kirkossa on esineistöä 1300-luvulta. Takapihan metsästä löytyy louhimo, josta talolliset
ovat leikanneet kiveä perustuksia varten – pyörätien varrelta Inkoisten talon rauniot,
joita jäkäläpartaiset omenapuut kiertävät kuin hautaa vartioivat haamut.

Pientaloja tiukkuvat pellot olivat vielä muutama tuhat vuotta sitten loiskivaa Itämerta,
ja läheiselle kallionnyppylälle, jota lapset ovat kutsuneet ”Saareksi” jo silloin kun itse
olin ipana, rakastavaiset ovat kaivertaneet nimikirjaimiaan sydänten sisään ennen
viime maailmansotia.

Säännöllisin väliajoin ohjaamme polkupyörämme kotiseutukeskukseen, jonka Juhana III
lahjoitti äpärätyttärelleen vuonna 1577. Nautimme siellä mehut ja pullat ja heitämme
huulta isännän kera, joka ei tosin ole sukua kuninkaalle – tai ehkä onkin.

LAPSUUDEN JA NYKYISYYDEN VÄLISSÄ budjasin stadissa viisitoista vuotta. Kaupungit
kuitenkin muuttuvat kovaa vauhtia, ja niiden asukkaat kävelevät aina vain nopeammin.
Helsinkikin lienee jo tyystin toinen tyyssija kuin viisi vuotta sitten, ja oppimani oikopolut
ovat jo oionneet toisaalle.

Nuorena arvosti asuinseudun anonymiteettiä, sillä elämä piti aloittaa puhtaalta pöydältä.
Nyt kun lipaston päälle on kertynyt kasakaupalla kamaa vuosien varrelta, yhteisöllisyys
on alkanut viehättää kuin uudet hampaat teettänyt kotikylän Kake. Kyllä kaupan kassa
saa minut tunnistaa – ja mikä ettei apteekkarikin.

Eikä siinä vielä kaikki. Tutut jutut tarjoavat kaupanpäällisiä. Kun näet on pää
pilvien päällä ja juuret syvällä kotimullassa, mielikuvitus kukkii pulleana
kuin pionit äitini pihamaalla.

Teksti Asta Leppä. Kolumni on alun perin julkaistu Kodin Kuvalehdessä 17/2010.