Raskaustestin punainen neste muuttuu värittömäksi. Pieniin päin!

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.

Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.

Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.

Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

Vauvat vaativat jatkuvaa hoivaa ja huolenpitoa, vähän hemmotteluakin. Näin väittävät asiantuntijat ja kätilöt ja äidit. Vauvoilta ei asiaa ole tiedusteltu. Kaikesta päätellen ne ovat eri mieltä, ne ilkimykset.

Jos vauvat haluaisivat uhrautuvaa hoivaa ja turvaa ne tietysti pulpahtaisivat perheisiin, joissa niitä oikeasti kaivataan. Kuten meille.

Lisääntymissuunnitelmat ylikansoitetussa maailmassa ei ole järkeviä, myönnetään. Mutta kun kuume iskee, järki tallautuu jonnekin oikean aivolohkon kätköihin, tavoittamattomiin. Ja sitten aletaan odottaa kuukautisia, joita ei tulisi. Eiväthän ne voi tulla, sillä lapsenteko on mitä yksinkertaisin asia. Tuttavapiirissä on monta tyttöä, jotka ovat tulleet raskaaksi tuskin nuuhkaistuaan miehen suuntaan.

Ei, vauvat eivät halua syntyä toivottuina. Ne tulevat teinitytöille tai lapsenvihaajille ja kuvittelevat hellyyttävänsä näitä kakkavaipoilla ja yöitkulla. Me vauvakuumeiset pyörittelemme kuukaudest toiseen hyppysissämme Predictor-pakkausta, valmiina raskaustestaamaan itsemme, jos kuukautiset ovat päivänkin myöhässä. Me laskemme ovulaation ajankohtaa ja mittaamme lämpöä ja nostamme jalat seinälle. Ja petymme. Kerta kerralta kuukautiset alkavat tuntua enemmän keskenmenolta.

Meidän perheen vauvakuume kesti kiihkeänä puolisen vuotta, keskenmenoon asti. Kun palasin sairaalasta, mies oli kätkenyt kaikki siihen mennessä neulomani vauvantöppöset. Uusia en ryhtynyt tekemään.

Seuraavat kuukautiset tulivat ajallaan, ja seuraavat ja seuraavat. Ne eivät enää edes järkyttäneet. Oikeastaan koko hössötys alkoi tuntua naurettavalta. Oli aikaa ajatella muutakin, kuten vuokra-asunnon etsimistä pääkaupunkiseudulta. Piti muuttaa uudelle, täysin vieraalle paikkakunnalle. Piti purkaa tenttisumaa ja kiirehtiä tutkielman tekemistä, jotta saisi opinnot päätökseen kevään aikana. Kaiken kaikkiaan tulimme taas tajuihimme.

***

Se meistä ja seestyneestä elämästämme.

Eräänä aamuna hiivin taas vessaan testiputken ja tykötarpeiden kanssa. Parikymmentä minuuttia odotusta, ja punainen neste on muuttunut värittömäksi. Pieniin päin!

Pohdimme asiaa hetken miehen kanssa ja menemme sitten keittiöön juomaan aamukahvia. Kumpikaan ei uskalla riehaantua.

Soitan neuvolaan. Sieltä onnitellaan, kuten onniteltiin edelliselläkin, onnettomasti päättyneellä kerralla. Sovimme ensimmäisestä käynnistä parin viikon kuluttua.

Noina viikkoina uskallan tuskin käydä vessassa, ettei tämäkin Sirkka Sikiö valahtaisi ulos.

- Ei se enää ennen aikojaa tule, lupaa kätilö sitten, kun neuvolakäynti lopulta koittaa, ja minä uskon vanhemman naisen sanaa.

Sitten saapuu aamu, jolloin aamukahvi lisukkeineen tulee ulos samaa tietä kuin oli mennytkin. Alkaa kolmen kuukauden oksenteluputki, jonka aikana tuskin vissy pysyy sisällä. Pyöreästä äidinmassusta ei tietoakaan. Sen paikalle syvenee kuoppa, kun paino putoaa syöntiyrityksistä huolimatta.

- Miten olisi, jos tekisimme vain yhden lapsen, mutta hoitaisimme sen sitten sitäkin paremmin?, ehdotan miehelle.

***

- Kuulostellaanpa, joko sieltä löytyisi sydänääniä, sanoo kätilö ja saa minut kalpenemaan.

No niin, nyt se sitten varmistuisi, se mitä olen epäillyt kaikki nämä kolme kuukautta: siellä ei olisi mitään. Olen vain halunnut raskautta niin kovasti, että kuukautiset ovat jääneet pois silkalla tahdonvoimalla.

Mikä turhauttava häpeä se olisikaan: näinen on käynyt neuvolassa jo kaksi kertaa mittauttamassa ja punnituttamassa itseään, eikä edes ole raskaana.

- Käy tuohon pitkäksesi ja nosta paitaa, niin kuunnellaan.

Pluirt. Kätilö levittää kylmää voidetta olemattomalle vatsalleni ja alkaa liikutella "mikrofonia" sen päällä. Kaiuttimesta kuuluu suhinaa ja hermostuneen mahani murahtelua. Sitten: pump-pump!

- Se on istukka, kätilö valistaa.

Vai on siellä sentään istukka. Mietin, voisiko valeraskaudessa onnistua kehittämään itselleen valeistukan...

- Siinä se on! Kuuletko, puolta nopeampi syke kuin sinulla itselläsi.

Tik-tik-tik. Pinenen pieni tikitys ponnistelee ilmoille ruoansulatushuminoitteni seasta. Ihan oikean lapsen ihan oikeat sydämenlyönnit.

Poislähtiessä melkein itkettää.

***

Ultraääni ei jännitä niin paljon, kun on kuullut läpsen sydänäänet. Tällä hetkellä tuntuu tärkeimmältä, että lapsi yleensä on olemassa.

Silti mustavalkoiselle kuvaruudulle hahmottuva kuva pudottaa omalta sydämeltä kourallisen kivensiruja. Kaikki on koossa: pallomainen pää, sen molemmin puolin herneenkokoiset nyrkit. Takana selkä ja pystyssä pyllöttävä takamus sekä hennot jalat. Hoitaja esittelee kuvan meille pala palalta, sillä ilman apua emme hahmottaisi ruudulta mitään.

Hoitaja mittaa lapsen pään ja reiden ja päättelee, että napero onkin pari viikkoa nuorempi kuin ensimmäinen laskettu aika osoittaa. No, sama se. Tuttavapiirin veteraaniäidit ovat jo ehtineet evästää, etteivät mitkään lasketut ajat niin tarkkoja ole.

Ultraääni on hieno asia. Etenkin, kun siihen pääsevät jo muutkin kuin riskiryhmät ja ne, joiden raskaudessa on jotkain poikkeavaa.

Erityisen hienoa on se, että myös isä saa nähdä kupeittensa hedelmän. Kun äidillekin tuottaa vaikeuksia uskoa raskaudentilaansa, isälle se varmaan on vielä vaikeampaa.

Mutta televisiokuvaahan me uskomme.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 2/1989.