Rakastuin Veikkoon DELETE 12968

Meille muutti Veikko. Enää en selviäisi ilman.

Ostin ensimmäisen asuntoni niin, etten ollut nähnyt kämppää. En päässyt katsomaan sitä, mutta miehen mielestä se näytti kivalta. Arvelin, että on hyvin epätodennäköistä, että asunnossa ei olisi lainkaan hyviä puolia. Kun muuttaisimme, löytäisin ne. Huomaisin huonotkin, mutta keskittyisin hyviin.

Siitä tuli ihana koti.

Koiran hankkimisessa en ollut yhtään niin rento. Punnitsin riskejä 20 vuotta. Hirveästi teki mieli, mutta tiedostin vaarat: koira voisi olla hankala. Se voisi räksyttää ja hyökkäillä. Olla jotenkin yleisesti ärsyttävä, ihan erilainen kuin toivoisin.

Toisaalta eivät lapsenikaan ole olleet sellaisia kuin kuvittelin. Ja silti rakastan molempia.

Tänä keväänä tajusin, että olen valmis. Tulkoon koira, olkoon riesa, mutta haluan sen nyt.

Kaksi viikkoa sitten meille muutti Veikko, villakoiranpentu. Niin täydellinen pieni koirapoika, että hymyilen nykyään unissanikin.

Veikko hoitaa hommat, joihin en äitinä pysty. Kun kymmenvuotias raivostuu, läimäisee ovensa kiinni eikä päästä minua sisään, kysyn saako Veikko silti tulla. ”Vaan se”, kuuluu porun keskeltä ja ovi raottuu. Veikko luikahtaa sisään ja nuolee kyyneleet.

Joskus tuntuu, että Veikko ei ole edes koira. Se on rakkaus, jolla on neljä tassua. Kun se nukkuu sylissäni, lötkönä selällään, supatan sille: Kiitos kun tulit. Ja anteeksi kun epäröin.

Anna Sillanpää, toimittaja