Moni äiti ja isä on väkivaltainen lastaan kohtaan, mutta ei ymmärrä olevansa, sanoo psykologi Kaisa Lumijärvi.

HAUKKU TEKEE HAAVAN.

Moni äiti ja isä on lastaan kohtaan väkivaltainen, vaikka ei ymmärrä olevansa. Vitsinä sanotaan, että kolme kasvatuskeinoani ovat uhkailu, kiristys ja lahjonta. Ne ovat henkistä väkivaltaa.

Perinteisesti ajattelemme, että lapsen kurittaminen tarkoittaa fyysistä väkivaltaa. Oikeasti myös henkinen väkivalta on kuritusta. Fyysinen ja psyykkinen kipu aktivoivat lapsessa samat aivoalueet.

Tutkimuksissa melkein puolet vanhemmista kertoo haukkuneensa lastaan tyhmäksi viimeisen vuoden aikana. Luulen, että luvut olisivat vielä suuremmat, jos olisi osattu kysyä tarkemmin lapsen mitätöinnistä, syyllistämisestä ja rakkauden epäämisestä.

NIPPAISU ON VALESANA.

Me aikuiset olemme hyviä laimentamaan sanoja. Lapsen kovakourainen retuuttaminen voi muuttua tönäisyksi, nipistäminen on vain nippaisu. Uhkailu ja mitätöinti muuttuvat puheessa ja omassa mielessäkin kasvatukseksi.

Aikuisen ja lapsen välinen suhde on ihmissuhde siinä missä muutkin. Emme hyväksy parisuhteessa sitä, että toista pelotellaan, uhkaillaan tai lahjotaan. Samat asiat muuttuvat lapsen ja aikuisen suhteessa jotenkin sallituiksi. Se on järjetöntä. Lasta pitäisi suojella vielä enemmän, koska lapsi on aikuisen varassa.

JÄÄHYPENKKI PITÄISI KIELTÄÄ.

En pidä television Supernannystä. Supernannyn jäähypenkkineuvot pitäisi unohtaa. Jos leikki-ikäinen lapsi käsketään yksin omaan huoneeseen, kun hän on hankala, hän jää tunnemylläkässään yksin. Lapsi tarvitsee syliä rauhoittuakseen. Yksinäinen jäähy on pelottava kokemus.

Jäähylle eristetty lapsi oppii, että vanhemmat hyväksyvät minut vain, kun olen kiltti, iloinen ja reipas. Jos lapsella ei ole lupa ilmaista kiukkua ja turhautumista, hän ajattelee, että ne tunteet eivät ole sallittuja. Siitä voi tulla vaikeuksia myöhemmin. Viimeistään parisuhteessa.

Vanhemman vastuulla on rauhoittaa ensin itsensä ja sitten lapsi. Jos jonkun pitää poistua paikalta, jotta tilanne rauhoittuisi, vanhempi voi laittaa itsensä hetkeksi jäähylle. Samalla kun vie roskia, ehtii hengittää syvään.

LAPSET KUULEVAT TUNTEITA.

Kaikessa sanomisessa sävyllä on väliä. Ratkaisevaa on, onko vanhempi lapsen mielestä pelottava tai onko kokemus ahdistava. On ihan eri asia sanoa ”noin ei voi käyttäytyä” kuin sanoa ”mä en yhtään tykkää sinusta, kun olet tuollainen”.

Vanhemman pitää nähdä lapsen raivon ja temppuilun taakse ja miettiä, mistä se johtuu. Sitten kannattaa sanoittaa tunne lapselle: Sinä olet varmaan nyt väsynyt. Sulla on tainnut olla ikävä kotiin päiväkodissa. Ei ihme, että raivostuttaa, kun varmaan on nälkäkin.

Lapsi oppii empatiaa, kun hänelle ollaan empaattisia.

SYYLLISTY VAIN, VANHEMPI.

Jos puhe kasvatusväkivallasta saa äidin tai isän nyt syyllistymään, hän voi olla tyytyväinen. Se tarkoittaa, että vanhempi välittää. Syyllisyys auttaa myös toimimaan toisin.

Kaikissa suhteissa tulee säröjä, niin myös suhteessa lapseen. Kun mokaa, voi pyytää anteeksi.­ Samalla lapsi oppii, että vanhempikin on vain ihminen.

Kaisa Lumijärvi on 41-vuotias psykologi ja psykoterapeutti sekä 8- ja 9-vuotiaiden lasten äiti. Hän on äitinä kehnoimmillaan nälkäisenä ja parhaimmillaan sunnuntaiaamuisin kahvin jälkeen.

Mitä sinä olet oppinut lapseltasi? Kerro alla kommenttikentässä!

Olitkohan ymmärtänyt

Psykologi: "Moni vanhempi on tietämättään väkivaltainen lastaan kohtaan"

Supernannyssa jäähy ei nimenomaan ole lapsen omassa huoneessa. Lapselle annetaan aikaa rauhoittua ja kun hän on rauhoittunut käsitellään yhdessä käytös joka johti jäähylle joutumuiseen. Kyllä tätä empatiaa ja lässytystä korostetaan. Osa nykylapsista tulee aikuisten ja muiden lasten päälle vahingoittamistarkoitusksessa jo päiväkoti-ikäisinä. Supernannyssa ei myöskään pidetä lasta tai lapsen tunteita huonona, vaan tehdään selväksi, että huonoa käytöstä ei suvaita. Kyllä oman käytöksen hallintaa...
Lue kommentti
K

Psykologi: "Moni vanhempi on tietämättään väkivaltainen lastaan kohtaan"

Vierailija: Toinen huono äiti 29.01.2015 klo 06:07 Miksi jäähyn vastustajat aina olettavat mustavalkoisesti, että jäähypaikka on omassa huoneessa tms. johon lapsi eristetään? Meillä ainakin jäähypaikka on samassa tilassa muiden kanssa. Paikassa josta näkee keittöön, olohuoneeseen ja ruokahuoneeseen. Jäähyllä oleva näkee muun perheen ja hänen kanssa keskustellaan. Nimenomaan! Lisäksi jäähyyn ymmärtääkseni kuuluu että lapsen kanssa käydään joka kerta läpi miksi hän joutui jäähylle, jolloin voi...
Lue kommentti

MLL:n ohjelmajohtaja Marie Rautava varoittaa, että suoritusten ja kilpailun korostaminen voi saada lapsen lopettamaan harrastuksen kokonaan.

Suorittaminen vie ilon.

Harrastuksen pitää olla lapsen oma valinta. Ei niin, että vanhempi toteuttaa lapsen kautta omia haaveitaan. Suoritusten ja kilpailun korostaminen voi saada lapsen lopettamaan harrastuksen kokonaan – etenkin, jos hän kokee olevansa ryhmän heikoin lenkki.

Moni lapsi haluaa ponnistella ja kehittyä harrastuksessaan, mutta kaikista ei tarvitse tulla Teemu Selännettä tai Saara Aaltoa. Harrastus saa olla puhdasta ajanvietettä, ja silti siinä voi oppia keskittymistä, kurinalaisuutta, ryhmässä toimimista ja muiden huomioimista.

Minulta vei lapsena liikunnan ilon käytäntö, jossa opettaja kirjasi jokaisen pallonheiton pituuden ja juoksutestin tuloksen. Koripallojoukkueesta jäin pois, kun olin aina kilpailuissa vaihtopenkillä, ja ainoan jälki-istuntoni sain liikuntatunnilta lintsaamisesta. En edelleenkään pidä liikunnasta.

Ryhmän pitää olla turvallinen.

Jokainen lapsi haluaa kuulua joukkoon ja olla arvostettu ja pidetty. Koulussa kiusattu lapsi voi saada harrastusryhmästä kavereita, ja joku toinen saa sieltä onnistumisen elämyksiä, joita koulu ei tarjoa.

Onkin äärimmäisen tärkeää, että harrastusryhmissä panostetaan yhteishengen rakentamiseen. Se pitää muistaa myös silloin, kun vakiintuneeseen ryhmään tulee uusia jäseniä.

12-vuotiasta tytärtäni ehdotettiin telinejumpassa kilpailuryhmään, mutta kerran ryhmässä käytyään hän ei suostunut menemään toista kertaa: kukaan lapsista ei ollut toivottanut häntä tervetulleeksi.

Tiukat aikataulut uuvuttavat.

Jos harrastaminen monta kertaa viikossa sopii lapselle ja vanhemmille, hyvä. Jos aikatauluttamisesta ja kuskaamisesta tulee stressi, on syytä miettiä, tätäkö me varmasti haluamme.

"Vanhemmillakin on oikeus omaan aikaan ilman velvollisuuksia."

Kannattaa seurata lapsen jaksamista. Koulutyö ei saisi kärsiä, aikaa pitäisi jäädä kavereille ja oleiluun, ja välillä saa olla vähän tylsää.

Aikaa tarvitaan myös perheen rentoon yhdessäoloon. Harrastaa voi myös koko perheen voimin, vaikka pelaamista tai retkeilyä. Sitä paitsi vanhemmillakin on oikeus omaan aikaan ilman velvollisuuksia.

Lapset ovat eriarvoisessa asemassa.

Monet harrastusvälineet ja osallistumismaksut ovat niin kalliita, ettei kaikilla perheillä ole varaa niihin. Olisi toivottavaa, että kunnat ja järjestöt lisäisivät edullisia ja maksuttomia harrastusmahdollisuuksia.

Haja-asutusalueilla lapset ovat eriarvoisessa asemassa jo etäisyyksien vuoksi. Koulupäiviin voisikin järjestää enemmän harrastustoimintaa. Myös koulujen tiloja ja välineitä voisi käyttää enemmän sekä ohjattuihin että oppilaiden omatoimisiin harrastuksiin.

Lukeminenkin on harrastus.

Joskus on hyvä miettiä, mitä harrastaminen tarkoittaa. Se ei ole vain aikaan, paikkaan ja rahaan sidottua ohjattua toimintaa. Kotona lukeminen, pelaaminen ja piirtäminen ovat oikein hyviä harrastuksia.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.

Marie Rautava

MLL:n ohjelmajohtaja kävi lapsena partiossa ja oli vartionsa huonoin suunnistaja. Se ei haitannut, koska partiokavereiden kanssa oli niin hauskaa.

Peilin sijaan kannattaa katsoa läheisten katseita.

Suomalainen etsii itseään.

Me suomalaiset häpeämme ihan kaikkea. Olemme kuin murrosikäisiä: kapinoimme järjettömästi tai emme uskalla olla omia itsejämme. Uskon, että tämä johtuu sota-ajan läheisyydestä ja siitä, että etsimme kansana ja ihmisinä vielä identiteet-tiämme.

Moni häpeää vartaloaan, mutta silti alastomuus on meille suomalaisille suhteellisen luontevaa. Se luontevuus on hyvä alku.

Poistu peilin edestä.

Itsensä tuijottaminen on aina huono idea. Päädyn itsekin peilin edessä ajattelemaan, että kauheaa, rypyt oikein hyökkäävät esiin. Parempi on lähteä pois peilin edestä, etsiä peilejä läheisistä ja katsoa itseään heidän silmin. Heidän katseensa on rakastava. Olemme itseämme kohtaan armottomia ja kriittisiä, mutta muut näkevät meidät aivan eri silmin.

Ajattele kroppaasi ulkonäön sijaan toiminnan kautta: mikä upea väline, joka pystyy vaikka mihin!

Hoikkuus ei ole onnistumisen merkki.

Välillä koen huonoa omaatuntoa siitä, että olen hoikka. Hoikkuuteen liitetään ajatuksia itsekurista ja itsevarmuudesta, mutta hoikkuus ei ole mikään onnistumisen merkki.

Vaikka olen ollut aina laiha, suhde itseeni ja kehooni ei ole silti ongelmaton. Olen sairastanut syömishäiriötä, ortoreksiaa, jossa on pakkomielle syödä terveellisesti ja jossa syömisen suunnittelu alkaa hallita elämää. Lisäksi lähipiirissäni on ollut mies, joka nuoruudessani säännöllisesti muistutti siitä, että olen ruma. Tätä traumaa olen käsitellyt terapiassa. Onneksi vaikeat asiat voi parhaassa tapauksessa kääntää vahvuudeksi.

Kehuminen kannattaa.

Kun uskallamme paljastaa heikkoutemme, otamme ne haltuun ja olemme vahvempia. Myyttejä ja kipeitä mielikuvia kannattaa purkaa yhdessä. Vertaistuki on tärkeää: on ihana huomata, että muut pyörittelevät samoja ajatuksia. Melkein kaikki miettivät, kelpaavatko.

Kun hyväksyt itsesi, hyväksyt myös muut. Muista antaa niin tutuille kuin tuntemattomillekin myönteistä palautetta. Kommentti hyvästä huulipunasävystä tai kivoista kengistä voi pelastaa päivän. Se parantaa myös omaa fiilistä.

Nauti naiseudestasi.

Naisellisuuden käsitteen laajentaminen tekisi hyvää meille kaikille. Naiseuttaan voi ilmentää juuri kuten haluaa: kukilla tai meikillä tai vaikka sporttisuudella, mikä omalta tuntuukin.

Tärkeintä on muistaa, että olet mahtava ja arvokas sellaisena kuin olet, vatsamakkaroiden määrä ei vaikuta siihen yhtään.

Kukaan ei mahdu muottiin.

Keväällä kuvasin työparini kanssa Älä laihduta -päivän yhteydessä 150 vapaaehtoista. Oli naisia ja miehiä eri puolelta Suomea.

Jokainen kuvattavista poseerasi kameramme edessä alasti mallinuken takana. Mallinuken takaa näkyi nuken jalkoja paksumpia pohkeita, reisiä, vyötäröitä ja käsivarsia. Viesti oli selvä: tämä nukke on väärän kokoinen – minä en. Kukaan ei täytä täydellisyyden vaatimuksia, joita meille syötetään.

Kirjoitus on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.

Mirkku Merimaa

48-vuotias valokuvaaja asuu Hausjärvellä avomiehensä kanssa. Työparinsa Nina Stoltin kanssa Mirkulla on Älä mahdu muottiin -kuvaprojekti ulkonäköpaineita vastaan. Mirkku harrastaa maastopyöräilyä ja hänellä on viha-rakkaussuhde isoihin, kivisiin mäkiin.