Saku Tuominen: Työajat ovat turhia

Yrittäjä ja luovuusguru Saku Tuominen sanoo suorat sanat suomalaisten työajoista ja tekemisen tavoista.

Työajat pitää poistaa.

Minusta on järkevämpää, että ihmisille määritellään selkeät tehtävät ja he saavat itse päättää, koska ja missä he niitä tekevät. Jos joku on niin tehokas, että hän saa kaiken tehtyä kolmessa päivässä, se pitää sallia ja antaa loppuviikko vapaaksi. Kun sanon suomalaisille johtajille, että työajat pitäisi poistaa, he vastaavat usein, ettei se ole realismia isoissa firmoissa. Miksei? Maailma on täynnä isoja pörssiyrityksiä, joissa se toimii. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa amerikkalainen Best Buy, jonka liikevaihto yli 15 miljardia dollaria.

Teemme töitä kuin koululaiset.

Me käyttäydymme töissä kuin pienet lapset ja olemme henkisesti kuin peruskoululaisia. Kun vastaan tulee pienikin ongelma, ensimmäinen reaktio on valittaa ja huutaa esimiestä apuun sen sijaan, että ratkaisisimme ongelmat itse. Laitamme meileihimme cc:ksi esimiehen, mikä vastaa kouluaikojen opettajalle vietyä omenaa. Haluamme, että esimies näkee kuinka ahkeria ja kilttejä me olemme olleet.

Vietämme liikaa aikaa työpaikalla.

Jos ihminen miettii asioita uupuneena ja tylsistyneenä työpöytänsä ääressä, hän on ahkera. Jos hän menee miettimään asioita jäätelötötterö kädessä torille, hän lintsaa.Työpäivässämme on paljon tehtäviä, jotka olisi järkevä tehdä muualla kuin toimistossa. Koko työkulttuurimme perustuu edelleen tehdastyön ja kellokortin logiikalle, vaikka valtaosa työstämme on tietotyötä, joka vaatii ajatusten työstämistä, ideointia ja suunnittelua. Siihen toimisto ei aina ole paras ympäristö.

Työkulttuurimme perustuu kyttäämiseen.

Emme luota aikuisiin ihmisiin. Kyttäämme ja kontrolloimme työntekijöitä, ja se tapahtuu tehokkuuden ja luovuuden kustannuksella. Järkevämmässä työviikossa asioita rytmitetään ja niputetaan. Järkevää on pitää rutiinipalaverit lyhyinä ja hoitaa keskittymistä vaativat asiat muualla kuin avokonttorissa. Poikkeuksen muodostavat tietysti paikalla olemista vaativat ammatit, kuten kirurgin, bussinkuljettajan tai vaikkapa kokin työt.
Ihmiset eivät uuvu, koska he tekevät paljon töitä.

Ihmiset uupuvat enemmän ja helpommin kuin koskaan. En usko, että suurin ongelma on se, että he tekevät liikaa töitä. Isompi ongelma on se, että työtehtävät ovat epämääräisiä. Vaikka töitä tekisi valtavasti, tuntuu että mitään ei saa aikaiseksi. Se uuvuttaa. Ihminen saa tyydytystä saadessaan jotain aikaan.

Palaverit ovat sekä liian lyhyitä että pitkiä.

Vatvomme tunnin asioita, jotka olisi mahdollista päättää kymmenessä minuutissa ja toisaalta me yritämme ratkaista haastavia asioita aivan liian lyhyessä ajassa. Päivät täyttyvät tehottomasta puuhailusta (säätämisestä), ja tästä seuraa, että ajaudumme tekemään kunnon töitä lähinnä vain iltaisin ja viikonloppuisin.

Emme keskity huolella mihinkään. Kun palaamme illalla kotiin, yritämme laskea kierroksia valkoviinillä. Sen seurauksena nukumme huonosti ja tarvitsemme kahvia saadaksemme aamulla koneemme käyntiin. Vietämme päivämme kahvin ja valkoviinin välimaastossa.

Huonosta johtamisesta puhutaan paljon, mutta ehkä kaikkein suurin johtamisongelma on jokaisen työtä tekevän korvien välissä. Harva osaa johtaa itseään.

 

Lue lisää Suoria sanoja täältä.

Kommentit (9)
Vierailija

"Suorat sanat" on erinomainen ja haasteellinen kirjoitus. Esim. opettajille ajetaan edelleen kokonaistyöaikaa, joka nimenomaan sitoo istumaan opehuoneen työpöydän ääressä!

Mutta valoa näkyvissä(kö) Turun koulumaailmassa? Opetustoimen johto

haastaa lukiota uudistumaan esittämällä paikkaan ja tarkkaan aikan sitomatonta verkko-opetusta!

Vierailija

Entä jos muutetaan työkulttuuri kokonaan ja jokaisesta työntekijästä leivotaan yrittäjä (omaan työhönsä)? Ruotsissahan tällaista toteutettiin jo 90-luvulla - en tiedä, miten on nykyisin. Suomessa olisi jo muutenkin aika parantaa yrittäjien olosuhteita, joten se voitaisiin toteuttaa samassa yhteydessä eli yrittäjille työttömyyskassoja, sairaslomakassoja jne.

Julia Hurnanen, 19:

"Teini, älä alistu ulkonäköpaineisiin"

Ulkonäkö on vain pieni osa ihmistä, mutta voi kaapata nuoren kaikki ajatukset.

Vaatimukset lisääntyvät.

Murrosikäinen ei enää ole lapsi, mutta hän ei myöskään tiedä, millaiseksi on muuttumassa. Silloin moni yrittää rakentaa identiteettiään ulkonäön varaan.

Nuoret eivät nyt ihaile hoikkuutta vaan urheilullisuutta­ ja hyvinvointia. Pakettiin sisältyy, että treenaat salilla ja syöt salaattia, omistat oikean merkkiset tennarit, merkkilaukun ja laadukkaan älypuhelimen – koko lifestyle.

Vaara on siinä, että teini nielaisee syötin sellaisenaan. Moni nuori pitää esimerkiksi rakennekynsiä, ripsien pidennyksiä ja hampaiden valkaisua jo luonnollisina. Koko ajan tulee uusia­ vaatimuksia.    

Somessa olet kuva.

Ulkonäköstandardit tulevat sosiaalisesta mediasta,­ kaukaa ja nopeasti.

Somessa kuka tahansa voi liittyä jonkun superkuuluisuuden­ seuraajaksi. Ihannoitu ihminen päästää seuraajansa näennäisesti hyvin lähelle.­ Jos hän lataa verkkoon kuvan uudesta laukustaan, sillä on valtava vaikutus. Laukusta tulee himoittava.

Erityisesti kuvasovellus Instagram on moninkertaistanut­ ulkonäön merkityksen. Jos on luonnostaan nätti ja lisäksi on varaa kaikkeen rekvisiittaan, voi saada kuvilleen paljon huomiota. Se lisää kiinnostusta entisestään ja voi tuoda tuhansia seuraajia ja
jopa sponsorin.

Jokainen teini lataa kuvia sillä mielellä, että saisi myönteistä huomiota. Joskus voi käydä kuitenkin päinvastoin.

Sosiaalisessa mediassa ihminen on pelkkä kuva. Siellä nuori jää helposti ulkokuorensa vangiksi. Jos saa paljon huomiota, alkaa uskoa olevansa jotain erityistä. Jos kommentit ovat ilkeitä, voi tulla täysin epätoivoiseksi.

Kaikki ihailu ei ole pahasta.

Urheilullisuus on paljon parempi ihailun kohde kuin laihuus tai tupakointi. Jos käy säännöllisesti lenkillä, alkaa voida paremmin. Sekin tuntuu kivalta, että vaatteet mahtuvat päälle. Itsekin kokeilin nyrkkeilyä sen takia, että itsepuolustuslajit­ ovat trendikkäitä, mutta innostuin­ oikeasti.

Oleellista on, kuinka asioihin suhtautuu. Ostaako­ salikortin sen takia, että kuntoilu tekee­ hyvää vai siksi, että yrittää epätoivoisesti muuttua kokonaan joksikin toiseksi? Jo 13-vuotiaat pojat käyvät salilla, koska luulevat, etteivät kelpaa ilman lihaksia.

Kiinnitä huomio hyvään.

Ulkonäkö on ehkä kaksi prosenttia ihmisestä,­ mutta se voi viedä kaikki ajatukset. Itsellänikin oli vaihe, jolloin näin peilistä pelkkiä virheitä. Olin liian lyhyt ja lihava, hiuksetkin olivat vääränlaiset. En pystynyt nauttimaan edes normaalista syömisestä.

Kokemuksesta tiedän, että kun opettelee kiinnittämään huomion hyviin puoliinsa ja persoonallisuus vahvistuu, voi kasvaa ulos ulko­näkö­­paineista.

Muodit tulevat ja menevät. Kiinnostavinta on, kun joku rikkoo standardeja. 

Toisaalta kun haluan palkita itseni, laitan kynnet tai ostan laukun. Saan siitä onnellisen olon, mutta se on ekstraa. Ei identiteettini. ●

Psykiatri Juhani Mattila: Ujo on johtaja-ainesta

Herkkä ihminen on sieluttoman suorittajan vastakohta.

Kunnioita ujoutta

Ujous on häpeällistä ajassamme. Ihailemme tunteettoman viileitä suorittajia ja röyhkeitä menestyjiä.

Ujous on kuitenkin merkki siitä, että sielu on elossa. Ihmisen pitäisi olla huolissaan, jos mikään­ ei jännitä. Jos osaa ujostua tai hämmentyä, on vielä toivoa. Herkkä kykenee tuntemaan ja huomaamaan erilaisia tunteita.

Moni treenaa lihaksia ja syö vitamiineja ja superruokaa, mutta sielu jää huoltamatta. Elämme maailmassa, jossa riittää, että suorituskyky on maksimaalinen ja eteenpäin paahtaminen jatkuvaa. Sellaiseen keskittyvä ihminen on pelkästään materiaalinen olento. Sielun surkastuminen on tuhoisampaa kuin lihasten rappeutuminen.

Olemme saaneet monet tärkeät asiat ujoilta ja herkiltä. Jokainen taiteilija tai suuri ajattelija on pohjimmiltaan herkkä ja ujo.

On outoa, että ujoutta pidetään kummallisena asiana naurettavuuteen asti. Tv-ohjelmissa esiintyjiltä tivataan aina, että jännittääkö ja näkyykö­ jännitys: ikään kuin jännittäminen olisi pääasia eikä itse esitys.

Olisi korkea aika siirtyä ujouden kieltämisestä ujouden kunnioittamiseen. Kun ujous hyväksytään, vapautuu paljon myönteistä energiaa ja lahjakkuutta, joka nyt jää piiloon.

Lapsi saa jännittää

Ujo ihminen on sieluttoman suorittajan vastakohta. Työelämässä ujo on usein tunneherkkä, vastuuntuntoinen ja empaattinen. Ne ovat hyvän­ johtajan ja työntekijän ominaisuuksia.
Herkkä havaitsee epäkohtia työpaikalla ja tunnistaa ristiriidat. Siksi ujon pitäisi saada äänensä paremmin kuuluviin. On esimiehen vastuulla, että­ kaikki uskaltavat ilmaista mielipiteensä.

Ujous yritetään kitkeä pois jo lapsista. Vanhemmat ja ammattikasvattajat ihailevat rohkeutta.

”Mitä sinä nyt tuollaista jännität”, sanomme herkästi. ”Nyt lopetat ujostelun ja menet reippaasti mukaan”, kannustamme. Erityisesti pojan­ herkkyys on häpeällistä.

Opetetaanko ammattikasvattajille herkkyyden ymmärtämistä? On vaarallista, jos lapsi ohjataan­ piilottamaan heikkouden tunteet. Ujo lapsi tarvitsee turvallisen ympäristön, jossa hän voi oppia tunteiden kokemista ja niistä puhumista. Rohkeutta korostavassa kulttuurissa ujo selviytyy piiloutumalla ja ottamalla etäisyyttä. Niistä poisoppiminen saattaa olla todella hankalaa.

Herkkyys tuo onnea

Ujous on kuin ihmisen intiimein iho. Se suojaa kaikkein herkimpiä tunteita ja toiveita. Herkkyys on syvällisen onnellisuuden edellytys, mutta tekee samalla meistä haavoittuvia.
Ujoudesta tulee ongelma, kun se leimataan heikkouden ja huonommuuden merkiksi. Ujo alkaa hävetä ja peitellä todellista minäänsä. Pahimmillaan ujo vetäytyy kokonaan toisten ihmisten seurasta.

Useimmilla meistä on tietoisia tai tiedostamattomia rooleja, joiden kova­ pinta kätkee ujouden. Suojaava rooli voi olla vaikkapa viileä asiantuntija tai puhelias vitsailija. Häpeilemätön pomottajakin voi olla pohjimmiltaan ujo.

Tavallisin tapa selvitä häpeällisestä ujoudesta on vältellä hankalia tilanteita tai karaista itsensä. Jos herkkyyden itsessään kieltää kokonaan, menettää kosketuksen minuuteensa. Terapeuttina näen jatkuvasti, miten herkkyyden kuolettaminen uuvuttaa ihmisen. Herkkyys on ihmisyyden arvokkainta osaa. Sitä täytyy vaalia.

Juhani Mattila

72-vuotias psykiatri ja psykoanalyytikko­ tuntee vuosi vuodelta vahvemmin, että käsittää ihmismielen moninaisuudesta vain häviävän vähän­ jos sitäkään.

Kommentit (4)
Javeman

Meinasin saada minuuteni häviämään työympäristössä, jossa herkkyydelle ei ollut mitään sanansijaa. Olen aina ollut pohjimmiltani herkkä ymmärtämättä sitä, ennen kuin törmäsin ympäristöön, missä kylmäpäinen suorittaminen oli se keskeisin asia. Yök, sanoi pikku-Ykä, kun tajusin tämän, ja vaihdoin ammattia:-) Elämä alkoi hymyilemään ja sain energiani takaisin. Tämän kaiken lisäksi tunnistin aika monta epäkohtaa entisessä duunissani, mutta niistä ei voinut puhua ääneen narsistisen johtajan takia.

Heikki Hiilamo: Kiltti tytär hoivaa kaikkia

Kun omat vanhemmat vanhenevat, keski-ikäinen jää kahden hoivan loukkuun.

Työura jää jalkoihin.

Keski-ikäiset ovat sandwich-sukupolvea, jolla on hoivattavia molemmin puolin. Heillä on vielä pieniä tai jo itsenäistä­ elämää aloittavia lapsia, joita olisi kiva­ tukea taloudellisesti. Samaan aikaan omat vanhemmat vanhenevat ja alkavat tarvita apua.

Etenkin moni keski-ikäinen nainen on ehtinyt ajatella, että lapsenhoidon loputtua voisi keskittyä työuraan. Sitten hänelle tuleekin uusi hoivatehtävä, kun oma äiti tai isä sairastuu. Se voi olla­ niin raskasta ja vaativaa, että ura loppuu siihen.

Yhteiskunta käyttää hyväksi tyttäriä.

Jos sisaruksissa on poikia ja tyttöjä, kokonaisvastuu vanhempien hoitamisesta jää tyypillisesti tyttärille. Pojat ottavat monesti tehtäväkseen jonkin selkeän palasen hoivatyöstä, käyvät vaikka katsomassa vanhempaansa viikonloppuna kerran kuukaudessa.

Meillä pidetään edelleen luonnollisempana, että tytär ottaa hoivavastuun vanhemmista ja vaikka vähentää työssä käyntiään sen takia. Aivan­ niin kuin äiti jää helpommin kotiin hoitamaan lasta. Se on vanha kulttuurisesti opittu malli, joka on muuttumassa hitaasti.

Yhteiskunta käyttää hyväkseen kilttejä tyttäriä. Perustuslaki turvaa kyllä ”riittävät” hoiva- ja terveyspalvelut, mutta ne ovat tarveharkintaisia. Kun vanhus vaikka kotiutetaan sairaalasta, oletus on, että kotona on joku hoitamassa. Se joku on usein tytär.

Vanhus voi raivostuttaa.

Oman vanhemman hoivaaminen on jo valmiiksi vaikeaa, ja vanhuksen persoonallisuus saattaa muuttua muistihäiriön tai muun aivosairauden takia. Voi myös olla, että isä tai äiti haluaa pitää itsenäisyytensä eikä suostu ottamaan vastaan apua. Se saa hoivaajan tuntemaan suurta avuttomuutta ja silkkaa raivoa.

Jos vanhemmat ja lapset eivät ole oppineet aiemmin­ puhumaan vaikeista asioista, ei se tule yhtään­ helpommaksi siinä vaiheessa, kun vanhemmat vanhenevat. Hoivaajaa auttaa, jos hän voi keskustella tilanteesta edes jonkun kanssa, ehkä samassa tilanteessa olevan tai vaikka ammattiauttajan.

Vanhuus kotona ei ole velvollisuus.

Kun itsenäisestä asumisesta tehdään hyve ylitse kaiken muun, vanhukset jäävät yksin koteihinsa. Sen sijaan voisi kehittää vaikka ryhmäasumista, jossa vanhukset, lapsiperheet ja opiskelijat asuisivat samassa. Se lievittäisi yksinäisyyttä ja turvattomuutta, ja omaistaan hoivaavien taakka pienenisi, kun vanhuksella olisi muutakin lähipiiriä.

Suomalainen auttaa eniten.

Kansainväliset vertailut osoittavat, että suomalaiset auttavat vanhoja ihmisiä eniten Euroopassa.

Olemme jotenkin kuvitelleet, että hyvinvointivaltio vaikuttaisi toisin: että se saisi meidät siirtämään perheen sisäistä hoivaa julkiselle vallalle ja vähentäisi kansalaisjärjestö- ja auttamistoimintaa. Tapahtuukin päinvastoin. Haluamme pitää huolta läheisistämme, ja se näkyy paitsi hoivaamisena myös siinä, että yritämme kehittää­ hyvinvointivaltiota eteenpäin. Molemmat kertovat yhteiskunnallisesta luottamuksesta.

Heikki Hiilamo on 50-vuotias sosiaalipolitiikan professori. Hän on huomannut, että ystäväpiirissä puhutaan omien vanhempien hyvinvoinnista jo lähes yhtä paljon kuin lapsista.

Lue lisää:
Lukijan kirje: miten saan vanhemmilleni hoitopaikan?

Sirkka-Liisa Kivelä: Vanhus on kuluerä

Suomalaiset tekevät ahkerasti vapaaehtoistyötä, mutta yhteiskunta ei ymmärrä tukea sitä, sanoo Henrietta Grönlund.

 Välinpitämättömyys on myytti.

"Toisinaan väitetään, että suomalaiset olisivat välinpitämättömiä toisia kohtaan. Se on myytti. Suomalaiset ovat vapaaehtoistyössä Euroopan kärkikastia.

Tänä keväänä asiaa selvitettiin Kansalaisareenan, HelsinkiMission ja Kirkkohallituksen tutkimuksessa. Sen mukaan 31 prosenttia 15–79-vuotiaista oli osallistunut johonkin vapaaehtoistyöhön edellisen kuukauden aikana.

Ihmiset oikeasti haluavat auttaa. Kun perehdyin aikoinaan gradussani

Yhteisvastuukeräykseen, huomasin, että ihmiset tekevät vapaaehtoista työtä syvin motiivein. Siinä näkyy ihmisten arvomaailma. Vapaaehtoistyöhön osallistuvat ovat myös muita onnellisempia ja kokevat elämänsä merkityksellisemmäksi."

Meitä vaivaa varovaisuus.

"Vaikka olemme lähtökohtaisesti auttamishaluisia ja myötätuntoisia, olemme varovaisia. HelsinkiMissiolla oli kampanja Älä jätä ihmistä yksin. Siinä näyttelijärouva puettiin yöpaitaan ja tohveleihin. Hän käveli Hakaniementorilta Sörnäisiin, ja tilanne kuvattiin piilokameralla. Melkein 200 ihmistä antoi hänen mennä ohi puuttumatta asiaan. Koe piti keskeyttää, kun rouvalle tuli kylmä.

Ehkä hyvinvointivaltio on johtanut siihen, että ihmiset ajattelevat asian kuuluvan jollekin viranomaiselle. Jos jollekulle tapahtuu jotain pahaa, suomalaisilla ei silti ole auttamishalua yhtään sen vähempää kuin muilla."

Media korostaa negatiivisia asioita.

"Media tarttuu kaikkeen sellaiseen, mikä on kielteistä. Se, että tänään kaikki meni hyvin tai että 400 senioria kävi vapaaehtoisten kanssa ulkoilemassa, ei ole uutinen. Se on, että yksi vanhus ei ole vuosiin päässyt ulos.

Se onkin niin karmeaa, että ansaitsee huomiota."

Talkookulttuuri voi hyvin.

"Suomessa elää voimakas yhdistyskulttuuri. Yhdistyksiä on urheilun ja kulttuurin aloilla, on potilas- ja edunvalvontajärjestöjä. Ne ovat voimissaan, eikä talkookulttuurikaan ole hävinnyt. Suomalaiset haluavat auttaa.

Hyvinvointivaltio repeilee, ja siksi on syntynyt uutta itse tekemisen kulttuuria.

Itsekin olen halunnut nuoresta asti vaikuttaa. Olen työskennellyt auttavassa puhelimessa, tehnyt ihmisoikeustyötä, ollut mukana kirkon luottamustoimissa ja vaikuttanut Tulkaa kaikki -liikeessä, joka haluaa muuttaa kirkkoa suvaitsevammaksi.

Monissa maissa vapaaehtoistyöstä on oma lainsäädäntö ja asiasta vastaava ministeriö. Meilläkin pitäisi olla. Urheilullakin on Suomessa oma vastuuministeri, ja vapaaehtoistyö koskettaa paljon useampia kuin urheilu. Suomessa vapaaehtoistyö on jäänyt näkymättömäksi eikä sitä tueta.

Lapset ja nuoret pitää ottaa mukaan.

Onhan sekin hyvä, jos lapset saavat vaikuttaa koulussa kerran kuussa siihen, mitä syödään. Mutta heistä on paljon enempään. Lapsia ja nuoria pitäisi kasvattaa osallistumiseen ja vapaaehtoistoimintaan.

Nuorten koululaisten käynneistä seniorien palvelutaloissa  on hyviä kokemuksia. Nuorilla ja senioreilla on paljon annettavaa toisilleen, ja samalla nuoret saavat tuntea, että heistä on apua ja iloa."

Lue lisää:

Auttaminen auttaa myös auttajaa
9 tapaa lohduttaa masentunutta