On ihanaa hoitaa kotia: ansiotyön deadline saa venyä, jos olohuone on imuroimatta, eikä mikään rentouta niin kuin kaappien siivous, kirjoittaa Annina Holmberg.

Annina Holmberg, 46, on kulttuurin moniottelija, käsikirjoittaja ja kirjailija.

_____________________

Kun olin lapsi, haaveilin majakasta. Teininä ajattelin, että ranskalainen linna tai venetsialainen palazzo sopisivat parhaiten kodikseni. Nuorena aikuisena haave haalistui kartanoksi.

Kun yhdeksän vuotta sitten löysin itseni Helsingin Kumpulasta, mietin, että huonomminkin olisi voinut käydä. Neliöt eivät riittäneet kuin korkeintaan pieneen majakkaan, mutta tunnelma korvasi linnan ja palazzon. Halusin juurtua.

Yksi asia on aina ollut selvää: mieheni ja minä emme ole rakentajia emmekä uudisasukkaita. Olemme hakeutuneet vanhoihin taloihin ja nuuskineet niiden ilmapiiriä kuin hiiret. Tunnemme olomme turvalliseksi, jos joku muu on viihtynyt asunnossa ennen meitä, ja tämä koskee sekä kerrostaloja että mökkejä. Lasten ansiosta Melukummuksi nimetty kotimme on rakennettu 1920-luvulla. Sen rakennuttivat Arabian tehtaanisännät, ja sitä on asuttanut monta sukupolvea työläisiä, taiteilijoita ja hörhöjä, joukossa yksi yliopiston rehtorikin. Heidän karmansa voi tuntea. Minulle se on erityisen tärkeää, koska vietän kotona enemmän aikaa kuin muut - työhuoneeni sijaitsee kivijalassa. Kun lapset lähtevät kouluun ja mies töihin, en jää yksin undulaattien kanssa.

Kotiamme hallitsevat kirjat ja parvet. Kesällä keksin, että kirjailijan kotialttari voi olla erillinen kirjahylly, johon on erotettu omat teokset ja omistuskirjoituksella varustetut aarteet, uusimpana Markuksen (Nummi) Karkkipäivä. Hyllystä tuli hieno. Parvet taas jakavat lastenhuoneen soppiin ja "toimistoihin", ja lapset asuvat kuin kahdessa kerroksessa. Ystäväni mielestä huone on Maija Poppasesta.

Kun etsimme uutta kotia (melkoisessa ahdingossa kolmannen lapsen potkiessa vatsassa), raakkasimme pois kaikki keittiöttömät. Niitä oli paljon. Tuntui, kuin arkkitehdit olisivat päättäneet pyyhkiä keittiöt historiaan, vaikka yleisesti hoetaan, että keittiö on kodin sydän. Nykyisen pitkän pöytämme ääressä on istuttu niin, etteivät tuolit enää kestä; on pakko hankkia uudet. Puuhella oli ratkaiseva tekijä ostopäätöksessä. Mitä ovat keraamiset liedet ja induktiouunit sen rinnalla? Ainoa, mitä kaipasimme, oli väri, ja kaksi vuotta sitten hankimme sitä. Auringonkukankeltaista seiniin ja akvamariinia oviin. Tuloksen riemastuttamina valaisimme pimeän eteisen limellä ja murheenkryyni-kylpyhuoneen punaisella. Koska inhoamme isoja remontteja, maalaus saa piristää kiiltävämpiä pintoja odotellessa.

Joskus unissani vaellan vielä ranskalaisen Angelika-linnan käytävillä. Kun herään, olen kuitenkin tyytyväinen näköalaan, joka avautuu makuuhuoneen ikkunasta. Se ei ole yhtä komea kuin elokuvassa Hotelli Firenzessä (Room with a View), mutta sen kesän vehreydessä tai talven valkeudessa silmä lepää. Koska autoja ei ole näköpiirissä, aikamatka 1950-luvulle on mahdollinen. Epäilen eläneeni siellä joskus, kotirouvien kultakaudella. En ole rouvamainen, mutta kotia hoidan työnkin kustannuksella. Deadline saa venyä, jos olohuoneen lattia on imuroimatta, eikä mikään rentouta yhtä hyvin kuin vaatekaappien siivous. Minusta ei saa boheemia pakottamallakaan. Siksi kotini on linnani, vaikkei se sijaitsekaan Ranskassa, vaan naapureiden rikastuttamassa Kumpulassa.

Näin minä asun: 1920-luvulla rakennetussa puutalossa, "raivoidyllissä" Helsingin Kumpulassa.
Kanssani asuvat : Aviomies ja3 lasta ja 2 undulaattia.
Parasta kodissani: Kakluunit, pihaelämä ja talon henki.
Kauheinta kodissani: Remonttia karjuva kylpyhuone.
Asumisen ekotekoni: Käytän kaiken loppuun, äidin vanhat pöytäliinatkin.

___________________________________________________

Lue myös:

> Täyttä elämää raksalla