Tampere on kirjailija Rosa Meriläisen koti ja juna hänen pikkukotinsa. Asuntonsa verhoja hän ei ole vaihtanut seitsemään vuoteen.

Tietokirjailija Rosa Meriläinen, 35 vuotta. Asuu vuonna 1941 rakennetussa kerrostalossa Tampereella.

Asunto on paikka, jossa nukun ja säilytän tärkeitä tavaroitani. Kaupunki on kotini.
Laitan rahaa ja aikaa niihin asioihin, jotka tekevät minut onnelliseksi, mutta asuntoon liittyvistä asioista en ole koskaan keksinyt haaveilla. Asunto ei ole onnellisuuden rakennuspuiden listallani kovin korkealla. En käytä siellä, tai siihen, liikaa aikaa.

Minut tekee onnelliseksi oma rakas kaupunkini Tampere, sen ihmiset ja kahvilat. En omista edes kunnollista kahvinkeitintä, sillä kotona on vaikea asettua rauhassa pöydän ääreen lukemaan kirjaa kahvikuppi käden ulottuvilla. Sellainen luonnistuu kahvilassa niin paljon paremmin kuin kotona.
Juon aamukahvini käytännössä aina jossakin ulkona kahvilassa. Iltateen sentään keitän itse asuntomme keittiössä, mutta jos mieleni tekee illalla kaljaa, juon sen mieluummin baarissa ihmisten ilmoilla.
Pidän kyllä kauniista esineistä, ei siinä mitään. En vain ole koskaan halunnut omistaa niitä kaikkia itse. Nuorempana haaveilin olevani taiteentuntija ja keräsin taidegrafiikkaa. Osa kokoelmastani on esillä asuntomme seinillä. Silmä tosin tottuu kaikkeen, mikä on aina näkösällä, joten saattaa mennä viikkoja, etten pysähdy ihailemaan taidekokoelmaani. Mitä tuhlausta!

ONNEKSI ASUN KAUPUNGISSA, jossa on korkeatasoisia museoita ja pari kivaa galleriaa. Vaihtuvissa näyttelyissä saan säännöllisesti tyydyttää taiteennälkääni. Helsingin juna – yksi pysyvistä kodeistani – puolestaan vie minut parissa tunnissa Kiasmaan, yhteen lempipaikoistani maailmassa.
Kiasman kahvilassa voin syödä, tehdä töitä ja tavata helsinkiläisiä kavereitani. Museon kahvila on monin verroin omaa asuntoani hauskempi paikka.
Ymmärrän kuitenkin, että toiset meistä ovat kädenihmisiä ja nauttivat kauniiden esineiden asettelusta, kotinsa sisustamisesta ja laittamisesta. Kyllä minäkin olin ilahtunut asuntoomme muuttaessani siitä, miten mietitysti ja hyvällä maulla asunto oli tehty, vaikka itse tuskin olisin päätynyt samanlaisiin ratkaisuihin.
En ole seitsemän vuoden aikana tullut vaihtaneeksi kertakaan edes verhojani. Sellaisesta olisi niin kamalasti ylimääräistä vaivaakin!

Olen ahkera tekemään töitä, mutta laiska tekemään kodintöitä. En tavoittele täydellistä kotia. Vaikka verhot eivät ole tyystin merkityksettömiä, ne jäävät aina kakkoseksi liikunta- ja kulttuuriharrastusten, itseni toteuttamisen, rakkaiden ja läheisten tapaamisen ja heidän kanssaan seurustelun keskellä.
Eniten olen harrastanut ”kodinlaittoa” kunnallispoliitikkona. Koska kaupungin kadut ja kahvilat, niiden vapaa ja iloinen meininki, ovat olleet elämässäni viihtymisen kannalta avainasemassa, oli kunnallispoliitikkona mielekästä käyttää useita tunteja viikossa juuri kaupungin ”sisustamiseen”.  Mutta kun olen kuitenkin hyvä tyttö delegoimaan, jätin katujen koristamisen niille, joilta sellainen homma näyttää luontevimmin sujuvan. Itse olen parhaimmillani kahvila-asiakkaana.

Ketä kanssani asuu? Avomieheni ja 5-vuotias poikamme.
Parasta kodissani? Sijainti torin, lukuisten kahviloiden ja erilaisten
ravintoloiden vieressä.
Kauheinta kodissani? Se, että omat tavarat unohtuvat välillä keskelle lattiaa.
Asumisen ekotekoni? Ekosähkö ja kohtuullisuus.
Lempihuoneeni? Vessa. Ilman sitä olisi tukalaa. Muista huoneista voin
oikein hyvin luopua.
Sisustusaarteeni? Kain Tapperin ja Hannu Väisäsen grafiikanlehti, joka on nyt vanhempieni kodin seinällä.
Sisustushaaveeni? Flyygeli.