Reidar Palmgrenin kotipuuhiin kuuluu nelijalkaisten ystävien houkuttelu toffeella loukkuun.

Reidar Palmgren, 44, on tamperelainen näyttelijä ja kirjailija.

Eräs ystäväni kertoi minulle, että ihmisen käsitys omasta unelmakodistaan syntyy jo noin yksivuotiaana. Silloin ihminen nousee jaloilleen ja katsoo maailmaa kaksijalkaisena.
Elin varhaislapsuuteni Helsingin Ullanlinnassa vuonna 1907 rakennetussa kivilinnassa. Huoneet olivat korkeat, ikkunalaudat leveät ja kaikuva porraskäytävä oli koristeltu marmorikuvioinnilla. Saunavuoro oli F-rapussa perjantaisin. Rouva Vesalainen, ahkera talonmies, kolasi jalkakäytävät lumesta jo aamuseitsemältä ja lakaisi rappukäytävät puhtaiksi viikoittain.

Nyt asun Tampereen keskustassa vuonna 1907 rakennetussa puisessa rivitalossa. Ikkunalaudat ovat kapeat, mutta kaakeliuuni jököttää olohuoneessa aivan kuin lapsuuteni kodissa. Rouva Vesalaisen sijaan kahdentoista asunnon taloyhtiössä on kiertävä talkkarivuoro, ja pihasauna on käytössä milloin tahansa,  kunhan sen itse haloilla lämmittää.
Hiiret ovat asuinkumppaneitamme, ja vertailemme naapurien kanssa loukkuja. Viime syksy osoitti, että saksalainen, alhaalta ylös napsahtava giljotiinimalli on kaikkein tehokkain, varsinkin kun käyttää syöttinä toffeeta.
 Hiirten hautausmaa talon takana täyttyi viime syksynä parillakymmenellä
siimahännällä – siinä olivat ainoastaan minun saaliini.
Talvella arki on jatkuvaa hiekoitusta, lumenluontia ja jään hakkaamista. Vesihanat tiputtelevat, ja katolle kertyvä lumivalli sulaa peltikaton saumoista sisään, ellen kurkota sitä kattoikkunoista käsin pois.
Lapsia on talossa paljon, ja talvisin pieni piha täyttyy lumilapioista, kelkoista, suksista ja liukureista. Kesäisin jaloissa pyörivät potkulaudat ja -pyörät, hiekkalapiot, ämpärit ja pallot.
Keskikerros lämpenee kakluunilla, kellari ja ullakko sähköpattereilla. Mitä alemmas elohopea laskee, sitä ahkerammin on halkoja kannettava, pinottava, sytytettävä ja poltettava, tarkkailtava savunmuodostusta ja säädeltävä peltejä.

Sähkön hinta on jatkuva huolenaiheemme. Pihaparlamentti keskustelee ja haaveilee lämpöpumpuista ja maalämmöstä: sallisiko julkisivulautakunta lämpöpumput kadunpuoleiselle seinälle? Ovatko ne niin kovaäänisiä kuin väitetään? Miten kauan pumppujen voi odottaa kestävän? Olisiko maalämpö porattavissa pienelle tontille, keskelle kaupunkia? Antaisiko kaupunki luvan, jos suunnitteilla olisi maanalaista rakentamista? Kannattaisiko sijoitus, jos olisi rakennettava vesi- tai öljykiertoinen patterijärjestelmäkin?
Jokaiselle tällainen puutaloasuminen ei sovi, uskon sen hyvin. Minulle tämä on kuitenkin unelmaa: Asun kaupungin sydämessä hiljaisen puiston laidalla, mutta kävelymatkan päässä kaikesta. Ikkunastani näkyy puita, linnunpönttö ja pätkä käyttämätöntä junarataa. Olen kuin sivukylällä, mutta kauppaan on matkaa vain kolmekymmentä metriä. Kävelen kymmenen minuuttia ja olen rautatieasemalla tai teatterissa, elokuvissa tai kauppahallissa.
Olen onnekas. Jos joku muu asuisi näin, mutta minä en, olisin kateellinen. 

Näin minä asun: Vuonna 1907 rakennetussa puutalossa.
Kanssani asuvat: Kihlattuni Satu Silvo ja 12- ja 16-vuotiaat pojat.
Missä? Tampereen Juhannuskylässä, välillä Sadun luona Helsingissä.
Parasta kodissani? Rauha ja sokkeloisuus, eletty elämä.
Asumisen ekotekoni: Kompostoin, minkä lisäksi kierrätän lasi- ja metallijätteen.
Lempihuone: Olohuone, jossa on kaakeliuuni. Rakastan tulta.
Sisustusaarre: Kaksi ihmisen kalloa työhuoneeni ikkunalla.
Sisustushaave: Kellarikerroksen lattian korottaminen.   

Kuva Pia Arnould                            n