Marja Mykkänen tunnettiin menestyvänä muotisuunnittelijana 1980-luvulla. Mutta uralla oli kova hinta. Vuonna 1986 Mykkänen osti menolipun Neitsytsaarille eikä palannut.
"Olen neljännen polven helsinkiläinen ja vanhin kolmesta tytöstä.
Synnyin heinäkuisena sunnuntaiaamuna 1944. Ehkä se on syy,
miksi jo pikkutyttönä odotin kesää ja haaveilin merestä ja lämmöstä.
Ylioppilaaksi tultuani minulla ei ollut selkeää tulevaisuuden-
suunnitelmaa. Biologia ja maantiede kiinnostivat, ja mietin,
voisinko kenties ryhtyä tutkimusmatkailijaksi. Siinä yhdistyisivät
kaukokaipuuni ja seikkailunhaluni.
Pienestä pitäen olin piirtänyt, maalannut, tehnyt paperinukkeja
ja ommellut nukenvaatteita. Kotona oli vanha Husqvarna-ompelukone,
jolla aloin ommella vaatteita myös itselleni. Olin 10-vuotias, kun
ompelin ensimmäisen luomukseni, kaksiosaisen helleasun.
Pyrin Taideteollisen oppilaitokseen sisustuslinjalle ylioppilasvuonna
1963, mutten päässyt. Aloitin opinnot Helsingin yliopiston
humanistisessa tiedekunnassa.
Samana vuonna menin kesätöihin keittämään kahvia arkkitehti-
toimistoon, jossa tapasin tulevan mieheni. Olin 19-vuotias ja
raskaana, kun meidät vihittiin. Mieheni oli minua 16 vuotta vanhempi.
Vanhempani eivät olleet mielissään. Kristallimaljakko taisi lentää
seinään, kun kerroin uutisen.
Muutimme mieheni kanssa kauniiseen, vanhaan asuntoon Helsingin
Kruununhakaan. Esikoispoikamme syntyi 1964. Jatkoin opintojani,
mutta tähtäimessäni oli edelleen Taideteollinen.
Vuonna 1967 syntyi toinen poikamme. Asuntoamme remontoitiin, ja
remontin aikana asuimme Suomenlinnan Susisaaressa vanhassa
pappilassa, jossa ei ollut juoksevaa vettä eikä sisävessaa. Kahden
ja puolen vuoden päästä syntyi kolmas lapsemme, tytär.
Olin 25-vuotias.
Suomenlinnassa asuessamme suunnittelin ja ompelin hääpukuja
tuttavillemme ja heidän tuttavilleen. Seilasin lautalla Kauppatorille,
missä luovutin vaatteet ja keräsin rahat. Kävin myös mannekiinikoulun
lisäansioiden toivossa. Muotinäytökset olivat hauskoja, mutta kameran
edessä en viihtynyt. Olin sitä paitsi liian eksoottisen näköinen suomalaiseksi.
Ura alkoi haalareista
Kaupoissa ei 60-luvulla ollut erityisen kivoja lastenvaatteita. Aloin
itse ommella kaikkien kolmen lapseni vaatteet. Kerran kävelin Helsingin
keskustassa esikoispoikani kanssa, ja meillä molemmilla oli Marimekon
seeprakankaasta tehdyt huppuhaalarit. Meidät kuvattiin iltapäivälehteen.
Silloin sain ahaa-elämyksen: vaatteiden suunnittelu olisi minun juttuni.
Menin Stockmannin tavarataloon esittelemään mustasta ja kirkkaan-
värisestä nailonkankaasta ompelemiani kääntöhaalareita. Käytin myös
hopeanhohtoista kangasta, jossa lapset näyttivät avaruusolioilta.
Stockmannin sisäänostaja tilasi minulta sata haalaria ja rohkaisi hankkimaan
ompelijoita. Hullunrohkea kun olen, lainasin pankista 10 000 markkaa ja
ostin Pyk-Pukine-nimisen yrityksen ompelimon, joka sijaitsi kellarihuoneistossa
Helsingin Tarkk’ampujankadulla. Nimesin mallistoni Easy-Beasyksi.
Mallistoni myi vuosi vuodelta paremmin, ja aloitimme viennin. Kälyni
tuli apuun ja hoiti palkanmaksun ja kirjanpidon. Siunattu käly!
Kävin myyntimatkoilla Pohjoismaissa ja Euroopassa.
Kipeä ero lapsista
Vaikka kovasti yritin, en sopeutunut aviovaimon ja perheenäidin
rooleihin. Kaipasin kunnon koulutusta, omaa ammattia ja matkustamisen
vapautta. Olin masentunut ja itkin öisin. Päätin erota. Lähdin kodistamme
itsenäisyyspäivänä 1972 vain hammasharja mukanani.
Lapset jäivät turvalliseen kotiinsa isänsä kanssa. Harhailin paikasta
toiseen. Yhdessä mieheni kotiapulaisen kanssa vuokrasimme oma-
kotitalon Metsälästä. Keräsin tyhjiä pulloja saadakseni rahaa bussi-
lippuun. Pidin toki yhteyttä perheeseeni, mutta elinoloni olivat
sellaiset, ettei luontevaa yhteyttä syntynyt.
Vuonna 1974 pyrin neljännen kerran Taideteolliseen, nyt vaatetus-
linjalle. Minut hyväksyttiin yli kymmenen vuoden yrittämisen jälkeen!
Olin 30-vuotias ja superonnellinen. Opintolaina ei riittänyt vuokraan
tai ruokaan, joten tein sekalaisia töitä kaupan myyjänä ja
pankkivirkailijana.
Opiskeluvuosien mukaviin muistoihin kuuluu puvustusten
suunnittelu Risto Jarvan elokuviin Loma ja Jäniksen vuosi.
Jäniksen vuosi kuvattiin Lapissa. Minulla oli siinä pieni rooli
italialaisena toimittajana.
Maailmalle seikkailemaan
Löysin uuden miesystävän, jonka kanssa synkkasi hyvin. Hän oli
kiinnostunut samoista asioista kuin minä – musiikista, muodista
ja matkailusta.
Kesällä 1974 lähdimme kiertämään Yhdysvaltoja bussilla.
Hyppäsimme linja-auton kyytiin illalla, nukuimme bussissa
ja aamulla olimme taas uudessa paikassa.
Olin seitsemännessä taivaassa. Syntymäpäiväni aattona 1974
patikoimme Grand Canyonissa. Kävelimme kohti Colorado-jokea
auringonlaskun aikaan. Näky oli uskomaton! Kanjonin seinämät
hehkuivat punaisen kaikissa sävyissä. Juhlimme kolmekymppisiäni
nauttimalla halpaa kuohuviiniä ja viinirypäleitä puun alla.
Nukuimme taivasalla, ja koska yö oli kylmä, pistimme
jalkamme olkalaukkuihimme. Sydämeni oli pakahtua onnesta.
Neljä vuotta myöhemmin teimme vielä hurjemman seikkailumatkan.
Nähtyämme elokuvan Maailman ympäri 80 päivässä miesystäväni
ehdotti, että mennään mekin. Olin valmis lähtemään siltä seisomalta.
Ompelin nailonkankaasta olkakassit. Alle 10 kilon kassit olallamme
nousimme koneeseen ja matkustimme maailman ympäri.
Uran huippuvuodet
Kun olin opintojeni loppusuoralla vuonna 1977, sain yllätyspuhelun
Anu Pentikiltä Posiolta. Hän tiedusteli, tulisinko suunnittelemaan heille nahkavaatteita – suoraan koulun penkiltä. Vastasin, että totta kai!
Olin ommellut nahkaasuja pojilleni ja miehelleni ja opintojeni ohessa
suorittanut kaavoittamisen kurssin Helsingin Leikkuuopistossa. Minua
jännitti hirveästi, kun köröttelin punaisella kuplavolkkarillani ensi kertaa
Posiolle. Kylässä oli muistaakseni 6 000 asukasta, saman verran poroja
ja jokunen karhukin. Näin alkoi kahdeksan vuotta kestänyt urani Pentikillä.
Se oli elämäni fantastisin työpaikka.
Jokaisen tammikuun ja elokuun vietin Posiolla mallistoja viimeistelemässä.
Meillä oli Anun kanssa hauskaa, ja vaatteista tuli mielestäni kauniita. Anun
elämäkerrassa Topi Pentikäinen kommentoi: ”Vaatteeseen pitää rakastua.
Sen pitää henkiä rohkeutta ja itsevarmuutta. Sanoi Mykkänen ja aloitti
hulluttelun.” Mikään keskivertoinen arkisuus ei ollut minun tyyliäni.
Vienti kehittyi, ja suomalainen vaatetusteollisuus kukoisti. Pentik
osallistui suuriin muotinäytöksiin Pariisissa ja New Yorkissa. Pentikin
suunnittelutyön rinnalla tein mallistoja Arolalle, Piiroselle ja Twinny’sille.
Lähtö ja uusi avioliitto
Suhteeni miesystävääni alkoi hiipua. Vietin joulun 1985 yksin St. Johnin
saarella Karibianmerellä. Mielessäni alkoi kypsyä ajatus lähteä kokonaan
Suomesta. Olin menestynyt ammatillisesti, mutten enää ollut onnellinen.
Kesällä 1986 lähdin lopullisesti St. Johnille, jossa tapasin nykyisen
mieheni Charles Boyerin. Hän kosi minua ihanan vanhanaikaisesti”,
ja meidät vihittiin 1987. Mieheni on minua 14 vuotta nuorempi, mutta
ikäero ei ole haitannut.
Miessuhteissani olen ollut pitkäjänteinen. Elin lähes kymmenen vuotta
ensimmäisen aviomieheni kanssa ja sen jälkeen yli 13 vuotta avoliitossa.
Charlesin kanssa olen ollut naimisissa yli 20 vuotta.
Jatkoin muotialalla myös Karibialla. Aluksi työskentelin myyjänä
turkisliikkeessä. Sitten perustin pienen yrityksen: suunnittelin ja
valmistutin turkkeja, nahka-asuja ja silkkivaatteita.
Hurrikaanin jälkeen
Olimme onneksi Charlesin vanhempien luona Wisconsinissa, kun hurrikaani
Hugo iski 1989. Puolet St. Thomasin lentokentästä valui mereen, toinen puoli jäi maanvyöryn alle. Emme päässeet takaisin saarelle yli vuoteen. Hugo oli
tuhonnut kotimme asumiskelvottomaksi. Aloitimme uuden elämän mantereella.
Asumme Floridassa West Palm Beachissa tunnelmallisessa, historiallisessa
talossa, jossa on iso puutarha ja meri lähellä. Teen töitä freelancerina,
suunnittelen vaatteita ja tarvittaessa myös kodin ja veneiden sisustuksia.
Yhdysvaltojen talouslama vaikeuttaa meidänkin totoimeentuloamme,
mutta kotimme on täällä.
En tekisi mitään toisin, tämä on minun elämäni!"
Teksti Tina Tötterman, kuva Gay Bordal
(Kodin Kuvalehti 4/2010)
5.66m/s
