Kun sydämesi väittää, että olet pelkuri ja epäonnistuja, kannattaako sitä kuunnella?

”Kuuntele sydäntäsi.”

Sitä elämänohjetta toistellaan kaikkialla. Sitä olen myös yrittänyt noudattaa. Ei ehkä kannattaisi.

Olen nimittäin tajunnut, että sydämeni puhuu mitä sattuu. Se myös vaihtaa usein mieltään.

Esimerkiksi orastavat urheiluharrastukseni ovat aina tyssänneet siihen, että alan yhtäkkiä kuunnella sydäntäni.

Kun olen illalla päättänyt mennä aamulenkille, aamulla sydämeni sanoo: ”Kultaseni, jaksatko varmasti? Et kai vain suorita elämääsi?”

Minä kuuntelen peiton alla ja vastaan, että ei hyvänen aika, en tietenkään suorita. Sitten käännän kylkeä.

Jos sydämeni saisi päättää, en tekisi koskaan mitään, mikä tuntuisi vaikealta tai pelottavalta. En siis tekisi juuri mitään. En ainakaan mitään kovin kiinnostavaa.

Jatka siis jauhamistasi, sydämeni. Mutta älä luule että tottelen.

 

Suomalainen mies. Hän huolehtii ketunpennuista, voitelee vaimolleen aamiaisleivät, haavoittuu jatkosodassa eikä varmasti käytä aurinkorasvaa. Kodin Kuvalehti julkaisee nyt lukijoiden tarinoita, joiden pohjalta on työstetty uutuusnäytelmä Kaikki mieheni.

Ensin äänen saivat suomalaiset äidit ja tyttäret. Kodin Kuvalehden lukijoiden tarinoista työstettiin vuonna 2013 näytelmä Kaikki äitini, kaikki tyttäreni. Sen on tähän mennessä nähnyt noin 60 000 ihmistä ympäri Suomen, ja esitykset jatkuvat yhä

Projektin menestys innoitti nostamaan valokeilaan myös suomalaisen miehen. KK keräsi lukijoiden kokemuksia heidän elämänsä miehistä viime syksynä. Tarinoita tuli tälläkin kertaa runsaasti. Niiden pohjalta dramatisoitu näytelmä Kaikki mieheni saa ensi-iltansa Helsingin Aleksanterin teatterissa perjantaina 22. syyskuuta 2017. Näytelmän pääosissa ovat Sanna Stellan, Miitta Sorvali ja Minka Kuustonen. Työryhmään kuuluvat myös mm. ohjaaja Petteri Summanen ja dramaturgi Anna Krogerus

Kaikki mieheni -esityksen teksti perustuu KK:n lukijoiden kertomuksiin, joiden pohjalta näyttelijät ovat muokanneet omannäköisensä teoksen. Alla oleva tekstikooste taas on koottu suoraan noista alkuperäisistä lukijatarinoista. Nämä tekstit ja kokemukset eivät siis välttämättä ole aivan samoja tai samassa muodossa kuin itse näytelmässä. 

Kaikki allaolevat tekstit julkaistaan kirjoittajien luvalla. Kieliasua on yhtenäistetty ja tekstejä lyhennetty, mutta nämä ovat teidän tarinoitanne teidän elämänne miehistä. 

Tällainenkin on suomalainen mies – ja paljon, paljon muuta.

Hän hoivaa

”Isäni osasi kasvattaa kukkia. Hän sai kaktuksetkin kukkimaan ja ulkokukat loistamaan. Yhden kerran mökötettiin kolme kuukautta toisillemme, kun olin viskannut hänen raakilekukkansa siivotessa pois.” 

”Taatan sylissä istuen muistan, kun hän lauloi ”Pikkuinen lintu se etelästä lensi ja sanoman mulle toi, toi. Kuinka se mun kultani siellä vieraalla maalla voi, voi?”. Sen muistan oikein hyvin. Sitäkään en silloin tajunnut, että taatan pikkusisko oli lähtenyt Amerikkaan ja taata varmasti ajatteli ja kaipasi häntä. Eivätkä enää koskaan tavanneet. Ei hän kuitenkaan puhunut siitä.”

Isäni sai kaktuksetkin kukkimaan ja ulkokukat loistamaan.

”Jos isä oli ampunut emoketun, hän tarkisti pesän. Mikäli siellä oli pienet pennut, hän otti ne meille kotiin hoitoon. Siellä ne olivat pahvilaatikossa keittiössä ja minä sain syöttää niitä tuttipullosta, mutta helliä niitä ei saanut, sillä isä palautti ne takaisin metsään, kun ne olivat riittävän isoja.” 

Hän autoilee

"Mun isä ajoi oranssilla Scanialla, ja siinä ovessa luki sen nimi. Sen kotiintulon kuuli jo kaukaa. Isällä oli tapana oikaista selkä käymällä työpäivän loputtua keittön lattialle maton päälle pitkäkseen. Sitten juteltiin päivän kuulumiset ja kuunneltiin yhdessä radiota. Oli turvallinen olo."

”Kun pyydät tekemään jotain ”akkaan hommia” (enää en erehdy pyytämään), saa vastauksen ”vaihda säkin sitte autoon renkaat”. Käsittääkseni niitä tarvitsee vaihtaa vain kahdesti vuodessa.”

"Isäni opetti ajamaan hevosta ja ampumaan jäniksiä. Autoa ei meillä minun lapsuudessani ollut, mutta isä kävi autokoulun vasta lähes 60-vuotiaana."

Hän kasvattaa

”Kun nuoruuden tanssireissut tulivat, piti isä kyllä huolen siitä, että kenen kanssa aloin kulkemaan. Joskus oli vähän uhmaa, mutta ei isä kaikkea saanut tietää.”

”Isä oli ollut jatkosodassa ja siellä haavoittunut kaksi kertaa. Toinen kerta oli viedä häneltä hengen, kun kuula meni läheltä sydäntä keuhkojen läpi. Sota vaikutti isäni elämään loppuiäksi ja myös meidän. Koska isäni oli sotainvalidi, hänellä oli usein hermot kireällä. Hän piti kyllä meidät lapset kovassa kurissa. Vaikka hän tarkoitti varmaankin hyvää, tahtoi kurinpito joskus kääntyä pahaksi. Isän kanssa oli aina oltava vähän varovainen, ettei vain suututtaisi häntä. Minulla ja isällä oli kuitenkin hyvä suhde, jos vain muisti totella häntä.”

Hän yllättää

”Pikkuveljet – niitä vedättää, juoksuttaa ja voittaa mennen tullen nyrkkitappeluissa. Sitten ne ovat pari vuotta hautautuneina omiin huoneisiinsa ja tulevat sieltä lähes kaksimetrisinä miesmalleina.”

 ”Aviomies. Hän, joka tekee jo illalla valmiiksi aamupalaleivät, asettelee vitamiinipillerit valmiiksi lautaselle. Vaimolle, joka on vain hetkeä aiemmin aloittanut dramaattisen mykkäkoulun siitä (erinomaisen tärkeästä) syystä, että mies suvaitsi keskeyttää hänen työpäivää käsittelevän monologinsa antamalla pusun.”

Hän sammuttaa

”Isäni on tosi huumorintajuinen, mutta myös äkkipikainen. Näyttelijän ammattista johtuen hän ei tykkää vapaa-ajallaan olla valojen loisteessa, vaan sammuttelee valot sitä mukaa, kun äiti niitä sytyttää. Iskä on ihana ja ihan huipputyyppi, rakastan häntä hyvin paljon.”

Popedaa hyräillen hän ajoi työmatkansa aina samaa reittiä. Ruuhkatonta ja mutkatonta.

Hän työskentelee

"Hän oli ihan tavallinen mies. Juro ja hiljainen. Vaatteensa hän osti alennusmyynnistä, sovittamatta, väreistä välittämättä. Kunhan oli halpa ja fiksun näköinen. Hän osti ne aina supermarketista. Sieltä mistä sai samalla kertaa ruoan ja taloustavarat.

Hän kävi töissä viitenä päivänä viikossa. Aamuisin hän keitti puuron ja kahvin. Nautti aamupalansa Kalevaa selaillen. Pesi hampaansa ja suki partansa. Laittoi ylleen alennusmyynnistä ostetut vaatteensa ja sitoi kengännauhansa tiukkaan.

Popedaa hyräillen hän ajoi työmatkansa aina samaa reittiä. Ruuhkatonta ja mutkatonta.

Hän ripusti salkkunsa ovenpielessä olevaan naulakkoon. Riisui kenkänsä ja päällystakkinsa.

Kampasi tukkansa vasemmalle.

Istui työpöytänsä ääreen ja valitsi listasta ensimmäisen asiakkaansa. Toisinaan ihmiset ostivat, toisinaan eivät. Mutta aina oli joku joka osti. Lehden tai pari. Vanhat naiset ostivat lähes aina. Ja kertoivat samaan syssyyn perhekuulumisensa, vaivasenluunsa ja virtsankarkailunsa. Se oli terapiaa heille. Se oli juttuseuraa hänelle. Yksinäiselle, tavalliselle miehelle. Miehelle, jonka ainoa, nelikymppisenä koettu rakkaustarina oli mennyt kaikin tavoin pieleen jo kymmenkunta vuotta sitten. Sen jälkeen hän ei ollut jakanut asioitaan keneenkään kanssa. Tehnyt vain työnsä ja kuunnellut noita elämän kypsyttämiä yksinäisiä rouvia, juonut päiväkahvinsa kellotarkasti ja silittänyt alennusmyynnistä ostetut vaatteensa pitkiä kalsareita myöten, keittänyt joka päivä perunansa kuorineen ja tiskannut käyttämänsä astiat heti ruokalevon jälkeen.

Ihan tavallinen suomalainen mies. Siltä hänestä tuntui."

Hän ei rasvaa

”Perheloma Kreikassa 1995. Päivä 1: Äiti ojentaa isälle aurinkorasvan. ”Tässä, voin levittää”. ”Ääh, oon ollu koko kesän kattohommissa, ei tässä mitään rasvoja tarvita”, isä vastaa. Päivät 2–6: Isä kulkee pitkähihaisessa ja ähkii. 
Perheloma Kreikassa 2015. Päivä 1: ”Mä ainakin laitan tätä suojakerrointa 25, laitanko sullekin?” kysyn. ”Levitä tätä aurinkoöljyä vaan, mulla on jo hyvä pohja”, mies vastaa. Päivät 2–6: Ähkintää pitkähihaisessa aurinkovarjon alla. 
Perheloma 2035: Pidän puhuttelun mahdolliselle vävyehdokkaalle.”

Hän opettaa

”Ex-mieheni opetti kaiken. Jos olisin Oscar-tuomaristossa, antaisin sen suurimman hänelle! 12 vuotta hän pystyi elämään täydellistä kaksoiselämää. Paras kohta oli avioeron ositustilaisuudessa. Oma asianajajani pyysi taukoa ja kertoi minulle, että nyt et anna periksi – tuo mies on ollut suhteessa hänen kanssaan meidän avioliitomme aikana, tosin eri nimellä! Ai, että nauroin. Vedettiin asianajajani kanssa muutama viinilasillinen ositustilaisuuden jälkeen.” 

Asianajajani pyysi taukoa ja kertoi, että nyt et anna periksi – tuo mies on ollut suhteessa hänen kanssaan meidän avioliitomme aikana.

”Kenties olemme maan päällä oppimassa. Isältäni opin, että ihmisen voi hyväksyä ja häntä rakastaa ehdoitta. Toisaalta silmät voi sulkea ikäviltä asioilta. Ensimmäiseltä poikaystävältäni opin, että enkelit kannattelevat silloin, kun tarvitaan. Toinen poikaystäväni opetti, että mieskin osaa hoitaa ja huolehtia. Ja siivota. Nykyinen mieheni opetti, että säännöt eivät koske narsisteja. Mitä vain voi jättää tekemättä, valehdella saa kaikesta. En oikein tiedä, mitä elämä yrittää minulle opettaa. Itse toivon, että kaikki elämäni miehet syntyvät seuraavassa elämässään naisiksi.” 

Hän sairastaa

”Miesflentsu on aivan uskomaton tauti! Sitä valittamisen määrää, vaikkei ole edes kuumetta, saati sitten, jos on vähän lämpöä. Asumme maalla ja lämmitys toimii hakkeella. Sitä valitusta, ähkimistä ja voivottelua, kun stokeri pitäisi täyttää, ettei hake lopu, vaikka olisimme kumpikin kipeänä. Yleensä asia ratkeaa sillä, että kuuntelen aikani, sisuunnun, vedän kamppeet päälle ja täytän sen stokerin. Aina on ähkiminen ja voivottelu loppunut siihen.” 

Hän pukeutuu

”– Kumman puvun laittaisin? Tämän aivan tumman vai tummansinisen?
– Kai ne molemmat käy.
– Taidan silittää klahvihihaisen paidan, saa laittaa kalvosinnapit.
–  Onko sulla tallessa ne napit?
–  Tietysti, onhan minulla monetkin. Laittaisko samansävyisen taskuliinan kuin solmio on vai aivan erin. Se näyttää olevan nyt muotia, että ovat eriväriset.
– Miten vaan. 

Mies on lähdössä juhlavaan tilaisuuteen. Hänellä on niitä usein. Matkoilta hän ostaa hienoja paitoja ja tunnistaa laatutuotteet kaukaa. Hän ei pelkää värejä: voi ostaa keltaisen tai vispipuuronpunaisen villapaidan. Häntä harmittaa, kun miesten toppatakkeja on vain mustia, tummansinisiä ja harmaita.
Minä en ole yhtä siisti kuin hän. Olen ajatellut, että hän on saanut rokotuksen lapsuudessaan. Hän on ehkä ajatellut, että sitten kun on varaa ja mahdollisuus, elän toisin. Hän on kotoisin pienestä mökistä, jossa kasvoi neljä lasta, koulumatkat olivat pitkiä ja välillä hänen oli oltava vieraissa kortteerissa yötä. Häntä harmitti, kun ei ollut aina pesumahdollisuuksia, häntä hävetti, kun räkä piti pyyhkiä hihansuuhun ja sukat olivat likaiset.

Aikuisena hän otti kurjuudesta niskalenkin.”

Hän rakastaa

”Kun olin 5, leikimme päiväkodissa pusuhippaa. Poika nimeltä Paolo sai minut kiinni. Mielestäni tämä oli kauheaa, sillä leikissä vankilaan joutuneita pussattiin poskelle. Toinen vakavampi asia oli naimisiinmeno, josta puhuimme joskus naapurin samanikäisen Karri-pojan kanssa. Olimme pihalla laskemassa pulkilla, kun Karri katsoi merkitsevästi minuun. ”Jos sä et pussaa mua, en mene sun kanssa isona naimisiin”, hän sanoi. Muistan kieltäytyneeni. Sen jälkeen laskimme pulkilla mäestä useita kertoja.”

Hääpäivänäni isä oli kirkon takaovella odottamassa, kun saavuin paikalle. Kyyneleet silmissä hän sanoi: "Näytät todella kauniilta."

”Molemmat mieheni ovat isoja miehiä, kolmekymmentä senttiä minua pitempiä ja ovat rakastaneet minua ”kiihkeästi”. He ovat saaneet minut tuntemaan, että olen heille ollut tärkeä ja haluttava. Olen saanut olla nainen! En kuitenkaan ole osannut antaa rakkautta niin paljon kuin olen saanut heiltä. Näin ajattelen.”

”Isäni, maaseudun kasvatti, on osannut koko elämänsä vaieta kaikilla kielillä. Hääpäivänäni hän oli kirkon takaovella odottamassa, kun saavuin paikalle. Kyyneleet silmissä hän sanoi: "Näytät todella kauniilta." Sitten hän saattoi minut alttarille elämäni rakkauden luo.”

Kaikki mieheni -näytelmä: lisätietoa & lippuja.

Asiakasetu Kodin Kuvalehden tilaajille: kaksi lippua yhden hinnalla Kaikki mieheni -esitykseen 4.10.2017. Paikkoja rajoitettu määrä!

Kaikki äitini, kaikki tyttäreni -näytelmä: lisätietoa & lippuja.

Millaisia ovat olleet sinun elämäsi miehet? Keskustele alla!

Toimittaja Tarja Hirvasnorolle pyöräily on ennen kaikkea pään huoltoa.

Pyöräilylenkkini ensimmäinen vartti on taas silkkaa hatutusta.

Ruumiillisesta rasituksesta se ei johdu, koska reitin alku on pelkkää alamäkeä. Se kumpuaa puhtaasti pääni sisältä. Siellä ilmeisesti asustaa joku, jonka mielestä mikään, mitä teen, ei ole tarpeeksi hyvää.

Etpä ole viitsinyt vetää intervalleja, kun ei pyöräily suju yhtään nopeammin kuin keväällä, sisäinen ääni natkuttaa.

Ja samaa junnausta se on muuten töissäkin, se jatkaa.

Ääni käy läpi joukon muitakin elämän osa-alueita, joissa olen epäonnistunut, ennen kuin se heittää bravuurinsa: Ja taas sinä kieriskelet itsesäälissä, vaikka pitäisi keskittyä kuntoiluun! Opettele jo keskittymään, aikuinen ihminen!

Huomioni alkaa karkailla päätä kiristävän vanteen alta ympäristöön.

Seuraavat puoli tuntia pyörälenkistä ovatkin sitten jauhamista. Mieli jauhaa päivän harmitusteemaa, jalat polkimia, ja sekä pää että jalat ovat yhtä vihaisia. Hyvä niin, sillä reitin tiukimmat ylämäet osuvat tähän puolituntiseen.

Mutta samaan aikaan tapahtuu muutakin. Huomioni alkaa karkailla päätä kiristävän vanteen alta ympäristöön.

Kappas, osmankäämien sikarit ovat jo valmiita.

Mitä ihmettä, lauloiko tuolla pajulintu, vaikka nyt on jo melkein syksy?

Loppulenkin aikana hiki valuu kunnolla. Sen mukana – tämä on joka kerta yhtä ihmeellistä! – valuvat kuonat pään sisältä. Sisäisen äänen jurputus vaimenee ja pienenee. Lopulta se kuulostaa vain huvittavalta, vähän kuin kiukkuisesti kimittävältä sarjakuvahahmolta.

Luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan säännöllinen liikunta vähentää stressiä, masennusta, aggressiota ja kyynisyyttä. Niin se tosiaan taitaa tehdä.

Minulla se toimii myös käänteisesti: mitä useammin hatuttaa, sitä tehokkaammin kunto nousee.