Anna Krogerus ei ikävöi rohkeita reppureissuja, sillä matkailla voi myös kotisohvalla ja lähimetsässä. 

Tolkienin fantasiaromaani Hobitti kertoo Bilbo Reppulista, jonka suonissa virtaa kahden suvun verta: kotona viihtyvien Reppulien ja seikkailunhaluisen Tuk-klaanin. Seikkailuun antautuminen vaatii hobitilta kovan ponnistuksen, sillä hänen on voitettava toinen puoli luontoaan.

Oma isomummuni harrasti kieliä ja matkusti itsenäisesti vielä 90-vuotiaana. Kenties hän teki niin siitä ilosta, että leskeksi jäätyään oli lopultakin vapaa kulkemaan ilman puolisonsa raskaita huolia matkojen vaaroista ja vaivoista.

Isovaaria en ehtinyt tuntea, mutta kannan verenperinnössäni heitä molempia ja hieman hobittimaista ristiriitaa.

NUORENA HALUSIN olla rohkea reppureissaaja, mutta en uskaltanut lähteä edes opiskelijavaihtoon. Tänä päivänä haluaisin olla epämukavuutta sietävä, ekologisesti lapsensa Eurooppaan vievä perhereilaaja.

Kauppareissu neljän lapsen kanssa vartin automatkan päähän Porvooseen palauttaa matkahaaveista maan pinnalle tehokkaasti. Juuri tätähän matkailu on: etsitään vessaa, etsitään ruokapaikkaa, hikoillaan jonoissa, kaikki haluavat eri asioita ja kaikki maksaa kauheasti.

Loppujen lopuksi koko reissun ihanin hetki on, kun palataan kotiin.

PUOLISOLLENI MATKUSTAMINEN on elinehto. Mitä kauemmas, sen parempi! Yhteisen elämämme alkumetreillä halusin jakaa hänen kanssaan kaiken. Teimme kaksi Afrikan-matkaa. Ensimmäisellä oli mukana yksi taaperoikäinen, toisella kaksi. Sen jälkeen en ole lähtenyt edes ruotsinlaivalle.

Matkailen toisin: Pihapuiden ja taivaan täyttämä maisema työhuoneen ikkunassa on uusi joka aamu, kun tarkasti katsoo. Vedän villasukat jalkaan ja otan romaanin käteen, usein pari lasta kainalossa.

Vedän saappaat jalkaan ja menen lähimetsään.

Jos oikein kaukokaipuu iskee, lounas Porvoon nepalilaisessa ravintolassa auttaa kummasti.

Luova työ on eräänlaista matkailua sekin, määränpää syntyy sinne kulkiessa.

Eikä unohdeta unia, ilmaista menolippua alitajunnan maisemiin joka ilta.

ONNEKSI PUOLISONI SAA työnsä kautta edelleen mahdollisuuksia matkustaa, ja hänen työtovereittensa vierailut tuovat kansainvälisiä tuulahduksia myös tänne kotikuusen juurelle. Mutta. Viime aikoina jätski lentokentällä ei ole enää riittänyt lapsillemme. He ovat alkaneet kysellä, milloin pääsevät isin matkalle mukaan.

"Äiti, tahtoisin lähteä kanssasi kahdestaan Pariisiin", eskari-ikäinen tytär sanoo saunassa.

"Mennään, kun olet iso tyttö", minä väistän.

"Minäkin tahdon sinun kanssasi kahdestaan jonnekin!" nuorempi tytär vaatii.

"No, me voidaan lähteä... vaikka Islantiin."

Olen käynyt Islannissa kerran opiskeluvuosina ja vannonut joskus palaavani.

"Äiti, millainen paikka se Islanti on?" vanhempi tytär kysyy.

Huomaan kertovani vuolaasti meren ympäröimästä saaresta, jossa on tulivuoria, geysireitä ja villihevosia.

Vanhempi tytär näyttää mietteliäältä.

"Minä lähdenkin teidän kanssa Islantiin", hän toteaa. "Haluan seikkailla."

Myös matkoista haaveileminen voi olla seikkailu. Ainakin se sai tyttärien silmät loistamaan.

Näyttää siltä, että minun on pian taas aika voittaa Reppulien veren vaikutus. Mutta ei ennen kuin kaikki lapset osaavat pyyhkiä pyllynsä itse. Eläköön siihen asti kotisohva, lähimetsä ja mielikuvitus!

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2017

Eletty elämä saa näkyä naisessa, miehessä ja sohvassa.

Meillä on sohvakalusto, jonka hankimme parikymmentä vuotta sitten. Tämä nykyinen kalusto, kuten edellinenkin, hankittiin osto- ja myyntiliikkeestä. Se on 1950-luvun mallia, vankkatekoinen ja kestävä.

Viime keväänä korjasin sohvakaluston, koska puuosat alkoivat irrota liitoksistaan ja sisusmateriaali putoilla lattialle. Korjauksen jälkeen sohvalla on taas hyvä istua, ja se sai lisää käyttöaikaa monta vuotta. Istuessani ihailen sohvan kestävää kangasta ja kaunista muotoilua, laatutyötä ja kestämään tehtyä.

Kertakäyttökulttuuri ja prameilevat sisustuselementit ovat vallanneet kodit.

Esineitten elinkaari on lyhentynyt. Huonekaluja ei ole tehty kestämään sukupolvelta toiselle. Lastulevy ei vedä vertoja kokopuulle.

Nainen, joka meillä asuu, arvostaa kaikkea vanhaa.

OLEN ITSEKIN VANKASTI 1950-luvun lopun mallia. Toisen jalkaterän kärjestä on muutama osakin irronnut vuosien varrella, mutta korjaamalla jalka sai lisää käyttöikää. Jouset rungossani vähän natisevat, mutta hyötykäyttöä se ei estä.

Lukuisten pienten korjausten jälkeen me sohvan kanssa sovimme kodin sisustukseen elämää nähneinä, riittävän hyväkuntoisina ja tyyliin sopivina.

Huonekaluissa pitää näkyä elämisen jälki. Naarmuista ja uurteista näkyy, että kalusteista on tullut rakkaita.

Eletty elämä jättää jäljet myös ikääntyvään mieheen. Elämä suruineen ja iloineen näkyy rypyissä ja ryhdissä, tahroissa ja halkeamissa.

Nainen, joka meillä asuu, arvostaa kaikkea vanhaa. Toivoa sopii, että omakin arvoni vain nousee vanhetessa, kun antiikin leima alkaa vielä paremmin näkyä ulospäin.

Tärkeintä on mukava pehmeys ja rento olo ja pintaa silittäessä tuntuvat kuopat ja muhkurat.

JOSKUS NÄKEE HARRASTETTAVAN liiankin tunnollisesti kierrätystä, kun vanha puoliso on vielä ihan käyttökelpoisena lajiteltu pois ja tilalle otettu uudempi malli.

Vanhaa tuunatessa säästää kuitenkin luontoa ja vähentää haitallisia ympäristövaikutuksia.

Vanhan ja tutuksi kuluneen arvostaminen koskee naisiakin. Eletyn elämän pitää näkyä heissä kuten sohvassakin.

Ei ole niin noko nuukaa pinnan pieni kuluminen. Tärkeintä on mukava pehmeys ja rento olo ja pintaa silittäessä tuntuvat kuopat ja muhkurat.

Peilikuvassani kaikki on takuuvarmasti luonnonkaunista luomulaatua.

NUORUUDEN JA KAUNEUDEN pakkomielteinen ihannoiminen on johtanut kosmeettisten leikkausten lisääntymiseen niin, että epänormaalista on tullut melkein normaalia.

Jo ihan nuoretkin otattavat yhdestä paikasta pois rasvaa ja suurentavat toista. Silikonilla taidetaan kitata nykyään enemmän ihmistä kuin aikanaan omaa moottoripyörääni.

Taannoin katselin vessassa omaa peilikuvaani ja totesin, että joistakin paikoista roikkuu ja että ryppyjä on kertynyt samalla kun nuoruuden salskeus on muuttunut iäkkään miehekkääksi charmiksi. Totesin, että kaikki on takuuvarmasti luonnonkaunista luomulaatua.

Nainen, joka meillä asuu, nyökkäsi vieressäni, mutta olin huomaavinani naururyppyjen syvenevän hänen naamassaan. Mitäköhän sekin taas tarkoitti?

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2016.

Roc Mummi.

Kai Lehtisen kolumni: Ryppyisenä nainen on rakkaampi

Järkimiehen puhetta on koko kolumni. Näinhän se menee, vanhetessaanse viinikin paranee. On turhaa väkisin näyttää nuoremmalta mitä on!Näyttää vain koomiselta. Sillä ihminen on niin vanha kun tuntee olevansa, se tulee sudämestä. Mitä kalustoihin yms tulee, niissähän on tunnerarvoa, mitä niitä kaikkia vaihtamaan. Minullakin muiden muuassa esim. pöytä 30 vuoden takaa, naarmuja, kolhuja joita lapset ovat tehneet, mikä sen kauniinpaa😍Nyt lastenlasten mukava siinä hypistellä ja rapsutella. Siis aika...
Lue kommentti

Jos sinunkin lapsesi saisi arvion luonteestaan kahdelta eri opettajalta, saattaisit yllättyä.

Muisto vuosien takaa Pekingistä, Kiinasta.

Esikouluikäisen tyttäreni koulussa oli vanhempainilta. Hän opiskeli luokalla, jossa aamupäivän oppitunnit piti amerikkalainen opettaja englanniksi ja iltapäivätunnit kiinalainen opettaja kiinaksi.

Ensin keskustelin kahden kesken amerikkalaisen opettajan kanssa.

"Meillä on ongelma. Tyttärenne on tosi ujo. Hän ei ilmaise itseään kovin voimakkaasti tunnin aikana", opettaja sanoi.

Huolestuin. Mietimme opettajan kanssa, mikä auttaisi lastani pääsemään eroon ongelmastaan.

Sen jälkeen siirryin viereiseen huoneeseen juttelemaan kiinalaisen opettajan kanssa.

"Voitte olla ylpeitä. Tyttärenne on tosi ujo", opettaja kehui.

"Hän on oikein rauhallinen, keskittyy ja kuuntelee hienosti."

Kumpikin opettaja oli oikeassa.

Tiesin silti heti, kumman palautteen kertoisin kotona: sen, joka saisi tyttäreni säteilemään, uskomaan itseensä taas vähän enemmän.

Se tekisi arasta vähitellen ehkä myös rohkean.