Anna Krogerus ei ikävöi rohkeita reppureissuja, sillä matkailla voi myös kotisohvalla ja lähimetsässä. 

Tolkienin fantasiaromaani Hobitti kertoo Bilbo Reppulista, jonka suonissa virtaa kahden suvun verta: kotona viihtyvien Reppulien ja seikkailunhaluisen Tuk-klaanin. Seikkailuun antautuminen vaatii hobitilta kovan ponnistuksen, sillä hänen on voitettava toinen puoli luontoaan.

Oma isomummuni harrasti kieliä ja matkusti itsenäisesti vielä 90-vuotiaana. Kenties hän teki niin siitä ilosta, että leskeksi jäätyään oli lopultakin vapaa kulkemaan ilman puolisonsa raskaita huolia matkojen vaaroista ja vaivoista.

Isovaaria en ehtinyt tuntea, mutta kannan verenperinnössäni heitä molempia ja hieman hobittimaista ristiriitaa.

NUORENA HALUSIN olla rohkea reppureissaaja, mutta en uskaltanut lähteä edes opiskelijavaihtoon. Tänä päivänä haluaisin olla epämukavuutta sietävä, ekologisesti lapsensa Eurooppaan vievä perhereilaaja.

Kauppareissu neljän lapsen kanssa vartin automatkan päähän Porvooseen palauttaa matkahaaveista maan pinnalle tehokkaasti. Juuri tätähän matkailu on: etsitään vessaa, etsitään ruokapaikkaa, hikoillaan jonoissa, kaikki haluavat eri asioita ja kaikki maksaa kauheasti.

Loppujen lopuksi koko reissun ihanin hetki on, kun palataan kotiin.

PUOLISOLLENI MATKUSTAMINEN on elinehto. Mitä kauemmas, sen parempi! Yhteisen elämämme alkumetreillä halusin jakaa hänen kanssaan kaiken. Teimme kaksi Afrikan-matkaa. Ensimmäisellä oli mukana yksi taaperoikäinen, toisella kaksi. Sen jälkeen en ole lähtenyt edes ruotsinlaivalle.

Matkailen toisin: Pihapuiden ja taivaan täyttämä maisema työhuoneen ikkunassa on uusi joka aamu, kun tarkasti katsoo. Vedän villasukat jalkaan ja otan romaanin käteen, usein pari lasta kainalossa.

Vedän saappaat jalkaan ja menen lähimetsään.

Jos oikein kaukokaipuu iskee, lounas Porvoon nepalilaisessa ravintolassa auttaa kummasti.

Luova työ on eräänlaista matkailua sekin, määränpää syntyy sinne kulkiessa.

Eikä unohdeta unia, ilmaista menolippua alitajunnan maisemiin joka ilta.

ONNEKSI PUOLISONI SAA työnsä kautta edelleen mahdollisuuksia matkustaa, ja hänen työtovereittensa vierailut tuovat kansainvälisiä tuulahduksia myös tänne kotikuusen juurelle. Mutta. Viime aikoina jätski lentokentällä ei ole enää riittänyt lapsillemme. He ovat alkaneet kysellä, milloin pääsevät isin matkalle mukaan.

"Äiti, tahtoisin lähteä kanssasi kahdestaan Pariisiin", eskari-ikäinen tytär sanoo saunassa.

"Mennään, kun olet iso tyttö", minä väistän.

"Minäkin tahdon sinun kanssasi kahdestaan jonnekin!" nuorempi tytär vaatii.

"No, me voidaan lähteä... vaikka Islantiin."

Olen käynyt Islannissa kerran opiskeluvuosina ja vannonut joskus palaavani.

"Äiti, millainen paikka se Islanti on?" vanhempi tytär kysyy.

Huomaan kertovani vuolaasti meren ympäröimästä saaresta, jossa on tulivuoria, geysireitä ja villihevosia.

Vanhempi tytär näyttää mietteliäältä.

"Minä lähdenkin teidän kanssa Islantiin", hän toteaa. "Haluan seikkailla."

Myös matkoista haaveileminen voi olla seikkailu. Ainakin se sai tyttärien silmät loistamaan.

Näyttää siltä, että minun on pian taas aika voittaa Reppulien veren vaikutus. Mutta ei ennen kuin kaikki lapset osaavat pyyhkiä pyllynsä itse. Eläköön siihen asti kotisohva, lähimetsä ja mielikuvitus!

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2017

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

"Ottaisinko koiran? Tekisi niin mieli", kaverini kysyi kerran Facebookissa.

Joku hänen tuttavistaan vastasi:

"Ota kuule ensin naapurin koira viikoksi lainaan. Ulkoiluta sitä rännässä ja pakkasessa aamukuudelta ja moppaa pari kertaa sen ripulit ja oksennukset. Ihan hirveä vaiva. Lapsetkin kyllästyvät viikossa, yksin saat ulkoiluttaa."

Olen kuullut monta kertaa samantyyppisen keskustelun.

Hankkisinko koiran? Älä. Siinä on hirveä vaiva.

Uskaltaisinko muuttaa? Alkaa seurustella? Erota? Vaihtaa ammattia?

Älä, älä, älä, älä. Ihan hirveä vaiva.

Minulla on koira ja voin vakuuttaa, että siinä on järjetön vaiva. Mutta vaiva on itse valittu eikä mitenkään vähennä sitä hillitöntä iloa, mitä koira tuo jokaiseen päivääni.

"Siitä on hirveästi vaivaa" on ehkä maailman hölmöin syy jättää jokin asia tekemättä. Lähes kaikista parhaista asioista on nimittäin vaivaa: Hyvän ruuan kokkaamisesta on vaivaa, lapsista on vaivaa, parisuhteesta on vaivaa, työstä on vaivaa, matkustamisesta on vaivaa, juhlien järjestämisestä ystäville on vaivaa, sukulaissuhteista on vaivaa, kukkien kastelemisesta on vaivaa, minkä tahansa taidon opettelemisesta on vaivaa.

Toisin sanoen elossa olemisesta on vaivaa.

Elämä, josta on riisuttu pois kaikki mahdollinen vaiva, ei ole vaivatonta vaan raskasta. Kun menettää halunsa nähdä yhtään vaivaa, kun ei jaksa enää edes nousta sängystä eikä pestä hiuksiaan, olo on kaikkea muuta kuin kevyt.

Ihminen tarvitsee vaivaa. Niin kauan kuin sitä jaksaa nähdä edes hiukan, kaikki on aika hyvin. 

Harmaahapsiseen rakkauteen kuuluu vaipparoskiksia ja Alzheimer-laastareita, kirjoittaa Minna McGill.

Katselin kahta nuorta bussipysäkillä, ehkä parikymppisiä, toisiinsa liimautuneena. Voi tuota keväistä lempeä. Jotain muistan siitä minäkin.

Ainakin tämän:

Oli tämä hetki ja unelma tulevasta. Siitä että yhdessä ollaan. Nyt ja aina.

Ei parikymppinen yleensä vanhuuteen katso, se on aivan liian kaukana.

"Köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua."

Mutta rakastuneena ihmeesti vain katsoo. Oikein sulkee silmänsä ja kuvittelee, että näkisi jo vuosikymmenten päähän. Siihen hetkeen kun ollaan harmaahapsisia ja liikkeissä hitaita, mutta edelleen vain yhdessä. Kun köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua.

Ei siihen hetkeen ja unelmaan paljon muuta nuorena mahdu.

Mutta elämä mahduttaa. Aika usein ja aika usein pyytämättä.

Sen tietävät Anu Panula ja Hannu Kahiluoto, joista voit lukea Kodin Kuvalehden 12 sivulta 32.*

Vaipparoskikset ja Alzheimer-laastarit kuuluvat jo arkeen ja elämään, mutta yhdessä ollaan, aina vain, tuli mitä tuli.

Voi tuota rakkautta, jo harmaahapsista mutta kaiken kestävää.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 12/2017 pääkirjoitus.

*Lue, miten saat lukuoikeuden KK:n digilehteen.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Jokaisen meistä pitäisi aloittaa harrastus, jossa ei ole luontaisesti hyvä. 

Uuden ja vieraan kokeileminen saattaa tuntua pelottavalta. Jos tekee jotain, missä tietää olevansa huono, voi olla varma, että saa kokea pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita. 

Hän, joka kokee omistavansa kaksi vasenta jalkaa, turhautuu zumbatunneilla, kun liikkeet vaihtuvat liian nopeasti.

Huonokuntoinen saa testata päättäväisyyttään monta kertaa, kun raahautuu juoksukouluun himoliikkujien kanssa.

Käsityötunneilla eripariset villasukat kutonut pohtii varmasti useaan otteeseen, sopisivatko keskeneräiset kudelmat sittenkin paremmin saunanlämmikkeeksi. 

Mitä hyötyä itsensä kiusaamisesta sitten on? Miksi pitäisi zumbata, juosta ja harrastaa käsitöitä, vaikka ei kiinnosta?

On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin.

Eikö vapaa-aikaan pitäisi kuulua iloisia asioita, jotka tuovat hyvää mieltä? 

Ehkä, mutta epämukavuusalueella itsestä oppii eniten. On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin ja epäonnistumisen tunteeseen. Epämukavuusalueella oma päättäväisyys pääsee testiin. 

Itsensä haastamisessa on muutakin etua. Jos haluaa todella nähdä itsensä kehittyvän, harrastuksen valinta oman mukavuusalueen ulkopuolelta on jopa suotavaa. 

Ehkä käsityötunneilla saatu huono kouluarvosana ei määritäkään sinua koko loppuelämääsi: voit silti olla kätevä käsistäsi ja oppia uuden tavan ilmaista luovuuttasi.

Lenkkipoluista voi tulla uusi tapa purkaa stressiä.

Kun on saanut juoksukoulussa apuja ja tukea hyvään juoksutekniikkaan, voi olla, että lähimaaston lenkkipoluista tulee uusi tapa purkaa stressiä. Sitkeä zumbailijakin löytää varmasti hetken, jolloin jalat tietävät, miten toimitaan ilman, että niitä tarvitsee katsoa koko ajan. 

Jos tekeekin lempiasioiden lisäksi asioita, joita ei osaa, voi olla varma, että oppiminen kestää läpi elämän. Ja kun lopulta onnistuu, se palkitsee enemmän kuin uskotkaan.

Toimittaja Anna Pihlajaniemi sai kuulla, ettei ole yhtä kuuluisa kuin Lordi ja Urho Kekkonen, mutta sitäkin tärkeämpi.

Selailin ekaluokan päättäneen tyttären koulupapereita. Yhden tehtävä kuului: Luettele tunnettuja suomalaisia.

Tytär oli kirjoittanut: Robin, Antti Tuisku, Elastinen, Tuuli, Iida Elina, Loordi, Tarja Halonen, Urho Kekonen, Sauli Niinistö, Sanni, Anna Puu.

Komea lista.

Juttelimme tyttären kanssa vähän ja opimme toisiltamme.

Sain tietää, että Iida Elina on joku, joka soittaa kannelta tosi hyvin YouTube-videoilla ja että Tuuli on ihana laulaja.

Tytär oppi, että Urho Kekonen oli presidentti, kun äiti oli lapsi eikä sata vuotta sitten. Ja että yhteen Kekkoseen mahtuu kolme koota.

Illalla harjasin tyttären tukkaa. Hän jatkoi keskustelua: ”Tehtävässä käskettiin miettiä tunnettujen ihmisten nimiä. Jos olisi pitänyt kirjoittaa tärkeitä, olisin kirjoittanut, että äiti. Mutta sinut tuntee aika harva.”

Se kuulosti loogiselta.

Kauniiltakin se kuulosti.

Meitä ihan tavallisia on valtavasti. Meidät tuntee harva, mutta jollekin olemme maailman tärkeimpiä.

Tosi tärkeänä oleminen on ihana ja vastuullinen homma.