En halua lasteni mummia joulupöytään

Katan joulupöytää. Taittelen lautasliinat, asettelen kynttilät tuikkukuppeihin. Pian rakkaani istuvat tämän pöydän ympärillä. Yksi on kuitenkin poissa: mieheni äiti, lasteni toinen mummi, ei tänäkään jouluna tule meille. Teen parhaani ollakseni ajattelematta anoppia, mutta hän on läsnä tässäkin joulussa. Tuoksu tai muisto nostaa hänet usein odottamatta mieleen.

Anopista ei meillä juuri puhuta. Sanoja ei ole. Lapset eivät enää edes oleta, että toinen mummi vielä joskus tulisi heitä katsomaan.

Omasta ahdistuksestamme emme lapsille puhu.

Olemme kertoneet heille, että mummi on sairas. Että mummi juo. Esikoisella on hänestä pari mukavaa muistoa, neljä vuotta nuoremmalla kuopuksella ei.

Olemme yrittäneet puhua asiasta rauhallisesti mutta rehellisesti. En halua, että lapseni aikuisena kysyvät minulta, miksi heille ei kerrottu totuutta.

Omasta ajoittaisesta ahdistuksestamme emme lapsille puhu. En halua heidän päähänsä mielikuvaa, josta en itse aina pääse irti: vanha nainen jouluiltana yksin pimeässä asunnossa, tyhjien pullojen ja täysien roskapussien saartamana, varjona entisestä. 

Viinipullo aina lähellä, ihan siinä tuolinjalan vieressä.

Kaksikymmentä vuotta sitten anoppini oli säihkyvä nainen. Kovaääninen, itsetietoinen, touhukas. Muistan hänen hoidetut kätensä, kiiltävät kynnet, kultasormusten välkkeen. Anoppi teki hyvää pääsiäislammasta ja keitettyä kieltä. Hänen joulupöydässään oli aina ainakin mätiä ja sipulirenkaita, voita ja saaristolaisleipää.  Kynttilöiden vienti haudoille oli hänelle tärkeää, samoin suuret punaiset amaryllikset.

Muoti kiinnosti anoppia, ja sisustaminen ja käsityöt. Yhtenä jouluna hän ompeli meille lahjaksi tontun, jolla on harmaat pöksyt ja punainen lakki, nappisilmät ja ruskeasta sukkahoususta tehty naama. Ja lapsenlapset, niitä hän odotti hartaasti. Joko tänä vuonna?

Ei silloin vielä. Emme vielä olleet valmiita, halusimme opiskella, matkustaa, tehdä töitä.

Alkoholinkäytössä oli kepeä sävy. Kippis ja cincin, partytime.

Jo silloin anoppi joi. Punaviiniä kului, ja tupakkaa. Muistan L&M:n natsat parvekkeen kukkuraisessa tuhkakupissa, käheän naurun, vuosien tupakoinnin madaltaman äänen. Muistan tuhat muuta pientä asiaa: pigmenttiläiskät kädenselässä, pronssisen Kalevala-korun, pienen kömpelyyden.

Noina vuosina alkoholinkäytössä oli kepeä sävy. Kippis ja cincin, partytime.

Noina vuosina kilisteltiin, kulauteltiin iloisesti viiniä anopin ja apen päivällispöydässä, joka oli aina katettu Arabian Ruskalla. Mutta jo silloin panin merkille, että anoppi joi aina vähän enemmän ja vähän nopeammin kuin me muut. Hänen lasinsa oli aina ensimmäisenä tyhjä.

Kymmenen vuotta sitten appiukkoni kuoli. Äkkiä ja yllättäen, sokkina kaikille. Suruunsa anoppi alkoi juoda, nyt tosissaan.

Tämä on vaihe, jossa muistot alkavat muuttua. Ne yhdetkin sukujuhlat, joissa anoppi alkoi humalassa haastaa riitaa kaikkien kanssa ja joista hän häipyi kesken kaiken baariin. Se mökkivierailu, joka alkoi konttauskännillä ja päättyi kahden päivän krapulaan. Sammallus. Punoittava iho, kiiltävät silmät. Se, miten ystävät ja suku alkoivat vähitellen ottaa anoppiin etäisyyttä.

Niin mekin. Halusimme rauhaa, emme riitoja ja sähellystä. Meidän maailmassamme juotiin vain vähän ja vain joskus. Jos ei itse ole juoppo, ei juopon seuraa jaksa.

Anoppi jäi varhaiselle eläkkeelle. Lähdin kun otti päähän, hän sanoi meille. Työnantaja pakotti viinan takia, kuulimme myöhemmin.

Anoppi löysi uuden miesystävän, baaritutun, joka muutti hänen luokseen heti. Aikuisella ihmisellä on oikeus tehdä elämällään mitä haluaa, ajattelimme. Ihana mies, huolehtivainen ja hyvä, hän sanoi meille. Viinaanmenevä, aggressiivinen ja äkkiväärä, huomasimme myöhemmin.

Anopin kotona alkoi sattua outoja.

Meille syntyi vauva, pian toinenkin. Myös mieheni veljen perhe kasvoi samaan aikaan. Elämä täyttyi pukluliinoista, valvotuista öistä, turvakaukalon kiinnitysohjeista.  

Lasten ristiäiskuvissa näkyy äkkiä vanhentunut anoppi. Hiukan kumara, punakkakasvoinen, selvästi krapulainen.

Samoihin aikoihin anopin kotona alkoi sattua outoja. Astiat särkyivät. Tuli musta silmä, ranteeseen lasta, sormeen syvä haava. Telkkari hajosi, sohvaan paloi reikä.

Tuli ohareita ja unohduksia. Pääsiäinen, lapsen syntymäpäivät, toisetkin. Tulla piti, tulematta jäi. Anoppi muuttui vältteleväksi ja vetäytyväksi, puhui usein ristiin. Miesystävä oli yhteisissä tapaamisissa kovin hiljainen.

Selityksiä riitti. Joskus uskoimme, usein emme. Pian emme enää edes halunneet tietää, mitä heidän kodissaan todella tapahtui

Lapsenlapset, ne kauan kaivatut, kiinnostivat mummia vain ohimennen. Tytöissä on suvun näköä, hän totesi, siinä kaikki.

Vuosi sitten meille alkoi sataa hätäviestejä anopin ystäviltä, niiltä uskollisimmilta. Puhelinnumero on vaihtunut, kukaan ei avaa ovea, jotakin on pakko tehdä.

Jotakin. Jotakin. Jotakin.

Siihen, mitä se jotakin voisi olla, ei kenelläkään meistä ollut vastausta.

Jätimme lapset hoitoon ja lähdimme säkkipimeänä marraskuun iltana anopin oven taakse, minä, mieheni, mieheni veli ja hänen vaimonsa. Meillekään ei avattu, ja vara-avaimet meiltä oli vaadittu pois jo vuosia aiemmin. Lopulta pääsimme sisään talonmiehen avulla.

Anopin kodissa odotti miesystävä – likainen ja vihamielinen, juopunut ja pöhöttynyt, meille vieraaksi jäänyt mies. Tässä vaiheessa tiesimme hänen kantavan asuntoon virtanaan alkoholia. Tuhlaavan anopin eläkkeen. Vastaavan puheluihin ja sähköposteihin hänen puolestaan, allekirjoittavan viestit hänen nimellään. Tiesimme, ettei lastemme isoäiti enää osaa käyttää kännykkää, tietokonetta tai television kaukosäädintä.

Anopin löysimme kieppinä sängystään, tahraisen lakanan alta, iho kellertävänä, vuoteen ympärillä tyhjien pullojen ja oksennusvatien meri. Astuimme makuuhuoneeseen ja hän havahtui hitaasti. Lähimuisti oli mennyt, samoin hampaat, ja pystyssä anoppi pysyi vain seinästä tukea ottamalla.

Juomisestaan hän ei suostunut keskustelemaan.

Ette ole tervetulleita, ilmoitti miesystävä ja tolkutti sanaa itsemääräämisoikeus.

Anoppi valitti flunssaa ja mahakipua ja meni takaisin nukkumaan. Juomisestaan hän ei suostunut keskustelemaan, ei silloinkaan.

Niin me lähdimme. Miettimään sitä jotakin. Tapaa, jolla auttaa seitsemänkymppistä, muistisairasta, alkoholin ja väärän miehen valinnutta vanhusta.

Selvisi, ettei sellaisia tapoja juuri ole. Ei silloin, kun ihminen ei itse näe omaa tilaansa eikä halua apua. Kun on kyse vaikeasta päihdeongelmasta, yhteiskunnan turvaverkko on pelottavan ohut.

Soitimme anopille ambulanssin. Se tuli ja meni. Sairaalaan ei oteta, ellei akuuttia hätää ole.

Sosiaalitoimen ihmiset kävivät pyynnöstämme ja poistuivat käsiään levitellen. Jos ihminen kieltää tulemasta, väkisin ei kotiin mennä. Katkolle ei pakoteta, jos sinne ei halua.

Kotisairaanhoito kävi, totesi huimauksen, katkokävelyn, nivelrikon, alkoholin tuoman dementian, kohonneet maksa-arvot. Pian he lakkasivat käymästä, koska anopin ja miesystävän mielestä mitään hätää ei ole. Jos potilas kieltäytyy avusta, pakolla ei ketään hoideta.

Suomessa on tämä itsemääräämisoikeus.

Tavoitimme miesystävän pojan, tolkun ihmisen. Isän juomiselle ei voi mitään, isä ei halua muuttaa pois anopin kodista, hän sanoi.

Epätoivoisina kävimme lakimiehen pakeilla. Ainoa tapa yrittää edes jotakin on hakea anopille edunvalvojaa. Edunvalvojan saimme, vaikka anoppi ja miesystävä vastustivat järjestelyä viimeiseen saakka. Heistä ainoa ongelma olivat tungettelevat sukulaiset.

Edunvalvoja selvitti, että anopin talousasiat ovat sekaisin. Löytyi laskuja perinnästä ja tuhansia euroja luottokorttivelkaa. Kaikki arvokas irtaimisto – taide, korut, osakkeet ja harvinaiset kirjat – oli juotu. Huonosti menee, vaan vaikea on keksiä, mitä elämäntilanteelle voisi tehdä, pahoitteli edunvalvoja, mukava ja pätevä nainen.

Kun Suomessa on tämä itsemääräämisoikeus.

Ja niin me odotamme. Jokainen puhelinsoitto voi olla se, joka kertoo läheisemme kuolleen tai sairastuneen. Sairaalaan joutuminen on alkoholismin tässä vaiheessa usein se ainoa asia, joka juomiskierteen katkaisee, meille on sanottu. Enää emme tiedä, pitäisikö sitä pelätä vai toivoa. 

Siksi seison katetun joulupöydän ääressä, sytytän kynttilät, näen kuvajaiseni heijastuvan ikkunassa talvi-illan pimeyttä vasten ja mietin, miten monen perheen joulusta on joku poissa samasta syystä kuin meillä.  Miten paljon tänä jouluna juodaan glögiä, viiniä, olutta, likööriä, konjakkia ja pieniä teräviä snapseja?
Onko jokaisessa seurueessa aina se yksi, joka juo lasinsa tyhjäksi nopeammin kuin muut ja tahtoo heti lisää?

Kävelen keittiön ikkunan luo, otan käteeni vanhan joulukoristeen. Sen tontun, jolla on harmaat pöksyt ja punainen lakki, nappisilmät ja sukkahousunaama.  

Kirjoittajan nimeä ei kerrota omaisten suojelemiseksi.