Anna Sillanpäästä tuli Etelä-Afrikassa madame.

MUSTA, VALKOINEN, musta, musta, valkoinen.

En voi sille mitään. Vilkaisen jokaista vastaantulijaa sillä silmällä. Näen ihonvärin, vaikka en katso sitä. 

Ruokakaupassa en voi olla huomaamatta, että kaikki myyjät ovat mustia. Takanani jonottavat ovat valkoisia. Ostoskassieni pakkaajat ovat mustia. Lasteni koulussa valtaosa oppilaista on mustia, mutta opettajista vain yksi. Hän opettaa zulua.

Mitä tästä voi päätellä? Vähemmän kuin kuvittelisi. Minun suomalaiset silmäni näkevät vain pintaa. 

Muutin joulukuussa Etelä-Afrikan Johannesburgiin mieheni työkomennuksen vuoksi. Ensimmäisellä viikolla raportoin Suomeen: "Paikalliset naiset ovat pitkiä ja laihoja, ja heillä on tapana värjätä hiuksensa hohtavanvaaleiksi."

Puhuin potaskaa. Näin vain sen, mitä osasin katsoa. Bongasin ympäriltäni pelkät alipainoiset blondit, koska siinä vaiheessa ainoat tietämäni  eteläafrikkalaisnaiset olivat Monacon Albertin surusilmäinen ruhtinatar Charlene ja malli Reeva Steenkamp (jonka pikajuoksija Oscar Pistorius vuosi sitten ampui vessaan).

Yli puolet eteläafrikkalaisista sinnittelee alle 1,9 eurolla päivässä. He ovat mustia. Yhtä totta on, että komeimmissa Porscheissa istuu yhä useammin musta bisnesnainen. Porsche-naista ei vain aina huomaa, kun keskittyy väistelemään autotiellä poukkoilevia mustia aurinkolasi- ja saippuakuplamyyjiä. 

KATSON NAISTA, joka ripustaa alushousujani pyykkinarulle. Olemme samanikäisiä, 41-vuotiaita, mutta hänen odotettu elinikänsä on  56 vuotta. Minun on 84.

Nainen on kotiapulaiseni, Caroline. Hän käy siivoamassa kotiamme kahtena päivänä viikossa. Caroline on ylväs ja nauravainen ja kävelee kankeasti.

Hän on jättänyt viisi lastaan äitinsä hoidettaviksi kotimaahansa Zimbabween, jotta saisi ripustaa housujani. Palkallaan hän saa maksettua lastensa koulumaksut.

Rotuerottelun päättymisestä on vasta 20 vuotta. Vain kahta ei ole onnistuttu erottamaan toisistaan koskaan: valkoista rouvaa ja kotiapulaista. Lähes jokaisessa keskiluokkaisessa eteläafrikkalaisperheessä työskentelee yhä musta apulainen. Useimmat heistä asuvat työnantajansa luona takapihalle rakennetussa vierastuvassa.

Kun pissitän Veikko-koiraani, apulaiset moikkailevat minua takapihoiltaan. He hoitavat pyykit, vauvat ja koirat. Laki turvaa heille minimipalkan, joka nousi juuri 155 euroon kuukaudessa.

Minua Caroline kutsuu jääräpäisesti nimityksellä "mum". Se särähtää korviini joka kerta. Hänelle olen madame, halusin tai en.

JOKA AAMU Caroline kysyy minulta, miten lapseni voivat. Itkuista on, vastaan. Vihaavat koulua, kun eivät tajua englantia.

Sitten kysyn, miten hänen lapsensa voivat. Vähän ikävöivät. Kuusivuotiaan on kuulemma vaikea ymmärtää, miksi äitiä ei ole näkynyt kahdeksaan kuukauteen. Poikaa ei lohduta fakta Zimbabwen työttömyysprosentista, joka huitelee yli 90:ssä. Siksi Caroline hokee hänelle puhelimessa, että tulee pian. 

"Vaikka en tiedä, tulenko. Tiedät varmaan tunteen?" Caroline kysyy.

En tiedä. Minulla, joka saan pitää rakkaani halaus-, kyllästymis- ja huutoetäisyydellä, ei ole siitä hajuakaan.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Tämä on kolumnisarjan ensimmäinen osa ja julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2015.

 

Puutarhan hoitaminen on terapeuttista, mutta joskus on kesiä, jolloin kannattaa keskittyä kasvattamaan rikkaruohoja. 

Mikään ei ole yhtä rentouttavaa kuin puutarhan hoitaminen, väitetään.

Itse on surkea mutta tyytyväinen puutarhuri. Istutan kyllä aina alkukesästä muutaman kukan ja teen kaikkeni pitääkseni ne hengissä, mutta rikkaruohot eivät minua häiritse. En aina edes erota, mikä on kukka ja mikä rikkaruoho, ja se tekee puutarhanhoidostani helpompaa kuin muilla.

Joskus kun tunnistan rikkaruohon, uskottelen itselleni, että se on oikeastaan aika kaunis. Jos se ei ole kaunis, ajattelen, että ainakin se on aliarvostettu. Siinä toinen hyvä syy olla nyhtämättä sitä irti.

Jos kesä on kiireinen tai muuten stressaava, suosittelenkin keskittymään rikkaruohojen kasvatukseen. Siinä on mahdoton epäonnistua, ja voi silti nauttia kasvun ihmeestä.

Sama pätee loppukesän puuhiin, kuten mustikoiden poimimiseen, omenoiden hilloamiseen, mansikoiden pakastamiseen, viinimarjojen mehustamiseen ja sienestämiseen.

Ne ovat ihania, rentouttavia asioita, joissa rentouttavinta voi joskus olla se, että ne jättää tekemättä.

 

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

"Ottaisinko koiran? Tekisi niin mieli", kaverini kysyi kerran Facebookissa.

Joku hänen tuttavistaan vastasi:

"Ota kuule ensin naapurin koira viikoksi lainaan. Ulkoiluta sitä rännässä ja pakkasessa aamukuudelta ja moppaa pari kertaa sen ripulit ja oksennukset. Ihan hirveä vaiva. Lapsetkin kyllästyvät viikossa, yksin saat ulkoiluttaa."

Olen kuullut monta kertaa samantyyppisen keskustelun.

Hankkisinko koiran? Älä. Siinä on hirveä vaiva.

Uskaltaisinko muuttaa? Alkaa seurustella? Erota? Vaihtaa ammattia?

Älä, älä, älä, älä. Ihan hirveä vaiva.

Minulla on koira ja voin vakuuttaa, että siinä on järjetön vaiva. Mutta vaiva on itse valittu eikä mitenkään vähennä sitä hillitöntä iloa, mitä koira tuo jokaiseen päivääni.

"Siitä on hirveästi vaivaa" on ehkä maailman hölmöin syy jättää jokin asia tekemättä. Lähes kaikista parhaista asioista on nimittäin vaivaa: Hyvän ruuan kokkaamisesta on vaivaa, lapsista on vaivaa, parisuhteesta on vaivaa, työstä on vaivaa, matkustamisesta on vaivaa, juhlien järjestämisestä ystäville on vaivaa, sukulaissuhteista on vaivaa, kukkien kastelemisesta on vaivaa, minkä tahansa taidon opettelemisesta on vaivaa.

Toisin sanoen elossa olemisesta on vaivaa.

Elämä, josta on riisuttu pois kaikki mahdollinen vaiva, ei ole vaivatonta vaan raskasta. Kun menettää halunsa nähdä yhtään vaivaa, kun ei jaksa enää edes nousta sängystä eikä pestä hiuksiaan, olo on kaikkea muuta kuin kevyt.

Ihminen tarvitsee vaivaa. Niin kauan kuin sitä jaksaa nähdä edes hiukan, kaikki on aika hyvin.