Anna Sillanpäästä tuli Etelä-Afrikassa madame.

MUSTA, VALKOINEN, musta, musta, valkoinen.

En voi sille mitään. Vilkaisen jokaista vastaantulijaa sillä silmällä. Näen ihonvärin, vaikka en katso sitä. 

Ruokakaupassa en voi olla huomaamatta, että kaikki myyjät ovat mustia. Takanani jonottavat ovat valkoisia. Ostoskassieni pakkaajat ovat mustia. Lasteni koulussa valtaosa oppilaista on mustia, mutta opettajista vain yksi. Hän opettaa zulua.

Mitä tästä voi päätellä? Vähemmän kuin kuvittelisi. Minun suomalaiset silmäni näkevät vain pintaa. 

Muutin joulukuussa Etelä-Afrikan Johannesburgiin mieheni työkomennuksen vuoksi. Ensimmäisellä viikolla raportoin Suomeen: "Paikalliset naiset ovat pitkiä ja laihoja, ja heillä on tapana värjätä hiuksensa hohtavanvaaleiksi."

Puhuin potaskaa. Näin vain sen, mitä osasin katsoa. Bongasin ympäriltäni pelkät alipainoiset blondit, koska siinä vaiheessa ainoat tietämäni  eteläafrikkalaisnaiset olivat Monacon Albertin surusilmäinen ruhtinatar Charlene ja malli Reeva Steenkamp (jonka pikajuoksija Oscar Pistorius vuosi sitten ampui vessaan).

Yli puolet eteläafrikkalaisista sinnittelee alle 1,9 eurolla päivässä. He ovat mustia. Yhtä totta on, että komeimmissa Porscheissa istuu yhä useammin musta bisnesnainen. Porsche-naista ei vain aina huomaa, kun keskittyy väistelemään autotiellä poukkoilevia mustia aurinkolasi- ja saippuakuplamyyjiä. 

KATSON NAISTA, joka ripustaa alushousujani pyykkinarulle. Olemme samanikäisiä, 41-vuotiaita, mutta hänen odotettu elinikänsä on  56 vuotta. Minun on 84.

Nainen on kotiapulaiseni, Caroline. Hän käy siivoamassa kotiamme kahtena päivänä viikossa. Caroline on ylväs ja nauravainen ja kävelee kankeasti.

Hän on jättänyt viisi lastaan äitinsä hoidettaviksi kotimaahansa Zimbabween, jotta saisi ripustaa housujani. Palkallaan hän saa maksettua lastensa koulumaksut.

Rotuerottelun päättymisestä on vasta 20 vuotta. Vain kahta ei ole onnistuttu erottamaan toisistaan koskaan: valkoista rouvaa ja kotiapulaista. Lähes jokaisessa keskiluokkaisessa eteläafrikkalaisperheessä työskentelee yhä musta apulainen. Useimmat heistä asuvat työnantajansa luona takapihalle rakennetussa vierastuvassa.

Kun pissitän Veikko-koiraani, apulaiset moikkailevat minua takapihoiltaan. He hoitavat pyykit, vauvat ja koirat. Laki turvaa heille minimipalkan, joka nousi juuri 155 euroon kuukaudessa.

Minua Caroline kutsuu jääräpäisesti nimityksellä "mum". Se särähtää korviini joka kerta. Hänelle olen madame, halusin tai en.

JOKA AAMU Caroline kysyy minulta, miten lapseni voivat. Itkuista on, vastaan. Vihaavat koulua, kun eivät tajua englantia.

Sitten kysyn, miten hänen lapsensa voivat. Vähän ikävöivät. Kuusivuotiaan on kuulemma vaikea ymmärtää, miksi äitiä ei ole näkynyt kahdeksaan kuukauteen. Poikaa ei lohduta fakta Zimbabwen työttömyysprosentista, joka huitelee yli 90:ssä. Siksi Caroline hokee hänelle puhelimessa, että tulee pian. 

"Vaikka en tiedä, tulenko. Tiedät varmaan tunteen?" Caroline kysyy.

En tiedä. Minulla, joka saan pitää rakkaani halaus-, kyllästymis- ja huutoetäisyydellä, ei ole siitä hajuakaan.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Tämä on kolumnisarjan ensimmäinen osa ja julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2015.

 

Harmaahapsiseen rakkauteen kuuluu vaipparoskiksia ja Alzheimer-laastareita, kirjoittaa Minna McGill.

Katselin kahta nuorta bussipysäkillä, ehkä parikymppisiä, toisiinsa liimautuneena. Voi tuota keväistä lempeä. Jotain muistan siitä minäkin.

Ainakin tämän:

Oli tämä hetki ja unelma tulevasta. Siitä että yhdessä ollaan. Nyt ja aina.

Ei parikymppinen yleensä vanhuuteen katso, se on aivan liian kaukana.

"Köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua."

Mutta rakastuneena ihmeesti vain katsoo. Oikein sulkee silmänsä ja kuvittelee, että näkisi jo vuosikymmenten päähän. Siihen hetkeen kun ollaan harmaahapsisia ja liikkeissä hitaita, mutta edelleen vain yhdessä. Kun köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua.

Ei siihen hetkeen ja unelmaan paljon muuta nuorena mahdu.

Mutta elämä mahduttaa. Aika usein ja aika usein pyytämättä.

Sen tietävät Anu Panula ja Hannu Kahiluoto, joista voit lukea Kodin Kuvalehden 12 sivulta 32.*

Vaipparoskikset ja Alzheimer-laastarit kuuluvat jo arkeen ja elämään, mutta yhdessä ollaan, aina vain, tuli mitä tuli.

Voi tuota rakkautta, jo harmaahapsista mutta kaiken kestävää.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 12/2017 pääkirjoitus.

*Lue, miten saat lukuoikeuden KK:n digilehteen.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Jokaisen meistä pitäisi aloittaa harrastus, jossa ei ole luontaisesti hyvä. 

Uuden ja vieraan kokeileminen saattaa tuntua pelottavalta. Jos tekee jotain, missä tietää olevansa huono, voi olla varma, että saa kokea pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita. 

Hän, joka kokee omistavansa kaksi vasenta jalkaa, turhautuu zumbatunneilla, kun liikkeet vaihtuvat liian nopeasti.

Huonokuntoinen saa testata päättäväisyyttään monta kertaa, kun raahautuu juoksukouluun himoliikkujien kanssa.

Käsityötunneilla eripariset villasukat kutonut pohtii varmasti useaan otteeseen, sopisivatko keskeneräiset kudelmat sittenkin paremmin saunanlämmikkeeksi. 

Mitä hyötyä itsensä kiusaamisesta sitten on? Miksi pitäisi zumbata, juosta ja harrastaa käsitöitä, vaikka ei kiinnosta?

On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin.

Eikö vapaa-aikaan pitäisi kuulua iloisia asioita, jotka tuovat hyvää mieltä? 

Ehkä, mutta epämukavuusalueella itsestä oppii eniten. On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin ja epäonnistumisen tunteeseen. Epämukavuusalueella oma päättäväisyys pääsee testiin. 

Itsensä haastamisessa on muutakin etua. Jos haluaa todella nähdä itsensä kehittyvän, harrastuksen valinta oman mukavuusalueen ulkopuolelta on jopa suotavaa. 

Ehkä käsityötunneilla saatu huono kouluarvosana ei määritäkään sinua koko loppuelämääsi: voit silti olla kätevä käsistäsi ja oppia uuden tavan ilmaista luovuuttasi.

Lenkkipoluista voi tulla uusi tapa purkaa stressiä.

Kun on saanut juoksukoulussa apuja ja tukea hyvään juoksutekniikkaan, voi olla, että lähimaaston lenkkipoluista tulee uusi tapa purkaa stressiä. Sitkeä zumbailijakin löytää varmasti hetken, jolloin jalat tietävät, miten toimitaan ilman, että niitä tarvitsee katsoa koko ajan. 

Jos tekeekin lempiasioiden lisäksi asioita, joita ei osaa, voi olla varma, että oppiminen kestää läpi elämän. Ja kun lopulta onnistuu, se palkitsee enemmän kuin uskotkaan.

Toimittaja Anna Pihlajaniemi sai kuulla, ettei ole yhtä kuuluisa kuin Lordi ja Urho Kekkonen, mutta sitäkin tärkeämpi.

Selailin ekaluokan päättäneen tyttären koulupapereita. Yhden tehtävä kuului: Luettele tunnettuja suomalaisia.

Tytär oli kirjoittanut: Robin, Antti Tuisku, Elastinen, Tuuli, Iida Elina, Loordi, Tarja Halonen, Urho Kekonen, Sauli Niinistö, Sanni, Anna Puu.

Komea lista.

Juttelimme tyttären kanssa vähän ja opimme toisiltamme.

Sain tietää, että Iida Elina on joku, joka soittaa kannelta tosi hyvin YouTube-videoilla ja että Tuuli on ihana laulaja.

Tytär oppi, että Urho Kekonen oli presidentti, kun äiti oli lapsi eikä sata vuotta sitten. Ja että yhteen Kekkoseen mahtuu kolme koota.

Illalla harjasin tyttären tukkaa. Hän jatkoi keskustelua: ”Tehtävässä käskettiin miettiä tunnettujen ihmisten nimiä. Jos olisi pitänyt kirjoittaa tärkeitä, olisin kirjoittanut, että äiti. Mutta sinut tuntee aika harva.”

Se kuulosti loogiselta.

Kauniiltakin se kuulosti.

Meitä ihan tavallisia on valtavasti. Meidät tuntee harva, mutta jollekin olemme maailman tärkeimpiä.

Tosi tärkeänä oleminen on ihana ja vastuullinen homma.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Oi teitä niittykukkasia, ihanaisia. Tulee kesä ja tulevat pukinparrat ja niittyleinikit. Tulevat mäkitervakot ja monenlaiset matarat.

Tulee viikatemies (nyk. niittokone). Naps ja pää poikki, ennen kuin kukat ovat ehtineet kypsyttää ja varistaa siemenensä.

Karja ei enää hoida ketoja ja niittyjä. Tien penkat olisivat niiden perinteisille kukkalajeille oivallinen pakopaikka, ellei niitä kiirehdittäisi niittämään matalaksi. Pahimmillaan se tapahtuu ennen juhannusta. Niiton jälkeen pientareilla menestyvät lähinnä heinät ja lupiinit.

Vesakot ja tureikot on tietysti raivattava pois näkyvyyttä haittaamasta, mutta eivät päivänkakkarat voi olla vaarana liikenneturvallisuudelle, eiväthän? Kyllä niiden ylitse näkee, jos metsästä on tulossa hirvi tai mutkan takaa toinen auto. Niittykukat ovat perhostenkin koti ja elämän edellytys.

Olenkin ajatellut ryhtyä kukka-aktivistiksi. Ehkä jo tänä kesänä hankin kettinkiä ja vahvan lukon. Kahlitsen itseni kissankelloihin ja -käpäliin ja heitän avaimen kauas tien ojaan. Istun siinä ja pitelen banderollia: Niittäkää meidät vasta elokuussa.