Olin varautunut afrikkalaiseen köyhyyteen mutta en rikkauteen, kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

Viime kuukausina luonamme on kyläillyt vieraita Suomesta. Kun olen kysynyt, mitä kaverini haluaisivat matkallaan nähdä, useimmat vastaavat: ”Aitoa Afrikkaa. Ja ihan tavallisia afrikkalaisia.”

Tässä vaiheessa minulla on tapana hätääntyä. Alan kuumeisesti miettiä, tunnenko ihan tavallisia afrikkalaisia. Keitä he edes ovat? Naisia, jotka kantavat vesiruukkua päänsä päällä? Heitä on Etelä-Afrikassa miljoonia, mutta näen heitä vain harvoin, maalaisteiden varsilla.

Kuuluu minunkin arkeeni tavisafrikkalaisia. He ovat puurtajanaisia, jotka heittävät lapsensa koululle jo ennen seitsemää, jotta ehtisivät aamuruuhkassa toimistolleen. Nämä naiset ovat niin kamalan tavallisia afrikkalaisia, että ovat melkein suomalaisia.

Jännittävimpiä ovat sporttiäidit. He ilmestyvät koulun pihaan piukeissa jumppatrikoissaan, muiskauttavat lapsilleen heipat ja ryntäävät sitten suoraan kuntosalille. He ovat mustia, valkoisia, intialais- tai kiinalaistaustaisia ja kaikki tasan yhtä eteläafrikkalaisia.

Nämä naiset käyvät manikyyrissä kahden viikon välein. Useimmat ajavat Porschella. He näyttävät siltä, etteivät tiedä käsitteitä ”allit”, ”aamuturvotus” tai ”alakulo”, vaikka totta kai he tietävät.

Sporttiäidit kuuluvat rikkaaseen vähemmistöön.

Tekisi mieleni sanoa, että rouvapolot, elätte niin sanotussa punavuorelaiskuplassa. Mutta en sano. Jotta voisin väittää heidän katsettaan kapeaksi, minun pitäisi katsoa heidän silmillään. Siihen en pysty.

Sporttiäidit kuuluvat rikkaaseen vähemmistöön. Tekeekö se heistä vääränlaisia, epäaitoja afrikkalaisia?

Seison johannesburgilaisessa ostoskeskuksessa ja mietin, mistä tulin kolme tuntia sitten sisään. Kuusi kerrosta alempaa ehkä?

Ostoskeskusta mainostetaan Afrikan isoimmaksi. Minusta tuntuu, kuin yhteen olisi liitetty viisi Stockmannia ja pari Helsinki-Vantaan lentokenttää.

Paitsi että tämä on modernimpi kuin yksikään suomalaistavaratalo. En osaa päättää, ihailenko vai inhoanko moista luksusostaria.

Tarjolla on luomuvihanneksia, kaikkia universumin vaatemerkkejä, ihanuuksia. Miksi kiusaannun?

Ylellisyys on köyhyyden kääntöpuoli.

Kun muutin Afrikkaan, olin varautunut kohtaamaan köyhyyden. Rikkautta en. Sitä minun on pitänyt harjoitella.

Täällä en pysty unohtamaan, että ylellisyys on köyhyyden kääntöpuoli. Täällä olen rikas, aamusta iltaan, vain koska olen valkoinen ja Suomesta.

Rahani eivät tunnu enää yhtä omilta kuin Suomessa. Pääni on räjähtää, kun mietin, kuka apuani tarvitsisi eniten. Kotiapulaiseni Caroline, jonka mies osoittautui petturiksi? Vai vartijapoika?

Kotini lähellä on kylä, jossa ihmiset asuvat peltihökkeleissä. Näky itkettää, mutta eniten tunnen kunnioitusta. Nuo tyypit nousevat sängyistään joka aamu. He yrittävät.

Sitkein Afrikka-stereotypia on tämä: Afrikkalaiset ovat iloisia, vaikka heillä ei ole mitään. He ovat lakanneet haluamasta turhuuksia, ja siksi heillä on mielenrauha!

Todennäköisesti me hyväosaiset olemme kehittäneet väitteen. Meidän on helpompi olla, jos kuvittelemme, että köyhillä on kyky nousta maallisen potutuksen yläpuolelle.

Paljon tuskallisempaa on tajuta, että ihmiset peltihökkeleissään ovat samanlaisia kuin me.

Ihmiset pysyvät kokonaisina, vaikka eivät omistaisi mitään.

Että he eivät ole lakanneet haluamasta tai haaveilemasta.

Että heistä tuntuu ihan yhtä ahdistavalta herätä peltimajassa kuin sinusta ja minusta tuntuisi.

Että heillä on paitsi köyhyytensä, myös sydänsurunsa, alaselkävaivansa, urapaineensa ja ulkonäkökompleksinsa.

Että­ he pysyvät kokonaisina, monimutkaisina ihmisinä, vaikka eivät omistaisi mitään.

 

Kodin Kuvalehden toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015. 

Motivaatiota retkahduksiin olisi, mutta tilaisuudet torpataan, Kai Lehtinen kirjoittaa kolumnissaan.

MONESTI OLEN LUKENUT valituksia siitä, miten vaikeaa on elää terveellisesti. Retkahduksia sattuu, eikä motivaatiota muutokseen tunnu löytyvän.

Väitän, että epäterveellisesti eläminen se vasta vaikeaa onkin. Etenkin, jos kotona asuu nainen, joka on vegetaristi, absolutisti ja sairaanhoitaja. Ruotuun palautus tapahtuu meillä ennen kuin retkahdus on ehtinyt tapahtuakaan.

POLTAN MIESSEURASSA välillä piipullisen tai sikarin. Alkutalvesta olin yksin kotona ja ajattelin nautiskella ulkoterassilla rauhassa piipullisen. Suuhuni saamani maku oli karvas ja epämiellyttävä. Kaadoin purut maahan ja sytytin uuden pesällisen. Taas sama juttu.

Koko tupakkapussi haisi kuvottavalle. Seuraavan kerran kauppaan mennessäni palautin pussin ja ihmettelin, mitä moskaa he oikein myyvät. Myyjäkin ihmetteli outoa hajua ja antoi korvaukseksi uudet tupakat.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

Jonkin ajan kuluttua nainen, joka meillä asuu, kysäisi, oliko piipputupakassa ollut jotain vikaa. Ihmettelin, mistä hän sen voi tietää, ja kerroin palauttaneeni koko pussin kauppaan. Nainen, joka meillä kieroilee, alkoi nauraa ja kertoi sekoittaneensa purujen sekaan valkosipulijauhetta. Koska vatsani ei kestä valkosipulia, hän arveli valkosipulin hajun tekevän polttamisesta epämiellyttävää.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

SYÖN VÄLILLÄ LIHAA, mutta talon kasvissyöjänaisväki kieltää lihan viemisen jääkaappiin, koska se saastuttaisi viattomat kasvisparat. Kotona syönkin kasvispainotteisesti, mutta välillä himon iskiessä grillailen takapihalla makkaraa ja yritän nauttia siitä omantunnon huomautuksista huolimatta. Vuosien kuluessa omantunnon ääni on kummasti alkanut muistuttaa erään meillä asuvan naisen ääntä.

Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi.

Yhtenä päivänä ostin voirasian ja piilotin sen jääkaappiin tofupakkauksen ja soijamaidon taakse. Sopivana hetkenä sipaisin siitä syntisen paksun kerroksen vaalean vehnäleivän päälle. Ehdin syödä vähän aikaa ennen kuin tajusin, ettei kaikki ole kunnossa. Tutkin voirasiaa ja ymmärsin, että nyt pelataan kovilla panoksilla. Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi. Kävelevä Käypä hoito -suositus oli taas askeleen edellä. Kolesteroliarvojen ja kohonneen verenpaineen omavalvonta ei pettänyt tälläkään kertaa.

Oluttölkkiin oli vaihdettu simaa.

Saunoimme vapun tienoilla ja kävin välillä vilvoittelemassa terassilla ja ottamassa huikan oluttölkistä. Nainen, joka saunoi kanssani, käväisi myös ulkona. Seuraavalla vilvoittelukerralla olutkulaus meinasi saman tien mennä väärään kurkkuun. Tölkkiin oli vaihdettu simaa.

ENTÄS SITTEN LIIKUNTA? Jos erehdyn sohvalle, kävelysauvat heitetään päälleni ja minut kiskotaan mukaan lenkille. Motivaatiota retkahduksiin kyllä olisi, mutta tilaisuuksia ei.

Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Muutama viikko sitten ajattelin pitkästä aikaa polttaa sikarin. Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Mietin hetken, menenkö saman tien sisälle mainitsemaan asiasta. Toisaalta silloin paljastuisi, että olin juuri ollut aikeissa polttaa. Pohdin myös vastaiskua. Entä jos vaihtaisin soijanakit oikeisiin nakkeihin tai laittaisin kasvisliemikuutioiden tilalle lihaliemikuutioita? Jos oikein uhkarohkeaksi heittäytyisin, voisin vaihtaa härkäpapupyörykät jauhelihaversioihin ja katsoa naisväen ilmeitä, kun ilmoittaisin asiasta vasta ruokailun jälkeen. Samalla perääntyisin vaivihkaa kohti ulko-ovea. Terveyden kanssa ei pidä leikkiä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2017.

Kesällä ehtii vaikka mitä: nuuskia ruusuja ja muistella lapsuuden mökkeilyä, kirjoittaa Minna McGill.

Tänä kesänä tapahtunutta:

Olen käynyt nuuskimassa juhannusruusua saunamökin vierustalla ja tuntenut aamukasteisen nurmikon paljaiden jalkojeni alla.

Olen pyydystänyt mökkiin eksyneen perhosen lasimukilla ja päästänyt sen lentämään ulos vapauteen.

Olen poiminut metsämansikoita mökin vierustalta ja pujottanut niitä heinänkorteen kuten pieni Minna joskus 70-luvulla.

Olen tuijottanut koleassa illassa villasukat jalassa juhannusnuotion hiillosta. Voi mummo kun tietäisit, millaisia säitä on pidellyt.

Olen käpertynyt peiton alle keinuun kirja vatsan päällä.

Olen käpertynyt peiton alle keinuun ja nukahtanut iso pala raparperipiirakkaa vatsassani ja kirja vatsan päällä.

Olen piirtänyt sormellani rannan vaaleaan hiekkaan sydämen ja antanut sitten aallon huuhdella sen.

Olen kuunnellut aamuyöstä sirkkojen sirinää ja kalaparven loisketta ja katsellut peilityyntä järveä.

Olen istahtanut laiturin nokkaan, työntänyt jalat veteen ja miltei salaa toivonut kuten lapsena, että hauki puraisisi varpaaseen. Eikä sittenkään!

Oi kesä ja tämä ihana haikeus, jatku vielä pitkään.

Olen jokaikinen päivä muistellut mummoa ja pappaa ja lapsuuden kesiä mökillä.

Enkä koskaan enkä missään ole yhtä voimakkaasti läsnä sekä menneessä että tässä päivässä.

Oi kesä ja tämä ihana haikeus, jatku vielä pitkään.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 14/2017 pääkirjoitus.

siipirikko

Voi mummo kun tietäisit, millaisia säitä on pidellyt

niin, ne lapsuudenkesät olivat kuin aapiskirjasta, aurinko paistoi, taivas oli kauniin sinivalkoinen ja linnut visertelivät suloisesti. Nyt kun kuulee harvinaisen varpusen äänen, näkee silmissään pihanalueen jossa ne lentelivät. Aitan hirsiseinän raosta tuli auringonsäde ja vanha säiden muokkaama ovi narisi aukaistessa. Lämmintä hiekkatietä,jonka keskellä heinää kasvoi voimennä läpsytellä rantaan, jossa äiti oli huuhtomassa lämpimässä tyynessä vedessä pyykkiä. Voi niitä autuaan huolettomia...
Lue kommentti

Syön mieluummin herkkuja aivan vähän joka päivä kuin yhtenä päivänä paljon. 

"Muillakin on, miksei meillä", seitsemänvuotias kysyi keväällä. Hän oli vakaasti päättänyt, että meidänkin oli aika ottaa käyttöön karkkipäivä. Sellaiseksi sopisi lauantai.

Tuli lauantai ja kävimme ostamassa lähikaupasta tikkarin ja karkkipussin. Tikkarin jälkeen lapsi lajitteli karkit lautaselle. Pari meni suuhun, loput jäivät lautaselle. Ei maistunut.

Seuraavalla viikolla sama juttu.

Kesällä lapsi ei ole muistanut kysyä karkkipäivästä kertaakaan.

Sitä seuraavalla emme muistaneet, että juuri lauantaina olisi pitänyt syödä karkkia. Nyt kesällä lapsi ei ole muistanut kysyä karkkipäivästä kertaakaan, joten ehkä lopetamme kokeilun tähän.

Syö herkkuja aina kun tekee mieli, mutta vain aivan vähän kerrallaan.

Karkkipäivättömyys ei meillä tarkoita elämää karkitta tai herkuitta. Ne vain kuuluvat lähes jokapäiväiseen elämäämme. Syömme keksejä, jäätelöä, suklaata tai vaikkapa tikkarin ruuan päälle tai välipalaksi. Automatkalla, retkellä ja leffassa herkuttelemme myös. Mottoni on: syö herkkuja aina kun tekee mieli, mutta vain aivan vähän kerrallaan.

En tiedä, mutta voi olla, että juuri tämän tavan ansiosta myös lapsemme on karkkien ja jäätelön kohtuukäyttäjä. Tai sitten hän ei vain pidä (tällä hetkellä) makeasta.

Toimittaja Salla Laurila tietää, että netti ja sosiaalinen media eivät eristä meitä toisistaan, vaan tuovat lähemmäksi.

Minulla ja poikaystävälläni on suunnitelmia kuluvalle kesälle. Aiomme viettää yhteistä aikaa katsomalla niitä televisiosarjoja, jotka saavat meidät molemmat nauramaan. Viikonloppusuunnitelmiin kuuluu pitkäaikainen haave: yhteinen aamupalahetki, jolloin kummallakaan ei ole kiire minnekään. 

Televisiosarjojen katselu onnistuu, kun kumpikin katsoo samaa jaksoa yhtä aikaa omilla tahoillaan ja vitseille nauretaan puhelimessa. 

Erityistä näissä suunnitelmissa on se, että ne tullaan toteuttamaan netissä. Kun välimatkaa toisen luo on parituhatta kilometriä, yhteiset hetket koetaan suurimmaksi osaksi videopuhelun välityksellä.

Televisiosarjojen katselu onnistuu, kun kumpikin katsoo samaa jaksoa yhtä aikaa omilla tahoillaan ja vitseille nauretaan puhelimessa. Aamupalan kumpikin joutuu tekemään itse, mutta sen jälkeen puhelimet nostetaan pöydälle ja yhteinen, kiireetön hetki alkaa. 

Ilahdun, kun poikaystävä lähettää kuvia arjen hetkistään.

Jotkut väittävät, että netti ja sosiaalinen media vievät ihmiset loitommaksi toisistaan. Se ei ole totta. Ilahdun, kun poikaystävä lähettää kuvia arjen hetkistään. Vastaan hassulla kuvalla, enkä voi lakata nauramasta hänen ironisille kommenteilleen. Vaikka rakas asuisikin kaukana, netin ansiosta hän on läsnä joka päivä.