Olin varautunut afrikkalaiseen köyhyyteen mutta en rikkauteen, kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

Viime kuukausina luonamme on kyläillyt vieraita Suomesta. Kun olen kysynyt, mitä kaverini haluaisivat matkallaan nähdä, useimmat vastaavat: ”Aitoa Afrikkaa. Ja ihan tavallisia afrikkalaisia.”

Tässä vaiheessa minulla on tapana hätääntyä. Alan kuumeisesti miettiä, tunnenko ihan tavallisia afrikkalaisia. Keitä he edes ovat? Naisia, jotka kantavat vesiruukkua päänsä päällä? Heitä on Etelä-Afrikassa miljoonia, mutta näen heitä vain harvoin, maalaisteiden varsilla.

Kuuluu minunkin arkeeni tavisafrikkalaisia. He ovat puurtajanaisia, jotka heittävät lapsensa koululle jo ennen seitsemää, jotta ehtisivät aamuruuhkassa toimistolleen. Nämä naiset ovat niin kamalan tavallisia afrikkalaisia, että ovat melkein suomalaisia.

Jännittävimpiä ovat sporttiäidit. He ilmestyvät koulun pihaan piukeissa jumppatrikoissaan, muiskauttavat lapsilleen heipat ja ryntäävät sitten suoraan kuntosalille. He ovat mustia, valkoisia, intialais- tai kiinalaistaustaisia ja kaikki tasan yhtä eteläafrikkalaisia.

Nämä naiset käyvät manikyyrissä kahden viikon välein. Useimmat ajavat Porschella. He näyttävät siltä, etteivät tiedä käsitteitä ”allit”, ”aamuturvotus” tai ”alakulo”, vaikka totta kai he tietävät.

Sporttiäidit kuuluvat rikkaaseen vähemmistöön.

Tekisi mieleni sanoa, että rouvapolot, elätte niin sanotussa punavuorelaiskuplassa. Mutta en sano. Jotta voisin väittää heidän katsettaan kapeaksi, minun pitäisi katsoa heidän silmillään. Siihen en pysty.

Sporttiäidit kuuluvat rikkaaseen vähemmistöön. Tekeekö se heistä vääränlaisia, epäaitoja afrikkalaisia?

Seison johannesburgilaisessa ostoskeskuksessa ja mietin, mistä tulin kolme tuntia sitten sisään. Kuusi kerrosta alempaa ehkä?

Ostoskeskusta mainostetaan Afrikan isoimmaksi. Minusta tuntuu, kuin yhteen olisi liitetty viisi Stockmannia ja pari Helsinki-Vantaan lentokenttää.

Paitsi että tämä on modernimpi kuin yksikään suomalaistavaratalo. En osaa päättää, ihailenko vai inhoanko moista luksusostaria.

Tarjolla on luomuvihanneksia, kaikkia universumin vaatemerkkejä, ihanuuksia. Miksi kiusaannun?

Ylellisyys on köyhyyden kääntöpuoli.

Kun muutin Afrikkaan, olin varautunut kohtaamaan köyhyyden. Rikkautta en. Sitä minun on pitänyt harjoitella.

Täällä en pysty unohtamaan, että ylellisyys on köyhyyden kääntöpuoli. Täällä olen rikas, aamusta iltaan, vain koska olen valkoinen ja Suomesta.

Rahani eivät tunnu enää yhtä omilta kuin Suomessa. Pääni on räjähtää, kun mietin, kuka apuani tarvitsisi eniten. Kotiapulaiseni Caroline, jonka mies osoittautui petturiksi? Vai vartijapoika?

Kotini lähellä on kylä, jossa ihmiset asuvat peltihökkeleissä. Näky itkettää, mutta eniten tunnen kunnioitusta. Nuo tyypit nousevat sängyistään joka aamu. He yrittävät.

Sitkein Afrikka-stereotypia on tämä: Afrikkalaiset ovat iloisia, vaikka heillä ei ole mitään. He ovat lakanneet haluamasta turhuuksia, ja siksi heillä on mielenrauha!

Todennäköisesti me hyväosaiset olemme kehittäneet väitteen. Meidän on helpompi olla, jos kuvittelemme, että köyhillä on kyky nousta maallisen potutuksen yläpuolelle.

Paljon tuskallisempaa on tajuta, että ihmiset peltihökkeleissään ovat samanlaisia kuin me.

Ihmiset pysyvät kokonaisina, vaikka eivät omistaisi mitään.

Että he eivät ole lakanneet haluamasta tai haaveilemasta.

Että heistä tuntuu ihan yhtä ahdistavalta herätä peltimajassa kuin sinusta ja minusta tuntuisi.

Että heillä on paitsi köyhyytensä, myös sydänsurunsa, alaselkävaivansa, urapaineensa ja ulkonäkökompleksinsa.

Että­ he pysyvät kokonaisina, monimutkaisina ihmisinä, vaikka eivät omistaisi mitään.

 

Kodin Kuvalehden toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015. 

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Ihan kohta alkaa ottaa päähän, jos vielä kerrankin kuulen jonkun sanovan jotain tympeää nuorista. Tiedättehän, tällaista:

"Nuoret sotkevat paikkoja tupakan tumpeilla."

"Mikä ihmeen vaikeus nykyajan nuorilla on ilmaista itseään? Joka toinen sana, kun suusta kuuluu, niin on v-u."

"Huh huh tätä nykyaikaa. En uskonut, että ikinä vertaan omaan lapsuuteen, mutta ei tosiaan silloin oltu niin paljon sisällä konetta tuijottamassa kuin nykypäivänä!"

Jos maassa lojuu tupakan tumppeja, turha siihen on jäädä päätään punomaan ja nuoria syyttämään.

Nuo mielipiteet ja joukko paljon siivottomampia löytyivät parissa minuutissa suositulta netin keskustelusivustolta. Samaa taivastelua kuulee kaduilla, kodeissa ja työpaikoilla, kaikkialla, missä kokoontuu meitä itseemme tyytyväisiä keski-ikäisiä.

Hei, kamoon (noin sanottiin silloin, kun minä olin nuori). 

Jos maassa lojuu tupakan tumppeja, turha siihen on jäädä päätään punomaan ja nuoria syyttämään. Suurin osa Suomen nuorista ei tupakoi, nuoret tupakoivat nyt selvästi vähemmän kuin vuosituhannen vaihteessa ja tupakkakokeilutkin ovat siirtyneet myöhemmälle iälle. Nämä paljastukset teki Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Että ne tumpit voivat hyvinkin olla pudonneet keski-ikäisten tai jopa sitä vanhempien huulten välistä. Tupakoinnin lopettaminen kun on samaisen THL:n mukaan vähentynyt nimenomaan vanhimmissa ikäryhmissä.

Entäs se kielenkäyttö? Kamalaa se on, en sitä kiellä, mutta yhtä kamalilta v-sanat kuulostavat vanhempienkin suusta roiskuessaan.

Niitä tulee, sillä sellaisia me ihmiset olemme. Kielentutkijat tietävät, että kirosanoja käytetään ja on aina käytetty vahvistamaan sanottua, kertomaan aggressiosta ja haukkumaan muita. Eniten tehoa on kautta aikain ollut niissä sanoissa, jotka kauhistuttavat eniten.

Nuorten syyttäminen on niin antiikkista – eikä tuo ollut pelkästään sanonta minun nuoruudestani.

Ja pelaamisestakin me nuorille nillitämme, voi hyvät hyssyrät sentään. Aina ovat koneella, niinhän? No niin ovat, koska tietokoneen käyttöön heidän pitääkin perehtyä. Se on nykyisen ja tulevan yhteiskunnan tärkein työkalu.

Siis lopetetaan jo nuorten syyttäminen kaikesta. Se on niin antiikkistakin – eikä tuo ollut pelkästään sanonta minun nuoruudestani. ”Mitä on tapahtumassa nuorisollemme? He rikkovat vanhempiensa käskyjä. He mellakoivat kaduilla kiihottuneina villeistä päähänpistoista. Heidän moraalinsa on rapistunut”, nillitti jo antiikin filosofi Platon.

Sitä paitsi, jos meidät keski-ikäiset joskus vanhoina ja vapisevina päästetään eläkkeelle, ketkäs meidän eläkkeemme joutuvatkaan maksamaan?

Niin justiin. Parasta vain pysyä väleissä elättäjiensä kanssa.

Olen kateellinen bambille, koska se ei vatvo, pitäisikö sen kehittyä leijonaksi.

”NIMENI ON WELCOME”, mies esittäytyi.

Taas yksi Welcome, hihitin mielessäni. Olen tavannut monta eteläafrikkalaista, joiden nimi on Tervetuloa, ja jostain syystä mietin joka kerta, miksi ei saman tien Mukavaa Päivänjatkoa tai Morjenttes.

Welcome otti esiin kiväärinsä. Lakkasin hihittämästä.

”Teette juuri niin kuin sanon. Jos käsken teidän laulaa, te laulatte. Jos käsken teidän hyppiä, te hypitte. Ymmärrättekö?”

Ymmärsin. Melkein lauloin jo. Olin lähdössä kävelysafarille Hluhluwe-Imfolozin luonnonpuistoon, ja Welcome oli ryhmämme opas. Tekisimme aamukävelyn savannilla, leijonien mailla.

ALOIN KÄVELLÄ Welcomen kintereillä. Lippikseni puristi ja astuin puhvelin kakkaan. Hengitin hiljaa, jotta leijona ei kuulisi. Se tuntui liioittelulta.

Pensaan takaa ilmestyi sarvikuono. Ei hätää, Welcome viittilöi. Vastatuulen ansiosta sarvikuono ei haistaisi meitä.

Miehenä leijona on sika, sillä se ramppaa monen naaraan luona.

”Älkää sarvikuonoja pelätkö. Älkää leijoniakaan. Ne varoittavat etukäteen, ennen kuin hyökkäävät”, Welcome kuiskasi.

”Pelätkää puhveleita. Ne eivät varoita. Vain niiden vuoksi joudun kantamaan kivääriä.”

PUHVELI KUULOSTI raukkikselta. Mieluummin olisin pelännyt leijonaa. Urosleijonien katseessa on jotain niin vastustamatonta, että melkein ymmärrän, miksi naarasleijonat heltyvät, hoitavat kaiken saalistuksen ja antavat urostensa nukkua 20 tuntia vuorokaudessa. Miehenä leijona on sika, sillä se ramppaa monen naaraan luona ja lempii kunkin kanssa tasan 21 sekuntia kerrallaan.

En nähnyt safarillani leijonaa. Näin jotakin vaikuttavampaa: bambin.

On aamuja, jolloin toivoisin herääväni leopardina.

Jos tarkkoja ollaan, Disney-elokuvan Bambi oli valkohäntäpeura ja minun bambini nyala-antilooppi. Nyalan kyljessä oli raidat, mutta kaikki muu siinä oli satubambia: räpsyripset, hontelot jalat, paniikki.

Tuijotin nyalaa ja ajattelin: Voi sinua onnekasta. Olet säikky, varsinainen vellihousu, ja silti täydellinen. Lyön vetoa, ettet kertaakaan ole miettinyt, pitäisikö sinun sittenkin kehittyä leijonaksi. Olet täydellinen bambi, valmis ja hyvä noin. Viihdyt ryteiköissä, koska jos viihtyisit mudassa, olisit virtahepo.

OLEN NYALALLE hiukan kateellinen. On tietenkin mahtavaa, että olen sattunut syntymään eläimeksi, joka ajattelee, kehittyy ja tajuaa kuolevansa. Mutta se tekee elämästä mutkikasta. Tulee kiire saada jotain aikaan. Tai edes selvittää, kuka on, ennen kuin kupsahtaa.

Tunnustan, että minulla on aamuja, jolloin toivoisin herääväni esimerkiksi leopardina. Kurkistaisin vain peiliin ja muistaisin, että ai niin, mulla on täplät, olen leopardi.

Afrikkalaisen sateen jälkeen on märkä, mutta ei koskaan masentunut.

Sitten ryhtyisin leopardihommiin. Saalistaisin enkä tuhlaisi sekuntiakaan leopardielämästäni sen pähkäilemiseen, mitä jos sittenkin olen kirahvi. Enkä varsinkaan pohtisi, että entä jos minut olikin tarkoitettu leijonaksi, mutta parin ikävän tyypin vuoksi ajauduinkin villisiaksi.

Afrikassa tunnen itseni pieneksi. Taivas on korkeampi kuin Suomessa, puut tuplasti pidempiä. Aurinkokin on isompi. Se näkyy ja toimii, nousee päättäväisesti joka aamu eikä luimi pilvien takana. Jos sataa, sataa niin, että tuntee hukkuvansa. Sellaisen sateen jälkeen on ehkä märkä, mutta ei koskaan masentunut.

Afrikkalainen luonto ei pihtaa eikä jahkaile. Sen otteessa on turvassa. 

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2015.

Joistakin valokuvista tulee niin rakkaita, ettei niitä voi poistaa koskaan puhelimesta.

Kuvaa ei voi ottaa, koska muisti ei riitä. Puhelimessani on 1 860 valokuvaa. Ne täytyy siirtää muualle, jotta voin ottaa uusia.

Kuvat menevät kymmenessä minuutissa talteen pilvipalveluun. Sitten pitää enää tyhjentää ne puhelimesta. Klik roskakoriin, sinne menevät.

Yhtä kuvaa en poista, en koskaan.

Yhtä kuvaa en poista, en koskaan.

Lapseni on kuvassa 12 päivän ikäinen. Olemme menossa neuvolaan, ensimmäistä kertaa pois kotoa. Olen todella väsynyt. Ulkona on 25 astetta pakkasta. Olemme jumittaneet päiväkausia sisällä. Ahdistaa. En osaa olla äiti.

Mieheni halusi itsepintaisesti kuvata minua, koska näytin hänen mielestään seesteiseltä, hyvin onnelliselta ja rakastavalta. En uskonut.

Näen kuvassa vain äärimmäisen onnellisen naisen.

Aina, kun vaihdan puhelinta, siirrän jostain syystä juuri tämän kuvan uuteen puhelimeeni. Se on kannattanut. Enää en näe kuvassa väsymystä ja epävarmuutta. Näen kuvassa vain äärimmäisen onnellisen naisen.

Mitä kuvaa säilytät puhelimessasi aina?  Lähetä kuva ja kuvan tarina!

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Lapseni koulusta tuli viesti: kokeita ei enää anneta oppilaiden mukana kotiin nähtäväksi.

”Espoon kaupunki on ohjeistanut kouluja kirjaamaan koetulokset ja muut arviointipalautteet jatkossa Wilmaan”, viestissä luki.

Olen aina ajatellut, että äitinä oloon kuuluu yrittää pysyä kartalla siitä, mitä lapsi on koulussa oppinut ja mitä ei. Että myös kotona olisi hyvä seurata, millaisia kokeita koulussa on, miten lapsi niistä selviää ja pitäisikö jotakin asiaa käydä vielä yhdessä läpi.

En ole hoitanut hommaani hyvin ollenkaan aina. On laiskottanut ja nälkäkin on ollut ja kuka nyt riitoja haluaisi. Etenkin epäsäännöllisiä verbejä lapsen kanssa kerratessa tunnelma on ollut räjähdysherkkä.

Nyt pelkään, että en enää hoida hommaani senkään vertaa, koska se tehdään vaikeaksi.

Lapseni koenumerot minulle kerrotaan edelleen. Jos numero on 10 tai 4, tiedän, että lapsi on osannut kokeessa kutakuinkin kaiken tai ei juuri mitään. Mutta numerot jostakin siltä väliltä eivät kerro, kannattaisiko lapsen kanssa ehkä kerrata englannin imperfektiä vai prepositioita tai onko hän ulalla toisen asteen yhtälöistä vai laskenut vain huolimattomuuttaan väärin.

Jos olen tarpeeksi ponteva, saan edelleenkin  nähdä lapsen kokeet.

Jos erikseen pyydän kultakin opettajalta, opettaja voi ottaa kokeesta kopion ja lähettää kopion kotiin lapsen mukana.

Kaikkia kokeita säilytetään koululla, ja saan jatkossa myös mennä koululle niitä katsomaan.

Minusta vaihtoehdoista ensimmäinen on hankala ja toinen vielä hankalampi.

Teini ei ajattele samoin. Hänestä ajatus äidistä koputtelemassa opettajanhuoneen ovea on hirvittävä. Ajatus opettajasta jakamassa koekopioita vain hänelle on sairaan nolo.

Salaa toivon, että vanhemmat jaksaisivat lähetellä viestejä ja espoolaiskoulujen kopiokonehuoneissa olisi pian niin ruuhkaista, että kokeet päätettäisiin edelleen lähettää koteihin nähtäviksi.

Julkisesti toivon, että saisin yhä nähdä lapseni kokeet.

Äiti 44

Tätä mieltä: Hei koulu, haluaisin yhä tietää, mitä lapseni kokeissa osasi

Aivan loistava kirjoitus!Aivan samoin olen minä asiaa pohtinut!Jonkun kokeen minäkin olen nähtäväksi pyytäny ja saanutkin mutta aika hankalaa ja opettajakin lisää työllistävä menettely sekin.Helpottaisi tosiaan jos vähän tietäisi minkälaisia kysymyksiä nykyään kokeissa kysellään ja tosiaan sen missä lapseni pitää petrata vielä.Ja helpottaisi minusta kokeisiin valmistautumistakin siellä kotona kun olisi jokin ajatus miten asioita ehkä kysellään.
Lue kommentti