Kun Kai Lehtisen perhe muutti maalle, kodin eteen pysähtyi vielä kauppa-auto. Ei enää.

TOISTAKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN pihamme oli talvisin täynnä lumilinnoja sekä ristiin rastiin kulkevia hiihtolatuja. Isommat lapsemme rakensivat läheiseen jyrkkään mäkeen hyppyreitä, ja puuhiin osallistuivat myös naapurien ja mökkiläisten lapset.

Lumilyhtyjen rivistöt eivät enää valaise pihaamme niin kuin vielä kymmenkunta vuotta sitten. Syynä on se, että lapset ovat kasvaneet, sekä omat että mökkiläisten. Luntakaan ei aina ole niin runsaasti, että siitä edes saisi rakennusmateriaalia linnaan tai hyppyreihin.

Nykyisin mökeillä käy vain samanlaisia tapoihinsa pinttyneitä keski-ikäisiä kuin itsekin olen. Nuoriso viettää aikaansa muualla kuin vanhempien kanssa maalla.

KUN MUUTIMME MAALLE, kodin eteen pysähtyi vielä kauppa-auto. Kauempana taajamassa oli kolme kauppaa, posti, pari pankkia, kaksi kampaamoa, kirjasto, aktiivisessa käytössä oleva kunnantalo, koulu ja terveyskeskus.

Vuosien varrella palveluita on karsittu, ja jäljellä olevatkin ovat aika ajoin lakkautusuhan alla, viimeksi kuntaliitoksen myötä terveyskeskus. Kunnantalokin on tätä kirjoitettaessa myynnissä.

Maalle muuttoa harkitsevalle lähikoulun puuttuminen saattaa olla ratkaiseva tekijä, joka saa pohtimaan ratkaisua vielä toisenkin kerran. Mielessä käy, että jotain kummaa maaseudulla asumisessa täytyy kuitenkin olla, kun meitä edelleen täällä riittää pitkistä työ- ja koulumatkoista huolimatta.

SUUREN LAPSILAUMAN KANSSA maalla asuminen on tuonut elämääni monta ikimuistoista kokemusta.

Lapsia tekosyynä käyttäen kylällämme järjestettiin aikoinaan kaikenikäisten yhteisiä iltamia, jalkapallokisoja, pilkkikilpailuja, kesäjuhlia, traktoriajelua ja vaikka mitä majojen rakennusta. Aikuisetkin saivat ihan luvan kanssa olla lapsekkaita.

"Hiljaisuus on yksi valttikortti maalle muuttamisessa, mutta liiallinen verkkaisuus voi näivettää kylää."

Kesäiset jalkapallokisat "Nummijärvi vastaan muu maailma" olivat turnauksia, joissa kaikilla osanottajilla oli jonkinlainen side Nummijärven kylään.

Muun maailman joukkueeseen ei tahtonutkaan löytyä riittävästi halukkaita. Mikäli vaikkapa ukin veljellä oli 1960-luvulla ollut vuokramökki Nummijärvellä, kyseinen henkilö mielsi itsensäkin vähintään kesäkarjalohjalaiseksi, jolloin hän halusi pelata kyläläisten joukkueessa.

Kylänraitti on niistä ajoista hiljentynyt. Hiljaisuus on yksi valttikortti maalle muuttamisessa, mutta liiallinen verkkaisuus voi näivettää kylää.

VAIKKA PIENTEN LASTEN latuja ei pihallamme enää risteilekään, toivon hyviä hiihtokelejä kylän aikuisille. Uusia lapsiperheitä ei tänne kylän perukoille juurikaan ole muuttanut, joten me samat vanhat naamat tervehdimme toisiamme sekä kylätiellä että laduilla.

Toivottavasti taajaman viimeiset palvelut säilyvät, niin että porukka ei tästä harvenisi ja ehkä jokunen uusikin perhe uskaltautuisi tarjoamaan lapsilleen mahdollisuuden lähteä hiihtämään omalta pihalta. Valmiita latuja täällä ei ole, vaan ne on jaksettava itse tampata.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2016.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

"Ottaisinko koiran? Tekisi niin mieli", kaverini kysyi kerran Facebookissa.

Joku hänen tuttavistaan vastasi:

"Ota kuule ensin naapurin koira viikoksi lainaan. Ulkoiluta sitä rännässä ja pakkasessa aamukuudelta ja moppaa pari kertaa sen ripulit ja oksennukset. Ihan hirveä vaiva. Lapsetkin kyllästyvät viikossa, yksin saat ulkoiluttaa."

Olen kuullut monta kertaa samantyyppisen keskustelun.

Hankkisinko koiran? Älä. Siinä on hirveä vaiva.

Uskaltaisinko muuttaa? Alkaa seurustella? Erota? Vaihtaa ammattia?

Älä, älä, älä, älä. Ihan hirveä vaiva.

Minulla on koira ja voin vakuuttaa, että siinä on järjetön vaiva. Mutta vaiva on itse valittu eikä mitenkään vähennä sitä hillitöntä iloa, mitä koira tuo jokaiseen päivääni.

"Siitä on hirveästi vaivaa" on ehkä maailman hölmöin syy jättää jokin asia tekemättä. Lähes kaikista parhaista asioista on nimittäin vaivaa: Hyvän ruuan kokkaamisesta on vaivaa, lapsista on vaivaa, parisuhteesta on vaivaa, työstä on vaivaa, matkustamisesta on vaivaa, juhlien järjestämisestä ystäville on vaivaa, sukulaissuhteista on vaivaa, kukkien kastelemisesta on vaivaa, minkä tahansa taidon opettelemisesta on vaivaa.

Toisin sanoen elossa olemisesta on vaivaa.

Elämä, josta on riisuttu pois kaikki mahdollinen vaiva, ei ole vaivatonta vaan raskasta. Kun menettää halunsa nähdä yhtään vaivaa, kun ei jaksa enää edes nousta sängystä eikä pestä hiuksiaan, olo on kaikkea muuta kuin kevyt.

Ihminen tarvitsee vaivaa. Niin kauan kuin sitä jaksaa nähdä edes hiukan, kaikki on aika hyvin. 

Harmaahapsiseen rakkauteen kuuluu vaipparoskiksia ja Alzheimer-laastareita, kirjoittaa Minna McGill.

Katselin kahta nuorta bussipysäkillä, ehkä parikymppisiä, toisiinsa liimautuneena. Voi tuota keväistä lempeä. Jotain muistan siitä minäkin.

Ainakin tämän:

Oli tämä hetki ja unelma tulevasta. Siitä että yhdessä ollaan. Nyt ja aina.

Ei parikymppinen yleensä vanhuuteen katso, se on aivan liian kaukana.

"Köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua."

Mutta rakastuneena ihmeesti vain katsoo. Oikein sulkee silmänsä ja kuvittelee, että näkisi jo vuosikymmenten päähän. Siihen hetkeen kun ollaan harmaahapsisia ja liikkeissä hitaita, mutta edelleen vain yhdessä. Kun köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua.

Ei siihen hetkeen ja unelmaan paljon muuta nuorena mahdu.

Mutta elämä mahduttaa. Aika usein ja aika usein pyytämättä.

Sen tietävät Anu Panula ja Hannu Kahiluoto, joista voit lukea Kodin Kuvalehden 12 sivulta 32.*

Vaipparoskikset ja Alzheimer-laastarit kuuluvat jo arkeen ja elämään, mutta yhdessä ollaan, aina vain, tuli mitä tuli.

Voi tuota rakkautta, jo harmaahapsista mutta kaiken kestävää.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 12/2017 pääkirjoitus.

*Lue, miten saat lukuoikeuden KK:n digilehteen.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Jokaisen meistä pitäisi aloittaa harrastus, jossa ei ole luontaisesti hyvä. 

Uuden ja vieraan kokeileminen saattaa tuntua pelottavalta. Jos tekee jotain, missä tietää olevansa huono, voi olla varma, että saa kokea pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita. 

Hän, joka kokee omistavansa kaksi vasenta jalkaa, turhautuu zumbatunneilla, kun liikkeet vaihtuvat liian nopeasti.

Huonokuntoinen saa testata päättäväisyyttään monta kertaa, kun raahautuu juoksukouluun himoliikkujien kanssa.

Käsityötunneilla eripariset villasukat kutonut pohtii varmasti useaan otteeseen, sopisivatko keskeneräiset kudelmat sittenkin paremmin saunanlämmikkeeksi. 

Mitä hyötyä itsensä kiusaamisesta sitten on? Miksi pitäisi zumbata, juosta ja harrastaa käsitöitä, vaikka ei kiinnosta?

On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin.

Eikö vapaa-aikaan pitäisi kuulua iloisia asioita, jotka tuovat hyvää mieltä? 

Ehkä, mutta epämukavuusalueella itsestä oppii eniten. On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin ja epäonnistumisen tunteeseen. Epämukavuusalueella oma päättäväisyys pääsee testiin. 

Itsensä haastamisessa on muutakin etua. Jos haluaa todella nähdä itsensä kehittyvän, harrastuksen valinta oman mukavuusalueen ulkopuolelta on jopa suotavaa. 

Ehkä käsityötunneilla saatu huono kouluarvosana ei määritäkään sinua koko loppuelämääsi: voit silti olla kätevä käsistäsi ja oppia uuden tavan ilmaista luovuuttasi.

Lenkkipoluista voi tulla uusi tapa purkaa stressiä.

Kun on saanut juoksukoulussa apuja ja tukea hyvään juoksutekniikkaan, voi olla, että lähimaaston lenkkipoluista tulee uusi tapa purkaa stressiä. Sitkeä zumbailijakin löytää varmasti hetken, jolloin jalat tietävät, miten toimitaan ilman, että niitä tarvitsee katsoa koko ajan. 

Jos tekeekin lempiasioiden lisäksi asioita, joita ei osaa, voi olla varma, että oppiminen kestää läpi elämän. Ja kun lopulta onnistuu, se palkitsee enemmän kuin uskotkaan.

Toimittaja Anna Pihlajaniemi sai kuulla, ettei ole yhtä kuuluisa kuin Lordi ja Urho Kekkonen, mutta sitäkin tärkeämpi.

Selailin ekaluokan päättäneen tyttären koulupapereita. Yhden tehtävä kuului: Luettele tunnettuja suomalaisia.

Tytär oli kirjoittanut: Robin, Antti Tuisku, Elastinen, Tuuli, Iida Elina, Loordi, Tarja Halonen, Urho Kekonen, Sauli Niinistö, Sanni, Anna Puu.

Komea lista.

Juttelimme tyttären kanssa vähän ja opimme toisiltamme.

Sain tietää, että Iida Elina on joku, joka soittaa kannelta tosi hyvin YouTube-videoilla ja että Tuuli on ihana laulaja.

Tytär oppi, että Urho Kekonen oli presidentti, kun äiti oli lapsi eikä sata vuotta sitten. Ja että yhteen Kekkoseen mahtuu kolme koota.

Illalla harjasin tyttären tukkaa. Hän jatkoi keskustelua: ”Tehtävässä käskettiin miettiä tunnettujen ihmisten nimiä. Jos olisi pitänyt kirjoittaa tärkeitä, olisin kirjoittanut, että äiti. Mutta sinut tuntee aika harva.”

Se kuulosti loogiselta.

Kauniiltakin se kuulosti.

Meitä ihan tavallisia on valtavasti. Meidät tuntee harva, mutta jollekin olemme maailman tärkeimpiä.

Tosi tärkeänä oleminen on ihana ja vastuullinen homma.