Kun Kai Lehtisen perhe muutti maalle, kodin eteen pysähtyi vielä kauppa-auto. Ei enää.

TOISTAKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN pihamme oli talvisin täynnä lumilinnoja sekä ristiin rastiin kulkevia hiihtolatuja. Isommat lapsemme rakensivat läheiseen jyrkkään mäkeen hyppyreitä, ja puuhiin osallistuivat myös naapurien ja mökkiläisten lapset.

Lumilyhtyjen rivistöt eivät enää valaise pihaamme niin kuin vielä kymmenkunta vuotta sitten. Syynä on se, että lapset ovat kasvaneet, sekä omat että mökkiläisten. Luntakaan ei aina ole niin runsaasti, että siitä edes saisi rakennusmateriaalia linnaan tai hyppyreihin.

Nykyisin mökeillä käy vain samanlaisia tapoihinsa pinttyneitä keski-ikäisiä kuin itsekin olen. Nuoriso viettää aikaansa muualla kuin vanhempien kanssa maalla.

KUN MUUTIMME MAALLE, kodin eteen pysähtyi vielä kauppa-auto. Kauempana taajamassa oli kolme kauppaa, posti, pari pankkia, kaksi kampaamoa, kirjasto, aktiivisessa käytössä oleva kunnantalo, koulu ja terveyskeskus.

Vuosien varrella palveluita on karsittu, ja jäljellä olevatkin ovat aika ajoin lakkautusuhan alla, viimeksi kuntaliitoksen myötä terveyskeskus. Kunnantalokin on tätä kirjoitettaessa myynnissä.

Maalle muuttoa harkitsevalle lähikoulun puuttuminen saattaa olla ratkaiseva tekijä, joka saa pohtimaan ratkaisua vielä toisenkin kerran. Mielessä käy, että jotain kummaa maaseudulla asumisessa täytyy kuitenkin olla, kun meitä edelleen täällä riittää pitkistä työ- ja koulumatkoista huolimatta.

SUUREN LAPSILAUMAN KANSSA maalla asuminen on tuonut elämääni monta ikimuistoista kokemusta.

Lapsia tekosyynä käyttäen kylällämme järjestettiin aikoinaan kaikenikäisten yhteisiä iltamia, jalkapallokisoja, pilkkikilpailuja, kesäjuhlia, traktoriajelua ja vaikka mitä majojen rakennusta. Aikuisetkin saivat ihan luvan kanssa olla lapsekkaita.

"Hiljaisuus on yksi valttikortti maalle muuttamisessa, mutta liiallinen verkkaisuus voi näivettää kylää."

Kesäiset jalkapallokisat "Nummijärvi vastaan muu maailma" olivat turnauksia, joissa kaikilla osanottajilla oli jonkinlainen side Nummijärven kylään.

Muun maailman joukkueeseen ei tahtonutkaan löytyä riittävästi halukkaita. Mikäli vaikkapa ukin veljellä oli 1960-luvulla ollut vuokramökki Nummijärvellä, kyseinen henkilö mielsi itsensäkin vähintään kesäkarjalohjalaiseksi, jolloin hän halusi pelata kyläläisten joukkueessa.

Kylänraitti on niistä ajoista hiljentynyt. Hiljaisuus on yksi valttikortti maalle muuttamisessa, mutta liiallinen verkkaisuus voi näivettää kylää.

VAIKKA PIENTEN LASTEN latuja ei pihallamme enää risteilekään, toivon hyviä hiihtokelejä kylän aikuisille. Uusia lapsiperheitä ei tänne kylän perukoille juurikaan ole muuttanut, joten me samat vanhat naamat tervehdimme toisiamme sekä kylätiellä että laduilla.

Toivottavasti taajaman viimeiset palvelut säilyvät, niin että porukka ei tästä harvenisi ja ehkä jokunen uusikin perhe uskaltautuisi tarjoamaan lapsilleen mahdollisuuden lähteä hiihtämään omalta pihalta. Valmiita latuja täällä ei ole, vaan ne on jaksettava itse tampata.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2016.

Eletty elämä saa näkyä naisessa, miehessä ja sohvassa.

Meillä on sohvakalusto, jonka hankimme parikymmentä vuotta sitten. Tämä nykyinen kalusto, kuten edellinenkin, hankittiin osto- ja myyntiliikkeestä. Se on 1950-luvun mallia, vankkatekoinen ja kestävä.

Viime keväänä korjasin sohvakaluston, koska puuosat alkoivat irrota liitoksistaan ja sisusmateriaali putoilla lattialle. Korjauksen jälkeen sohvalla on taas hyvä istua, ja se sai lisää käyttöaikaa monta vuotta. Istuessani ihailen sohvan kestävää kangasta ja kaunista muotoilua, laatutyötä ja kestämään tehtyä.

Kertakäyttökulttuuri ja prameilevat sisustuselementit ovat vallanneet kodit.

Esineitten elinkaari on lyhentynyt. Huonekaluja ei ole tehty kestämään sukupolvelta toiselle. Lastulevy ei vedä vertoja kokopuulle.

Nainen, joka meillä asuu, arvostaa kaikkea vanhaa.

OLEN ITSEKIN VANKASTI 1950-luvun lopun mallia. Toisen jalkaterän kärjestä on muutama osakin irronnut vuosien varrella, mutta korjaamalla jalka sai lisää käyttöikää. Jouset rungossani vähän natisevat, mutta hyötykäyttöä se ei estä.

Lukuisten pienten korjausten jälkeen me sohvan kanssa sovimme kodin sisustukseen elämää nähneinä, riittävän hyväkuntoisina ja tyyliin sopivina.

Huonekaluissa pitää näkyä elämisen jälki. Naarmuista ja uurteista näkyy, että kalusteista on tullut rakkaita.

Eletty elämä jättää jäljet myös ikääntyvään mieheen. Elämä suruineen ja iloineen näkyy rypyissä ja ryhdissä, tahroissa ja halkeamissa.

Nainen, joka meillä asuu, arvostaa kaikkea vanhaa. Toivoa sopii, että omakin arvoni vain nousee vanhetessa, kun antiikin leima alkaa vielä paremmin näkyä ulospäin.

Tärkeintä on mukava pehmeys ja rento olo ja pintaa silittäessä tuntuvat kuopat ja muhkurat.

JOSKUS NÄKEE HARRASTETTAVAN liiankin tunnollisesti kierrätystä, kun vanha puoliso on vielä ihan käyttökelpoisena lajiteltu pois ja tilalle otettu uudempi malli.

Vanhaa tuunatessa säästää kuitenkin luontoa ja vähentää haitallisia ympäristövaikutuksia.

Vanhan ja tutuksi kuluneen arvostaminen koskee naisiakin. Eletyn elämän pitää näkyä heissä kuten sohvassakin.

Ei ole niin noko nuukaa pinnan pieni kuluminen. Tärkeintä on mukava pehmeys ja rento olo ja pintaa silittäessä tuntuvat kuopat ja muhkurat.

Peilikuvassani kaikki on takuuvarmasti luonnonkaunista luomulaatua.

NUORUUDEN JA KAUNEUDEN pakkomielteinen ihannoiminen on johtanut kosmeettisten leikkausten lisääntymiseen niin, että epänormaalista on tullut melkein normaalia.

Jo ihan nuoretkin otattavat yhdestä paikasta pois rasvaa ja suurentavat toista. Silikonilla taidetaan kitata nykyään enemmän ihmistä kuin aikanaan omaa moottoripyörääni.

Taannoin katselin vessassa omaa peilikuvaani ja totesin, että joistakin paikoista roikkuu ja että ryppyjä on kertynyt samalla kun nuoruuden salskeus on muuttunut iäkkään miehekkääksi charmiksi. Totesin, että kaikki on takuuvarmasti luonnonkaunista luomulaatua.

Nainen, joka meillä asuu, nyökkäsi vieressäni, mutta olin huomaavinani naururyppyjen syvenevän hänen naamassaan. Mitäköhän sekin taas tarkoitti?

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2016.

Roc Mummi.

Kai Lehtisen kolumni: Ryppyisenä nainen on rakkaampi

Järkimiehen puhetta on koko kolumni. Näinhän se menee, vanhetessaanse viinikin paranee. On turhaa väkisin näyttää nuoremmalta mitä on!Näyttää vain koomiselta. Sillä ihminen on niin vanha kun tuntee olevansa, se tulee sudämestä. Mitä kalustoihin yms tulee, niissähän on tunnerarvoa, mitä niitä kaikkia vaihtamaan. Minullakin muiden muuassa esim. pöytä 30 vuoden takaa, naarmuja, kolhuja joita lapset ovat tehneet, mikä sen kauniinpaa😍Nyt lastenlasten mukava siinä hypistellä ja rapsutella. Siis aika...
Lue kommentti

Jos sinunkin lapsesi saisi arvion luonteestaan kahdelta eri opettajalta, saattaisit yllättyä.

Muisto vuosien takaa Pekingistä, Kiinasta.

Esikouluikäisen tyttäreni koulussa oli vanhempainilta. Hän opiskeli luokalla, jossa aamupäivän oppitunnit piti amerikkalainen opettaja englanniksi ja iltapäivätunnit kiinalainen opettaja kiinaksi.

Ensin keskustelin kahden kesken amerikkalaisen opettajan kanssa.

"Meillä on ongelma. Tyttärenne on tosi ujo. Hän ei ilmaise itseään kovin voimakkaasti tunnin aikana", opettaja sanoi.

Huolestuin. Mietimme opettajan kanssa, mikä auttaisi lastani pääsemään eroon ongelmastaan.

Sen jälkeen siirryin viereiseen huoneeseen juttelemaan kiinalaisen opettajan kanssa.

"Voitte olla ylpeitä. Tyttärenne on tosi ujo", opettaja kehui.

"Hän on oikein rauhallinen, keskittyy ja kuuntelee hienosti."

Kumpikin opettaja oli oikeassa.

Tiesin silti heti, kumman palautteen kertoisin kotona: sen, joka saisi tyttäreni säteilemään, uskomaan itseensä taas vähän enemmän.

Se tekisi arasta vähitellen ehkä myös rohkean.