Kun Kai Lehtisen perhe muutti maalle, kodin eteen pysähtyi vielä kauppa-auto. Ei enää.

TOISTAKYMMENTÄ VUOTTA SITTEN pihamme oli talvisin täynnä lumilinnoja sekä ristiin rastiin kulkevia hiihtolatuja. Isommat lapsemme rakensivat läheiseen jyrkkään mäkeen hyppyreitä, ja puuhiin osallistuivat myös naapurien ja mökkiläisten lapset.

Lumilyhtyjen rivistöt eivät enää valaise pihaamme niin kuin vielä kymmenkunta vuotta sitten. Syynä on se, että lapset ovat kasvaneet, sekä omat että mökkiläisten. Luntakaan ei aina ole niin runsaasti, että siitä edes saisi rakennusmateriaalia linnaan tai hyppyreihin.

Nykyisin mökeillä käy vain samanlaisia tapoihinsa pinttyneitä keski-ikäisiä kuin itsekin olen. Nuoriso viettää aikaansa muualla kuin vanhempien kanssa maalla.

KUN MUUTIMME MAALLE, kodin eteen pysähtyi vielä kauppa-auto. Kauempana taajamassa oli kolme kauppaa, posti, pari pankkia, kaksi kampaamoa, kirjasto, aktiivisessa käytössä oleva kunnantalo, koulu ja terveyskeskus.

Vuosien varrella palveluita on karsittu, ja jäljellä olevatkin ovat aika ajoin lakkautusuhan alla, viimeksi kuntaliitoksen myötä terveyskeskus. Kunnantalokin on tätä kirjoitettaessa myynnissä.

Maalle muuttoa harkitsevalle lähikoulun puuttuminen saattaa olla ratkaiseva tekijä, joka saa pohtimaan ratkaisua vielä toisenkin kerran. Mielessä käy, että jotain kummaa maaseudulla asumisessa täytyy kuitenkin olla, kun meitä edelleen täällä riittää pitkistä työ- ja koulumatkoista huolimatta.

SUUREN LAPSILAUMAN KANSSA maalla asuminen on tuonut elämääni monta ikimuistoista kokemusta.

Lapsia tekosyynä käyttäen kylällämme järjestettiin aikoinaan kaikenikäisten yhteisiä iltamia, jalkapallokisoja, pilkkikilpailuja, kesäjuhlia, traktoriajelua ja vaikka mitä majojen rakennusta. Aikuisetkin saivat ihan luvan kanssa olla lapsekkaita.

"Hiljaisuus on yksi valttikortti maalle muuttamisessa, mutta liiallinen verkkaisuus voi näivettää kylää."

Kesäiset jalkapallokisat "Nummijärvi vastaan muu maailma" olivat turnauksia, joissa kaikilla osanottajilla oli jonkinlainen side Nummijärven kylään.

Muun maailman joukkueeseen ei tahtonutkaan löytyä riittävästi halukkaita. Mikäli vaikkapa ukin veljellä oli 1960-luvulla ollut vuokramökki Nummijärvellä, kyseinen henkilö mielsi itsensäkin vähintään kesäkarjalohjalaiseksi, jolloin hän halusi pelata kyläläisten joukkueessa.

Kylänraitti on niistä ajoista hiljentynyt. Hiljaisuus on yksi valttikortti maalle muuttamisessa, mutta liiallinen verkkaisuus voi näivettää kylää.

VAIKKA PIENTEN LASTEN latuja ei pihallamme enää risteilekään, toivon hyviä hiihtokelejä kylän aikuisille. Uusia lapsiperheitä ei tänne kylän perukoille juurikaan ole muuttanut, joten me samat vanhat naamat tervehdimme toisiamme sekä kylätiellä että laduilla.

Toivottavasti taajaman viimeiset palvelut säilyvät, niin että porukka ei tästä harvenisi ja ehkä jokunen uusikin perhe uskaltautuisi tarjoamaan lapsilleen mahdollisuuden lähteä hiihtämään omalta pihalta. Valmiita latuja täällä ei ole, vaan ne on jaksettava itse tampata.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2016.

Kuuden lapsen isä Kai Lehtinen on havainnut, että perheen sähkölaskua on vähintäänkin haastava pienentää.

ISOSSA PERHEESSÄ on haastavaa säästää sähköä. Turhat valot pitäisi sammuttaa, mutta kun meidän perheessä yksi sammuttaa valot, tulee toinen ja sytyttää ne. Kun yksi sammuttaa television tai tietokoneen, toinen jo laittaa ne päälle.

Huonelämpötilaakin pitäisi energian säästämiseksi laskea.

Todellisuus on kuitenkin sitä, että kun yksi (minä) vääntää patteria nukkumaan mennessä pienemmälle, nainen, joka meillä asuu, kiertää sen täysille ennen kuin kapuaa sänkyyn. Siinä sitten toinen hikoilee tai toinen palelee koko yön.

Jotta tunneilmapiiri ei jäähtyisi liian viileäksi, täytyy tehdä kompromisseja. Minä siis hikoilen.

Vielä vaikeammaksi energian säästämisen tekee se, että perheessä on murrosikäisiä ja murrosiän nippa nappa ylittäneitä nuoria. He jättävät valot yöksi palamaan, unohtavat ulko-oven auki kouluun lähtiessään eivätkä muista sytyttää takkaan tulta talvipakkasilla, jos vanhemmat ovat poissa. EVVK.

Laajakaistayhteyden sulkeminen on hyvä keino saada talo hiljenemään, kun menen itse nukkumaan.

Perheemme kutsuttiin energiansäästökilpailuun. Meidän piti oikein kunnolla alkaa miettiä, missä suurperhe voisi säästää. Mistä voisi tinkiä, jotta sähkölasku pienenisi?

Lapsia sähkönsäästö ei välttämättä kiinnosta, koska he eivät maksa laskua. Nuoriin vetoaa enemmän vihreistä arvoista kuten ilmaston suojelemisesta ja luonnon säästämisestä puhuminen.

Lapset valvovat illalla myöhään, polttavat valoja, availevat vuorotellen jääkaappia, kuuntelevat musiikkia, katsovat televisiota, puhuvat puhelimeen ja näpyttelevät tietokonetta. Yhtä aikaa.

Olen havainnut laajakaistayhteyden sulkemisen hyväksi keinoksi saada talo hiljenemään, kun menen itse nukkumaan.

Meillä on langaton yhteys ja modeemi meidän vanhempien makuuhuoneessa. Kun nettiyhteys katkeaa, nuoriso hiljenee, sammuttaa valot ja koneet ja menee nukkumaan – pienen tai ison napinan kera. EVVK.

Nainen, joka meillä asuu, sytyttää tulen Sudenpentujen käsikirjan mallin mukaan

"MAATAAN HILJAA VUOTEESSA ja yritetään olla kääntyilemättä. Jos käännettäisiin kylkeä, kuluisi energiaa ja se olisi vastoin jaloja pyrkimyksiä.” Niin alkoi M.A. Nummisen 1960-luvun alkupuolella kirjoittama novelli Energiansäästäjä.

Ihan niin pitkälle jaloissa pyrkimyksissä ei ¬meillä vielä ole menty. 

Ehkä siksi, että vaikka vuoteessa voi saada kulumaan paljonkin energiaa, hankaussähköstä ei ainakaan vielä tarvitse maksaa käyttö- ja siirtomaksua energiayhtiölle. Kylkeä saa siis edelleen kääntää ilmaiseksi.

Kevättä kohti sähkölasku onneksi pienenee. Talvisin vanhassa puutalossa ykkösjuttu energian säästämiseksi on puulämmityksen käyttäminen hakelämmön ohella.

Takan sytyttäminen on taitolaji, jotta hiukkaspäästöt jäisivät pieneksi. Puut pitää latoa takkaan vaakatasossa ja tuli sytyttää päältä. Kiehisten tekeminen sytykkeiksi on mukavaa iltapuhdetta ja ajankulua.

Nainen, joka meillä asuu, sytyttää tulen Sudenpentujen käsikirjan mallin mukaan latomalla puut pystyyn toisiaan vasten ja työntämällä ison, sytytetyn sanomalehtimytyn puiden alle. Välillä menee kevyesti useampikin sanomalehti kerralla.

Arkkupakastin ostettiin samana vuonna kun vanhin lapsi syntyi.

PIENTÄ SÄÄTÖÄ siis on vielä, jotta perheemme saisi käyttöön kaikki keinot sähkölaskun pienentämiseksi ja huomaisimme ympäristönkin. Ullakko pitäisi eristää kunnolla ja ottaa sieltä lisätilaa käyttöön. Tämä piti tehdä jo viime vuonna.

Vanha arkkupakastinkin on osoittautunut mahdottomaksi energiasyöpöksi. Se ostettiin samana vuonna, kun vanhin lapsi syntyi: kunnioitettavat 26 vuotta sitten. Se toimii yhä, vaikka ikää on tullut, mutta kalliiksi sen pitäminen tulee.

Ihan niin kuin sen naisen, joka…

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2014.

Täysi-ikäisenkin puolesta voi olla huolesta hermona, kirjoittaa Minna McGill pääkirjoituksessaan.

Rojahdan työpäivän päätteeksi sohvalle ja avaan telkkarin. Jään tuijottelemaan Sinkkuelämää-sarjan uusintoja (sillä mitäpä sitä tähdellisempää).

Yhdessä jaksossa uraohjus Miranda kiirehtii töistä kotiin, jotta ehtisi nähdä pienen poikansa hereillä. Kun lastenhoitaja sanoo, että poika nukkuu jo, Miranda huokaisee pettymyksestä. Siinä kaikki.

Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Voi teitä tv-käsikirjoittajia, eihän se niin mene. Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Esikoiseni oppi nukkumaan päiväunet vaunuissa ulkosalla. Tämän tästä kävin niihin vaunuihin kurkkaamassa. Työnsin naamani hänen pienten kasvojensa eteen vain tunteakseni hänen hengityksensä. Joskus painoin käden varovasti hänen rintaansa vasten ja tunnustelin. Että pamppaileehan se sydän vielä?

Sanotaan, että syvimmällä vanhemmuudessa on tarve pitää jälkikasvu hengissä. Siinä epäonnistumista me myös pelkäämme eniten. Sen on kokenut myös Virpi Haatainen, joka olisi vaikka hengittänyt tyttärensä puolesta kriisin hetkellä (juttu lehdessä numero 6, sivulla 86).

Minä osaan vieläkin olla huolesta hermona.

Yhtenä talviyönä herään kello 3.21. Säpsähdän tajutessani, ettei alaovi ole käynyt. Esikoinen ei ole enää vaunujen kopassa, vaan täysi-ikäinen ja ystäviensä kanssa ulkona.

Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Ahdistaa pakkanen, luminietokset ja maailman kaikki vaarat. Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Kun kello 5.05 avain kääntyy ulko-ovessa, ponkaisen ylös sängystä, juoksen alakertaan, hyppään lapsen kaulaan enkä hetkeen päästä irti.

Ja kun lapseni nukkuu jo, vielä kerran käyn kurkkaamassa ovelta.

Huh, elämässä kaikki jälleen hyvin.

Artikkeli on lehden 6/17 pääkirjoitus.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Aikuisenakin on oikeus juosta, pomppia ja vähän kiljaista innostuksesta. Näin olet hetken seitsemänvuotias.

Vaihda asentoa

Kun istut, koukista jalat, suorista ne, koukista, suorista. Nosta jalat penkille, taita pepun alle, nouse polville. Kun seisot, kallistele puolelta toiselle. Nosta kädet ilmaan ja ala lentää.

Pysy liikkeessä

Älä pysähdy, kun odotat ruokaa tai peset hampaita. Pyörähtele ja vilkuile sivuille. Nouse varpaille ja yritä kurkistaa mahdollimman korkean esteen yli.

Mene lattialle

Lue kirjaa kyynärpäät ja polvet maassa. Istu matolle, kun avaat telkkarin. Käy vatsallesi, nouse ylös, kallistu taaksepäin ja palaa istumaan. Mene kyykkyyn, nouse ylös. Kulje vessaan vain huonekaluja pitkin.

Poikkea polulta

Kiipeä kiville, tasapainoile puunrungoilla, kyykisty keräämään käpyjä, roiku oksissa.

Anna valta mielikuvitukselle

Heijaa, kiemurtele, irvistele, hyppele, laukkaa, kävele takaperin, jähmety muotoihin, pyydä päästä reppuselkään, hyppää lätäkköön.

Halaa

Halaa jalkaa, kättä, päätä, polvia. Roiku vyötäröllä ja pidä niin kiinni, ettei toinen pysty liikkumaan. Rutista poskia ja kutita kainalosta.

 

Toimittaja Anna Sillanpää hämmentyy, kun hänen lapsensa etsivät puhtait sukkii.

Kosk tuut

Mis oot

Mul ei puhtait sukkii kaikki likasii äiti oikeest vastaaa#&:( :(

Saan tuollaisia Whatsapp-viestejä lapsiltani päivittäin.

Kestän sen, että niistä puuttuvat kaikki välimerkit, pisteet ja kysymysmerkit. Niin puuttuvat kuulemma kaikilta muiltakin 10- ja 14-vuotiailta.

Mutta sitä en kestä, että he pudottavat joka sanasta viimeisen vokaalin ja näkevät kadul ihanii koirii, vaikka minä näen kadulla ihania koiria.

Lapseni puhuvat eri murretta kuin minä. He puhuvat ja kirjoittavat helsinkiläisittäin, minkä tavallaan ymmärrän, ovathan he helsinkiläisiä.

Silti se tuntuu minusta kummalliselta. Jotenkin kuvittelin, että jos ikinä saan lapsia, heidän suustaan voi tulla vain Tampereen murretta. Ihan vain siksi, että sitähän minäkin pienenä puhuin ja puhun yhä.

Lapseni eivät puhu äidin kieltä vaan outoa, helsinkiläistä lapsenkieltä.

Ehk mä sit opettelen sen.