Kai Lehtinen tietää, että joskus yksi ravintolailta muuttaa kaiken.

NUORENA LUKIOLAISENA en uhrannut ajatustakaan sille, mitä tekisin koulun jälkeen. En tutustunut eri vaihtoehtoihin tai keskustellut uravalinnoista kenenkään kanssa.

Kotona ei otettu kantaa tulevaisuuden valintoihini, kunhan vain selviäisin kunnialla lukiosta. Muutama luokka kun oli mennyt kerraten jo ennen lukiota.

Kun pyrin ja pääsin teatterikorkeakouluun, kotona kauhisteltiin, että onko se näyttelijä mikään ihmisen ammatti. Sitä samaa tässä on tullut mietittyä jo yli 30 vuotta.

NYT OMAT LAPSENI ovat yksi kerrallaan miettineet jatko-opintojaan, tehneet valintojaan, käyneet pääsykokeissa, joskus pettyneet, päässeet opiskelemaan ja muuttaneet suunnitelmiaan. Samalla olen huomannut, miten paljon enemmän haasteita ja valinnanmahdollisuuksia nykyään on. Tiet ovat avoinna moniin suuntiin, mutta päätöksiä voi silti olla vaikea tehdä.

Jokunen lapsista on ollut kiinnostunut samasta ammatista kuin isänsä. Kouluun on kuitenkin vaikea päästä, ja välillä ihmettelen yhdenkään lapseni kiinnostusta alaan, he kun ovat joutuneet niin läheltä näkemään näyttelijän työn huonotkin puolet.

"Tekisi mieli tokaista samalla tavalla kuin ämmä ja äijä aikoinaan, että onko se näyttelijä mikään ihmisen ammatti."

Varsinkin freelancer-näyttelijöillä työt ja tulot ovat epäsäännöllisiä ja matkustuspäiviä voi tulla paljon. Paremminkin palkattuja ammatteja olisi tarjolla, joten poltteen täytyy olla suuri, jos kaikesta huolimatta ala vetää puoleensa. Alan epävarmuutta ajatellessani tekisi mieli tokaista samalla tavalla kuin ämmä ja äijä aikoinaan, että onko se näyttelijä mikään ihmisen ammatti.

Olen kuitenkin yrittänyt olla ohjaamatta lapsia mihinkään suuntaan. Kannustan toki, jos sitä kaivataan, mutta muuten en yritä tyrkyttää tai kieltää mitään vaihtoehtoa. Vaikeaa se olisikin, koska nuoret itse tietävät niin paljon paremmin erilaisista mahdollisuuksista. Luotan siihen, että yrityksen ja erehdyksen kautta suunnitelmat selkiytyvät.

JOSKUS TAAS SATTUMA voi astua peliin ja muuttaa tarkatkin suunnitelmat. Niin tapahtui sille naiselle, joka meillä asuu. Hänen suunnitelmissaan oli valmistua sairaanhoitajaksi ja suunnata sitten Afrikkaan köyhiä auttamaan ja omaa maailmankatsomustaan avartamaan.

Yksi ravintolailta muutti kaiken.

Nuori ja komea näyttelijäopiskelija käänsi tulevan sisaren haaveissa seilanneen laivan keulan Afrikan suunnasta takaisin Suomen kamaralle.

Kohtaloksi tuli olla omaishoitajana köyhälle näyttelijänplantulle. Ei tullut Afrikan-reissua, mutta toivottavasti edes maailmankatsomus on avartunut näiden vuosien aikana. Haastetta ei ainakaan ole puuttunut, koska tämä pesti on kestänyt huomattavasti pidempään kuin muutaman vuoden Afrikan-reissu.

KESÄÄ ON VIELÄ JÄLJELLÄ ja perheen tuoreella ylioppilaalla syksyn suunnitelmat auki. Asiat loksahtanevat paikoilleen niin kuin niillä tapana on.
Toivon haaveiden kantavan kauas ja sitkeyden tuottavan tulosta.

Enkä ehkä toivo tyttärelle samaa kohtaloa kuin äidilleen. Syytä on välttää ravintolailtoja ja siipien on annettava kuljettaa ja päättäväisen mielen viedä eteenpäin. Vaikka toisaalta, ei kai tyttären äitiä olisi voinut onnistaa elämässä yhtään paremmin Afrikassakaan.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2016.

Kai Lehtinen suosittelee tyttärelleen matkakohteeksi Raumaa.

MATKUSTAMINEN EI AVARRA. Pikemminkin voisi sanoa, että oma maa mansikka ja muu maa myrkkysieni. Riskit ja uhkatilanteet lisääntyvät sitä enemmän, mitä kauemmas kotoa lähtee.

Kaikkiin vaaroihin ei voi varautua etukäteen eikä koskaan voi olla liian varuillaan. Vaikka ei joutuisi terrorismin kohteeksi, niin pelkästään suurkaupungin liikenne on hyvin vaarallista. Muistaako sitä pää pyörällä katsoa joka suuntaan ja sitten vielä kerran vasemmalle?

Sanomattakin selvää on, ettei illalla pidä liikkua yksin, koska se, jos mikä, altistaa rikoksille.

Suurkaupunki on oikea vaarojen tyyssija. Joka nurkan takana voi olla huumejengejä, jotka ryöstävät ohikulkijan rahat ja tökkäävät likaisella neulalla ihan huvikseen.

Sanomattakin selvää on, ettei illalla pidä liikkua yksin, koska se, jos mikä, altistaa rikoksille. Toisaalta kirkkaassa päivänpaisteessakin sattuu ja tapahtuu vaikka mitä.

EDES EUROOPASTA ei löydy maata, johon olisi turvallista matkustaa ainakaan yksin.

Roomassa joutuu enemmän kuin todennäköisesti taskuvarkaan uhriksi. Käsittääkseni jokaisessa Akropoliin kukkulan juurella olevassa ravintolassa on suuri vaara saada juomaansa tyrmäystippoja. Lipevät rikkardot metsästävät nuoria ja nättejä suomalaisneitoja. Tällainen suivaannuttaa minua isänä erityisen paljon!

Ateenan ilma on niin saasteista, etteivät puhtaaseen pikkukylän ilmastoon tottuneen nuoren keuhkot kestä sitä. Entäs taksihuijarit ja kraanaveden miljoonat bakteerit?

Pariisissa Seine tulvii tuon tuosta. Veneellä voi liikkua kotijoessakin. Ei sen takia tarvitse maan ääriin lähteä.

Pariisin parempi vaihtoehto olisi Rauma. Yhtä vaikeaa on sielläkin ymmärtää puhetta, jos sitä ei ole lapsuudessa oppinut.

Espanjassa liikenne on sekaista ja metsäpaloja syttyy vähän väliä. Lisäksi härkätaisteluareenoilta voi karata kaduille vihaisia härkiä. Espanja ei missään nimessä sovellu yksin matkustavan nuoren naisen matkakohteeksi!

Kaikkein vaarallisin paikka on Amerikka.

Kaikkein vaarallisin paikka on Amerikka. Ensinnäkin ihmisiä on siellä aivan liikaa ja niiden lisäksi hirmumyrskyjä, kidnappauksia, takaa-ajoja, ufoja, räjähteitä, torakoita, rottia, likaa, hajua, roskia, helleaaltoja ja tornadoja. Vain muutamia mainitakseni.

ETTÄ OLENKO matkustusvastainen ja ennakkoluuloinen ja maalaan piruja seinille? Mielestäni olen vain realisti ja huolestunut isä.

Toiseksi nuorimmainen tyttäremme suunnittelee lähtevänsä au pairiksi. Kohteeksi näyttää kaikista isän varoituksista huolimatta valikoituvan se kaikkein vaarallisin ja kaukaisin vaihtoehdoista eli Amerikka. Millä isän suojeleva käsi ylettyy sinne asti?

Tyttäressäni on jotain kummallisen samaa kuin eräässä lähisukulaisessaan, joka meillä asuu.

Toisaalta tiedän, että tyttäreni selviää vahvan ja määrätietoisen luonteensa vuoksi missä vain. Jotain kumman samaa hänessä on kuin eräässä lähisukulaisessaan, joka meillä asuu.

Melkein säälin sitä ymmärtämätöntä, joka edes yrittää asettua topakkaa ja kipakkaa feministi-vegetaristi-aktivistitytärtäni vastaan. Tytär ei hevillä jää toiseksi sanallisessa eikä muussakaan mittelössä ja osaa kyllä pitää puolensa.

Siivet kantavat ja maailma kutsuu. Tytär tulee pärjäämään, se on selvä. Entä isä?

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2016.

Jos hempeily on pinnallisuutta, haluan tulla pinnallisemmaksi, kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

Seurasin pelikentän laidalla poikani futispeliä, kun viereeni istahti noin 80-vuotias Grace Kellyn näköinen eteläafrikkalaisrouva.

"Talvi on tullut", rouva sanoi ja huokaisi juhlallisesti.

"Tuntuu, että jäädyn."

Etkä jäädy, ajattelin ja tuijotin naisen paljaita, geelilakattuja varpaita, joita hän kipristeli sandaaleissaan. Nainen oli pukeutunut pörrövillatakkiin ja valtaviin aurinkolaseihin, mutta sukkia hänellä ei ollut.

Olihan tyypillinen talvisää, 20 astetta ja häikäisevä auringonpaiste.

Ei tietenkään. Olihan tyypillinen talvisää, 20 astetta ja häikäisevä auringonpaiste.

Kun Suomessa on kesä, Afrikassa on talvi. Öisin lämpötila putoaa lähelle nollaa. Koululaiset istuvat aamuisin luokassa viltit yllään, sillä lämmitystä ei ole. Mieheni on alkanut nukkua pipo päässä. Päivisin aurinko paahtaa niin, että pärjää teepaidalla. Eteläafrikkalainen talvi on kuin suomalainen kesä: hädin tuskin olemassa. Täkäläiset ottavat siitä silti kaiken irti. He ehtivät jopa talvimasentua. Ravintolat mainostavat pahanmakuisia terveysjuomia, joissa on punajuurta ja inkivääriä. Ne nujertavat kuulemma paitsi talviflunssan myös talvimasennuksen.

Onneksi täkäläisillä on edes minitalvensa. Muuten he olisivat vielä valoisampia ja kohteliaampia kuin nyt. Sitä en ehkä kestäisi. Kun ulkoilutan Veikko-koiraani, jokainen vastaantulija huikkaa: Nauti kävelystäsi! Upea koira sinulla!

Minä vastaan: Niin sinullakin! Mahtavaa kävelyä sinullekin! Fantastista päivänjatkoa!

Palaan pissilenkiltä kuin nousuhumalassa. Aivan kuin jokainen tuntematon olisi silittänyt hiukan poskeani ja paijannut päätäni. Eivät korulauseet tietenkään mitään merkitse, eivät syvää kiintymystä kuten suomalainen moi, mutta kyllä ne kummasti kohottavat maanpinnasta.

On aivan sama, onko lämpö aitoa. Jos käytös on ystävällistä, se on ystävällistä ja tekee maailmasta siedettävämmän paikan. Keinotekoinen, pinnistelty ystävällisyys vasta arvostettavaa onkin, sillä sen eteen joku hapannaama on joutunut näkemään erityisen paljon vaivaa.

Näe vastaantulija. Älä esitä, ettet näe. Hymyile edes.

Tärkein afrikkalainen käyttäytymissääntö tuntuu olevan: Näe vastaantulija. Älä esitä, ettet näe. Hymyile edes.

Sääntö opetetaan jo pienenä. Kun vien lapseni kouluun, jokainen eteeni ilmestyvä lapsi sanoo minulle "huomenta rouva". Tervehdi aikuista -sääntö on niin automaattinen, etteivät edes ujot lapset tajua, että he voisivat ujoilla ja katsoa ohi.

On asioita, joista en lasteni koulussa pidä. Kiukustun siitä, että osa opettajista haluaa sanoa oppilaittensa koenumerot luokan edessä ääneen. Uskovatko he oikeasti häpeän voimaan?

Sen sijaan ihailen sitä, miten hellästi opettajat puhuvat oppilailleen. Prinsessani, enkelini, pikkurakkaani, he sanovat. Kun koulussa on päivänavaus, stereoista huudatetaan poppibiisejä, joissa hehkutetaan: Olet sankari, olet selviytyjä, pystyt mihin vain. Imelää? Ehdottomasti. Mutta jokaisen kuulemani aamunavauksen jälkeen uskon hetken, että­ pystyn mihin vain. Viime viikolla 12-vuotias tyttäreni teki matematiikan koetta. Istuin vieressä, valmiina tulkkaamaan, jos tarvittaisiin. Koe oli vaikea. Tyttäreni pidätteli kyyneliään. Opettaja kiirehti lohduttamaan. Hän kyykistyi tyttäreni viereen ja sanoi hitaasti ja painokkaasti yhden lauseen:

"Minä rakastan sinua."

 

Kodin Kuvalehden toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2015.

Kun Kai Lehtinen hiihtää, jossain lähistöllä on yleensä nainen, joka heillä asuu. Hänellä on kamera kädessä.

HIIHDÄMME PERÄKKÄIN vanhoilla leveillä metsäsuksilla. Nainen, joka meillä asuu, hiihtää edellä, pysähtyy yllättäen mäen alla ja alkaa kaivaa taskuaan. Väistän viime tipassa ja onnistun nippa nappa ohittamaan hänet kaatumatta.

Pysähdyn ja ihmettelen, että mitä nyt. Kuulemma kuusen oksat olivat kauniin lumiset, joten niistä piti pysähtyä ottamaan kuvia.

Sama tahti jatkuu koko hiihtoreissun. Lumisessa maisemassa riittää kuvattavaa.

Vaihdan suosiolla etummaiseksi, jotta vältyn äkkipysäyksiltä.

En ymmärrä, miten hiihtäessä ehtii nähdä kauniin lumikuvion alamäen kuusissa, kun pitäisi keskittyä katsomaan eteensä.

 

KESÄISIN VAUHTI EI pohjoisen metsissä kulkiessa ole niin kova kuin talvella hiihtäessä. Peräänajoja ei siis satu, vaikka nainen, joka meillä asuu, pysähtyy kuvaamaan jokaista kiveä, kelopuuta ja kasvia. Etenkin kelottuneet kannot pitää kuvata eri suunnista, kaukaa ja läheltä.

Eikä kuvaaminen riitä. Me myös raahaamme kantoja mökin pihapiiriin, välillä jopa peräkärryllä.

No, kauniitahan ne ovat, ja kuukkelitkin lentävät niihin istuskelemaan.

Koska puolisoni keskittyy kuvatessaan katsomaan maastoa lähietäisyydeltä, hän ei hetken kuluttua tiedä, missä on. Kuljemmekin yleensä huutoetäisyydellä, jotta takana tuleva kelokuvaaja löytää oikean suunnan. Talvella latua seuratessa ei niin helposti pääse eksymään.

Kun kuljemme joen rantoja, etsimme erilaisia saaliita. Toinen vaanii hyviä kalapaikkoja, toinen kantopaikkoja.

Jaksan ihmetellä tätä kantoharrastusta.

Toisaalta siippani ei myöskään aina ymmärrä päiväkausia kestäviä kalareissuja, joita teen säässä kuin säässä. No, tärkeintä kai on, että ihmisellä on asioita, joista hän jaksaa innostua.

MENNEINÄ VUOSINA kotipihamme oli talvisin täynnä leikkiviä lapsia, lumilinnoja, lumiukkoja, hyppyreitä, pulkkia, kelkkoja ja suksia.

Viime vuosina on täytynyt totutella siihen, että lumitekeleitä pitää itse rakentaa, jos niitä haluaa pihalla katsella. Lapset ovat kasvaneet ulos lumileikeistä.  

Enää ei hiihtokeleillä tarvitse sovitella puolelle tusinalle lapselle monoja ja sauvoja, korjailla suksia ja kelkkoja, auttaa hyppyreiden rakentamisessa ja nostella pieniä hiihtäjiä pystyyn.

Nykyään riittää, kun vilkaisee välillä taaksepäin, jotta nainen, joka meillä asuu, pysyy näköetäisyydellä. Perässähiihtäjien määrä on oleellisesti vähentynyt.

HIIHTOREISSUN NAUTINTOJA on pysähtyä aika ajoin juomaan termoskannusta mehua. Parta ja kulmakarvat huurteessa se maistuu taivaalliselta.

Murrosikäisiä ei hiihtoreissulle tahdo saada. Kuuma mehu ja vanhempien seura eivät kumma kyllä herätä innostusta lähteä pakkaseen tarpomaan.

Vuodesta toiseen takana tai edessä jaksaa sentään sivakoida nainen, joka meillä asuu ja jolle tällainen ukkoontunut seura vanhoissa, kulahtaneissa hiihtotamineissaankin on riittävä houkutin.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2015.

Olin varautunut afrikkalaiseen köyhyyteen mutta en rikkauteen, kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

Viime kuukausina luonamme on kyläillyt vieraita Suomesta. Kun olen kysynyt, mitä kaverini haluaisivat matkallaan nähdä, useimmat vastaavat: ”Aitoa Afrikkaa. Ja ihan tavallisia afrikkalaisia.”

Tässä vaiheessa minulla on tapana hätääntyä. Alan kuumeisesti miettiä, tunnenko ihan tavallisia afrikkalaisia. Keitä he edes ovat? Naisia, jotka kantavat vesiruukkua päänsä päällä? Heitä on Etelä-Afrikassa miljoonia, mutta näen heitä vain harvoin, maalaisteiden varsilla.

Kuuluu minunkin arkeeni tavisafrikkalaisia. He ovat puurtajanaisia, jotka heittävät lapsensa koululle jo ennen seitsemää, jotta ehtisivät aamuruuhkassa toimistolleen. Nämä naiset ovat niin kamalan tavallisia afrikkalaisia, että ovat melkein suomalaisia.

Jännittävimpiä ovat sporttiäidit. He ilmestyvät koulun pihaan piukeissa jumppatrikoissaan, muiskauttavat lapsilleen heipat ja ryntäävät sitten suoraan kuntosalille. He ovat mustia, valkoisia, intialais- tai kiinalaistaustaisia ja kaikki tasan yhtä eteläafrikkalaisia.

Nämä naiset käyvät manikyyrissä kahden viikon välein. Useimmat ajavat Porschella. He näyttävät siltä, etteivät tiedä käsitteitä ”allit”, ”aamuturvotus” tai ”alakulo”, vaikka totta kai he tietävät.

Sporttiäidit kuuluvat rikkaaseen vähemmistöön.

Tekisi mieleni sanoa, että rouvapolot, elätte niin sanotussa punavuorelaiskuplassa. Mutta en sano. Jotta voisin väittää heidän katsettaan kapeaksi, minun pitäisi katsoa heidän silmillään. Siihen en pysty.

Sporttiäidit kuuluvat rikkaaseen vähemmistöön. Tekeekö se heistä vääränlaisia, epäaitoja afrikkalaisia?

Seison johannesburgilaisessa ostoskeskuksessa ja mietin, mistä tulin kolme tuntia sitten sisään. Kuusi kerrosta alempaa ehkä?

Ostoskeskusta mainostetaan Afrikan isoimmaksi. Minusta tuntuu, kuin yhteen olisi liitetty viisi Stockmannia ja pari Helsinki-Vantaan lentokenttää.

Paitsi että tämä on modernimpi kuin yksikään suomalaistavaratalo. En osaa päättää, ihailenko vai inhoanko moista luksusostaria.

Tarjolla on luomuvihanneksia, kaikkia universumin vaatemerkkejä, ihanuuksia. Miksi kiusaannun?

Ylellisyys on köyhyyden kääntöpuoli.

Kun muutin Afrikkaan, olin varautunut kohtaamaan köyhyyden. Rikkautta en. Sitä minun on pitänyt harjoitella.

Täällä en pysty unohtamaan, että ylellisyys on köyhyyden kääntöpuoli. Täällä olen rikas, aamusta iltaan, vain koska olen valkoinen ja Suomesta.

Rahani eivät tunnu enää yhtä omilta kuin Suomessa. Pääni on räjähtää, kun mietin, kuka apuani tarvitsisi eniten. Kotiapulaiseni Caroline, jonka mies osoittautui petturiksi? Vai vartijapoika?

Kotini lähellä on kylä, jossa ihmiset asuvat peltihökkeleissä. Näky itkettää, mutta eniten tunnen kunnioitusta. Nuo tyypit nousevat sängyistään joka aamu. He yrittävät.

Sitkein Afrikka-stereotypia on tämä: Afrikkalaiset ovat iloisia, vaikka heillä ei ole mitään. He ovat lakanneet haluamasta turhuuksia, ja siksi heillä on mielenrauha!

Todennäköisesti me hyväosaiset olemme kehittäneet väitteen. Meidän on helpompi olla, jos kuvittelemme, että köyhillä on kyky nousta maallisen potutuksen yläpuolelle.

Paljon tuskallisempaa on tajuta, että ihmiset peltihökkeleissään ovat samanlaisia kuin me.

Ihmiset pysyvät kokonaisina, vaikka eivät omistaisi mitään.

Että he eivät ole lakanneet haluamasta tai haaveilemasta.

Että heistä tuntuu ihan yhtä ahdistavalta herätä peltimajassa kuin sinusta ja minusta tuntuisi.

Että heillä on paitsi köyhyytensä, myös sydänsurunsa, alaselkävaivansa, urapaineensa ja ulkonäkökompleksinsa.

Että­ he pysyvät kokonaisina, monimutkaisina ihmisinä, vaikka eivät omistaisi mitään.

 

Kodin Kuvalehden toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.