Kai Lehtinen tietää, että joskus yksi ravintolailta muuttaa kaiken.

NUORENA LUKIOLAISENA en uhrannut ajatustakaan sille, mitä tekisin koulun jälkeen. En tutustunut eri vaihtoehtoihin tai keskustellut uravalinnoista kenenkään kanssa.

Kotona ei otettu kantaa tulevaisuuden valintoihini, kunhan vain selviäisin kunnialla lukiosta. Muutama luokka kun oli mennyt kerraten jo ennen lukiota.

Kun pyrin ja pääsin teatterikorkeakouluun, kotona kauhisteltiin, että onko se näyttelijä mikään ihmisen ammatti. Sitä samaa tässä on tullut mietittyä jo yli 30 vuotta.

NYT OMAT LAPSENI ovat yksi kerrallaan miettineet jatko-opintojaan, tehneet valintojaan, käyneet pääsykokeissa, joskus pettyneet, päässeet opiskelemaan ja muuttaneet suunnitelmiaan. Samalla olen huomannut, miten paljon enemmän haasteita ja valinnanmahdollisuuksia nykyään on. Tiet ovat avoinna moniin suuntiin, mutta päätöksiä voi silti olla vaikea tehdä.

Jokunen lapsista on ollut kiinnostunut samasta ammatista kuin isänsä. Kouluun on kuitenkin vaikea päästä, ja välillä ihmettelen yhdenkään lapseni kiinnostusta alaan, he kun ovat joutuneet niin läheltä näkemään näyttelijän työn huonotkin puolet.

"Tekisi mieli tokaista samalla tavalla kuin ämmä ja äijä aikoinaan, että onko se näyttelijä mikään ihmisen ammatti."

Varsinkin freelancer-näyttelijöillä työt ja tulot ovat epäsäännöllisiä ja matkustuspäiviä voi tulla paljon. Paremminkin palkattuja ammatteja olisi tarjolla, joten poltteen täytyy olla suuri, jos kaikesta huolimatta ala vetää puoleensa. Alan epävarmuutta ajatellessani tekisi mieli tokaista samalla tavalla kuin ämmä ja äijä aikoinaan, että onko se näyttelijä mikään ihmisen ammatti.

Olen kuitenkin yrittänyt olla ohjaamatta lapsia mihinkään suuntaan. Kannustan toki, jos sitä kaivataan, mutta muuten en yritä tyrkyttää tai kieltää mitään vaihtoehtoa. Vaikeaa se olisikin, koska nuoret itse tietävät niin paljon paremmin erilaisista mahdollisuuksista. Luotan siihen, että yrityksen ja erehdyksen kautta suunnitelmat selkiytyvät.

JOSKUS TAAS SATTUMA voi astua peliin ja muuttaa tarkatkin suunnitelmat. Niin tapahtui sille naiselle, joka meillä asuu. Hänen suunnitelmissaan oli valmistua sairaanhoitajaksi ja suunnata sitten Afrikkaan köyhiä auttamaan ja omaa maailmankatsomustaan avartamaan.

Yksi ravintolailta muutti kaiken.

Nuori ja komea näyttelijäopiskelija käänsi tulevan sisaren haaveissa seilanneen laivan keulan Afrikan suunnasta takaisin Suomen kamaralle.

Kohtaloksi tuli olla omaishoitajana köyhälle näyttelijänplantulle. Ei tullut Afrikan-reissua, mutta toivottavasti edes maailmankatsomus on avartunut näiden vuosien aikana. Haastetta ei ainakaan ole puuttunut, koska tämä pesti on kestänyt huomattavasti pidempään kuin muutaman vuoden Afrikan-reissu.

KESÄÄ ON VIELÄ JÄLJELLÄ ja perheen tuoreella ylioppilaalla syksyn suunnitelmat auki. Asiat loksahtanevat paikoilleen niin kuin niillä tapana on.
Toivon haaveiden kantavan kauas ja sitkeyden tuottavan tulosta.

Enkä ehkä toivo tyttärelle samaa kohtaloa kuin äidilleen. Syytä on välttää ravintolailtoja ja siipien on annettava kuljettaa ja päättäväisen mielen viedä eteenpäin. Vaikka toisaalta, ei kai tyttären äitiä olisi voinut onnistaa elämässä yhtään paremmin Afrikassakaan.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2016.

"Toin jääkaappiin lihapullia" on maailman kauneimpia tekstiviestejä, kunhan sen vain tajuaa.

Ensin puhelimeeni tulee tämä: ”Lähden hakemaan esikoulusta.”

Sitten tämä: ”Toin jääkaappiin lihapullia.”

Ja vielä: ”Pelataan täällä Kimbleä.”

Tekstiviestit ovat äidiltäni. Mieheni kirjoittaa samoja asioita viesteissään vähän toisin.

”Ehdin eskariin hakemaan.”

”Spagua vai riisiä?”

”Ostin tummaa suklaata.”

Kun saan viestit, en mieti juuri mitään tai korkeintaan sitä, mitä töissä seuraavaksi tekisin. Vastaan ”Ok” tai ”Spagua mieluummin” ja jatkan töitäni.

Paljon myöhemmin poistan viestejä puhelimestani. Vasta silloin tajuan, mitä niissä sanotaan.

Joskus kolme pientä sanaa tarkoittavat kolmea suurta sanaa.

 

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan. Tällä kertaa palautetaan lasten usko siihen, että aikuiseksi on ihan kiva kasvaa.

Me suomalaiset olemme sisukasta ja työtä rakastavaa kansaa, mutta puhetavastamme sitä ei ihan heti kuule.

Kulttuuriimme nimittäin kuuluu se, että työtä ei hehkuteta, vaikka siitä tykättäisiin kuinka. Jokapäiväinen lievä työmarmatus sen sijaan on hyväksyttyä, jopa suositeltavaa, sillä se ei ainakaan ole tekopirteän pinnallista.

Mutta miten ankea kuva lapsille aikuisten maailmasta syntyy, kun he kuuntelevat vanhempiensa jupinaa?

Haluaisitko itse ikinä kasvaa isoksi, jos joutuisit kuuntelemaan kotonasi esimerkiksi seuraavanlaisia hokemia:

1. "Ihan hirvee sunnuntaiahdistus."

Sunnuntai ei ole lepopäivä, vaan se päivä, jolloin perheen aikuiset muuttuvat kireiksi ja omituisiksi ja alkavat narista tulevasta viikosta. Vanhempiensa puheista lapsi oppii, että sunnuntaita pahempi maailmassa on vain yksi asia: maanantai.

Maanantai on tietenkin pahin siksi, että se aloittaa jotain niinkin kamalaa kuin uuden työviikon.  

Näinkin lapselle voisi sanoa: "Mahtavaa, taas uusi maanantai! Mitähän tällä viikolla pääsen tekemään?" 

2. "Jes, enää 147 päivää kesälomaan! Jipii, enää 24 vuotta eläkeikään!"

Kesälomasta on hauska haaveilla etukäteen, kuten eläkkeelle jäämisestäkin.

Mutta haaveiletko koskaan ääneen työasioista?

Mitä lapsi päättelee siitä, että parasta työssäsi on se, että sieltä pääsee pois? 

Näinkin lapselle voisi sanoa: "Arvaa mistä ilahduin tänään töissä? Haluatko kuulla, mikä teki minut tosi ylpeäksi? Tiedätkö, mitä uutta haluaisin vielä oppia?"

3. "Äiti on nyt vähän stressaantunut."

Tämä lause on käyttökelpoinen aina, kun vanhemmat menettävät hermonsa. Eli usein.

Moni meistä käyttää tätä anteeksipyyntönä esimerkiksi huudettuaan lapsille: Sori, äiti on nyt vähän stressaantunut. Sori, isiä painaa vaan taas työjutut.

Näinkin lapselle voisi sanoa: "Äiti on nyt tosi innostunut töistä! Isillä on nyt meneillään yksi vaikea työjuttu, mutta kyllä siitäkin selvitään!"

4. "Ootas, tsekkaan vielä yhden sähköpostin."

Tämä lause lasten on vain kestettävä, sillä joskus sähköpostit on yksinkertaisesti pakko tsekata.

Mutta jos aikuinen roikkuu joka ilta ylitöissä, tekeehän lapsi siitä johtopäätöksensä: Työ on tärkeämpää kuin mikään, sen määrää ei voi hallita ja sitä kuuluu tehdä koko ajan.

Näinkin lapselle voisi sanoa: "Okei, tulen nyt ja jatkan töitä huomenna."

5. "Projektipäällikkömme Sirkka-Liisa oli tänään tosi ärsyttävä."

Useimmille meistä työkaverit ovat arjen ilo ja pelastus. Heidän kanssaan vietämme usein enemmän aikaa kuin perheemme kanssa.

Muistatko kehua työkavereitasi lapsesi kuullen?

Lapsesta voi tuntua turvalliselta ja mukavalta tietää, että saat tehdä töitä kivojen tyyppien kanssa. Työkaverin tai pomon haukkumisesta hän oppii vain sen, miten ihmisistä puhutaan pahaa selän takana.

Näinkin lapselle voisi sanoa: "Minulla on maailman hauskimmat työkaverit. Haluatko kuulla, mille me tänäänkin naurettiin?"

 

Kuuden lapsen isä Kai Lehtinen on havainnut, että perheen sähkölaskua on vähintäänkin haastava pienentää.

ISOSSA PERHEESSÄ on haastavaa säästää sähköä. Turhat valot pitäisi sammuttaa, mutta kun meidän perheessä yksi sammuttaa valot, tulee toinen ja sytyttää ne. Kun yksi sammuttaa television tai tietokoneen, toinen jo laittaa ne päälle.

Huonelämpötilaakin pitäisi energian säästämiseksi laskea.

Todellisuus on kuitenkin sitä, että kun yksi (minä) vääntää patteria nukkumaan mennessä pienemmälle, nainen, joka meillä asuu, kiertää sen täysille ennen kuin kapuaa sänkyyn. Siinä sitten toinen hikoilee tai toinen palelee koko yön.

Jotta tunneilmapiiri ei jäähtyisi liian viileäksi, täytyy tehdä kompromisseja. Minä siis hikoilen.

Vielä vaikeammaksi energian säästämisen tekee se, että perheessä on murrosikäisiä ja murrosiän nippa nappa ylittäneitä nuoria. He jättävät valot yöksi palamaan, unohtavat ulko-oven auki kouluun lähtiessään eivätkä muista sytyttää takkaan tulta talvipakkasilla, jos vanhemmat ovat poissa. EVVK.

Laajakaistayhteyden sulkeminen on hyvä keino saada talo hiljenemään, kun menen itse nukkumaan.

Perheemme kutsuttiin energiansäästökilpailuun. Meidän piti oikein kunnolla alkaa miettiä, missä suurperhe voisi säästää. Mistä voisi tinkiä, jotta sähkölasku pienenisi?

Lapsia sähkönsäästö ei välttämättä kiinnosta, koska he eivät maksa laskua. Nuoriin vetoaa enemmän vihreistä arvoista kuten ilmaston suojelemisesta ja luonnon säästämisestä puhuminen.

Lapset valvovat illalla myöhään, polttavat valoja, availevat vuorotellen jääkaappia, kuuntelevat musiikkia, katsovat televisiota, puhuvat puhelimeen ja näpyttelevät tietokonetta. Yhtä aikaa.

Olen havainnut laajakaistayhteyden sulkemisen hyväksi keinoksi saada talo hiljenemään, kun menen itse nukkumaan.

Meillä on langaton yhteys ja modeemi meidän vanhempien makuuhuoneessa. Kun nettiyhteys katkeaa, nuoriso hiljenee, sammuttaa valot ja koneet ja menee nukkumaan – pienen tai ison napinan kera. EVVK.

Nainen, joka meillä asuu, sytyttää tulen Sudenpentujen käsikirjan mallin mukaan

"MAATAAN HILJAA VUOTEESSA ja yritetään olla kääntyilemättä. Jos käännettäisiin kylkeä, kuluisi energiaa ja se olisi vastoin jaloja pyrkimyksiä.” Niin alkoi M.A. Nummisen 1960-luvun alkupuolella kirjoittama novelli Energiansäästäjä.

Ihan niin pitkälle jaloissa pyrkimyksissä ei ¬meillä vielä ole menty. 

Ehkä siksi, että vaikka vuoteessa voi saada kulumaan paljonkin energiaa, hankaussähköstä ei ainakaan vielä tarvitse maksaa käyttö- ja siirtomaksua energiayhtiölle. Kylkeä saa siis edelleen kääntää ilmaiseksi.

Kevättä kohti sähkölasku onneksi pienenee. Talvisin vanhassa puutalossa ykkösjuttu energian säästämiseksi on puulämmityksen käyttäminen hakelämmön ohella.

Takan sytyttäminen on taitolaji, jotta hiukkaspäästöt jäisivät pieneksi. Puut pitää latoa takkaan vaakatasossa ja tuli sytyttää päältä. Kiehisten tekeminen sytykkeiksi on mukavaa iltapuhdetta ja ajankulua.

Nainen, joka meillä asuu, sytyttää tulen Sudenpentujen käsikirjan mallin mukaan latomalla puut pystyyn toisiaan vasten ja työntämällä ison, sytytetyn sanomalehtimytyn puiden alle. Välillä menee kevyesti useampikin sanomalehti kerralla.

Arkkupakastin ostettiin samana vuonna kun vanhin lapsi syntyi.

PIENTÄ SÄÄTÖÄ siis on vielä, jotta perheemme saisi käyttöön kaikki keinot sähkölaskun pienentämiseksi ja huomaisimme ympäristönkin. Ullakko pitäisi eristää kunnolla ja ottaa sieltä lisätilaa käyttöön. Tämä piti tehdä jo viime vuonna.

Vanha arkkupakastinkin on osoittautunut mahdottomaksi energiasyöpöksi. Se ostettiin samana vuonna, kun vanhin lapsi syntyi: kunnioitettavat 26 vuotta sitten. Se toimii yhä, vaikka ikää on tullut, mutta kalliiksi sen pitäminen tulee.

Ihan niin kuin sen naisen, joka…

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2014.

Täysi-ikäisenkin puolesta voi olla huolesta hermona, kirjoittaa Minna McGill pääkirjoituksessaan.

Rojahdan työpäivän päätteeksi sohvalle ja avaan telkkarin. Jään tuijottelemaan Sinkkuelämää-sarjan uusintoja (sillä mitäpä sitä tähdellisempää).

Yhdessä jaksossa uraohjus Miranda kiirehtii töistä kotiin, jotta ehtisi nähdä pienen poikansa hereillä. Kun lastenhoitaja sanoo, että poika nukkuu jo, Miranda huokaisee pettymyksestä. Siinä kaikki.

Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Voi teitä tv-käsikirjoittajia, eihän se niin mene. Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Esikoiseni oppi nukkumaan päiväunet vaunuissa ulkosalla. Tämän tästä kävin niihin vaunuihin kurkkaamassa. Työnsin naamani hänen pienten kasvojensa eteen vain tunteakseni hänen hengityksensä. Joskus painoin käden varovasti hänen rintaansa vasten ja tunnustelin. Että pamppaileehan se sydän vielä?

Sanotaan, että syvimmällä vanhemmuudessa on tarve pitää jälkikasvu hengissä. Siinä epäonnistumista me myös pelkäämme eniten. Sen on kokenut myös Virpi Haatainen, joka olisi vaikka hengittänyt tyttärensä puolesta kriisin hetkellä (juttu lehdessä numero 6, sivulla 86).

Minä osaan vieläkin olla huolesta hermona.

Yhtenä talviyönä herään kello 3.21. Säpsähdän tajutessani, ettei alaovi ole käynyt. Esikoinen ei ole enää vaunujen kopassa, vaan täysi-ikäinen ja ystäviensä kanssa ulkona.

Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Ahdistaa pakkanen, luminietokset ja maailman kaikki vaarat. Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Kun kello 5.05 avain kääntyy ulko-ovessa, ponkaisen ylös sängystä, juoksen alakertaan, hyppään lapsen kaulaan enkä hetkeen päästä irti.

Ja kun lapseni nukkuu jo, vielä kerran käyn kurkkaamassa ovelta.

Huh, elämässä kaikki jälleen hyvin.

Artikkeli on lehden 6/17 pääkirjoitus.