Kai Lehtinen ei suin surminkaan haluaisi alkaa opetella uuden ihmisen taskuja ja tapoja.

LAPSET KASVOIVAT isoiksi ja muuttivat kotoa. Sitten me vaimon kanssa havahduimme siihen, ettei meillä ollutkaan enää mitään yhteistä. Paitsi tietysti asunto, mökki ja rutkasti velkaa.

Vuosien kuluessa jotenkin kasvoimme erillemme.

Meillä molemmilla on edessä vielä niin paljon mahdollisuuksia.

Uutta parisuhdetta ei ole kiire aloittaa, se tulee, jos on tullakseen. Ensin tutustutaan itseemme uudestaan ja nautitaan yksinolosta.

Näitä selityksiä on kuultu. Ensin kasvetaan yhteen ja sitten kasvetaankin erilleen. Mitä siinä välissä oikein tapahtuu? Kasvuhäiriö?

Ehkä olisi parempi, ettei alussakaan kasvettaisi niin yhteen. Ettei tulisi kummallekin jossain vaiheessa tukala olo.

Molempien juurille ei riitä ravinteita, jos kummatkin kilpailevat liian lähekkäin elintilasta. Tällainen kotitarvepienviljelijäkin tietää, että kasvit tarvitsevat tilaa, multavan maan ja välillä vähän lannoitteita, jotta saavat potkua kasvuun.

Nainen, joka meillä asuu, tuntuu lisäksi tietävän etukäteen, mitä aion sanoa tai jopa mitä ajattelen.

PITKÄÄN KESTÄNEESSÄ suhteessa oppii tuntemaan toisen kuin omat taskunsa. Pelkkä ajatus siitä, että pitäisi vielä tässä iässä alkaa opetella uuden ihmisen taskuja ja tapoja, tuntuu aika vaivalloiselta.

Houkuttelevalta ei tunnu sekään, että pitäisi mahdollisesti joustaa tai muuttaa omia, hyviksi havaittuja tapoja. Nainen, joka meillä asuu, on oppinut tuntemaan taskuni pohjia myöten ja lähestulkoon hyväksymään niiden ajoittain sekalaisenkin sisällön.

Nainen, joka meillä asuu, tuntuu lisäksi tietävän etukäteen, mitä aion sanoa tai jopa mitä ajattelen. Tämä toimii hyvin, kunhan muistan pitää ajatukseni kurissa enkä tule yllätetyksi.

Ajoittain tuntuu, että nainen tietää, mitä mieltä olen ennen kuin itse edes ehdin olla mitään mieltä. Tällainen taito tulee vasta pikkuhiljaa pitkän liiton myötä.

Melkein olen jo alkanut ripittää syntejä, vaikkei mitään tunnustettavaa edes tulisi mieleen.

ONNI LÖYTYY PITKÄÄN pitkään parisuhteeseen yksinkertaisista asioista. Ennen kaikkea siitä, että huomaa toisen olemassaolon joka arkipäivä.

Joskus tosin toisen huomioiminen ihan muuten vain herättää epäluuloja.

Niinä harvoina kertoina, kun olen tuonut kotiin kukkia, on nainen, joka meillä asuu, kysynyt tiukkaan sävyyn, mitäs pahaa sitä nyt on tehty. Melkein olen jo alkanut ripittää syntejä, vaikkei mitään tunnustettavaa edes tulisi mieleen.

Ehkä se kertoo, että voisi niitä kukkia vähän useamminkin tuoda.

Pitkässä parisuhteessa on tietysti ehtinyt olla monenlaisia vaiheita. Vuosien varrella on ollut tilanteita, jolloin molempien on täytynyt laskea kymmeneen. Ja sen jälkeen sataan.

Joskus on täytynyt seuraavana päivänä aloittaa laskeminen uudelleen ennen kuin on saanut sanottavansa muotoiltua ääneen lausuttavaan muotoon.

Kun heittelee virveliä muutaman tunnin, asiat voivat alkaa näyttää jo piirun verran paremmilta.

HÄTIKÖITYJÄ PÄÄTÖKSIÄ ei kannata tehdä. Parempi lähteä välillä vaikka kalaan. Kun heittelee virveliä muutaman tunnin, asiat voivat alkaa näyttää jo piirun verran paremmilta. Jos kotiin tullessa on kalansaalis mukana, päivä on loppujen lopuksi ihan onnistunut.

Kotona voi odottaa toinenkin osapuoli paremmalla tuulella, ehkä pieni hymynkare jo huulilla.

Mikä edes voi arjen keskellä olla mukavampaa kuin saada toiselta hymy, vaikka molemmilla olisi ollut kiireinen päivä ja olisi saavuttu kotiin rättiväsyneinä? Kärjekäs, turhanpäiväinen kommentti, joka väsyneenä oli juuri lipsahtaa huulilta, jää sanomatta. Omaa pahaa oloa tulee liiankin helposti kaadettua toisen päälle.

Nainen ei tosin välitä mistään tarpeettomasta.

KAIKEN SE KUITENKIN kestää. Siis se nainen, joka meillä asuu.

Ensi talvena ollaan asuttu saman katon alla jo 30 vuotta. Viimeistään silloin on taas kukkasten paikka.

Tai voisihan sitä jotain muutakin antaa.

Nainen ei tosin välitä mistään tarpeettomasta.

Voisikin hankkia jotain ihan tarpeeseen tulevaa ja hyödyllistä: vannesahan tai uuden akkuporakoneen. Molemmille löytyy käyttöä vanhassa talossa.

Ajatus on tärkein. Se, että muistaa toisen, rautakaupassakin. Se on sitä arjen substralia.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2013.

Motivaatiota retkahduksiin olisi, mutta tilaisuudet torpataan, Kai Lehtinen kirjoittaa kolumnissaan.

MONESTI OLEN LUKENUT valituksia siitä, miten vaikeaa on elää terveellisesti. Retkahduksia sattuu, eikä motivaatiota muutokseen tunnu löytyvän.

Väitän, että epäterveellisesti eläminen se vasta vaikeaa onkin. Etenkin, jos kotona asuu nainen, joka on vegetaristi, absolutisti ja sairaanhoitaja. Ruotuun palautus tapahtuu meillä ennen kuin retkahdus on ehtinyt tapahtuakaan.

POLTAN MIESSEURASSA välillä piipullisen tai sikarin. Alkutalvesta olin yksin kotona ja ajattelin nautiskella ulkoterassilla rauhassa piipullisen. Suuhuni saamani maku oli karvas ja epämiellyttävä. Kaadoin purut maahan ja sytytin uuden pesällisen. Taas sama juttu.

Koko tupakkapussi haisi kuvottavalle. Seuraavan kerran kauppaan mennessäni palautin pussin ja ihmettelin, mitä moskaa he oikein myyvät. Myyjäkin ihmetteli outoa hajua ja antoi korvaukseksi uudet tupakat.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

Jonkin ajan kuluttua nainen, joka meillä asuu, kysäisi, oliko piipputupakassa ollut jotain vikaa. Ihmettelin, mistä hän sen voi tietää, ja kerroin palauttaneeni koko pussin kauppaan. Nainen, joka meillä kieroilee, alkoi nauraa ja kertoi sekoittaneensa purujen sekaan valkosipulijauhetta. Koska vatsani ei kestä valkosipulia, hän arveli valkosipulin hajun tekevän polttamisesta epämiellyttävää.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

SYÖN VÄLILLÄ LIHAA, mutta talon kasvissyöjänaisväki kieltää lihan viemisen jääkaappiin, koska se saastuttaisi viattomat kasvisparat. Kotona syönkin kasvispainotteisesti, mutta välillä himon iskiessä grillailen takapihalla makkaraa ja yritän nauttia siitä omantunnon huomautuksista huolimatta. Vuosien kuluessa omantunnon ääni on kummasti alkanut muistuttaa erään meillä asuvan naisen ääntä.

Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi.

Yhtenä päivänä ostin voirasian ja piilotin sen jääkaappiin tofupakkauksen ja soijamaidon taakse. Sopivana hetkenä sipaisin siitä syntisen paksun kerroksen vaalean vehnäleivän päälle. Ehdin syödä vähän aikaa ennen kuin tajusin, ettei kaikki ole kunnossa. Tutkin voirasiaa ja ymmärsin, että nyt pelataan kovilla panoksilla. Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi. Kävelevä Käypä hoito -suositus oli taas askeleen edellä. Kolesteroliarvojen ja kohonneen verenpaineen omavalvonta ei pettänyt tälläkään kertaa.

Oluttölkkiin oli vaihdettu simaa.

Saunoimme vapun tienoilla ja kävin välillä vilvoittelemassa terassilla ja ottamassa huikan oluttölkistä. Nainen, joka saunoi kanssani, käväisi myös ulkona. Seuraavalla vilvoittelukerralla olutkulaus meinasi saman tien mennä väärään kurkkuun. Tölkkiin oli vaihdettu simaa.

ENTÄS SITTEN LIIKUNTA? Jos erehdyn sohvalle, kävelysauvat heitetään päälleni ja minut kiskotaan mukaan lenkille. Motivaatiota retkahduksiin kyllä olisi, mutta tilaisuuksia ei.

Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Muutama viikko sitten ajattelin pitkästä aikaa polttaa sikarin. Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Mietin hetken, menenkö saman tien sisälle mainitsemaan asiasta. Toisaalta silloin paljastuisi, että olin juuri ollut aikeissa polttaa. Pohdin myös vastaiskua. Entä jos vaihtaisin soijanakit oikeisiin nakkeihin tai laittaisin kasvisliemikuutioiden tilalle lihaliemikuutioita? Jos oikein uhkarohkeaksi heittäytyisin, voisin vaihtaa härkäpapupyörykät jauhelihaversioihin ja katsoa naisväen ilmeitä, kun ilmoittaisin asiasta vasta ruokailun jälkeen. Samalla perääntyisin vaivihkaa kohti ulko-ovea. Terveyden kanssa ei pidä leikkiä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2017.

Kesällä ehtii vaikka mitä: nuuskia ruusuja ja muistella lapsuuden mökkeilyä, kirjoittaa Minna McGill.

Tänä kesänä tapahtunutta:

Olen käynyt nuuskimassa juhannusruusua saunamökin vierustalla ja tuntenut aamukasteisen nurmikon paljaiden jalkojeni alla.

Olen pyydystänyt mökkiin eksyneen perhosen lasimukilla ja päästänyt sen lentämään ulos vapauteen.

Olen poiminut metsämansikoita mökin vierustalta ja pujottanut niitä heinänkorteen kuten pieni Minna joskus 70-luvulla.

Olen tuijottanut koleassa illassa villasukat jalassa juhannusnuotion hiillosta. Voi mummo kun tietäisit, millaisia säitä on pidellyt.

Olen käpertynyt peiton alle keinuun kirja vatsan päällä.

Olen käpertynyt peiton alle keinuun ja nukahtanut iso pala raparperipiirakkaa vatsassani ja kirja vatsan päällä.

Olen piirtänyt sormellani rannan vaaleaan hiekkaan sydämen ja antanut sitten aallon huuhdella sen.

Olen kuunnellut aamuyöstä sirkkojen sirinää ja kalaparven loisketta ja katsellut peilityyntä järveä.

Olen istahtanut laiturin nokkaan, työntänyt jalat veteen ja miltei salaa toivonut kuten lapsena, että hauki puraisisi varpaaseen. Eikä sittenkään!

Oi kesä ja tämä ihana haikeus, jatku vielä pitkään.

Olen jokaikinen päivä muistellut mummoa ja pappaa ja lapsuuden kesiä mökillä.

Enkä koskaan enkä missään ole yhtä voimakkaasti läsnä sekä menneessä että tässä päivässä.

Oi kesä ja tämä ihana haikeus, jatku vielä pitkään.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 14/2017 pääkirjoitus.

siipirikko

Voi mummo kun tietäisit, millaisia säitä on pidellyt

niin, ne lapsuudenkesät olivat kuin aapiskirjasta, aurinko paistoi, taivas oli kauniin sinivalkoinen ja linnut visertelivät suloisesti. Nyt kun kuulee harvinaisen varpusen äänen, näkee silmissään pihanalueen jossa ne lentelivät. Aitan hirsiseinän raosta tuli auringonsäde ja vanha säiden muokkaama ovi narisi aukaistessa. Lämmintä hiekkatietä,jonka keskellä heinää kasvoi voimennä läpsytellä rantaan, jossa äiti oli huuhtomassa lämpimässä tyynessä vedessä pyykkiä. Voi niitä autuaan huolettomia...
Lue kommentti

Syön mieluummin herkkuja aivan vähän joka päivä kuin yhtenä päivänä paljon. 

"Muillakin on, miksei meillä", seitsemänvuotias kysyi keväällä. Hän oli vakaasti päättänyt, että meidänkin oli aika ottaa käyttöön karkkipäivä. Sellaiseksi sopisi lauantai.

Tuli lauantai ja kävimme ostamassa lähikaupasta tikkarin ja karkkipussin. Tikkarin jälkeen lapsi lajitteli karkit lautaselle. Pari meni suuhun, loput jäivät lautaselle. Ei maistunut.

Seuraavalla viikolla sama juttu.

Kesällä lapsi ei ole muistanut kysyä karkkipäivästä kertaakaan.

Sitä seuraavalla emme muistaneet, että juuri lauantaina olisi pitänyt syödä karkkia. Nyt kesällä lapsi ei ole muistanut kysyä karkkipäivästä kertaakaan, joten ehkä lopetamme kokeilun tähän.

Syö herkkuja aina kun tekee mieli, mutta vain aivan vähän kerrallaan.

Karkkipäivättömyys ei meillä tarkoita elämää karkitta tai herkuitta. Ne vain kuuluvat lähes jokapäiväiseen elämäämme. Syömme keksejä, jäätelöä, suklaata tai vaikkapa tikkarin ruuan päälle tai välipalaksi. Automatkalla, retkellä ja leffassa herkuttelemme myös. Mottoni on: syö herkkuja aina kun tekee mieli, mutta vain aivan vähän kerrallaan.

En tiedä, mutta voi olla, että juuri tämän tavan ansiosta myös lapsemme on karkkien ja jäätelön kohtuukäyttäjä. Tai sitten hän ei vain pidä (tällä hetkellä) makeasta.

Toimittaja Salla Laurila tietää, että netti ja sosiaalinen media eivät eristä meitä toisistaan, vaan tuovat lähemmäksi.

Minulla ja poikaystävälläni on suunnitelmia kuluvalle kesälle. Aiomme viettää yhteistä aikaa katsomalla niitä televisiosarjoja, jotka saavat meidät molemmat nauramaan. Viikonloppusuunnitelmiin kuuluu pitkäaikainen haave: yhteinen aamupalahetki, jolloin kummallakaan ei ole kiire minnekään. 

Televisiosarjojen katselu onnistuu, kun kumpikin katsoo samaa jaksoa yhtä aikaa omilla tahoillaan ja vitseille nauretaan puhelimessa. 

Erityistä näissä suunnitelmissa on se, että ne tullaan toteuttamaan netissä. Kun välimatkaa toisen luo on parituhatta kilometriä, yhteiset hetket koetaan suurimmaksi osaksi videopuhelun välityksellä.

Televisiosarjojen katselu onnistuu, kun kumpikin katsoo samaa jaksoa yhtä aikaa omilla tahoillaan ja vitseille nauretaan puhelimessa. Aamupalan kumpikin joutuu tekemään itse, mutta sen jälkeen puhelimet nostetaan pöydälle ja yhteinen, kiireetön hetki alkaa. 

Ilahdun, kun poikaystävä lähettää kuvia arjen hetkistään.

Jotkut väittävät, että netti ja sosiaalinen media vievät ihmiset loitommaksi toisistaan. Se ei ole totta. Ilahdun, kun poikaystävä lähettää kuvia arjen hetkistään. Vastaan hassulla kuvalla, enkä voi lakata nauramasta hänen ironisille kommenteilleen. Vaikka rakas asuisikin kaukana, netin ansiosta hän on läsnä joka päivä.