Kai Lehtinen ei suin surminkaan haluaisi alkaa opetella uuden ihmisen taskuja ja tapoja.

LAPSET KASVOIVAT isoiksi ja muuttivat kotoa. Sitten me vaimon kanssa havahduimme siihen, ettei meillä ollutkaan enää mitään yhteistä. Paitsi tietysti asunto, mökki ja rutkasti velkaa.

Vuosien kuluessa jotenkin kasvoimme erillemme.

Meillä molemmilla on edessä vielä niin paljon mahdollisuuksia.

Uutta parisuhdetta ei ole kiire aloittaa, se tulee, jos on tullakseen. Ensin tutustutaan itseemme uudestaan ja nautitaan yksinolosta.

Näitä selityksiä on kuultu. Ensin kasvetaan yhteen ja sitten kasvetaankin erilleen. Mitä siinä välissä oikein tapahtuu? Kasvuhäiriö?

Ehkä olisi parempi, ettei alussakaan kasvettaisi niin yhteen. Ettei tulisi kummallekin jossain vaiheessa tukala olo.

Molempien juurille ei riitä ravinteita, jos kummatkin kilpailevat liian lähekkäin elintilasta. Tällainen kotitarvepienviljelijäkin tietää, että kasvit tarvitsevat tilaa, multavan maan ja välillä vähän lannoitteita, jotta saavat potkua kasvuun.

Nainen, joka meillä asuu, tuntuu lisäksi tietävän etukäteen, mitä aion sanoa tai jopa mitä ajattelen.

PITKÄÄN KESTÄNEESSÄ suhteessa oppii tuntemaan toisen kuin omat taskunsa. Pelkkä ajatus siitä, että pitäisi vielä tässä iässä alkaa opetella uuden ihmisen taskuja ja tapoja, tuntuu aika vaivalloiselta.

Houkuttelevalta ei tunnu sekään, että pitäisi mahdollisesti joustaa tai muuttaa omia, hyviksi havaittuja tapoja. Nainen, joka meillä asuu, on oppinut tuntemaan taskuni pohjia myöten ja lähestulkoon hyväksymään niiden ajoittain sekalaisenkin sisällön.

Nainen, joka meillä asuu, tuntuu lisäksi tietävän etukäteen, mitä aion sanoa tai jopa mitä ajattelen. Tämä toimii hyvin, kunhan muistan pitää ajatukseni kurissa enkä tule yllätetyksi.

Ajoittain tuntuu, että nainen tietää, mitä mieltä olen ennen kuin itse edes ehdin olla mitään mieltä. Tällainen taito tulee vasta pikkuhiljaa pitkän liiton myötä.

Melkein olen jo alkanut ripittää syntejä, vaikkei mitään tunnustettavaa edes tulisi mieleen.

ONNI LÖYTYY PITKÄÄN pitkään parisuhteeseen yksinkertaisista asioista. Ennen kaikkea siitä, että huomaa toisen olemassaolon joka arkipäivä.

Joskus tosin toisen huomioiminen ihan muuten vain herättää epäluuloja.

Niinä harvoina kertoina, kun olen tuonut kotiin kukkia, on nainen, joka meillä asuu, kysynyt tiukkaan sävyyn, mitäs pahaa sitä nyt on tehty. Melkein olen jo alkanut ripittää syntejä, vaikkei mitään tunnustettavaa edes tulisi mieleen.

Ehkä se kertoo, että voisi niitä kukkia vähän useamminkin tuoda.

Pitkässä parisuhteessa on tietysti ehtinyt olla monenlaisia vaiheita. Vuosien varrella on ollut tilanteita, jolloin molempien on täytynyt laskea kymmeneen. Ja sen jälkeen sataan.

Joskus on täytynyt seuraavana päivänä aloittaa laskeminen uudelleen ennen kuin on saanut sanottavansa muotoiltua ääneen lausuttavaan muotoon.

Kun heittelee virveliä muutaman tunnin, asiat voivat alkaa näyttää jo piirun verran paremmilta.

HÄTIKÖITYJÄ PÄÄTÖKSIÄ ei kannata tehdä. Parempi lähteä välillä vaikka kalaan. Kun heittelee virveliä muutaman tunnin, asiat voivat alkaa näyttää jo piirun verran paremmilta. Jos kotiin tullessa on kalansaalis mukana, päivä on loppujen lopuksi ihan onnistunut.

Kotona voi odottaa toinenkin osapuoli paremmalla tuulella, ehkä pieni hymynkare jo huulilla.

Mikä edes voi arjen keskellä olla mukavampaa kuin saada toiselta hymy, vaikka molemmilla olisi ollut kiireinen päivä ja olisi saavuttu kotiin rättiväsyneinä? Kärjekäs, turhanpäiväinen kommentti, joka väsyneenä oli juuri lipsahtaa huulilta, jää sanomatta. Omaa pahaa oloa tulee liiankin helposti kaadettua toisen päälle.

Nainen ei tosin välitä mistään tarpeettomasta.

KAIKEN SE KUITENKIN kestää. Siis se nainen, joka meillä asuu.

Ensi talvena ollaan asuttu saman katon alla jo 30 vuotta. Viimeistään silloin on taas kukkasten paikka.

Tai voisihan sitä jotain muutakin antaa.

Nainen ei tosin välitä mistään tarpeettomasta.

Voisikin hankkia jotain ihan tarpeeseen tulevaa ja hyödyllistä: vannesahan tai uuden akkuporakoneen. Molemmille löytyy käyttöä vanhassa talossa.

Ajatus on tärkein. Se, että muistaa toisen, rautakaupassakin. Se on sitä arjen substralia.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2013.

Täysi-ikäisenkin puolesta voi olla huolesta hermona, kirjoittaa Minna McGill pääkirjoituksessaan.

Rojahdan työpäivän päätteeksi sohvalle ja avaan telkkarin. Jään tuijottelemaan Sinkkuelämää-sarjan uusintoja (sillä mitäpä sitä tähdellisempää).

Yhdessä jaksossa uraohjus Miranda kiirehtii töistä kotiin, jotta ehtisi nähdä pienen poikansa hereillä. Kun lastenhoitaja sanoo, että poika nukkuu jo, Miranda huokaisee pettymyksestä. Siinä kaikki.

Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Voi teitä tv-käsikirjoittajia, eihän se niin mene. Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Esikoiseni oppi nukkumaan päiväunet vaunuissa ulkosalla. Tämän tästä kävin niihin vaunuihin kurkkaamassa. Työnsin naamani hänen pienten kasvojensa eteen vain tunteakseni hänen hengityksensä. Joskus painoin käden varovasti hänen rintaansa vasten ja tunnustelin. Että pamppaileehan se sydän vielä?

Sanotaan, että syvimmällä vanhemmuudessa on tarve pitää jälkikasvu hengissä. Siinä epäonnistumista me myös pelkäämme eniten. Sen on kokenut myös Virpi Haatainen, joka olisi vaikka hengittänyt tyttärensä puolesta kriisin hetkellä (juttu lehdessä numero 6, sivulla 86).

Minä osaan vieläkin olla huolesta hermona.

Yhtenä talviyönä herään kello 3.21. Säpsähdän tajutessani, ettei alaovi ole käynyt. Esikoinen ei ole enää vaunujen kopassa, vaan täysi-ikäinen ja ystäviensä kanssa ulkona.

Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Ahdistaa pakkanen, luminietokset ja maailman kaikki vaarat. Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Kun kello 5.05 avain kääntyy ulko-ovessa, ponkaisen ylös sängystä, juoksen alakertaan, hyppään lapsen kaulaan enkä hetkeen päästä irti.

Ja kun lapseni nukkuu jo, vielä kerran käyn kurkkaamassa ovelta.

Huh, elämässä kaikki jälleen hyvin.

Artikkeli on lehden 6/17 pääkirjoitus.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Aikuisenakin on oikeus juosta, pomppia ja vähän kiljaista innostuksesta. Näin olet hetken seitsemänvuotias.

Vaihda asentoa

Kun istut, koukista jalat, suorista ne, koukista, suorista. Nosta jalat penkille, taita pepun alle, nouse polville. Kun seisot, kallistele puolelta toiselle. Nosta kädet ilmaan ja ala lentää.

Pysy liikkeessä

Älä pysähdy, kun odotat ruokaa tai peset hampaita. Pyörähtele ja vilkuile sivuille. Nouse varpaille ja yritä kurkistaa mahdollimman korkean esteen yli.

Mene lattialle

Lue kirjaa kyynärpäät ja polvet maassa. Istu matolle, kun avaat telkkarin. Käy vatsallesi, nouse ylös, kallistu taaksepäin ja palaa istumaan. Mene kyykkyyn, nouse ylös. Kulje vessaan vain huonekaluja pitkin.

Poikkea polulta

Kiipeä kiville, tasapainoile puunrungoilla, kyykisty keräämään käpyjä, roiku oksissa.

Anna valta mielikuvitukselle

Heijaa, kiemurtele, irvistele, hyppele, laukkaa, kävele takaperin, jähmety muotoihin, pyydä päästä reppuselkään, hyppää lätäkköön.

Halaa

Halaa jalkaa, kättä, päätä, polvia. Roiku vyötäröllä ja pidä niin kiinni, ettei toinen pysty liikkumaan. Rutista poskia ja kutita kainalosta.

 

Toimittaja Anna Sillanpää hämmentyy, kun hänen lapsensa etsivät puhtait sukkii.

Kosk tuut

Mis oot

Mul ei puhtait sukkii kaikki likasii äiti oikeest vastaaa#&:( :(

Saan tuollaisia Whatsapp-viestejä lapsiltani päivittäin.

Kestän sen, että niistä puuttuvat kaikki välimerkit, pisteet ja kysymysmerkit. Niin puuttuvat kuulemma kaikilta muiltakin 10- ja 14-vuotiailta.

Mutta sitä en kestä, että he pudottavat joka sanasta viimeisen vokaalin ja näkevät kadul ihanii koirii, vaikka minä näen kadulla ihania koiria.

Lapseni puhuvat eri murretta kuin minä. He puhuvat ja kirjoittavat helsinkiläisittäin, minkä tavallaan ymmärrän, ovathan he helsinkiläisiä.

Silti se tuntuu minusta kummalliselta. Jotenkin kuvittelin, että jos ikinä saan lapsia, heidän suustaan voi tulla vain Tampereen murretta. Ihan vain siksi, että sitähän minäkin pienenä puhuin ja puhun yhä.

Lapseni eivät puhu äidin kieltä vaan outoa, helsinkiläistä lapsenkieltä.

Ehk mä sit opettelen sen.

Kai Lehtinen huomasi yllättäen kaipaavansa kurahaalariaikoja.

VERSTASTA SIIVOTESSA silmiin osuivat lasten vanhat kurahaalarit. Vuosikausiin ei perheessämme ole ollut kurahaalari-ikäisiä, mutta keväinen kurahaalariaika toistui perheessämme yli 15 vuoden ajan.

Kuraleikit kuuluivat kevään tuloon yhtä varmasti kuin erikokoisten polkupyörien esille ottaminen ja huoltaminen.

Keskimäärin joka toinen vuosi otettiin yhdestä pyörästä varapyörät pois. Aurinkoinen hymy ja vapauden riemu näkyivät pienillä kasvoilla, kun pyörä mennä viiletti pitkin pihaa. Varma kevään merkki!

Kevääseen kuuluivat myös hiekkalaatikon kunnostus ja hiekan lisääminen traktorin kauhalla. Hiekkalelut haettiin varastosta, ja itsellekin tuli hyvä mieli, kun seurasi ulkona lasten hiekkaleikkejä.

Täytyy myöntää, että oli kyllä hidasta ja hankalaa pukea ryhmä lapsia monta kertaa päivässä ulkoleikkejä varten. Sisään tullessa piti riisua sama ryhmä ja suihkuttaa kuravaatteet. Se kuitenkin kuului kevääseen.

Vuosia sitten en olisi uskonut, että kurahaalariaikoja voisi muistella kaihoten.

Kun metrin mittaiset kommentoivat jokaista leppäkerttua, aikuinenkin huomasi kevään merkit.

MENOSSA ON ILMEISESTI keväinen kriisin paikka. Nuorimmainen tulee kesällä mopoikäiseksi ja ajaa kohta ihan konkreettisesti kovaa vauhtia kauemmas meidän vanhempien näköpiiristä.

Pienille lapsille kevät oli suuri ihmetyksen aihe. Kun metrin mittaiset kommentoivat jokaista leskenlehteä ja leppäkerttua, aikuinenkin huomasi kevään merkit ihan toisin kuin nyt.

Muistan vuosien takaa keväältä esikoispojan syntymäpäivän. Poika oli saanut luvan toivoa lahjaksi mitä tahansa. Isänä olin uskaltanut näin luvata, koska tiesin, että nelivuotiaan toiveet olivat aina hyvin kohtuullisia.

Yhä muistan, kuinka kevät tuntui erityisen hienolta kahdestaan kävellessä.

Sinä vuonna toive oli päästä isän kanssa keväiselle traktoriajelulle. Niinpä sitä lähdettiin aurinkoisena päivänä eväitten kanssa retkelle. Muutaman kilometrin päässä poikkesin kuraiselle pikkutielle, jonne traktori juuttui tiukasti kiinni.

Sadattelin tilannetta ja yritin saada traktoria liikkeelle. Turhaan. Rengas vain upposi syvemmälle ja kiukku kasvoi. Poika oli jo vähän hädissään isän mesoamisesta.

Kun lopulta uskoin, että irti ei päästä ilman apua, lähdimme jalkapatikassa kotiin. Söimme eväät kiven päällä, ihmettelimme kevättä ja puhuimme pienelle ihmiselle tärkeistä asioista.

Tajusin myöhemmin, että kävelymatka oli retken paras anti. Yhä muistan, kuinka kevät tuntui erityisen hienolta kahdestaan kävellessä.

Nainen, joka meillä asuu, on takuuvarmasti jossain vaiheessa omien lasten esiintyessä kaivanut nenäliinan esiin.

LAPSIPERHEEN LÄHTÖLASKENTA kesään ovat olleet koulun kevätjuhlat. Meillä niitä on vietetty yli 20 vuoden ajan.

Nainen, joka meillä asuu, on takuuvarmasti jossain vaiheessa omien lasten esiintyessä kaivanut nenäliinan esiin, ja ihan seuran vuoksi minäkin.

Tänä vuonna on tulossa nuorimmaisen lapsen toiseksi viimeinen kevätjuhla. Mieli on jo valmiiksi haikea ensi vuotta ajatellessa. Isossa perheessä koulun juhlat ovat rytmittäneet vuodenaikoja jo niin kauan, että tuntuu oudolta, kun sekin vaihe kohta loppuu.

Ehkä tässä on turhankin haikea mieli. Kyllä kevääseen liittyy yhä yhteistä ajanviettoa. Mopot ja autot ovat vallanneet pihan, ja koneita huolletaan porukalla.

Eikä se haalariaikakaan ihan ohi ole. Remonttihaalarit ovat kovassa käytössä, kun viiden lapsen menopelejä laitellaan kesäkuntoon.

Ja kyllä siinä ohessa joku meistä aina huomaa yli lentävän kurkiauran tai muita varmoja kevään merkkejä. Esimerkiksi tasaisen hurinan nurmikolla, kun nainen, joka meillä asuu, ajaa vuoden ensimmäisen kerran ruohonleikkurilla laulaen kuulokkeet päässä.

Siitä viimeistään tietää, että kesä on lähellä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2014.