Kai Lehtinen ei suin surminkaan haluaisi alkaa opetella uuden ihmisen taskuja ja tapoja.

LAPSET KASVOIVAT isoiksi ja muuttivat kotoa. Sitten me vaimon kanssa havahduimme siihen, ettei meillä ollutkaan enää mitään yhteistä. Paitsi tietysti asunto, mökki ja rutkasti velkaa.

Vuosien kuluessa jotenkin kasvoimme erillemme.

Meillä molemmilla on edessä vielä niin paljon mahdollisuuksia.

Uutta parisuhdetta ei ole kiire aloittaa, se tulee, jos on tullakseen. Ensin tutustutaan itseemme uudestaan ja nautitaan yksinolosta.

Näitä selityksiä on kuultu. Ensin kasvetaan yhteen ja sitten kasvetaankin erilleen. Mitä siinä välissä oikein tapahtuu? Kasvuhäiriö?

Ehkä olisi parempi, ettei alussakaan kasvettaisi niin yhteen. Ettei tulisi kummallekin jossain vaiheessa tukala olo.

Molempien juurille ei riitä ravinteita, jos kummatkin kilpailevat liian lähekkäin elintilasta. Tällainen kotitarvepienviljelijäkin tietää, että kasvit tarvitsevat tilaa, multavan maan ja välillä vähän lannoitteita, jotta saavat potkua kasvuun.

Nainen, joka meillä asuu, tuntuu lisäksi tietävän etukäteen, mitä aion sanoa tai jopa mitä ajattelen.

PITKÄÄN KESTÄNEESSÄ suhteessa oppii tuntemaan toisen kuin omat taskunsa. Pelkkä ajatus siitä, että pitäisi vielä tässä iässä alkaa opetella uuden ihmisen taskuja ja tapoja, tuntuu aika vaivalloiselta.

Houkuttelevalta ei tunnu sekään, että pitäisi mahdollisesti joustaa tai muuttaa omia, hyviksi havaittuja tapoja. Nainen, joka meillä asuu, on oppinut tuntemaan taskuni pohjia myöten ja lähestulkoon hyväksymään niiden ajoittain sekalaisenkin sisällön.

Nainen, joka meillä asuu, tuntuu lisäksi tietävän etukäteen, mitä aion sanoa tai jopa mitä ajattelen. Tämä toimii hyvin, kunhan muistan pitää ajatukseni kurissa enkä tule yllätetyksi.

Ajoittain tuntuu, että nainen tietää, mitä mieltä olen ennen kuin itse edes ehdin olla mitään mieltä. Tällainen taito tulee vasta pikkuhiljaa pitkän liiton myötä.

Melkein olen jo alkanut ripittää syntejä, vaikkei mitään tunnustettavaa edes tulisi mieleen.

ONNI LÖYTYY PITKÄÄN pitkään parisuhteeseen yksinkertaisista asioista. Ennen kaikkea siitä, että huomaa toisen olemassaolon joka arkipäivä.

Joskus tosin toisen huomioiminen ihan muuten vain herättää epäluuloja.

Niinä harvoina kertoina, kun olen tuonut kotiin kukkia, on nainen, joka meillä asuu, kysynyt tiukkaan sävyyn, mitäs pahaa sitä nyt on tehty. Melkein olen jo alkanut ripittää syntejä, vaikkei mitään tunnustettavaa edes tulisi mieleen.

Ehkä se kertoo, että voisi niitä kukkia vähän useamminkin tuoda.

Pitkässä parisuhteessa on tietysti ehtinyt olla monenlaisia vaiheita. Vuosien varrella on ollut tilanteita, jolloin molempien on täytynyt laskea kymmeneen. Ja sen jälkeen sataan.

Joskus on täytynyt seuraavana päivänä aloittaa laskeminen uudelleen ennen kuin on saanut sanottavansa muotoiltua ääneen lausuttavaan muotoon.

Kun heittelee virveliä muutaman tunnin, asiat voivat alkaa näyttää jo piirun verran paremmilta.

HÄTIKÖITYJÄ PÄÄTÖKSIÄ ei kannata tehdä. Parempi lähteä välillä vaikka kalaan. Kun heittelee virveliä muutaman tunnin, asiat voivat alkaa näyttää jo piirun verran paremmilta. Jos kotiin tullessa on kalansaalis mukana, päivä on loppujen lopuksi ihan onnistunut.

Kotona voi odottaa toinenkin osapuoli paremmalla tuulella, ehkä pieni hymynkare jo huulilla.

Mikä edes voi arjen keskellä olla mukavampaa kuin saada toiselta hymy, vaikka molemmilla olisi ollut kiireinen päivä ja olisi saavuttu kotiin rättiväsyneinä? Kärjekäs, turhanpäiväinen kommentti, joka väsyneenä oli juuri lipsahtaa huulilta, jää sanomatta. Omaa pahaa oloa tulee liiankin helposti kaadettua toisen päälle.

Nainen ei tosin välitä mistään tarpeettomasta.

KAIKEN SE KUITENKIN kestää. Siis se nainen, joka meillä asuu.

Ensi talvena ollaan asuttu saman katon alla jo 30 vuotta. Viimeistään silloin on taas kukkasten paikka.

Tai voisihan sitä jotain muutakin antaa.

Nainen ei tosin välitä mistään tarpeettomasta.

Voisikin hankkia jotain ihan tarpeeseen tulevaa ja hyödyllistä: vannesahan tai uuden akkuporakoneen. Molemmille löytyy käyttöä vanhassa talossa.

Ajatus on tärkein. Se, että muistaa toisen, rautakaupassakin. Se on sitä arjen substralia.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2013.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Villasukilla ja hyvällä ruualla on ainakin yksi yhteinen piirre.

Parhaimmillaan molemmat valmistetaan rakkaudella ja rakkaudesta. Muistellaan vastaanottajaa lämpimästi. Mietitään, tykkäisikö hän enemmän tästä vai tuosta. Halutaan ilahduttaa juuri häntä.

Kaupasta ostettu ei koskaan ole ihan sama, vaikka olisikin tosi hieno ja hyvä.

Jokaisessa suvussa pitäisi olla sukittaja. Hän, joka juoksuttaa villalankaa puikoilla ja ajattelee kauniita hänestä, joka sukat jalkaansa saa.

Se on vähän kuin siunaus tai hyvän onnen toivotus.

Kun sukkapari on valmis, sukittaja lykkää sen vähäeleisesti sukulaisten matkaan. Ottakaa tästä. Vaikka saappaisiin. Pysyvät varpaat lämpiminä.

Sukittaja ei tee itsestään numeroa.

Niiden, jotka sukittajan tekemät sukat jalkaansa saavat, tulisi olla kiitollisia. Aika harva asia tässä maailmassa nykyään valmistetaan ihan itse ja rakkaudellisin ajatuksin, vähän kerrallaan.

Usein sukittajan arvon huomaa vasta, kun häntä ei enää ole.

Siinä vaiheessa alkaa miettiä, mistä lapsille saisi uudet sukat pieneksi jääneiden tilalle. Jos sellaiset onnistuu löytämään, ne eivät ikinä tunnu aivan yhtä ihanilta kuin sukittajan kutomat.

Silloin sukittajaa tulee ikävä.

 

 

Rittuli

Tätä mieltä: Jokaisessa suvussa pitäisi olla sukittaja

Meitä on täällä Sipoossa kaksi "sukittajaa", mies ja minä. Kudin on aina mukana, vaikkapa sairaalan odotustilassa, matkoilla, kylässä, joskus kokouksessakin. Miehen taito kutoa sukkaa herättää aina ihastusta ja kummastustakin. Sukkia saavat lapset, lapsenlapset, sukulaiset, ystävät, ihanat arjen auttajat, lähetystyö saa varoja, jos sukkia ei tarvita suvussa juuri sillä hetkellä. Sukkia on ilo kutoa ja ilo kasvaa, kun sukille löytyy onnellinen omistaja!
Lue kommentti
KK50

Kodin Kuvalehti edustaa välittämistä, perhettä ja sukupolvien ketjua, Minna McGill kirjoittaa pääkirjoituksessaan.

Miten valmistuu pyykkipäivän keitto?

Pistetään kattilaan pari litraa vettä, kilo perunoita, pala lanttua, sipuli, 300 grammaa jauhelihaa, paprikaa, maustamatonta tomaattisosetta sekä ripaus valkosipulisuolaa.

Kodin Kuvalehden ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1967.

Ohje oli Kodin Kuvalehden ensimmäisessä numerossa, joka ilmestyi tammikuussa 1967.

50 vuotta ja muutama kuukausi on tuosta tammikuusta ja hellalla porisevasta pyykkipäivän keitosta kulunut.

Kuluttajaraati ei enää kokeile kaapimia eikä lastenlääkäri kerro kaikkea lapsen navanhoidosta kuten ensimmäisessä numerossa. Tukevasti ollaan silti maan pinnalla, kuten päätoimittaja Maire Varhela ensimmäisessä numerossa lehden lähtökohtia kuvaili.

Mahtava reissu on tehty yhdessä läpi viiden vuosikymmenen.

Mahtava reissu läpi viiden vuosikymmenen on yhdessä tehty. Lämmin kiitos siitä teille lukijat. Toivottavasti pysytte matkassamme vielä pitkään.

Tästä 50-vuotisjuhlanumerosta (lue digilehti*) tuli kumarrus kaikelle sille, mitä Kodin Kuvalehti syvällä sydämessään edustaa: välittämiselle, perheelle, läheisille ja sukupolvien ketjulle.

On juttu Rosasta, joka muuttaa erottuaan asumaan saman katon alle vanhempiensa kanssa (lehden sivu 38).

On kertomus Sannasta ja vuosisadan bileistä, jotka tullaan järjestämään ystävien kanssa, kun hometaloruljanssista on selvitty (lehden sivu 42).

Ja on kurkistus edeltäjäni Leenan päivään (lehden sivu 121).

Niin mahtavia touhuja hänellä on lastenlasten kanssa nyt eläkkeellä, että miltei mummokuume herää.

Viisikymppiä on itse asiassa aika mahtava luku.

Se viisikymppiä on itse asiassa aika mahtava luku (lehden sivu 34).

Jotain tiedän asiasta jo minäkin. Reilun vuodenverran tässä on harjoiteltu sitä, että ikä alkaa vitosella.

Kun teini kysyy, miltä tuntuu olla noin vanha, osaan jo kipuilematta vastata:

Ihan mahtavalta. Odota vain.

*Lue, miten saat lukuoikeuden KK:n digilehteen.

Kai Lehtinen miettii kiittämistä ja sitä, voiko äitienpäivälahjaksi antaa risuja.

NAINEN, JOKA MEILLÄ asuu, toi minulle kukkakimpun kuulemma ihan muuten vain.

Ensin mietin, että onkohan hänellä nyt huono omatunto jostain. Sitten aloin ajatella, että arjessa pitäisi pysähtyä ja kiittää enemmän.

Avuntarve voi tulla eteen yllättäenkin. Niin kävi pojalleni, joka taannoin ajoi Suomen läpi kohti pohjoista. Jossain matkan varrella autosta loppui bensa, ja ajo tyssäsi tienposkeen hyvän matkaa ennen seuraavaa huoltoasemaa.

Poika otti autosta kanisterin ja ajatteli lähteä jalkapatikassa bensanhakuun.

Viereen pysähtyi kuitenkin auto, josta nousi kaksi ulkomaalaisen näköistä miestä. He tarjoutuivat kyyditsemään pojan huoltoasemalle.

Kävi ilmi, että miehet olivat afgaanipakolaisia, jotka olivat tulleet perheineen Suomeen muutama vuosi sitten. Poika sai kyydin mennen tullen ja tarjoutui maksamaan miehille avusta. Nämä eivät halunneet mitään.

Poika kiitti ja mietti, että jos roolit olisivat olleet toisin päin, olisivatkohan miehet saaneet apua.

NUORIN TYTTÄRENI ISTAHTI yhtenä iltana sohvalle viereeni ja moiskautti suukon poskelleni. Kiitollisuus valtasi mieleni, vaikka hetken kuluttua huomasin, että taka-ajatuksena oli saada minut hieromaan hartioita. Tytär kyllä tietää, mistä narusta isää pitää vetää.

Hieroin mielelläni, kun sain teini-ikäiseltä lämpimän halauksen ja suukon karvaiseen naamaani.

Jos ei ole varma, mitä itselle kuuluu, asian voi käydä tarkistamassa kylän baarista.

PIENELLÄ PAIKKAKUNNALLA kaikki tuntevat toisensa ainakin ulkonäöltä. Kaupassa, pankissa ja apteekissa kysytään aina ensin kuulumiset.

Jos ei ole varma, mitä itselle kuuluu, asian voi käydä tarkistamassa kylän baarista. Siellä asiat ovat yleensä kaikkien tiedossa ennen itseä.

Täällä lääkkeet tuodaan apteekista tarvittaessa vaikka kotiin asti, bensaa saa ostaa piikkiin, jos rahapussi on jäänyt kotiin ja pankki tulee aina vastaan köyhää taiteilijaa.

Asioiden hoitaminen ihmisten kanssa on mutkatonta ja sujuvaa, kun ollaan enemmän tai vähemmän tuttuja.

Kiitosta ansaitsee kyläläisten avunanto erikoisissakin tilanteissa. Kerran lähinaapurissa vanha pariskunta oli kaatunut kotonaan, eikä kumpikaan päässyt omin avuin ylös. Yhden lähiomaisen soittorinki onneksi saavutti naapurit, jotka lähtivät heti auttamaan.

Lähtiessään Ilmi toivottaa minut syvimpään suohon.

SITKEÄT YSTÄVÄT TUOVAT elämään suolan ja ansaitsevat kiitokset. Itselläni on yhdeksääkymppiä lähentelevä ystävä Ilmi, jonka kanssa parannamme säännöllisesti maailmaa ja haukumme samalla toisemme läpikotoisin.

Ilmin kanssa meidän ei tarvitse olla mistään yhtä mieltä. Lähtiessään hän toivottaa minut syvimpään suohon ja sanoo, ettei enää koskaan tule käymään. Jonkin ajan kuluttua tapaamme taas ja jatkamme siitä, mihin aiemmin jäimme.

Ilmi on perheemme arvostettu ystävä ja jos hänen suunnitelmansa toteutuvat, hänestä tulee meille vielä miniäkin.

Lahja olisi samalla kiitos huumorintajusta, jota kanssani on tarvittu.

NAINEN, JOKA MEILLÄ ASUU, valitti hiljattain, että tallin lattiaharja alkaa olla kulunut.

Tulevan äitienpäivän kunniaksi voisinkin ostaa lahjaksi uuden luudan.

Lahja olisi samalla kiitos kaikista yhteisistä vuosista ja siitä sitkeydestä ja huumorintajusta, jota kanssani on tarvittu. Lahjassa yhdistyisivät ruusut ja risut kätevästi samassa kimpussa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2016.

Toimittaja Noora Karppinen aloittaa valkovuokkojahtinsa jo maaliskuussa.

Lähetin pari viikkoa sitten kauan odottamani viestin. Siinä oli kuva kevään ensimmäisestä valkovuokosta. Alapuolelle kirjoitin, mistä olin sen löytänyt.

Ei aikaakaan, kun äiti vastasi ja ihmetteli, kuinka kukat tuntuvat nousevan vuosi vuodelta aiemmin.

Meillä on jo pitkään ollut tapana kisata siitä, kumpi löytää kevään ensimmäisen valkovuokon.

Kun asuin vielä kotona, etsin kukkia usein koulumatkalla. Jos löysin, vein valkovuokon keittiön pöydälle maljakkoon ja odotin innoissani, että äiti tulee kotiin.

Nykyään jaamme kevään merkkejä WhatsAppissa. Kun ensimmäinen valkovuokko löytyy, kumpikaan ei enää muista, kuka voitti kisan viimeksi.

Tärkeintä on, että kevät tulee tänäkin vuonna. Tärkeintä on, että siitä saa kertoa äidille. Joten äiti, kiitos hyvästä vastuksesta, katsotaan uudelleen ensi keväänä!