Näyttelijä Kai Lehtinen ihmettelee, kuka nyt tekee joululimpun ja villasukat.

TULOSSA ON ERILAINEN joulu. Niin kauan kuin muistan, olemme viettäneet aattoiltaa yhdessä appivanhempieni kanssa. Molemmat olen tuntenut yli 30 vuotta, molemmat ovat tulleet läheisiksi ja tärkeiksi.

Anoppini kuoli loppukesästä lyhyen sairastamisen jälkeen. Kaikki oli ohi jo ennen kuin ehdimme kunnolla sopeutua diagnoosiin. Siitä asti olemme käsitelleet asiaa ja miettineet, miten kaikki oikein meni. Edessä on pian lasten elämän ensimmäinen joulu ilman mummua.

MUMMUT JA VAARIT ovat usein suvun tukipilareita, niin myös meillä. Meille osuivat myös hyvin aktiiviset ja auttavaiset isovanhemmat.

Mummu ja vaari kiersivät ympäri Etelä-Suomea koluamassa kirpputoreja, harrastivat nuorempina reissaamista asuntovaunulla ja vanhetessaan matkustivat joka talvi pitkäksi aikaa Kanarian saarille.

He nikkaroivat, tekivät käsitöitä ja kokkasivat. Lastenlasten tullessa kylään mummu tarjosi aina "jotain pientä" eli sen seitsemää sorttia herkkua.

JOULUUMME OVAT AINA kuuluneet mummun tekemä joululimppu ja kylmäsavulohi. Toinen perinteemme on ollut käynti joulukirkossa ja hautausmaalla appivanhempien kanssa. Yhdessä olemme vieneet kynttilän esikoisemme haudalle.

Tänä jouluna hiljennymme taas hautausmaalla, mutta nyt kynttilöitä sytytetään kaksi.

Mummu jätti ison tyhjän tilan, jota on vaikea täyttää ja joka tuo jouluunkin haikeutta ja ikävää. Vietämme joulua vaarin kanssa. Kaikesta haikeudesta huolimatta uskon, että meillä on ihan hyvä olla yhdessä.

"Suru kuuluu asiaan, mutta yhdessä on helpompi surra ja muistella kuin yksin."

Joulun tunnelma syntyy yhdessäolosta, tutuista tuoksuista, kynttilöistä, joululauluista ja kauniista ajatuksista. Muistelemme varmasti menneitä jouluja. Suru kuuluu asiaan, mutta yhdessä on helpompi surra ja muistella kuin yksin.

Hartaan joulumielen lisäksi toivon tähänkin jouluun myös riemua ja aitoa iloa. Lapsemme ovat jo isoja, mutta pukki käy meillä sitkeästi edelleen. Kotimme on itse asiassa pukin kierroksen viimeinen paikka. Luultavasti viimeistään silloin, kun joulupukki kurvaa pihaamme vanhalla Wartburgilla, tunnelma on iloinen. Pukin lähdettyä toiseksi vanhin poikamme astuu melkein samalla ovenavauksella sisään oltuaan koko illan "asioilla".

MUMMON TAPANA OLI aloittaa jo joulupäivänä uusien villasukkien kutominen koko suvulle seuraavaa joulua varten. Nainen, joka meillä asuu, on nyt alkanut opetella villasukkien tekemistä, joten suvun perinne tulee ehkä harjoituksen myötä vielä jatkumaan. Hän luultavasti tekee myös joululimppuja, erilaisia kuin ennen, mutta ehkä siitäkin jotain uutta perinnettä syntyy.

Me vaarin kanssa jatkamme varmasti perinteistä kisaa siitä, kumpi meistä nukahtaa ensin sohvalle ja kumman pää notkahtaa alemmaksi. Minä taidan olla voitolla, mutta vaari on vain pienen kuorsauksen verran jäljessä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 21/2015.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Villasukilla ja hyvällä ruualla on ainakin yksi yhteinen piirre.

Parhaimmillaan molemmat valmistetaan rakkaudella ja rakkaudesta. Muistellaan vastaanottajaa lämpimästi. Mietitään, tykkäisikö hän enemmän tästä vai tuosta. Halutaan ilahduttaa juuri häntä.

Kaupasta ostettu ei koskaan ole ihan sama, vaikka olisikin tosi hieno ja hyvä.

Jokaisessa suvussa pitäisi olla sukittaja. Hän, joka juoksuttaa villalankaa puikoilla ja ajattelee kauniita hänestä, joka sukat jalkaansa saa.

Se on vähän kuin siunaus tai hyvän onnen toivotus.

Kun sukkapari on valmis, sukittaja lykkää sen vähäeleisesti sukulaisten matkaan. Ottakaa tästä. Vaikka saappaisiin. Pysyvät varpaat lämpiminä.

Sukittaja ei tee itsestään numeroa.

Niiden, jotka sukittajan tekemät sukat jalkaansa saavat, tulisi olla kiitollisia. Aika harva asia tässä maailmassa nykyään valmistetaan ihan itse ja rakkaudellisin ajatuksin, vähän kerrallaan.

Usein sukittajan arvon huomaa vasta, kun häntä ei enää ole.

Siinä vaiheessa alkaa miettiä, mistä lapsille saisi uudet sukat pieneksi jääneiden tilalle. Jos sellaiset onnistuu löytämään, ne eivät ikinä tunnu aivan yhtä ihanilta kuin sukittajan kutomat.

Silloin sukittajaa tulee ikävä.

 

 

Rittuli

Tätä mieltä: Jokaisessa suvussa pitäisi olla sukittaja

Meitä on täällä Sipoossa kaksi "sukittajaa", mies ja minä. Kudin on aina mukana, vaikkapa sairaalan odotustilassa, matkoilla, kylässä, joskus kokouksessakin. Miehen taito kutoa sukkaa herättää aina ihastusta ja kummastustakin. Sukkia saavat lapset, lapsenlapset, sukulaiset, ystävät, ihanat arjen auttajat, lähetystyö saa varoja, jos sukkia ei tarvita suvussa juuri sillä hetkellä. Sukkia on ilo kutoa ja ilo kasvaa, kun sukille löytyy onnellinen omistaja!
Lue kommentti
KK50

Kodin Kuvalehti edustaa välittämistä, perhettä ja sukupolvien ketjua, Minna McGill kirjoittaa pääkirjoituksessaan.

Miten valmistuu pyykkipäivän keitto?

Pistetään kattilaan pari litraa vettä, kilo perunoita, pala lanttua, sipuli, 300 grammaa jauhelihaa, paprikaa, maustamatonta tomaattisosetta sekä ripaus valkosipulisuolaa.

Kodin Kuvalehden ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1967.

Ohje oli Kodin Kuvalehden ensimmäisessä numerossa, joka ilmestyi tammikuussa 1967.

50 vuotta ja muutama kuukausi on tuosta tammikuusta ja hellalla porisevasta pyykkipäivän keitosta kulunut.

Kuluttajaraati ei enää kokeile kaapimia eikä lastenlääkäri kerro kaikkea lapsen navanhoidosta kuten ensimmäisessä numerossa. Tukevasti ollaan silti maan pinnalla, kuten päätoimittaja Maire Varhela ensimmäisessä numerossa lehden lähtökohtia kuvaili.

Mahtava reissu on tehty yhdessä läpi viiden vuosikymmenen.

Mahtava reissu läpi viiden vuosikymmenen on yhdessä tehty. Lämmin kiitos siitä teille lukijat. Toivottavasti pysytte matkassamme vielä pitkään.

Tästä 50-vuotisjuhlanumerosta (lue digilehti*) tuli kumarrus kaikelle sille, mitä Kodin Kuvalehti syvällä sydämessään edustaa: välittämiselle, perheelle, läheisille ja sukupolvien ketjulle.

On juttu Rosasta, joka muuttaa erottuaan asumaan saman katon alle vanhempiensa kanssa (lehden sivu 38).

On kertomus Sannasta ja vuosisadan bileistä, jotka tullaan järjestämään ystävien kanssa, kun hometaloruljanssista on selvitty (lehden sivu 42).

Ja on kurkistus edeltäjäni Leenan päivään (lehden sivu 121).

Niin mahtavia touhuja hänellä on lastenlasten kanssa nyt eläkkeellä, että miltei mummokuume herää.

Viisikymppiä on itse asiassa aika mahtava luku.

Se viisikymppiä on itse asiassa aika mahtava luku (lehden sivu 34).

Jotain tiedän asiasta jo minäkin. Reilun vuodenverran tässä on harjoiteltu sitä, että ikä alkaa vitosella.

Kun teini kysyy, miltä tuntuu olla noin vanha, osaan jo kipuilematta vastata:

Ihan mahtavalta. Odota vain.

*Lue, miten saat lukuoikeuden KK:n digilehteen.

Kai Lehtinen miettii kiittämistä ja sitä, voiko äitienpäivälahjaksi antaa risuja.

NAINEN, JOKA MEILLÄ asuu, toi minulle kukkakimpun kuulemma ihan muuten vain.

Ensin mietin, että onkohan hänellä nyt huono omatunto jostain. Sitten aloin ajatella, että arjessa pitäisi pysähtyä ja kiittää enemmän.

Avuntarve voi tulla eteen yllättäenkin. Niin kävi pojalleni, joka taannoin ajoi Suomen läpi kohti pohjoista. Jossain matkan varrella autosta loppui bensa, ja ajo tyssäsi tienposkeen hyvän matkaa ennen seuraavaa huoltoasemaa.

Poika otti autosta kanisterin ja ajatteli lähteä jalkapatikassa bensanhakuun.

Viereen pysähtyi kuitenkin auto, josta nousi kaksi ulkomaalaisen näköistä miestä. He tarjoutuivat kyyditsemään pojan huoltoasemalle.

Kävi ilmi, että miehet olivat afgaanipakolaisia, jotka olivat tulleet perheineen Suomeen muutama vuosi sitten. Poika sai kyydin mennen tullen ja tarjoutui maksamaan miehille avusta. Nämä eivät halunneet mitään.

Poika kiitti ja mietti, että jos roolit olisivat olleet toisin päin, olisivatkohan miehet saaneet apua.

NUORIN TYTTÄRENI ISTAHTI yhtenä iltana sohvalle viereeni ja moiskautti suukon poskelleni. Kiitollisuus valtasi mieleni, vaikka hetken kuluttua huomasin, että taka-ajatuksena oli saada minut hieromaan hartioita. Tytär kyllä tietää, mistä narusta isää pitää vetää.

Hieroin mielelläni, kun sain teini-ikäiseltä lämpimän halauksen ja suukon karvaiseen naamaani.

Jos ei ole varma, mitä itselle kuuluu, asian voi käydä tarkistamassa kylän baarista.

PIENELLÄ PAIKKAKUNNALLA kaikki tuntevat toisensa ainakin ulkonäöltä. Kaupassa, pankissa ja apteekissa kysytään aina ensin kuulumiset.

Jos ei ole varma, mitä itselle kuuluu, asian voi käydä tarkistamassa kylän baarista. Siellä asiat ovat yleensä kaikkien tiedossa ennen itseä.

Täällä lääkkeet tuodaan apteekista tarvittaessa vaikka kotiin asti, bensaa saa ostaa piikkiin, jos rahapussi on jäänyt kotiin ja pankki tulee aina vastaan köyhää taiteilijaa.

Asioiden hoitaminen ihmisten kanssa on mutkatonta ja sujuvaa, kun ollaan enemmän tai vähemmän tuttuja.

Kiitosta ansaitsee kyläläisten avunanto erikoisissakin tilanteissa. Kerran lähinaapurissa vanha pariskunta oli kaatunut kotonaan, eikä kumpikaan päässyt omin avuin ylös. Yhden lähiomaisen soittorinki onneksi saavutti naapurit, jotka lähtivät heti auttamaan.

Lähtiessään Ilmi toivottaa minut syvimpään suohon.

SITKEÄT YSTÄVÄT TUOVAT elämään suolan ja ansaitsevat kiitokset. Itselläni on yhdeksääkymppiä lähentelevä ystävä Ilmi, jonka kanssa parannamme säännöllisesti maailmaa ja haukumme samalla toisemme läpikotoisin.

Ilmin kanssa meidän ei tarvitse olla mistään yhtä mieltä. Lähtiessään hän toivottaa minut syvimpään suohon ja sanoo, ettei enää koskaan tule käymään. Jonkin ajan kuluttua tapaamme taas ja jatkamme siitä, mihin aiemmin jäimme.

Ilmi on perheemme arvostettu ystävä ja jos hänen suunnitelmansa toteutuvat, hänestä tulee meille vielä miniäkin.

Lahja olisi samalla kiitos huumorintajusta, jota kanssani on tarvittu.

NAINEN, JOKA MEILLÄ ASUU, valitti hiljattain, että tallin lattiaharja alkaa olla kulunut.

Tulevan äitienpäivän kunniaksi voisinkin ostaa lahjaksi uuden luudan.

Lahja olisi samalla kiitos kaikista yhteisistä vuosista ja siitä sitkeydestä ja huumorintajusta, jota kanssani on tarvittu. Lahjassa yhdistyisivät ruusut ja risut kätevästi samassa kimpussa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2016.

Toimittaja Noora Karppinen aloittaa valkovuokkojahtinsa jo maaliskuussa.

Lähetin pari viikkoa sitten kauan odottamani viestin. Siinä oli kuva kevään ensimmäisestä valkovuokosta. Alapuolelle kirjoitin, mistä olin sen löytänyt.

Ei aikaakaan, kun äiti vastasi ja ihmetteli, kuinka kukat tuntuvat nousevan vuosi vuodelta aiemmin.

Meillä on jo pitkään ollut tapana kisata siitä, kumpi löytää kevään ensimmäisen valkovuokon.

Kun asuin vielä kotona, etsin kukkia usein koulumatkalla. Jos löysin, vein valkovuokon keittiön pöydälle maljakkoon ja odotin innoissani, että äiti tulee kotiin.

Nykyään jaamme kevään merkkejä WhatsAppissa. Kun ensimmäinen valkovuokko löytyy, kumpikaan ei enää muista, kuka voitti kisan viimeksi.

Tärkeintä on, että kevät tulee tänäkin vuonna. Tärkeintä on, että siitä saa kertoa äidille. Joten äiti, kiitos hyvästä vastuksesta, katsotaan uudelleen ensi keväänä!