Kai Lehtinen huomasi yllättäen kaipaavansa kurahaalariaikoja.

VERSTASTA SIIVOTESSA silmiin osuivat lasten vanhat kurahaalarit. Vuosikausiin ei perheessämme ole ollut kurahaalari-ikäisiä, mutta keväinen kurahaalariaika toistui perheessämme yli 15 vuoden ajan.

Kuraleikit kuuluivat kevään tuloon yhtä varmasti kuin erikokoisten polkupyörien esille ottaminen ja huoltaminen.

Keskimäärin joka toinen vuosi otettiin yhdestä pyörästä varapyörät pois. Aurinkoinen hymy ja vapauden riemu näkyivät pienillä kasvoilla, kun pyörä mennä viiletti pitkin pihaa. Varma kevään merkki!

Kevääseen kuuluivat myös hiekkalaatikon kunnostus ja hiekan lisääminen traktorin kauhalla. Hiekkalelut haettiin varastosta, ja itsellekin tuli hyvä mieli, kun seurasi ulkona lasten hiekkaleikkejä.

Täytyy myöntää, että oli kyllä hidasta ja hankalaa pukea ryhmä lapsia monta kertaa päivässä ulkoleikkejä varten. Sisään tullessa piti riisua sama ryhmä ja suihkuttaa kuravaatteet. Se kuitenkin kuului kevääseen.

Vuosia sitten en olisi uskonut, että kurahaalariaikoja voisi muistella kaihoten.

Kun metrin mittaiset kommentoivat jokaista leppäkerttua, aikuinenkin huomasi kevään merkit.

MENOSSA ON ILMEISESTI keväinen kriisin paikka. Nuorimmainen tulee kesällä mopoikäiseksi ja ajaa kohta ihan konkreettisesti kovaa vauhtia kauemmas meidän vanhempien näköpiiristä.

Pienille lapsille kevät oli suuri ihmetyksen aihe. Kun metrin mittaiset kommentoivat jokaista leskenlehteä ja leppäkerttua, aikuinenkin huomasi kevään merkit ihan toisin kuin nyt.

Muistan vuosien takaa keväältä esikoispojan syntymäpäivän. Poika oli saanut luvan toivoa lahjaksi mitä tahansa. Isänä olin uskaltanut näin luvata, koska tiesin, että nelivuotiaan toiveet olivat aina hyvin kohtuullisia.

Yhä muistan, kuinka kevät tuntui erityisen hienolta kahdestaan kävellessä.

Sinä vuonna toive oli päästä isän kanssa keväiselle traktoriajelulle. Niinpä sitä lähdettiin aurinkoisena päivänä eväitten kanssa retkelle. Muutaman kilometrin päässä poikkesin kuraiselle pikkutielle, jonne traktori juuttui tiukasti kiinni.

Sadattelin tilannetta ja yritin saada traktoria liikkeelle. Turhaan. Rengas vain upposi syvemmälle ja kiukku kasvoi. Poika oli jo vähän hädissään isän mesoamisesta.

Kun lopulta uskoin, että irti ei päästä ilman apua, lähdimme jalkapatikassa kotiin. Söimme eväät kiven päällä, ihmettelimme kevättä ja puhuimme pienelle ihmiselle tärkeistä asioista.

Tajusin myöhemmin, että kävelymatka oli retken paras anti. Yhä muistan, kuinka kevät tuntui erityisen hienolta kahdestaan kävellessä.

Nainen, joka meillä asuu, on takuuvarmasti jossain vaiheessa omien lasten esiintyessä kaivanut nenäliinan esiin.

LAPSIPERHEEN LÄHTÖLASKENTA kesään ovat olleet koulun kevätjuhlat. Meillä niitä on vietetty yli 20 vuoden ajan.

Nainen, joka meillä asuu, on takuuvarmasti jossain vaiheessa omien lasten esiintyessä kaivanut nenäliinan esiin, ja ihan seuran vuoksi minäkin.

Tänä vuonna on tulossa nuorimmaisen lapsen toiseksi viimeinen kevätjuhla. Mieli on jo valmiiksi haikea ensi vuotta ajatellessa. Isossa perheessä koulun juhlat ovat rytmittäneet vuodenaikoja jo niin kauan, että tuntuu oudolta, kun sekin vaihe kohta loppuu.

Ehkä tässä on turhankin haikea mieli. Kyllä kevääseen liittyy yhä yhteistä ajanviettoa. Mopot ja autot ovat vallanneet pihan, ja koneita huolletaan porukalla.

Eikä se haalariaikakaan ihan ohi ole. Remonttihaalarit ovat kovassa käytössä, kun viiden lapsen menopelejä laitellaan kesäkuntoon.

Ja kyllä siinä ohessa joku meistä aina huomaa yli lentävän kurkiauran tai muita varmoja kevään merkkejä. Esimerkiksi tasaisen hurinan nurmikolla, kun nainen, joka meillä asuu, ajaa vuoden ensimmäisen kerran ruohonleikkurilla laulaen kuulokkeet päässä.

Siitä viimeistään tietää, että kesä on lähellä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2014.

Kuuden lapsen isä Kai Lehtinen on havainnut, että perheen sähkölaskua on vähintäänkin haastava pienentää.

ISOSSA PERHEESSÄ on haastavaa säästää sähköä. Turhat valot pitäisi sammuttaa, mutta kun meidän perheessä yksi sammuttaa valot, tulee toinen ja sytyttää ne. Kun yksi sammuttaa television tai tietokoneen, toinen jo laittaa ne päälle.

Huonelämpötilaakin pitäisi energian säästämiseksi laskea.

Todellisuus on kuitenkin sitä, että kun yksi (minä) vääntää patteria nukkumaan mennessä pienemmälle, nainen, joka meillä asuu, kiertää sen täysille ennen kuin kapuaa sänkyyn. Siinä sitten toinen hikoilee tai toinen palelee koko yön.

Jotta tunneilmapiiri ei jäähtyisi liian viileäksi, täytyy tehdä kompromisseja. Minä siis hikoilen.

Vielä vaikeammaksi energian säästämisen tekee se, että perheessä on murrosikäisiä ja murrosiän nippa nappa ylittäneitä nuoria. He jättävät valot yöksi palamaan, unohtavat ulko-oven auki kouluun lähtiessään eivätkä muista sytyttää takkaan tulta talvipakkasilla, jos vanhemmat ovat poissa. EVVK.

Laajakaistayhteyden sulkeminen on hyvä keino saada talo hiljenemään, kun menen itse nukkumaan.

Perheemme kutsuttiin energiansäästökilpailuun. Meidän piti oikein kunnolla alkaa miettiä, missä suurperhe voisi säästää. Mistä voisi tinkiä, jotta sähkölasku pienenisi?

Lapsia sähkönsäästö ei välttämättä kiinnosta, koska he eivät maksa laskua. Nuoriin vetoaa enemmän vihreistä arvoista kuten ilmaston suojelemisesta ja luonnon säästämisestä puhuminen.

Lapset valvovat illalla myöhään, polttavat valoja, availevat vuorotellen jääkaappia, kuuntelevat musiikkia, katsovat televisiota, puhuvat puhelimeen ja näpyttelevät tietokonetta. Yhtä aikaa.

Olen havainnut laajakaistayhteyden sulkemisen hyväksi keinoksi saada talo hiljenemään, kun menen itse nukkumaan.

Meillä on langaton yhteys ja modeemi meidän vanhempien makuuhuoneessa. Kun nettiyhteys katkeaa, nuoriso hiljenee, sammuttaa valot ja koneet ja menee nukkumaan – pienen tai ison napinan kera. EVVK.

Nainen, joka meillä asuu, sytyttää tulen Sudenpentujen käsikirjan mallin mukaan

"MAATAAN HILJAA VUOTEESSA ja yritetään olla kääntyilemättä. Jos käännettäisiin kylkeä, kuluisi energiaa ja se olisi vastoin jaloja pyrkimyksiä.” Niin alkoi M.A. Nummisen 1960-luvun alkupuolella kirjoittama novelli Energiansäästäjä.

Ihan niin pitkälle jaloissa pyrkimyksissä ei ¬meillä vielä ole menty. 

Ehkä siksi, että vaikka vuoteessa voi saada kulumaan paljonkin energiaa, hankaussähköstä ei ainakaan vielä tarvitse maksaa käyttö- ja siirtomaksua energiayhtiölle. Kylkeä saa siis edelleen kääntää ilmaiseksi.

Kevättä kohti sähkölasku onneksi pienenee. Talvisin vanhassa puutalossa ykkösjuttu energian säästämiseksi on puulämmityksen käyttäminen hakelämmön ohella.

Takan sytyttäminen on taitolaji, jotta hiukkaspäästöt jäisivät pieneksi. Puut pitää latoa takkaan vaakatasossa ja tuli sytyttää päältä. Kiehisten tekeminen sytykkeiksi on mukavaa iltapuhdetta ja ajankulua.

Nainen, joka meillä asuu, sytyttää tulen Sudenpentujen käsikirjan mallin mukaan latomalla puut pystyyn toisiaan vasten ja työntämällä ison, sytytetyn sanomalehtimytyn puiden alle. Välillä menee kevyesti useampikin sanomalehti kerralla.

Arkkupakastin ostettiin samana vuonna kun vanhin lapsi syntyi.

PIENTÄ SÄÄTÖÄ siis on vielä, jotta perheemme saisi käyttöön kaikki keinot sähkölaskun pienentämiseksi ja huomaisimme ympäristönkin. Ullakko pitäisi eristää kunnolla ja ottaa sieltä lisätilaa käyttöön. Tämä piti tehdä jo viime vuonna.

Vanha arkkupakastinkin on osoittautunut mahdottomaksi energiasyöpöksi. Se ostettiin samana vuonna, kun vanhin lapsi syntyi: kunnioitettavat 26 vuotta sitten. Se toimii yhä, vaikka ikää on tullut, mutta kalliiksi sen pitäminen tulee.

Ihan niin kuin sen naisen, joka…

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2014.

Täysi-ikäisenkin puolesta voi olla huolesta hermona, kirjoittaa Minna McGill pääkirjoituksessaan.

Rojahdan työpäivän päätteeksi sohvalle ja avaan telkkarin. Jään tuijottelemaan Sinkkuelämää-sarjan uusintoja (sillä mitäpä sitä tähdellisempää).

Yhdessä jaksossa uraohjus Miranda kiirehtii töistä kotiin, jotta ehtisi nähdä pienen poikansa hereillä. Kun lastenhoitaja sanoo, että poika nukkuu jo, Miranda huokaisee pettymyksestä. Siinä kaikki.

Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Voi teitä tv-käsikirjoittajia, eihän se niin mene. Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Esikoiseni oppi nukkumaan päiväunet vaunuissa ulkosalla. Tämän tästä kävin niihin vaunuihin kurkkaamassa. Työnsin naamani hänen pienten kasvojensa eteen vain tunteakseni hänen hengityksensä. Joskus painoin käden varovasti hänen rintaansa vasten ja tunnustelin. Että pamppaileehan se sydän vielä?

Sanotaan, että syvimmällä vanhemmuudessa on tarve pitää jälkikasvu hengissä. Siinä epäonnistumista me myös pelkäämme eniten. Sen on kokenut myös Virpi Haatainen, joka olisi vaikka hengittänyt tyttärensä puolesta kriisin hetkellä (juttu lehdessä numero 6, sivulla 86).

Minä osaan vieläkin olla huolesta hermona.

Yhtenä talviyönä herään kello 3.21. Säpsähdän tajutessani, ettei alaovi ole käynyt. Esikoinen ei ole enää vaunujen kopassa, vaan täysi-ikäinen ja ystäviensä kanssa ulkona.

Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Ahdistaa pakkanen, luminietokset ja maailman kaikki vaarat. Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Kun kello 5.05 avain kääntyy ulko-ovessa, ponkaisen ylös sängystä, juoksen alakertaan, hyppään lapsen kaulaan enkä hetkeen päästä irti.

Ja kun lapseni nukkuu jo, vielä kerran käyn kurkkaamassa ovelta.

Huh, elämässä kaikki jälleen hyvin.

Artikkeli on lehden 6/17 pääkirjoitus.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Aikuisenakin on oikeus juosta, pomppia ja vähän kiljaista innostuksesta. Näin olet hetken seitsemänvuotias.

Vaihda asentoa

Kun istut, koukista jalat, suorista ne, koukista, suorista. Nosta jalat penkille, taita pepun alle, nouse polville. Kun seisot, kallistele puolelta toiselle. Nosta kädet ilmaan ja ala lentää.

Pysy liikkeessä

Älä pysähdy, kun odotat ruokaa tai peset hampaita. Pyörähtele ja vilkuile sivuille. Nouse varpaille ja yritä kurkistaa mahdollimman korkean esteen yli.

Mene lattialle

Lue kirjaa kyynärpäät ja polvet maassa. Istu matolle, kun avaat telkkarin. Käy vatsallesi, nouse ylös, kallistu taaksepäin ja palaa istumaan. Mene kyykkyyn, nouse ylös. Kulje vessaan vain huonekaluja pitkin.

Poikkea polulta

Kiipeä kiville, tasapainoile puunrungoilla, kyykisty keräämään käpyjä, roiku oksissa.

Anna valta mielikuvitukselle

Heijaa, kiemurtele, irvistele, hyppele, laukkaa, kävele takaperin, jähmety muotoihin, pyydä päästä reppuselkään, hyppää lätäkköön.

Halaa

Halaa jalkaa, kättä, päätä, polvia. Roiku vyötäröllä ja pidä niin kiinni, ettei toinen pysty liikkumaan. Rutista poskia ja kutita kainalosta.

 

Toimittaja Anna Sillanpää hämmentyy, kun hänen lapsensa etsivät puhtait sukkii.

Kosk tuut

Mis oot

Mul ei puhtait sukkii kaikki likasii äiti oikeest vastaaa#&:( :(

Saan tuollaisia Whatsapp-viestejä lapsiltani päivittäin.

Kestän sen, että niistä puuttuvat kaikki välimerkit, pisteet ja kysymysmerkit. Niin puuttuvat kuulemma kaikilta muiltakin 10- ja 14-vuotiailta.

Mutta sitä en kestä, että he pudottavat joka sanasta viimeisen vokaalin ja näkevät kadul ihanii koirii, vaikka minä näen kadulla ihania koiria.

Lapseni puhuvat eri murretta kuin minä. He puhuvat ja kirjoittavat helsinkiläisittäin, minkä tavallaan ymmärrän, ovathan he helsinkiläisiä.

Silti se tuntuu minusta kummalliselta. Jotenkin kuvittelin, että jos ikinä saan lapsia, heidän suustaan voi tulla vain Tampereen murretta. Ihan vain siksi, että sitähän minäkin pienenä puhuin ja puhun yhä.

Lapseni eivät puhu äidin kieltä vaan outoa, helsinkiläistä lapsenkieltä.

Ehk mä sit opettelen sen.