Kai Lehtinen huomasi yllättäen kaipaavansa kurahaalariaikoja.

VERSTASTA SIIVOTESSA silmiin osuivat lasten vanhat kurahaalarit. Vuosikausiin ei perheessämme ole ollut kurahaalari-ikäisiä, mutta keväinen kurahaalariaika toistui perheessämme yli 15 vuoden ajan.

Kuraleikit kuuluivat kevään tuloon yhtä varmasti kuin erikokoisten polkupyörien esille ottaminen ja huoltaminen.

Keskimäärin joka toinen vuosi otettiin yhdestä pyörästä varapyörät pois. Aurinkoinen hymy ja vapauden riemu näkyivät pienillä kasvoilla, kun pyörä mennä viiletti pitkin pihaa. Varma kevään merkki!

Kevääseen kuuluivat myös hiekkalaatikon kunnostus ja hiekan lisääminen traktorin kauhalla. Hiekkalelut haettiin varastosta, ja itsellekin tuli hyvä mieli, kun seurasi ulkona lasten hiekkaleikkejä.

Täytyy myöntää, että oli kyllä hidasta ja hankalaa pukea ryhmä lapsia monta kertaa päivässä ulkoleikkejä varten. Sisään tullessa piti riisua sama ryhmä ja suihkuttaa kuravaatteet. Se kuitenkin kuului kevääseen.

Vuosia sitten en olisi uskonut, että kurahaalariaikoja voisi muistella kaihoten.

Kun metrin mittaiset kommentoivat jokaista leppäkerttua, aikuinenkin huomasi kevään merkit.

MENOSSA ON ILMEISESTI keväinen kriisin paikka. Nuorimmainen tulee kesällä mopoikäiseksi ja ajaa kohta ihan konkreettisesti kovaa vauhtia kauemmas meidän vanhempien näköpiiristä.

Pienille lapsille kevät oli suuri ihmetyksen aihe. Kun metrin mittaiset kommentoivat jokaista leskenlehteä ja leppäkerttua, aikuinenkin huomasi kevään merkit ihan toisin kuin nyt.

Muistan vuosien takaa keväältä esikoispojan syntymäpäivän. Poika oli saanut luvan toivoa lahjaksi mitä tahansa. Isänä olin uskaltanut näin luvata, koska tiesin, että nelivuotiaan toiveet olivat aina hyvin kohtuullisia.

Yhä muistan, kuinka kevät tuntui erityisen hienolta kahdestaan kävellessä.

Sinä vuonna toive oli päästä isän kanssa keväiselle traktoriajelulle. Niinpä sitä lähdettiin aurinkoisena päivänä eväitten kanssa retkelle. Muutaman kilometrin päässä poikkesin kuraiselle pikkutielle, jonne traktori juuttui tiukasti kiinni.

Sadattelin tilannetta ja yritin saada traktoria liikkeelle. Turhaan. Rengas vain upposi syvemmälle ja kiukku kasvoi. Poika oli jo vähän hädissään isän mesoamisesta.

Kun lopulta uskoin, että irti ei päästä ilman apua, lähdimme jalkapatikassa kotiin. Söimme eväät kiven päällä, ihmettelimme kevättä ja puhuimme pienelle ihmiselle tärkeistä asioista.

Tajusin myöhemmin, että kävelymatka oli retken paras anti. Yhä muistan, kuinka kevät tuntui erityisen hienolta kahdestaan kävellessä.

Nainen, joka meillä asuu, on takuuvarmasti jossain vaiheessa omien lasten esiintyessä kaivanut nenäliinan esiin.

LAPSIPERHEEN LÄHTÖLASKENTA kesään ovat olleet koulun kevätjuhlat. Meillä niitä on vietetty yli 20 vuoden ajan.

Nainen, joka meillä asuu, on takuuvarmasti jossain vaiheessa omien lasten esiintyessä kaivanut nenäliinan esiin, ja ihan seuran vuoksi minäkin.

Tänä vuonna on tulossa nuorimmaisen lapsen toiseksi viimeinen kevätjuhla. Mieli on jo valmiiksi haikea ensi vuotta ajatellessa. Isossa perheessä koulun juhlat ovat rytmittäneet vuodenaikoja jo niin kauan, että tuntuu oudolta, kun sekin vaihe kohta loppuu.

Ehkä tässä on turhankin haikea mieli. Kyllä kevääseen liittyy yhä yhteistä ajanviettoa. Mopot ja autot ovat vallanneet pihan, ja koneita huolletaan porukalla.

Eikä se haalariaikakaan ihan ohi ole. Remonttihaalarit ovat kovassa käytössä, kun viiden lapsen menopelejä laitellaan kesäkuntoon.

Ja kyllä siinä ohessa joku meistä aina huomaa yli lentävän kurkiauran tai muita varmoja kevään merkkejä. Esimerkiksi tasaisen hurinan nurmikolla, kun nainen, joka meillä asuu, ajaa vuoden ensimmäisen kerran ruohonleikkurilla laulaen kuulokkeet päässä.

Siitä viimeistään tietää, että kesä on lähellä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2014.

Kaikki ei välttämättä mene pieleen, vaikka nukahtaisikin kesken ensitreffien.

EN NOUSE AAMUISIN YLÖS. Meillä laskeudutaan takaperin parvelta alas. Aamuvarhain kömmin vieressä nukkuvan yli ja hapuilen pimeässä askelmien kohtaa, jotta alastulo sujuisi suurin piirtein hallitusti.

Laskeutuessani parven alta kuuluu tasainen pauke. Se alkaa kun herään ja vasta suunnittelen liikkeellelähtöä. Tarkkaavainen koira huomaa hengitysääneni muutoksen ja tajuaa, että aamun riemullinen jälleennäkeminen on taas edessä. Häntä kiihdyttää tahtia, kunnes pääsen alas.

EN PÄRJÄÄ VÄHILLÄ YÖUNILLA. Jos olen väsynyt, saan unen päästä kiinni vaikka valot palaisivat ja nuorisolauma kolistelisi iltapalaa keittiössä. Nukahdan saman tien, kun painan pään tyynylle. Jos olen herännyt aikaisin, saan helposti otettua päivätorkut, kun vain asetun makuuasentoon.

Ihminen viettää sängyssä ison osan elämästään, jopa kolmanneksen, ja toivon mukaan mahdollisimman hyvin nukkuen. Unen puute vaikuttaa mielialaan ja suorituskykyyn.

Itsestäni tiedän, että jos en saa nukuttua tarpeeksi, olen ärtynyt ja väsynyt enkä jaksa kunnolla keskittyä. En kykenisi tekemään töitä säännöllisessä yövuorossa. Yksikin valvottu yö laittaa elimistöni hälytystilaan.

"Lapsista oli hauskaa, kun satua lukiessani nukahdin kesken lauseen."

Hyvistä unenlahjoistani on riittänyt naurua. Lapsista oli pienenä hauskaa, kun nukahdin iltasatua lukiessani kesken lauseen. Olen myös nukahtanut kesken keskustelun ja herätessäni ihmetellyt, kun vieras on tehnyt kiusaantuneena kotiinlähtöä isännän nukkuessa tuolissa.

Television ääreen nukahdan helposti. Pitkät ajomatkat ovat täysin mahdottomia.

Muistanpa nuoruudestani, miten kerran nukahdin ensitreffeillä. Saatoin tyttöä kotiin, ja halasimme autossa kotiportilla. Tyttö piti minua erityisen romanttisena, kun pidin häntä niin kauan sylissäni. Vasta vuosien kuluttua uskalsin kertoa, että tosiasiassa olin autuaasti nukahtanut pää hänen olkapäällään. No, siitä huolimatta nukumme edelleen vierekkäin.

AIKANAAN SAMASSA SÄNGYSSÄ nukkui iso osa lapsistammekin. Täytyy myöntää, että niihin aikoihin nukkuminen saattoi itsellä jäädä vähäiseksi, kun molemmissa kainaloissa nukkui hikinen lapsi, jota ei raaskinut siirtää kauemmaksi.

Vierelle tunkevia ei ole enää jonossa.

Lapset ovat jo isoja eikä vierelle tunkevia ole enää jonossa. Ainoastaan kissat saattavat nukkua jalkopäässä tai tyynyllä.

Nukun paremmin, kun makuuhuone on viileä. Jos menen ensimmäisenä nukkumaan, käännän patterin pienelle.

Seuraava sänkyyn tulija kääntää sen täysille, jolloin minä herään yöllä hikisenä ja nousen kääntämään patteria pienemmälle. Näin saatamme kuntoilla pitkin yötä parven rappuja ylös ja alas, kunnes sitkeämpi lopulta voittaa. Tässä iässä yöjuoksu tarkoittaa tätä tai sitten vuorotellen vessassa ravaamista.

TOTUUDEN NIMESSÄ täytyy myöntää, että se mitä alussa kerroin, ei pidä paikkansa. Siis, että kömpisin aamulla aikaisin vieressä nukkuvan yli. Se vieressä nukkuva on sen verran aamuvirkku, että herää ja laskeutuu aina ensimmäisenä. Hyvänä kakkosena tulen kuitenkin perässä.

Mutta koira kyllä odottaa parven alla heräämistäni.

Joskus vielä teen jotain villiä, rohkeaa ja yllättävää, Minna McGill kirjoittaa pääkirjoituksessaan.

Olin yhtenä huhtikuun aamuna junassa, kun tajusin, että kuukausilippuni oli jäänyt toisen takin taskuun. Loppumatkan istuin kauhusta jäykkänä paikallani. Ei lipunmyyntiä siinä vaunussa ja tarkastaja voisi tulla milloin vain.

Kerroin asiasta myöhemmin ystävälle.

Hui kamala, totesi hän.

Haaveilen siitä, että joskus vielä repäisen.

Meitä kahta yhdistää tunnollisuus, kuuliaisuus, varovaisuus ja varman päälle ottaminen. Haaveilemme kyllä siitä, että joskus vielä repäisemme. Teemme jotain villiä, rohkeaa, yllättävää, huomiota herättävää tai täysin odottamatonta.

Sitä päivää tässä vieläkin odotellaan.

Rohkeita ihmisiä on paljon. Luen heistä mielelläni. Yksi vaihtaa työpaikkaa noin vain, toinen kotia, ammattia tai maata. Entä he, jotka reppureissaavat yksin pitkin maailmaa? Hui, sanon minä.

Siedän arjen monotonisuutta, ja rutiinit ovat kannatelleet elämän kriiseissä. Silloin ihan parasta terapiaa on ollut hinkata tiskiallas putipuhtaaksi ennen nukkumaanmenoa. Siinä on riittävästi arjen benjihyppyä varovaiselle varautujalle.

Ja sitten on vielä teinit.

Onneksi teineille sopii mitä parhaiten tavallinen ja tylsä vanhempi.

Onneksi heille sopii mitä parhaiten tavallinen ja tylsä vanhempi. Mitä näkymättömämpi, sen parempi.

Muistin sen taas, kun tässä yhtenä päivänä yritin hieman liikaa ja tekstasin teinille Thxs.

Maailman pisimmän hämmästelevän hymiörivin kera hän vastasi: Älä kirjoita noin – sano vaan kiitos.

Repäise tässä sitten.

Ihanaa huhtikuuta!

Artikkeli on Kodin Kuvalehden numeron 8 pääkirjoitus.

Jokaista asiaa ei tarvitse tehdä täysillä.

Äidilläni on liikenteessä erikoisen rento ote. Oho, ajoinpa lujaa äskeiseen kurviin. Hups, kolautinkohan pysäköidessäni tuota autoa?

Mutta jos jälkeä ei tullut, turha jäädä murehtimaan. Ketä tuo nyt haittaa!

Kympin tyttöä moinen asenne kauhistuttaa. Olen aina halunnut suoriutua kaikesta jos en täydellisesti, niin vähintään erittäin hyvin.

Kantapään ja monien unettomien öiden kautta olen kuitenkin saanut oppia, ettei elämässä aivan jokainen asia olekaan kiinni täydellisyydestä. Maailma ei romahda, vaikka en kevätsiivouksessa jaksaisi imuroida sohvan alta. Oikeastaan kukaan ei edes huomaa nurkan pölypalloja. Kuka sinne nyt ylipäätään katsoisi?

Äitini asenne on ehkä liikenteessä kohtalokas. Muualle elämään sitä kannattaa kuitenkin soveltaa. Joskus todella riittää, että risteyksessä vain ehtii alta pois ennen kuin kolahtaa.

 

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan. Mokkapalojen leipominen myyjäisiin voi olla tärkeämpää kuin tiesitkään.

Myönnän heti: Usein minäkin olen niistä nyreä. Ai että talkoovuoroon lasten jumppatapahtuman arpamyyntiin. Taasko mokkapalojen viemistä koulun myyjäisiin.

Eikö näistä selviäisi pienellä setelirahalla, mietin. Olisi sitä ihmisellä parempaakin tekemistä kuin seisoa myymässä arpoja muiden talkoohommiin puoliväkisin tulleiden vanhempien kanssa.

Miten väärässä olenkaan.

Näennäisesti talkootöissä ei tapahdu mitään tärkeää.

Kun olen arpajaisvoittoja antamassa tai kiikutan peltiä buffetpöytään, juttelen vain ohi mennen muiden vanhempien kanssa. Puhumme siitä, montako palaa yhdestä pellillisestä leikataan tai onko tuhannen palan palapeli houkuttelevampi palkinto kuin oksasakset.

Mutta samalla tutustumme. Lapseni kavereiden vanhemmat eivät ole enää vain nimiä joukkueen tai luokan sähköpostilistalla.

”Nooran äiti” tai ”Linnean isä” saavat kasvot ja nimen, kun heidän kanssaan myy arpoja tai pullaa tai pääsylippuja. Ja vaikka nyt puhumme vain siitä, myydäänkö arpoja loppupäivästä kolme vitosella, minun on paljon helpompi ottaa heihin yhteyttä myös silloin, jos puhuttavaksi joskus tulee isoja asioita.

Me vanhemmat olemme usein sitä mieltä, että lapset eivät tiedä, mikä on heidän omaksi parhaakseen. Mutta emme tiedä mekään.

Urheiluseurat ja vanhempainyhdistykset ja kaikki muut talkoohommiin tyrkkivät tahot: Pistäkää meidät vanhemmat töihin.

Talkootöillä ei saada aikaan vain tapahtumia ja säästetä rahaa vaan tehdään jotakin vielä tärkeämpää: luodaan yhteisöllisyyttä ja turvaverkkoja.

Mokkapalojen leipominen on monen hyvän asian alku.