Kai Lehtisen joulu alkaa arkkitehtuurilla ja päättyy kilpailuun.

JOULUN VALMISTELUIHIN kuuluu meillä jokavuotinen, valtava rakennusprojekti.

Urakka alkaa joulukuun puolivälissä. Sitä ennen on arkkitehtuuria mietitty jo pidemmän aikaa: rakennetaanko perinteinen harjakattoinen mökki vai tällä kertaa jotain muuta?

Viikon sisällä valmistuu pari-kolmekymmentä taloa. Keittiön pöydät ja kaikki muut mahdolliset paikat ovat niitä täynnä. Lapset osallistuvat piparkakkutalojen koristeluun ja ennen kaikkea koristeiden syömiseen.

Jouluksi kaikki rakennelmat lahjoitetaan sukulaisille ja tuttaville, ja nainen, joka meillä asuu, vannoo, että ei koskaan enää.

Melkein kaksikymppisetkin voivat alkaa uskoa joulupukkiin ennen joulua.

NUORENA MINÄ JA nainen, joka meillä nykyään asuu, kiersimme monena jouluaattona joulupukkina ja tonttuna. Ylimääräinen tienesti oli kahdelle opiskelijalle tervetullut.

Poikamme on jatkanut perinnettä. Hän kiertää pukin vaatteissa vanhalla punaisella autollaan. Mahtaa lapsilla riittää ihmettelemistä, kun Korvatunturilta lähdetään nykyään matkaan Wartburgilla eikä poroilla.

Omat lapseni ovat jo sen ikäisiä, että luulisi suurimman jouluhössötyksen olevan talossamme takana. Hämmästyksekseni lähes kaksikymppiset nuoretkin voivat silti taantua lapsen tasolle ja alkaa uskoa joulupukkiin ennen joulua. Meillä ainakin.

Eteisen maton alle ilmestyy joka vuosi kirjeitä joulupukille, vaikka nuorimmainenkin on kohta mopoikäinen.

Liekö kyse siitä, että vanhoista uskomuksista on vaikea luopua? Taitaa olla helpompaa sujauttaa toivelista maton alle kuin isän taskuun.

Tänä vuonna aion olla nopeampi. Kirjoitan oman listani ennen lapsia. Sitten voimme kaikki kurkkia maton alle ja ihmetellä yhdessä päivittäin, milloin kirjeet lähtevät liikkeelle.

Yksi hienoimmista saamistani lahjoista on ollut nuorimmaisen aikanaan antama lipas, joka tuo hyvää mieltä.

EHKÄ KUUSEN ALLE taas muutama lahja ilmestyy. Minulle ainakin lahjoitetaan joka vuosi anopin kutomat, eripariset villasukat. Ne on tehty mittatilaustyönä, koska toisesta jalkaterästäni on jäljellä vain typistetty versio.

Yksi hienoimmista saamistani lahjoista on ollut nuorimmaisen aikanaan antama lipas, joka tuo hyvää mieltä. Aina kun on paha mieli, lippaasta nostetaan lappu. Siihen on harakanvarpain kirjoitettu viesti, esimerkiksi "sinulla on kiva parta". Hyvä mieli tulee heti.

Ehkä eniten joulupaketeistaan iloitsee pojan ja miniän koira. Se odottaa häntä heiluen lahjojen avaamista ja kuljettaa sitten ylpeänä saamiaan pehmoleluja ympäri huushollia.

Onkohan muuten kenelläkään toisella koiralla "mummolassa" omaa pehmolelukoria kuten sillä on meillä?

Aattoillan odotus tuntui sietämättömän pitkältä.

LAPSUUDESTA MIELEENI on jäänyt erityisesti yksi joulu. Meillä lahjoja ei saanut joulunakaan ylen määrin, joten ihmetystä herätti, kun Äijä oli tuonut isohkon paketin kuusen juurelle.

Joku meistä kolmesta veljeksestä oli käynyt kurkkimassa ja nähnyt, että paketissa luki "Lämmin henkäys isältä pojille".

Aattoillan odotus tuntui sietämättömän pitkältä. Kun vihdoin oli aika avata paketti, sieltä löytyi Äijän puhaltama ilmapallo.

Äijää nauratti kovasti. Meitä poikia ei yhtään.

Kun hän polkaisee jylinällä Sylvian joululaulun käyntiin, viimeistään siinä vaiheessa herää.

VIIME VUOSINA ANOPPI ja appiukko ovat viettäneet aattoiltaa kanssamme. Kirkossa käymisestä aattoiltana on tullut perinne. Pienellä paikkakunnalla lähes kaikki kirkkoon tulijat tuntevat toisensa, ja tutuille on mukava toivottaa hyvät joulut.

Mitä olisikaan aatto ilman tutun kanttorin ääntä! Kun hän polkaisee jylinällä Sylvian joululaulun käyntiin, viimeistään siinä vaiheessa herää. Jos siis on sattunut vaipumaan ajatuksiinsa.

Joistakin joulun perinteistä on turvallista pitää kiinni.

Iltamyöhällä kaiken syömisen ja aattotouhujen jälkeen alkaa yleensä appiukon ja minun kilpailu siitä, kumman pää retkahtaa sohvalla ensin kuorsauksen kera. Ainakin viime vuosina olen voittanut kilpailun ylivoimaisesti.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2013.