Kai Lehtisen joulu alkaa arkkitehtuurilla ja päättyy kilpailuun.

JOULUN VALMISTELUIHIN kuuluu meillä jokavuotinen, valtava rakennusprojekti.

Urakka alkaa joulukuun puolivälissä. Sitä ennen on arkkitehtuuria mietitty jo pidemmän aikaa: rakennetaanko perinteinen harjakattoinen mökki vai tällä kertaa jotain muuta?

Viikon sisällä valmistuu pari-kolmekymmentä taloa. Keittiön pöydät ja kaikki muut mahdolliset paikat ovat niitä täynnä. Lapset osallistuvat piparkakkutalojen koristeluun ja ennen kaikkea koristeiden syömiseen.

Jouluksi kaikki rakennelmat lahjoitetaan sukulaisille ja tuttaville, ja nainen, joka meillä asuu, vannoo, että ei koskaan enää.

Melkein kaksikymppisetkin voivat alkaa uskoa joulupukkiin ennen joulua.

NUORENA MINÄ JA nainen, joka meillä nykyään asuu, kiersimme monena jouluaattona joulupukkina ja tonttuna. Ylimääräinen tienesti oli kahdelle opiskelijalle tervetullut.

Poikamme on jatkanut perinnettä. Hän kiertää pukin vaatteissa vanhalla punaisella autollaan. Mahtaa lapsilla riittää ihmettelemistä, kun Korvatunturilta lähdetään nykyään matkaan Wartburgilla eikä poroilla.

Omat lapseni ovat jo sen ikäisiä, että luulisi suurimman jouluhössötyksen olevan talossamme takana. Hämmästyksekseni lähes kaksikymppiset nuoretkin voivat silti taantua lapsen tasolle ja alkaa uskoa joulupukkiin ennen joulua. Meillä ainakin.

Eteisen maton alle ilmestyy joka vuosi kirjeitä joulupukille, vaikka nuorimmainenkin on kohta mopoikäinen.

Liekö kyse siitä, että vanhoista uskomuksista on vaikea luopua? Taitaa olla helpompaa sujauttaa toivelista maton alle kuin isän taskuun.

Tänä vuonna aion olla nopeampi. Kirjoitan oman listani ennen lapsia. Sitten voimme kaikki kurkkia maton alle ja ihmetellä yhdessä päivittäin, milloin kirjeet lähtevät liikkeelle.

Yksi hienoimmista saamistani lahjoista on ollut nuorimmaisen aikanaan antama lipas, joka tuo hyvää mieltä.

EHKÄ KUUSEN ALLE taas muutama lahja ilmestyy. Minulle ainakin lahjoitetaan joka vuosi anopin kutomat, eripariset villasukat. Ne on tehty mittatilaustyönä, koska toisesta jalkaterästäni on jäljellä vain typistetty versio.

Yksi hienoimmista saamistani lahjoista on ollut nuorimmaisen aikanaan antama lipas, joka tuo hyvää mieltä. Aina kun on paha mieli, lippaasta nostetaan lappu. Siihen on harakanvarpain kirjoitettu viesti, esimerkiksi "sinulla on kiva parta". Hyvä mieli tulee heti.

Ehkä eniten joulupaketeistaan iloitsee pojan ja miniän koira. Se odottaa häntä heiluen lahjojen avaamista ja kuljettaa sitten ylpeänä saamiaan pehmoleluja ympäri huushollia.

Onkohan muuten kenelläkään toisella koiralla "mummolassa" omaa pehmolelukoria kuten sillä on meillä?

Aattoillan odotus tuntui sietämättömän pitkältä.

LAPSUUDESTA MIELEENI on jäänyt erityisesti yksi joulu. Meillä lahjoja ei saanut joulunakaan ylen määrin, joten ihmetystä herätti, kun Äijä oli tuonut isohkon paketin kuusen juurelle.

Joku meistä kolmesta veljeksestä oli käynyt kurkkimassa ja nähnyt, että paketissa luki "Lämmin henkäys isältä pojille".

Aattoillan odotus tuntui sietämättömän pitkältä. Kun vihdoin oli aika avata paketti, sieltä löytyi Äijän puhaltama ilmapallo.

Äijää nauratti kovasti. Meitä poikia ei yhtään.

Kun hän polkaisee jylinällä Sylvian joululaulun käyntiin, viimeistään siinä vaiheessa herää.

VIIME VUOSINA ANOPPI ja appiukko ovat viettäneet aattoiltaa kanssamme. Kirkossa käymisestä aattoiltana on tullut perinne. Pienellä paikkakunnalla lähes kaikki kirkkoon tulijat tuntevat toisensa, ja tutuille on mukava toivottaa hyvät joulut.

Mitä olisikaan aatto ilman tutun kanttorin ääntä! Kun hän polkaisee jylinällä Sylvian joululaulun käyntiin, viimeistään siinä vaiheessa herää. Jos siis on sattunut vaipumaan ajatuksiinsa.

Joistakin joulun perinteistä on turvallista pitää kiinni.

Iltamyöhällä kaiken syömisen ja aattotouhujen jälkeen alkaa yleensä appiukon ja minun kilpailu siitä, kumman pää retkahtaa sohvalla ensin kuorsauksen kera. Ainakin viime vuosina olen voittanut kilpailun ylivoimaisesti.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2013.

Motivaatiota retkahduksiin olisi, mutta tilaisuudet torpataan, Kai Lehtinen kirjoittaa kolumnissaan.

MONESTI OLEN LUKENUT valituksia siitä, miten vaikeaa on elää terveellisesti. Retkahduksia sattuu, eikä motivaatiota muutokseen tunnu löytyvän.

Väitän, että epäterveellisesti eläminen se vasta vaikeaa onkin. Etenkin, jos kotona asuu nainen, joka on vegetaristi, absolutisti ja sairaanhoitaja. Ruotuun palautus tapahtuu meillä ennen kuin retkahdus on ehtinyt tapahtuakaan.

POLTAN MIESSEURASSA välillä piipullisen tai sikarin. Alkutalvesta olin yksin kotona ja ajattelin nautiskella ulkoterassilla rauhassa piipullisen. Suuhuni saamani maku oli karvas ja epämiellyttävä. Kaadoin purut maahan ja sytytin uuden pesällisen. Taas sama juttu.

Koko tupakkapussi haisi kuvottavalle. Seuraavan kerran kauppaan mennessäni palautin pussin ja ihmettelin, mitä moskaa he oikein myyvät. Myyjäkin ihmetteli outoa hajua ja antoi korvaukseksi uudet tupakat.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

Jonkin ajan kuluttua nainen, joka meillä asuu, kysäisi, oliko piipputupakassa ollut jotain vikaa. Ihmettelin, mistä hän sen voi tietää, ja kerroin palauttaneeni koko pussin kauppaan. Nainen, joka meillä kieroilee, alkoi nauraa ja kertoi sekoittaneensa purujen sekaan valkosipulijauhetta. Koska vatsani ei kestä valkosipulia, hän arveli valkosipulin hajun tekevän polttamisesta epämiellyttävää.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

SYÖN VÄLILLÄ LIHAA, mutta talon kasvissyöjänaisväki kieltää lihan viemisen jääkaappiin, koska se saastuttaisi viattomat kasvisparat. Kotona syönkin kasvispainotteisesti, mutta välillä himon iskiessä grillailen takapihalla makkaraa ja yritän nauttia siitä omantunnon huomautuksista huolimatta. Vuosien kuluessa omantunnon ääni on kummasti alkanut muistuttaa erään meillä asuvan naisen ääntä.

Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi.

Yhtenä päivänä ostin voirasian ja piilotin sen jääkaappiin tofupakkauksen ja soijamaidon taakse. Sopivana hetkenä sipaisin siitä syntisen paksun kerroksen vaalean vehnäleivän päälle. Ehdin syödä vähän aikaa ennen kuin tajusin, ettei kaikki ole kunnossa. Tutkin voirasiaa ja ymmärsin, että nyt pelataan kovilla panoksilla. Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi. Kävelevä Käypä hoito -suositus oli taas askeleen edellä. Kolesteroliarvojen ja kohonneen verenpaineen omavalvonta ei pettänyt tälläkään kertaa.

Oluttölkkiin oli vaihdettu simaa.

Saunoimme vapun tienoilla ja kävin välillä vilvoittelemassa terassilla ja ottamassa huikan oluttölkistä. Nainen, joka saunoi kanssani, käväisi myös ulkona. Seuraavalla vilvoittelukerralla olutkulaus meinasi saman tien mennä väärään kurkkuun. Tölkkiin oli vaihdettu simaa.

ENTÄS SITTEN LIIKUNTA? Jos erehdyn sohvalle, kävelysauvat heitetään päälleni ja minut kiskotaan mukaan lenkille. Motivaatiota retkahduksiin kyllä olisi, mutta tilaisuuksia ei.

Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Muutama viikko sitten ajattelin pitkästä aikaa polttaa sikarin. Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Mietin hetken, menenkö saman tien sisälle mainitsemaan asiasta. Toisaalta silloin paljastuisi, että olin juuri ollut aikeissa polttaa. Pohdin myös vastaiskua. Entä jos vaihtaisin soijanakit oikeisiin nakkeihin tai laittaisin kasvisliemikuutioiden tilalle lihaliemikuutioita? Jos oikein uhkarohkeaksi heittäytyisin, voisin vaihtaa härkäpapupyörykät jauhelihaversioihin ja katsoa naisväen ilmeitä, kun ilmoittaisin asiasta vasta ruokailun jälkeen. Samalla perääntyisin vaivihkaa kohti ulko-ovea. Terveyden kanssa ei pidä leikkiä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2017.

Kesällä ehtii vaikka mitä: nuuskia ruusuja ja muistella lapsuuden mökkeilyä, kirjoittaa Minna McGill.

Tänä kesänä tapahtunutta:

Olen käynyt nuuskimassa juhannusruusua saunamökin vierustalla ja tuntenut aamukasteisen nurmikon paljaiden jalkojeni alla.

Olen pyydystänyt mökkiin eksyneen perhosen lasimukilla ja päästänyt sen lentämään ulos vapauteen.

Olen poiminut metsämansikoita mökin vierustalta ja pujottanut niitä heinänkorteen kuten pieni Minna joskus 70-luvulla.

Olen tuijottanut koleassa illassa villasukat jalassa juhannusnuotion hiillosta. Voi mummo kun tietäisit, millaisia säitä on pidellyt.

Olen käpertynyt peiton alle keinuun kirja vatsan päällä.

Olen käpertynyt peiton alle keinuun ja nukahtanut iso pala raparperipiirakkaa vatsassani ja kirja vatsan päällä.

Olen piirtänyt sormellani rannan vaaleaan hiekkaan sydämen ja antanut sitten aallon huuhdella sen.

Olen kuunnellut aamuyöstä sirkkojen sirinää ja kalaparven loisketta ja katsellut peilityyntä järveä.

Olen istahtanut laiturin nokkaan, työntänyt jalat veteen ja miltei salaa toivonut kuten lapsena, että hauki puraisisi varpaaseen. Eikä sittenkään!

Oi kesä ja tämä ihana haikeus, jatku vielä pitkään.

Olen jokaikinen päivä muistellut mummoa ja pappaa ja lapsuuden kesiä mökillä.

Enkä koskaan enkä missään ole yhtä voimakkaasti läsnä sekä menneessä että tässä päivässä.

Oi kesä ja tämä ihana haikeus, jatku vielä pitkään.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 14/2017 pääkirjoitus.

siipirikko

Voi mummo kun tietäisit, millaisia säitä on pidellyt

niin, ne lapsuudenkesät olivat kuin aapiskirjasta, aurinko paistoi, taivas oli kauniin sinivalkoinen ja linnut visertelivät suloisesti. Nyt kun kuulee harvinaisen varpusen äänen, näkee silmissään pihanalueen jossa ne lentelivät. Aitan hirsiseinän raosta tuli auringonsäde ja vanha säiden muokkaama ovi narisi aukaistessa. Lämmintä hiekkatietä,jonka keskellä heinää kasvoi voimennä läpsytellä rantaan, jossa äiti oli huuhtomassa lämpimässä tyynessä vedessä pyykkiä. Voi niitä autuaan huolettomia...
Lue kommentti

Syön mieluummin herkkuja aivan vähän joka päivä kuin yhtenä päivänä paljon. 

"Muillakin on, miksei meillä", seitsemänvuotias kysyi keväällä. Hän oli vakaasti päättänyt, että meidänkin oli aika ottaa käyttöön karkkipäivä. Sellaiseksi sopisi lauantai.

Tuli lauantai ja kävimme ostamassa lähikaupasta tikkarin ja karkkipussin. Tikkarin jälkeen lapsi lajitteli karkit lautaselle. Pari meni suuhun, loput jäivät lautaselle. Ei maistunut.

Seuraavalla viikolla sama juttu.

Kesällä lapsi ei ole muistanut kysyä karkkipäivästä kertaakaan.

Sitä seuraavalla emme muistaneet, että juuri lauantaina olisi pitänyt syödä karkkia. Nyt kesällä lapsi ei ole muistanut kysyä karkkipäivästä kertaakaan, joten ehkä lopetamme kokeilun tähän.

Syö herkkuja aina kun tekee mieli, mutta vain aivan vähän kerrallaan.

Karkkipäivättömyys ei meillä tarkoita elämää karkitta tai herkuitta. Ne vain kuuluvat lähes jokapäiväiseen elämäämme. Syömme keksejä, jäätelöä, suklaata tai vaikkapa tikkarin ruuan päälle tai välipalaksi. Automatkalla, retkellä ja leffassa herkuttelemme myös. Mottoni on: syö herkkuja aina kun tekee mieli, mutta vain aivan vähän kerrallaan.

En tiedä, mutta voi olla, että juuri tämän tavan ansiosta myös lapsemme on karkkien ja jäätelön kohtuukäyttäjä. Tai sitten hän ei vain pidä (tällä hetkellä) makeasta.

Toimittaja Salla Laurila tietää, että netti ja sosiaalinen media eivät eristä meitä toisistaan, vaan tuovat lähemmäksi.

Minulla ja poikaystävälläni on suunnitelmia kuluvalle kesälle. Aiomme viettää yhteistä aikaa katsomalla niitä televisiosarjoja, jotka saavat meidät molemmat nauramaan. Viikonloppusuunnitelmiin kuuluu pitkäaikainen haave: yhteinen aamupalahetki, jolloin kummallakaan ei ole kiire minnekään. 

Televisiosarjojen katselu onnistuu, kun kumpikin katsoo samaa jaksoa yhtä aikaa omilla tahoillaan ja vitseille nauretaan puhelimessa. 

Erityistä näissä suunnitelmissa on se, että ne tullaan toteuttamaan netissä. Kun välimatkaa toisen luo on parituhatta kilometriä, yhteiset hetket koetaan suurimmaksi osaksi videopuhelun välityksellä.

Televisiosarjojen katselu onnistuu, kun kumpikin katsoo samaa jaksoa yhtä aikaa omilla tahoillaan ja vitseille nauretaan puhelimessa. Aamupalan kumpikin joutuu tekemään itse, mutta sen jälkeen puhelimet nostetaan pöydälle ja yhteinen, kiireetön hetki alkaa. 

Ilahdun, kun poikaystävä lähettää kuvia arjen hetkistään.

Jotkut väittävät, että netti ja sosiaalinen media vievät ihmiset loitommaksi toisistaan. Se ei ole totta. Ilahdun, kun poikaystävä lähettää kuvia arjen hetkistään. Vastaan hassulla kuvalla, enkä voi lakata nauramasta hänen ironisille kommenteilleen. Vaikka rakas asuisikin kaukana, netin ansiosta hän on läsnä joka päivä.