Kai Lehtisen joulu alkaa arkkitehtuurilla ja päättyy kilpailuun.

JOULUN VALMISTELUIHIN kuuluu meillä jokavuotinen, valtava rakennusprojekti.

Urakka alkaa joulukuun puolivälissä. Sitä ennen on arkkitehtuuria mietitty jo pidemmän aikaa: rakennetaanko perinteinen harjakattoinen mökki vai tällä kertaa jotain muuta?

Viikon sisällä valmistuu pari-kolmekymmentä taloa. Keittiön pöydät ja kaikki muut mahdolliset paikat ovat niitä täynnä. Lapset osallistuvat piparkakkutalojen koristeluun ja ennen kaikkea koristeiden syömiseen.

Jouluksi kaikki rakennelmat lahjoitetaan sukulaisille ja tuttaville, ja nainen, joka meillä asuu, vannoo, että ei koskaan enää.

Melkein kaksikymppisetkin voivat alkaa uskoa joulupukkiin ennen joulua.

NUORENA MINÄ JA nainen, joka meillä nykyään asuu, kiersimme monena jouluaattona joulupukkina ja tonttuna. Ylimääräinen tienesti oli kahdelle opiskelijalle tervetullut.

Poikamme on jatkanut perinnettä. Hän kiertää pukin vaatteissa vanhalla punaisella autollaan. Mahtaa lapsilla riittää ihmettelemistä, kun Korvatunturilta lähdetään nykyään matkaan Wartburgilla eikä poroilla.

Omat lapseni ovat jo sen ikäisiä, että luulisi suurimman jouluhössötyksen olevan talossamme takana. Hämmästyksekseni lähes kaksikymppiset nuoretkin voivat silti taantua lapsen tasolle ja alkaa uskoa joulupukkiin ennen joulua. Meillä ainakin.

Eteisen maton alle ilmestyy joka vuosi kirjeitä joulupukille, vaikka nuorimmainenkin on kohta mopoikäinen.

Liekö kyse siitä, että vanhoista uskomuksista on vaikea luopua? Taitaa olla helpompaa sujauttaa toivelista maton alle kuin isän taskuun.

Tänä vuonna aion olla nopeampi. Kirjoitan oman listani ennen lapsia. Sitten voimme kaikki kurkkia maton alle ja ihmetellä yhdessä päivittäin, milloin kirjeet lähtevät liikkeelle.

Yksi hienoimmista saamistani lahjoista on ollut nuorimmaisen aikanaan antama lipas, joka tuo hyvää mieltä.

EHKÄ KUUSEN ALLE taas muutama lahja ilmestyy. Minulle ainakin lahjoitetaan joka vuosi anopin kutomat, eripariset villasukat. Ne on tehty mittatilaustyönä, koska toisesta jalkaterästäni on jäljellä vain typistetty versio.

Yksi hienoimmista saamistani lahjoista on ollut nuorimmaisen aikanaan antama lipas, joka tuo hyvää mieltä. Aina kun on paha mieli, lippaasta nostetaan lappu. Siihen on harakanvarpain kirjoitettu viesti, esimerkiksi "sinulla on kiva parta". Hyvä mieli tulee heti.

Ehkä eniten joulupaketeistaan iloitsee pojan ja miniän koira. Se odottaa häntä heiluen lahjojen avaamista ja kuljettaa sitten ylpeänä saamiaan pehmoleluja ympäri huushollia.

Onkohan muuten kenelläkään toisella koiralla "mummolassa" omaa pehmolelukoria kuten sillä on meillä?

Aattoillan odotus tuntui sietämättömän pitkältä.

LAPSUUDESTA MIELEENI on jäänyt erityisesti yksi joulu. Meillä lahjoja ei saanut joulunakaan ylen määrin, joten ihmetystä herätti, kun Äijä oli tuonut isohkon paketin kuusen juurelle.

Joku meistä kolmesta veljeksestä oli käynyt kurkkimassa ja nähnyt, että paketissa luki "Lämmin henkäys isältä pojille".

Aattoillan odotus tuntui sietämättömän pitkältä. Kun vihdoin oli aika avata paketti, sieltä löytyi Äijän puhaltama ilmapallo.

Äijää nauratti kovasti. Meitä poikia ei yhtään.

Kun hän polkaisee jylinällä Sylvian joululaulun käyntiin, viimeistään siinä vaiheessa herää.

VIIME VUOSINA ANOPPI ja appiukko ovat viettäneet aattoiltaa kanssamme. Kirkossa käymisestä aattoiltana on tullut perinne. Pienellä paikkakunnalla lähes kaikki kirkkoon tulijat tuntevat toisensa, ja tutuille on mukava toivottaa hyvät joulut.

Mitä olisikaan aatto ilman tutun kanttorin ääntä! Kun hän polkaisee jylinällä Sylvian joululaulun käyntiin, viimeistään siinä vaiheessa herää. Jos siis on sattunut vaipumaan ajatuksiinsa.

Joistakin joulun perinteistä on turvallista pitää kiinni.

Iltamyöhällä kaiken syömisen ja aattotouhujen jälkeen alkaa yleensä appiukon ja minun kilpailu siitä, kumman pää retkahtaa sohvalla ensin kuorsauksen kera. Ainakin viime vuosina olen voittanut kilpailun ylivoimaisesti.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2013.

Kuuden lapsen isä Kai Lehtinen on havainnut, että perheen sähkölaskua on vähintäänkin haastava pienentää.

ISOSSA PERHEESSÄ on haastavaa säästää sähköä. Turhat valot pitäisi sammuttaa, mutta kun meidän perheessä yksi sammuttaa valot, tulee toinen ja sytyttää ne. Kun yksi sammuttaa television tai tietokoneen, toinen jo laittaa ne päälle.

Huonelämpötilaakin pitäisi energian säästämiseksi laskea.

Todellisuus on kuitenkin sitä, että kun yksi (minä) vääntää patteria nukkumaan mennessä pienemmälle, nainen, joka meillä asuu, kiertää sen täysille ennen kuin kapuaa sänkyyn. Siinä sitten toinen hikoilee tai toinen palelee koko yön.

Jotta tunneilmapiiri ei jäähtyisi liian viileäksi, täytyy tehdä kompromisseja. Minä siis hikoilen.

Vielä vaikeammaksi energian säästämisen tekee se, että perheessä on murrosikäisiä ja murrosiän nippa nappa ylittäneitä nuoria. He jättävät valot yöksi palamaan, unohtavat ulko-oven auki kouluun lähtiessään eivätkä muista sytyttää takkaan tulta talvipakkasilla, jos vanhemmat ovat poissa. EVVK.

Laajakaistayhteyden sulkeminen on hyvä keino saada talo hiljenemään, kun menen itse nukkumaan.

Perheemme kutsuttiin energiansäästökilpailuun. Meidän piti oikein kunnolla alkaa miettiä, missä suurperhe voisi säästää. Mistä voisi tinkiä, jotta sähkölasku pienenisi?

Lapsia sähkönsäästö ei välttämättä kiinnosta, koska he eivät maksa laskua. Nuoriin vetoaa enemmän vihreistä arvoista kuten ilmaston suojelemisesta ja luonnon säästämisestä puhuminen.

Lapset valvovat illalla myöhään, polttavat valoja, availevat vuorotellen jääkaappia, kuuntelevat musiikkia, katsovat televisiota, puhuvat puhelimeen ja näpyttelevät tietokonetta. Yhtä aikaa.

Olen havainnut laajakaistayhteyden sulkemisen hyväksi keinoksi saada talo hiljenemään, kun menen itse nukkumaan.

Meillä on langaton yhteys ja modeemi meidän vanhempien makuuhuoneessa. Kun nettiyhteys katkeaa, nuoriso hiljenee, sammuttaa valot ja koneet ja menee nukkumaan – pienen tai ison napinan kera. EVVK.

Nainen, joka meillä asuu, sytyttää tulen Sudenpentujen käsikirjan mallin mukaan

"MAATAAN HILJAA VUOTEESSA ja yritetään olla kääntyilemättä. Jos käännettäisiin kylkeä, kuluisi energiaa ja se olisi vastoin jaloja pyrkimyksiä.” Niin alkoi M.A. Nummisen 1960-luvun alkupuolella kirjoittama novelli Energiansäästäjä.

Ihan niin pitkälle jaloissa pyrkimyksissä ei ¬meillä vielä ole menty. 

Ehkä siksi, että vaikka vuoteessa voi saada kulumaan paljonkin energiaa, hankaussähköstä ei ainakaan vielä tarvitse maksaa käyttö- ja siirtomaksua energiayhtiölle. Kylkeä saa siis edelleen kääntää ilmaiseksi.

Kevättä kohti sähkölasku onneksi pienenee. Talvisin vanhassa puutalossa ykkösjuttu energian säästämiseksi on puulämmityksen käyttäminen hakelämmön ohella.

Takan sytyttäminen on taitolaji, jotta hiukkaspäästöt jäisivät pieneksi. Puut pitää latoa takkaan vaakatasossa ja tuli sytyttää päältä. Kiehisten tekeminen sytykkeiksi on mukavaa iltapuhdetta ja ajankulua.

Nainen, joka meillä asuu, sytyttää tulen Sudenpentujen käsikirjan mallin mukaan latomalla puut pystyyn toisiaan vasten ja työntämällä ison, sytytetyn sanomalehtimytyn puiden alle. Välillä menee kevyesti useampikin sanomalehti kerralla.

Arkkupakastin ostettiin samana vuonna kun vanhin lapsi syntyi.

PIENTÄ SÄÄTÖÄ siis on vielä, jotta perheemme saisi käyttöön kaikki keinot sähkölaskun pienentämiseksi ja huomaisimme ympäristönkin. Ullakko pitäisi eristää kunnolla ja ottaa sieltä lisätilaa käyttöön. Tämä piti tehdä jo viime vuonna.

Vanha arkkupakastinkin on osoittautunut mahdottomaksi energiasyöpöksi. Se ostettiin samana vuonna, kun vanhin lapsi syntyi: kunnioitettavat 26 vuotta sitten. Se toimii yhä, vaikka ikää on tullut, mutta kalliiksi sen pitäminen tulee.

Ihan niin kuin sen naisen, joka…

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2014.

Täysi-ikäisenkin puolesta voi olla huolesta hermona, kirjoittaa Minna McGill pääkirjoituksessaan.

Rojahdan työpäivän päätteeksi sohvalle ja avaan telkkarin. Jään tuijottelemaan Sinkkuelämää-sarjan uusintoja (sillä mitäpä sitä tähdellisempää).

Yhdessä jaksossa uraohjus Miranda kiirehtii töistä kotiin, jotta ehtisi nähdä pienen poikansa hereillä. Kun lastenhoitaja sanoo, että poika nukkuu jo, Miranda huokaisee pettymyksestä. Siinä kaikki.

Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Voi teitä tv-käsikirjoittajia, eihän se niin mene. Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Esikoiseni oppi nukkumaan päiväunet vaunuissa ulkosalla. Tämän tästä kävin niihin vaunuihin kurkkaamassa. Työnsin naamani hänen pienten kasvojensa eteen vain tunteakseni hänen hengityksensä. Joskus painoin käden varovasti hänen rintaansa vasten ja tunnustelin. Että pamppaileehan se sydän vielä?

Sanotaan, että syvimmällä vanhemmuudessa on tarve pitää jälkikasvu hengissä. Siinä epäonnistumista me myös pelkäämme eniten. Sen on kokenut myös Virpi Haatainen, joka olisi vaikka hengittänyt tyttärensä puolesta kriisin hetkellä (juttu lehdessä numero 6, sivulla 86).

Minä osaan vieläkin olla huolesta hermona.

Yhtenä talviyönä herään kello 3.21. Säpsähdän tajutessani, ettei alaovi ole käynyt. Esikoinen ei ole enää vaunujen kopassa, vaan täysi-ikäinen ja ystäviensä kanssa ulkona.

Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Ahdistaa pakkanen, luminietokset ja maailman kaikki vaarat. Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Kun kello 5.05 avain kääntyy ulko-ovessa, ponkaisen ylös sängystä, juoksen alakertaan, hyppään lapsen kaulaan enkä hetkeen päästä irti.

Ja kun lapseni nukkuu jo, vielä kerran käyn kurkkaamassa ovelta.

Huh, elämässä kaikki jälleen hyvin.

Artikkeli on lehden 6/17 pääkirjoitus.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Aikuisenakin on oikeus juosta, pomppia ja vähän kiljaista innostuksesta. Näin olet hetken seitsemänvuotias.

Vaihda asentoa

Kun istut, koukista jalat, suorista ne, koukista, suorista. Nosta jalat penkille, taita pepun alle, nouse polville. Kun seisot, kallistele puolelta toiselle. Nosta kädet ilmaan ja ala lentää.

Pysy liikkeessä

Älä pysähdy, kun odotat ruokaa tai peset hampaita. Pyörähtele ja vilkuile sivuille. Nouse varpaille ja yritä kurkistaa mahdollimman korkean esteen yli.

Mene lattialle

Lue kirjaa kyynärpäät ja polvet maassa. Istu matolle, kun avaat telkkarin. Käy vatsallesi, nouse ylös, kallistu taaksepäin ja palaa istumaan. Mene kyykkyyn, nouse ylös. Kulje vessaan vain huonekaluja pitkin.

Poikkea polulta

Kiipeä kiville, tasapainoile puunrungoilla, kyykisty keräämään käpyjä, roiku oksissa.

Anna valta mielikuvitukselle

Heijaa, kiemurtele, irvistele, hyppele, laukkaa, kävele takaperin, jähmety muotoihin, pyydä päästä reppuselkään, hyppää lätäkköön.

Halaa

Halaa jalkaa, kättä, päätä, polvia. Roiku vyötäröllä ja pidä niin kiinni, ettei toinen pysty liikkumaan. Rutista poskia ja kutita kainalosta.

 

Toimittaja Anna Sillanpää hämmentyy, kun hänen lapsensa etsivät puhtait sukkii.

Kosk tuut

Mis oot

Mul ei puhtait sukkii kaikki likasii äiti oikeest vastaaa#&:( :(

Saan tuollaisia Whatsapp-viestejä lapsiltani päivittäin.

Kestän sen, että niistä puuttuvat kaikki välimerkit, pisteet ja kysymysmerkit. Niin puuttuvat kuulemma kaikilta muiltakin 10- ja 14-vuotiailta.

Mutta sitä en kestä, että he pudottavat joka sanasta viimeisen vokaalin ja näkevät kadul ihanii koirii, vaikka minä näen kadulla ihania koiria.

Lapseni puhuvat eri murretta kuin minä. He puhuvat ja kirjoittavat helsinkiläisittäin, minkä tavallaan ymmärrän, ovathan he helsinkiläisiä.

Silti se tuntuu minusta kummalliselta. Jotenkin kuvittelin, että jos ikinä saan lapsia, heidän suustaan voi tulla vain Tampereen murretta. Ihan vain siksi, että sitähän minäkin pienenä puhuin ja puhun yhä.

Lapseni eivät puhu äidin kieltä vaan outoa, helsinkiläistä lapsenkieltä.

Ehk mä sit opettelen sen.