Kai Lehtisen joulu alkaa arkkitehtuurilla ja päättyy kilpailuun.

JOULUN VALMISTELUIHIN kuuluu meillä jokavuotinen, valtava rakennusprojekti.

Urakka alkaa joulukuun puolivälissä. Sitä ennen on arkkitehtuuria mietitty jo pidemmän aikaa: rakennetaanko perinteinen harjakattoinen mökki vai tällä kertaa jotain muuta?

Viikon sisällä valmistuu pari-kolmekymmentä taloa. Keittiön pöydät ja kaikki muut mahdolliset paikat ovat niitä täynnä. Lapset osallistuvat piparkakkutalojen koristeluun ja ennen kaikkea koristeiden syömiseen.

Jouluksi kaikki rakennelmat lahjoitetaan sukulaisille ja tuttaville, ja nainen, joka meillä asuu, vannoo, että ei koskaan enää.

Melkein kaksikymppisetkin voivat alkaa uskoa joulupukkiin ennen joulua.

NUORENA MINÄ JA nainen, joka meillä nykyään asuu, kiersimme monena jouluaattona joulupukkina ja tonttuna. Ylimääräinen tienesti oli kahdelle opiskelijalle tervetullut.

Poikamme on jatkanut perinnettä. Hän kiertää pukin vaatteissa vanhalla punaisella autollaan. Mahtaa lapsilla riittää ihmettelemistä, kun Korvatunturilta lähdetään nykyään matkaan Wartburgilla eikä poroilla.

Omat lapseni ovat jo sen ikäisiä, että luulisi suurimman jouluhössötyksen olevan talossamme takana. Hämmästyksekseni lähes kaksikymppiset nuoretkin voivat silti taantua lapsen tasolle ja alkaa uskoa joulupukkiin ennen joulua. Meillä ainakin.

Eteisen maton alle ilmestyy joka vuosi kirjeitä joulupukille, vaikka nuorimmainenkin on kohta mopoikäinen.

Liekö kyse siitä, että vanhoista uskomuksista on vaikea luopua? Taitaa olla helpompaa sujauttaa toivelista maton alle kuin isän taskuun.

Tänä vuonna aion olla nopeampi. Kirjoitan oman listani ennen lapsia. Sitten voimme kaikki kurkkia maton alle ja ihmetellä yhdessä päivittäin, milloin kirjeet lähtevät liikkeelle.

Yksi hienoimmista saamistani lahjoista on ollut nuorimmaisen aikanaan antama lipas, joka tuo hyvää mieltä.

EHKÄ KUUSEN ALLE taas muutama lahja ilmestyy. Minulle ainakin lahjoitetaan joka vuosi anopin kutomat, eripariset villasukat. Ne on tehty mittatilaustyönä, koska toisesta jalkaterästäni on jäljellä vain typistetty versio.

Yksi hienoimmista saamistani lahjoista on ollut nuorimmaisen aikanaan antama lipas, joka tuo hyvää mieltä. Aina kun on paha mieli, lippaasta nostetaan lappu. Siihen on harakanvarpain kirjoitettu viesti, esimerkiksi "sinulla on kiva parta". Hyvä mieli tulee heti.

Ehkä eniten joulupaketeistaan iloitsee pojan ja miniän koira. Se odottaa häntä heiluen lahjojen avaamista ja kuljettaa sitten ylpeänä saamiaan pehmoleluja ympäri huushollia.

Onkohan muuten kenelläkään toisella koiralla "mummolassa" omaa pehmolelukoria kuten sillä on meillä?

Aattoillan odotus tuntui sietämättömän pitkältä.

LAPSUUDESTA MIELEENI on jäänyt erityisesti yksi joulu. Meillä lahjoja ei saanut joulunakaan ylen määrin, joten ihmetystä herätti, kun Äijä oli tuonut isohkon paketin kuusen juurelle.

Joku meistä kolmesta veljeksestä oli käynyt kurkkimassa ja nähnyt, että paketissa luki "Lämmin henkäys isältä pojille".

Aattoillan odotus tuntui sietämättömän pitkältä. Kun vihdoin oli aika avata paketti, sieltä löytyi Äijän puhaltama ilmapallo.

Äijää nauratti kovasti. Meitä poikia ei yhtään.

Kun hän polkaisee jylinällä Sylvian joululaulun käyntiin, viimeistään siinä vaiheessa herää.

VIIME VUOSINA ANOPPI ja appiukko ovat viettäneet aattoiltaa kanssamme. Kirkossa käymisestä aattoiltana on tullut perinne. Pienellä paikkakunnalla lähes kaikki kirkkoon tulijat tuntevat toisensa, ja tutuille on mukava toivottaa hyvät joulut.

Mitä olisikaan aatto ilman tutun kanttorin ääntä! Kun hän polkaisee jylinällä Sylvian joululaulun käyntiin, viimeistään siinä vaiheessa herää. Jos siis on sattunut vaipumaan ajatuksiinsa.

Joistakin joulun perinteistä on turvallista pitää kiinni.

Iltamyöhällä kaiken syömisen ja aattotouhujen jälkeen alkaa yleensä appiukon ja minun kilpailu siitä, kumman pää retkahtaa sohvalla ensin kuorsauksen kera. Ainakin viime vuosina olen voittanut kilpailun ylivoimaisesti.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2013.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Ihan kohta alkaa ottaa päähän, jos vielä kerrankin kuulen jonkun sanovan jotain tympeää nuorista. Tiedättehän, tällaista:

"Nuoret sotkevat paikkoja tupakan tumpeilla."

"Mikä ihmeen vaikeus nykyajan nuorilla on ilmaista itseään? Joka toinen sana, kun suusta kuuluu, niin on v-u."

"Huh huh tätä nykyaikaa. En uskonut, että ikinä vertaan omaan lapsuuteen, mutta ei tosiaan silloin oltu niin paljon sisällä konetta tuijottamassa kuin nykypäivänä!"

Jos maassa lojuu tupakan tumppeja, turha siihen on jäädä päätään punomaan ja nuoria syyttämään.

Nuo mielipiteet ja joukko paljon siivottomampia löytyivät parissa minuutissa suositulta netin keskustelusivustolta. Samaa taivastelua kuulee kaduilla, kodeissa ja työpaikoilla, kaikkialla, missä kokoontuu meitä itseemme tyytyväisiä keski-ikäisiä.

Hei, kamoon (noin sanottiin silloin, kun minä olin nuori). 

Jos maassa lojuu tupakan tumppeja, turha siihen on jäädä päätään punomaan ja nuoria syyttämään. Suurin osa Suomen nuorista ei tupakoi, nuoret tupakoivat nyt selvästi vähemmän kuin vuosituhannen vaihteessa ja tupakkakokeilutkin ovat siirtyneet myöhemmälle iälle. Nämä paljastukset teki Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Että ne tumpit voivat hyvinkin olla pudonneet keski-ikäisten tai jopa sitä vanhempien huulten välistä. Tupakoinnin lopettaminen kun on samaisen THL:n mukaan vähentynyt nimenomaan vanhimmissa ikäryhmissä.

Entäs se kielenkäyttö? Kamalaa se on, en sitä kiellä, mutta yhtä kamalilta v-sanat kuulostavat vanhempienkin suusta roiskuessaan.

Niitä tulee, sillä sellaisia me ihmiset olemme. Kielentutkijat tietävät, että kirosanoja käytetään ja on aina käytetty vahvistamaan sanottua, kertomaan aggressiosta ja haukkumaan muita. Eniten tehoa on kautta aikain ollut niissä sanoissa, jotka kauhistuttavat eniten.

Nuorten syyttäminen on niin antiikkista – eikä tuo ollut pelkästään sanonta minun nuoruudestani.

Ja pelaamisestakin me nuorille nillitämme, voi hyvät hyssyrät sentään. Aina ovat koneella, niinhän? No niin ovat, koska tietokoneen käyttöön heidän pitääkin perehtyä. Se on nykyisen ja tulevan yhteiskunnan tärkein työkalu.

Siis lopetetaan jo nuorten syyttäminen kaikesta. Se on niin antiikkistakin – eikä tuo ollut pelkästään sanonta minun nuoruudestani. ”Mitä on tapahtumassa nuorisollemme? He rikkovat vanhempiensa käskyjä. He mellakoivat kaduilla kiihottuneina villeistä päähänpistoista. Heidän moraalinsa on rapistunut”, nillitti jo antiikin filosofi Platon.

Sitä paitsi, jos meidät keski-ikäiset joskus vanhoina ja vapisevina päästetään eläkkeelle, ketkäs meidän eläkkeemme joutuvatkaan maksamaan?

Niin justiin. Parasta vain pysyä väleissä elättäjiensä kanssa.

Olen kateellinen bambille, koska se ei vatvo, pitäisikö sen kehittyä leijonaksi.

”NIMENI ON WELCOME”, mies esittäytyi.

Taas yksi Welcome, hihitin mielessäni. Olen tavannut monta eteläafrikkalaista, joiden nimi on Tervetuloa, ja jostain syystä mietin joka kerta, miksi ei saman tien Mukavaa Päivänjatkoa tai Morjenttes.

Welcome otti esiin kiväärinsä. Lakkasin hihittämästä.

”Teette juuri niin kuin sanon. Jos käsken teidän laulaa, te laulatte. Jos käsken teidän hyppiä, te hypitte. Ymmärrättekö?”

Ymmärsin. Melkein lauloin jo. Olin lähdössä kävelysafarille Hluhluwe-Imfolozin luonnonpuistoon, ja Welcome oli ryhmämme opas. Tekisimme aamukävelyn savannilla, leijonien mailla.

ALOIN KÄVELLÄ Welcomen kintereillä. Lippikseni puristi ja astuin puhvelin kakkaan. Hengitin hiljaa, jotta leijona ei kuulisi. Se tuntui liioittelulta.

Pensaan takaa ilmestyi sarvikuono. Ei hätää, Welcome viittilöi. Vastatuulen ansiosta sarvikuono ei haistaisi meitä.

Miehenä leijona on sika, sillä se ramppaa monen naaraan luona.

”Älkää sarvikuonoja pelätkö. Älkää leijoniakaan. Ne varoittavat etukäteen, ennen kuin hyökkäävät”, Welcome kuiskasi.

”Pelätkää puhveleita. Ne eivät varoita. Vain niiden vuoksi joudun kantamaan kivääriä.”

PUHVELI KUULOSTI raukkikselta. Mieluummin olisin pelännyt leijonaa. Urosleijonien katseessa on jotain niin vastustamatonta, että melkein ymmärrän, miksi naarasleijonat heltyvät, hoitavat kaiken saalistuksen ja antavat urostensa nukkua 20 tuntia vuorokaudessa. Miehenä leijona on sika, sillä se ramppaa monen naaraan luona ja lempii kunkin kanssa tasan 21 sekuntia kerrallaan.

En nähnyt safarillani leijonaa. Näin jotakin vaikuttavampaa: bambin.

On aamuja, jolloin toivoisin herääväni leopardina.

Jos tarkkoja ollaan, Disney-elokuvan Bambi oli valkohäntäpeura ja minun bambini nyala-antilooppi. Nyalan kyljessä oli raidat, mutta kaikki muu siinä oli satubambia: räpsyripset, hontelot jalat, paniikki.

Tuijotin nyalaa ja ajattelin: Voi sinua onnekasta. Olet säikky, varsinainen vellihousu, ja silti täydellinen. Lyön vetoa, ettet kertaakaan ole miettinyt, pitäisikö sinun sittenkin kehittyä leijonaksi. Olet täydellinen bambi, valmis ja hyvä noin. Viihdyt ryteiköissä, koska jos viihtyisit mudassa, olisit virtahepo.

OLEN NYALALLE hiukan kateellinen. On tietenkin mahtavaa, että olen sattunut syntymään eläimeksi, joka ajattelee, kehittyy ja tajuaa kuolevansa. Mutta se tekee elämästä mutkikasta. Tulee kiire saada jotain aikaan. Tai edes selvittää, kuka on, ennen kuin kupsahtaa.

Tunnustan, että minulla on aamuja, jolloin toivoisin herääväni esimerkiksi leopardina. Kurkistaisin vain peiliin ja muistaisin, että ai niin, mulla on täplät, olen leopardi.

Afrikkalaisen sateen jälkeen on märkä, mutta ei koskaan masentunut.

Sitten ryhtyisin leopardihommiin. Saalistaisin enkä tuhlaisi sekuntiakaan leopardielämästäni sen pähkäilemiseen, mitä jos sittenkin olen kirahvi. Enkä varsinkaan pohtisi, että entä jos minut olikin tarkoitettu leijonaksi, mutta parin ikävän tyypin vuoksi ajauduinkin villisiaksi.

Afrikassa tunnen itseni pieneksi. Taivas on korkeampi kuin Suomessa, puut tuplasti pidempiä. Aurinkokin on isompi. Se näkyy ja toimii, nousee päättäväisesti joka aamu eikä luimi pilvien takana. Jos sataa, sataa niin, että tuntee hukkuvansa. Sellaisen sateen jälkeen on ehkä märkä, mutta ei koskaan masentunut.

Afrikkalainen luonto ei pihtaa eikä jahkaile. Sen otteessa on turvassa. 

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2015.

Joistakin valokuvista tulee niin rakkaita, ettei niitä voi poistaa koskaan puhelimesta.

Kuvaa ei voi ottaa, koska muisti ei riitä. Puhelimessani on 1 860 valokuvaa. Ne täytyy siirtää muualle, jotta voin ottaa uusia.

Kuvat menevät kymmenessä minuutissa talteen pilvipalveluun. Sitten pitää enää tyhjentää ne puhelimesta. Klik roskakoriin, sinne menevät.

Yhtä kuvaa en poista, en koskaan.

Yhtä kuvaa en poista, en koskaan.

Lapseni on kuvassa 12 päivän ikäinen. Olemme menossa neuvolaan, ensimmäistä kertaa pois kotoa. Olen todella väsynyt. Ulkona on 25 astetta pakkasta. Olemme jumittaneet päiväkausia sisällä. Ahdistaa. En osaa olla äiti.

Mieheni halusi itsepintaisesti kuvata minua, koska näytin hänen mielestään seesteiseltä, hyvin onnelliselta ja rakastavalta. En uskonut.

Näen kuvassa vain äärimmäisen onnellisen naisen.

Aina, kun vaihdan puhelinta, siirrän jostain syystä juuri tämän kuvan uuteen puhelimeeni. Se on kannattanut. Enää en näe kuvassa väsymystä ja epävarmuutta. Näen kuvassa vain äärimmäisen onnellisen naisen.

Mitä kuvaa säilytät puhelimessasi aina?  Lähetä kuva ja kuvan tarina!

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Lapseni koulusta tuli viesti: kokeita ei enää anneta oppilaiden mukana kotiin nähtäväksi.

”Espoon kaupunki on ohjeistanut kouluja kirjaamaan koetulokset ja muut arviointipalautteet jatkossa Wilmaan”, viestissä luki.

Olen aina ajatellut, että äitinä oloon kuuluu yrittää pysyä kartalla siitä, mitä lapsi on koulussa oppinut ja mitä ei. Että myös kotona olisi hyvä seurata, millaisia kokeita koulussa on, miten lapsi niistä selviää ja pitäisikö jotakin asiaa käydä vielä yhdessä läpi.

En ole hoitanut hommaani hyvin ollenkaan aina. On laiskottanut ja nälkäkin on ollut ja kuka nyt riitoja haluaisi. Etenkin epäsäännöllisiä verbejä lapsen kanssa kerratessa tunnelma on ollut räjähdysherkkä.

Nyt pelkään, että en enää hoida hommaani senkään vertaa, koska se tehdään vaikeaksi.

Lapseni koenumerot minulle kerrotaan edelleen. Jos numero on 10 tai 4, tiedän, että lapsi on osannut kokeessa kutakuinkin kaiken tai ei juuri mitään. Mutta numerot jostakin siltä väliltä eivät kerro, kannattaisiko lapsen kanssa ehkä kerrata englannin imperfektiä vai prepositioita tai onko hän ulalla toisen asteen yhtälöistä vai laskenut vain huolimattomuuttaan väärin.

Jos olen tarpeeksi ponteva, saan edelleenkin  nähdä lapsen kokeet.

Jos erikseen pyydän kultakin opettajalta, opettaja voi ottaa kokeesta kopion ja lähettää kopion kotiin lapsen mukana.

Kaikkia kokeita säilytetään koululla, ja saan jatkossa myös mennä koululle niitä katsomaan.

Minusta vaihtoehdoista ensimmäinen on hankala ja toinen vielä hankalampi.

Teini ei ajattele samoin. Hänestä ajatus äidistä koputtelemassa opettajanhuoneen ovea on hirvittävä. Ajatus opettajasta jakamassa koekopioita vain hänelle on sairaan nolo.

Salaa toivon, että vanhemmat jaksaisivat lähetellä viestejä ja espoolaiskoulujen kopiokonehuoneissa olisi pian niin ruuhkaista, että kokeet päätettäisiin edelleen lähettää koteihin nähtäviksi.

Julkisesti toivon, että saisin yhä nähdä lapseni kokeet.

Äiti 44

Tätä mieltä: Hei koulu, haluaisin yhä tietää, mitä lapseni kokeissa osasi

Aivan loistava kirjoitus!Aivan samoin olen minä asiaa pohtinut!Jonkun kokeen minäkin olen nähtäväksi pyytäny ja saanutkin mutta aika hankalaa ja opettajakin lisää työllistävä menettely sekin.Helpottaisi tosiaan jos vähän tietäisi minkälaisia kysymyksiä nykyään kokeissa kysellään ja tosiaan sen missä lapseni pitää petrata vielä.Ja helpottaisi minusta kokeisiin valmistautumistakin siellä kotona kun olisi jokin ajatus miten asioita ehkä kysellään.
Lue kommentti