Kai Lehtinen on oppinut, että alustavasti tarkoittaa samaa kuin heti.

MINÄ JA NAINEN, joka meillä asuu, etsimme aikoinaan useamman vuoden sopivasti syrjässä sijaitsevaa taloa. Halusimme ison, punamultaisen, hirsirunkoisen, hyväkuntoisen ja halvan talon kodiksi tuleville lapsillemme. Talossa olisi tilaa temmeltää, ja siihen voisi ajan kuluessa ehkä tehdä pientä remonttia, jos tarve vaatisi.

Osuimme puolivahingossa paikkaan, jossa mäen päällä nökötti pieni ja vaatimaton rintamamiestalo. Tien toisella puolella oli kaunis järvi.

Seisoimme siinä, ja kumpikin sanoi vuorotellen:

Aivan liian pieni.

Ei ole oikean värinen.

Eikä ole edes hirsitalo.

Silti molemmilla oli tunne, että siinä se nyt oli: meidän kotimme. Siihen aikaan ainoa lapsemme tutki kolmevuotiaan innolla leikkipaikkoja pihalta.

Ei mitään järkeä, ajattelimme poistuessamme. Sitten lähdimme pankkiin juttusille.

Nelosen ja viitosen lapsuus kului mökin laajennuksessa.

JÄRJETTÖMÄSTÄ PÄÄTÖKSESTÄ on kulunut yli 20 vuotta – yli 20 remontin ja uudisrakentamisen täyttämää vuotta. Lasten syntymät ja varhaisvuodet liittyvät muistoissa kiinteästi tiettyihin rakennushankkeisiin.

Esikoinen lapsi pyöri jaloissa, kun mökkiämme peruskorjattiin ja maakellari ja autotalli rakennettiin. Jossain rytäkässä onnistuin saamaan sormeni sirkkeliin mutta selvisin muutamalla ompeleella.

Lapsi numero kaksi oli pieni, kun eläinten tallia ja verstasta tehtiin. Apupoikana toiminut vaari tuli ryminällä verstaan lattian läpi ja päätyi alapuolella olevaan talliin, satulaan istumaan.

Lapsi numero kolmen kohdalla rakennettiin puuvaja-hakesäiliö ja taloon uloke. Vaari teloi sormensa sirkkelissä, mutta tälläkin kertaa selvittiin ompeleilla.

Nelosen ja viitosen lapsuus kului mökin laajennuksessa. Minulta lähti työn tuoksinassa osa jalkaterästä.

Kuutonen sai nukkua vaunuissa uudella kuistilla. Vähitellen talo sai pintaansa myös punamultaisen maalin.

Nainen, joka meillä asuu, on kekseliäs löytämään uusia remonttiprojekteja.

REMONTTEIHIN JA RAKENTAMISEEN on liittynyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niiden ohella on pitänyt käydä töissä ja hoitaa kuutta lasta.

Välillä on ajateltu pitää välivuosia, mutta nainen, joka meillä asuu, on kekseliäs löytämään uusia remonttiprojekteja. Silloin mennään eikä meinata.

Joskus oli alustavasti puhetta yläkerran rappusten uusimisesta ja väliseinän poistamisesta. Siis alustavasti. Töistä tullessani väliseinää oli alettu purkaa, laudat olivat levällään eteisessä, ja hiomakoneella oli hiottu muutama alin porras.

Nainen, joka meillä asuu, totesi: "Mä aloitin jo, ja sä voit jatkaa. Mä lähden laittamaan ruokaa."

Tein sitten homman loppuun. Kolmisen viikkoa siihen meni.

Muutama vuosi sitten nainen, joka meillä asuu, sai päähänsä kuukausi ennen poikamme ylioppilasjuhlia, että keittiö pitää remontoida.  Viimeisiä kaapinovia asennettiin – minä asensin – juhlia edeltävänä yönä. 

Laajennettu saunarakennus valmistui hiljattain. Löysin siihen aikoinaan vanhat, pikkuruutuiset ikkunat, joita vaivalla kunnostin.

Nainen, joka meillä asuu, katsoi lopputulosta ja oli pitkään hiljaa.

"Kuka nämä 80 ikkunaruutua pesee?"

Voisin sanoa olevani jollain tasolla myös parisuhteen asiantuntija.

RAKENTAMINEN RASITTAA tunnetusti parisuhdetta. Kolmattakymmenettä vuotta kestäneen remontoimisurakan jälkeen voisin sanoa olevani jollain tasolla myös parisuhteen asiantuntija.

Rakentamisessakin kannattaa ottaa huomioon molempien toiveet ja olla valmis tekemään kompromisseja. Meillä se toimii hyvin siten, että nainen, joka meillä asuu, esittää toiveita, ja minä teen kompromisseja.

Remontoimiseen ja rakentamiseen ei näy loppua. Olemme suunnitelleet omien arkkujen tekemistä, jos muuta projektia ei joskus enää ole.

Tosin kuulin juuri, että ensi kesänä meillä on suunnitelmissa avata loputkin ullakosta lisätilaksi nuorisolle. Arkkujen teko saa siis vielä odottaa.

 

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2013

Kaikki ei välttämättä mene pieleen, vaikka nukahtaisikin kesken ensitreffien.

EN NOUSE AAMUISIN YLÖS. Meillä laskeudutaan takaperin parvelta alas. Aamuvarhain kömmin vieressä nukkuvan yli ja hapuilen pimeässä askelmien kohtaa, jotta alastulo sujuisi suurin piirtein hallitusti.

Laskeutuessani parven alta kuuluu tasainen pauke. Se alkaa kun herään ja vasta suunnittelen liikkeellelähtöä. Tarkkaavainen koira huomaa hengitysääneni muutoksen ja tajuaa, että aamun riemullinen jälleennäkeminen on taas edessä. Häntä kiihdyttää tahtia, kunnes pääsen alas.

EN PÄRJÄÄ VÄHILLÄ YÖUNILLA. Jos olen väsynyt, saan unen päästä kiinni vaikka valot palaisivat ja nuorisolauma kolistelisi iltapalaa keittiössä. Nukahdan saman tien, kun painan pään tyynylle. Jos olen herännyt aikaisin, saan helposti otettua päivätorkut, kun vain asetun makuuasentoon.

Ihminen viettää sängyssä ison osan elämästään, jopa kolmanneksen, ja toivon mukaan mahdollisimman hyvin nukkuen. Unen puute vaikuttaa mielialaan ja suorituskykyyn.

Itsestäni tiedän, että jos en saa nukuttua tarpeeksi, olen ärtynyt ja väsynyt enkä jaksa kunnolla keskittyä. En kykenisi tekemään töitä säännöllisessä yövuorossa. Yksikin valvottu yö laittaa elimistöni hälytystilaan.

"Lapsista oli hauskaa, kun satua lukiessani nukahdin kesken lauseen."

Hyvistä unenlahjoistani on riittänyt naurua. Lapsista oli pienenä hauskaa, kun nukahdin iltasatua lukiessani kesken lauseen. Olen myös nukahtanut kesken keskustelun ja herätessäni ihmetellyt, kun vieras on tehnyt kiusaantuneena kotiinlähtöä isännän nukkuessa tuolissa.

Television ääreen nukahdan helposti. Pitkät ajomatkat ovat täysin mahdottomia.

Muistanpa nuoruudestani, miten kerran nukahdin ensitreffeillä. Saatoin tyttöä kotiin, ja halasimme autossa kotiportilla. Tyttö piti minua erityisen romanttisena, kun pidin häntä niin kauan sylissäni. Vasta vuosien kuluttua uskalsin kertoa, että tosiasiassa olin autuaasti nukahtanut pää hänen olkapäällään. No, siitä huolimatta nukumme edelleen vierekkäin.

AIKANAAN SAMASSA SÄNGYSSÄ nukkui iso osa lapsistammekin. Täytyy myöntää, että niihin aikoihin nukkuminen saattoi itsellä jäädä vähäiseksi, kun molemmissa kainaloissa nukkui hikinen lapsi, jota ei raaskinut siirtää kauemmaksi.

Vierelle tunkevia ei ole enää jonossa.

Lapset ovat jo isoja eikä vierelle tunkevia ole enää jonossa. Ainoastaan kissat saattavat nukkua jalkopäässä tai tyynyllä.

Nukun paremmin, kun makuuhuone on viileä. Jos menen ensimmäisenä nukkumaan, käännän patterin pienelle.

Seuraava sänkyyn tulija kääntää sen täysille, jolloin minä herään yöllä hikisenä ja nousen kääntämään patteria pienemmälle. Näin saatamme kuntoilla pitkin yötä parven rappuja ylös ja alas, kunnes sitkeämpi lopulta voittaa. Tässä iässä yöjuoksu tarkoittaa tätä tai sitten vuorotellen vessassa ravaamista.

TOTUUDEN NIMESSÄ täytyy myöntää, että se mitä alussa kerroin, ei pidä paikkansa. Siis, että kömpisin aamulla aikaisin vieressä nukkuvan yli. Se vieressä nukkuva on sen verran aamuvirkku, että herää ja laskeutuu aina ensimmäisenä. Hyvänä kakkosena tulen kuitenkin perässä.

Mutta koira kyllä odottaa parven alla heräämistäni.

Joskus vielä teen jotain villiä, rohkeaa ja yllättävää, Minna McGill kirjoittaa pääkirjoituksessaan.

Olin yhtenä huhtikuun aamuna junassa, kun tajusin, että kuukausilippuni oli jäänyt toisen takin taskuun. Loppumatkan istuin kauhusta jäykkänä paikallani. Ei lipunmyyntiä siinä vaunussa ja tarkastaja voisi tulla milloin vain.

Kerroin asiasta myöhemmin ystävälle.

Hui kamala, totesi hän.

Haaveilen siitä, että joskus vielä repäisen.

Meitä kahta yhdistää tunnollisuus, kuuliaisuus, varovaisuus ja varman päälle ottaminen. Haaveilemme kyllä siitä, että joskus vielä repäisemme. Teemme jotain villiä, rohkeaa, yllättävää, huomiota herättävää tai täysin odottamatonta.

Sitä päivää tässä vieläkin odotellaan.

Rohkeita ihmisiä on paljon. Luen heistä mielelläni. Yksi vaihtaa työpaikkaa noin vain, toinen kotia, ammattia tai maata. Entä he, jotka reppureissaavat yksin pitkin maailmaa? Hui, sanon minä.

Siedän arjen monotonisuutta, ja rutiinit ovat kannatelleet elämän kriiseissä. Silloin ihan parasta terapiaa on ollut hinkata tiskiallas putipuhtaaksi ennen nukkumaanmenoa. Siinä on riittävästi arjen benjihyppyä varovaiselle varautujalle.

Ja sitten on vielä teinit.

Onneksi teineille sopii mitä parhaiten tavallinen ja tylsä vanhempi.

Onneksi heille sopii mitä parhaiten tavallinen ja tylsä vanhempi. Mitä näkymättömämpi, sen parempi.

Muistin sen taas, kun tässä yhtenä päivänä yritin hieman liikaa ja tekstasin teinille Thxs.

Maailman pisimmän hämmästelevän hymiörivin kera hän vastasi: Älä kirjoita noin – sano vaan kiitos.

Repäise tässä sitten.

Ihanaa huhtikuuta!

Artikkeli on Kodin Kuvalehden numeron 8 pääkirjoitus.

Jokaista asiaa ei tarvitse tehdä täysillä.

Äidilläni on liikenteessä erikoisen rento ote. Oho, ajoinpa lujaa äskeiseen kurviin. Hups, kolautinkohan pysäköidessäni tuota autoa?

Mutta jos jälkeä ei tullut, turha jäädä murehtimaan. Ketä tuo nyt haittaa!

Kympin tyttöä moinen asenne kauhistuttaa. Olen aina halunnut suoriutua kaikesta jos en täydellisesti, niin vähintään erittäin hyvin.

Kantapään ja monien unettomien öiden kautta olen kuitenkin saanut oppia, ettei elämässä aivan jokainen asia olekaan kiinni täydellisyydestä. Maailma ei romahda, vaikka en kevätsiivouksessa jaksaisi imuroida sohvan alta. Oikeastaan kukaan ei edes huomaa nurkan pölypalloja. Kuka sinne nyt ylipäätään katsoisi?

Äitini asenne on ehkä liikenteessä kohtalokas. Muualle elämään sitä kannattaa kuitenkin soveltaa. Joskus todella riittää, että risteyksessä vain ehtii alta pois ennen kuin kolahtaa.

 

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan. Mokkapalojen leipominen myyjäisiin voi olla tärkeämpää kuin tiesitkään.

Myönnän heti: Usein minäkin olen niistä nyreä. Ai että talkoovuoroon lasten jumppatapahtuman arpamyyntiin. Taasko mokkapalojen viemistä koulun myyjäisiin.

Eikö näistä selviäisi pienellä setelirahalla, mietin. Olisi sitä ihmisellä parempaakin tekemistä kuin seisoa myymässä arpoja muiden talkoohommiin puoliväkisin tulleiden vanhempien kanssa.

Miten väärässä olenkaan.

Näennäisesti talkootöissä ei tapahdu mitään tärkeää.

Kun olen arpajaisvoittoja antamassa tai kiikutan peltiä buffetpöytään, juttelen vain ohi mennen muiden vanhempien kanssa. Puhumme siitä, montako palaa yhdestä pellillisestä leikataan tai onko tuhannen palan palapeli houkuttelevampi palkinto kuin oksasakset.

Mutta samalla tutustumme. Lapseni kavereiden vanhemmat eivät ole enää vain nimiä joukkueen tai luokan sähköpostilistalla.

”Nooran äiti” tai ”Linnean isä” saavat kasvot ja nimen, kun heidän kanssaan myy arpoja tai pullaa tai pääsylippuja. Ja vaikka nyt puhumme vain siitä, myydäänkö arpoja loppupäivästä kolme vitosella, minun on paljon helpompi ottaa heihin yhteyttä myös silloin, jos puhuttavaksi joskus tulee isoja asioita.

Me vanhemmat olemme usein sitä mieltä, että lapset eivät tiedä, mikä on heidän omaksi parhaakseen. Mutta emme tiedä mekään.

Urheiluseurat ja vanhempainyhdistykset ja kaikki muut talkoohommiin tyrkkivät tahot: Pistäkää meidät vanhemmat töihin.

Talkootöillä ei saada aikaan vain tapahtumia ja säästetä rahaa vaan tehdään jotakin vielä tärkeämpää: luodaan yhteisöllisyyttä ja turvaverkkoja.

Mokkapalojen leipominen on monen hyvän asian alku.