Kai Lehtinen on oppinut, että alustavasti tarkoittaa samaa kuin heti.

MINÄ JA NAINEN, joka meillä asuu, etsimme aikoinaan useamman vuoden sopivasti syrjässä sijaitsevaa taloa. Halusimme ison, punamultaisen, hirsirunkoisen, hyväkuntoisen ja halvan talon kodiksi tuleville lapsillemme. Talossa olisi tilaa temmeltää, ja siihen voisi ajan kuluessa ehkä tehdä pientä remonttia, jos tarve vaatisi.

Osuimme puolivahingossa paikkaan, jossa mäen päällä nökötti pieni ja vaatimaton rintamamiestalo. Tien toisella puolella oli kaunis järvi.

Seisoimme siinä, ja kumpikin sanoi vuorotellen:

Aivan liian pieni.

Ei ole oikean värinen.

Eikä ole edes hirsitalo.

Silti molemmilla oli tunne, että siinä se nyt oli: meidän kotimme. Siihen aikaan ainoa lapsemme tutki kolmevuotiaan innolla leikkipaikkoja pihalta.

Ei mitään järkeä, ajattelimme poistuessamme. Sitten lähdimme pankkiin juttusille.

Nelosen ja viitosen lapsuus kului mökin laajennuksessa.

JÄRJETTÖMÄSTÄ PÄÄTÖKSESTÄ on kulunut yli 20 vuotta – yli 20 remontin ja uudisrakentamisen täyttämää vuotta. Lasten syntymät ja varhaisvuodet liittyvät muistoissa kiinteästi tiettyihin rakennushankkeisiin.

Esikoinen lapsi pyöri jaloissa, kun mökkiämme peruskorjattiin ja maakellari ja autotalli rakennettiin. Jossain rytäkässä onnistuin saamaan sormeni sirkkeliin mutta selvisin muutamalla ompeleella.

Lapsi numero kaksi oli pieni, kun eläinten tallia ja verstasta tehtiin. Apupoikana toiminut vaari tuli ryminällä verstaan lattian läpi ja päätyi alapuolella olevaan talliin, satulaan istumaan.

Lapsi numero kolmen kohdalla rakennettiin puuvaja-hakesäiliö ja taloon uloke. Vaari teloi sormensa sirkkelissä, mutta tälläkin kertaa selvittiin ompeleilla.

Nelosen ja viitosen lapsuus kului mökin laajennuksessa. Minulta lähti työn tuoksinassa osa jalkaterästä.

Kuutonen sai nukkua vaunuissa uudella kuistilla. Vähitellen talo sai pintaansa myös punamultaisen maalin.

Nainen, joka meillä asuu, on kekseliäs löytämään uusia remonttiprojekteja.

REMONTTEIHIN JA RAKENTAMISEEN on liittynyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niiden ohella on pitänyt käydä töissä ja hoitaa kuutta lasta.

Välillä on ajateltu pitää välivuosia, mutta nainen, joka meillä asuu, on kekseliäs löytämään uusia remonttiprojekteja. Silloin mennään eikä meinata.

Joskus oli alustavasti puhetta yläkerran rappusten uusimisesta ja väliseinän poistamisesta. Siis alustavasti. Töistä tullessani väliseinää oli alettu purkaa, laudat olivat levällään eteisessä, ja hiomakoneella oli hiottu muutama alin porras.

Nainen, joka meillä asuu, totesi: "Mä aloitin jo, ja sä voit jatkaa. Mä lähden laittamaan ruokaa."

Tein sitten homman loppuun. Kolmisen viikkoa siihen meni.

Muutama vuosi sitten nainen, joka meillä asuu, sai päähänsä kuukausi ennen poikamme ylioppilasjuhlia, että keittiö pitää remontoida.  Viimeisiä kaapinovia asennettiin – minä asensin – juhlia edeltävänä yönä. 

Laajennettu saunarakennus valmistui hiljattain. Löysin siihen aikoinaan vanhat, pikkuruutuiset ikkunat, joita vaivalla kunnostin.

Nainen, joka meillä asuu, katsoi lopputulosta ja oli pitkään hiljaa.

"Kuka nämä 80 ikkunaruutua pesee?"

Voisin sanoa olevani jollain tasolla myös parisuhteen asiantuntija.

RAKENTAMINEN RASITTAA tunnetusti parisuhdetta. Kolmattakymmenettä vuotta kestäneen remontoimisurakan jälkeen voisin sanoa olevani jollain tasolla myös parisuhteen asiantuntija.

Rakentamisessakin kannattaa ottaa huomioon molempien toiveet ja olla valmis tekemään kompromisseja. Meillä se toimii hyvin siten, että nainen, joka meillä asuu, esittää toiveita, ja minä teen kompromisseja.

Remontoimiseen ja rakentamiseen ei näy loppua. Olemme suunnitelleet omien arkkujen tekemistä, jos muuta projektia ei joskus enää ole.

Tosin kuulin juuri, että ensi kesänä meillä on suunnitelmissa avata loputkin ullakosta lisätilaksi nuorisolle. Arkkujen teko saa siis vielä odottaa.

 

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2013

Harmaahapsiseen rakkauteen kuuluu vaipparoskiksia ja Alzheimer-laastareita, kirjoittaa Minna McGill.

Katselin kahta nuorta bussipysäkillä, ehkä parikymppisiä, toisiinsa liimautuneena. Voi tuota keväistä lempeä. Jotain muistan siitä minäkin.

Ainakin tämän:

Oli tämä hetki ja unelma tulevasta. Siitä että yhdessä ollaan. Nyt ja aina.

Ei parikymppinen yleensä vanhuuteen katso, se on aivan liian kaukana.

"Köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua."

Mutta rakastuneena ihmeesti vain katsoo. Oikein sulkee silmänsä ja kuvittelee, että näkisi jo vuosikymmenten päähän. Siihen hetkeen kun ollaan harmaahapsisia ja liikkeissä hitaita, mutta edelleen vain yhdessä. Kun köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua.

Ei siihen hetkeen ja unelmaan paljon muuta nuorena mahdu.

Mutta elämä mahduttaa. Aika usein ja aika usein pyytämättä.

Sen tietävät Anu Panula ja Hannu Kahiluoto, joista voit lukea Kodin Kuvalehden 12 sivulta 32.*

Vaipparoskikset ja Alzheimer-laastarit kuuluvat jo arkeen ja elämään, mutta yhdessä ollaan, aina vain, tuli mitä tuli.

Voi tuota rakkautta, jo harmaahapsista mutta kaiken kestävää.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 12/2017 pääkirjoitus.

*Lue, miten saat lukuoikeuden KK:n digilehteen.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Jokaisen meistä pitäisi aloittaa harrastus, jossa ei ole luontaisesti hyvä. 

Uuden ja vieraan kokeileminen saattaa tuntua pelottavalta. Jos tekee jotain, missä tietää olevansa huono, voi olla varma, että saa kokea pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita. 

Hän, joka kokee omistavansa kaksi vasenta jalkaa, turhautuu zumbatunneilla, kun liikkeet vaihtuvat liian nopeasti.

Huonokuntoinen saa testata päättäväisyyttään monta kertaa, kun raahautuu juoksukouluun himoliikkujien kanssa.

Käsityötunneilla eripariset villasukat kutonut pohtii varmasti useaan otteeseen, sopisivatko keskeneräiset kudelmat sittenkin paremmin saunanlämmikkeeksi. 

Mitä hyötyä itsensä kiusaamisesta sitten on? Miksi pitäisi zumbata, juosta ja harrastaa käsitöitä, vaikka ei kiinnosta?

On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin.

Eikö vapaa-aikaan pitäisi kuulua iloisia asioita, jotka tuovat hyvää mieltä? 

Ehkä, mutta epämukavuusalueella itsestä oppii eniten. On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin ja epäonnistumisen tunteeseen. Epämukavuusalueella oma päättäväisyys pääsee testiin. 

Itsensä haastamisessa on muutakin etua. Jos haluaa todella nähdä itsensä kehittyvän, harrastuksen valinta oman mukavuusalueen ulkopuolelta on jopa suotavaa. 

Ehkä käsityötunneilla saatu huono kouluarvosana ei määritäkään sinua koko loppuelämääsi: voit silti olla kätevä käsistäsi ja oppia uuden tavan ilmaista luovuuttasi.

Lenkkipoluista voi tulla uusi tapa purkaa stressiä.

Kun on saanut juoksukoulussa apuja ja tukea hyvään juoksutekniikkaan, voi olla, että lähimaaston lenkkipoluista tulee uusi tapa purkaa stressiä. Sitkeä zumbailijakin löytää varmasti hetken, jolloin jalat tietävät, miten toimitaan ilman, että niitä tarvitsee katsoa koko ajan. 

Jos tekeekin lempiasioiden lisäksi asioita, joita ei osaa, voi olla varma, että oppiminen kestää läpi elämän. Ja kun lopulta onnistuu, se palkitsee enemmän kuin uskotkaan.

Toimittaja Anna Pihlajaniemi sai kuulla, ettei ole yhtä kuuluisa kuin Lordi ja Urho Kekkonen, mutta sitäkin tärkeämpi.

Selailin ekaluokan päättäneen tyttären koulupapereita. Yhden tehtävä kuului: Luettele tunnettuja suomalaisia.

Tytär oli kirjoittanut: Robin, Antti Tuisku, Elastinen, Tuuli, Iida Elina, Loordi, Tarja Halonen, Urho Kekonen, Sauli Niinistö, Sanni, Anna Puu.

Komea lista.

Juttelimme tyttären kanssa vähän ja opimme toisiltamme.

Sain tietää, että Iida Elina on joku, joka soittaa kannelta tosi hyvin YouTube-videoilla ja että Tuuli on ihana laulaja.

Tytär oppi, että Urho Kekonen oli presidentti, kun äiti oli lapsi eikä sata vuotta sitten. Ja että yhteen Kekkoseen mahtuu kolme koota.

Illalla harjasin tyttären tukkaa. Hän jatkoi keskustelua: ”Tehtävässä käskettiin miettiä tunnettujen ihmisten nimiä. Jos olisi pitänyt kirjoittaa tärkeitä, olisin kirjoittanut, että äiti. Mutta sinut tuntee aika harva.”

Se kuulosti loogiselta.

Kauniiltakin se kuulosti.

Meitä ihan tavallisia on valtavasti. Meidät tuntee harva, mutta jollekin olemme maailman tärkeimpiä.

Tosi tärkeänä oleminen on ihana ja vastuullinen homma.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Oi teitä niittykukkasia, ihanaisia. Tulee kesä ja tulevat pukinparrat ja niittyleinikit. Tulevat mäkitervakot ja monenlaiset matarat.

Tulee viikatemies (nyk. niittokone). Naps ja pää poikki, ennen kuin kukat ovat ehtineet kypsyttää ja varistaa siemenensä.

Karja ei enää hoida ketoja ja niittyjä. Tien penkat olisivat niiden perinteisille kukkalajeille oivallinen pakopaikka, ellei niitä kiirehdittäisi niittämään matalaksi. Pahimmillaan se tapahtuu ennen juhannusta. Niiton jälkeen pientareilla menestyvät lähinnä heinät ja lupiinit.

Vesakot ja tureikot on tietysti raivattava pois näkyvyyttä haittaamasta, mutta eivät päivänkakkarat voi olla vaarana liikenneturvallisuudelle, eiväthän? Kyllä niiden ylitse näkee, jos metsästä on tulossa hirvi tai mutkan takaa toinen auto. Niittykukat ovat perhostenkin koti ja elämän edellytys.

Olenkin ajatellut ryhtyä kukka-aktivistiksi. Ehkä jo tänä kesänä hankin kettinkiä ja vahvan lukon. Kahlitsen itseni kissankelloihin ja -käpäliin ja heitän avaimen kauas tien ojaan. Istun siinä ja pitelen banderollia: Niittäkää meidät vasta elokuussa.