Kai Lehtinen on oppinut, että alustavasti tarkoittaa samaa kuin heti.

MINÄ JA NAINEN, joka meillä asuu, etsimme aikoinaan useamman vuoden sopivasti syrjässä sijaitsevaa taloa. Halusimme ison, punamultaisen, hirsirunkoisen, hyväkuntoisen ja halvan talon kodiksi tuleville lapsillemme. Talossa olisi tilaa temmeltää, ja siihen voisi ajan kuluessa ehkä tehdä pientä remonttia, jos tarve vaatisi.

Osuimme puolivahingossa paikkaan, jossa mäen päällä nökötti pieni ja vaatimaton rintamamiestalo. Tien toisella puolella oli kaunis järvi.

Seisoimme siinä, ja kumpikin sanoi vuorotellen:

Aivan liian pieni.

Ei ole oikean värinen.

Eikä ole edes hirsitalo.

Silti molemmilla oli tunne, että siinä se nyt oli: meidän kotimme. Siihen aikaan ainoa lapsemme tutki kolmevuotiaan innolla leikkipaikkoja pihalta.

Ei mitään järkeä, ajattelimme poistuessamme. Sitten lähdimme pankkiin juttusille.

Nelosen ja viitosen lapsuus kului mökin laajennuksessa.

JÄRJETTÖMÄSTÄ PÄÄTÖKSESTÄ on kulunut yli 20 vuotta – yli 20 remontin ja uudisrakentamisen täyttämää vuotta. Lasten syntymät ja varhaisvuodet liittyvät muistoissa kiinteästi tiettyihin rakennushankkeisiin.

Esikoinen lapsi pyöri jaloissa, kun mökkiämme peruskorjattiin ja maakellari ja autotalli rakennettiin. Jossain rytäkässä onnistuin saamaan sormeni sirkkeliin mutta selvisin muutamalla ompeleella.

Lapsi numero kaksi oli pieni, kun eläinten tallia ja verstasta tehtiin. Apupoikana toiminut vaari tuli ryminällä verstaan lattian läpi ja päätyi alapuolella olevaan talliin, satulaan istumaan.

Lapsi numero kolmen kohdalla rakennettiin puuvaja-hakesäiliö ja taloon uloke. Vaari teloi sormensa sirkkelissä, mutta tälläkin kertaa selvittiin ompeleilla.

Nelosen ja viitosen lapsuus kului mökin laajennuksessa. Minulta lähti työn tuoksinassa osa jalkaterästä.

Kuutonen sai nukkua vaunuissa uudella kuistilla. Vähitellen talo sai pintaansa myös punamultaisen maalin.

Nainen, joka meillä asuu, on kekseliäs löytämään uusia remonttiprojekteja.

REMONTTEIHIN JA RAKENTAMISEEN on liittynyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niiden ohella on pitänyt käydä töissä ja hoitaa kuutta lasta.

Välillä on ajateltu pitää välivuosia, mutta nainen, joka meillä asuu, on kekseliäs löytämään uusia remonttiprojekteja. Silloin mennään eikä meinata.

Joskus oli alustavasti puhetta yläkerran rappusten uusimisesta ja väliseinän poistamisesta. Siis alustavasti. Töistä tullessani väliseinää oli alettu purkaa, laudat olivat levällään eteisessä, ja hiomakoneella oli hiottu muutama alin porras.

Nainen, joka meillä asuu, totesi: "Mä aloitin jo, ja sä voit jatkaa. Mä lähden laittamaan ruokaa."

Tein sitten homman loppuun. Kolmisen viikkoa siihen meni.

Muutama vuosi sitten nainen, joka meillä asuu, sai päähänsä kuukausi ennen poikamme ylioppilasjuhlia, että keittiö pitää remontoida.  Viimeisiä kaapinovia asennettiin – minä asensin – juhlia edeltävänä yönä. 

Laajennettu saunarakennus valmistui hiljattain. Löysin siihen aikoinaan vanhat, pikkuruutuiset ikkunat, joita vaivalla kunnostin.

Nainen, joka meillä asuu, katsoi lopputulosta ja oli pitkään hiljaa.

"Kuka nämä 80 ikkunaruutua pesee?"

Voisin sanoa olevani jollain tasolla myös parisuhteen asiantuntija.

RAKENTAMINEN RASITTAA tunnetusti parisuhdetta. Kolmattakymmenettä vuotta kestäneen remontoimisurakan jälkeen voisin sanoa olevani jollain tasolla myös parisuhteen asiantuntija.

Rakentamisessakin kannattaa ottaa huomioon molempien toiveet ja olla valmis tekemään kompromisseja. Meillä se toimii hyvin siten, että nainen, joka meillä asuu, esittää toiveita, ja minä teen kompromisseja.

Remontoimiseen ja rakentamiseen ei näy loppua. Olemme suunnitelleet omien arkkujen tekemistä, jos muuta projektia ei joskus enää ole.

Tosin kuulin juuri, että ensi kesänä meillä on suunnitelmissa avata loputkin ullakosta lisätilaksi nuorisolle. Arkkujen teko saa siis vielä odottaa.

 

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2013

Olen kateellinen bambille, koska se ei vatvo, pitäisikö sen kehittyä leijonaksi.

”NIMENI ON WELCOME”, mies esittäytyi.

Taas yksi Welcome, hihitin mielessäni. Olen tavannut monta eteläafrikkalaista, joiden nimi on Tervetuloa, ja jostain syystä mietin joka kerta, miksi ei saman tien Mukavaa Päivänjatkoa tai Morjenttes.

Welcome otti esiin kiväärinsä. Lakkasin hihittämästä.

”Teette juuri niin kuin sanon. Jos käsken teidän laulaa, te laulatte. Jos käsken teidän hyppiä, te hypitte. Ymmärrättekö?”

Ymmärsin. Melkein lauloin jo. Olin lähdössä kävelysafarille Hluhluwe-Imfolozin luonnonpuistoon, ja Welcome oli ryhmämme opas. Tekisimme aamukävelyn savannilla, leijonien mailla.

ALOIN KÄVELLÄ Welcomen kintereillä. Lippikseni puristi ja astuin puhvelin kakkaan. Hengitin hiljaa, jotta leijona ei kuulisi. Se tuntui liioittelulta.

Pensaan takaa ilmestyi sarvikuono. Ei hätää, Welcome viittilöi. Vastatuulen ansiosta sarvikuono ei haistaisi meitä.

Miehenä leijona on sika, sillä se ramppaa monen naaraan luona.

”Älkää sarvikuonoja pelätkö. Älkää leijoniakaan. Ne varoittavat etukäteen, ennen kuin hyökkäävät”, Welcome kuiskasi.

”Pelätkää puhveleita. Ne eivät varoita. Vain niiden vuoksi joudun kantamaan kivääriä.”

PUHVELI KUULOSTI raukkikselta. Mieluummin olisin pelännyt leijonaa. Urosleijonien katseessa on jotain niin vastustamatonta, että melkein ymmärrän, miksi naarasleijonat heltyvät, hoitavat kaiken saalistuksen ja antavat urostensa nukkua 20 tuntia vuorokaudessa. Miehenä leijona on sika, sillä se ramppaa monen naaraan luona ja lempii kunkin kanssa tasan 21 sekuntia kerrallaan.

En nähnyt safarillani leijonaa. Näin jotakin vaikuttavampaa: bambin.

On aamuja, jolloin toivoisin herääväni leopardina.

Jos tarkkoja ollaan, Disney-elokuvan Bambi oli valkohäntäpeura ja minun bambini nyala-antilooppi. Nyalan kyljessä oli raidat, mutta kaikki muu siinä oli satubambia: räpsyripset, hontelot jalat, paniikki.

Tuijotin nyalaa ja ajattelin: Voi sinua onnekasta. Olet säikky, varsinainen vellihousu, ja silti täydellinen. Lyön vetoa, ettet kertaakaan ole miettinyt, pitäisikö sinun sittenkin kehittyä leijonaksi. Olet täydellinen bambi, valmis ja hyvä noin. Viihdyt ryteiköissä, koska jos viihtyisit mudassa, olisit virtahepo.

OLEN NYALALLE hiukan kateellinen. On tietenkin mahtavaa, että olen sattunut syntymään eläimeksi, joka ajattelee, kehittyy ja tajuaa kuolevansa. Mutta se tekee elämästä mutkikasta. Tulee kiire saada jotain aikaan. Tai edes selvittää, kuka on, ennen kuin kupsahtaa.

Tunnustan, että minulla on aamuja, jolloin toivoisin herääväni esimerkiksi leopardina. Kurkistaisin vain peiliin ja muistaisin, että ai niin, mulla on täplät, olen leopardi.

Afrikkalaisen sateen jälkeen on märkä, mutta ei koskaan masentunut.

Sitten ryhtyisin leopardihommiin. Saalistaisin enkä tuhlaisi sekuntiakaan leopardielämästäni sen pähkäilemiseen, mitä jos sittenkin olen kirahvi. Enkä varsinkaan pohtisi, että entä jos minut olikin tarkoitettu leijonaksi, mutta parin ikävän tyypin vuoksi ajauduinkin villisiaksi.

Afrikassa tunnen itseni pieneksi. Taivas on korkeampi kuin Suomessa, puut tuplasti pidempiä. Aurinkokin on isompi. Se näkyy ja toimii, nousee päättäväisesti joka aamu eikä luimi pilvien takana. Jos sataa, sataa niin, että tuntee hukkuvansa. Sellaisen sateen jälkeen on ehkä märkä, mutta ei koskaan masentunut.

Afrikkalainen luonto ei pihtaa eikä jahkaile. Sen otteessa on turvassa. 

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2015.

Joistakin valokuvista tulee niin rakkaita, ettei niitä voi poistaa koskaan puhelimesta.

Kuvaa ei voi ottaa, koska muisti ei riitä. Puhelimessani on 1 860 valokuvaa. Ne täytyy siirtää muualle, jotta voin ottaa uusia.

Kuvat menevät kymmenessä minuutissa talteen pilvipalveluun. Sitten pitää enää tyhjentää ne puhelimesta. Klik roskakoriin, sinne menevät.

Yhtä kuvaa en poista, en koskaan.

Yhtä kuvaa en poista, en koskaan.

Lapseni on kuvassa 12 päivän ikäinen. Olemme menossa neuvolaan, ensimmäistä kertaa pois kotoa. Olen todella väsynyt. Ulkona on 25 astetta pakkasta. Olemme jumittaneet päiväkausia sisällä. Ahdistaa. En osaa olla äiti.

Mieheni halusi itsepintaisesti kuvata minua, koska näytin hänen mielestään seesteiseltä, hyvin onnelliselta ja rakastavalta. En uskonut.

Näen kuvassa vain äärimmäisen onnellisen naisen.

Aina, kun vaihdan puhelinta, siirrän jostain syystä juuri tämän kuvan uuteen puhelimeeni. Se on kannattanut. Enää en näe kuvassa väsymystä ja epävarmuutta. Näen kuvassa vain äärimmäisen onnellisen naisen.

Mitä kuvaa säilytät puhelimessasi aina?  Lähetä kuva ja kuvan tarina!

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Lapseni koulusta tuli viesti: kokeita ei enää anneta oppilaiden mukana kotiin nähtäväksi.

”Espoon kaupunki on ohjeistanut kouluja kirjaamaan koetulokset ja muut arviointipalautteet jatkossa Wilmaan”, viestissä luki.

Olen aina ajatellut, että äitinä oloon kuuluu yrittää pysyä kartalla siitä, mitä lapsi on koulussa oppinut ja mitä ei. Että myös kotona olisi hyvä seurata, millaisia kokeita koulussa on, miten lapsi niistä selviää ja pitäisikö jotakin asiaa käydä vielä yhdessä läpi.

En ole hoitanut hommaani hyvin ollenkaan aina. On laiskottanut ja nälkäkin on ollut ja kuka nyt riitoja haluaisi. Etenkin epäsäännöllisiä verbejä lapsen kanssa kerratessa tunnelma on ollut räjähdysherkkä.

Nyt pelkään, että en enää hoida hommaani senkään vertaa, koska se tehdään vaikeaksi.

Lapseni koenumerot minulle kerrotaan edelleen. Jos numero on 10 tai 4, tiedän, että lapsi on osannut kokeessa kutakuinkin kaiken tai ei juuri mitään. Mutta numerot jostakin siltä väliltä eivät kerro, kannattaisiko lapsen kanssa ehkä kerrata englannin imperfektiä vai prepositioita tai onko hän ulalla toisen asteen yhtälöistä vai laskenut vain huolimattomuuttaan väärin.

Jos olen tarpeeksi ponteva, saan edelleenkin  nähdä lapsen kokeet.

Jos erikseen pyydän kultakin opettajalta, opettaja voi ottaa kokeesta kopion ja lähettää kopion kotiin lapsen mukana.

Kaikkia kokeita säilytetään koululla, ja saan jatkossa myös mennä koululle niitä katsomaan.

Minusta vaihtoehdoista ensimmäinen on hankala ja toinen vielä hankalampi.

Teini ei ajattele samoin. Hänestä ajatus äidistä koputtelemassa opettajanhuoneen ovea on hirvittävä. Ajatus opettajasta jakamassa koekopioita vain hänelle on sairaan nolo.

Salaa toivon, että vanhemmat jaksaisivat lähetellä viestejä ja espoolaiskoulujen kopiokonehuoneissa olisi pian niin ruuhkaista, että kokeet päätettäisiin edelleen lähettää koteihin nähtäviksi.

Julkisesti toivon, että saisin yhä nähdä lapseni kokeet.

Äiti 44

Tätä mieltä: Hei koulu, haluaisin yhä tietää, mitä lapseni kokeissa osasi

Aivan loistava kirjoitus!Aivan samoin olen minä asiaa pohtinut!Jonkun kokeen minäkin olen nähtäväksi pyytäny ja saanutkin mutta aika hankalaa ja opettajakin lisää työllistävä menettely sekin.Helpottaisi tosiaan jos vähän tietäisi minkälaisia kysymyksiä nykyään kokeissa kysellään ja tosiaan sen missä lapseni pitää petrata vielä.Ja helpottaisi minusta kokeisiin valmistautumistakin siellä kotona kun olisi jokin ajatus miten asioita ehkä kysellään.
Lue kommentti

En ole kaivannut saunaa, mutta kerran kaipasin Tuomas Kyröä, toimittaja Anna Sillanpää kirjoittaa kolumnissaan.

ONPA OMITUISEN valkoista. Stadionin täydeltä valkoisia miehiä, jättituopit kädessään, vatsan kohdalta puristavat fanipaidat yllään.
Joku yläkatsomosta roiskauttaa päähäni oluen. Alkamassa on rugbyottelu Etelä-Afrikka vastaan Uusi-Seelanti, ja minä istun kaljanhajuisena katsomossa.

Yleisö nousee kajauttamaan Etelä-Afrikan kansallislaulun. Siinä lauletaan vuorotellen viidellä kielellä: ensimmäiset lauseet xhosaksi, seuraavat zuluksi, sesothoksi, afrikaansiksi ja englanniksi.

Kaikki yleisössä osaavat sanat.

Pitäisiköhän Maamme-lauluakin päivittää? Lisätä pari säkeistöä vähemmistökielillä?

Kun kuulen valkoisten rugbyfanien laulavan zuluksi, hellyn niin, että unohdan oluen niskassani. Kansallislaulu on sekava ja epävireinen, aivan kuten tämä maa, mutta jokin siinä saa minut ajattelemaan: Pitäisiköhän Maamme-lauluakin päivittää? Lisätä pari säkeistöä vähemmistökielillä?

Etelä-Afrikassa on 11 virallista kieltä. En ole toistaiseksi tavannut yhtään taksikuskia, joka ei puhuisi niistä vähintään yhdeksää. Kuskeja naurattaa aina, kun kerron, että me Suomessa käymme koulumme kielellä, jota puhuvat pelkät suomalaiset. Heistä olisi järkevämpää opiskella kielellä, jota ymmärtävät muutkin.

EN OLE KAIVANNUT Suomesta saunaa enkä salmiakkia. Mutta yhtenä päivänä kaipasin Helsingin kirjamessujen tungosta.

Silloin olin Johannesburgin kirjamessuilla. Koska Etelä-Afrikassa on 54 miljoonaa asukasta, odotin yleisöryntäystä. Vielä mitä. Messutilat olivat puolityhjät, ja vastaan käveli vain satunnaisia juhlatamineisiin pukeutuneita pariskuntia.

Kaipasin suomalaistungosta, bussilasteittain saapuvia kaiken lukeneita keski-ikäisiä naisia, paikallista Tuomas Kyröä höpöttämään mikrofoniin.

Etelä-Afrikalla ei ole koko kansan kyröään eikä seitsemää veljestään.

Useimmilla ei ole varaa lukea yhtään mitään. Kirjat ovat kalliita, eikä kirjastoja juuri näy.

Kun apartheidpolitiikka erotti mustat ja valkoiset, se erotti myös heidän tarinansa. Niinpä valkoiset lukevat mielellään valkoisten kirjoittamia kirjoja ja mustat mustien. Useimmilla ei ole varaa lukea yhtään mitään. Kirjat ovat kalliita, eikä kirjastoja juuri näy.

Lähikirjakaupassani komeimmin esillä ovat hengelliset avioliitto-oppaat, ruotsalaiset dekkarit sekä amerikkalaisen viihdekirjailijan Danielle Steelin koko tuotanto.

KUN KOTIAPULAISEMME Caroline lähti lomalle kotiinsa Zimbabween, hän kysyi varovasti, voisinko antaa hänelle jonkin vanhoista kirjoistani. Hän veisi sen teini-ikäisille tyttärilleen, jotka kuulemma rakastivat lukemista.

Pyysin Carolinea lähtemään kanssani kirjakauppaan. Valitsisimme kumpikin tytöille kolme kirjaa, ja minä maksaisin.

Nappasin hyllystä kaksi Harry Potteria ja John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen, sillä se sai aikoinaan sukulaistyttöni liikuttumaan viikoiksi.

Caroline harhaili kiusaantuneena hyllyjen välillä. Lopulta hän ojensi käteeni kolme kirjaa. Kaksi niistä kertoi naisia tappavista kummituksista. Kumpikin kirjoista maksoi alle kaksi euroa.

Innostunein Caroline oli kolmannesta valinnastaan. Se oli kämmenenkokoinen kirja, jossa oli vain yksi satu: Jänis ja kilpikonna.

"Tämän annan äidilleni. Hän ilahtuu tästä hirveästi."

"Luin juuri Tähtiin kirjoitetun virheen. Itkin kamalasti. Nuku hyvin, enkeleitä tyynysi alle."

Seuraavalla viikolla sain Carolinen Ashley-tyttäreltä WhatsApp-viestin.

"Luin juuri Tähtiin kirjoitetun virheen. Itkin kamalasti. Nuku hyvin, enkeleitä tyynysi alle."

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2015.