Kai Lehtinen tietää, että itse tehdyllä lahjalla on paljon painoarvoa. Varsinkin, jos se on tehty sementistä.

KAIKKI ALKOI JOSKUS syyskuun alkupuolella. Olin palannut kotiin työreissulta. Pihalla oli muutama tyhjä sementtisäkki, ja tallirakennuksen vieressä näkyi kovettunutta sementtiä.

Seurasin jälkiä pannuhuoneeseen.

Näky oli omituinen. Koko pannuhuone oli täynnä kovettuvia sementtitekeleitä. Ämpäreiden päälle oli heitelty sementissä kasteltuja froteepyyhkeitä. Kuivunutta sementtiä oli saavissa, ja oli sitä roiskunut ympäristöönkin.

Menin ihmeissäni sisälle. Nainen, joka meillä asuu, tervehti ovella nopeasti ja riensi sotkuisissa vaatteissaan ulos. Kainalossaan hän kantoi vanhoja pyyhkeitä ja pöytäliinoja.

Huokaisin syvään. Tiesin, että nyt on taas keksitty jonkinlainen projekti, johon minäkin saan osallistua.

Seurasin naista pannuhuoneeseen ja sain kuulla, että tekeillä oli lyhtyjä. Niitä oli tarkoitus valmistaa joululahjoiksi, ja materiaalina käytettiin pyyhkeitä ja pöytäliinoja.

Voisi melkein sanoa, että sementtilapio karkasi käsistä.

IDEA SEMENTTITÖIHIN OLI tullut työkavereilta. Jos muilla harrastuksen mittasuhteet ovat samaa luokkaa kuin meillä, lyhtyjä taitaa olla kylällä pian joka toisessa pihassa.

Voisi melkein sanoa, että sementtilapio karkasi käsistä.

Ensimmäinen erä oli kuulemma mennyt pieleen, kun nainen, joka meillä asuu, oli sementin sijasta ostanut karkeaa kuivabetonia.

Seuraava kokeilu oli onnistunut, etenkin kun sementtiä oli tajuttu sekoittaa poraan kiinnitetyllä sekoittajalla. Sen seurauksena koko pora oli kuivuneen sementin peitossa, ja sitä oli mahdotonta sammuttaa, koska katkaisija oli jämähtänyt jumiin maksimiasentoon.

Tässä kohtaa minä osallistuin projektiin.

Miksiköhän parisuhteelle ei ole tehnyt hyvää valaa yhdessä esimerkiksi rakennusten perustuksia?

Puhdistin poran ja sain sen jälkeen aikani kuluksi sekoitella sopivan paksuista tavaraa. Kuulin, kuinka yhdessä tekeminen on mukavaa ja kuinka se tekee hyvää parisuhteellekin.

Jotenkin sitä kuravelliä sekoittaessani jäin kyllä miettimään, että miksiköhän parisuhteelle ei kaikkina näinä vuosina ole tehnyt hyvää valaa yhdessä esimerkiksi rakennusten perustuksia.

Täytyy pitää tämä mielessä ensi kerran kun kaivan betonimyllyn esiin.

Luvassa on paljon piparkakkutaloja kovempaa kamaa. 

TEIMME SIEMENISTÄ syksyn mittaan vielä muunlaisiakin kynttilänalusia. Saunarakennuksen yläkerta alkaa olla täynnä erinäköisiä sementtitöitä, joita on maalattu, lakattu ja ties mitä.

Kaikkien tuttujemme kannattaakin varautua siihen, että perinteisiä piparkakkutaloja ei meiltä tänä vuonna tule lahjaksi. Luvassa on paljon kovempaa kamaa. 

Koska meillä on monena vuonna tehty koko joulukuu piparkakkutaloja, olen jo tottunut puuhaan. Tänä vuonna rakennelmat vain ovat vähän erilaisia.

Aattoillan odotettu nautinto on, kun istahdan rauhassa saunan lauteille joulumuorin kanssa.

LAHJOJA TEHDESSÄ TULEE aina ajatelleeksi lahjan saajaa. Se kai on yksi itse tehtyjen lahjojen tarkoituksistakin. Itse tehdyillä lahjoilla on myös paljon painoarvoa, varsinkin kun ne on tehty sementistä.

Toisinaan ajattelen ennen joulua, että voi kunpa voisin ohittaa koko juhlan vähin äänin. Joka puolella näkyvä kaupallistunut joulunvietto ahdistaa ja haluaisin osallistua siihen mahdollisimman vähän.

Mukavinta joulussa on se, että ainakin meillä koko perhe viettää sitä vielä yhdessä.

Aattoillan odotettu nautinto on, kun pääsen illalla myöhään istahtamaan rauhassa saunan lauteille joulumuorin kanssa. Viimeistään silloin joulurauha asettuu mieliin.

Eri asia on se, mihin sitä itsensä tänä vuonna joulusaunan jälkeen kuivaa. Jäiköhän niitä pyyheliinoja yhtään jäljelle vai tuikkivatko ne kaikki sementtiin käärittyinä lyhtyinä sukulaisten, ystävien ja naapurien pihoilla?

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2014.

Kuuden lapsen isä Kai Lehtinen on havainnut, että perheen sähkölaskua on vähintäänkin haastava pienentää.

ISOSSA PERHEESSÄ on haastavaa säästää sähköä. Turhat valot pitäisi sammuttaa, mutta kun meidän perheessä yksi sammuttaa valot, tulee toinen ja sytyttää ne. Kun yksi sammuttaa television tai tietokoneen, toinen jo laittaa ne päälle.

Huonelämpötilaakin pitäisi energian säästämiseksi laskea.

Todellisuus on kuitenkin sitä, että kun yksi (minä) vääntää patteria nukkumaan mennessä pienemmälle, nainen, joka meillä asuu, kiertää sen täysille ennen kuin kapuaa sänkyyn. Siinä sitten toinen hikoilee tai toinen palelee koko yön.

Jotta tunneilmapiiri ei jäähtyisi liian viileäksi, täytyy tehdä kompromisseja. Minä siis hikoilen.

Vielä vaikeammaksi energian säästämisen tekee se, että perheessä on murrosikäisiä ja murrosiän nippa nappa ylittäneitä nuoria. He jättävät valot yöksi palamaan, unohtavat ulko-oven auki kouluun lähtiessään eivätkä muista sytyttää takkaan tulta talvipakkasilla, jos vanhemmat ovat poissa. EVVK.

Laajakaistayhteyden sulkeminen on hyvä keino saada talo hiljenemään, kun menen itse nukkumaan.

Perheemme kutsuttiin energiansäästökilpailuun. Meidän piti oikein kunnolla alkaa miettiä, missä suurperhe voisi säästää. Mistä voisi tinkiä, jotta sähkölasku pienenisi?

Lapsia sähkönsäästö ei välttämättä kiinnosta, koska he eivät maksa laskua. Nuoriin vetoaa enemmän vihreistä arvoista kuten ilmaston suojelemisesta ja luonnon säästämisestä puhuminen.

Lapset valvovat illalla myöhään, polttavat valoja, availevat vuorotellen jääkaappia, kuuntelevat musiikkia, katsovat televisiota, puhuvat puhelimeen ja näpyttelevät tietokonetta. Yhtä aikaa.

Olen havainnut laajakaistayhteyden sulkemisen hyväksi keinoksi saada talo hiljenemään, kun menen itse nukkumaan.

Meillä on langaton yhteys ja modeemi meidän vanhempien makuuhuoneessa. Kun nettiyhteys katkeaa, nuoriso hiljenee, sammuttaa valot ja koneet ja menee nukkumaan – pienen tai ison napinan kera. EVVK.

Nainen, joka meillä asuu, sytyttää tulen Sudenpentujen käsikirjan mallin mukaan

"MAATAAN HILJAA VUOTEESSA ja yritetään olla kääntyilemättä. Jos käännettäisiin kylkeä, kuluisi energiaa ja se olisi vastoin jaloja pyrkimyksiä.” Niin alkoi M.A. Nummisen 1960-luvun alkupuolella kirjoittama novelli Energiansäästäjä.

Ihan niin pitkälle jaloissa pyrkimyksissä ei ¬meillä vielä ole menty. 

Ehkä siksi, että vaikka vuoteessa voi saada kulumaan paljonkin energiaa, hankaussähköstä ei ainakaan vielä tarvitse maksaa käyttö- ja siirtomaksua energiayhtiölle. Kylkeä saa siis edelleen kääntää ilmaiseksi.

Kevättä kohti sähkölasku onneksi pienenee. Talvisin vanhassa puutalossa ykkösjuttu energian säästämiseksi on puulämmityksen käyttäminen hakelämmön ohella.

Takan sytyttäminen on taitolaji, jotta hiukkaspäästöt jäisivät pieneksi. Puut pitää latoa takkaan vaakatasossa ja tuli sytyttää päältä. Kiehisten tekeminen sytykkeiksi on mukavaa iltapuhdetta ja ajankulua.

Nainen, joka meillä asuu, sytyttää tulen Sudenpentujen käsikirjan mallin mukaan latomalla puut pystyyn toisiaan vasten ja työntämällä ison, sytytetyn sanomalehtimytyn puiden alle. Välillä menee kevyesti useampikin sanomalehti kerralla.

Arkkupakastin ostettiin samana vuonna kun vanhin lapsi syntyi.

PIENTÄ SÄÄTÖÄ siis on vielä, jotta perheemme saisi käyttöön kaikki keinot sähkölaskun pienentämiseksi ja huomaisimme ympäristönkin. Ullakko pitäisi eristää kunnolla ja ottaa sieltä lisätilaa käyttöön. Tämä piti tehdä jo viime vuonna.

Vanha arkkupakastinkin on osoittautunut mahdottomaksi energiasyöpöksi. Se ostettiin samana vuonna, kun vanhin lapsi syntyi: kunnioitettavat 26 vuotta sitten. Se toimii yhä, vaikka ikää on tullut, mutta kalliiksi sen pitäminen tulee.

Ihan niin kuin sen naisen, joka…

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2014.

Täysi-ikäisenkin puolesta voi olla huolesta hermona, kirjoittaa Minna McGill pääkirjoituksessaan.

Rojahdan työpäivän päätteeksi sohvalle ja avaan telkkarin. Jään tuijottelemaan Sinkkuelämää-sarjan uusintoja (sillä mitäpä sitä tähdellisempää).

Yhdessä jaksossa uraohjus Miranda kiirehtii töistä kotiin, jotta ehtisi nähdä pienen poikansa hereillä. Kun lastenhoitaja sanoo, että poika nukkuu jo, Miranda huokaisee pettymyksestä. Siinä kaikki.

Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Voi teitä tv-käsikirjoittajia, eihän se niin mene. Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Esikoiseni oppi nukkumaan päiväunet vaunuissa ulkosalla. Tämän tästä kävin niihin vaunuihin kurkkaamassa. Työnsin naamani hänen pienten kasvojensa eteen vain tunteakseni hänen hengityksensä. Joskus painoin käden varovasti hänen rintaansa vasten ja tunnustelin. Että pamppaileehan se sydän vielä?

Sanotaan, että syvimmällä vanhemmuudessa on tarve pitää jälkikasvu hengissä. Siinä epäonnistumista me myös pelkäämme eniten. Sen on kokenut myös Virpi Haatainen, joka olisi vaikka hengittänyt tyttärensä puolesta kriisin hetkellä (juttu lehdessä numero 6, sivulla 86).

Minä osaan vieläkin olla huolesta hermona.

Yhtenä talviyönä herään kello 3.21. Säpsähdän tajutessani, ettei alaovi ole käynyt. Esikoinen ei ole enää vaunujen kopassa, vaan täysi-ikäinen ja ystäviensä kanssa ulkona.

Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Ahdistaa pakkanen, luminietokset ja maailman kaikki vaarat. Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Kun kello 5.05 avain kääntyy ulko-ovessa, ponkaisen ylös sängystä, juoksen alakertaan, hyppään lapsen kaulaan enkä hetkeen päästä irti.

Ja kun lapseni nukkuu jo, vielä kerran käyn kurkkaamassa ovelta.

Huh, elämässä kaikki jälleen hyvin.

Artikkeli on lehden 6/17 pääkirjoitus.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Aikuisenakin on oikeus juosta, pomppia ja vähän kiljaista innostuksesta. Näin olet hetken seitsemänvuotias.

Vaihda asentoa

Kun istut, koukista jalat, suorista ne, koukista, suorista. Nosta jalat penkille, taita pepun alle, nouse polville. Kun seisot, kallistele puolelta toiselle. Nosta kädet ilmaan ja ala lentää.

Pysy liikkeessä

Älä pysähdy, kun odotat ruokaa tai peset hampaita. Pyörähtele ja vilkuile sivuille. Nouse varpaille ja yritä kurkistaa mahdollimman korkean esteen yli.

Mene lattialle

Lue kirjaa kyynärpäät ja polvet maassa. Istu matolle, kun avaat telkkarin. Käy vatsallesi, nouse ylös, kallistu taaksepäin ja palaa istumaan. Mene kyykkyyn, nouse ylös. Kulje vessaan vain huonekaluja pitkin.

Poikkea polulta

Kiipeä kiville, tasapainoile puunrungoilla, kyykisty keräämään käpyjä, roiku oksissa.

Anna valta mielikuvitukselle

Heijaa, kiemurtele, irvistele, hyppele, laukkaa, kävele takaperin, jähmety muotoihin, pyydä päästä reppuselkään, hyppää lätäkköön.

Halaa

Halaa jalkaa, kättä, päätä, polvia. Roiku vyötäröllä ja pidä niin kiinni, ettei toinen pysty liikkumaan. Rutista poskia ja kutita kainalosta.

 

Toimittaja Anna Sillanpää hämmentyy, kun hänen lapsensa etsivät puhtait sukkii.

Kosk tuut

Mis oot

Mul ei puhtait sukkii kaikki likasii äiti oikeest vastaaa#&:( :(

Saan tuollaisia Whatsapp-viestejä lapsiltani päivittäin.

Kestän sen, että niistä puuttuvat kaikki välimerkit, pisteet ja kysymysmerkit. Niin puuttuvat kuulemma kaikilta muiltakin 10- ja 14-vuotiailta.

Mutta sitä en kestä, että he pudottavat joka sanasta viimeisen vokaalin ja näkevät kadul ihanii koirii, vaikka minä näen kadulla ihania koiria.

Lapseni puhuvat eri murretta kuin minä. He puhuvat ja kirjoittavat helsinkiläisittäin, minkä tavallaan ymmärrän, ovathan he helsinkiläisiä.

Silti se tuntuu minusta kummalliselta. Jotenkin kuvittelin, että jos ikinä saan lapsia, heidän suustaan voi tulla vain Tampereen murretta. Ihan vain siksi, että sitähän minäkin pienenä puhuin ja puhun yhä.

Lapseni eivät puhu äidin kieltä vaan outoa, helsinkiläistä lapsenkieltä.

Ehk mä sit opettelen sen.