Kotitarvepienviljelijä Kai Lehtinen ryhtyy kaikkiin kevätaskareisiin innokkaasti, koska rakastaa verstastaan.

PASKAHOMMA. KAUHON traktorin etukauhaan viimeisen kuorman hevosen lantaa ja kippaan sen kasvimaalle.  Haen tallin nurkalta talikon. Hikisin vaihe on levittää lanta tasaisesti.

Jokakeväinen lannan levitys on alkua istutuspuuhille. Meillä on peltohommissa selkeä työnjako. Minä olen siemennysvastaava ja nainen, joka meillä asuu, viljelyvastaava.

Siemennysvastaava siirtää keväisin muhineen lannan ja hakelämmityksestä kertyneen puuntuhkan kasvimaalle, jyrsii kaiken sekaisin ja tasoittaa pellon siemeniä varten.

Sen jälkeen, toukokuun puolella, alkaa viljelyvastaavan vuoro. 

Joustavaa työnjakoa on se, että siemennysvastaavakin pestataan välillä apupojaksi

VILJELYVASTAAVA JAKAA kasvimaan lohkoihin. Käytämme itse tehtyä puista vakojakolaitetta. Sen avulla yksi ihminen saa vedettyä kerralla neljä vakoa tasaisin välimatkoin.

Vakojen päihin laitetaan kepit pystyyn, sitten siemenet ja taimet vakoihin, vaot peitellään ja siemenpussit pujotetaan keppien päihin merkiksi. Sen jälkeen alkaa työn tulosten odottelu.

Kasvimaalla kasvaa joka vuosi muun muassa juureksia, sipuleita, purjoa, tomaatteja, salaatteja ja yrttejä. Sekaan mahtuu luikertelemaan kurpitsojen ja papujen varsia sekä monenlaista kukkaa.

Näin keväällä viljelyvastaava puhkuu intoa. Kesällä kaikkien kitkemisten, kastelemisten, haraamisten, hyttysten pistojen ja mullittamisten keskellä siemennysvastaavakin pestataan välillä apupojaksi. Tämä on sitä joustavaa työnjakoa.

Se oli ainoa kerta, kun olen mennyt sirkkelimiesten kevättapaamiseen Töölön sairaalaan

PIKKUHILJAA PITÄISI ottaa ruohonleikkuri ja klapikone esiin huoltoa varten. Viimeistään vapun tienoilla täytyy tehdä polttopuut talven aikana kaadetuista (naapurin) takamettän puista.

Klapikoneen kanssa olemme nykyään sinut. Vuosia sitten meillä oli pientä kitkaa. Sen seurauksena kone kuljetti hihnaa pitkin osan jalkaterääni klapipinon päällimmäiseksi.

Se oli ainoa kerta, kun olen mennyt sirkkelimiesten jokavuotiseen kevättapaamiseen Töölön sairaalaan. Helikopterikyydillä.

Kevätsiivousvapaan alueen raja kulkee nykyään ehdottomasti verstaan ovella 

KEVÄÄN HUOMAA siitäkin, että nainen, joka meillä asuu, saa siivousvimman. Nurkista kertyy roinaa pois heitettäväksi, ikkunat pestään ja talo kuurataan puhtaaksi.

Silloin on parempi pysytellä kaukana – tai niin sitä luulisi.

Tämän väärän oletuksen johdosta siivousvapaan alueen raja kulkee nykyään ehdottomasti verstaan ovella. Vuosia sitten siellä oli poissa ollessani tehty täydellinen siivous. Kaikki "turhat mutterinnäköiset ja muut irralliset ja kummalliset osat" oli viety roskiin ja nurkat imuroitu tarkkaan.

Jokainen verstaan omistava mies voi kuvitella sen järkytyksen, kun avaa oven ja näkee miehen täydellisen logiikan mukaan luodun järjestyksen sekoitettuna ja tärkeitten tavaroitten hävinneen.

Ja vaimo vieressä odottamassa kehuja. Sanoja ei vain tuntunut löytyvän.

Sitä virittyy lintujen laulun keskellä ihan uuteen vireystilaan

KEVÄTTALVEN HOMMIA on linnunpönttöjen puhdistaminen. Tallin ympärillä pyörii iso varpuslauma. Lapset rakensivat aikoinaan tallin seinälle viisi- ja kuusikoloiset rivitaloyksiöt linnuille.

Keväisiä kosinta- ja pesimäpuuhia tulee joka vuosi seurattua. Sitä virittyy itsekin lintujen laulun keskellä ihan uuteen vireystilaan.

Nainen, joka meillä asuu, katsoo ihmetellen ikkunasta, mikä siemennysvastaavaa mahtaa vaivata, kun se ottaa katiska kädessään muutamia tanssiaskelia pihalla. Kevättä ilmassa vissiin.

Hävisimme pojan kanssa ja ankerias voitti

PITÄISI HEITTÄÄ se katiskakin jokeen. Yleensä toukokuun alkupuolella vedestä nousee haukea.

Viime vuonna katiskassa oli harvinaisempi vieras, komea ankerias. Nainen, joka meillä asuu, vaati tunteikkaasti, että ankerias on päästettävä takaisin veteen, jotta se saa lähteä takaisin Sargassomereen kutemaan.

Kolme tytärtä nyökkäili äitinsä vieressä, joten tilanne päättyi 2–4 tappioon. Hävisimme pojan kanssa ja ankerias voitti.

Nyt sisältä lentää mattoja kaaressa ulos. Kevätsiivous on alkanut. Pitäisi varmaan mennä auttamaan ravistelemisessa.

Sitten voisi vaivihkaa udella, olisikohan naisellakin tänään vähän kevättä rinnassa.

 

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2013.

Kaarina Peltola oli vasta 13-vuotias, kun hän tarjoili lottana soppaa kodeistaan pakeneville perheille.

Lähdimme aamuhämärissä. Edellisenä iltana vieras mies koputti oveen ja sanoi, että seuraavana päivänä koti pitää jättää. Makasin laverilla ja kuuntelin aikuisten puhetta. Puristin pikkusiskoa kädestä.

Koko yö leivottiin leipää evääksi. Isä pakkasi säkkiin puukantisen Raamatun, Pietarista ostetun kellon, lusikoita ja lautasia. Sitten hän kaivoi kuopan, pisti säkin siihen ja lapioi multaa päälle. Muistan isän päättäväisen ilmeen.

Melkein kaikki oli pakko jättää. Siitä alkoi evakkomatka. Oli marraskuun loppu vuonna 1939. Olin 13-vuotias.

Kävelimme neljä kilometriä rantaan. Meitä oli kymmeniä perheitä, lähes kaikki Koiviston kylän asukkaat. Ei siinä paljon sanoja vaihdettu. Lapset olivat hiljaa. Jokainen ajatteli, mitä ajatteli. Kaikki rukoilivat ja itkivät, mutta itkukin oli hiljaista.

Kiire kiire, aikuiset hokivat.

Rannassa ihmiset ja pakaasit lastattiin proomuun. Kiire kiire, hokivat aikuiset. Tuntui, että venäläisten pommikoneet kaartelivat pään päällä.

Vain minä, isosiskoni Marjatta ja neljä muuta pikkulottaa jäimme rannalle. Tehtävämme oli kasata kenttäkeittiö, josta olimme tarjoilleet hernesoppaa. Sitten meidän piti hoitaa itsemme turvaan.

Olin silloin pelkkä lapsi!

Hyppäsimme hitaasti liikkuvaan junaan, vietimme viikon härkävaunussa ja saavuimme lopulta Orivedelle.

Asemarakennuksen sisältä kantautui soittoa ja puhetta. Menin kysymään, saisimmeko syömistä. Aikuinen vastasi, että ettehän te tänne kuulu. Hän kaatoi laskiämpäriin vettä ja lykkäsi sen minulle. Käsiäni paleli.

"Olemme serkkujen kanssa hiihtämässä. Minä tähyilen keskellä iloisena taivaalle. Vielä ei pommikoneita näy."
"Olemme serkkujen kanssa hiihtämässä. Minä tähyilen keskellä iloisena taivaalle. Vielä ei pommikoneita näy."

Eräjärveltä löysin taas perheeni, mutta en lakannut pelkäämästä. Kuolemaa en pelännyt, se tulee jokaiselle. Pelkäsin, mikä on tulevaisuus. Mihin mennään, mitä tapahtuu?

Pelkäsin myös, että äiti ja isä huomaavat pelkoni. En halunnut huolestuttaa. Yritin vakuuttaa isälle, että minulla on kaikki ihan hyvin, mutten löytänyt oikealta kuulostavia sanoja.

Eräänä päivänä opettaja Penttilä saapui sanomaan: Nyt tuli rauha. Te ette pääse kotiin, mutta ehkä teille jokin paikka löytyy. Opettajalla oli kotonaan radio.

Ette pääse kotiin, mutta ehkä teille jokin paikka löytyy.

Taas itkimme koko perhe. Emme osanneet iloita, oli koti-ikävä. Voimia annetaan sen verran kuin tarvitaan, äiti sanoi, muttei ehtinyt ottaa syliin.

Sodan jälkeen menin töihin vaatekauppaan, Turun Vanuun ja aloin käydä iltakoulua.

Tuntuu kummalliselta ajatella, miten mie olen elänyt näin kauan. Ei elämä loppunutkaan. Uudet päivät avautuivat eteen kuin lahjat."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2017.

Kaikki ei välttämättä mene pieleen, vaikka nukahtaisikin kesken ensitreffien.

EN NOUSE AAMUISIN YLÖS. Meillä laskeudutaan takaperin parvelta alas. Aamuvarhain kömmin vieressä nukkuvan yli ja hapuilen pimeässä askelmien kohtaa, jotta alastulo sujuisi suurin piirtein hallitusti.

Laskeutuessani parven alta kuuluu tasainen pauke. Se alkaa kun herään ja vasta suunnittelen liikkeellelähtöä. Tarkkaavainen koira huomaa hengitysääneni muutoksen ja tajuaa, että aamun riemullinen jälleennäkeminen on taas edessä. Häntä kiihdyttää tahtia, kunnes pääsen alas.

EN PÄRJÄÄ VÄHILLÄ YÖUNILLA. Jos olen väsynyt, saan unen päästä kiinni vaikka valot palaisivat ja nuorisolauma kolistelisi iltapalaa keittiössä. Nukahdan saman tien, kun painan pään tyynylle. Jos olen herännyt aikaisin, saan helposti otettua päivätorkut, kun vain asetun makuuasentoon.

Ihminen viettää sängyssä ison osan elämästään, jopa kolmanneksen, ja toivon mukaan mahdollisimman hyvin nukkuen. Unen puute vaikuttaa mielialaan ja suorituskykyyn.

Itsestäni tiedän, että jos en saa nukuttua tarpeeksi, olen ärtynyt ja väsynyt enkä jaksa kunnolla keskittyä. En kykenisi tekemään töitä säännöllisessä yövuorossa. Yksikin valvottu yö laittaa elimistöni hälytystilaan.

"Lapsista oli hauskaa, kun satua lukiessani nukahdin kesken lauseen."

Hyvistä unenlahjoistani on riittänyt naurua. Lapsista oli pienenä hauskaa, kun nukahdin iltasatua lukiessani kesken lauseen. Olen myös nukahtanut kesken keskustelun ja herätessäni ihmetellyt, kun vieras on tehnyt kiusaantuneena kotiinlähtöä isännän nukkuessa tuolissa.

Television ääreen nukahdan helposti. Pitkät ajomatkat ovat täysin mahdottomia.

Muistanpa nuoruudestani, miten kerran nukahdin ensitreffeillä. Saatoin tyttöä kotiin, ja halasimme autossa kotiportilla. Tyttö piti minua erityisen romanttisena, kun pidin häntä niin kauan sylissäni. Vasta vuosien kuluttua uskalsin kertoa, että tosiasiassa olin autuaasti nukahtanut pää hänen olkapäällään. No, siitä huolimatta nukumme edelleen vierekkäin.

AIKANAAN SAMASSA SÄNGYSSÄ nukkui iso osa lapsistammekin. Täytyy myöntää, että niihin aikoihin nukkuminen saattoi itsellä jäädä vähäiseksi, kun molemmissa kainaloissa nukkui hikinen lapsi, jota ei raaskinut siirtää kauemmaksi.

Vierelle tunkevia ei ole enää jonossa.

Lapset ovat jo isoja eikä vierelle tunkevia ole enää jonossa. Ainoastaan kissat saattavat nukkua jalkopäässä tai tyynyllä.

Nukun paremmin, kun makuuhuone on viileä. Jos menen ensimmäisenä nukkumaan, käännän patterin pienelle.

Seuraava sänkyyn tulija kääntää sen täysille, jolloin minä herään yöllä hikisenä ja nousen kääntämään patteria pienemmälle. Näin saatamme kuntoilla pitkin yötä parven rappuja ylös ja alas, kunnes sitkeämpi lopulta voittaa. Tässä iässä yöjuoksu tarkoittaa tätä tai sitten vuorotellen vessassa ravaamista.

TOTUUDEN NIMESSÄ täytyy myöntää, että se mitä alussa kerroin, ei pidä paikkansa. Siis, että kömpisin aamulla aikaisin vieressä nukkuvan yli. Se vieressä nukkuva on sen verran aamuvirkku, että herää ja laskeutuu aina ensimmäisenä. Hyvänä kakkosena tulen kuitenkin perässä.

Mutta koira kyllä odottaa parven alla heräämistäni.

Joskus vielä teen jotain villiä, rohkeaa ja yllättävää, Minna McGill kirjoittaa pääkirjoituksessaan.

Olin yhtenä huhtikuun aamuna junassa, kun tajusin, että kuukausilippuni oli jäänyt toisen takin taskuun. Loppumatkan istuin kauhusta jäykkänä paikallani. Ei lipunmyyntiä siinä vaunussa ja tarkastaja voisi tulla milloin vain.

Kerroin asiasta myöhemmin ystävälle.

Hui kamala, totesi hän.

Haaveilen siitä, että joskus vielä repäisen.

Meitä kahta yhdistää tunnollisuus, kuuliaisuus, varovaisuus ja varman päälle ottaminen. Haaveilemme kyllä siitä, että joskus vielä repäisemme. Teemme jotain villiä, rohkeaa, yllättävää, huomiota herättävää tai täysin odottamatonta.

Sitä päivää tässä vieläkin odotellaan.

Rohkeita ihmisiä on paljon. Luen heistä mielelläni. Yksi vaihtaa työpaikkaa noin vain, toinen kotia, ammattia tai maata. Entä he, jotka reppureissaavat yksin pitkin maailmaa? Hui, sanon minä.

Siedän arjen monotonisuutta, ja rutiinit ovat kannatelleet elämän kriiseissä. Silloin ihan parasta terapiaa on ollut hinkata tiskiallas putipuhtaaksi ennen nukkumaanmenoa. Siinä on riittävästi arjen benjihyppyä varovaiselle varautujalle.

Ja sitten on vielä teinit.

Onneksi teineille sopii mitä parhaiten tavallinen ja tylsä vanhempi.

Onneksi heille sopii mitä parhaiten tavallinen ja tylsä vanhempi. Mitä näkymättömämpi, sen parempi.

Muistin sen taas, kun tässä yhtenä päivänä yritin hieman liikaa ja tekstasin teinille Thxs.

Maailman pisimmän hämmästelevän hymiörivin kera hän vastasi: Älä kirjoita noin – sano vaan kiitos.

Repäise tässä sitten.

Ihanaa huhtikuuta!

Artikkeli on Kodin Kuvalehden numeron 8 pääkirjoitus.