Kotitarvepienviljelijä Kai Lehtinen ryhtyy kaikkiin kevätaskareisiin innokkaasti, koska rakastaa verstastaan.

PASKAHOMMA. KAUHON traktorin etukauhaan viimeisen kuorman hevosen lantaa ja kippaan sen kasvimaalle.  Haen tallin nurkalta talikon. Hikisin vaihe on levittää lanta tasaisesti.

Jokakeväinen lannan levitys on alkua istutuspuuhille. Meillä on peltohommissa selkeä työnjako. Minä olen siemennysvastaava ja nainen, joka meillä asuu, viljelyvastaava.

Siemennysvastaava siirtää keväisin muhineen lannan ja hakelämmityksestä kertyneen puuntuhkan kasvimaalle, jyrsii kaiken sekaisin ja tasoittaa pellon siemeniä varten.

Sen jälkeen, toukokuun puolella, alkaa viljelyvastaavan vuoro. 

Joustavaa työnjakoa on se, että siemennysvastaavakin pestataan välillä apupojaksi

VILJELYVASTAAVA JAKAA kasvimaan lohkoihin. Käytämme itse tehtyä puista vakojakolaitetta. Sen avulla yksi ihminen saa vedettyä kerralla neljä vakoa tasaisin välimatkoin.

Vakojen päihin laitetaan kepit pystyyn, sitten siemenet ja taimet vakoihin, vaot peitellään ja siemenpussit pujotetaan keppien päihin merkiksi. Sen jälkeen alkaa työn tulosten odottelu.

Kasvimaalla kasvaa joka vuosi muun muassa juureksia, sipuleita, purjoa, tomaatteja, salaatteja ja yrttejä. Sekaan mahtuu luikertelemaan kurpitsojen ja papujen varsia sekä monenlaista kukkaa.

Näin keväällä viljelyvastaava puhkuu intoa. Kesällä kaikkien kitkemisten, kastelemisten, haraamisten, hyttysten pistojen ja mullittamisten keskellä siemennysvastaavakin pestataan välillä apupojaksi. Tämä on sitä joustavaa työnjakoa.

Se oli ainoa kerta, kun olen mennyt sirkkelimiesten kevättapaamiseen Töölön sairaalaan

PIKKUHILJAA PITÄISI ottaa ruohonleikkuri ja klapikone esiin huoltoa varten. Viimeistään vapun tienoilla täytyy tehdä polttopuut talven aikana kaadetuista (naapurin) takamettän puista.

Klapikoneen kanssa olemme nykyään sinut. Vuosia sitten meillä oli pientä kitkaa. Sen seurauksena kone kuljetti hihnaa pitkin osan jalkaterääni klapipinon päällimmäiseksi.

Se oli ainoa kerta, kun olen mennyt sirkkelimiesten jokavuotiseen kevättapaamiseen Töölön sairaalaan. Helikopterikyydillä.

Kevätsiivousvapaan alueen raja kulkee nykyään ehdottomasti verstaan ovella 

KEVÄÄN HUOMAA siitäkin, että nainen, joka meillä asuu, saa siivousvimman. Nurkista kertyy roinaa pois heitettäväksi, ikkunat pestään ja talo kuurataan puhtaaksi.

Silloin on parempi pysytellä kaukana – tai niin sitä luulisi.

Tämän väärän oletuksen johdosta siivousvapaan alueen raja kulkee nykyään ehdottomasti verstaan ovella. Vuosia sitten siellä oli poissa ollessani tehty täydellinen siivous. Kaikki "turhat mutterinnäköiset ja muut irralliset ja kummalliset osat" oli viety roskiin ja nurkat imuroitu tarkkaan.

Jokainen verstaan omistava mies voi kuvitella sen järkytyksen, kun avaa oven ja näkee miehen täydellisen logiikan mukaan luodun järjestyksen sekoitettuna ja tärkeitten tavaroitten hävinneen.

Ja vaimo vieressä odottamassa kehuja. Sanoja ei vain tuntunut löytyvän.

Sitä virittyy lintujen laulun keskellä ihan uuteen vireystilaan

KEVÄTTALVEN HOMMIA on linnunpönttöjen puhdistaminen. Tallin ympärillä pyörii iso varpuslauma. Lapset rakensivat aikoinaan tallin seinälle viisi- ja kuusikoloiset rivitaloyksiöt linnuille.

Keväisiä kosinta- ja pesimäpuuhia tulee joka vuosi seurattua. Sitä virittyy itsekin lintujen laulun keskellä ihan uuteen vireystilaan.

Nainen, joka meillä asuu, katsoo ihmetellen ikkunasta, mikä siemennysvastaavaa mahtaa vaivata, kun se ottaa katiska kädessään muutamia tanssiaskelia pihalla. Kevättä ilmassa vissiin.

Hävisimme pojan kanssa ja ankerias voitti

PITÄISI HEITTÄÄ se katiskakin jokeen. Yleensä toukokuun alkupuolella vedestä nousee haukea.

Viime vuonna katiskassa oli harvinaisempi vieras, komea ankerias. Nainen, joka meillä asuu, vaati tunteikkaasti, että ankerias on päästettävä takaisin veteen, jotta se saa lähteä takaisin Sargassomereen kutemaan.

Kolme tytärtä nyökkäili äitinsä vieressä, joten tilanne päättyi 2–4 tappioon. Hävisimme pojan kanssa ja ankerias voitti.

Nyt sisältä lentää mattoja kaaressa ulos. Kevätsiivous on alkanut. Pitäisi varmaan mennä auttamaan ravistelemisessa.

Sitten voisi vaivihkaa udella, olisikohan naisellakin tänään vähän kevättä rinnassa.

 

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2013.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

"Ottaisinko koiran? Tekisi niin mieli", kaverini kysyi kerran Facebookissa.

Joku hänen tuttavistaan vastasi:

"Ota kuule ensin naapurin koira viikoksi lainaan. Ulkoiluta sitä rännässä ja pakkasessa aamukuudelta ja moppaa pari kertaa sen ripulit ja oksennukset. Ihan hirveä vaiva. Lapsetkin kyllästyvät viikossa, yksin saat ulkoiluttaa."

Olen kuullut monta kertaa samantyyppisen keskustelun.

Hankkisinko koiran? Älä. Siinä on hirveä vaiva.

Uskaltaisinko muuttaa? Alkaa seurustella? Erota? Vaihtaa ammattia?

Älä, älä, älä, älä. Ihan hirveä vaiva.

Minulla on koira ja voin vakuuttaa, että siinä on järjetön vaiva. Mutta vaiva on itse valittu eikä mitenkään vähennä sitä hillitöntä iloa, mitä koira tuo jokaiseen päivääni.

"Siitä on hirveästi vaivaa" on ehkä maailman hölmöin syy jättää jokin asia tekemättä. Lähes kaikista parhaista asioista on nimittäin vaivaa: Hyvän ruuan kokkaamisesta on vaivaa, lapsista on vaivaa, parisuhteesta on vaivaa, työstä on vaivaa, matkustamisesta on vaivaa, juhlien järjestämisestä ystäville on vaivaa, sukulaissuhteista on vaivaa, kukkien kastelemisesta on vaivaa, minkä tahansa taidon opettelemisesta on vaivaa.

Toisin sanoen elossa olemisesta on vaivaa.

Elämä, josta on riisuttu pois kaikki mahdollinen vaiva, ei ole vaivatonta vaan raskasta. Kun menettää halunsa nähdä yhtään vaivaa, kun ei jaksa enää edes nousta sängystä eikä pestä hiuksiaan, olo on kaikkea muuta kuin kevyt.

Ihminen tarvitsee vaivaa. Niin kauan kuin sitä jaksaa nähdä edes hiukan, kaikki on aika hyvin. 

Harmaahapsiseen rakkauteen kuuluu vaipparoskiksia ja Alzheimer-laastareita, kirjoittaa Minna McGill.

Katselin kahta nuorta bussipysäkillä, ehkä parikymppisiä, toisiinsa liimautuneena. Voi tuota keväistä lempeä. Jotain muistan siitä minäkin.

Ainakin tämän:

Oli tämä hetki ja unelma tulevasta. Siitä että yhdessä ollaan. Nyt ja aina.

Ei parikymppinen yleensä vanhuuteen katso, se on aivan liian kaukana.

"Köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua."

Mutta rakastuneena ihmeesti vain katsoo. Oikein sulkee silmänsä ja kuvittelee, että näkisi jo vuosikymmenten päähän. Siihen hetkeen kun ollaan harmaahapsisia ja liikkeissä hitaita, mutta edelleen vain yhdessä. Kun köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua.

Ei siihen hetkeen ja unelmaan paljon muuta nuorena mahdu.

Mutta elämä mahduttaa. Aika usein ja aika usein pyytämättä.

Sen tietävät Anu Panula ja Hannu Kahiluoto, joista voit lukea Kodin Kuvalehden 12 sivulta 32.*

Vaipparoskikset ja Alzheimer-laastarit kuuluvat jo arkeen ja elämään, mutta yhdessä ollaan, aina vain, tuli mitä tuli.

Voi tuota rakkautta, jo harmaahapsista mutta kaiken kestävää.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 12/2017 pääkirjoitus.

*Lue, miten saat lukuoikeuden KK:n digilehteen.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Jokaisen meistä pitäisi aloittaa harrastus, jossa ei ole luontaisesti hyvä. 

Uuden ja vieraan kokeileminen saattaa tuntua pelottavalta. Jos tekee jotain, missä tietää olevansa huono, voi olla varma, että saa kokea pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita. 

Hän, joka kokee omistavansa kaksi vasenta jalkaa, turhautuu zumbatunneilla, kun liikkeet vaihtuvat liian nopeasti.

Huonokuntoinen saa testata päättäväisyyttään monta kertaa, kun raahautuu juoksukouluun himoliikkujien kanssa.

Käsityötunneilla eripariset villasukat kutonut pohtii varmasti useaan otteeseen, sopisivatko keskeneräiset kudelmat sittenkin paremmin saunanlämmikkeeksi. 

Mitä hyötyä itsensä kiusaamisesta sitten on? Miksi pitäisi zumbata, juosta ja harrastaa käsitöitä, vaikka ei kiinnosta?

On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin.

Eikö vapaa-aikaan pitäisi kuulua iloisia asioita, jotka tuovat hyvää mieltä? 

Ehkä, mutta epämukavuusalueella itsestä oppii eniten. On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin ja epäonnistumisen tunteeseen. Epämukavuusalueella oma päättäväisyys pääsee testiin. 

Itsensä haastamisessa on muutakin etua. Jos haluaa todella nähdä itsensä kehittyvän, harrastuksen valinta oman mukavuusalueen ulkopuolelta on jopa suotavaa. 

Ehkä käsityötunneilla saatu huono kouluarvosana ei määritäkään sinua koko loppuelämääsi: voit silti olla kätevä käsistäsi ja oppia uuden tavan ilmaista luovuuttasi.

Lenkkipoluista voi tulla uusi tapa purkaa stressiä.

Kun on saanut juoksukoulussa apuja ja tukea hyvään juoksutekniikkaan, voi olla, että lähimaaston lenkkipoluista tulee uusi tapa purkaa stressiä. Sitkeä zumbailijakin löytää varmasti hetken, jolloin jalat tietävät, miten toimitaan ilman, että niitä tarvitsee katsoa koko ajan. 

Jos tekeekin lempiasioiden lisäksi asioita, joita ei osaa, voi olla varma, että oppiminen kestää läpi elämän. Ja kun lopulta onnistuu, se palkitsee enemmän kuin uskotkaan.

Toimittaja Anna Pihlajaniemi sai kuulla, ettei ole yhtä kuuluisa kuin Lordi ja Urho Kekkonen, mutta sitäkin tärkeämpi.

Selailin ekaluokan päättäneen tyttären koulupapereita. Yhden tehtävä kuului: Luettele tunnettuja suomalaisia.

Tytär oli kirjoittanut: Robin, Antti Tuisku, Elastinen, Tuuli, Iida Elina, Loordi, Tarja Halonen, Urho Kekonen, Sauli Niinistö, Sanni, Anna Puu.

Komea lista.

Juttelimme tyttären kanssa vähän ja opimme toisiltamme.

Sain tietää, että Iida Elina on joku, joka soittaa kannelta tosi hyvin YouTube-videoilla ja että Tuuli on ihana laulaja.

Tytär oppi, että Urho Kekonen oli presidentti, kun äiti oli lapsi eikä sata vuotta sitten. Ja että yhteen Kekkoseen mahtuu kolme koota.

Illalla harjasin tyttären tukkaa. Hän jatkoi keskustelua: ”Tehtävässä käskettiin miettiä tunnettujen ihmisten nimiä. Jos olisi pitänyt kirjoittaa tärkeitä, olisin kirjoittanut, että äiti. Mutta sinut tuntee aika harva.”

Se kuulosti loogiselta.

Kauniiltakin se kuulosti.

Meitä ihan tavallisia on valtavasti. Meidät tuntee harva, mutta jollekin olemme maailman tärkeimpiä.

Tosi tärkeänä oleminen on ihana ja vastuullinen homma.