Kai Lehtinen miettii, pitäisikö naimisiin mennessä allekirjoittaa itsemääräämisoikeussopimus. Sen turvin voisi lähteä kalaan, vaikka jonkun toisen mielestä olisikin siivouspäivä.

HERÄSIN AIKAISIN, ja teki mieli nousta heti ylös. Minulle sanottiin, että ylös ei voi nousta, koska muut nukkuvat vielä. Pyörin siis sängyssä. Ihmettelin, miksen voisi nousta, vaikka siltä tuntuu. Nukahdin vielä hetkeksi. Herättyäni tahdoin suihkuun, mutta minulle sanottiin, että olin ollut suihkussa jo eilen.

Joka päivä ei kuulemma vaihdeta uusia vaatteita ja eilinen paita käy vielä hyvin.

Teki mieli pukea uusi raidallinen pusero päälle, mutta joka päivä ei kuulemma vaihdeta uusia vaatteita ja eilinen paita käy vielä hyvin. Kun puin paidan päälle, venytin kaula-aukkoa tahallani. Menisi vain rikki koko paita.

Aamupalalla oli hyvää puuroa, jota teki mieli lisää. En kuitenkaan saanut, koska jokaiselle oli vain yksi lautasellinen, jottei paino nouse. Harmitti niin, että heitin lusikan seinään. Sitten en saanut enää edes kahvia.

PÄIVÄ ALKOI huonosti. Minua väsytti, mutta minulle sanottiin, että pitää lähteä ulkoilemaan. Aioin kävellä takaisin sänkyyni, mutta huoneeni ovi oli laitettu lukkoon. Kolistelin ovea ja huusin. Lopulta lähdin pihalle, vaikka ärsyttikin. Muuten voisin jäädä illalla ilman saunakaljaa.

Tekisi mieli muuttaa omaan asuntoon, mutta en saa. Tänne ei voi edes tuoda naista yökylään.

Haluaisin itse päättää, mitä teen vapaa-ajalla ja kenen kanssa vietän aikaa. Miksi en muka saa? Miksi joku toinen saa aina määräillä?

YLLÄ OLEVA ei kerro arjestani naisen kanssa, joka täällä asuu. Yritin kuvitella, miltä tuntuisi, jos ei saisi itse päättää tavallisista asioistaan.

Jos joku muu aina päättäisi, mitä saa tehdä ja mitä ei, määräileminen alkaisi kyllä jossain vaiheessa ottaa päähän. Ristiriitatilanteita syntyisi. Haastavasti käyttäytyvän leima voisi tulla nopeastikin otsaan.

Nainen, joka meillä asuu, työskentelee kehitysvammaisten parissa. Vuosien varrella monesta hänen työpaikkansa asiakkaasta on tullut minullekin hyvän päivän tuttu. Muutama on käynyt meillä kyläilemässäkin.

Jokainen, myös kehitysvammainen, voi itse päättää itseään koskevista asioista.

Samalla olen kuullut puhuttavan itsemääräämisen tärkeydestä ja viime keväänä voimaan tulleesta itsemääräämisoikeuslaista. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa sitä, että jokainen, myös kehitysvammainen, voi itse päättää itseään koskevista asioista.

MIELIKUVITUSLEIKKINI perusteella voin ymmärtää, että haastavaa käytöstä saattaa ilmestyä itse kullekin meistä, jos itsemääräämisoikeutta aletaan rajoittaa. Lain tarkoitus on vähentää juuri tätä rajoittamista.

Pohdintaa herättänee se, mitä tapahtuu, jos henkilö ei ymmärrä päätöstensä seurauksia. Hän saattaa toimia muiden mielestä itseään vastaan.
Toisaalta kuinka moni ei-kehitysvammaisista voi väittää, ettei tiedä tupakan vaarallisuudesta, ja silti polttaa?

NYKYÄÄN MONI tekee avioliittoa solmiessaan avioehdon. Miten olisi naimisiin mennessä myös itsemääräämisoikeussopimuksen allekirjoittaminen?

Seuraavan kerran kun tekisi lähtöä kalaan ja ovella seisoisi esteenä joku, jonka mielestä nyt on siivouspäivä, voisi todeta rauhallisesti, että rajoittaminen on kohdallani kielletty. Lain nimessä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 21/2016.
 

Motivaatiota retkahduksiin olisi, mutta tilaisuudet torpataan, Kai Lehtinen kirjoittaa kolumnissaan.

MONESTI OLEN LUKENUT valituksia siitä, miten vaikeaa on elää terveellisesti. Retkahduksia sattuu, eikä motivaatiota muutokseen tunnu löytyvän.

Väitän, että epäterveellisesti eläminen se vasta vaikeaa onkin. Etenkin, jos kotona asuu nainen, joka on vegetaristi, absolutisti ja sairaanhoitaja. Ruotuun palautus tapahtuu meillä ennen kuin retkahdus on ehtinyt tapahtuakaan.

POLTAN MIESSEURASSA välillä piipullisen tai sikarin. Alkutalvesta olin yksin kotona ja ajattelin nautiskella ulkoterassilla rauhassa piipullisen. Suuhuni saamani maku oli karvas ja epämiellyttävä. Kaadoin purut maahan ja sytytin uuden pesällisen. Taas sama juttu.

Koko tupakkapussi haisi kuvottavalle. Seuraavan kerran kauppaan mennessäni palautin pussin ja ihmettelin, mitä moskaa he oikein myyvät. Myyjäkin ihmetteli outoa hajua ja antoi korvaukseksi uudet tupakat.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

Jonkin ajan kuluttua nainen, joka meillä asuu, kysäisi, oliko piipputupakassa ollut jotain vikaa. Ihmettelin, mistä hän sen voi tietää, ja kerroin palauttaneeni koko pussin kauppaan. Nainen, joka meillä kieroilee, alkoi nauraa ja kertoi sekoittaneensa purujen sekaan valkosipulijauhetta. Koska vatsani ei kestä valkosipulia, hän arveli valkosipulin hajun tekevän polttamisesta epämiellyttävää.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

SYÖN VÄLILLÄ LIHAA, mutta talon kasvissyöjänaisväki kieltää lihan viemisen jääkaappiin, koska se saastuttaisi viattomat kasvisparat. Kotona syönkin kasvispainotteisesti, mutta välillä himon iskiessä grillailen takapihalla makkaraa ja yritän nauttia siitä omantunnon huomautuksista huolimatta. Vuosien kuluessa omantunnon ääni on kummasti alkanut muistuttaa erään meillä asuvan naisen ääntä.

Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi.

Yhtenä päivänä ostin voirasian ja piilotin sen jääkaappiin tofupakkauksen ja soijamaidon taakse. Sopivana hetkenä sipaisin siitä syntisen paksun kerroksen vaalean vehnäleivän päälle. Ehdin syödä vähän aikaa ennen kuin tajusin, ettei kaikki ole kunnossa. Tutkin voirasiaa ja ymmärsin, että nyt pelataan kovilla panoksilla. Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi. Kävelevä Käypä hoito -suositus oli taas askeleen edellä. Kolesteroliarvojen ja kohonneen verenpaineen omavalvonta ei pettänyt tälläkään kertaa.

Oluttölkkiin oli vaihdettu simaa.

Saunoimme vapun tienoilla ja kävin välillä vilvoittelemassa terassilla ja ottamassa huikan oluttölkistä. Nainen, joka saunoi kanssani, käväisi myös ulkona. Seuraavalla vilvoittelukerralla olutkulaus meinasi saman tien mennä väärään kurkkuun. Tölkkiin oli vaihdettu simaa.

ENTÄS SITTEN LIIKUNTA? Jos erehdyn sohvalle, kävelysauvat heitetään päälleni ja minut kiskotaan mukaan lenkille. Motivaatiota retkahduksiin kyllä olisi, mutta tilaisuuksia ei.

Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Muutama viikko sitten ajattelin pitkästä aikaa polttaa sikarin. Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Mietin hetken, menenkö saman tien sisälle mainitsemaan asiasta. Toisaalta silloin paljastuisi, että olin juuri ollut aikeissa polttaa. Pohdin myös vastaiskua. Entä jos vaihtaisin soijanakit oikeisiin nakkeihin tai laittaisin kasvisliemikuutioiden tilalle lihaliemikuutioita? Jos oikein uhkarohkeaksi heittäytyisin, voisin vaihtaa härkäpapupyörykät jauhelihaversioihin ja katsoa naisväen ilmeitä, kun ilmoittaisin asiasta vasta ruokailun jälkeen. Samalla perääntyisin vaivihkaa kohti ulko-ovea. Terveyden kanssa ei pidä leikkiä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2017.

Kesällä ehtii vaikka mitä: nuuskia ruusuja ja muistella lapsuuden mökkeilyä, kirjoittaa Minna McGill.

Tänä kesänä tapahtunutta:

Olen käynyt nuuskimassa juhannusruusua saunamökin vierustalla ja tuntenut aamukasteisen nurmikon paljaiden jalkojeni alla.

Olen pyydystänyt mökkiin eksyneen perhosen lasimukilla ja päästänyt sen lentämään ulos vapauteen.

Olen poiminut metsämansikoita mökin vierustalta ja pujottanut niitä heinänkorteen kuten pieni Minna joskus 70-luvulla.

Olen tuijottanut koleassa illassa villasukat jalassa juhannusnuotion hiillosta. Voi mummo kun tietäisit, millaisia säitä on pidellyt.

Olen käpertynyt peiton alle keinuun kirja vatsan päällä.

Olen käpertynyt peiton alle keinuun ja nukahtanut iso pala raparperipiirakkaa vatsassani ja kirja vatsan päällä.

Olen piirtänyt sormellani rannan vaaleaan hiekkaan sydämen ja antanut sitten aallon huuhdella sen.

Olen kuunnellut aamuyöstä sirkkojen sirinää ja kalaparven loisketta ja katsellut peilityyntä järveä.

Olen istahtanut laiturin nokkaan, työntänyt jalat veteen ja miltei salaa toivonut kuten lapsena, että hauki puraisisi varpaaseen. Eikä sittenkään!

Oi kesä ja tämä ihana haikeus, jatku vielä pitkään.

Olen jokaikinen päivä muistellut mummoa ja pappaa ja lapsuuden kesiä mökillä.

Enkä koskaan enkä missään ole yhtä voimakkaasti läsnä sekä menneessä että tässä päivässä.

Oi kesä ja tämä ihana haikeus, jatku vielä pitkään.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 14/2017 pääkirjoitus.

Syön mieluummin herkkuja aivan vähän joka päivä kuin yhtenä päivänä paljon. 

"Muillakin on, miksei meillä", seitsemänvuotias kysyi keväällä. Hän oli vakaasti päättänyt, että meidänkin oli aika ottaa käyttöön karkkipäivä. Sellaiseksi sopisi lauantai.

Tuli lauantai ja kävimme ostamassa lähikaupasta tikkarin ja karkkipussin. Tikkarin jälkeen lapsi lajitteli karkit lautaselle. Pari meni suuhun, loput jäivät lautaselle. Ei maistunut.

Seuraavalla viikolla sama juttu.

Kesällä lapsi ei ole muistanut kysyä karkkipäivästä kertaakaan.

Sitä seuraavalla emme muistaneet, että juuri lauantaina olisi pitänyt syödä karkkia. Nyt kesällä lapsi ei ole muistanut kysyä karkkipäivästä kertaakaan, joten ehkä lopetamme kokeilun tähän.

Syö herkkuja aina kun tekee mieli, mutta vain aivan vähän kerrallaan.

Karkkipäivättömyys ei meillä tarkoita elämää karkitta tai herkuitta. Ne vain kuuluvat lähes jokapäiväiseen elämäämme. Syömme keksejä, jäätelöä, suklaata tai vaikkapa tikkarin ruuan päälle tai välipalaksi. Automatkalla, retkellä ja leffassa herkuttelemme myös. Mottoni on: syö herkkuja aina kun tekee mieli, mutta vain aivan vähän kerrallaan.

En tiedä, mutta voi olla, että juuri tämän tavan ansiosta myös lapsemme on karkkien ja jäätelön kohtuukäyttäjä. Tai sitten hän ei vain pidä (tällä hetkellä) makeasta.

Toimittaja Salla Laurila tietää, että netti ja sosiaalinen media eivät eristä meitä toisistaan, vaan tuovat lähemmäksi.

Minulla ja poikaystävälläni on suunnitelmia kuluvalle kesälle. Aiomme viettää yhteistä aikaa katsomalla niitä televisiosarjoja, jotka saavat meidät molemmat nauramaan. Viikonloppusuunnitelmiin kuuluu pitkäaikainen haave: yhteinen aamupalahetki, jolloin kummallakaan ei ole kiire minnekään. 

Televisiosarjojen katselu onnistuu, kun kumpikin katsoo samaa jaksoa yhtä aikaa omilla tahoillaan ja vitseille nauretaan puhelimessa. 

Erityistä näissä suunnitelmissa on se, että ne tullaan toteuttamaan netissä. Kun välimatkaa toisen luo on parituhatta kilometriä, yhteiset hetket koetaan suurimmaksi osaksi videopuhelun välityksellä.

Televisiosarjojen katselu onnistuu, kun kumpikin katsoo samaa jaksoa yhtä aikaa omilla tahoillaan ja vitseille nauretaan puhelimessa. Aamupalan kumpikin joutuu tekemään itse, mutta sen jälkeen puhelimet nostetaan pöydälle ja yhteinen, kiireetön hetki alkaa. 

Ilahdun, kun poikaystävä lähettää kuvia arjen hetkistään.

Jotkut väittävät, että netti ja sosiaalinen media vievät ihmiset loitommaksi toisistaan. Se ei ole totta. Ilahdun, kun poikaystävä lähettää kuvia arjen hetkistään. Vastaan hassulla kuvalla, enkä voi lakata nauramasta hänen ironisille kommenteilleen. Vaikka rakas asuisikin kaukana, netin ansiosta hän on läsnä joka päivä.