Kun Kai Lehtinen hiihtää, jossain lähistöllä on yleensä nainen, joka heillä asuu. Hänellä on kamera kädessä.

HIIHDÄMME PERÄKKÄIN vanhoilla leveillä metsäsuksilla. Nainen, joka meillä asuu, hiihtää edellä, pysähtyy yllättäen mäen alla ja alkaa kaivaa taskuaan. Väistän viime tipassa ja onnistun nippa nappa ohittamaan hänet kaatumatta.

Pysähdyn ja ihmettelen, että mitä nyt. Kuulemma kuusen oksat olivat kauniin lumiset, joten niistä piti pysähtyä ottamaan kuvia.

Sama tahti jatkuu koko hiihtoreissun. Lumisessa maisemassa riittää kuvattavaa.

Vaihdan suosiolla etummaiseksi, jotta vältyn äkkipysäyksiltä.

En ymmärrä, miten hiihtäessä ehtii nähdä kauniin lumikuvion alamäen kuusissa, kun pitäisi keskittyä katsomaan eteensä.

 

KESÄISIN VAUHTI EI pohjoisen metsissä kulkiessa ole niin kova kuin talvella hiihtäessä. Peräänajoja ei siis satu, vaikka nainen, joka meillä asuu, pysähtyy kuvaamaan jokaista kiveä, kelopuuta ja kasvia. Etenkin kelottuneet kannot pitää kuvata eri suunnista, kaukaa ja läheltä.

Eikä kuvaaminen riitä. Me myös raahaamme kantoja mökin pihapiiriin, välillä jopa peräkärryllä.

No, kauniitahan ne ovat, ja kuukkelitkin lentävät niihin istuskelemaan.

Koska puolisoni keskittyy kuvatessaan katsomaan maastoa lähietäisyydeltä, hän ei hetken kuluttua tiedä, missä on. Kuljemmekin yleensä huutoetäisyydellä, jotta takana tuleva kelokuvaaja löytää oikean suunnan. Talvella latua seuratessa ei niin helposti pääse eksymään.

Kun kuljemme joen rantoja, etsimme erilaisia saaliita. Toinen vaanii hyviä kalapaikkoja, toinen kantopaikkoja.

Jaksan ihmetellä tätä kantoharrastusta.

Toisaalta siippani ei myöskään aina ymmärrä päiväkausia kestäviä kalareissuja, joita teen säässä kuin säässä. No, tärkeintä kai on, että ihmisellä on asioita, joista hän jaksaa innostua.

MENNEINÄ VUOSINA kotipihamme oli talvisin täynnä leikkiviä lapsia, lumilinnoja, lumiukkoja, hyppyreitä, pulkkia, kelkkoja ja suksia.

Viime vuosina on täytynyt totutella siihen, että lumitekeleitä pitää itse rakentaa, jos niitä haluaa pihalla katsella. Lapset ovat kasvaneet ulos lumileikeistä.  

Enää ei hiihtokeleillä tarvitse sovitella puolelle tusinalle lapselle monoja ja sauvoja, korjailla suksia ja kelkkoja, auttaa hyppyreiden rakentamisessa ja nostella pieniä hiihtäjiä pystyyn.

Nykyään riittää, kun vilkaisee välillä taaksepäin, jotta nainen, joka meillä asuu, pysyy näköetäisyydellä. Perässähiihtäjien määrä on oleellisesti vähentynyt.

HIIHTOREISSUN NAUTINTOJA on pysähtyä aika ajoin juomaan termoskannusta mehua. Parta ja kulmakarvat huurteessa se maistuu taivaalliselta.

Murrosikäisiä ei hiihtoreissulle tahdo saada. Kuuma mehu ja vanhempien seura eivät kumma kyllä herätä innostusta lähteä pakkaseen tarpomaan.

Vuodesta toiseen takana tai edessä jaksaa sentään sivakoida nainen, joka meillä asuu ja jolle tällainen ukkoontunut seura vanhoissa, kulahtaneissa hiihtotamineissaankin on riittävä houkutin.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2015.

Toimittaja Tarja Hirvasnorolle pyöräily on ennen kaikkea pään huoltoa.

Pyöräilylenkkini ensimmäinen vartti on taas silkkaa hatutusta.

Ruumiillisesta rasituksesta se ei johdu, koska reitin alku on pelkkää alamäkeä. Se kumpuaa puhtaasti pääni sisältä. Siellä ilmeisesti asustaa joku, jonka mielestä mikään, mitä teen, ei ole tarpeeksi hyvää.

Etpä ole viitsinyt vetää intervalleja, kun ei pyöräily suju yhtään nopeammin kuin keväällä, sisäinen ääni natkuttaa.

Ja samaa junnausta se on muuten töissäkin, se jatkaa.

Ääni käy läpi joukon muitakin elämän osa-alueita, joissa olen epäonnistunut, ennen kuin se heittää bravuurinsa: Ja taas sinä kieriskelet itsesäälissä, vaikka pitäisi keskittyä kuntoiluun! Opettele jo keskittymään, aikuinen ihminen!

Huomioni alkaa karkailla päätä kiristävän vanteen alta ympäristöön.

Seuraavat puoli tuntia pyörälenkistä ovatkin sitten jauhamista. Mieli jauhaa päivän harmitusteemaa, jalat polkimia, ja sekä pää että jalat ovat yhtä vihaisia. Hyvä niin, sillä reitin tiukimmat ylämäet osuvat tähän puolituntiseen.

Mutta samaan aikaan tapahtuu muutakin. Huomioni alkaa karkailla päätä kiristävän vanteen alta ympäristöön.

Kappas, osmankäämien sikarit ovat jo valmiita.

Mitä ihmettä, lauloiko tuolla pajulintu, vaikka nyt on jo melkein syksy?

Loppulenkin aikana hiki valuu kunnolla. Sen mukana – tämä on joka kerta yhtä ihmeellistä! – valuvat kuonat pään sisältä. Sisäisen äänen jurputus vaimenee ja pienenee. Lopulta se kuulostaa vain huvittavalta, vähän kuin kiukkuisesti kimittävältä sarjakuvahahmolta.

Luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan säännöllinen liikunta vähentää stressiä, masennusta, aggressiota ja kyynisyyttä. Niin se tosiaan taitaa tehdä.

Minulla se toimii myös käänteisesti: mitä useammin hatuttaa, sitä tehokkaammin kunto nousee.

Koska sukupuolittuneilla titteleillä ei ole väliä, vaihdetaan esi- ja virkamiehet naisiksi, kirjoittaa Tarja Hirvasnoro.

Kauhea hulabaloo siitä syntyi, kun Aamulehti ilmoitti ottavansa käyttöön sukupuolineutraalit tittelit. Jatkossa lehti ei kirjoita eduskunnan puhemiehestä vaan puheenjohtajasta. Palomies on pelastaja ja uskottu mies pelkkä uskottu.

Muutos loukkasi monia, ainakin some-metelistä päätellen.

Tiedättekö, jos minulta kysytään, niin ei mitään väliä. Minulle käy kaikki. Voin olla jatkossa vaikka lehtimies, jos päätetään kääntää ajan rattaita kunnolla taaksepäin ja palauttaa käyttöön kaikki perinteiset miestittelit.

Suomen ensimmäinen naistoimittaja Tekla Hultin joutui jopa anomaan vapautusta sukupuolestaan, ennen kuin hän pääsi opiskelemaan Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon, mutta ihan niin perinteikkäiksi emme kai sentään rupea. Tai miksi ei. Jos yliopistosta tulee tiedemiehiä, niin jossain kohdassa sukupuoli joka tapauksessa vaihtuu.

Sitten on yksi vielä parempi idea. Se ei ole uusi enkä minä en ole sitä keksinyt, mutta minusta se pitäisi lopultakin ottaa käyttöön – koska sukupuolittuneet tittelit eivät kerta kaikkiaan haittaa ketään: vaihdetaan miespäätteiset tittelit naispäätteisiksi.

Kutsutaan siis liike- ja varusmiehiä sukupuoleen katsomatta liikenaisiksi ja varusnaisiksi. Päällikön tehtäviin edenneet miehet ovat vastedes esinaisia, ja tuomioistuimia valvoo eduskunnan oikeusasianainen Petri Jääskeläinen.

Ei se yhtään sen hassummalta kuulosta kuin eduskunnan puhemies Maria Lohela.