En minä voi olla masentunut, ajatteli opettaja Katri Rauanjoki kuullessaan diagnoosin. Siitä alkoi pitkä matka kohti kykyä unelmoida.

Seitsemän vuotta sitten katsoin työterveyspsykologia silmiin ja yritin vastata yksinkertaiseen kysymykseen: Miltä nyt tuntuu, kun sinulla on todettu keskivaikea masennus?

Ensimmäinen reaktioni oli kieltää tosiasiat. En minä voi olla masentunut!

Iloinen, reipas ja touhukas Katri ei masennu, korkeintaan väsyy välillä.

Tai ahdistuu, ei saa unta eikä pysty keskittymään, ei pysty tekemään suunnitelmia eikä jaksa unelmoida, ajattelee ehkä liikaa kuolemaa ja liian vähän elämää – mutta eihän se ole masennusta.

Eihän?

KYLLÄ SE OLI masennusta, pitkän ajan kuluessa paikoilleen hiipinyttä ja ylirasituksen varjossa juurtunutta. Se oli ilmestynyt kuin Muumien kaikenjäädyttävä Mörkö makuuhuoneen nurkkaan hönkimään.

Mörön tunnistaminen sai aikaan prosessin, joka tavallaan sekä pahensi että paransi elämääni.

Pelkäsin, että lääkkeet muuttavat persoonaani.

Minut passitettiin muutaman viikon sairauslomalle ja aloitin mielialalääkkeet. Molemmat asiat tuntuivat musertavilta.

Pelkäsin, että lääkkeet muuttavat persoonaani ja töistä en halunnut jäädä pois. Koko kymmenvuotisen opettajan urani aikana olin ollut sairauslomalla yhteensä viikon verran. Ajattelin, että ilman minua työpaikalla ei yksinkertaisesti tultaisi toimeen.

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin elämäni näin näköalattomaksi.

TODELLISUUS EROSI kuvitelmistani. Mielialalääkkeet olivat kuin kipulääkettä, joka vei pois ahdistuksen terävimmän kärjen. Pystyin taas nukkumaan.

Kotona ollessani minulla oli pitkästä aikaa mahdollisuus ajatella. Istuin keinutuolissa, kudoin ja katselin ikkunasta ulos.

Kun annoin itselleni luvan pysähtyä, huomasin, että olin aivan poikki. Samalla muistin, ettei kyseessä ollut ensimmäinen kerta, kun tunsin elämäni näin näköalattomaksi.

Ostin itselleni pienen unikkokantisen kirjan, johon aloin kirjoittaa ajatuksiani masennuksesta. Tarkoitukseni oli kirjata ylös tuntemuksiani, jotta en unohtaisi ja silottaisi niitä myöhemmin.

Unikkokantiseen kirjaan kirjoitin tuntemuksiani, jotta en myöhemmin silottaisi niitä.
Unikkokantiseen kirjaan kirjoitin tuntemuksiani, jotta en myöhemmin silottaisi niitä.

TAMMIKUUSSA PALASIN opettamaan. Huomasin, että poissaollessani asiat olivat luistaneet totuttuun tapaan. En ollutkaan korvaamaton.

Toisaalta sain tuntea olevani tärkeä osa työyhteisöä. Koulun johto ja kollegat ottivat minut lämpimästi vastaan ja tukivat, kun sitä tarvitsin. Minun ei tarvinnut olla reippaampi kuin olin tai piilotella sairauttani.

Työ teki minulle hyvää vaikka tuntuikin välillä raskaalta.

Opettaminen on kokonaisvaltaista työtä, johon pitää heittäytyä koko persoonallaan. Se kuitenkin auttoi minua saamaan hetkeksi ajatukseni pois sairaudesta, ja nuorten kanssa touhuaminen antoi energiaa.

MINUA KOHTASI ONNENPOTKU: muutaman kuukauden etsimisen ja kuntoutuslausuntojen hakemisen jälkeen löysin itselleni terapeutin. Hän oli eläkeiän kynnyksellä oleva mies, kokenut ja ammattitaitoinen.

Tapasimme kahdesti viikossa seuraavien kahden vuoden ajan. Kättelimme, asetuin sohvalle makaamaan kuin amerikkalaisissa sarjoissa ja aukaisin suuni.

Terapeutti oli pääasiassa vaiti. Minun tehtäväni oli löytää elämäni solmukohdat.

Olin ollut masennukselle altis koko elämäni.

Puhuimme synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, jonka sairastin keskimmäisen lapseni saatuani. Masennus ilmeni iltaisin; pimeän myötä aamun virkeys ja iloisuus vaihtui synkkiin ja ahdistaviin ajatuksiin kuolemasta, sodasta ja väkivallasta.

Puhuimme myös lapsuudestani ja nuoruudestani, vahvoista, ajoittain toistuvista surullisuuden ja masennuksen tunteista, jolle ei ollut konkreettista syytä.

Huomasin, että olin ollut masennukselle altis koko elämäni.

EDISTYIN HITAASTI JA varmasti. Lääkkeiden annostus pudotettiin puoleen. Puhuin ystävilleni, sain vertaistukea. Elin normaalin vilkasta, rasittavaa ja ihanaa kolmen lapsen perhe-elämää.

Kävin terapiassa läpi tunteitani ja opin keinoja, jolla hallita tai hillitä mielialojani. Aina kaiken aikatauluttaminen ei onnistunut, ja muutaman kerran juoksin oppitunnille suoraan terapiasta kyyneleet poskille noruen.

Ryhdyin kirjoittamaan tarinaa unikkovihkoon keräämistäni tuntemuksista. Kirjoittaminen oli alkanut omasta kokemuksestani, mutta saanut nopeasti ympärilleen paljon fiktiivistä ainesta.

Tosielämässä puolisot eivät aina jaksa masentuneita kumppaneitaan.

Emmin kirjan aloittamista, koska minusta tuntui, että masennuskertomuksia oli jo riittävästi. Ystävien kannustus puski minua kuitenkin eteenpäin: tekstini tuntui kertovan tarpeellista tarinaa.

Kirjoittaminen on ollut aivan pikkulapsesta saakka suuri ilonaiheeni ja samalla tie itsetuntemukseen. Ei siis ollut ihme, että Mörön möristessäkin tartuin kynään.

Fiktiivisen maailman luominen helpotti, kun oikean elämäni palaset menivät mullin mallin.

Joinain päivinä hengittäminen oli kova työ.

TOSIELÄMÄSSÄ PUOLISOT eivät aina jaksa masentuneita kumppaneitaan eikä yhteiselämä tai sen loppuminen ole yhteisiä päätöksiä.

Eteeni tuli päiviä, jolloin minun piti tarttua Pirkko Saision Punaiseen erokirjaan ja lukea sen alusta sanat: "On avattava ovia; on suljettava niitä. / On muistettava sulkea taakse jäävät ovet. On muistettava / hengittää."

Joinain päivinä hengittäminen oli iso työ.

Keskellä eroa, kipua ja huolta lasten pärjäämisestä minulla oli kuitenkin yksi pelko ylitse muiden. Entä jos sairastun uudestaan?

Opin yhä enemmän itsestäni ja sain työkaluja, joilla autoin itseäni jaksamaan.

Kaiken muun ajattelin jaksavani, mutta en elämästä värit nielevää masennusta. Se olisi ollut liikaa.

Niinpä etsin itselleni uuden terapeutin, tällä kertaa ikäiseni naisen, jonka kanssa kävimme läpi kriisiäni.

Hengitys hengitykseltä tulin vahvemmaksi. Opin yhä enemmän itsestäni ja sain työkaluja, joilla autoin itseäni jaksamaan.

Keskelle oikeastaan koko elämäni synkintä aikaa sattui myös yksi elämäni ihanimmista hetkistä: pieni, vasta perustettu kustantaja ilmoitti julkaisevansa esikoisromaanini Muurin.

Olin haltioissani. Kustannussopimus nosti itsetuntoani, mutta myös näytti, kuinka valtavan tärkeää kirjoittaminen minulle oli.

Osaan suojella sisintäni ja pitää huolta itsestäni.

VÄHITELLEN OLEN OPPINUT puhumaan masennuksesta avoimesti ja ilman häpeää. Helppoa se ei ole vieläkään.

Elämäni on raskaampaa kuin ennen viimeisintä sairastumistani: tiedän, että uusi sairausjakso on mahdollinen.

Toisaalta arkeni on paljon aiempaa parempaa, koska olen oppinut elämästä paljon. Osaan suojella sisintäni ja pitää huolta itsestäni, samalla tavalla kuin huolehdin muista.

Entä mitä kuuluu unikkokantisesta vihkosta lähteneelle tarinalle?

Se on versonut ja haarautunut moneen kertaan, kasvanut kokonaiseksi unikkokantiseksi kirjaksi.

Näinä päivinä sulkeutuu masennukseni yksi ympyrä, kun toinen romaanini Jonain keväänä herään ilmestyy. Sen sivuilla elää Kertun kertomus, kokemuksestani kasvanut. Siinä on toivoakseni sairauden koko kirjo: mustasta epätoivosta uudenlaisen elämän silmuun saakka.

Syön mielialalääkkeitä luultavasti lopun elämääni.

OMASSA ELÄMÄSSÄNI mitään ei ole voitettu eikä mistään täysin parannuttu, niin kuin ei kroonisessa sairaudessa koskaan. Syön mielialalääkkeitä luultavasti lopun elämääni, mutta niin syö verenpainetautinenkin omiaan.

Olen edelleen temperamenttinen oma itseni. Kasvatan ikkunalaudalla tomaatintaimia ja odotan malttamattomana kesää.

Olen yhä altis putoamaan mustaan pyörteeseen, jota masennukseksi kutsutaan. Mutta osaan jo varoa sitä ja vetää itseni tarvittaessa reunalta ylös.

Toukokuu on pian täällä. Se on täynnä värejä ja valoa. Ja unelmat, ne Mörön mukana kadonneet, ne ovat tulleet takaisin.

Hertta opettaa minulle hengittämistä.
Hertta opettaa minulle hengittämistä.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2016.

Vierailija

Katri ei tajunnut sairastavansa masennusta: "Vasta kun annoin itselleni luvan pysähtyä, huomasin että olin aivan poikki"

Kiitos, että kerroit tarinasi, nimimerkki H.M . Se oli surullista luettavaa, mutta tekstistä pystyi näkemään, että olet jo päässyt paljon eteenpäin. Kun oppisi itseään armahtamaan ja vähentämään vaatimista, se olisi meille monelle muullekin varmasti tarpeellinen taito. Voimia ja hyvää jatkoa sinulle edelleen!
Lue kommentti
H.M.

Katri ei tajunnut sairastavansa masennusta: "Vasta kun annoin itselleni luvan pysähtyä, huomasin että olin aivan poikki"

En pystynyt lukemaan juttua Katrista kokonaan,luin hyppimällä lauseen sieltä,toisen täältä.Ahdistaa niin kovasti kun olen pohjamutia myöten kokenut masennuksen ja kaiken siihen liittyvän.Olin yksinhuoltaja ja työssä urakkaluonteisessa hommassa.Olen perfektionisti,täydellisyyteen taipuvainen henkilö.Työ oli tosi kiireistä ja tuntui aina etten pysty tekemään työtäni täydellisesti.Kiitosta kylläkin sain työnantajalta sekä asiakkailta mutta se ei riittänyt minulle.Vaadin itseltäni todella paljon...
Lue kommentti

Motivaatiota retkahduksiin olisi, mutta tilaisuudet torpataan, Kai Lehtinen kirjoittaa kolumnissaan.

MONESTI OLEN LUKENUT valituksia siitä, miten vaikeaa on elää terveellisesti. Retkahduksia sattuu, eikä motivaatiota muutokseen tunnu löytyvän.

Väitän, että epäterveellisesti eläminen se vasta vaikeaa onkin. Etenkin, jos kotona asuu nainen, joka on vegetaristi, absolutisti ja sairaanhoitaja. Ruotuun palautus tapahtuu meillä ennen kuin retkahdus on ehtinyt tapahtuakaan.

POLTAN MIESSEURASSA välillä piipullisen tai sikarin. Alkutalvesta olin yksin kotona ja ajattelin nautiskella ulkoterassilla rauhassa piipullisen. Suuhuni saamani maku oli karvas ja epämiellyttävä. Kaadoin purut maahan ja sytytin uuden pesällisen. Taas sama juttu.

Koko tupakkapussi haisi kuvottavalle. Seuraavan kerran kauppaan mennessäni palautin pussin ja ihmettelin, mitä moskaa he oikein myyvät. Myyjäkin ihmetteli outoa hajua ja antoi korvaukseksi uudet tupakat.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

Jonkin ajan kuluttua nainen, joka meillä asuu, kysäisi, oliko piipputupakassa ollut jotain vikaa. Ihmettelin, mistä hän sen voi tietää, ja kerroin palauttaneeni koko pussin kauppaan. Nainen, joka meillä kieroilee, alkoi nauraa ja kertoi sekoittaneensa purujen sekaan valkosipulijauhetta. Koska vatsani ei kestä valkosipulia, hän arveli valkosipulin hajun tekevän polttamisesta epämiellyttävää.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

SYÖN VÄLILLÄ LIHAA, mutta talon kasvissyöjänaisväki kieltää lihan viemisen jääkaappiin, koska se saastuttaisi viattomat kasvisparat. Kotona syönkin kasvispainotteisesti, mutta välillä himon iskiessä grillailen takapihalla makkaraa ja yritän nauttia siitä omantunnon huomautuksista huolimatta. Vuosien kuluessa omantunnon ääni on kummasti alkanut muistuttaa erään meillä asuvan naisen ääntä.

Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi.

Yhtenä päivänä ostin voirasian ja piilotin sen jääkaappiin tofupakkauksen ja soijamaidon taakse. Sopivana hetkenä sipaisin siitä syntisen paksun kerroksen vaalean vehnäleivän päälle. Ehdin syödä vähän aikaa ennen kuin tajusin, ettei kaikki ole kunnossa. Tutkin voirasiaa ja ymmärsin, että nyt pelataan kovilla panoksilla. Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi. Kävelevä Käypä hoito -suositus oli taas askeleen edellä. Kolesteroliarvojen ja kohonneen verenpaineen omavalvonta ei pettänyt tälläkään kertaa.

Oluttölkkiin oli vaihdettu simaa.

Saunoimme vapun tienoilla ja kävin välillä vilvoittelemassa terassilla ja ottamassa huikan oluttölkistä. Nainen, joka saunoi kanssani, käväisi myös ulkona. Seuraavalla vilvoittelukerralla olutkulaus meinasi saman tien mennä väärään kurkkuun. Tölkkiin oli vaihdettu simaa.

ENTÄS SITTEN LIIKUNTA? Jos erehdyn sohvalle, kävelysauvat heitetään päälleni ja minut kiskotaan mukaan lenkille. Motivaatiota retkahduksiin kyllä olisi, mutta tilaisuuksia ei.

Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Muutama viikko sitten ajattelin pitkästä aikaa polttaa sikarin. Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Mietin hetken, menenkö saman tien sisälle mainitsemaan asiasta. Toisaalta silloin paljastuisi, että olin juuri ollut aikeissa polttaa. Pohdin myös vastaiskua. Entä jos vaihtaisin soijanakit oikeisiin nakkeihin tai laittaisin kasvisliemikuutioiden tilalle lihaliemikuutioita? Jos oikein uhkarohkeaksi heittäytyisin, voisin vaihtaa härkäpapupyörykät jauhelihaversioihin ja katsoa naisväen ilmeitä, kun ilmoittaisin asiasta vasta ruokailun jälkeen. Samalla perääntyisin vaivihkaa kohti ulko-ovea. Terveyden kanssa ei pidä leikkiä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2017.

Kesällä ehtii vaikka mitä: nuuskia ruusuja ja muistella lapsuuden mökkeilyä, kirjoittaa Minna McGill.

Tänä kesänä tapahtunutta:

Olen käynyt nuuskimassa juhannusruusua saunamökin vierustalla ja tuntenut aamukasteisen nurmikon paljaiden jalkojeni alla.

Olen pyydystänyt mökkiin eksyneen perhosen lasimukilla ja päästänyt sen lentämään ulos vapauteen.

Olen poiminut metsämansikoita mökin vierustalta ja pujottanut niitä heinänkorteen kuten pieni Minna joskus 70-luvulla.

Olen tuijottanut koleassa illassa villasukat jalassa juhannusnuotion hiillosta. Voi mummo kun tietäisit, millaisia säitä on pidellyt.

Olen käpertynyt peiton alle keinuun kirja vatsan päällä.

Olen käpertynyt peiton alle keinuun ja nukahtanut iso pala raparperipiirakkaa vatsassani ja kirja vatsan päällä.

Olen piirtänyt sormellani rannan vaaleaan hiekkaan sydämen ja antanut sitten aallon huuhdella sen.

Olen kuunnellut aamuyöstä sirkkojen sirinää ja kalaparven loisketta ja katsellut peilityyntä järveä.

Olen istahtanut laiturin nokkaan, työntänyt jalat veteen ja miltei salaa toivonut kuten lapsena, että hauki puraisisi varpaaseen. Eikä sittenkään!

Oi kesä ja tämä ihana haikeus, jatku vielä pitkään.

Olen jokaikinen päivä muistellut mummoa ja pappaa ja lapsuuden kesiä mökillä.

Enkä koskaan enkä missään ole yhtä voimakkaasti läsnä sekä menneessä että tässä päivässä.

Oi kesä ja tämä ihana haikeus, jatku vielä pitkään.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 14/2017 pääkirjoitus.

siipirikko

Voi mummo kun tietäisit, millaisia säitä on pidellyt

niin, ne lapsuudenkesät olivat kuin aapiskirjasta, aurinko paistoi, taivas oli kauniin sinivalkoinen ja linnut visertelivät suloisesti. Nyt kun kuulee harvinaisen varpusen äänen, näkee silmissään pihanalueen jossa ne lentelivät. Aitan hirsiseinän raosta tuli auringonsäde ja vanha säiden muokkaama ovi narisi aukaistessa. Lämmintä hiekkatietä,jonka keskellä heinää kasvoi voimennä läpsytellä rantaan, jossa äiti oli huuhtomassa lämpimässä tyynessä vedessä pyykkiä. Voi niitä autuaan huolettomia...
Lue kommentti

Syön mieluummin herkkuja aivan vähän joka päivä kuin yhtenä päivänä paljon. 

"Muillakin on, miksei meillä", seitsemänvuotias kysyi keväällä. Hän oli vakaasti päättänyt, että meidänkin oli aika ottaa käyttöön karkkipäivä. Sellaiseksi sopisi lauantai.

Tuli lauantai ja kävimme ostamassa lähikaupasta tikkarin ja karkkipussin. Tikkarin jälkeen lapsi lajitteli karkit lautaselle. Pari meni suuhun, loput jäivät lautaselle. Ei maistunut.

Seuraavalla viikolla sama juttu.

Kesällä lapsi ei ole muistanut kysyä karkkipäivästä kertaakaan.

Sitä seuraavalla emme muistaneet, että juuri lauantaina olisi pitänyt syödä karkkia. Nyt kesällä lapsi ei ole muistanut kysyä karkkipäivästä kertaakaan, joten ehkä lopetamme kokeilun tähän.

Syö herkkuja aina kun tekee mieli, mutta vain aivan vähän kerrallaan.

Karkkipäivättömyys ei meillä tarkoita elämää karkitta tai herkuitta. Ne vain kuuluvat lähes jokapäiväiseen elämäämme. Syömme keksejä, jäätelöä, suklaata tai vaikkapa tikkarin ruuan päälle tai välipalaksi. Automatkalla, retkellä ja leffassa herkuttelemme myös. Mottoni on: syö herkkuja aina kun tekee mieli, mutta vain aivan vähän kerrallaan.

En tiedä, mutta voi olla, että juuri tämän tavan ansiosta myös lapsemme on karkkien ja jäätelön kohtuukäyttäjä. Tai sitten hän ei vain pidä (tällä hetkellä) makeasta.

Toimittaja Salla Laurila tietää, että netti ja sosiaalinen media eivät eristä meitä toisistaan, vaan tuovat lähemmäksi.

Minulla ja poikaystävälläni on suunnitelmia kuluvalle kesälle. Aiomme viettää yhteistä aikaa katsomalla niitä televisiosarjoja, jotka saavat meidät molemmat nauramaan. Viikonloppusuunnitelmiin kuuluu pitkäaikainen haave: yhteinen aamupalahetki, jolloin kummallakaan ei ole kiire minnekään. 

Televisiosarjojen katselu onnistuu, kun kumpikin katsoo samaa jaksoa yhtä aikaa omilla tahoillaan ja vitseille nauretaan puhelimessa. 

Erityistä näissä suunnitelmissa on se, että ne tullaan toteuttamaan netissä. Kun välimatkaa toisen luo on parituhatta kilometriä, yhteiset hetket koetaan suurimmaksi osaksi videopuhelun välityksellä.

Televisiosarjojen katselu onnistuu, kun kumpikin katsoo samaa jaksoa yhtä aikaa omilla tahoillaan ja vitseille nauretaan puhelimessa. Aamupalan kumpikin joutuu tekemään itse, mutta sen jälkeen puhelimet nostetaan pöydälle ja yhteinen, kiireetön hetki alkaa. 

Ilahdun, kun poikaystävä lähettää kuvia arjen hetkistään.

Jotkut väittävät, että netti ja sosiaalinen media vievät ihmiset loitommaksi toisistaan. Se ei ole totta. Ilahdun, kun poikaystävä lähettää kuvia arjen hetkistään. Vastaan hassulla kuvalla, enkä voi lakata nauramasta hänen ironisille kommenteilleen. Vaikka rakas asuisikin kaukana, netin ansiosta hän on läsnä joka päivä.