Olen päättänyt olla silittämättä mieheni kauluspaitoja. Olen myös vetäytynyt arkikokkaamisesta ja imuroimisesta. Miten voi parisuhde?

Kun vierailin ensimmäistä kertaa mieheni asunnossa noin kuusitoista vuotta sitten, seurustelusuhde oli aluillaan ja mikron tarina lopuillaan. Sen verran mahdotonta oli poikamiesboksin mikron sisään räjähtäneiden einesten puhdistaminen.

En olisi voinut tuolloin kuvitella, että nyt, vuosia myöhemmin, sama mikrontöhrijämies hoitaa perheemme päivittäisen ruokarumban ostoslistojen suunnittelusta hankintoihin ja kokkaamiseen. Jopa täydellinen kaalilaatikko luonnistuu.

American Journal of Epidemiology -lehdessä julkaistusta tutkimuksesta selvisi, että yli 40 vuotta naimisissa olleilla miehillä ja naisilla oli noin 50 prosenttia pienempi riski sairastua vakavasti kuin niillä, jotka olivat olleet naimisissa alle 20 vuotta. Pitkä parisuhde näyttäisi siis pitävän terveenä ja tasapainossa.

Mutta tuo pitkä parisuhde edellyttää tasapainoa myös kotitöissä. Ei ole naisten tai miesten töitä (vaikka mieheni mielestä auton huoltamiset näyttävätkin aina epäilyttävästi olevan VAIN miesten töitä).

"Kotityöt voi jakaa myös mieltymysten mukaan."

”Elänkö mielestäsi itsekkäästi”, kysyin mieheltäni, kun taas saavuin pitkän päivän jälkeen valmiiseen pöytään ja puhtaaseen kotiin. Keskustelun jälkeen tulimme tulokseen, että kun sallimme toisille myös itsensä toteuttamista, parisuhde voi hyvin ja samalla koko perhe on kriisittömämpi (ja äiti stressittömämpi).

Rouva imuroi, herra silittää. Kotityöt voi jakaa myös mieltymysten mukaan. Ja lopettaa niistä nalkuttamisen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2016.

Näin miesten ja naisten työt on jaettu Kai Lehtisen taloudessa

Jos hempeily on pinnallisuutta, haluan tulla pinnallisemmaksi, kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

Seurasin pelikentän laidalla poikani futispeliä, kun viereeni istahti noin 80-vuotias Grace Kellyn näköinen eteläafrikkalaisrouva.

"Talvi on tullut", rouva sanoi ja huokaisi juhlallisesti.

"Tuntuu, että jäädyn."

Etkä jäädy, ajattelin ja tuijotin naisen paljaita, geelilakattuja varpaita, joita hän kipristeli sandaaleissaan. Nainen oli pukeutunut pörrövillatakkiin ja valtaviin aurinkolaseihin, mutta sukkia hänellä ei ollut.

Olihan tyypillinen talvisää, 20 astetta ja häikäisevä auringonpaiste.

Ei tietenkään. Olihan tyypillinen talvisää, 20 astetta ja häikäisevä auringonpaiste.

Kun Suomessa on kesä, Afrikassa on talvi. Öisin lämpötila putoaa lähelle nollaa. Koululaiset istuvat aamuisin luokassa viltit yllään, sillä lämmitystä ei ole. Mieheni on alkanut nukkua pipo päässä. Päivisin aurinko paahtaa niin, että pärjää teepaidalla. Eteläafrikkalainen talvi on kuin suomalainen kesä: hädin tuskin olemassa. Täkäläiset ottavat siitä silti kaiken irti. He ehtivät jopa talvimasentua. Ravintolat mainostavat pahanmakuisia terveysjuomia, joissa on punajuurta ja inkivääriä. Ne nujertavat kuulemma paitsi talviflunssan myös talvimasennuksen.

Onneksi täkäläisillä on edes minitalvensa. Muuten he olisivat vielä valoisampia ja kohteliaampia kuin nyt. Sitä en ehkä kestäisi. Kun ulkoilutan Veikko-koiraani, jokainen vastaantulija huikkaa: Nauti kävelystäsi! Upea koira sinulla!

Minä vastaan: Niin sinullakin! Mahtavaa kävelyä sinullekin! Fantastista päivänjatkoa!

Palaan pissilenkiltä kuin nousuhumalassa. Aivan kuin jokainen tuntematon olisi silittänyt hiukan poskeani ja paijannut päätäni. Eivät korulauseet tietenkään mitään merkitse, eivät syvää kiintymystä kuten suomalainen moi, mutta kyllä ne kummasti kohottavat maanpinnasta.

On aivan sama, onko lämpö aitoa. Jos käytös on ystävällistä, se on ystävällistä ja tekee maailmasta siedettävämmän paikan. Keinotekoinen, pinnistelty ystävällisyys vasta arvostettavaa onkin, sillä sen eteen joku hapannaama on joutunut näkemään erityisen paljon vaivaa.

Näe vastaantulija. Älä esitä, ettet näe. Hymyile edes.

Tärkein afrikkalainen käyttäytymissääntö tuntuu olevan: Näe vastaantulija. Älä esitä, ettet näe. Hymyile edes.

Sääntö opetetaan jo pienenä. Kun vien lapseni kouluun, jokainen eteeni ilmestyvä lapsi sanoo minulle "huomenta rouva". Tervehdi aikuista -sääntö on niin automaattinen, etteivät edes ujot lapset tajua, että he voisivat ujoilla ja katsoa ohi.

On asioita, joista en lasteni koulussa pidä. Kiukustun siitä, että osa opettajista haluaa sanoa oppilaittensa koenumerot luokan edessä ääneen. Uskovatko he oikeasti häpeän voimaan?

Sen sijaan ihailen sitä, miten hellästi opettajat puhuvat oppilailleen. Prinsessani, enkelini, pikkurakkaani, he sanovat. Kun koulussa on päivänavaus, stereoista huudatetaan poppibiisejä, joissa hehkutetaan: Olet sankari, olet selviytyjä, pystyt mihin vain. Imelää? Ehdottomasti. Mutta jokaisen kuulemani aamunavauksen jälkeen uskon hetken, että­ pystyn mihin vain. Viime viikolla 12-vuotias tyttäreni teki matematiikan koetta. Istuin vieressä, valmiina tulkkaamaan, jos tarvittaisiin. Koe oli vaikea. Tyttäreni pidätteli kyyneliään. Opettaja kiirehti lohduttamaan. Hän kyykistyi tyttäreni viereen ja sanoi hitaasti ja painokkaasti yhden lauseen:

"Minä rakastan sinua."

 

Kodin Kuvalehden toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2015.

Kun Kai Lehtinen hiihtää, jossain lähistöllä on yleensä nainen, joka heillä asuu. Hänellä on kamera kädessä.

HIIHDÄMME PERÄKKÄIN vanhoilla leveillä metsäsuksilla. Nainen, joka meillä asuu, hiihtää edellä, pysähtyy yllättäen mäen alla ja alkaa kaivaa taskuaan. Väistän viime tipassa ja onnistun nippa nappa ohittamaan hänet kaatumatta.

Pysähdyn ja ihmettelen, että mitä nyt. Kuulemma kuusen oksat olivat kauniin lumiset, joten niistä piti pysähtyä ottamaan kuvia.

Sama tahti jatkuu koko hiihtoreissun. Lumisessa maisemassa riittää kuvattavaa.

Vaihdan suosiolla etummaiseksi, jotta vältyn äkkipysäyksiltä.

En ymmärrä, miten hiihtäessä ehtii nähdä kauniin lumikuvion alamäen kuusissa, kun pitäisi keskittyä katsomaan eteensä.

 

KESÄISIN VAUHTI EI pohjoisen metsissä kulkiessa ole niin kova kuin talvella hiihtäessä. Peräänajoja ei siis satu, vaikka nainen, joka meillä asuu, pysähtyy kuvaamaan jokaista kiveä, kelopuuta ja kasvia. Etenkin kelottuneet kannot pitää kuvata eri suunnista, kaukaa ja läheltä.

Eikä kuvaaminen riitä. Me myös raahaamme kantoja mökin pihapiiriin, välillä jopa peräkärryllä.

No, kauniitahan ne ovat, ja kuukkelitkin lentävät niihin istuskelemaan.

Koska puolisoni keskittyy kuvatessaan katsomaan maastoa lähietäisyydeltä, hän ei hetken kuluttua tiedä, missä on. Kuljemmekin yleensä huutoetäisyydellä, jotta takana tuleva kelokuvaaja löytää oikean suunnan. Talvella latua seuratessa ei niin helposti pääse eksymään.

Kun kuljemme joen rantoja, etsimme erilaisia saaliita. Toinen vaanii hyviä kalapaikkoja, toinen kantopaikkoja.

Jaksan ihmetellä tätä kantoharrastusta.

Toisaalta siippani ei myöskään aina ymmärrä päiväkausia kestäviä kalareissuja, joita teen säässä kuin säässä. No, tärkeintä kai on, että ihmisellä on asioita, joista hän jaksaa innostua.

MENNEINÄ VUOSINA kotipihamme oli talvisin täynnä leikkiviä lapsia, lumilinnoja, lumiukkoja, hyppyreitä, pulkkia, kelkkoja ja suksia.

Viime vuosina on täytynyt totutella siihen, että lumitekeleitä pitää itse rakentaa, jos niitä haluaa pihalla katsella. Lapset ovat kasvaneet ulos lumileikeistä.  

Enää ei hiihtokeleillä tarvitse sovitella puolelle tusinalle lapselle monoja ja sauvoja, korjailla suksia ja kelkkoja, auttaa hyppyreiden rakentamisessa ja nostella pieniä hiihtäjiä pystyyn.

Nykyään riittää, kun vilkaisee välillä taaksepäin, jotta nainen, joka meillä asuu, pysyy näköetäisyydellä. Perässähiihtäjien määrä on oleellisesti vähentynyt.

HIIHTOREISSUN NAUTINTOJA on pysähtyä aika ajoin juomaan termoskannusta mehua. Parta ja kulmakarvat huurteessa se maistuu taivaalliselta.

Murrosikäisiä ei hiihtoreissulle tahdo saada. Kuuma mehu ja vanhempien seura eivät kumma kyllä herätä innostusta lähteä pakkaseen tarpomaan.

Vuodesta toiseen takana tai edessä jaksaa sentään sivakoida nainen, joka meillä asuu ja jolle tällainen ukkoontunut seura vanhoissa, kulahtaneissa hiihtotamineissaankin on riittävä houkutin.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2015.

Olin varautunut afrikkalaiseen köyhyyteen mutta en rikkauteen, kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

Viime kuukausina luonamme on kyläillyt vieraita Suomesta. Kun olen kysynyt, mitä kaverini haluaisivat matkallaan nähdä, useimmat vastaavat: ”Aitoa Afrikkaa. Ja ihan tavallisia afrikkalaisia.”

Tässä vaiheessa minulla on tapana hätääntyä. Alan kuumeisesti miettiä, tunnenko ihan tavallisia afrikkalaisia. Keitä he edes ovat? Naisia, jotka kantavat vesiruukkua päänsä päällä? Heitä on Etelä-Afrikassa miljoonia, mutta näen heitä vain harvoin, maalaisteiden varsilla.

Kuuluu minunkin arkeeni tavisafrikkalaisia. He ovat puurtajanaisia, jotka heittävät lapsensa koululle jo ennen seitsemää, jotta ehtisivät aamuruuhkassa toimistolleen. Nämä naiset ovat niin kamalan tavallisia afrikkalaisia, että ovat melkein suomalaisia.

Jännittävimpiä ovat sporttiäidit. He ilmestyvät koulun pihaan piukeissa jumppatrikoissaan, muiskauttavat lapsilleen heipat ja ryntäävät sitten suoraan kuntosalille. He ovat mustia, valkoisia, intialais- tai kiinalaistaustaisia ja kaikki tasan yhtä eteläafrikkalaisia.

Nämä naiset käyvät manikyyrissä kahden viikon välein. Useimmat ajavat Porschella. He näyttävät siltä, etteivät tiedä käsitteitä ”allit”, ”aamuturvotus” tai ”alakulo”, vaikka totta kai he tietävät.

Sporttiäidit kuuluvat rikkaaseen vähemmistöön.

Tekisi mieleni sanoa, että rouvapolot, elätte niin sanotussa punavuorelaiskuplassa. Mutta en sano. Jotta voisin väittää heidän katsettaan kapeaksi, minun pitäisi katsoa heidän silmillään. Siihen en pysty.

Sporttiäidit kuuluvat rikkaaseen vähemmistöön. Tekeekö se heistä vääränlaisia, epäaitoja afrikkalaisia?

Seison johannesburgilaisessa ostoskeskuksessa ja mietin, mistä tulin kolme tuntia sitten sisään. Kuusi kerrosta alempaa ehkä?

Ostoskeskusta mainostetaan Afrikan isoimmaksi. Minusta tuntuu, kuin yhteen olisi liitetty viisi Stockmannia ja pari Helsinki-Vantaan lentokenttää.

Paitsi että tämä on modernimpi kuin yksikään suomalaistavaratalo. En osaa päättää, ihailenko vai inhoanko moista luksusostaria.

Tarjolla on luomuvihanneksia, kaikkia universumin vaatemerkkejä, ihanuuksia. Miksi kiusaannun?

Ylellisyys on köyhyyden kääntöpuoli.

Kun muutin Afrikkaan, olin varautunut kohtaamaan köyhyyden. Rikkautta en. Sitä minun on pitänyt harjoitella.

Täällä en pysty unohtamaan, että ylellisyys on köyhyyden kääntöpuoli. Täällä olen rikas, aamusta iltaan, vain koska olen valkoinen ja Suomesta.

Rahani eivät tunnu enää yhtä omilta kuin Suomessa. Pääni on räjähtää, kun mietin, kuka apuani tarvitsisi eniten. Kotiapulaiseni Caroline, jonka mies osoittautui petturiksi? Vai vartijapoika?

Kotini lähellä on kylä, jossa ihmiset asuvat peltihökkeleissä. Näky itkettää, mutta eniten tunnen kunnioitusta. Nuo tyypit nousevat sängyistään joka aamu. He yrittävät.

Sitkein Afrikka-stereotypia on tämä: Afrikkalaiset ovat iloisia, vaikka heillä ei ole mitään. He ovat lakanneet haluamasta turhuuksia, ja siksi heillä on mielenrauha!

Todennäköisesti me hyväosaiset olemme kehittäneet väitteen. Meidän on helpompi olla, jos kuvittelemme, että köyhillä on kyky nousta maallisen potutuksen yläpuolelle.

Paljon tuskallisempaa on tajuta, että ihmiset peltihökkeleissään ovat samanlaisia kuin me.

Ihmiset pysyvät kokonaisina, vaikka eivät omistaisi mitään.

Että he eivät ole lakanneet haluamasta tai haaveilemasta.

Että heistä tuntuu ihan yhtä ahdistavalta herätä peltimajassa kuin sinusta ja minusta tuntuisi.

Että heillä on paitsi köyhyytensä, myös sydänsurunsa, alaselkävaivansa, urapaineensa ja ulkonäkökompleksinsa.

Että­ he pysyvät kokonaisina, monimutkaisina ihmisinä, vaikka eivät omistaisi mitään.

 

Kodin Kuvalehden toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015. 

…ja muita väärinkäsityksiä ulkomaille muuttamisesta kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

KATSELIN POIKAANI KOULUN pihassa. Hän seisoi paikoillaan. Hartiansa hän oli painanut lysyyn, kuin olisi yrittänyt kutistaa itsensä. Jalkojaan hän ei pystynyt liikauttamaan.

Pojaltani oli viety äidinkieli. Hän oli menettänyt kykynsä puhua ja ymmärtää. Samalla häneltä oli kadonnut kyky juosta ja hyppiä.

Olin luullut varautuneeni. Tiesin, että kun yhdeksänvuotias ujo poikamme menisi kielitaidottomana eteläafrikkalaiseen kouluun, luvassa olisi monta itkuista aamua. Sitä en ollut tajunnut, että ilman kieltä hän ei uskaltaisi edes heiluttaa varvastaan.

Kuukauden kuluttua poika seisoi yhä välituntinsa yksin. Samoin kahden kuukauden kuluttua.

Viikko viikolta päässäni soi yhä voimakkaammin lause: lapset sopeutuvat niin helposti. Se on väite, jota aikuiset hokevat erityisesti silloin, kun lapsen sydän on vaarassa särkyä.

Jotkut lapsista sopeutuvatkin. Mutta lapset ovat ihmisiä, vaikka ovatkin ihmisiksi lyhyitä ja hassuja, ja ihmiset ovat erilaisia. ”Lapsi sopeutuu helposti” on yhtä älytön väite kuin ”aikuinen pitää parsakaalista”. Joku pitää. Moni ei.

Minun lapseni sopeutuu vaikeasti. Silti, tai ehkä juuri sen ansiosta, tästä voi tulla yksi hänen elämänsä arvokkaimmista vuosista.

KUN POIKANI JA 12-vuotias tyttäreni aloittelivat täällä kouluaan, rehtori totesi: ”Tärkeintä on itseluottamus. Kun lapsi luottaa itseensä, hän lentää!”

Tässä kohdassa tirautin pari kyyneltä, sillä näin lapseni päättäväisinä mutta silti rentoina lentämässä kohti onnea.

”Rento ja itsevarma lapsi oppii vieraan kielen parissa kuukaudessa, naps vain!” rehtori jatkoi ja napsautti sormiaan.

Ihan varmasti oppii. Ongelma oli vain siinä, että nimenomaan rentous ja itsevarmuus olivat juuri poistuneet lapsistani.

Yhtenä iltana poikani ilmoitti, ettei osaa enää mitään. Hän pyysi tuomaan tyynyn, jotta voisi harjoitella nukkumista. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja sanoi harjoittelevansa mustan näkemistä, koska ei osannut kuulemma enää sitäkään.

Vakuutin, että vaikean päivän jälkeen tulee helppo päivä. Joskus voi olla kaksikin kamalaa päivää peräkkäin, mutta hirveän harvoin kolme. Kolmas on yleensä helpompi. Se vain on.

”Kun voitat pelkosi nyt, isona uskallat mitä tahansa”, lupasin.

”Ai benjihypynkin?” poika kysyi.

”Senkin. Vaikka silmät kiinni ja takaperin.”

VIIMEINEN TOIVONI oli jalkapallo. Se pelastaisi kaiken. Tiedättehän: Jalkapallo on kieli. Heittäkää vain pallo lapsille ja jipii, lapset alkavat pelata.

Poikani on potkinut palloa yhtä kauan kuin on kävellyt. Niinpä vein hänet täkäläisen futisseuran treeneihin. Hän katseli sivusta. Neljä kuukautta hän katseli sivusta ja hoki, ettei osaa enää pelata. Hoin takaisin: osaatpas, juuri pelata osaat, ja nyt kyllä menet ja muutut huolettomaksi tai poltan päreeni. Mitä ihmettä niin pelkäät?

”Virhettä”, hän vastasi ja varmisti virheettömyytensä sulkemalla jälleen suunsa.

Nyt olemme asuneet Afrikassa viisi kuukautta. Enää poikani ei seiso välituntejaan. Hän kävelee ympäri pihaa kaverinsa Tirelon kanssa.

Siksi on alkanut tapahtua ihmeitä. Viime viikolla poikani oli sanonut Tirelolle bussiretkellä: ”Kun tulemme takaisin, saanko istua tässä?”

Selvästi. Englanniksi.

Tänään hän meni ensimmäisiin futistreeneihinsä.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2015.