…ja muita väärinkäsityksiä ulkomaille muuttamisesta kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

KATSELIN POIKAANI KOULUN pihassa. Hän seisoi paikoillaan. Hartiansa hän oli painanut lysyyn, kuin olisi yrittänyt kutistaa itsensä. Jalkojaan hän ei pystynyt liikauttamaan.

Pojaltani oli viety äidinkieli. Hän oli menettänyt kykynsä puhua ja ymmärtää. Samalla häneltä oli kadonnut kyky juosta ja hyppiä.

Olin luullut varautuneeni. Tiesin, että kun yhdeksänvuotias ujo poikamme menisi kielitaidottomana eteläafrikkalaiseen kouluun, luvassa olisi monta itkuista aamua. Sitä en ollut tajunnut, että ilman kieltä hän ei uskaltaisi edes heiluttaa varvastaan.

Kuukauden kuluttua poika seisoi yhä välituntinsa yksin. Samoin kahden kuukauden kuluttua.

Viikko viikolta päässäni soi yhä voimakkaammin lause: lapset sopeutuvat niin helposti. Se on väite, jota aikuiset hokevat erityisesti silloin, kun lapsen sydän on vaarassa särkyä.

Jotkut lapsista sopeutuvatkin. Mutta lapset ovat ihmisiä, vaikka ovatkin ihmisiksi lyhyitä ja hassuja, ja ihmiset ovat erilaisia. ”Lapsi sopeutuu helposti” on yhtä älytön väite kuin ”aikuinen pitää parsakaalista”. Joku pitää. Moni ei.

Minun lapseni sopeutuu vaikeasti. Silti, tai ehkä juuri sen ansiosta, tästä voi tulla yksi hänen elämänsä arvokkaimmista vuosista.

KUN POIKANI JA 12-vuotias tyttäreni aloittelivat täällä kouluaan, rehtori totesi: ”Tärkeintä on itseluottamus. Kun lapsi luottaa itseensä, hän lentää!”

Tässä kohdassa tirautin pari kyyneltä, sillä näin lapseni päättäväisinä mutta silti rentoina lentämässä kohti onnea.

”Rento ja itsevarma lapsi oppii vieraan kielen parissa kuukaudessa, naps vain!” rehtori jatkoi ja napsautti sormiaan.

Ihan varmasti oppii. Ongelma oli vain siinä, että nimenomaan rentous ja itsevarmuus olivat juuri poistuneet lapsistani.

Yhtenä iltana poikani ilmoitti, ettei osaa enää mitään. Hän pyysi tuomaan tyynyn, jotta voisi harjoitella nukkumista. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja sanoi harjoittelevansa mustan näkemistä, koska ei osannut kuulemma enää sitäkään.

Vakuutin, että vaikean päivän jälkeen tulee helppo päivä. Joskus voi olla kaksikin kamalaa päivää peräkkäin, mutta hirveän harvoin kolme. Kolmas on yleensä helpompi. Se vain on.

”Kun voitat pelkosi nyt, isona uskallat mitä tahansa”, lupasin.

”Ai benjihypynkin?” poika kysyi.

”Senkin. Vaikka silmät kiinni ja takaperin.”

VIIMEINEN TOIVONI oli jalkapallo. Se pelastaisi kaiken. Tiedättehän: Jalkapallo on kieli. Heittäkää vain pallo lapsille ja jipii, lapset alkavat pelata.

Poikani on potkinut palloa yhtä kauan kuin on kävellyt. Niinpä vein hänet täkäläisen futisseuran treeneihin. Hän katseli sivusta. Neljä kuukautta hän katseli sivusta ja hoki, ettei osaa enää pelata. Hoin takaisin: osaatpas, juuri pelata osaat, ja nyt kyllä menet ja muutut huolettomaksi tai poltan päreeni. Mitä ihmettä niin pelkäät?

”Virhettä”, hän vastasi ja varmisti virheettömyytensä sulkemalla jälleen suunsa.

Nyt olemme asuneet Afrikassa viisi kuukautta. Enää poikani ei seiso välituntejaan. Hän kävelee ympäri pihaa kaverinsa Tirelon kanssa.

Siksi on alkanut tapahtua ihmeitä. Viime viikolla poikani oli sanonut Tirelolle bussiretkellä: ”Kun tulemme takaisin, saanko istua tässä?”

Selvästi. Englanniksi.

Tänään hän meni ensimmäisiin futistreeneihinsä.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2015.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Villasukilla ja hyvällä ruualla on ainakin yksi yhteinen piirre.

Parhaimmillaan molemmat valmistetaan rakkaudella ja rakkaudesta. Muistellaan vastaanottajaa lämpimästi. Mietitään, tykkäisikö hän enemmän tästä vai tuosta. Halutaan ilahduttaa juuri häntä.

Kaupasta ostettu ei koskaan ole ihan sama, vaikka olisikin tosi hieno ja hyvä.

Jokaisessa suvussa pitäisi olla sukittaja. Hän, joka juoksuttaa villalankaa puikoilla ja ajattelee kauniita hänestä, joka sukat jalkaansa saa.

Se on vähän kuin siunaus tai hyvän onnen toivotus.

Kun sukkapari on valmis, sukittaja lykkää sen vähäeleisesti sukulaisten matkaan. Ottakaa tästä. Vaikka saappaisiin. Pysyvät varpaat lämpiminä.

Sukittaja ei tee itsestään numeroa.

Niiden, jotka sukittajan tekemät sukat jalkaansa saavat, tulisi olla kiitollisia. Aika harva asia tässä maailmassa nykyään valmistetaan ihan itse ja rakkaudellisin ajatuksin, vähän kerrallaan.

Usein sukittajan arvon huomaa vasta, kun häntä ei enää ole.

Siinä vaiheessa alkaa miettiä, mistä lapsille saisi uudet sukat pieneksi jääneiden tilalle. Jos sellaiset onnistuu löytämään, ne eivät ikinä tunnu aivan yhtä ihanilta kuin sukittajan kutomat.

Silloin sukittajaa tulee ikävä.

 

 

Rittuli

Tätä mieltä: Jokaisessa suvussa pitäisi olla sukittaja

Meitä on täällä Sipoossa kaksi "sukittajaa", mies ja minä. Kudin on aina mukana, vaikkapa sairaalan odotustilassa, matkoilla, kylässä, joskus kokouksessakin. Miehen taito kutoa sukkaa herättää aina ihastusta ja kummastustakin. Sukkia saavat lapset, lapsenlapset, sukulaiset, ystävät, ihanat arjen auttajat, lähetystyö saa varoja, jos sukkia ei tarvita suvussa juuri sillä hetkellä. Sukkia on ilo kutoa ja ilo kasvaa, kun sukille löytyy onnellinen omistaja!
Lue kommentti
KK50

Kodin Kuvalehti edustaa välittämistä, perhettä ja sukupolvien ketjua, Minna McGill kirjoittaa pääkirjoituksessaan.

Miten valmistuu pyykkipäivän keitto?

Pistetään kattilaan pari litraa vettä, kilo perunoita, pala lanttua, sipuli, 300 grammaa jauhelihaa, paprikaa, maustamatonta tomaattisosetta sekä ripaus valkosipulisuolaa.

Kodin Kuvalehden ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1967.

Ohje oli Kodin Kuvalehden ensimmäisessä numerossa, joka ilmestyi tammikuussa 1967.

50 vuotta ja muutama kuukausi on tuosta tammikuusta ja hellalla porisevasta pyykkipäivän keitosta kulunut.

Kuluttajaraati ei enää kokeile kaapimia eikä lastenlääkäri kerro kaikkea lapsen navanhoidosta kuten ensimmäisessä numerossa. Tukevasti ollaan silti maan pinnalla, kuten päätoimittaja Maire Varhela ensimmäisessä numerossa lehden lähtökohtia kuvaili.

Mahtava reissu on tehty yhdessä läpi viiden vuosikymmenen.

Mahtava reissu läpi viiden vuosikymmenen on yhdessä tehty. Lämmin kiitos siitä teille lukijat. Toivottavasti pysytte matkassamme vielä pitkään.

Tästä 50-vuotisjuhlanumerosta (lue digilehti*) tuli kumarrus kaikelle sille, mitä Kodin Kuvalehti syvällä sydämessään edustaa: välittämiselle, perheelle, läheisille ja sukupolvien ketjulle.

On juttu Rosasta, joka muuttaa erottuaan asumaan saman katon alle vanhempiensa kanssa (lehden sivu 38).

On kertomus Sannasta ja vuosisadan bileistä, jotka tullaan järjestämään ystävien kanssa, kun hometaloruljanssista on selvitty (lehden sivu 42).

Ja on kurkistus edeltäjäni Leenan päivään (lehden sivu 121).

Niin mahtavia touhuja hänellä on lastenlasten kanssa nyt eläkkeellä, että miltei mummokuume herää.

Viisikymppiä on itse asiassa aika mahtava luku.

Se viisikymppiä on itse asiassa aika mahtava luku (lehden sivu 34).

Jotain tiedän asiasta jo minäkin. Reilun vuodenverran tässä on harjoiteltu sitä, että ikä alkaa vitosella.

Kun teini kysyy, miltä tuntuu olla noin vanha, osaan jo kipuilematta vastata:

Ihan mahtavalta. Odota vain.

*Lue, miten saat lukuoikeuden KK:n digilehteen.

Kai Lehtinen miettii kiittämistä ja sitä, voiko äitienpäivälahjaksi antaa risuja.

NAINEN, JOKA MEILLÄ asuu, toi minulle kukkakimpun kuulemma ihan muuten vain.

Ensin mietin, että onkohan hänellä nyt huono omatunto jostain. Sitten aloin ajatella, että arjessa pitäisi pysähtyä ja kiittää enemmän.

Avuntarve voi tulla eteen yllättäenkin. Niin kävi pojalleni, joka taannoin ajoi Suomen läpi kohti pohjoista. Jossain matkan varrella autosta loppui bensa, ja ajo tyssäsi tienposkeen hyvän matkaa ennen seuraavaa huoltoasemaa.

Poika otti autosta kanisterin ja ajatteli lähteä jalkapatikassa bensanhakuun.

Viereen pysähtyi kuitenkin auto, josta nousi kaksi ulkomaalaisen näköistä miestä. He tarjoutuivat kyyditsemään pojan huoltoasemalle.

Kävi ilmi, että miehet olivat afgaanipakolaisia, jotka olivat tulleet perheineen Suomeen muutama vuosi sitten. Poika sai kyydin mennen tullen ja tarjoutui maksamaan miehille avusta. Nämä eivät halunneet mitään.

Poika kiitti ja mietti, että jos roolit olisivat olleet toisin päin, olisivatkohan miehet saaneet apua.

NUORIN TYTTÄRENI ISTAHTI yhtenä iltana sohvalle viereeni ja moiskautti suukon poskelleni. Kiitollisuus valtasi mieleni, vaikka hetken kuluttua huomasin, että taka-ajatuksena oli saada minut hieromaan hartioita. Tytär kyllä tietää, mistä narusta isää pitää vetää.

Hieroin mielelläni, kun sain teini-ikäiseltä lämpimän halauksen ja suukon karvaiseen naamaani.

Jos ei ole varma, mitä itselle kuuluu, asian voi käydä tarkistamassa kylän baarista.

PIENELLÄ PAIKKAKUNNALLA kaikki tuntevat toisensa ainakin ulkonäöltä. Kaupassa, pankissa ja apteekissa kysytään aina ensin kuulumiset.

Jos ei ole varma, mitä itselle kuuluu, asian voi käydä tarkistamassa kylän baarista. Siellä asiat ovat yleensä kaikkien tiedossa ennen itseä.

Täällä lääkkeet tuodaan apteekista tarvittaessa vaikka kotiin asti, bensaa saa ostaa piikkiin, jos rahapussi on jäänyt kotiin ja pankki tulee aina vastaan köyhää taiteilijaa.

Asioiden hoitaminen ihmisten kanssa on mutkatonta ja sujuvaa, kun ollaan enemmän tai vähemmän tuttuja.

Kiitosta ansaitsee kyläläisten avunanto erikoisissakin tilanteissa. Kerran lähinaapurissa vanha pariskunta oli kaatunut kotonaan, eikä kumpikaan päässyt omin avuin ylös. Yhden lähiomaisen soittorinki onneksi saavutti naapurit, jotka lähtivät heti auttamaan.

Lähtiessään Ilmi toivottaa minut syvimpään suohon.

SITKEÄT YSTÄVÄT TUOVAT elämään suolan ja ansaitsevat kiitokset. Itselläni on yhdeksääkymppiä lähentelevä ystävä Ilmi, jonka kanssa parannamme säännöllisesti maailmaa ja haukumme samalla toisemme läpikotoisin.

Ilmin kanssa meidän ei tarvitse olla mistään yhtä mieltä. Lähtiessään hän toivottaa minut syvimpään suohon ja sanoo, ettei enää koskaan tule käymään. Jonkin ajan kuluttua tapaamme taas ja jatkamme siitä, mihin aiemmin jäimme.

Ilmi on perheemme arvostettu ystävä ja jos hänen suunnitelmansa toteutuvat, hänestä tulee meille vielä miniäkin.

Lahja olisi samalla kiitos huumorintajusta, jota kanssani on tarvittu.

NAINEN, JOKA MEILLÄ ASUU, valitti hiljattain, että tallin lattiaharja alkaa olla kulunut.

Tulevan äitienpäivän kunniaksi voisinkin ostaa lahjaksi uuden luudan.

Lahja olisi samalla kiitos kaikista yhteisistä vuosista ja siitä sitkeydestä ja huumorintajusta, jota kanssani on tarvittu. Lahjassa yhdistyisivät ruusut ja risut kätevästi samassa kimpussa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2016.

Toimittaja Noora Karppinen aloittaa valkovuokkojahtinsa jo maaliskuussa.

Lähetin pari viikkoa sitten kauan odottamani viestin. Siinä oli kuva kevään ensimmäisestä valkovuokosta. Alapuolelle kirjoitin, mistä olin sen löytänyt.

Ei aikaakaan, kun äiti vastasi ja ihmetteli, kuinka kukat tuntuvat nousevan vuosi vuodelta aiemmin.

Meillä on jo pitkään ollut tapana kisata siitä, kumpi löytää kevään ensimmäisen valkovuokon.

Kun asuin vielä kotona, etsin kukkia usein koulumatkalla. Jos löysin, vein valkovuokon keittiön pöydälle maljakkoon ja odotin innoissani, että äiti tulee kotiin.

Nykyään jaamme kevään merkkejä WhatsAppissa. Kun ensimmäinen valkovuokko löytyy, kumpikaan ei enää muista, kuka voitti kisan viimeksi.

Tärkeintä on, että kevät tulee tänäkin vuonna. Tärkeintä on, että siitä saa kertoa äidille. Joten äiti, kiitos hyvästä vastuksesta, katsotaan uudelleen ensi keväänä!