…ja muita väärinkäsityksiä ulkomaille muuttamisesta kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

KATSELIN POIKAANI KOULUN pihassa. Hän seisoi paikoillaan. Hartiansa hän oli painanut lysyyn, kuin olisi yrittänyt kutistaa itsensä. Jalkojaan hän ei pystynyt liikauttamaan.

Pojaltani oli viety äidinkieli. Hän oli menettänyt kykynsä puhua ja ymmärtää. Samalla häneltä oli kadonnut kyky juosta ja hyppiä.

Olin luullut varautuneeni. Tiesin, että kun yhdeksänvuotias ujo poikamme menisi kielitaidottomana eteläafrikkalaiseen kouluun, luvassa olisi monta itkuista aamua. Sitä en ollut tajunnut, että ilman kieltä hän ei uskaltaisi edes heiluttaa varvastaan.

Kuukauden kuluttua poika seisoi yhä välituntinsa yksin. Samoin kahden kuukauden kuluttua.

Viikko viikolta päässäni soi yhä voimakkaammin lause: lapset sopeutuvat niin helposti. Se on väite, jota aikuiset hokevat erityisesti silloin, kun lapsen sydän on vaarassa särkyä.

Jotkut lapsista sopeutuvatkin. Mutta lapset ovat ihmisiä, vaikka ovatkin ihmisiksi lyhyitä ja hassuja, ja ihmiset ovat erilaisia. ”Lapsi sopeutuu helposti” on yhtä älytön väite kuin ”aikuinen pitää parsakaalista”. Joku pitää. Moni ei.

Minun lapseni sopeutuu vaikeasti. Silti, tai ehkä juuri sen ansiosta, tästä voi tulla yksi hänen elämänsä arvokkaimmista vuosista.

KUN POIKANI JA 12-vuotias tyttäreni aloittelivat täällä kouluaan, rehtori totesi: ”Tärkeintä on itseluottamus. Kun lapsi luottaa itseensä, hän lentää!”

Tässä kohdassa tirautin pari kyyneltä, sillä näin lapseni päättäväisinä mutta silti rentoina lentämässä kohti onnea.

”Rento ja itsevarma lapsi oppii vieraan kielen parissa kuukaudessa, naps vain!” rehtori jatkoi ja napsautti sormiaan.

Ihan varmasti oppii. Ongelma oli vain siinä, että nimenomaan rentous ja itsevarmuus olivat juuri poistuneet lapsistani.

Yhtenä iltana poikani ilmoitti, ettei osaa enää mitään. Hän pyysi tuomaan tyynyn, jotta voisi harjoitella nukkumista. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja sanoi harjoittelevansa mustan näkemistä, koska ei osannut kuulemma enää sitäkään.

Vakuutin, että vaikean päivän jälkeen tulee helppo päivä. Joskus voi olla kaksikin kamalaa päivää peräkkäin, mutta hirveän harvoin kolme. Kolmas on yleensä helpompi. Se vain on.

”Kun voitat pelkosi nyt, isona uskallat mitä tahansa”, lupasin.

”Ai benjihypynkin?” poika kysyi.

”Senkin. Vaikka silmät kiinni ja takaperin.”

VIIMEINEN TOIVONI oli jalkapallo. Se pelastaisi kaiken. Tiedättehän: Jalkapallo on kieli. Heittäkää vain pallo lapsille ja jipii, lapset alkavat pelata.

Poikani on potkinut palloa yhtä kauan kuin on kävellyt. Niinpä vein hänet täkäläisen futisseuran treeneihin. Hän katseli sivusta. Neljä kuukautta hän katseli sivusta ja hoki, ettei osaa enää pelata. Hoin takaisin: osaatpas, juuri pelata osaat, ja nyt kyllä menet ja muutut huolettomaksi tai poltan päreeni. Mitä ihmettä niin pelkäät?

”Virhettä”, hän vastasi ja varmisti virheettömyytensä sulkemalla jälleen suunsa.

Nyt olemme asuneet Afrikassa viisi kuukautta. Enää poikani ei seiso välituntejaan. Hän kävelee ympäri pihaa kaverinsa Tirelon kanssa.

Siksi on alkanut tapahtua ihmeitä. Viime viikolla poikani oli sanonut Tirelolle bussiretkellä: ”Kun tulemme takaisin, saanko istua tässä?”

Selvästi. Englanniksi.

Tänään hän meni ensimmäisiin futistreeneihinsä.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2015.

Koska sukupuolittuneilla titteleillä ei ole väliä, vaihdetaan esi- ja virkamiehet naisiksi, kirjoittaa Tarja Hirvasnoro.

Kauhea hulabaloo siitä syntyi, kun Aamulehti ilmoitti ottavansa käyttöön sukupuolineutraalit tittelit. Jatkossa lehti ei kirjoita eduskunnan puhemiehestä vaan puheenjohtajasta. Palomies on pelastaja ja uskottu mies pelkkä uskottu.

Muutos loukkasi monia, ainakin some-metelistä päätellen.

Tiedättekö, jos minulta kysytään, niin ei mitään väliä. Minulle käy kaikki. Voin olla jatkossa vaikka lehtimies, jos päätetään kääntää ajan rattaita kunnolla taaksepäin ja palauttaa käyttöön kaikki perinteiset miestittelit.

Suomen ensimmäinen naistoimittaja Tekla Hultin joutui jopa anomaan vapautusta sukupuolestaan, ennen kuin hän pääsi opiskelemaan Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon, mutta ihan niin perinteikkäiksi emme kai sentään rupea. Tai miksi ei. Jos yliopistosta tulee tiedemiehiä, niin jossain kohdassa sukupuoli joka tapauksessa vaihtuu.

Sitten on yksi vielä parempi idea. Se ei ole uusi enkä minä en ole sitä keksinyt, mutta minusta se pitäisi lopultakin ottaa käyttöön – koska sukupuolittuneet tittelit eivät kerta kaikkiaan haittaa ketään: vaihdetaan miespäätteiset tittelit naispäätteisiksi.

Kutsutaan siis liike- ja varusmiehiä sukupuoleen katsomatta liikenaisiksi ja varusnaisiksi. Päällikön tehtäviin edenneet miehet ovat vastedes esinaisia, ja tuomioistuimia valvoo eduskunnan oikeusasianainen Petri Jääskeläinen.

Ei se yhtään sen hassummalta kuulosta kuin eduskunnan puhemies Maria Lohela.

Kun tuore kranaatinheitinmies viilettää kotiloman ajan kavereiden kanssa, äitiin voi iskeä tyhjyys. Onneksi aina voi pestä pyykkiä – kunhan ei niitä maastokuvioisia, kirjoittaa Minna McGill.

Perjantai-iltana hän tulee.

Heittää baretin naulaan ja parkkeeraa isot mustat saappaat eteisen tuolin alle.

Kranaatinheitinmies.

Lapsi meni kesällä armeijaan. Viikon kahden välein hän saapuu parin päivän kotilomalle.

Hyökkään jo alaovella:

Mamma betalar.

Mentäisiinkö syömään? Mamma betalar.

Ai, no joku toinen kerta sitten.

On Ake, Make, Pera ja mä niin kuin Hectorin laulussa aikoinaan. Ne ystävät, juuri nyt tärkeimmät. Ymmärränhän minä.

Tätä varmaan on se rundin jälkeinen tyhjyys, josta Ismo Alanko puhuu (Kodin Kuvalehti 18/2017, digilehden* sivu 18). Minun elämässäni yksi rundi on ollut lapset, ja nyt opettelen sitä, mitä teen rundin jälkeisinä tyhjinä hetkinä. 

Onneksi aina voi pyykätä.

Onneksi aina voi pyykätä.

Saa lajitella mustat, valkoiset ja kirjavat omiin kasoihinsa. Pistää koneen pyörimään ja heittää sinne ensimmäistä kertaa myös armeijan maastokuosiset vermeet.

Et kai sä vaan mennyt pesemään näitä? kuuluu sunnuntaina yläkerrasta.

Ja kun tarkemmin katson, armeijahousujen pesulapussa lukee: EI KOTIPESUA!

Pahoitteluni, Suomen armeija. Puhdasta tuli.

Pahoitteluni, Suomen armeija. Puhdasta tuli.

Sitten mietin: Voisihan siinä pesulapussa lukea jotain muutakin. Miten olisi vaikkapa:

Saa pestä, lämmöllä ja rakkaudella. Pitkällä linkouksella ja ihan esipesujen kera.

Tämä äiti kiittäisi.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 18/2017 pääkirjoitus.

* Lue, kuinka saat lukuoikeuden KK:n digilehteen.