TÄTÄ MIELTÄ. Parikymmentä vuotta uskottelin itselleni, että kampaajalla käymisestä kuuluu nauttia. Olen kovasti yrittänyt miettiä, miksen nauti, kirjoittaa Salla Stotesbury.
Kampaaja kallistaa pääni pesualtaaseen ja upottaa sormenpäänsä tukkaani. Makea sampoontuoksu täyttää salongin. Kampaaja levittää vielä hoitoaineen ja hieroo samalla hellästi päänahkaa. Pesun jälkeen hän kietoo pääni ympärille pyyhkeen ja ohjaa tuoliin kysyen pirteästi, mitä laitetaan. Sitten napsutellaan tukkaa, selaillaan aikakauslehteä ja jutellaan mukavia. Lopussa föönaus, suihkeet, peilaus ja kiitokset – joo, tosi hyvä tuli!
Painajainen. Ihanaa, että se on taas joksikin aikaa ohi.
Kaikki eivät rentoudu kampaajantuolissa
38-vuotiaana uskallan jo sanoa sen ääneen: inhoan kampaajalla käymistä. Parikymmentä vuotta uskottelin itselleni, että tästä kuuluu nauttia. Oma rentoutumisen hetki keskellä kiireistä arkea, leppoisa juttutuokio ja mahdollisuus syventyä (pari kuukautta vanhaan) Seiskaan.
Toimii varmaan monelle muulle. Olen kovasti yrittänyt miettiä, miksi ei minulle. Ainakin tuttavapiirissäni olen luonnonoikku: useimmat odottavat kampaajalle pääsyä melkein yhtä paljon kuin firman pikkujouluja.
Varaan ajan pakon edessä vasta sitten, kun otsatukka on jo useamman viikon kutittanut nenänpäätä. Hätätilassa turvaudun keittiösaksiin ja maalarinteippiin.
Minulla väristykset alkavat jo ajan varaamisesta. Introverttinä ihmisenä en rakasta puhelinkeskusteluja, vaan hoidan asiat mieluiten sähköisesti, jos voi valita. Harvalla kampaajalla voi, joten lykkään soittamista milloin milläkin tekosyyllä. Varaan ajan pakon edessä vasta sitten, kun otsatukka on jo useamman viikon kutittanut nenänpäätä.
Vapaa-ajalla olen epäsosiaalinen mörrimöykky
Töissä olen sosiaalinen ja puhelias kahdeksan tuntia päivässä. Vapaa-ajalla vallan ottaa se toinen minä: se joka viihtyy itsekseen, syventyy lukemiseen tai käsitöihin, menee sienimetsään (yleensä yksin). Jos vapaapäivinä tapaan ihmisiä, mieluimmin tapaan läheisiä ystäviä, joiden kanssa ei tarvitse ylläpitää smalltalkia. Voidaan olla välillä yhdessä hiljaa.
Tarvitsen nuo hetket latautumiseen työviikkoa varten. Kampaamon tuoli ei ole se paikka, jossa kaltaiseni vetäytyvä luonne rentoutuu.
Kyse ei ole vain juttelusta. Ylipäätään siinä, että vieras koskee hiuksiini, on jotain epämukavaa. Päähieronnasta sentään kehtaan nykyään kieltäytyä (useimmat onneksi kysyvät ensin). Se tuntuu ihan liian intiimiltä toimenpiteeltä. En erityisesti välitä vartalohieronnastakaan, saati mistään mutakylvyistä tai kauneushoidoista.
Joskus olen erinäisten kiireiden varjolla venyttänyt kampaajakäyntiä vuodenkin. Kun lopulta menen, selittelen nolona viivettä. En tiedä, miksi.
Kampaajakäyntien minimoimiseksi olenkin jo vuosia pitänyt hiukseni pääasiassa pitkinä: tarvitsee lyhentää vain otsatukkaa. Se hoituu hätätilassa myös keittiösaksilla. Muun tukan osalta riittää, kun tasoittaa latvat pari kertaa vuodessa. Hiusten värjäämisen lopetin pari vuotta sitten. Siihen saakka hoidin homman yleensä itse markettiväreillä.
Joskus olen erinäisten kiireiden varjolla venyttänyt kampaajakäyntiä vuodenkin. Kun lopulta menen, selittelen nolona viivettä. En tiedä, miksi. Ei kai kampaajalla käyminen ole mikään kansalaisvelvollisuus?
Ei hätää, kampaajat, vika ei ole teissä!
Itse kampaajista tämä ei ole kiinni, koska pääasiassa olen kohdannut vain ihania kampaajia. Suosikkini oli ikäiseni nainen, joka tajusi lyhyet ”mmmm”-vastaukseni jo ensikäynnin ensiminuuteilla: tämä asiakas ei tullut turisemaan mukavia. Hän leikkasi, minä sometin.
Asiakassuhteeni ymmärtäväisen kampaajan kanssa kesti vuosia, mutta lopulta hän perusti oman liikkeen jonnekin päin Espoota. Sen jälkeen olen kiertänyt puolenkymmentä lähiökampaamoa, joista viimeisin on tuntunut vähiten epämukavalta. Sinne voi varata ajan myös netissä.
Nykyään suhtaudun kampaajaan kuin hammaslääkäriin tai gynekologiin: ei huvittaisi, mutta oma etuhan se lopulta on.
Tätä nykyä päädyn kampaajalle jo aika säännöllisesti parin kuukauden välein, koska perheessä on kaksi muutakin lyhennystä kaipaavaa otsatukkaa. Tunti kampaajalla on lopulta pienempi riesa kuin niiden kaikkien haivenien saksiminen maalarinteipin avulla.
Lauantaina olisi taas se aika. Nykyään suhtaudun kampaajaan kuin hammaslääkäriin tai gynekologiin: ei huvittaisi, mutta oma etuhan se lopulta on. Ainakaan tukan leikkaaminen ei satu, ja jälkeenpäin tuntuu aika mukavalta.
Mutta jos haluan hetken omaa aikaa kodin ulkopuolella, menen sata kertaa mieluummin vaikka elokuviin.
