Jotkut ihmiset ovat käveleviä elämäntaito-oppaita, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

ELÄMÄ ON SIUNANNUT minua ihanilla, vahvoilla naisilla. Aluksi he ovat olleet opettajia, pomoja tai satunnaisia tuttavuuksia, mutta kaikista on tullut ystäviäni.

Yksi heistä on Diane.

Diane pyöritti pientä kauppaa Lontoon Covent Gardenissa. Tapasimme vuonna 1996, kun olin juuri palannut Lontooseen vuoden kestäneeltä maailmanympärysmatkalta. Putiikin ikkunassa lappu kaipasi kauppaan myyjää.

Astuin sisään ja rakastuin: katossa marokkolaiset lamput, ikkunalla bonsaipuita, vitriinissä kauniita koruja. Tiskin takana balilaisten puuveistosten ympäröimänä istui omistajarouva ja hymyili blondin hiuspehkonsa takaa.

Diane on niitä ihmisiä, joille huomaa kertovansa heti kaiken, joten varmaan minäkin läväytin salaisuuteni tiskiin heti kättelyssä. Sain paikan.

Diane on kuin kauppansa: pieni ja viehättävä, yllätyksellinen ja täynnä kertomuksia. Hän liihottaa silkkikaftaanin helmat heiluen kutsumatta gallerioiden avajaisiin ja marssii lupaa kysymättä prinssi Charlesin juttusille, jos sattuu samaan aikaan oopperaan (turvamiehet tosin tulivat väliin).

KERTAAKAAN EN ole kuullut Dianen häpeävän. Jos tulee sanomista, Di hihittää tyytyväisenä. Voi, miten pieni anarkismi pukeekaan kuusikymppistä!

Kauppaansa Diane pyöritti rennosti. Hän saapui paikalle puoliltapäivin, hörppi maitokahviaan tiskin takana ja söi paahtoleipiä, joiden päällä oli aina paksu kerros suolaista voita.

Aika usein Diane nappasi hyllystä käsinpuhalletut lasit ja kaatoi kuohuvaa kaikille, jotka kaupassa sattuivat olemaan. Siinä sitä sitten juhlittiin ventovieraiden kanssa jonkun syntymäpäivää, pestyjä näyteikkunoita tai vain kevättä. Jälkeenpäin Diane pyyhkäisi pikarit puhtaaksi ja laittoi ne takaisin myytäväksi.

Miten asenne elämään voi olla niin kevyt eikä yhtään pinnallinen? Miten ihminen voi olla kuin kävelevä elämäntaito-opas: vartin jälkeen itsestäkin tuntuu, että maailma on minun ja kaikki mahdollista.

Itse ponnistan maailmaan pohjoissatakuntalaisten peltojen keskeltä, joten Dianen tyylissä oli alkuun totuttelemista. Meilläpäin pruukatahan olla hissuksehen. Piretähän säännöistä kiinni. Ei puututa toisten asioihin.

Ja sitten tuo yks lontoolainen menee ja tekee. Sanoo ja nauraa. Utelee ja kyselee, pitää kädestä kiinni, halaa ja pussaa. Eihän siitä voi olla pitämättä, kun se on niin sydäntä täynnä.

Dianessa näin uuden tavan olla nainen.

Koska hän ei pyri täydellisyyteen eikä suorita, hänessä on virheellisyys armeliaasti läsnä. Sain seurata läheltä, miten paljon vähemmällä pääsee, kun ei koko ajan pelkää jäävänsä kiinni siitä, ettei olekaan täydellinen. Sellaisen ihmisen lähellä on helppo olla.

KAUPPA SULJETTIIN jo vuosia sitten, mutta ystävyytemme Dianen kanssa jatkuu. Näemme harvoin, mutta aloitamme aina siitä, mihin viimeksi jäimme.

"Kaikista tärkeintä ovat ihmiset. Muulla ei ole väliä", Dianella on tapana sanoa.

Yritän muistaa sen ihan jokainen päivä. Järjestää aikaa ihmisille ja elämäni niin, että edes joskus tapahtuisi jotain spontaania.

Taidankin tänään nostaa maljan Dianen kunniaksi! Olla edes vähän niin kuin hän. Olla tottelematta tovin.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2014.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Villasukilla ja hyvällä ruualla on ainakin yksi yhteinen piirre.

Parhaimmillaan molemmat valmistetaan rakkaudella ja rakkaudesta. Muistellaan vastaanottajaa lämpimästi. Mietitään, tykkäisikö hän enemmän tästä vai tuosta. Halutaan ilahduttaa juuri häntä.

Kaupasta ostettu ei koskaan ole ihan sama, vaikka olisikin tosi hieno ja hyvä.

Jokaisessa suvussa pitäisi olla sukittaja. Hän, joka juoksuttaa villalankaa puikoilla ja ajattelee kauniita hänestä, joka sukat jalkaansa saa.

Se on vähän kuin siunaus tai hyvän onnen toivotus.

Kun sukkapari on valmis, sukittaja lykkää sen vähäeleisesti sukulaisten matkaan. Ottakaa tästä. Vaikka saappaisiin. Pysyvät varpaat lämpiminä.

Sukittaja ei tee itsestään numeroa.

Niiden, jotka sukittajan tekemät sukat jalkaansa saavat, tulisi olla kiitollisia. Aika harva asia tässä maailmassa nykyään valmistetaan ihan itse ja rakkaudellisin ajatuksin, vähän kerrallaan.

Usein sukittajan arvon huomaa vasta, kun häntä ei enää ole.

Siinä vaiheessa alkaa miettiä, mistä lapsille saisi uudet sukat pieneksi jääneiden tilalle. Jos sellaiset onnistuu löytämään, ne eivät ikinä tunnu aivan yhtä ihanilta kuin sukittajan kutomat.

Silloin sukittajaa tulee ikävä.

 

 

Rittuli

Tätä mieltä: Jokaisessa suvussa pitäisi olla sukittaja

Meitä on täällä Sipoossa kaksi "sukittajaa", mies ja minä. Kudin on aina mukana, vaikkapa sairaalan odotustilassa, matkoilla, kylässä, joskus kokouksessakin. Miehen taito kutoa sukkaa herättää aina ihastusta ja kummastustakin. Sukkia saavat lapset, lapsenlapset, sukulaiset, ystävät, ihanat arjen auttajat, lähetystyö saa varoja, jos sukkia ei tarvita suvussa juuri sillä hetkellä. Sukkia on ilo kutoa ja ilo kasvaa, kun sukille löytyy onnellinen omistaja!
Lue kommentti
KK50

Kodin Kuvalehti edustaa välittämistä, perhettä ja sukupolvien ketjua, Minna McGill kirjoittaa pääkirjoituksessaan.

Miten valmistuu pyykkipäivän keitto?

Pistetään kattilaan pari litraa vettä, kilo perunoita, pala lanttua, sipuli, 300 grammaa jauhelihaa, paprikaa, maustamatonta tomaattisosetta sekä ripaus valkosipulisuolaa.

Kodin Kuvalehden ensimmäinen numero ilmestyi tammikuussa 1967.

Ohje oli Kodin Kuvalehden ensimmäisessä numerossa, joka ilmestyi tammikuussa 1967.

50 vuotta ja muutama kuukausi on tuosta tammikuusta ja hellalla porisevasta pyykkipäivän keitosta kulunut.

Kuluttajaraati ei enää kokeile kaapimia eikä lastenlääkäri kerro kaikkea lapsen navanhoidosta kuten ensimmäisessä numerossa. Tukevasti ollaan silti maan pinnalla, kuten päätoimittaja Maire Varhela ensimmäisessä numerossa lehden lähtökohtia kuvaili.

Mahtava reissu on tehty yhdessä läpi viiden vuosikymmenen.

Mahtava reissu läpi viiden vuosikymmenen on yhdessä tehty. Lämmin kiitos siitä teille lukijat. Toivottavasti pysytte matkassamme vielä pitkään.

Tästä 50-vuotisjuhlanumerosta (lue digilehti*) tuli kumarrus kaikelle sille, mitä Kodin Kuvalehti syvällä sydämessään edustaa: välittämiselle, perheelle, läheisille ja sukupolvien ketjulle.

On juttu Rosasta, joka muuttaa erottuaan asumaan saman katon alle vanhempiensa kanssa (lehden sivu 38).

On kertomus Sannasta ja vuosisadan bileistä, jotka tullaan järjestämään ystävien kanssa, kun hometaloruljanssista on selvitty (lehden sivu 42).

Ja on kurkistus edeltäjäni Leenan päivään (lehden sivu 121).

Niin mahtavia touhuja hänellä on lastenlasten kanssa nyt eläkkeellä, että miltei mummokuume herää.

Viisikymppiä on itse asiassa aika mahtava luku.

Se viisikymppiä on itse asiassa aika mahtava luku (lehden sivu 34).

Jotain tiedän asiasta jo minäkin. Reilun vuodenverran tässä on harjoiteltu sitä, että ikä alkaa vitosella.

Kun teini kysyy, miltä tuntuu olla noin vanha, osaan jo kipuilematta vastata:

Ihan mahtavalta. Odota vain.

*Lue, miten saat lukuoikeuden KK:n digilehteen.

Kai Lehtinen miettii kiittämistä ja sitä, voiko äitienpäivälahjaksi antaa risuja.

NAINEN, JOKA MEILLÄ asuu, toi minulle kukkakimpun kuulemma ihan muuten vain.

Ensin mietin, että onkohan hänellä nyt huono omatunto jostain. Sitten aloin ajatella, että arjessa pitäisi pysähtyä ja kiittää enemmän.

Avuntarve voi tulla eteen yllättäenkin. Niin kävi pojalleni, joka taannoin ajoi Suomen läpi kohti pohjoista. Jossain matkan varrella autosta loppui bensa, ja ajo tyssäsi tienposkeen hyvän matkaa ennen seuraavaa huoltoasemaa.

Poika otti autosta kanisterin ja ajatteli lähteä jalkapatikassa bensanhakuun.

Viereen pysähtyi kuitenkin auto, josta nousi kaksi ulkomaalaisen näköistä miestä. He tarjoutuivat kyyditsemään pojan huoltoasemalle.

Kävi ilmi, että miehet olivat afgaanipakolaisia, jotka olivat tulleet perheineen Suomeen muutama vuosi sitten. Poika sai kyydin mennen tullen ja tarjoutui maksamaan miehille avusta. Nämä eivät halunneet mitään.

Poika kiitti ja mietti, että jos roolit olisivat olleet toisin päin, olisivatkohan miehet saaneet apua.

NUORIN TYTTÄRENI ISTAHTI yhtenä iltana sohvalle viereeni ja moiskautti suukon poskelleni. Kiitollisuus valtasi mieleni, vaikka hetken kuluttua huomasin, että taka-ajatuksena oli saada minut hieromaan hartioita. Tytär kyllä tietää, mistä narusta isää pitää vetää.

Hieroin mielelläni, kun sain teini-ikäiseltä lämpimän halauksen ja suukon karvaiseen naamaani.

Jos ei ole varma, mitä itselle kuuluu, asian voi käydä tarkistamassa kylän baarista.

PIENELLÄ PAIKKAKUNNALLA kaikki tuntevat toisensa ainakin ulkonäöltä. Kaupassa, pankissa ja apteekissa kysytään aina ensin kuulumiset.

Jos ei ole varma, mitä itselle kuuluu, asian voi käydä tarkistamassa kylän baarista. Siellä asiat ovat yleensä kaikkien tiedossa ennen itseä.

Täällä lääkkeet tuodaan apteekista tarvittaessa vaikka kotiin asti, bensaa saa ostaa piikkiin, jos rahapussi on jäänyt kotiin ja pankki tulee aina vastaan köyhää taiteilijaa.

Asioiden hoitaminen ihmisten kanssa on mutkatonta ja sujuvaa, kun ollaan enemmän tai vähemmän tuttuja.

Kiitosta ansaitsee kyläläisten avunanto erikoisissakin tilanteissa. Kerran lähinaapurissa vanha pariskunta oli kaatunut kotonaan, eikä kumpikaan päässyt omin avuin ylös. Yhden lähiomaisen soittorinki onneksi saavutti naapurit, jotka lähtivät heti auttamaan.

Lähtiessään Ilmi toivottaa minut syvimpään suohon.

SITKEÄT YSTÄVÄT TUOVAT elämään suolan ja ansaitsevat kiitokset. Itselläni on yhdeksääkymppiä lähentelevä ystävä Ilmi, jonka kanssa parannamme säännöllisesti maailmaa ja haukumme samalla toisemme läpikotoisin.

Ilmin kanssa meidän ei tarvitse olla mistään yhtä mieltä. Lähtiessään hän toivottaa minut syvimpään suohon ja sanoo, ettei enää koskaan tule käymään. Jonkin ajan kuluttua tapaamme taas ja jatkamme siitä, mihin aiemmin jäimme.

Ilmi on perheemme arvostettu ystävä ja jos hänen suunnitelmansa toteutuvat, hänestä tulee meille vielä miniäkin.

Lahja olisi samalla kiitos huumorintajusta, jota kanssani on tarvittu.

NAINEN, JOKA MEILLÄ ASUU, valitti hiljattain, että tallin lattiaharja alkaa olla kulunut.

Tulevan äitienpäivän kunniaksi voisinkin ostaa lahjaksi uuden luudan.

Lahja olisi samalla kiitos kaikista yhteisistä vuosista ja siitä sitkeydestä ja huumorintajusta, jota kanssani on tarvittu. Lahjassa yhdistyisivät ruusut ja risut kätevästi samassa kimpussa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2016.

Toimittaja Noora Karppinen aloittaa valkovuokkojahtinsa jo maaliskuussa.

Lähetin pari viikkoa sitten kauan odottamani viestin. Siinä oli kuva kevään ensimmäisestä valkovuokosta. Alapuolelle kirjoitin, mistä olin sen löytänyt.

Ei aikaakaan, kun äiti vastasi ja ihmetteli, kuinka kukat tuntuvat nousevan vuosi vuodelta aiemmin.

Meillä on jo pitkään ollut tapana kisata siitä, kumpi löytää kevään ensimmäisen valkovuokon.

Kun asuin vielä kotona, etsin kukkia usein koulumatkalla. Jos löysin, vein valkovuokon keittiön pöydälle maljakkoon ja odotin innoissani, että äiti tulee kotiin.

Nykyään jaamme kevään merkkejä WhatsAppissa. Kun ensimmäinen valkovuokko löytyy, kumpikaan ei enää muista, kuka voitti kisan viimeksi.

Tärkeintä on, että kevät tulee tänäkin vuonna. Tärkeintä on, että siitä saa kertoa äidille. Joten äiti, kiitos hyvästä vastuksesta, katsotaan uudelleen ensi keväänä!