Perunalaatikon puute ei pilakaan kaikkea, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

JOULUN PITI AINA olla tismalleen samanlainen: äidin kreppipaperista askartelemat kellot tarkasti eteisen peilin molemmin puolin, sauna heti joulurauhanjulistuksen jälkeen, itse tehdyt laatikot savikipoissa.

Kerran äiti yritti vähän uudistaa tarjoiluja. Pöydästä puuttui perunalaatikko, ja minusta tuntui siltä kuin juureni olisi repäisty irti. Loukkaannuin syvästi. Kaikki, mihin uskoin ja luotin, oli viety. Olin ehkä 10-vuotias.

SITTEN TULI ENSIMMÄINEN jouluni poissa kotoa. Olin 19-vuotias, Lontoossa ja jaoin kimppakämpän australialaisen, uusiseelantilaisen ja eteläafrikkalaisen kanssa

Kämppikseni Jason oli pöllinyt leikkikentältä lasten vieterikeinun. Siitä oli tosin jäljellä enää pelkkä vieteri, johon Jason oli kiinnittänyt silityslaudan. Sen päällä kämppikseni vuorotellen "surffasivat".

He kaipasivat kotejaan yhtä paljon kuin minäkin. He ikävöivät aurinkoa, valtameren aaltoja ja grillailua perheiden ja ystävien kanssa. Minä haikailin pimeyttä, kynttilöitä, hiljaisuutta ja äidin kreppipaperikelloja.

Teimme vetoisasta vuokra-asunnosta yhteisen joulukotimme. Joku laittoi kanan uuniin, toinen teki kastikkeen. Yksi oli hankkinut mausteisen kakun. Minä kokkasin lanttulaatikkoa äidin reseptillä.

Meillä oli kivaa, mutta kurkussani tuntui möykky. Puhelu kotiin oli sietämätön. Tuntui kuin olisin pettänyt perheeni. Illalla kuuntelin suomalaisia joululauluja ja vannoin, etten enää koskaan ole joulua pois kotoa.

SEURAAVANA JOULUAATTONA löysin itseni Sri Lankasta syömästä mausteisia biryaneja. Möykky ei painanut kurkussani enää niin paljon.

Jouluista tuli otollista aikaa matkustaa lämpöön ja aurinkoon. Koti alkoi kulkea mukanani minne milloinkin.

Olen riemuinnut kamelilla ratsastavasta joulupukista Egyptissä, juhlinut joulun ja hanukan sekoitusta juutalaisten kanssa Lontoossa, liftannut simpukkaravintolaan Costa Ricassa.

Kerran olin joulun Thaimaassa ystäväporukalla. Diskobiittiin miksatut joululaulut pauhasivat ja räikeät valot sykkivät. Jouluaatto kääntyi seuraavaksi aamuksi, mutta me emme halunneet nukkumaan. Lopulta päädyimme porukalla kapakkaan, joka avasi meille ovensa vielä sulkemisajan jälkeen.

Nuhjuinen juottola sivukujalla oli tyttöbaari. Kun viimeisetkin miehet oli häädetty takahuoneista ulos, naiset vaihtoivat punaiset minimekkonsa farkkuihin ja t-paitoihin ja aloittivat joulunviettonsa. Joulu tuskin oli heille perinteinen juhla, mutta sujuvasti he toivottelivat "Merikrimmas!", hyvää joulua. Jukeboxissa Bing Crosby haaveili valkoisesta joulusta.

Naiset olivat suurin piirtein samanikäisiä kuin minä ja janosivat kuulla elämästäni. "Olet niin onnekas, kun voit opiskella mitä haluat", he toistelivat. Kun sanat loppuivat, lauloimme toisillemme. Minä vedin Sylvian joululaulun korkealta ja kovaa.

JOULU ON muuttunut kaupalliseksi ja levinnyt miltei kaikkialle uskonnosta riippumatta. Voimme olla kärkkäästi sitä mieltä, että juhlan merkitys on unohtunut kaiken hössötyksen alle.

Vilkkuvalojen seasta löydän kuitenkin jotain hienoa: on mukava ajatus, että kaikkialla maailmassa toivotetaan hyvää, hauskaa, rauhallista tai iloista joulua. Ilmassa on valtava määrä kauniita toiveita. Se tekee meille ihmisille ihan hyvää.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2014.

Eletty elämä saa näkyä naisessa, miehessä ja sohvassa.

Meillä on sohvakalusto, jonka hankimme parikymmentä vuotta sitten. Tämä nykyinen kalusto, kuten edellinenkin, hankittiin osto- ja myyntiliikkeestä. Se on 1950-luvun mallia, vankkatekoinen ja kestävä.

Viime keväänä korjasin sohvakaluston, koska puuosat alkoivat irrota liitoksistaan ja sisusmateriaali putoilla lattialle. Korjauksen jälkeen sohvalla on taas hyvä istua, ja se sai lisää käyttöaikaa monta vuotta. Istuessani ihailen sohvan kestävää kangasta ja kaunista muotoilua, laatutyötä ja kestämään tehtyä.

Kertakäyttökulttuuri ja prameilevat sisustuselementit ovat vallanneet kodit.

Esineitten elinkaari on lyhentynyt. Huonekaluja ei ole tehty kestämään sukupolvelta toiselle. Lastulevy ei vedä vertoja kokopuulle.

Nainen, joka meillä asuu, arvostaa kaikkea vanhaa.

OLEN ITSEKIN VANKASTI 1950-luvun lopun mallia. Toisen jalkaterän kärjestä on muutama osakin irronnut vuosien varrella, mutta korjaamalla jalka sai lisää käyttöikää. Jouset rungossani vähän natisevat, mutta hyötykäyttöä se ei estä.

Lukuisten pienten korjausten jälkeen me sohvan kanssa sovimme kodin sisustukseen elämää nähneinä, riittävän hyväkuntoisina ja tyyliin sopivina.

Huonekaluissa pitää näkyä elämisen jälki. Naarmuista ja uurteista näkyy, että kalusteista on tullut rakkaita.

Eletty elämä jättää jäljet myös ikääntyvään mieheen. Elämä suruineen ja iloineen näkyy rypyissä ja ryhdissä, tahroissa ja halkeamissa.

Nainen, joka meillä asuu, arvostaa kaikkea vanhaa. Toivoa sopii, että omakin arvoni vain nousee vanhetessa, kun antiikin leima alkaa vielä paremmin näkyä ulospäin.

Tärkeintä on mukava pehmeys ja rento olo ja pintaa silittäessä tuntuvat kuopat ja muhkurat.

JOSKUS NÄKEE HARRASTETTAVAN liiankin tunnollisesti kierrätystä, kun vanha puoliso on vielä ihan käyttökelpoisena lajiteltu pois ja tilalle otettu uudempi malli.

Vanhaa tuunatessa säästää kuitenkin luontoa ja vähentää haitallisia ympäristövaikutuksia.

Vanhan ja tutuksi kuluneen arvostaminen koskee naisiakin. Eletyn elämän pitää näkyä heissä kuten sohvassakin.

Ei ole niin noko nuukaa pinnan pieni kuluminen. Tärkeintä on mukava pehmeys ja rento olo ja pintaa silittäessä tuntuvat kuopat ja muhkurat.

Peilikuvassani kaikki on takuuvarmasti luonnonkaunista luomulaatua.

NUORUUDEN JA KAUNEUDEN pakkomielteinen ihannoiminen on johtanut kosmeettisten leikkausten lisääntymiseen niin, että epänormaalista on tullut melkein normaalia.

Jo ihan nuoretkin otattavat yhdestä paikasta pois rasvaa ja suurentavat toista. Silikonilla taidetaan kitata nykyään enemmän ihmistä kuin aikanaan omaa moottoripyörääni.

Taannoin katselin vessassa omaa peilikuvaani ja totesin, että joistakin paikoista roikkuu ja että ryppyjä on kertynyt samalla kun nuoruuden salskeus on muuttunut iäkkään miehekkääksi charmiksi. Totesin, että kaikki on takuuvarmasti luonnonkaunista luomulaatua.

Nainen, joka meillä asuu, nyökkäsi vieressäni, mutta olin huomaavinani naururyppyjen syvenevän hänen naamassaan. Mitäköhän sekin taas tarkoitti?

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2016.

Roc Mummi.

Kai Lehtisen kolumni: Ryppyisenä nainen on rakkaampi

Järkimiehen puhetta on koko kolumni. Näinhän se menee, vanhetessaanse viinikin paranee. On turhaa väkisin näyttää nuoremmalta mitä on!Näyttää vain koomiselta. Sillä ihminen on niin vanha kun tuntee olevansa, se tulee sudämestä. Mitä kalustoihin yms tulee, niissähän on tunnerarvoa, mitä niitä kaikkia vaihtamaan. Minullakin muiden muuassa esim. pöytä 30 vuoden takaa, naarmuja, kolhuja joita lapset ovat tehneet, mikä sen kauniinpaa😍Nyt lastenlasten mukava siinä hypistellä ja rapsutella. Siis aika...
Lue kommentti

Jos sinunkin lapsesi saisi arvion luonteestaan kahdelta eri opettajalta, saattaisit yllättyä.

Muisto vuosien takaa Pekingistä, Kiinasta.

Esikouluikäisen tyttäreni koulussa oli vanhempainilta. Hän opiskeli luokalla, jossa aamupäivän oppitunnit piti amerikkalainen opettaja englanniksi ja iltapäivätunnit kiinalainen opettaja kiinaksi.

Ensin keskustelin kahden kesken amerikkalaisen opettajan kanssa.

"Meillä on ongelma. Tyttärenne on tosi ujo. Hän ei ilmaise itseään kovin voimakkaasti tunnin aikana", opettaja sanoi.

Huolestuin. Mietimme opettajan kanssa, mikä auttaisi lastani pääsemään eroon ongelmastaan.

Sen jälkeen siirryin viereiseen huoneeseen juttelemaan kiinalaisen opettajan kanssa.

"Voitte olla ylpeitä. Tyttärenne on tosi ujo", opettaja kehui.

"Hän on oikein rauhallinen, keskittyy ja kuuntelee hienosti."

Kumpikin opettaja oli oikeassa.

Tiesin silti heti, kumman palautteen kertoisin kotona: sen, joka saisi tyttäreni säteilemään, uskomaan itseensä taas vähän enemmän.

Se tekisi arasta vähitellen ehkä myös rohkean.