Perunalaatikon puute ei pilakaan kaikkea, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

JOULUN PITI AINA olla tismalleen samanlainen: äidin kreppipaperista askartelemat kellot tarkasti eteisen peilin molemmin puolin, sauna heti joulurauhanjulistuksen jälkeen, itse tehdyt laatikot savikipoissa.

Kerran äiti yritti vähän uudistaa tarjoiluja. Pöydästä puuttui perunalaatikko, ja minusta tuntui siltä kuin juureni olisi repäisty irti. Loukkaannuin syvästi. Kaikki, mihin uskoin ja luotin, oli viety. Olin ehkä 10-vuotias.

SITTEN TULI ENSIMMÄINEN jouluni poissa kotoa. Olin 19-vuotias, Lontoossa ja jaoin kimppakämpän australialaisen, uusiseelantilaisen ja eteläafrikkalaisen kanssa

Kämppikseni Jason oli pöllinyt leikkikentältä lasten vieterikeinun. Siitä oli tosin jäljellä enää pelkkä vieteri, johon Jason oli kiinnittänyt silityslaudan. Sen päällä kämppikseni vuorotellen "surffasivat".

He kaipasivat kotejaan yhtä paljon kuin minäkin. He ikävöivät aurinkoa, valtameren aaltoja ja grillailua perheiden ja ystävien kanssa. Minä haikailin pimeyttä, kynttilöitä, hiljaisuutta ja äidin kreppipaperikelloja.

Teimme vetoisasta vuokra-asunnosta yhteisen joulukotimme. Joku laittoi kanan uuniin, toinen teki kastikkeen. Yksi oli hankkinut mausteisen kakun. Minä kokkasin lanttulaatikkoa äidin reseptillä.

Meillä oli kivaa, mutta kurkussani tuntui möykky. Puhelu kotiin oli sietämätön. Tuntui kuin olisin pettänyt perheeni. Illalla kuuntelin suomalaisia joululauluja ja vannoin, etten enää koskaan ole joulua pois kotoa.

SEURAAVANA JOULUAATTONA löysin itseni Sri Lankasta syömästä mausteisia biryaneja. Möykky ei painanut kurkussani enää niin paljon.

Jouluista tuli otollista aikaa matkustaa lämpöön ja aurinkoon. Koti alkoi kulkea mukanani minne milloinkin.

Olen riemuinnut kamelilla ratsastavasta joulupukista Egyptissä, juhlinut joulun ja hanukan sekoitusta juutalaisten kanssa Lontoossa, liftannut simpukkaravintolaan Costa Ricassa.

Kerran olin joulun Thaimaassa ystäväporukalla. Diskobiittiin miksatut joululaulut pauhasivat ja räikeät valot sykkivät. Jouluaatto kääntyi seuraavaksi aamuksi, mutta me emme halunneet nukkumaan. Lopulta päädyimme porukalla kapakkaan, joka avasi meille ovensa vielä sulkemisajan jälkeen.

Nuhjuinen juottola sivukujalla oli tyttöbaari. Kun viimeisetkin miehet oli häädetty takahuoneista ulos, naiset vaihtoivat punaiset minimekkonsa farkkuihin ja t-paitoihin ja aloittivat joulunviettonsa. Joulu tuskin oli heille perinteinen juhla, mutta sujuvasti he toivottelivat "Merikrimmas!", hyvää joulua. Jukeboxissa Bing Crosby haaveili valkoisesta joulusta.

Naiset olivat suurin piirtein samanikäisiä kuin minä ja janosivat kuulla elämästäni. "Olet niin onnekas, kun voit opiskella mitä haluat", he toistelivat. Kun sanat loppuivat, lauloimme toisillemme. Minä vedin Sylvian joululaulun korkealta ja kovaa.

JOULU ON muuttunut kaupalliseksi ja levinnyt miltei kaikkialle uskonnosta riippumatta. Voimme olla kärkkäästi sitä mieltä, että juhlan merkitys on unohtunut kaiken hössötyksen alle.

Vilkkuvalojen seasta löydän kuitenkin jotain hienoa: on mukava ajatus, että kaikkialla maailmassa toivotetaan hyvää, hauskaa, rauhallista tai iloista joulua. Ilmassa on valtava määrä kauniita toiveita. Se tekee meille ihmisille ihan hyvää.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2014.

Olen kateellinen bambille, koska se ei vatvo, pitäisikö sen kehittyä leijonaksi.

”NIMENI ON WELCOME”, mies esittäytyi.

Taas yksi Welcome, hihitin mielessäni. Olen tavannut monta eteläafrikkalaista, joiden nimi on Tervetuloa, ja jostain syystä mietin joka kerta, miksi ei saman tien Mukavaa Päivänjatkoa tai Morjenttes.

Welcome otti esiin kiväärinsä. Lakkasin hihittämästä.

”Teette juuri niin kuin sanon. Jos käsken teidän laulaa, te laulatte. Jos käsken teidän hyppiä, te hypitte. Ymmärrättekö?”

Ymmärsin. Melkein lauloin jo. Olin lähdössä kävelysafarille Hluhluwe-Imfolozin luonnonpuistoon, ja Welcome oli ryhmämme opas. Tekisimme aamukävelyn savannilla, leijonien mailla.

ALOIN KÄVELLÄ Welcomen kintereillä. Lippikseni puristi ja astuin puhvelin kakkaan. Hengitin hiljaa, jotta leijona ei kuulisi. Se tuntui liioittelulta.

Pensaan takaa ilmestyi sarvikuono. Ei hätää, Welcome viittilöi. Vastatuulen ansiosta sarvikuono ei haistaisi meitä.

Miehenä leijona on sika, sillä se ramppaa monen naaraan luona.

”Älkää sarvikuonoja pelätkö. Älkää leijoniakaan. Ne varoittavat etukäteen, ennen kuin hyökkäävät”, Welcome kuiskasi.

”Pelätkää puhveleita. Ne eivät varoita. Vain niiden vuoksi joudun kantamaan kivääriä.”

PUHVELI KUULOSTI raukkikselta. Mieluummin olisin pelännyt leijonaa. Urosleijonien katseessa on jotain niin vastustamatonta, että melkein ymmärrän, miksi naarasleijonat heltyvät, hoitavat kaiken saalistuksen ja antavat urostensa nukkua 20 tuntia vuorokaudessa. Miehenä leijona on sika, sillä se ramppaa monen naaraan luona ja lempii kunkin kanssa tasan 21 sekuntia kerrallaan.

En nähnyt safarillani leijonaa. Näin jotakin vaikuttavampaa: bambin.

On aamuja, jolloin toivoisin herääväni leopardina.

Jos tarkkoja ollaan, Disney-elokuvan Bambi oli valkohäntäpeura ja minun bambini nyala-antilooppi. Nyalan kyljessä oli raidat, mutta kaikki muu siinä oli satubambia: räpsyripset, hontelot jalat, paniikki.

Tuijotin nyalaa ja ajattelin: Voi sinua onnekasta. Olet säikky, varsinainen vellihousu, ja silti täydellinen. Lyön vetoa, ettet kertaakaan ole miettinyt, pitäisikö sinun sittenkin kehittyä leijonaksi. Olet täydellinen bambi, valmis ja hyvä noin. Viihdyt ryteiköissä, koska jos viihtyisit mudassa, olisit virtahepo.

OLEN NYALALLE hiukan kateellinen. On tietenkin mahtavaa, että olen sattunut syntymään eläimeksi, joka ajattelee, kehittyy ja tajuaa kuolevansa. Mutta se tekee elämästä mutkikasta. Tulee kiire saada jotain aikaan. Tai edes selvittää, kuka on, ennen kuin kupsahtaa.

Tunnustan, että minulla on aamuja, jolloin toivoisin herääväni esimerkiksi leopardina. Kurkistaisin vain peiliin ja muistaisin, että ai niin, mulla on täplät, olen leopardi.

Afrikkalaisen sateen jälkeen on märkä, mutta ei koskaan masentunut.

Sitten ryhtyisin leopardihommiin. Saalistaisin enkä tuhlaisi sekuntiakaan leopardielämästäni sen pähkäilemiseen, mitä jos sittenkin olen kirahvi. Enkä varsinkaan pohtisi, että entä jos minut olikin tarkoitettu leijonaksi, mutta parin ikävän tyypin vuoksi ajauduinkin villisiaksi.

Afrikassa tunnen itseni pieneksi. Taivas on korkeampi kuin Suomessa, puut tuplasti pidempiä. Aurinkokin on isompi. Se näkyy ja toimii, nousee päättäväisesti joka aamu eikä luimi pilvien takana. Jos sataa, sataa niin, että tuntee hukkuvansa. Sellaisen sateen jälkeen on ehkä märkä, mutta ei koskaan masentunut.

Afrikkalainen luonto ei pihtaa eikä jahkaile. Sen otteessa on turvassa. 

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2015.

Joistakin valokuvista tulee niin rakkaita, ettei niitä voi poistaa koskaan puhelimesta.

Kuvaa ei voi ottaa, koska muisti ei riitä. Puhelimessani on 1 860 valokuvaa. Ne täytyy siirtää muualle, jotta voin ottaa uusia.

Kuvat menevät kymmenessä minuutissa talteen pilvipalveluun. Sitten pitää enää tyhjentää ne puhelimesta. Klik roskakoriin, sinne menevät.

Yhtä kuvaa en poista, en koskaan.

Yhtä kuvaa en poista, en koskaan.

Lapseni on kuvassa 12 päivän ikäinen. Olemme menossa neuvolaan, ensimmäistä kertaa pois kotoa. Olen todella väsynyt. Ulkona on 25 astetta pakkasta. Olemme jumittaneet päiväkausia sisällä. Ahdistaa. En osaa olla äiti.

Mieheni halusi itsepintaisesti kuvata minua, koska näytin hänen mielestään seesteiseltä, hyvin onnelliselta ja rakastavalta. En uskonut.

Näen kuvassa vain äärimmäisen onnellisen naisen.

Aina, kun vaihdan puhelinta, siirrän jostain syystä juuri tämän kuvan uuteen puhelimeeni. Se on kannattanut. Enää en näe kuvassa väsymystä ja epävarmuutta. Näen kuvassa vain äärimmäisen onnellisen naisen.

Mitä kuvaa säilytät puhelimessasi aina?  Lähetä kuva ja kuvan tarina!

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Lapseni koulusta tuli viesti: kokeita ei enää anneta oppilaiden mukana kotiin nähtäväksi.

”Espoon kaupunki on ohjeistanut kouluja kirjaamaan koetulokset ja muut arviointipalautteet jatkossa Wilmaan”, viestissä luki.

Olen aina ajatellut, että äitinä oloon kuuluu yrittää pysyä kartalla siitä, mitä lapsi on koulussa oppinut ja mitä ei. Että myös kotona olisi hyvä seurata, millaisia kokeita koulussa on, miten lapsi niistä selviää ja pitäisikö jotakin asiaa käydä vielä yhdessä läpi.

En ole hoitanut hommaani hyvin ollenkaan aina. On laiskottanut ja nälkäkin on ollut ja kuka nyt riitoja haluaisi. Etenkin epäsäännöllisiä verbejä lapsen kanssa kerratessa tunnelma on ollut räjähdysherkkä.

Nyt pelkään, että en enää hoida hommaani senkään vertaa, koska se tehdään vaikeaksi.

Lapseni koenumerot minulle kerrotaan edelleen. Jos numero on 10 tai 4, tiedän, että lapsi on osannut kokeessa kutakuinkin kaiken tai ei juuri mitään. Mutta numerot jostakin siltä väliltä eivät kerro, kannattaisiko lapsen kanssa ehkä kerrata englannin imperfektiä vai prepositioita tai onko hän ulalla toisen asteen yhtälöistä vai laskenut vain huolimattomuuttaan väärin.

Jos olen tarpeeksi ponteva, saan edelleenkin  nähdä lapsen kokeet.

Jos erikseen pyydän kultakin opettajalta, opettaja voi ottaa kokeesta kopion ja lähettää kopion kotiin lapsen mukana.

Kaikkia kokeita säilytetään koululla, ja saan jatkossa myös mennä koululle niitä katsomaan.

Minusta vaihtoehdoista ensimmäinen on hankala ja toinen vielä hankalampi.

Teini ei ajattele samoin. Hänestä ajatus äidistä koputtelemassa opettajanhuoneen ovea on hirvittävä. Ajatus opettajasta jakamassa koekopioita vain hänelle on sairaan nolo.

Salaa toivon, että vanhemmat jaksaisivat lähetellä viestejä ja espoolaiskoulujen kopiokonehuoneissa olisi pian niin ruuhkaista, että kokeet päätettäisiin edelleen lähettää koteihin nähtäviksi.

Julkisesti toivon, että saisin yhä nähdä lapseni kokeet.

Äiti 44

Tätä mieltä: Hei koulu, haluaisin yhä tietää, mitä lapseni kokeissa osasi

Aivan loistava kirjoitus!Aivan samoin olen minä asiaa pohtinut!Jonkun kokeen minäkin olen nähtäväksi pyytäny ja saanutkin mutta aika hankalaa ja opettajakin lisää työllistävä menettely sekin.Helpottaisi tosiaan jos vähän tietäisi minkälaisia kysymyksiä nykyään kokeissa kysellään ja tosiaan sen missä lapseni pitää petrata vielä.Ja helpottaisi minusta kokeisiin valmistautumistakin siellä kotona kun olisi jokin ajatus miten asioita ehkä kysellään.
Lue kommentti

En ole kaivannut saunaa, mutta kerran kaipasin Tuomas Kyröä, toimittaja Anna Sillanpää kirjoittaa kolumnissaan.

ONPA OMITUISEN valkoista. Stadionin täydeltä valkoisia miehiä, jättituopit kädessään, vatsan kohdalta puristavat fanipaidat yllään.
Joku yläkatsomosta roiskauttaa päähäni oluen. Alkamassa on rugbyottelu Etelä-Afrikka vastaan Uusi-Seelanti, ja minä istun kaljanhajuisena katsomossa.

Yleisö nousee kajauttamaan Etelä-Afrikan kansallislaulun. Siinä lauletaan vuorotellen viidellä kielellä: ensimmäiset lauseet xhosaksi, seuraavat zuluksi, sesothoksi, afrikaansiksi ja englanniksi.

Kaikki yleisössä osaavat sanat.

Pitäisiköhän Maamme-lauluakin päivittää? Lisätä pari säkeistöä vähemmistökielillä?

Kun kuulen valkoisten rugbyfanien laulavan zuluksi, hellyn niin, että unohdan oluen niskassani. Kansallislaulu on sekava ja epävireinen, aivan kuten tämä maa, mutta jokin siinä saa minut ajattelemaan: Pitäisiköhän Maamme-lauluakin päivittää? Lisätä pari säkeistöä vähemmistökielillä?

Etelä-Afrikassa on 11 virallista kieltä. En ole toistaiseksi tavannut yhtään taksikuskia, joka ei puhuisi niistä vähintään yhdeksää. Kuskeja naurattaa aina, kun kerron, että me Suomessa käymme koulumme kielellä, jota puhuvat pelkät suomalaiset. Heistä olisi järkevämpää opiskella kielellä, jota ymmärtävät muutkin.

EN OLE KAIVANNUT Suomesta saunaa enkä salmiakkia. Mutta yhtenä päivänä kaipasin Helsingin kirjamessujen tungosta.

Silloin olin Johannesburgin kirjamessuilla. Koska Etelä-Afrikassa on 54 miljoonaa asukasta, odotin yleisöryntäystä. Vielä mitä. Messutilat olivat puolityhjät, ja vastaan käveli vain satunnaisia juhlatamineisiin pukeutuneita pariskuntia.

Kaipasin suomalaistungosta, bussilasteittain saapuvia kaiken lukeneita keski-ikäisiä naisia, paikallista Tuomas Kyröä höpöttämään mikrofoniin.

Etelä-Afrikalla ei ole koko kansan kyröään eikä seitsemää veljestään.

Useimmilla ei ole varaa lukea yhtään mitään. Kirjat ovat kalliita, eikä kirjastoja juuri näy.

Kun apartheidpolitiikka erotti mustat ja valkoiset, se erotti myös heidän tarinansa. Niinpä valkoiset lukevat mielellään valkoisten kirjoittamia kirjoja ja mustat mustien. Useimmilla ei ole varaa lukea yhtään mitään. Kirjat ovat kalliita, eikä kirjastoja juuri näy.

Lähikirjakaupassani komeimmin esillä ovat hengelliset avioliitto-oppaat, ruotsalaiset dekkarit sekä amerikkalaisen viihdekirjailijan Danielle Steelin koko tuotanto.

KUN KOTIAPULAISEMME Caroline lähti lomalle kotiinsa Zimbabween, hän kysyi varovasti, voisinko antaa hänelle jonkin vanhoista kirjoistani. Hän veisi sen teini-ikäisille tyttärilleen, jotka kuulemma rakastivat lukemista.

Pyysin Carolinea lähtemään kanssani kirjakauppaan. Valitsisimme kumpikin tytöille kolme kirjaa, ja minä maksaisin.

Nappasin hyllystä kaksi Harry Potteria ja John Greenin Tähtiin kirjoitetun virheen, sillä se sai aikoinaan sukulaistyttöni liikuttumaan viikoiksi.

Caroline harhaili kiusaantuneena hyllyjen välillä. Lopulta hän ojensi käteeni kolme kirjaa. Kaksi niistä kertoi naisia tappavista kummituksista. Kumpikin kirjoista maksoi alle kaksi euroa.

Innostunein Caroline oli kolmannesta valinnastaan. Se oli kämmenenkokoinen kirja, jossa oli vain yksi satu: Jänis ja kilpikonna.

"Tämän annan äidilleni. Hän ilahtuu tästä hirveästi."

"Luin juuri Tähtiin kirjoitetun virheen. Itkin kamalasti. Nuku hyvin, enkeleitä tyynysi alle."

Seuraavalla viikolla sain Carolinen Ashley-tyttäreltä WhatsApp-viestin.

"Luin juuri Tähtiin kirjoitetun virheen. Itkin kamalasti. Nuku hyvin, enkeleitä tyynysi alle."

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2015.