Perunalaatikon puute ei pilakaan kaikkea, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

JOULUN PITI AINA olla tismalleen samanlainen: äidin kreppipaperista askartelemat kellot tarkasti eteisen peilin molemmin puolin, sauna heti joulurauhanjulistuksen jälkeen, itse tehdyt laatikot savikipoissa.

Kerran äiti yritti vähän uudistaa tarjoiluja. Pöydästä puuttui perunalaatikko, ja minusta tuntui siltä kuin juureni olisi repäisty irti. Loukkaannuin syvästi. Kaikki, mihin uskoin ja luotin, oli viety. Olin ehkä 10-vuotias.

SITTEN TULI ENSIMMÄINEN jouluni poissa kotoa. Olin 19-vuotias, Lontoossa ja jaoin kimppakämpän australialaisen, uusiseelantilaisen ja eteläafrikkalaisen kanssa

Kämppikseni Jason oli pöllinyt leikkikentältä lasten vieterikeinun. Siitä oli tosin jäljellä enää pelkkä vieteri, johon Jason oli kiinnittänyt silityslaudan. Sen päällä kämppikseni vuorotellen "surffasivat".

He kaipasivat kotejaan yhtä paljon kuin minäkin. He ikävöivät aurinkoa, valtameren aaltoja ja grillailua perheiden ja ystävien kanssa. Minä haikailin pimeyttä, kynttilöitä, hiljaisuutta ja äidin kreppipaperikelloja.

Teimme vetoisasta vuokra-asunnosta yhteisen joulukotimme. Joku laittoi kanan uuniin, toinen teki kastikkeen. Yksi oli hankkinut mausteisen kakun. Minä kokkasin lanttulaatikkoa äidin reseptillä.

Meillä oli kivaa, mutta kurkussani tuntui möykky. Puhelu kotiin oli sietämätön. Tuntui kuin olisin pettänyt perheeni. Illalla kuuntelin suomalaisia joululauluja ja vannoin, etten enää koskaan ole joulua pois kotoa.

SEURAAVANA JOULUAATTONA löysin itseni Sri Lankasta syömästä mausteisia biryaneja. Möykky ei painanut kurkussani enää niin paljon.

Jouluista tuli otollista aikaa matkustaa lämpöön ja aurinkoon. Koti alkoi kulkea mukanani minne milloinkin.

Olen riemuinnut kamelilla ratsastavasta joulupukista Egyptissä, juhlinut joulun ja hanukan sekoitusta juutalaisten kanssa Lontoossa, liftannut simpukkaravintolaan Costa Ricassa.

Kerran olin joulun Thaimaassa ystäväporukalla. Diskobiittiin miksatut joululaulut pauhasivat ja räikeät valot sykkivät. Jouluaatto kääntyi seuraavaksi aamuksi, mutta me emme halunneet nukkumaan. Lopulta päädyimme porukalla kapakkaan, joka avasi meille ovensa vielä sulkemisajan jälkeen.

Nuhjuinen juottola sivukujalla oli tyttöbaari. Kun viimeisetkin miehet oli häädetty takahuoneista ulos, naiset vaihtoivat punaiset minimekkonsa farkkuihin ja t-paitoihin ja aloittivat joulunviettonsa. Joulu tuskin oli heille perinteinen juhla, mutta sujuvasti he toivottelivat "Merikrimmas!", hyvää joulua. Jukeboxissa Bing Crosby haaveili valkoisesta joulusta.

Naiset olivat suurin piirtein samanikäisiä kuin minä ja janosivat kuulla elämästäni. "Olet niin onnekas, kun voit opiskella mitä haluat", he toistelivat. Kun sanat loppuivat, lauloimme toisillemme. Minä vedin Sylvian joululaulun korkealta ja kovaa.

JOULU ON muuttunut kaupalliseksi ja levinnyt miltei kaikkialle uskonnosta riippumatta. Voimme olla kärkkäästi sitä mieltä, että juhlan merkitys on unohtunut kaiken hössötyksen alle.

Vilkkuvalojen seasta löydän kuitenkin jotain hienoa: on mukava ajatus, että kaikkialla maailmassa toivotetaan hyvää, hauskaa, rauhallista tai iloista joulua. Ilmassa on valtava määrä kauniita toiveita. Se tekee meille ihmisille ihan hyvää.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2014.

Kaikki ei välttämättä mene pieleen, vaikka nukahtaisikin kesken ensitreffien.

EN NOUSE AAMUISIN YLÖS. Meillä laskeudutaan takaperin parvelta alas. Aamuvarhain kömmin vieressä nukkuvan yli ja hapuilen pimeässä askelmien kohtaa, jotta alastulo sujuisi suurin piirtein hallitusti.

Laskeutuessani parven alta kuuluu tasainen pauke. Se alkaa kun herään ja vasta suunnittelen liikkeellelähtöä. Tarkkaavainen koira huomaa hengitysääneni muutoksen ja tajuaa, että aamun riemullinen jälleennäkeminen on taas edessä. Häntä kiihdyttää tahtia, kunnes pääsen alas.

EN PÄRJÄÄ VÄHILLÄ YÖUNILLA. Jos olen väsynyt, saan unen päästä kiinni vaikka valot palaisivat ja nuorisolauma kolistelisi iltapalaa keittiössä. Nukahdan saman tien, kun painan pään tyynylle. Jos olen herännyt aikaisin, saan helposti otettua päivätorkut, kun vain asetun makuuasentoon.

Ihminen viettää sängyssä ison osan elämästään, jopa kolmanneksen, ja toivon mukaan mahdollisimman hyvin nukkuen. Unen puute vaikuttaa mielialaan ja suorituskykyyn.

Itsestäni tiedän, että jos en saa nukuttua tarpeeksi, olen ärtynyt ja väsynyt enkä jaksa kunnolla keskittyä. En kykenisi tekemään töitä säännöllisessä yövuorossa. Yksikin valvottu yö laittaa elimistöni hälytystilaan.

"Lapsista oli hauskaa, kun satua lukiessani nukahdin kesken lauseen."

Hyvistä unenlahjoistani on riittänyt naurua. Lapsista oli pienenä hauskaa, kun nukahdin iltasatua lukiessani kesken lauseen. Olen myös nukahtanut kesken keskustelun ja herätessäni ihmetellyt, kun vieras on tehnyt kiusaantuneena kotiinlähtöä isännän nukkuessa tuolissa.

Television ääreen nukahdan helposti. Pitkät ajomatkat ovat täysin mahdottomia.

Muistanpa nuoruudestani, miten kerran nukahdin ensitreffeillä. Saatoin tyttöä kotiin, ja halasimme autossa kotiportilla. Tyttö piti minua erityisen romanttisena, kun pidin häntä niin kauan sylissäni. Vasta vuosien kuluttua uskalsin kertoa, että tosiasiassa olin autuaasti nukahtanut pää hänen olkapäällään. No, siitä huolimatta nukumme edelleen vierekkäin.

AIKANAAN SAMASSA SÄNGYSSÄ nukkui iso osa lapsistammekin. Täytyy myöntää, että niihin aikoihin nukkuminen saattoi itsellä jäädä vähäiseksi, kun molemmissa kainaloissa nukkui hikinen lapsi, jota ei raaskinut siirtää kauemmaksi.

Vierelle tunkevia ei ole enää jonossa.

Lapset ovat jo isoja eikä vierelle tunkevia ole enää jonossa. Ainoastaan kissat saattavat nukkua jalkopäässä tai tyynyllä.

Nukun paremmin, kun makuuhuone on viileä. Jos menen ensimmäisenä nukkumaan, käännän patterin pienelle.

Seuraava sänkyyn tulija kääntää sen täysille, jolloin minä herään yöllä hikisenä ja nousen kääntämään patteria pienemmälle. Näin saatamme kuntoilla pitkin yötä parven rappuja ylös ja alas, kunnes sitkeämpi lopulta voittaa. Tässä iässä yöjuoksu tarkoittaa tätä tai sitten vuorotellen vessassa ravaamista.

TOTUUDEN NIMESSÄ täytyy myöntää, että se mitä alussa kerroin, ei pidä paikkansa. Siis, että kömpisin aamulla aikaisin vieressä nukkuvan yli. Se vieressä nukkuva on sen verran aamuvirkku, että herää ja laskeutuu aina ensimmäisenä. Hyvänä kakkosena tulen kuitenkin perässä.

Mutta koira kyllä odottaa parven alla heräämistäni.

Joskus vielä teen jotain villiä, rohkeaa ja yllättävää, Minna McGill kirjoittaa pääkirjoituksessaan.

Olin yhtenä huhtikuun aamuna junassa, kun tajusin, että kuukausilippuni oli jäänyt toisen takin taskuun. Loppumatkan istuin kauhusta jäykkänä paikallani. Ei lipunmyyntiä siinä vaunussa ja tarkastaja voisi tulla milloin vain.

Kerroin asiasta myöhemmin ystävälle.

Hui kamala, totesi hän.

Haaveilen siitä, että joskus vielä repäisen.

Meitä kahta yhdistää tunnollisuus, kuuliaisuus, varovaisuus ja varman päälle ottaminen. Haaveilemme kyllä siitä, että joskus vielä repäisemme. Teemme jotain villiä, rohkeaa, yllättävää, huomiota herättävää tai täysin odottamatonta.

Sitä päivää tässä vieläkin odotellaan.

Rohkeita ihmisiä on paljon. Luen heistä mielelläni. Yksi vaihtaa työpaikkaa noin vain, toinen kotia, ammattia tai maata. Entä he, jotka reppureissaavat yksin pitkin maailmaa? Hui, sanon minä.

Siedän arjen monotonisuutta, ja rutiinit ovat kannatelleet elämän kriiseissä. Silloin ihan parasta terapiaa on ollut hinkata tiskiallas putipuhtaaksi ennen nukkumaanmenoa. Siinä on riittävästi arjen benjihyppyä varovaiselle varautujalle.

Ja sitten on vielä teinit.

Onneksi teineille sopii mitä parhaiten tavallinen ja tylsä vanhempi.

Onneksi heille sopii mitä parhaiten tavallinen ja tylsä vanhempi. Mitä näkymättömämpi, sen parempi.

Muistin sen taas, kun tässä yhtenä päivänä yritin hieman liikaa ja tekstasin teinille Thxs.

Maailman pisimmän hämmästelevän hymiörivin kera hän vastasi: Älä kirjoita noin – sano vaan kiitos.

Repäise tässä sitten.

Ihanaa huhtikuuta!

Artikkeli on Kodin Kuvalehden numeron 8 pääkirjoitus.

Jokaista asiaa ei tarvitse tehdä täysillä.

Äidilläni on liikenteessä erikoisen rento ote. Oho, ajoinpa lujaa äskeiseen kurviin. Hups, kolautinkohan pysäköidessäni tuota autoa?

Mutta jos jälkeä ei tullut, turha jäädä murehtimaan. Ketä tuo nyt haittaa!

Kympin tyttöä moinen asenne kauhistuttaa. Olen aina halunnut suoriutua kaikesta jos en täydellisesti, niin vähintään erittäin hyvin.

Kantapään ja monien unettomien öiden kautta olen kuitenkin saanut oppia, ettei elämässä aivan jokainen asia olekaan kiinni täydellisyydestä. Maailma ei romahda, vaikka en kevätsiivouksessa jaksaisi imuroida sohvan alta. Oikeastaan kukaan ei edes huomaa nurkan pölypalloja. Kuka sinne nyt ylipäätään katsoisi?

Äitini asenne on ehkä liikenteessä kohtalokas. Muualle elämään sitä kannattaa kuitenkin soveltaa. Joskus todella riittää, että risteyksessä vain ehtii alta pois ennen kuin kolahtaa.

 

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan. Mokkapalojen leipominen myyjäisiin voi olla tärkeämpää kuin tiesitkään.

Myönnän heti: Usein minäkin olen niistä nyreä. Ai että talkoovuoroon lasten jumppatapahtuman arpamyyntiin. Taasko mokkapalojen viemistä koulun myyjäisiin.

Eikö näistä selviäisi pienellä setelirahalla, mietin. Olisi sitä ihmisellä parempaakin tekemistä kuin seisoa myymässä arpoja muiden talkoohommiin puoliväkisin tulleiden vanhempien kanssa.

Miten väärässä olenkaan.

Näennäisesti talkootöissä ei tapahdu mitään tärkeää.

Kun olen arpajaisvoittoja antamassa tai kiikutan peltiä buffetpöytään, juttelen vain ohi mennen muiden vanhempien kanssa. Puhumme siitä, montako palaa yhdestä pellillisestä leikataan tai onko tuhannen palan palapeli houkuttelevampi palkinto kuin oksasakset.

Mutta samalla tutustumme. Lapseni kavereiden vanhemmat eivät ole enää vain nimiä joukkueen tai luokan sähköpostilistalla.

”Nooran äiti” tai ”Linnean isä” saavat kasvot ja nimen, kun heidän kanssaan myy arpoja tai pullaa tai pääsylippuja. Ja vaikka nyt puhumme vain siitä, myydäänkö arpoja loppupäivästä kolme vitosella, minun on paljon helpompi ottaa heihin yhteyttä myös silloin, jos puhuttavaksi joskus tulee isoja asioita.

Me vanhemmat olemme usein sitä mieltä, että lapset eivät tiedä, mikä on heidän omaksi parhaakseen. Mutta emme tiedä mekään.

Urheiluseurat ja vanhempainyhdistykset ja kaikki muut talkoohommiin tyrkkivät tahot: Pistäkää meidät vanhemmat töihin.

Talkootöillä ei saada aikaan vain tapahtumia ja säästetä rahaa vaan tehdään jotakin vielä tärkeämpää: luodaan yhteisöllisyyttä ja turvaverkkoja.

Mokkapalojen leipominen on monen hyvän asian alku.