Kaipaan välillä alkuvoimaa. Karjahtelua. Hengitystä, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

PELKÄÄN LUONTOA. Ihailen ja kunnioitan sitä kyllä, mutta kaikkein eniten pelkään. Pelkään pusikoiden läpi kävelyä, koska lehtien alapinnoilla vaanii punkkeja, jotka luikahtavat housunlahkeesta ja piiloutuvat taipeen takakolkkaan. Mustikanvarpujen seassa tietenkin kyttää kyy, ja järven mustassa elävät mutalöllöeläimet ovat ällöttäviä.

Olen aina ollut auttamattomasti epäsynkassa luonnon kanssa. Kun menimme lapsuudenperheeni kanssa sienimetsään, onnistuin varoituksista huolimatta saamaan rouskua suuhuni. Loppuretken istuin kannonnokassa pillittämässä ikenet turvonneena ja kitalaki kirvellen.

Vieressä sisareni täytti luontopäiväkirjaansa ja vertaili jäkäläharvinaisuuksia edellisvuosien löydöksistä tekemiinsä merkintöihin. Hänen sienikorinsa oli jo täysi.

Haluaisin olla kuin siskoni, joka on onnellisimmillaan metsässä. Siellä se astelee pitkine kinttuineen mättäältä toiselle, eikä rasahdustakaan kuulu. Tuntee linnut ja sienet, osaa villiyrtit. Sen ei tarvitse koko ajan pälyillä olkansa yli karhuja.

Eikä sisko tarvitse elämäänsä paljon muuta. Ei haihattele maailman turhuuksien perään. Jo pienenä sille riitti ämpärillinen sammakonkutua leikkikaluksi.

VAIKKA OLEN luonnosta vieraantunut urpo, minäkin hinkuan ulos. Kai se tulee näillä leveysasteilla verenperintönä. Suunnistaminen liikuntatunnilla, telttaretket kamujen kanssa, ulkona palellut välitunnit. Eihän muualla maailmassa lapsilla ole edes kurahaalareita eikä samaa raittiin ilman pakkomiellettä kuin meillä. Jos tihuttaa, eurooppalaislapset istuvat sisätiloissa ja opettelevat kohteliaisuuksia. Samaan aikaan meidän mukulat etsivät toisiaan lumikinosten välistä pimeydessä.

Sieltä se kumpuaa, metsän jano.

Eikä minulle riitä kävely metsäpolulla. Kaipaan kiiltävän puhtaan todellisuutemme keskelle villiä alkuvoimaa. Karjahtelua. Hengitystä.

HIKI ON PAHASTA, paitsi jos se kimmeltää poliitikon otsalla maratonin jälkeen.

Allergiset lapset raapivat kalpeita ihojaan ja desinfiointiaine haisee.

Porukka ajaa autolla kuntosalille ajamaan pyörää ja ruokkii itseään protskupatukoin ja broiskuleikkein.

Rautakauppa myy puun näköiseksi verhoiltua styroksia. En tiedä, kuka sitä mihinkään tarvitsee, mutta siellä sitä on tarjolla metrikaupalla.

Lasten leikkipaikat ovat paikkoja, joissa puita on kaadettu ja tilalle tuotu kiipeilytelineitä. Maa on tasoitettu ja siihen on rakennettu hiekkaa muistuttavalla matolla luontoa jäljitteleviä muotoja, jotta lapsen motoriikka kehittyy.

Kirpputorin laarit ovat täynnä murtuneita tekonahkalaukkuja, joilla kukaan ei tee mitään.

JA MITÄS VIKAA tässä kaikessa on? Pitääkö sitä nyt aina haihatella jonkin vanhan perään? Kato kun kehitys kehittyy.

Ongelma on siinä, että mitä vieraantuneempia olemme luonnosta, sitä välinpitämättömämpiä olemme sitä kohtaan. Ja mitä välinpitämättömämpiä olemme, sitä huonommin sitä kohtelemme. Ja Maa on siitä vihainen. Se päästelee jo höyryjä ulos niin, että Siperiassa poksahtelee tundraan reikiä. Se murahtelee niin, että Suomen peruskallio halkeilee.

Pelottaa, mitä seuraavaksi.

Lupaan mennä sienimetsään tänä syksynä, jos vaikka vähän leppyisit, Äiti Maa.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2014. 

Toimittaja Tarja Hirvasnorolle pyöräily on ennen kaikkea pään huoltoa.

Pyöräilylenkkini ensimmäinen vartti on taas silkkaa hatutusta.

Ruumiillisesta rasituksesta se ei johdu, koska reitin alku on pelkkää alamäkeä. Se kumpuaa puhtaasti pääni sisältä. Siellä ilmeisesti asustaa joku, jonka mielestä mikään, mitä teen, ei ole tarpeeksi hyvää.

Etpä ole viitsinyt vetää intervalleja, kun ei pyöräily suju yhtään nopeammin kuin keväällä, sisäinen ääni natkuttaa.

Ja samaa junnausta se on muuten töissäkin, se jatkaa.

Ääni käy läpi joukon muitakin elämän osa-alueita, joissa olen epäonnistunut, ennen kuin se heittää bravuurinsa: Ja taas sinä kieriskelet itsesäälissä, vaikka pitäisi keskittyä kuntoiluun! Opettele jo keskittymään, aikuinen ihminen!

Huomioni alkaa karkailla päätä kiristävän vanteen alta ympäristöön.

Seuraavat puoli tuntia pyörälenkistä ovatkin sitten jauhamista. Mieli jauhaa päivän harmitusteemaa, jalat polkimia, ja sekä pää että jalat ovat yhtä vihaisia. Hyvä niin, sillä reitin tiukimmat ylämäet osuvat tähän puolituntiseen.

Mutta samaan aikaan tapahtuu muutakin. Huomioni alkaa karkailla päätä kiristävän vanteen alta ympäristöön.

Kappas, osmankäämien sikarit ovat jo valmiita.

Mitä ihmettä, lauloiko tuolla pajulintu, vaikka nyt on jo melkein syksy?

Loppulenkin aikana hiki valuu kunnolla. Sen mukana – tämä on joka kerta yhtä ihmeellistä! – valuvat kuonat pään sisältä. Sisäisen äänen jurputus vaimenee ja pienenee. Lopulta se kuulostaa vain huvittavalta, vähän kuin kiukkuisesti kimittävältä sarjakuvahahmolta.

Luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan säännöllinen liikunta vähentää stressiä, masennusta, aggressiota ja kyynisyyttä. Niin se tosiaan taitaa tehdä.

Minulla se toimii myös käänteisesti: mitä useammin hatuttaa, sitä tehokkaammin kunto nousee.

Koska sukupuolittuneilla titteleillä ei ole väliä, vaihdetaan esi- ja virkamiehet naisiksi, kirjoittaa Tarja Hirvasnoro.

Kauhea hulabaloo siitä syntyi, kun Aamulehti ilmoitti ottavansa käyttöön sukupuolineutraalit tittelit. Jatkossa lehti ei kirjoita eduskunnan puhemiehestä vaan puheenjohtajasta. Palomies on pelastaja ja uskottu mies pelkkä uskottu.

Muutos loukkasi monia, ainakin some-metelistä päätellen.

Tiedättekö, jos minulta kysytään, niin ei mitään väliä. Minulle käy kaikki. Voin olla jatkossa vaikka lehtimies, jos päätetään kääntää ajan rattaita kunnolla taaksepäin ja palauttaa käyttöön kaikki perinteiset miestittelit.

Suomen ensimmäinen naistoimittaja Tekla Hultin joutui jopa anomaan vapautusta sukupuolestaan, ennen kuin hän pääsi opiskelemaan Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon, mutta ihan niin perinteikkäiksi emme kai sentään rupea. Tai miksi ei. Jos yliopistosta tulee tiedemiehiä, niin jossain kohdassa sukupuoli joka tapauksessa vaihtuu.

Sitten on yksi vielä parempi idea. Se ei ole uusi enkä minä en ole sitä keksinyt, mutta minusta se pitäisi lopultakin ottaa käyttöön – koska sukupuolittuneet tittelit eivät kerta kaikkiaan haittaa ketään: vaihdetaan miespäätteiset tittelit naispäätteisiksi.

Kutsutaan siis liike- ja varusmiehiä sukupuoleen katsomatta liikenaisiksi ja varusnaisiksi. Päällikön tehtäviin edenneet miehet ovat vastedes esinaisia, ja tuomioistuimia valvoo eduskunnan oikeusasianainen Petri Jääskeläinen.

Ei se yhtään sen hassummalta kuulosta kuin eduskunnan puhemies Maria Lohela.