Narsistinen mies sai Satun elämään varpaillaan vuosikausia. Kun hän löysi voiman riuhtaista itsensä irti, alkoi todellinen koetus.

Perhettä ei ole pakko pitää koossa hinnalla millä hyvänsä. Olen itse elämäni tärkein henkilö.

Nämä kaksi asiaa oivalsin parisuhdeterapiassa, josta jäi erityisesti mieleen kertomus naisesta, auringosta ja tuulesta.

”Nainen kulkee eteenpäin takki tiukasti ympärillään. Aurinko ja tuuli juttelevat, ne kumpikin haluavat naisen huomion. Tuuli puhaltaa kaikin voimin, mutta nainen vain kiristää takin vyötä tiukemmalle. Sitten aurinko lämmittää, luo valoa ja hehkuu miten vain aurinko osaa. Nainen avaa vähitellen takin napit, hymyilee ja nauttii säteilystä.”

"Minun ei tarvitse jaksaa pakottamista ja painostamista."

Nainen olin tietysti minä. Kertomuksen avulla huomasin, että minullakin on oikeus valoon ja lämpöön. Minun ei tarvitse jaksaa myrskyä, syyttelyä, pakottamista, painostamista, itsekkyyttä ja manipulointia.

Oivalluksen hetkestä kului vielä puoli vuotta ennen kuin olin valmis jättämään avioerohakemuksen. Olin kuitenkin varma, ettei suhteesta voinut enää tulla mitään.­ Pelko oli astunut avioliittooni. 

Tajusin, ettei minun kuuluisi pelätä aviomiestäni. Hänen pitäisi olla tärkein tukeni ja turvani.

Mieheni hurmasi minut vakuuttavalla tyylillään. Suhteen alkuaikoina en osannut tunnistaa hänen narsistisia piirteitään. 

Tilanne muuttui, kun lapset syntyivät ja veivät vuorokaudestani ison osan. Mies ei enää ollutkaan kaiken huomioni keskipiste.

"Hän oli aina oikeassa."

Hän alkoi määräillä rahan- ja ajankäyt­töämme, kertoi, mitä kotiin voidaan ostaa ja missä vietetään vapaa-aikaa. Hän oli aina oikeassa­. Kun mies hermostui, hän kiskoi minua käsi­varresta,­ heitteli esineitä ja esti liikkumistani.

Aloin olla koko ajan varpaillani. 

Jouduin mieheni pihteihin vähitellen. Välillä tuntui, että elin häkissä.

Aseenaan mies käytti puhumattomuuttaan. Hän kielsi pienetkin vaikeudet ja vastoinkäymiset, ei suostunut keskustelemaan ristiriidoista vaan poistui paikalta.

Minulla oli unelmia uuden kodin­ hankinnasta ja matkustelusta, mutta minulla ei ollut­ kumppania, joka olisi jakanut haaveeni tai kyennyt sitoutumaan yhteiseen tulevaisuuteen. Tuntui, että vedän kivirekeä, joka­ syö energiani.

"Omista menoistaan mies ei joustanut."

Kaipasin empatiaa ja sitä, että mies olisi kiinnostunut arjestani. Sanoisi vaikka ohimennen, että hei, miltä sinusta tuntuu. Tai kysyisi, miten jaksan.

Omista menoistaan mies ei joustanut. Ei edes silloin, kun olin juuri päässyt sairaalasta tai kun lapset sairastelivat. Minun piti­ jatkuvasti taistella saadakseni mielipiteeni esille. Turhauduin, kun en tullut ymmärre­tyksi.

Omilla saavutuksillaan hän kerskui. Kärsin siitä, sillä minut oli kasvatettu vaatimattomuuteen. Puolisolleni tärkeitä olivat kulissit: korkeasti koulutettu ja arvostetussa työssä oleva vaimo, lapset, talo, auto ja kesämökki. Ne sopivat näytelmään.

Maton alle lakaistuja asioita oli lopulta liikaa. Minulta meni pitkään tunnistaa paha oloni. Havahduin vasta, kun huomasin, miten­ ylimielistä kohtelua ystävät ja sukulaiset mieheltäni saivat. Silloin tajusin, että hän käyttäytyy samoin myös minua kohtaan.

"Mieheni luki tekstiviestejäni ja sähköpostiani."

Kun vihdoin sain tarpeeksi rohkeutta, ryhdyin puhumaan avioerosta. Sen jälkeen minulla ei ollut enää yksityisyyttä.

Miehestäni tuli sairaalloisen mustasukkainen. Hän luki tekstiviestejäni ja sähköpostiani. Hän tuntui tietävän, millä sivuilla kävin­ netissä ja seurasi minua, kun lähdin harrastuksiin.

Kerran kuulin mieheni tulevan rappukäytävään raivopäissään. Kun hän nousi hissillä kohti kotiovea, nappasin avaimet ja ryntäsin peloissani rappusia alas. Ulos pääs­tyäni käteni vapisivat niin, etten tahtonut saada polkupyörän lukkoa auki. 

Pyöräillessäni pois hoin itselleni, että vaikka olen kuinka kiltti ja kohtelias, minun ei tarvitse vastata puheluihin, joita hän pian minulle soittaisi.

Mies yritti pakottaa minut jäämään suhteeseen ja uhosi käyttävänsä kaiken energiansa ja rahansa minun nujertamiseeni oikeudessa.

Se melkein nujersikin minut. Olin äärimmäisen ahdistunut mutta en taipunut. Hain avioeroa yksin.

Lapsille jouduin kertomaan vanhempien erilleen muuttamisesta ja avioerosta yksin, sillä mies ei toiveistani huolimatta tullut rinnalleni tilanteisiin.

Muistan tuolloin näkemäni unen: tarvoin polviin yltävässä lumihangessa kohti ruokakauppaa mieheni ajaessa minua takaa. Aivoni työstivät tilannetta. Arki ja ostokset oli hoidettava, vaikka elämä oli levällään.

"Halusin olla lapsilleni järkähtämätön kallio."

Yritin suojella lapsia aikuisten riidoilta kaikin keinoin. Halusin olla järkähtämätön kallio, turva tilanteessa kuin tilanteessa, vastakohta miehen ailahtelevaiselle käytökselle. Yritin myös korostaa lapsille sitä, miten toisten tunteet otetaan huomioon. 

Mies syytti, intti ja hyökkäsi, kun yritin puhua omaisuuteen ja huoltajuuteen liittyvistä asioista kahdestaan tai tuttavien, viranomaisten ja juristien avulla. Välillä epäröin, näkevätkö tuomarit lipevyyden ja naamiona toimivan hyvän käytöksen taakse.

Vielä asumuserossa ollessamme mies sai minut kuvittelemaan, että kaikki on minun syytäni – jopa se, ettei hän hakenutkaan lapsia lupaamalleen viikonloppumatkalle tai se, ettei hän vastannut heidän puheluihinsa.

Äitinä minuun sattuivat lapsen sanat: 

”Isä ei yhtään kuuntele vaan pakottaa. En halua, että isä tulee enää.”

Selvisin pitkästä erovaiheesta puhumalla. Puhuin avoimesti läheisilleni ja työkavereilleni. Kohtaamani ihmiset saivat aina­ palan tuskastani jaettavakseen, mutta kukaan­ ei tiennyt kokonaisuutta. Onneksi, sillä välillä olin huolissani siitä, että vain kuormitan ystävyyssuhteitani.

Moni kulki rinnallani. Tädilläni oli tapana soittaa sunnuntaisin ja kysyä, miten jaksan. Kun taas kerran itkin puhelimessa äidilleni, ei mennyt kauan, kun ovikello soi. Hän oli lähettänyt lähellä asuvan ystäväni käymään.

Mielenkiintoinen työ piti ajatukseni pois kotiasioista, mutta huolen ja epätoivon kyyneleet saattoivat tulla jo kotimatkalla.

"Kukaan ei ollut kokenut sellaista kiusantekoa kuin minä."

Lohtua toivat lenkit merenrantapoluilla. Valokuvasin vihreiden silmujen avautumista, joutsenten poikasten kasvua, ruskan värien­ vaihtumista ja meren jäätymistä. Vuodenajat vaihtuivat, ja elämä eteni vääjäämättä.

Kävin myös Fisherin eroseminaarissa. Vertaistuki auttoi, ja joukossa huomasin, ettei­ kukaan ollut eroamassa yhtä hankalasta puolisosta. Vaikka monen erokokemukset olivat vaikeita, kukaan ei ollut kokenut vastaavaa kiusantekoa kuin minä. Asiat saivat mittakaavan ja minä oikeutuksen tuntea, että tilanteeni oli kohtuuton.

Nyt, kun asun lasten kanssa omillani, voin taas hengittää vapaasti. Omaisuudesta ja huoltajuusasioista on vihdoin mustaa valkoisella. Elämä on käsissäni. Arki, joka täyttyy lasten harrastuksista, jauhelihakeitosta ja iltasaduista, tuntuu ihanan turvalliselta.

Ex-puolisoni kanssa haluan olla tekemisissä vain pakollisissa käytännön asioissa. Niin selviän parhaiten.

Iloitsen siitä, että eron jälkeen olen kohdannut aitoa välittämistä ja saanut nojata turvalliseen olkapäähän. Samalla olen ollut aivan ymmälläni. Tällaisiako parisuhteita ihmisillä­ voi olla? 

* Sadun nimi on muutettu.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.

 

marzu

"Tajusin, ettei minun kuuluisi pelätä miestäni"

Tämä tarina kerrottuna vielä kymmenellä tullaan samaan mitä minä olen kokenut. Tapon yritys, liiton ulkopuolisia lapsia, töihin huutamaan tulemista, syytelyä, uhkailua konkurssilla, kaikki kodin maksut jäivät minulle, elareita en saa, 400km päähän oli pakko muuttaa jotta pääsin turvaan ja rauhaan. Henkinen pahoinpitely on pahinta mahdollista koska se on jokapäiväistä eikä sitä pääse pakoon muuten kun eroamalla.
Lue kommentti

Kaarina Peltola oli vasta 13-vuotias, kun hän tarjoili lottana soppaa kodeistaan pakeneville perheille.

Lähdimme aamuhämärissä. Edellisenä iltana vieras mies koputti oveen ja sanoi, että seuraavana päivänä koti pitää jättää. Makasin laverilla ja kuuntelin aikuisten puhetta. Puristin pikkusiskoa kädestä.

Koko yö leivottiin leipää evääksi. Isä pakkasi säkkiin puukantisen Raamatun, Pietarista ostetun kellon, lusikoita ja lautasia. Sitten hän kaivoi kuopan, pisti säkin siihen ja lapioi multaa päälle. Muistan isän päättäväisen ilmeen.

Melkein kaikki oli pakko jättää. Siitä alkoi evakkomatka. Oli marraskuun loppu vuonna 1939. Olin 13-vuotias.

Kävelimme neljä kilometriä rantaan. Meitä oli kymmeniä perheitä, lähes kaikki Koiviston kylän asukkaat. Ei siinä paljon sanoja vaihdettu. Lapset olivat hiljaa. Jokainen ajatteli, mitä ajatteli. Kaikki rukoilivat ja itkivät, mutta itkukin oli hiljaista.

Kiire kiire, aikuiset hokivat.

Rannassa ihmiset ja pakaasit lastattiin proomuun. Kiire kiire, hokivat aikuiset. Tuntui, että venäläisten pommikoneet kaartelivat pään päällä.

Vain minä, isosiskoni Marjatta ja neljä muuta pikkulottaa jäimme rannalle. Tehtävämme oli kasata kenttäkeittiö, josta olimme tarjoilleet hernesoppaa. Sitten meidän piti hoitaa itsemme turvaan.

Olin silloin pelkkä lapsi!

Hyppäsimme hitaasti liikkuvaan junaan, vietimme viikon härkävaunussa ja saavuimme lopulta Orivedelle.

Asemarakennuksen sisältä kantautui soittoa ja puhetta. Menin kysymään, saisimmeko syömistä. Aikuinen vastasi, että ettehän te tänne kuulu. Hän kaatoi laskiämpäriin vettä ja lykkäsi sen minulle. Käsiäni paleli.

"Olemme serkkujen kanssa hiihtämässä. Minä tähyilen keskellä iloisena taivaalle. Vielä ei pommikoneita näy."
"Olemme serkkujen kanssa hiihtämässä. Minä tähyilen keskellä iloisena taivaalle. Vielä ei pommikoneita näy."

Eräjärveltä löysin taas perheeni, mutta en lakannut pelkäämästä. Kuolemaa en pelännyt, se tulee jokaiselle. Pelkäsin, mikä on tulevaisuus. Mihin mennään, mitä tapahtuu?

Pelkäsin myös, että äiti ja isä huomaavat pelkoni. En halunnut huolestuttaa. Yritin vakuuttaa isälle, että minulla on kaikki ihan hyvin, mutten löytänyt oikealta kuulostavia sanoja.

Eräänä päivänä opettaja Penttilä saapui sanomaan: Nyt tuli rauha. Te ette pääse kotiin, mutta ehkä teille jokin paikka löytyy. Opettajalla oli kotonaan radio.

Ette pääse kotiin, mutta ehkä teille jokin paikka löytyy.

Taas itkimme koko perhe. Emme osanneet iloita, oli koti-ikävä. Voimia annetaan sen verran kuin tarvitaan, äiti sanoi, muttei ehtinyt ottaa syliin.

Sodan jälkeen menin töihin vaatekauppaan, Turun Vanuun ja aloin käydä iltakoulua.

Tuntuu kummalliselta ajatella, miten mie olen elänyt näin kauan. Ei elämä loppunutkaan. Uudet päivät avautuivat eteen kuin lahjat."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2017.