Narsistinen mies sai Satun elämään varpaillaan vuosikausia. Kun hän löysi voiman riuhtaista itsensä irti, alkoi todellinen koetus.

Perhettä ei ole pakko pitää koossa hinnalla millä hyvänsä. Olen itse elämäni tärkein henkilö.

Nämä kaksi asiaa oivalsin parisuhdeterapiassa, josta jäi erityisesti mieleen kertomus naisesta, auringosta ja tuulesta.

”Nainen kulkee eteenpäin takki tiukasti ympärillään. Aurinko ja tuuli juttelevat, ne kumpikin haluavat naisen huomion. Tuuli puhaltaa kaikin voimin, mutta nainen vain kiristää takin vyötä tiukemmalle. Sitten aurinko lämmittää, luo valoa ja hehkuu miten vain aurinko osaa. Nainen avaa vähitellen takin napit, hymyilee ja nauttii säteilystä.”

"Minun ei tarvitse jaksaa pakottamista ja painostamista."

Nainen olin tietysti minä. Kertomuksen avulla huomasin, että minullakin on oikeus valoon ja lämpöön. Minun ei tarvitse jaksaa myrskyä, syyttelyä, pakottamista, painostamista, itsekkyyttä ja manipulointia.

Oivalluksen hetkestä kului vielä puoli vuotta ennen kuin olin valmis jättämään avioerohakemuksen. Olin kuitenkin varma, ettei suhteesta voinut enää tulla mitään.­ Pelko oli astunut avioliittooni. 

Tajusin, ettei minun kuuluisi pelätä aviomiestäni. Hänen pitäisi olla tärkein tukeni ja turvani.

Mieheni hurmasi minut vakuuttavalla tyylillään. Suhteen alkuaikoina en osannut tunnistaa hänen narsistisia piirteitään. 

Tilanne muuttui, kun lapset syntyivät ja veivät vuorokaudestani ison osan. Mies ei enää ollutkaan kaiken huomioni keskipiste.

"Hän oli aina oikeassa."

Hän alkoi määräillä rahan- ja ajankäyt­töämme, kertoi, mitä kotiin voidaan ostaa ja missä vietetään vapaa-aikaa. Hän oli aina oikeassa­. Kun mies hermostui, hän kiskoi minua käsi­varresta,­ heitteli esineitä ja esti liikkumistani.

Aloin olla koko ajan varpaillani. 

Jouduin mieheni pihteihin vähitellen. Välillä tuntui, että elin häkissä.

Aseenaan mies käytti puhumattomuuttaan. Hän kielsi pienetkin vaikeudet ja vastoinkäymiset, ei suostunut keskustelemaan ristiriidoista vaan poistui paikalta.

Minulla oli unelmia uuden kodin­ hankinnasta ja matkustelusta, mutta minulla ei ollut­ kumppania, joka olisi jakanut haaveeni tai kyennyt sitoutumaan yhteiseen tulevaisuuteen. Tuntui, että vedän kivirekeä, joka­ syö energiani.

"Omista menoistaan mies ei joustanut."

Kaipasin empatiaa ja sitä, että mies olisi kiinnostunut arjestani. Sanoisi vaikka ohimennen, että hei, miltä sinusta tuntuu. Tai kysyisi, miten jaksan.

Omista menoistaan mies ei joustanut. Ei edes silloin, kun olin juuri päässyt sairaalasta tai kun lapset sairastelivat. Minun piti­ jatkuvasti taistella saadakseni mielipiteeni esille. Turhauduin, kun en tullut ymmärre­tyksi.

Omilla saavutuksillaan hän kerskui. Kärsin siitä, sillä minut oli kasvatettu vaatimattomuuteen. Puolisolleni tärkeitä olivat kulissit: korkeasti koulutettu ja arvostetussa työssä oleva vaimo, lapset, talo, auto ja kesämökki. Ne sopivat näytelmään.

Maton alle lakaistuja asioita oli lopulta liikaa. Minulta meni pitkään tunnistaa paha oloni. Havahduin vasta, kun huomasin, miten­ ylimielistä kohtelua ystävät ja sukulaiset mieheltäni saivat. Silloin tajusin, että hän käyttäytyy samoin myös minua kohtaan.

"Mieheni luki tekstiviestejäni ja sähköpostiani."

Kun vihdoin sain tarpeeksi rohkeutta, ryhdyin puhumaan avioerosta. Sen jälkeen minulla ei ollut enää yksityisyyttä.

Miehestäni tuli sairaalloisen mustasukkainen. Hän luki tekstiviestejäni ja sähköpostiani. Hän tuntui tietävän, millä sivuilla kävin­ netissä ja seurasi minua, kun lähdin harrastuksiin.

Kerran kuulin mieheni tulevan rappukäytävään raivopäissään. Kun hän nousi hissillä kohti kotiovea, nappasin avaimet ja ryntäsin peloissani rappusia alas. Ulos pääs­tyäni käteni vapisivat niin, etten tahtonut saada polkupyörän lukkoa auki. 

Pyöräillessäni pois hoin itselleni, että vaikka olen kuinka kiltti ja kohtelias, minun ei tarvitse vastata puheluihin, joita hän pian minulle soittaisi.

Mies yritti pakottaa minut jäämään suhteeseen ja uhosi käyttävänsä kaiken energiansa ja rahansa minun nujertamiseeni oikeudessa.

Se melkein nujersikin minut. Olin äärimmäisen ahdistunut mutta en taipunut. Hain avioeroa yksin.

Lapsille jouduin kertomaan vanhempien erilleen muuttamisesta ja avioerosta yksin, sillä mies ei toiveistani huolimatta tullut rinnalleni tilanteisiin.

Muistan tuolloin näkemäni unen: tarvoin polviin yltävässä lumihangessa kohti ruokakauppaa mieheni ajaessa minua takaa. Aivoni työstivät tilannetta. Arki ja ostokset oli hoidettava, vaikka elämä oli levällään.

"Halusin olla lapsilleni järkähtämätön kallio."

Yritin suojella lapsia aikuisten riidoilta kaikin keinoin. Halusin olla järkähtämätön kallio, turva tilanteessa kuin tilanteessa, vastakohta miehen ailahtelevaiselle käytökselle. Yritin myös korostaa lapsille sitä, miten toisten tunteet otetaan huomioon. 

Mies syytti, intti ja hyökkäsi, kun yritin puhua omaisuuteen ja huoltajuuteen liittyvistä asioista kahdestaan tai tuttavien, viranomaisten ja juristien avulla. Välillä epäröin, näkevätkö tuomarit lipevyyden ja naamiona toimivan hyvän käytöksen taakse.

Vielä asumuserossa ollessamme mies sai minut kuvittelemaan, että kaikki on minun syytäni – jopa se, ettei hän hakenutkaan lapsia lupaamalleen viikonloppumatkalle tai se, ettei hän vastannut heidän puheluihinsa.

Äitinä minuun sattuivat lapsen sanat: 

”Isä ei yhtään kuuntele vaan pakottaa. En halua, että isä tulee enää.”

Selvisin pitkästä erovaiheesta puhumalla. Puhuin avoimesti läheisilleni ja työkavereilleni. Kohtaamani ihmiset saivat aina­ palan tuskastani jaettavakseen, mutta kukaan­ ei tiennyt kokonaisuutta. Onneksi, sillä välillä olin huolissani siitä, että vain kuormitan ystävyyssuhteitani.

Moni kulki rinnallani. Tädilläni oli tapana soittaa sunnuntaisin ja kysyä, miten jaksan. Kun taas kerran itkin puhelimessa äidilleni, ei mennyt kauan, kun ovikello soi. Hän oli lähettänyt lähellä asuvan ystäväni käymään.

Mielenkiintoinen työ piti ajatukseni pois kotiasioista, mutta huolen ja epätoivon kyyneleet saattoivat tulla jo kotimatkalla.

"Kukaan ei ollut kokenut sellaista kiusantekoa kuin minä."

Lohtua toivat lenkit merenrantapoluilla. Valokuvasin vihreiden silmujen avautumista, joutsenten poikasten kasvua, ruskan värien­ vaihtumista ja meren jäätymistä. Vuodenajat vaihtuivat, ja elämä eteni vääjäämättä.

Kävin myös Fisherin eroseminaarissa. Vertaistuki auttoi, ja joukossa huomasin, ettei­ kukaan ollut eroamassa yhtä hankalasta puolisosta. Vaikka monen erokokemukset olivat vaikeita, kukaan ei ollut kokenut vastaavaa kiusantekoa kuin minä. Asiat saivat mittakaavan ja minä oikeutuksen tuntea, että tilanteeni oli kohtuuton.

Nyt, kun asun lasten kanssa omillani, voin taas hengittää vapaasti. Omaisuudesta ja huoltajuusasioista on vihdoin mustaa valkoisella. Elämä on käsissäni. Arki, joka täyttyy lasten harrastuksista, jauhelihakeitosta ja iltasaduista, tuntuu ihanan turvalliselta.

Ex-puolisoni kanssa haluan olla tekemisissä vain pakollisissa käytännön asioissa. Niin selviän parhaiten.

Iloitsen siitä, että eron jälkeen olen kohdannut aitoa välittämistä ja saanut nojata turvalliseen olkapäähän. Samalla olen ollut aivan ymmälläni. Tällaisiako parisuhteita ihmisillä­ voi olla? 

* Sadun nimi on muutettu.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.

 

marzu

"Tajusin, ettei minun kuuluisi pelätä miestäni"

Tämä tarina kerrottuna vielä kymmenellä tullaan samaan mitä minä olen kokenut. Tapon yritys, liiton ulkopuolisia lapsia, töihin huutamaan tulemista, syytelyä, uhkailua konkurssilla, kaikki kodin maksut jäivät minulle, elareita en saa, 400km päähän oli pakko muuttaa jotta pääsin turvaan ja rauhaan. Henkinen pahoinpitely on pahinta mahdollista koska se on jokapäiväistä eikä sitä pääse pakoon muuten kun eroamalla.
Lue kommentti

Harmaahapsiseen rakkauteen kuuluu vaipparoskiksia ja Alzheimer-laastareita, kirjoittaa Minna McGill.

Katselin kahta nuorta bussipysäkillä, ehkä parikymppisiä, toisiinsa liimautuneena. Voi tuota keväistä lempeä. Jotain muistan siitä minäkin.

Ainakin tämän:

Oli tämä hetki ja unelma tulevasta. Siitä että yhdessä ollaan. Nyt ja aina.

Ei parikymppinen yleensä vanhuuteen katso, se on aivan liian kaukana.

"Köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua."

Mutta rakastuneena ihmeesti vain katsoo. Oikein sulkee silmänsä ja kuvittelee, että näkisi jo vuosikymmenten päähän. Siihen hetkeen kun ollaan harmaahapsisia ja liikkeissä hitaita, mutta edelleen vain yhdessä. Kun köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua.

Ei siihen hetkeen ja unelmaan paljon muuta nuorena mahdu.

Mutta elämä mahduttaa. Aika usein ja aika usein pyytämättä.

Sen tietävät Anu Panula ja Hannu Kahiluoto, joista voit lukea Kodin Kuvalehden 12 sivulta 32.*

Vaipparoskikset ja Alzheimer-laastarit kuuluvat jo arkeen ja elämään, mutta yhdessä ollaan, aina vain, tuli mitä tuli.

Voi tuota rakkautta, jo harmaahapsista mutta kaiken kestävää.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 12/2017 pääkirjoitus.

*Lue, miten saat lukuoikeuden KK:n digilehteen.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Jokaisen meistä pitäisi aloittaa harrastus, jossa ei ole luontaisesti hyvä. 

Uuden ja vieraan kokeileminen saattaa tuntua pelottavalta. Jos tekee jotain, missä tietää olevansa huono, voi olla varma, että saa kokea pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita. 

Hän, joka kokee omistavansa kaksi vasenta jalkaa, turhautuu zumbatunneilla, kun liikkeet vaihtuvat liian nopeasti.

Huonokuntoinen saa testata päättäväisyyttään monta kertaa, kun raahautuu juoksukouluun himoliikkujien kanssa.

Käsityötunneilla eripariset villasukat kutonut pohtii varmasti useaan otteeseen, sopisivatko keskeneräiset kudelmat sittenkin paremmin saunanlämmikkeeksi. 

Mitä hyötyä itsensä kiusaamisesta sitten on? Miksi pitäisi zumbata, juosta ja harrastaa käsitöitä, vaikka ei kiinnosta?

On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin.

Eikö vapaa-aikaan pitäisi kuulua iloisia asioita, jotka tuovat hyvää mieltä? 

Ehkä, mutta epämukavuusalueella itsestä oppii eniten. On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin ja epäonnistumisen tunteeseen. Epämukavuusalueella oma päättäväisyys pääsee testiin. 

Itsensä haastamisessa on muutakin etua. Jos haluaa todella nähdä itsensä kehittyvän, harrastuksen valinta oman mukavuusalueen ulkopuolelta on jopa suotavaa. 

Ehkä käsityötunneilla saatu huono kouluarvosana ei määritäkään sinua koko loppuelämääsi: voit silti olla kätevä käsistäsi ja oppia uuden tavan ilmaista luovuuttasi.

Lenkkipoluista voi tulla uusi tapa purkaa stressiä.

Kun on saanut juoksukoulussa apuja ja tukea hyvään juoksutekniikkaan, voi olla, että lähimaaston lenkkipoluista tulee uusi tapa purkaa stressiä. Sitkeä zumbailijakin löytää varmasti hetken, jolloin jalat tietävät, miten toimitaan ilman, että niitä tarvitsee katsoa koko ajan. 

Jos tekeekin lempiasioiden lisäksi asioita, joita ei osaa, voi olla varma, että oppiminen kestää läpi elämän. Ja kun lopulta onnistuu, se palkitsee enemmän kuin uskotkaan.

Toimittaja Anna Pihlajaniemi sai kuulla, ettei ole yhtä kuuluisa kuin Lordi ja Urho Kekkonen, mutta sitäkin tärkeämpi.

Selailin ekaluokan päättäneen tyttären koulupapereita. Yhden tehtävä kuului: Luettele tunnettuja suomalaisia.

Tytär oli kirjoittanut: Robin, Antti Tuisku, Elastinen, Tuuli, Iida Elina, Loordi, Tarja Halonen, Urho Kekonen, Sauli Niinistö, Sanni, Anna Puu.

Komea lista.

Juttelimme tyttären kanssa vähän ja opimme toisiltamme.

Sain tietää, että Iida Elina on joku, joka soittaa kannelta tosi hyvin YouTube-videoilla ja että Tuuli on ihana laulaja.

Tytär oppi, että Urho Kekonen oli presidentti, kun äiti oli lapsi eikä sata vuotta sitten. Ja että yhteen Kekkoseen mahtuu kolme koota.

Illalla harjasin tyttären tukkaa. Hän jatkoi keskustelua: ”Tehtävässä käskettiin miettiä tunnettujen ihmisten nimiä. Jos olisi pitänyt kirjoittaa tärkeitä, olisin kirjoittanut, että äiti. Mutta sinut tuntee aika harva.”

Se kuulosti loogiselta.

Kauniiltakin se kuulosti.

Meitä ihan tavallisia on valtavasti. Meidät tuntee harva, mutta jollekin olemme maailman tärkeimpiä.

Tosi tärkeänä oleminen on ihana ja vastuullinen homma.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Oi teitä niittykukkasia, ihanaisia. Tulee kesä ja tulevat pukinparrat ja niittyleinikit. Tulevat mäkitervakot ja monenlaiset matarat.

Tulee viikatemies (nyk. niittokone). Naps ja pää poikki, ennen kuin kukat ovat ehtineet kypsyttää ja varistaa siemenensä.

Karja ei enää hoida ketoja ja niittyjä. Tien penkat olisivat niiden perinteisille kukkalajeille oivallinen pakopaikka, ellei niitä kiirehdittäisi niittämään matalaksi. Pahimmillaan se tapahtuu ennen juhannusta. Niiton jälkeen pientareilla menestyvät lähinnä heinät ja lupiinit.

Vesakot ja tureikot on tietysti raivattava pois näkyvyyttä haittaamasta, mutta eivät päivänkakkarat voi olla vaarana liikenneturvallisuudelle, eiväthän? Kyllä niiden ylitse näkee, jos metsästä on tulossa hirvi tai mutkan takaa toinen auto. Niittykukat ovat perhostenkin koti ja elämän edellytys.

Olenkin ajatellut ryhtyä kukka-aktivistiksi. Ehkä jo tänä kesänä hankin kettinkiä ja vahvan lukon. Kahlitsen itseni kissankelloihin ja -käpäliin ja heitän avaimen kauas tien ojaan. Istun siinä ja pitelen banderollia: Niittäkää meidät vasta elokuussa.