Narsistinen mies sai Satun elämään varpaillaan vuosikausia. Kun hän löysi voiman riuhtaista itsensä irti, alkoi todellinen koetus.

Perhettä ei ole pakko pitää koossa hinnalla millä hyvänsä. Olen itse elämäni tärkein henkilö.

Nämä kaksi asiaa oivalsin parisuhdeterapiassa, josta jäi erityisesti mieleen kertomus naisesta, auringosta ja tuulesta.

”Nainen kulkee eteenpäin takki tiukasti ympärillään. Aurinko ja tuuli juttelevat, ne kumpikin haluavat naisen huomion. Tuuli puhaltaa kaikin voimin, mutta nainen vain kiristää takin vyötä tiukemmalle. Sitten aurinko lämmittää, luo valoa ja hehkuu miten vain aurinko osaa. Nainen avaa vähitellen takin napit, hymyilee ja nauttii säteilystä.”

"Minun ei tarvitse jaksaa pakottamista ja painostamista."

Nainen olin tietysti minä. Kertomuksen avulla huomasin, että minullakin on oikeus valoon ja lämpöön. Minun ei tarvitse jaksaa myrskyä, syyttelyä, pakottamista, painostamista, itsekkyyttä ja manipulointia.

Oivalluksen hetkestä kului vielä puoli vuotta ennen kuin olin valmis jättämään avioerohakemuksen. Olin kuitenkin varma, ettei suhteesta voinut enää tulla mitään.­ Pelko oli astunut avioliittooni. 

Tajusin, ettei minun kuuluisi pelätä aviomiestäni. Hänen pitäisi olla tärkein tukeni ja turvani.

Mieheni hurmasi minut vakuuttavalla tyylillään. Suhteen alkuaikoina en osannut tunnistaa hänen narsistisia piirteitään. 

Tilanne muuttui, kun lapset syntyivät ja veivät vuorokaudestani ison osan. Mies ei enää ollutkaan kaiken huomioni keskipiste.

"Hän oli aina oikeassa."

Hän alkoi määräillä rahan- ja ajankäyt­töämme, kertoi, mitä kotiin voidaan ostaa ja missä vietetään vapaa-aikaa. Hän oli aina oikeassa­. Kun mies hermostui, hän kiskoi minua käsi­varresta,­ heitteli esineitä ja esti liikkumistani.

Aloin olla koko ajan varpaillani. 

Jouduin mieheni pihteihin vähitellen. Välillä tuntui, että elin häkissä.

Aseenaan mies käytti puhumattomuuttaan. Hän kielsi pienetkin vaikeudet ja vastoinkäymiset, ei suostunut keskustelemaan ristiriidoista vaan poistui paikalta.

Minulla oli unelmia uuden kodin­ hankinnasta ja matkustelusta, mutta minulla ei ollut­ kumppania, joka olisi jakanut haaveeni tai kyennyt sitoutumaan yhteiseen tulevaisuuteen. Tuntui, että vedän kivirekeä, joka­ syö energiani.

"Omista menoistaan mies ei joustanut."

Kaipasin empatiaa ja sitä, että mies olisi kiinnostunut arjestani. Sanoisi vaikka ohimennen, että hei, miltä sinusta tuntuu. Tai kysyisi, miten jaksan.

Omista menoistaan mies ei joustanut. Ei edes silloin, kun olin juuri päässyt sairaalasta tai kun lapset sairastelivat. Minun piti­ jatkuvasti taistella saadakseni mielipiteeni esille. Turhauduin, kun en tullut ymmärre­tyksi.

Omilla saavutuksillaan hän kerskui. Kärsin siitä, sillä minut oli kasvatettu vaatimattomuuteen. Puolisolleni tärkeitä olivat kulissit: korkeasti koulutettu ja arvostetussa työssä oleva vaimo, lapset, talo, auto ja kesämökki. Ne sopivat näytelmään.

Maton alle lakaistuja asioita oli lopulta liikaa. Minulta meni pitkään tunnistaa paha oloni. Havahduin vasta, kun huomasin, miten­ ylimielistä kohtelua ystävät ja sukulaiset mieheltäni saivat. Silloin tajusin, että hän käyttäytyy samoin myös minua kohtaan.

"Mieheni luki tekstiviestejäni ja sähköpostiani."

Kun vihdoin sain tarpeeksi rohkeutta, ryhdyin puhumaan avioerosta. Sen jälkeen minulla ei ollut enää yksityisyyttä.

Miehestäni tuli sairaalloisen mustasukkainen. Hän luki tekstiviestejäni ja sähköpostiani. Hän tuntui tietävän, millä sivuilla kävin­ netissä ja seurasi minua, kun lähdin harrastuksiin.

Kerran kuulin mieheni tulevan rappukäytävään raivopäissään. Kun hän nousi hissillä kohti kotiovea, nappasin avaimet ja ryntäsin peloissani rappusia alas. Ulos pääs­tyäni käteni vapisivat niin, etten tahtonut saada polkupyörän lukkoa auki. 

Pyöräillessäni pois hoin itselleni, että vaikka olen kuinka kiltti ja kohtelias, minun ei tarvitse vastata puheluihin, joita hän pian minulle soittaisi.

Mies yritti pakottaa minut jäämään suhteeseen ja uhosi käyttävänsä kaiken energiansa ja rahansa minun nujertamiseeni oikeudessa.

Se melkein nujersikin minut. Olin äärimmäisen ahdistunut mutta en taipunut. Hain avioeroa yksin.

Lapsille jouduin kertomaan vanhempien erilleen muuttamisesta ja avioerosta yksin, sillä mies ei toiveistani huolimatta tullut rinnalleni tilanteisiin.

Muistan tuolloin näkemäni unen: tarvoin polviin yltävässä lumihangessa kohti ruokakauppaa mieheni ajaessa minua takaa. Aivoni työstivät tilannetta. Arki ja ostokset oli hoidettava, vaikka elämä oli levällään.

"Halusin olla lapsilleni järkähtämätön kallio."

Yritin suojella lapsia aikuisten riidoilta kaikin keinoin. Halusin olla järkähtämätön kallio, turva tilanteessa kuin tilanteessa, vastakohta miehen ailahtelevaiselle käytökselle. Yritin myös korostaa lapsille sitä, miten toisten tunteet otetaan huomioon. 

Mies syytti, intti ja hyökkäsi, kun yritin puhua omaisuuteen ja huoltajuuteen liittyvistä asioista kahdestaan tai tuttavien, viranomaisten ja juristien avulla. Välillä epäröin, näkevätkö tuomarit lipevyyden ja naamiona toimivan hyvän käytöksen taakse.

Vielä asumuserossa ollessamme mies sai minut kuvittelemaan, että kaikki on minun syytäni – jopa se, ettei hän hakenutkaan lapsia lupaamalleen viikonloppumatkalle tai se, ettei hän vastannut heidän puheluihinsa.

Äitinä minuun sattuivat lapsen sanat: 

”Isä ei yhtään kuuntele vaan pakottaa. En halua, että isä tulee enää.”

Selvisin pitkästä erovaiheesta puhumalla. Puhuin avoimesti läheisilleni ja työkavereilleni. Kohtaamani ihmiset saivat aina­ palan tuskastani jaettavakseen, mutta kukaan­ ei tiennyt kokonaisuutta. Onneksi, sillä välillä olin huolissani siitä, että vain kuormitan ystävyyssuhteitani.

Moni kulki rinnallani. Tädilläni oli tapana soittaa sunnuntaisin ja kysyä, miten jaksan. Kun taas kerran itkin puhelimessa äidilleni, ei mennyt kauan, kun ovikello soi. Hän oli lähettänyt lähellä asuvan ystäväni käymään.

Mielenkiintoinen työ piti ajatukseni pois kotiasioista, mutta huolen ja epätoivon kyyneleet saattoivat tulla jo kotimatkalla.

"Kukaan ei ollut kokenut sellaista kiusantekoa kuin minä."

Lohtua toivat lenkit merenrantapoluilla. Valokuvasin vihreiden silmujen avautumista, joutsenten poikasten kasvua, ruskan värien­ vaihtumista ja meren jäätymistä. Vuodenajat vaihtuivat, ja elämä eteni vääjäämättä.

Kävin myös Fisherin eroseminaarissa. Vertaistuki auttoi, ja joukossa huomasin, ettei­ kukaan ollut eroamassa yhtä hankalasta puolisosta. Vaikka monen erokokemukset olivat vaikeita, kukaan ei ollut kokenut vastaavaa kiusantekoa kuin minä. Asiat saivat mittakaavan ja minä oikeutuksen tuntea, että tilanteeni oli kohtuuton.

Nyt, kun asun lasten kanssa omillani, voin taas hengittää vapaasti. Omaisuudesta ja huoltajuusasioista on vihdoin mustaa valkoisella. Elämä on käsissäni. Arki, joka täyttyy lasten harrastuksista, jauhelihakeitosta ja iltasaduista, tuntuu ihanan turvalliselta.

Ex-puolisoni kanssa haluan olla tekemisissä vain pakollisissa käytännön asioissa. Niin selviän parhaiten.

Iloitsen siitä, että eron jälkeen olen kohdannut aitoa välittämistä ja saanut nojata turvalliseen olkapäähän. Samalla olen ollut aivan ymmälläni. Tällaisiako parisuhteita ihmisillä­ voi olla? 

* Sadun nimi on muutettu.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.

 

marzu

"Tajusin, ettei minun kuuluisi pelätä miestäni"

Tämä tarina kerrottuna vielä kymmenellä tullaan samaan mitä minä olen kokenut. Tapon yritys, liiton ulkopuolisia lapsia, töihin huutamaan tulemista, syytelyä, uhkailua konkurssilla, kaikki kodin maksut jäivät minulle, elareita en saa, 400km päähän oli pakko muuttaa jotta pääsin turvaan ja rauhaan. Henkinen pahoinpitely on pahinta mahdollista koska se on jokapäiväistä eikä sitä pääse pakoon muuten kun eroamalla.
Lue kommentti

Kuuden lapsen isä Kai Lehtinen on havainnut, että perheen sähkölaskua on vähintäänkin haastava pienentää.

ISOSSA PERHEESSÄ on haastavaa säästää sähköä. Turhat valot pitäisi sammuttaa, mutta kun meidän perheessä yksi sammuttaa valot, tulee toinen ja sytyttää ne. Kun yksi sammuttaa television tai tietokoneen, toinen jo laittaa ne päälle.

Huonelämpötilaakin pitäisi energian säästämiseksi laskea.

Todellisuus on kuitenkin sitä, että kun yksi (minä) vääntää patteria nukkumaan mennessä pienemmälle, nainen, joka meillä asuu, kiertää sen täysille ennen kuin kapuaa sänkyyn. Siinä sitten toinen hikoilee tai toinen palelee koko yön.

Jotta tunneilmapiiri ei jäähtyisi liian viileäksi, täytyy tehdä kompromisseja. Minä siis hikoilen.

Vielä vaikeammaksi energian säästämisen tekee se, että perheessä on murrosikäisiä ja murrosiän nippa nappa ylittäneitä nuoria. He jättävät valot yöksi palamaan, unohtavat ulko-oven auki kouluun lähtiessään eivätkä muista sytyttää takkaan tulta talvipakkasilla, jos vanhemmat ovat poissa. EVVK.

Laajakaistayhteyden sulkeminen on hyvä keino saada talo hiljenemään, kun menen itse nukkumaan.

Perheemme kutsuttiin energiansäästökilpailuun. Meidän piti oikein kunnolla alkaa miettiä, missä suurperhe voisi säästää. Mistä voisi tinkiä, jotta sähkölasku pienenisi?

Lapsia sähkönsäästö ei välttämättä kiinnosta, koska he eivät maksa laskua. Nuoriin vetoaa enemmän vihreistä arvoista kuten ilmaston suojelemisesta ja luonnon säästämisestä puhuminen.

Lapset valvovat illalla myöhään, polttavat valoja, availevat vuorotellen jääkaappia, kuuntelevat musiikkia, katsovat televisiota, puhuvat puhelimeen ja näpyttelevät tietokonetta. Yhtä aikaa.

Olen havainnut laajakaistayhteyden sulkemisen hyväksi keinoksi saada talo hiljenemään, kun menen itse nukkumaan.

Meillä on langaton yhteys ja modeemi meidän vanhempien makuuhuoneessa. Kun nettiyhteys katkeaa, nuoriso hiljenee, sammuttaa valot ja koneet ja menee nukkumaan – pienen tai ison napinan kera. EVVK.

Nainen, joka meillä asuu, sytyttää tulen Sudenpentujen käsikirjan mallin mukaan

"MAATAAN HILJAA VUOTEESSA ja yritetään olla kääntyilemättä. Jos käännettäisiin kylkeä, kuluisi energiaa ja se olisi vastoin jaloja pyrkimyksiä.” Niin alkoi M.A. Nummisen 1960-luvun alkupuolella kirjoittama novelli Energiansäästäjä.

Ihan niin pitkälle jaloissa pyrkimyksissä ei ¬meillä vielä ole menty. 

Ehkä siksi, että vaikka vuoteessa voi saada kulumaan paljonkin energiaa, hankaussähköstä ei ainakaan vielä tarvitse maksaa käyttö- ja siirtomaksua energiayhtiölle. Kylkeä saa siis edelleen kääntää ilmaiseksi.

Kevättä kohti sähkölasku onneksi pienenee. Talvisin vanhassa puutalossa ykkösjuttu energian säästämiseksi on puulämmityksen käyttäminen hakelämmön ohella.

Takan sytyttäminen on taitolaji, jotta hiukkaspäästöt jäisivät pieneksi. Puut pitää latoa takkaan vaakatasossa ja tuli sytyttää päältä. Kiehisten tekeminen sytykkeiksi on mukavaa iltapuhdetta ja ajankulua.

Nainen, joka meillä asuu, sytyttää tulen Sudenpentujen käsikirjan mallin mukaan latomalla puut pystyyn toisiaan vasten ja työntämällä ison, sytytetyn sanomalehtimytyn puiden alle. Välillä menee kevyesti useampikin sanomalehti kerralla.

Arkkupakastin ostettiin samana vuonna kun vanhin lapsi syntyi.

PIENTÄ SÄÄTÖÄ siis on vielä, jotta perheemme saisi käyttöön kaikki keinot sähkölaskun pienentämiseksi ja huomaisimme ympäristönkin. Ullakko pitäisi eristää kunnolla ja ottaa sieltä lisätilaa käyttöön. Tämä piti tehdä jo viime vuonna.

Vanha arkkupakastinkin on osoittautunut mahdottomaksi energiasyöpöksi. Se ostettiin samana vuonna, kun vanhin lapsi syntyi: kunnioitettavat 26 vuotta sitten. Se toimii yhä, vaikka ikää on tullut, mutta kalliiksi sen pitäminen tulee.

Ihan niin kuin sen naisen, joka…

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2014.

Täysi-ikäisenkin puolesta voi olla huolesta hermona, kirjoittaa Minna McGill pääkirjoituksessaan.

Rojahdan työpäivän päätteeksi sohvalle ja avaan telkkarin. Jään tuijottelemaan Sinkkuelämää-sarjan uusintoja (sillä mitäpä sitä tähdellisempää).

Yhdessä jaksossa uraohjus Miranda kiirehtii töistä kotiin, jotta ehtisi nähdä pienen poikansa hereillä. Kun lastenhoitaja sanoo, että poika nukkuu jo, Miranda huokaisee pettymyksestä. Siinä kaikki.

Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Voi teitä tv-käsikirjoittajia, eihän se niin mene. Oikeassa elämässä vanhempi käy ainakin kurkkaamassa ovelta, että kaikki hyvin.

Esikoiseni oppi nukkumaan päiväunet vaunuissa ulkosalla. Tämän tästä kävin niihin vaunuihin kurkkaamassa. Työnsin naamani hänen pienten kasvojensa eteen vain tunteakseni hänen hengityksensä. Joskus painoin käden varovasti hänen rintaansa vasten ja tunnustelin. Että pamppaileehan se sydän vielä?

Sanotaan, että syvimmällä vanhemmuudessa on tarve pitää jälkikasvu hengissä. Siinä epäonnistumista me myös pelkäämme eniten. Sen on kokenut myös Virpi Haatainen, joka olisi vaikka hengittänyt tyttärensä puolesta kriisin hetkellä (juttu lehdessä numero 6, sivulla 86).

Minä osaan vieläkin olla huolesta hermona.

Yhtenä talviyönä herään kello 3.21. Säpsähdän tajutessani, ettei alaovi ole käynyt. Esikoinen ei ole enää vaunujen kopassa, vaan täysi-ikäinen ja ystäviensä kanssa ulkona.

Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Ahdistaa pakkanen, luminietokset ja maailman kaikki vaarat. Odotan ja odotan. Minuutti tuntuu tunnilta. Ja nuoren kännykästä tietysti akku loppu.

Kun kello 5.05 avain kääntyy ulko-ovessa, ponkaisen ylös sängystä, juoksen alakertaan, hyppään lapsen kaulaan enkä hetkeen päästä irti.

Ja kun lapseni nukkuu jo, vielä kerran käyn kurkkaamassa ovelta.

Huh, elämässä kaikki jälleen hyvin.

Artikkeli on lehden 6/17 pääkirjoitus.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Aikuisenakin on oikeus juosta, pomppia ja vähän kiljaista innostuksesta. Näin olet hetken seitsemänvuotias.

Vaihda asentoa

Kun istut, koukista jalat, suorista ne, koukista, suorista. Nosta jalat penkille, taita pepun alle, nouse polville. Kun seisot, kallistele puolelta toiselle. Nosta kädet ilmaan ja ala lentää.

Pysy liikkeessä

Älä pysähdy, kun odotat ruokaa tai peset hampaita. Pyörähtele ja vilkuile sivuille. Nouse varpaille ja yritä kurkistaa mahdollimman korkean esteen yli.

Mene lattialle

Lue kirjaa kyynärpäät ja polvet maassa. Istu matolle, kun avaat telkkarin. Käy vatsallesi, nouse ylös, kallistu taaksepäin ja palaa istumaan. Mene kyykkyyn, nouse ylös. Kulje vessaan vain huonekaluja pitkin.

Poikkea polulta

Kiipeä kiville, tasapainoile puunrungoilla, kyykisty keräämään käpyjä, roiku oksissa.

Anna valta mielikuvitukselle

Heijaa, kiemurtele, irvistele, hyppele, laukkaa, kävele takaperin, jähmety muotoihin, pyydä päästä reppuselkään, hyppää lätäkköön.

Halaa

Halaa jalkaa, kättä, päätä, polvia. Roiku vyötäröllä ja pidä niin kiinni, ettei toinen pysty liikkumaan. Rutista poskia ja kutita kainalosta.

 

Toimittaja Anna Sillanpää hämmentyy, kun hänen lapsensa etsivät puhtait sukkii.

Kosk tuut

Mis oot

Mul ei puhtait sukkii kaikki likasii äiti oikeest vastaaa#&:( :(

Saan tuollaisia Whatsapp-viestejä lapsiltani päivittäin.

Kestän sen, että niistä puuttuvat kaikki välimerkit, pisteet ja kysymysmerkit. Niin puuttuvat kuulemma kaikilta muiltakin 10- ja 14-vuotiailta.

Mutta sitä en kestä, että he pudottavat joka sanasta viimeisen vokaalin ja näkevät kadul ihanii koirii, vaikka minä näen kadulla ihania koiria.

Lapseni puhuvat eri murretta kuin minä. He puhuvat ja kirjoittavat helsinkiläisittäin, minkä tavallaan ymmärrän, ovathan he helsinkiläisiä.

Silti se tuntuu minusta kummalliselta. Jotenkin kuvittelin, että jos ikinä saan lapsia, heidän suustaan voi tulla vain Tampereen murretta. Ihan vain siksi, että sitähän minäkin pienenä puhuin ja puhun yhä.

Lapseni eivät puhu äidin kieltä vaan outoa, helsinkiläistä lapsenkieltä.

Ehk mä sit opettelen sen.