Sauvakävely on aliarvostettu laji. Tämä juttu kertoo, miksi se on niin mahtavaa.

Metsä on musta, taivas kirkas. Kävelysauvojen metallikärkien tasainen kilkutus säestää kulkuani, yläselkä on kevyessä hiessä. Ylämäki alkaa, ja lisään liikkeeseen voimaa. Hengitys syvenee, mutta en puuskuta.

Mäen päällä on voittajaolo. Näytän varmaan hassulta kuoritakissa ja vaelluskengissä, pipo silmillä ja otsalamppu pipon päällä keikkuen, mutta en välitä.

Tuntuu ihan liian hyvältä.

Olen sauvakävellyt kaksi kertaa viikossa yli kaksi vuotta. Sauvakävely on ensimmäinen liikuntamuoto, jonka olen onnistunut sisällyttämään pysyväksi, nautinnolliseksi osaksi elämääni. 

Sauvon yleensä mielikuvituksettomasti samaa lenkkiä tuttuine notkoineen ja nousuineen, noin neljä kilometriä kerrallaan. Alussa hengästyin niin, että mäen päälle päästyäni taivuin kaksinkerroin ja painoin kädellä vatsaani. Jos oikein muistan, puuskutin kuin höyryveturi.

Enää en.

Nyt juoksen busseihin ja harpon portaita ylös hengästymättä. Jalka nousee kevyesti, pulssi pysyy tasaisena, hiestyn lenkilläkin vain hieman. Aiemmin kärsin monista istumatyön aiheuttamista vaivoista – kolotuksista, jäykkyyksistä, nuutuneesta olosta.

Enää en.

Aiemmin nukuin kehnosti, heräilin aamuyöstä hautomaan työpulmiani tai ihmissuhteiden solmuja.

Enää en.

Paras yhdistelmä autuaan yöunen takaajaksi on reipas sauvakävely ja sen päälle kuuma suihku tai sauna. Sen jälkeen keho on rento päästä varpaisiin, lepo unetonta ja syvää kuin joskus lapsena tuntikausien ulkoleikkien jälkeen.

”En hehkuta sauvakävelyn autuutta kuin samanmielisten seurassa.”

Sauvakävellessä aistii vuodenaikojen kierron aivan eri tavalla kuin kodin ikkunasta ulos tihrustaessa.

Joulun välipäivinä huomasin, että lenkkipolun pielessä seisova luonnonkuusi oli saanut tyylikkään koristelun jonkun viitseliään ohikulkijan toimesta.

Helmikuussa tajuan päivän jo selvästi pidentyneen – edellisen viikon lenkillä oli vielä pimeää, seuraavalla viikolla samalla kellonlyömällä enää hämärää.

Maaliskuun illoissa aistii jo kevään tuoksun.

Siitä huolimatta en hehkuta sauvakävelyn autuutta kuin samanmielisten seurassa  Jaa miksi?

Siksi, että sauvakävely kärsii vakavasta imago-ongelmasta. Sana tuo monelle mieleen kärsivän näköisen kuntoilijan tai vanhan ihmisen, joka lääkärin kehotuksesta on pakottanut itsensä ulos ja vetää sauvojaan haluttomasti perässään.

Uskon, että lajimme imago on vaatimaton siksi, että sillä on vaikea tehdä bisnestä. Personal trainereissa, salijäsenyyksissä, purjeveneissä, joogamatkoissa ja high tech -juoksukengissä muhivat suuret rahat. Niitä lajeja mainostetaan isosti, niistä kirjoitetaan ylistäviä artikkeleita. Julkkikset viittaavat haastatteluissa mielellään trendikkäisiin juoksu- tai joogaharrastuksiinsa, mikä kohottaa näiden lajien imagoa ihmisten silmissä.

 ”Sauvoilla kilkutetaan menemään tuulipuku suhisten pohjoisten metsien hiljaisuudessa.”

Niille, joille liikkuminen on keino brändätä itseään ja päteä muiden silmissä, sauvakävely on väärä laji. Se on maanläheistä, suomalaista ja erittäin tasa-arvoista. Sauvat maksavat vain muutaman kympin. Sauvoa voi missä vain, koska vain. Sauvakävelyn harrastamisella ei tehdä vaikutusta naapureihin tai työkavereihin. Se on laji, jota ihminen harrastaa vain itsensä tähden.

Harvoin näkee Facebookissa kenenkään hehkuttavan sauvakävelylenkkiään tai napsivan kuvia uusista sauvoistaan, saati lähtevän sauvakävelyretriittiin toiselle puolelle maapalloa. Kävelysauvat hankitaan vaivihkaa urheiluliikkeestä tai paikallisesta Prismasta, niillä kilkutetaan menemään tuulipuku suhisten pohjoisten metsien hiljaisuudessa.

"Sauvakävelylle on helppo hihitellä, mutta lajiin vihkiytyneet tietävät paremmin."

Sauvakävelyssä harrastuneisuuden asteen huomaa siitä, että vaikka mennään lujaa, ei hengästytä. Hifistelijä virittelee iholleen sykemittarin ennen lähtöä. Se paljastaa kuljetun matkan ja poltetut kalorit. Ihan pienistä määristä ei ole kyse.

Luja vauhti sauvojen kanssa on yllättävän tehokasta liikuntaa. Asiaa tuntemattoman on helppo hihitellä sauvakävelylle, mutta lajiin vihkiytyneet tietävät paremmin. 

Usein ajattelen, miten hyvää säännöllinen sauvominen tekisi tv:n edessä kyyhöttäville vanhuksille, kaikille selkävaivaisille, istumatyön kangistamille toimistotyöläisille, kuntosalien timmiä tunnelmaa kammoaville sohvaperunoille. Ihan kenelle vain oikeastaan.

Ehkä olisi jo aika päivittää kansallisurheilulajimme. Kaikki kunnia pesäpallolle, mutta itse liputtaisin erään toisen lajin puolesta.
Arvaatte varmaan, minkä.

 

 

Älä unohda otsalamppua

Hyvät varusteet helpottavat sauvomista. Sauvakävelyssä kukaan muu ei näe niitä, joten tyyli on vapaa.

Hyvät vaelluskengät tukevat nilkkaa ja pitävät erilaisilla pinnoilla.

Hengittävä kuoritakki ei hiosta ja suojaa kastumiselta.

Otsalamppu on varusteista paras maassa, jossa on puolet vuodesta pimeää ja märkää.

Kenkiin kiinnitettävät nastat auttavat ympärivuotista harrastajaa. 

Toimittaja Tarja Hirvasnorolle pyöräily on ennen kaikkea pään huoltoa.

Pyöräilylenkkini ensimmäinen vartti on taas silkkaa hatutusta.

Ruumiillisesta rasituksesta se ei johdu, koska reitin alku on pelkkää alamäkeä. Se kumpuaa puhtaasti pääni sisältä. Siellä ilmeisesti asustaa joku, jonka mielestä mikään, mitä teen, ei ole tarpeeksi hyvää.

Etpä ole viitsinyt vetää intervalleja, kun ei pyöräily suju yhtään nopeammin kuin keväällä, sisäinen ääni natkuttaa.

Ja samaa junnausta se on muuten töissäkin, se jatkaa.

Ääni käy läpi joukon muitakin elämän osa-alueita, joissa olen epäonnistunut, ennen kuin se heittää bravuurinsa: Ja taas sinä kieriskelet itsesäälissä, vaikka pitäisi keskittyä kuntoiluun! Opettele jo keskittymään, aikuinen ihminen!

Huomioni alkaa karkailla päätä kiristävän vanteen alta ympäristöön.

Seuraavat puoli tuntia pyörälenkistä ovatkin sitten jauhamista. Mieli jauhaa päivän harmitusteemaa, jalat polkimia, ja sekä pää että jalat ovat yhtä vihaisia. Hyvä niin, sillä reitin tiukimmat ylämäet osuvat tähän puolituntiseen.

Mutta samaan aikaan tapahtuu muutakin. Huomioni alkaa karkailla päätä kiristävän vanteen alta ympäristöön.

Kappas, osmankäämien sikarit ovat jo valmiita.

Mitä ihmettä, lauloiko tuolla pajulintu, vaikka nyt on jo melkein syksy?

Loppulenkin aikana hiki valuu kunnolla. Sen mukana – tämä on joka kerta yhtä ihmeellistä! – valuvat kuonat pään sisältä. Sisäisen äänen jurputus vaimenee ja pienenee. Lopulta se kuulostaa vain huvittavalta, vähän kuin kiukkuisesti kimittävältä sarjakuvahahmolta.

Luin juuri tutkimuksesta, jonka mukaan säännöllinen liikunta vähentää stressiä, masennusta, aggressiota ja kyynisyyttä. Niin se tosiaan taitaa tehdä.

Minulla se toimii myös käänteisesti: mitä useammin hatuttaa, sitä tehokkaammin kunto nousee.

Koska sukupuolittuneilla titteleillä ei ole väliä, vaihdetaan esi- ja virkamiehet naisiksi, kirjoittaa Tarja Hirvasnoro.

Kauhea hulabaloo siitä syntyi, kun Aamulehti ilmoitti ottavansa käyttöön sukupuolineutraalit tittelit. Jatkossa lehti ei kirjoita eduskunnan puhemiehestä vaan puheenjohtajasta. Palomies on pelastaja ja uskottu mies pelkkä uskottu.

Muutos loukkasi monia, ainakin some-metelistä päätellen.

Tiedättekö, jos minulta kysytään, niin ei mitään väliä. Minulle käy kaikki. Voin olla jatkossa vaikka lehtimies, jos päätetään kääntää ajan rattaita kunnolla taaksepäin ja palauttaa käyttöön kaikki perinteiset miestittelit.

Suomen ensimmäinen naistoimittaja Tekla Hultin joutui jopa anomaan vapautusta sukupuolestaan, ennen kuin hän pääsi opiskelemaan Keisarilliseen Aleksanterin Yliopistoon, mutta ihan niin perinteikkäiksi emme kai sentään rupea. Tai miksi ei. Jos yliopistosta tulee tiedemiehiä, niin jossain kohdassa sukupuoli joka tapauksessa vaihtuu.

Sitten on yksi vielä parempi idea. Se ei ole uusi enkä minä en ole sitä keksinyt, mutta minusta se pitäisi lopultakin ottaa käyttöön – koska sukupuolittuneet tittelit eivät kerta kaikkiaan haittaa ketään: vaihdetaan miespäätteiset tittelit naispäätteisiksi.

Kutsutaan siis liike- ja varusmiehiä sukupuoleen katsomatta liikenaisiksi ja varusnaisiksi. Päällikön tehtäviin edenneet miehet ovat vastedes esinaisia, ja tuomioistuimia valvoo eduskunnan oikeusasianainen Petri Jääskeläinen.

Ei se yhtään sen hassummalta kuulosta kuin eduskunnan puhemies Maria Lohela.