En pelkää Afrikassa rosvoja, vaan makuuhuoneeni hätänappulaa, kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

TERVEISIÄ HENGENVAARASTA, Etelä-Afrikan Johannesburgista! Jos uskoisin pelkkiin rikostilastoihin, en olisi tänäänkään uskaltanut nousta peiton alta. Niin tiuhaan täällä murhaillaan ja ryöstetään.

Silti tunnen oloni turvallisemmaksi kuin koskaan. Henkeäni suojellaan niin mahtipontisesti, että tätä menoa elän ehkä ikuisesti.

Asun muurien ympäröimässä talossa, kuten useimmat keskiluokkaiset eteläafrikkalaiset. Jos kaverini haluaa luokseni kahville, vartija skannaa portilla hänen ajokorttinsa ja soittaa puhelimeeni. Jos päättelen, ettei ystäväni ole roisto, avaan portin painamalla kännykästäni yhdeksikköä.

Sänkyni vieressä hohtaa hätänappula. Olohuoneen seinään on naulattu ambulanssi- poliisi- ja paloautonappulat. Kotiavaimeeni vuokranantajamme on kiinnittänyt huomaavaisesti nappulan, jossa lukee: PANIC (paniikki).

Rauhoittavaa nappuloissa on vain se, ettei yksikään niistä toimi. Ne ovat turhia, jäänteitä menneisyydestä. Ovathan?

ETELÄAFRIKKALAISET SUHTAUTUVAT turvallisuuteen intohimoisesti. He harrastavat sitä kuin krikettiä. Lehdet pursuavat turvallisuusvinkkejä:

1. Jos näet pihallasi tuntemattoman ihmisen, soita heti poliisi.

2. Jos lähdet lomalle, pakkaa autosi piilossa. Pyydä, että poissa ollessasi naapurisi käyvät sytyttelemässä ja sammuttelemassa kotisi lamppuja.

3. Hanki sekä iso että pieni koira. Pieni reagoi varkaaseen nopeammin, mutta iso pelottaa. Varmimmin puree spanieli.

4. Leivo naapureillesi leipää. Ole heille kiva. Naapurisi ovat henkivartijoitasi.

5. Pysy väleissä puutarhurisi ja kotiapulaisesi kanssa. Muista, että 80 prosentissa ryöstöistä osallisena on alainen.

6. Älä nukahda heti, kun sammutat valot. Pysy aina hetki hereillä. Tarkkaile. Kuulostele.

VINKEILLE ON HELPPO virnuilla. Mutta jos äitini, isäni, opettajani ja presidenttini olisivat kasvattaneet minut lapsesta asti uskomaan, että köyhyys tekee ihmisestä varkaan, saattaisin olla yhtä säikky kuin naapurini. Hänen uima-allastaan vahtii viisi lehmänkokoista koiraa.

Rikoksia tapahtuu, mutta harvemmin uima-altaalla. Useimmat uhreista asuvat peltihökkeleissä.

En osaa pelätä rosvoja. Pelkään päälleni vyöryvää turvallisuutta: hätänappeja, piikkilankoja ja valvontakameroita. Ne tuntuvat näytelmältä. Kotiamme ympäröivät muurit, mutta ne ovat niin matalat, että lapseni loikkivat niiden yli.

Yhtenä aamuna olin hurja. Olin vienyt lapset autolla kouluun, mutta päätinkin kävellä koululta kauppaan. Kävelymatkaa oli 500 metriä.

Käveltyäni 20 metriä minut pysäytti musta, jakkupukuun pukeutunut nainen.

"Missä autosi on?" hän kysyi.

"Et saisi kävellä täällä. Ole varuillasi, kultaseni."

Loppumatkan olin aikeissa pelätä, mutta se oli vaikeaa, koska jokainen tuntematon vastaantulija tervehti ja kysyi miten voin. Johannesburgissa on hämärät korttelinsa, mutta useimmiten tunnelma on lempeä kuin vastapuristettu mangomehu.

Ne, jotka eivät omista mitään, eivät jaksa edes pelätä. He seisovat hymyillen keskellä liikenneruuhkaa, kerjäävät eivätkä hievahdakaan, vaikka auto kiihdyttäisi kohti.

Vain rikkaalla on varaa pelätä. Ihmisen, jolla ei ole mitään, on vain luotettava, että kuski väistää.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2015.

Eletty elämä saa näkyä naisessa, miehessä ja sohvassa.

Meillä on sohvakalusto, jonka hankimme parikymmentä vuotta sitten. Tämä nykyinen kalusto, kuten edellinenkin, hankittiin osto- ja myyntiliikkeestä. Se on 1950-luvun mallia, vankkatekoinen ja kestävä.

Viime keväänä korjasin sohvakaluston, koska puuosat alkoivat irrota liitoksistaan ja sisusmateriaali putoilla lattialle. Korjauksen jälkeen sohvalla on taas hyvä istua, ja se sai lisää käyttöaikaa monta vuotta. Istuessani ihailen sohvan kestävää kangasta ja kaunista muotoilua, laatutyötä ja kestämään tehtyä.

Kertakäyttökulttuuri ja prameilevat sisustuselementit ovat vallanneet kodit.

Esineitten elinkaari on lyhentynyt. Huonekaluja ei ole tehty kestämään sukupolvelta toiselle. Lastulevy ei vedä vertoja kokopuulle.

Nainen, joka meillä asuu, arvostaa kaikkea vanhaa.

OLEN ITSEKIN VANKASTI 1950-luvun lopun mallia. Toisen jalkaterän kärjestä on muutama osakin irronnut vuosien varrella, mutta korjaamalla jalka sai lisää käyttöikää. Jouset rungossani vähän natisevat, mutta hyötykäyttöä se ei estä.

Lukuisten pienten korjausten jälkeen me sohvan kanssa sovimme kodin sisustukseen elämää nähneinä, riittävän hyväkuntoisina ja tyyliin sopivina.

Huonekaluissa pitää näkyä elämisen jälki. Naarmuista ja uurteista näkyy, että kalusteista on tullut rakkaita.

Eletty elämä jättää jäljet myös ikääntyvään mieheen. Elämä suruineen ja iloineen näkyy rypyissä ja ryhdissä, tahroissa ja halkeamissa.

Nainen, joka meillä asuu, arvostaa kaikkea vanhaa. Toivoa sopii, että omakin arvoni vain nousee vanhetessa, kun antiikin leima alkaa vielä paremmin näkyä ulospäin.

Tärkeintä on mukava pehmeys ja rento olo ja pintaa silittäessä tuntuvat kuopat ja muhkurat.

JOSKUS NÄKEE HARRASTETTAVAN liiankin tunnollisesti kierrätystä, kun vanha puoliso on vielä ihan käyttökelpoisena lajiteltu pois ja tilalle otettu uudempi malli.

Vanhaa tuunatessa säästää kuitenkin luontoa ja vähentää haitallisia ympäristövaikutuksia.

Vanhan ja tutuksi kuluneen arvostaminen koskee naisiakin. Eletyn elämän pitää näkyä heissä kuten sohvassakin.

Ei ole niin noko nuukaa pinnan pieni kuluminen. Tärkeintä on mukava pehmeys ja rento olo ja pintaa silittäessä tuntuvat kuopat ja muhkurat.

Peilikuvassani kaikki on takuuvarmasti luonnonkaunista luomulaatua.

NUORUUDEN JA KAUNEUDEN pakkomielteinen ihannoiminen on johtanut kosmeettisten leikkausten lisääntymiseen niin, että epänormaalista on tullut melkein normaalia.

Jo ihan nuoretkin otattavat yhdestä paikasta pois rasvaa ja suurentavat toista. Silikonilla taidetaan kitata nykyään enemmän ihmistä kuin aikanaan omaa moottoripyörääni.

Taannoin katselin vessassa omaa peilikuvaani ja totesin, että joistakin paikoista roikkuu ja että ryppyjä on kertynyt samalla kun nuoruuden salskeus on muuttunut iäkkään miehekkääksi charmiksi. Totesin, että kaikki on takuuvarmasti luonnonkaunista luomulaatua.

Nainen, joka meillä asuu, nyökkäsi vieressäni, mutta olin huomaavinani naururyppyjen syvenevän hänen naamassaan. Mitäköhän sekin taas tarkoitti?

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2016.

Roc Mummi.

Kai Lehtisen kolumni: Ryppyisenä nainen on rakkaampi

Järkimiehen puhetta on koko kolumni. Näinhän se menee, vanhetessaanse viinikin paranee. On turhaa väkisin näyttää nuoremmalta mitä on!Näyttää vain koomiselta. Sillä ihminen on niin vanha kun tuntee olevansa, se tulee sudämestä. Mitä kalustoihin yms tulee, niissähän on tunnerarvoa, mitä niitä kaikkia vaihtamaan. Minullakin muiden muuassa esim. pöytä 30 vuoden takaa, naarmuja, kolhuja joita lapset ovat tehneet, mikä sen kauniinpaa😍Nyt lastenlasten mukava siinä hypistellä ja rapsutella. Siis aika...
Lue kommentti

Jos sinunkin lapsesi saisi arvion luonteestaan kahdelta eri opettajalta, saattaisit yllättyä.

Muisto vuosien takaa Pekingistä, Kiinasta.

Esikouluikäisen tyttäreni koulussa oli vanhempainilta. Hän opiskeli luokalla, jossa aamupäivän oppitunnit piti amerikkalainen opettaja englanniksi ja iltapäivätunnit kiinalainen opettaja kiinaksi.

Ensin keskustelin kahden kesken amerikkalaisen opettajan kanssa.

"Meillä on ongelma. Tyttärenne on tosi ujo. Hän ei ilmaise itseään kovin voimakkaasti tunnin aikana", opettaja sanoi.

Huolestuin. Mietimme opettajan kanssa, mikä auttaisi lastani pääsemään eroon ongelmastaan.

Sen jälkeen siirryin viereiseen huoneeseen juttelemaan kiinalaisen opettajan kanssa.

"Voitte olla ylpeitä. Tyttärenne on tosi ujo", opettaja kehui.

"Hän on oikein rauhallinen, keskittyy ja kuuntelee hienosti."

Kumpikin opettaja oli oikeassa.

Tiesin silti heti, kumman palautteen kertoisin kotona: sen, joka saisi tyttäreni säteilemään, uskomaan itseensä taas vähän enemmän.

Se tekisi arasta vähitellen ehkä myös rohkean.