En pelkää Afrikassa rosvoja, vaan makuuhuoneeni hätänappulaa, kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.

TERVEISIÄ HENGENVAARASTA, Etelä-Afrikan Johannesburgista! Jos uskoisin pelkkiin rikostilastoihin, en olisi tänäänkään uskaltanut nousta peiton alta. Niin tiuhaan täällä murhaillaan ja ryöstetään.

Silti tunnen oloni turvallisemmaksi kuin koskaan. Henkeäni suojellaan niin mahtipontisesti, että tätä menoa elän ehkä ikuisesti.

Asun muurien ympäröimässä talossa, kuten useimmat keskiluokkaiset eteläafrikkalaiset. Jos kaverini haluaa luokseni kahville, vartija skannaa portilla hänen ajokorttinsa ja soittaa puhelimeeni. Jos päättelen, ettei ystäväni ole roisto, avaan portin painamalla kännykästäni yhdeksikköä.

Sänkyni vieressä hohtaa hätänappula. Olohuoneen seinään on naulattu ambulanssi- poliisi- ja paloautonappulat. Kotiavaimeeni vuokranantajamme on kiinnittänyt huomaavaisesti nappulan, jossa lukee: PANIC (paniikki).

Rauhoittavaa nappuloissa on vain se, ettei yksikään niistä toimi. Ne ovat turhia, jäänteitä menneisyydestä. Ovathan?

ETELÄAFRIKKALAISET SUHTAUTUVAT turvallisuuteen intohimoisesti. He harrastavat sitä kuin krikettiä. Lehdet pursuavat turvallisuusvinkkejä:

1. Jos näet pihallasi tuntemattoman ihmisen, soita heti poliisi.

2. Jos lähdet lomalle, pakkaa autosi piilossa. Pyydä, että poissa ollessasi naapurisi käyvät sytyttelemässä ja sammuttelemassa kotisi lamppuja.

3. Hanki sekä iso että pieni koira. Pieni reagoi varkaaseen nopeammin, mutta iso pelottaa. Varmimmin puree spanieli.

4. Leivo naapureillesi leipää. Ole heille kiva. Naapurisi ovat henkivartijoitasi.

5. Pysy väleissä puutarhurisi ja kotiapulaisesi kanssa. Muista, että 80 prosentissa ryöstöistä osallisena on alainen.

6. Älä nukahda heti, kun sammutat valot. Pysy aina hetki hereillä. Tarkkaile. Kuulostele.

VINKEILLE ON HELPPO virnuilla. Mutta jos äitini, isäni, opettajani ja presidenttini olisivat kasvattaneet minut lapsesta asti uskomaan, että köyhyys tekee ihmisestä varkaan, saattaisin olla yhtä säikky kuin naapurini. Hänen uima-allastaan vahtii viisi lehmänkokoista koiraa.

Rikoksia tapahtuu, mutta harvemmin uima-altaalla. Useimmat uhreista asuvat peltihökkeleissä.

En osaa pelätä rosvoja. Pelkään päälleni vyöryvää turvallisuutta: hätänappeja, piikkilankoja ja valvontakameroita. Ne tuntuvat näytelmältä. Kotiamme ympäröivät muurit, mutta ne ovat niin matalat, että lapseni loikkivat niiden yli.

Yhtenä aamuna olin hurja. Olin vienyt lapset autolla kouluun, mutta päätinkin kävellä koululta kauppaan. Kävelymatkaa oli 500 metriä.

Käveltyäni 20 metriä minut pysäytti musta, jakkupukuun pukeutunut nainen.

"Missä autosi on?" hän kysyi.

"Et saisi kävellä täällä. Ole varuillasi, kultaseni."

Loppumatkan olin aikeissa pelätä, mutta se oli vaikeaa, koska jokainen tuntematon vastaantulija tervehti ja kysyi miten voin. Johannesburgissa on hämärät korttelinsa, mutta useimmiten tunnelma on lempeä kuin vastapuristettu mangomehu.

Ne, jotka eivät omista mitään, eivät jaksa edes pelätä. He seisovat hymyillen keskellä liikenneruuhkaa, kerjäävät eivätkä hievahdakaan, vaikka auto kiihdyttäisi kohti.

Vain rikkaalla on varaa pelätä. Ihmisen, jolla ei ole mitään, on vain luotettava, että kuski väistää.

KK:n toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa. Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2015.

Harmaahapsiseen rakkauteen kuuluu vaipparoskiksia ja Alzheimer-laastareita, kirjoittaa Minna McGill.

Katselin kahta nuorta bussipysäkillä, ehkä parikymppisiä, toisiinsa liimautuneena. Voi tuota keväistä lempeä. Jotain muistan siitä minäkin.

Ainakin tämän:

Oli tämä hetki ja unelma tulevasta. Siitä että yhdessä ollaan. Nyt ja aina.

Ei parikymppinen yleensä vanhuuteen katso, se on aivan liian kaukana.

"Köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua."

Mutta rakastuneena ihmeesti vain katsoo. Oikein sulkee silmänsä ja kuvittelee, että näkisi jo vuosikymmenten päähän. Siihen hetkeen kun ollaan harmaahapsisia ja liikkeissä hitaita, mutta edelleen vain yhdessä. Kun köpötellään käsi kädessä kohti auringonlaskua.

Ei siihen hetkeen ja unelmaan paljon muuta nuorena mahdu.

Mutta elämä mahduttaa. Aika usein ja aika usein pyytämättä.

Sen tietävät Anu Panula ja Hannu Kahiluoto, joista voit lukea Kodin Kuvalehden 12 sivulta 32.*

Vaipparoskikset ja Alzheimer-laastarit kuuluvat jo arkeen ja elämään, mutta yhdessä ollaan, aina vain, tuli mitä tuli.

Voi tuota rakkautta, jo harmaahapsista mutta kaiken kestävää.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 12/2017 pääkirjoitus.

*Lue, miten saat lukuoikeuden KK:n digilehteen.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Jokaisen meistä pitäisi aloittaa harrastus, jossa ei ole luontaisesti hyvä. 

Uuden ja vieraan kokeileminen saattaa tuntua pelottavalta. Jos tekee jotain, missä tietää olevansa huono, voi olla varma, että saa kokea pettymyksen ja epäonnistumisen tunteita. 

Hän, joka kokee omistavansa kaksi vasenta jalkaa, turhautuu zumbatunneilla, kun liikkeet vaihtuvat liian nopeasti.

Huonokuntoinen saa testata päättäväisyyttään monta kertaa, kun raahautuu juoksukouluun himoliikkujien kanssa.

Käsityötunneilla eripariset villasukat kutonut pohtii varmasti useaan otteeseen, sopisivatko keskeneräiset kudelmat sittenkin paremmin saunanlämmikkeeksi. 

Mitä hyötyä itsensä kiusaamisesta sitten on? Miksi pitäisi zumbata, juosta ja harrastaa käsitöitä, vaikka ei kiinnosta?

On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin.

Eikö vapaa-aikaan pitäisi kuulua iloisia asioita, jotka tuovat hyvää mieltä? 

Ehkä, mutta epämukavuusalueella itsestä oppii eniten. On tärkeää oppia tunnistamaan, miten suhtautuu pettymyksiin ja epäonnistumisen tunteeseen. Epämukavuusalueella oma päättäväisyys pääsee testiin. 

Itsensä haastamisessa on muutakin etua. Jos haluaa todella nähdä itsensä kehittyvän, harrastuksen valinta oman mukavuusalueen ulkopuolelta on jopa suotavaa. 

Ehkä käsityötunneilla saatu huono kouluarvosana ei määritäkään sinua koko loppuelämääsi: voit silti olla kätevä käsistäsi ja oppia uuden tavan ilmaista luovuuttasi.

Lenkkipoluista voi tulla uusi tapa purkaa stressiä.

Kun on saanut juoksukoulussa apuja ja tukea hyvään juoksutekniikkaan, voi olla, että lähimaaston lenkkipoluista tulee uusi tapa purkaa stressiä. Sitkeä zumbailijakin löytää varmasti hetken, jolloin jalat tietävät, miten toimitaan ilman, että niitä tarvitsee katsoa koko ajan. 

Jos tekeekin lempiasioiden lisäksi asioita, joita ei osaa, voi olla varma, että oppiminen kestää läpi elämän. Ja kun lopulta onnistuu, se palkitsee enemmän kuin uskotkaan.

Toimittaja Anna Pihlajaniemi sai kuulla, ettei ole yhtä kuuluisa kuin Lordi ja Urho Kekkonen, mutta sitäkin tärkeämpi.

Selailin ekaluokan päättäneen tyttären koulupapereita. Yhden tehtävä kuului: Luettele tunnettuja suomalaisia.

Tytär oli kirjoittanut: Robin, Antti Tuisku, Elastinen, Tuuli, Iida Elina, Loordi, Tarja Halonen, Urho Kekonen, Sauli Niinistö, Sanni, Anna Puu.

Komea lista.

Juttelimme tyttären kanssa vähän ja opimme toisiltamme.

Sain tietää, että Iida Elina on joku, joka soittaa kannelta tosi hyvin YouTube-videoilla ja että Tuuli on ihana laulaja.

Tytär oppi, että Urho Kekonen oli presidentti, kun äiti oli lapsi eikä sata vuotta sitten. Ja että yhteen Kekkoseen mahtuu kolme koota.

Illalla harjasin tyttären tukkaa. Hän jatkoi keskustelua: ”Tehtävässä käskettiin miettiä tunnettujen ihmisten nimiä. Jos olisi pitänyt kirjoittaa tärkeitä, olisin kirjoittanut, että äiti. Mutta sinut tuntee aika harva.”

Se kuulosti loogiselta.

Kauniiltakin se kuulosti.

Meitä ihan tavallisia on valtavasti. Meidät tuntee harva, mutta jollekin olemme maailman tärkeimpiä.

Tosi tärkeänä oleminen on ihana ja vastuullinen homma.

Palstalla toimitus parantaa maailmaa yksi epäkohta kerrallaan.

Oi teitä niittykukkasia, ihanaisia. Tulee kesä ja tulevat pukinparrat ja niittyleinikit. Tulevat mäkitervakot ja monenlaiset matarat.

Tulee viikatemies (nyk. niittokone). Naps ja pää poikki, ennen kuin kukat ovat ehtineet kypsyttää ja varistaa siemenensä.

Karja ei enää hoida ketoja ja niittyjä. Tien penkat olisivat niiden perinteisille kukkalajeille oivallinen pakopaikka, ellei niitä kiirehdittäisi niittämään matalaksi. Pahimmillaan se tapahtuu ennen juhannusta. Niiton jälkeen pientareilla menestyvät lähinnä heinät ja lupiinit.

Vesakot ja tureikot on tietysti raivattava pois näkyvyyttä haittaamasta, mutta eivät päivänkakkarat voi olla vaarana liikenneturvallisuudelle, eiväthän? Kyllä niiden ylitse näkee, jos metsästä on tulossa hirvi tai mutkan takaa toinen auto. Niittykukat ovat perhostenkin koti ja elämän edellytys.

Olenkin ajatellut ryhtyä kukka-aktivistiksi. Ehkä jo tänä kesänä hankin kettinkiä ja vahvan lukon. Kahlitsen itseni kissankelloihin ja -käpäliin ja heitän avaimen kauas tien ojaan. Istun siinä ja pitelen banderollia: Niittäkää meidät vasta elokuussa.