10 vuotta kadulla asunut pariskunta: "Kukaan ei nouse pohjamudista yksin"

Tässä ovessa ei ole nimikylttiä. On vain rako, johon voi tunkea 50 sentin kolikon.

Oven takana nukkuvat Meile Pentikäinen ja Sergei Sadejeff. On vuosi 2007, ja pari on yöpynyt Helsingin Esplanadilla sijaitsevan yleisen invavessan lattialla jo vuoden. Saapunut joka ilta yhdeltätoista, häipynyt aamuviideltä, ja palannut taas.

Vessa on parempi kuin katu. Se on parempi kuin Linnanmäen pusikko, Finlandia-talon takapiha tai kerrostalojen rappukäytävät. Niissä kaikissa Meile ja Sergei ovat öitään nukkuneet.

Tässä miniyksiössä on etunsa: huippusijainti Helsingin ydinkeskustassa, ilmastointi joka puhaltaa lämmintä ilmaa, tilaa oikaista koivet, wc-pytty, ilmaiset vessapaperit, ei automaattihälytystä, vuokra vain 50 senttiä yö.

Ja kun oven lukitsee sisältä, pissahätäiset baarista palaajat eivät saa ovea auki, iskivätpä he sisään kuinka monta kolikkoa tahansa.

Tänä yönä Sergeistä tuntuu ensimmäistä kertaa, etteivät he selviä. Että viina tappaa heidät sittenkin.  

Vessassa Meile ja Sergei ovat hetken turvassa.

Pytyn päälle he sytyttävät kynttilän. Ilman sitä kopissa olisi pilkkopimeää, sillä lamppu palaa vain muutaman minuutin kolikon laittamisesta.

Betonilattialle on levitelty sanomalehti. Lehtipatja helpottaa Sergein selkäsärkyjä, mutta uutisotsikoita hän ei lue. Häntä ei kiinnosta.

Molempien terveys on reistaillut jo pitkään. Meile painaa enää 43 kiloa, ja vyöruusun vuoksi kävely on tuskallista. Ruoka ei pysy kummankaan sisällä.

Pari on elänyt yhdessä kaduilla lähes kymmenen vuotta, mutta tänä yönä Sergeistä tuntuu ensimmäistä kertaa, etteivät he selviä. Että viina tappaa heidät sittenkin.  

Sergei muistaa kännykänromunsa. Se toimii.

Kun Sergei soittaa sosiaalitoimen yöpäivystykseen, puhelimeen vastataan.

Sumuiset treffit, selvä ihastuminen

Ensimmäisen kerran Meilen, 61, ja Sergein, 59, katseet kohtasivat vuonna 1998. Tai ehkä 1999. Vai sittenkin 1997?

Tämä tarina on täynnä aukkoja ja sumeita muistikuvia, sillä Meile ja Sergei olivat vuosikausia päivittäin humalassa. Siinä elämässä vuosiluvuilla ei ollut merkitystä, eikä aamu erottunut yöstä.

Mutta tämän Sergei muistaa: On aamuyö, ja hän nuokkuu asunnottomien yökahvilassa Kalkkersissa. Pöydän toisella puolella torkkuu tuntematon nainen. Sergei ja nainen nukahtavat päät vastakkain.

Olohuoneen ikkunasta Meile ja Sergei tarkkailevat ohikulkijoita. "Tätä me tehtiin kadullakin. Arvosteltiin kävelytyylejä ja naureskeltiin itseksemme."

Aamukolmelta pari kaveria herättää Sergein ja kysyy, lähtisikö tämä juomaan. Totta kai lähtee. Pihassa hän saa idean, kääntyy takaisin ja soittaa Kalkkersin ovikelloa. Joku henkilökunnasta tulee avaamaan.

"Sanoin, että käske sen mun akka tänne. Se, jonka vieressä nukuin. Meile tuli ulos. Kysyin lähdetkö ryyppäämään, sulla on varmaan kamala krapula."

Sinä hetkenä, siinä maailmassa, se on romanttisinta mitä mies voi naiselle sanoa.

"Vaistosin heti, että tuossa on mies, jonka kanssa uskaltaa nukkua ja kerjätä", Meile sanoo.

"Oli selvää, että meidät on luotu toisillemme. Ei siitä puhua tarvinnut. En usko lupauksiin enkä lepertelyyn."

Pari ihastuu toisiinsa pienessä pöhnässä. Seurusteluvaihe on yhtä pöhnäinen. Vaikka molemmat elävät sumussa, toistensa luonteen he onnistuvat näkemään selvästi.

Meile on temperamenttisempi. Molemmat ovat sitkeitä. Kumpikin välttelee isoja juoppojengejä, niiden kanssa ajautuu vaikeuksiin. Kummankin lempiharrastus on hihitellä salaa ohikulkijoille, joilla on hassu kävelytyyli tai kummalliset vaatteet.

Sotku nimeltään lapsuus

Ennen kuin Meilen ja Sergein elämät risteytyvät, kumpikin käy läpi repaleisen lapsuuden.

Vuonna 1950 Helsingissä syntyy pieni sydänvikainen tyttövauva, Meile. Äiti on neljän lapsen yksinhuoltaja.

Kun Meile on kolmivuotias, hänet otetaan lastenkotiin. Syytä tytölle ei kerrota koskaan. Äiti ei juo, mutta jokin on vinksallaan. Myöhemmin sisaruksetkin otetaan huostaan.

Aina kun Meile kyläilee kotona, äidille ja hänelle puhkeaa riita. Äidin mielestä Meile on hankala, liikaa mielikuvituksensa vietävissä.

Kahdeksanvuotiaana Meile joutuu sydänleikkaukseen.

Samana vuonna opettaja nöyryyttää seitsemänvuotiasta Sergeitä Lahdessa.

Täplä, Kontulan kaunein kolli. "Kaikki hyvin, mami tässä", Meile kuiskii silmäterälleen.

Opettaja kirjoittaa liitutaululle: Tässä seisoo ryssänkakara. Sitten hän käskee pikku-Sergein seisomaan tekstin alle.

Sergein isä on venäläissyntyinen liikemies, ja opettajaa se sapettaa. Se on ensimmäinen kerta, kun poika tuntee itsensä läpikotaisin huonoksi.

Isä on aina matkoilla, ja äiti pitää kotona tiukkaa kuria. Jos joku yhdeksästä sisaruksesta inahtaakaan väärään aikaan, äiti lyö kepillä.

13-vuotiaana Sergei karkaa asumaan isoveljensä luo.

14-vuotiaana hän joutuu lastenkotiin.

15-vuotiaana hän varastaa ja joutuu ensimmäisen kerran vankilaan.

Kun rahat loppuvat, Meile varastaa. Vankilan jälkeen ote herpaantuu lopullisesti.

Meile menee naimisiin ja synnyttää kaksi tytärtä. Hän on niin jämpti äiti ja napakka vaiheompelija, että miehellä on tapana kiusoitella, kuinka mainion kapiaisen Suomen armeija on rouvassa menettänytkään.

1970-luvun lopussa Meile eroaa. Hän alkaa juoda, ei pysty huolehtimaan itsestään eikä lapsistaan.

Kun rahat loppuvat, Meile varastaa. Vankilan jälkeen ote herpaantuu lopullisesti. Pian ainoa koti on katu.

"Olin ihminen, joka lähti joka jengin mukaan kysymättä edes mihin ollaan menossa. Mutta itse olen valintani tehnyt. En ole katkera enkä syytä elämästäni ketään", Meile sanoo nyt.

Viina vie hetkeksi huolet. Vaivihkaa se vie kaiken muunkin.

Samaan aikaan Sergei avioituu ja eroaa kolme kertaa. Liitoista syntyy viisi lasta, joista useimpiin välit ovat nyt katkenneet.

Sergei työskentelee nuorisotyöntekijänä ja museon vahtimestarina, kunnes työt yhtäkkiä loppuvat. Velkakierre piinaa.

Viina vie hetkeksi huolet. Vaivihkaa se vie kaiken muunkin, myös kodin.

Varastelua seuraa vankila, vankilaa kodittomuus.

Sergei ei osaa sanoa, joutuiko hän kadulle koska joi, vai joiko hän, koska joutui kadulle. Vastausta tuskin edes on. On vain sotku, vyyhti syitä ja seurauksia.

"Jo lapsena olin levoton, en ollut kotonani missään. Ehkä siksi ajauduin vääriin porukoihin. Haluni kuulua johonkin oli niin kova, ja luonteeni niin heikko."

Pizzaa Ateneumin roskiksesta

Kadulla Meilen ja Sergein elämää rytmittävät tarkat rutiinit.

Heräävätpä he puistosta tai rappukäytävästä, he ponkaisevat ylös aamuviideltä. Viimeistään silloin parin on kadottava, putsattava jälkensä, oltava taas näkymätön. Muuten ilmestyy vartija, ja seuraavaksi yöksi on löydettävä uusi majapaikka.

Unta ei kerry aina edes tuntia. Toisen silmän on oltava koko ajan auki, jottei kukaan ryöstä.

"Ennen juopoilla oli yhteishenkeä", Meile sanoo.

"Jos yksi sammui, toinen vahti vieressä. Rahat, viinat ja ruoka jaettiin. Nuoret lintsarit ovat itsekkäämpiä."

Puskissa nukkuu entisiä lääkäreitä ja tuomareita. Parikymppisiä, vanhuksia, äitejä ja isiä.

Meilen ja Sergein aamut alkavat aina samalla lauseella: Paljonks on lähtöjä?

Se tarkoittaa, montako euroa pitää vielä kerjätä, jotta saadaan päivän ensimmäinen pullo. Se on saatava heti viideltä.

Eniten menee venäläistä votkaa ja Valdemar-viiniä. Kumpikin saattaa juoda viisi pulloa päivässä.

Aamupullo ei koskaan pysy sisällä. Se on saatava silti.

Selvinpäin Meile ja Sergei eivät kadulla kestä. He ovat menettäneet jo kaiken, juominen on ainut elämänsisältö. Alkoholi turruttaa tunteet, ja nöyryyttävä todellisuus on helpompi sietää.

Ruokansa Meile ja Sergei penkovat roskiksista. Parhaat apajat ovat Ateneumin taidemuseon ja rautatieaseman roskiksissa. Niistä löytyy kattava valikoima hampurilaisia ja pizzaa. Pilaantuneita herkut eivät ole, sillä ne ovat edellisen päivän tähteitä, mutta ne haisevat.

Meile keräilee koriste-esineitä ja pehmoleluja. "Rakastan kaikkea pientä ja söpöä."

Aamupesunsa pari hoitaa Kaivopihan ostoskeskuksen sisäpihan suihkulähteessä. Meilelle on tärkeää, että hän näyttää siistiltä. Samasta lähteestä haetaan juomavesi.

Puskissa nukkuu muitakin. Entisiä lääkäreitä, tuomareita, kirvesmiehiä ja sairaanhoitajia. Parikymppisiä, vanhuksia, äitejä, isiä, sinkkuja ja pariskuntia. Kahta samanlaista koditonta ei ole.  

Vieressä kuorsaa aina ventovieras

Pahinta kadulla ei ole kylmyys. Sen Meile ja Sergei kestävät. Kerrospukeutuminen toimii, ja hyisimpinä päivinä he ajelevat edestakaisin metrossa.

Pahinta on se, ettei saa pysähtyä. On pysyttävä koko ajan liikkeessä. Mihin tahansa takapuolensa laskeekin, vartija häätää pois.

Silloin tällöin Meile ja Sergei yöpyvät kodittomien asuntoloissa, mutta päiväsajaksi niistä on poistuttava.

Asuntoloista puuttuu myös yksityisyys. Viereisellä patjalla kuorsaa aina ventovieras ihminen.

"Meitä ei erota mikään. Mieluummin asun puskassa kuin ilman Sergeitä."

Kerran Meilelle ja Sergeille tarjotaan pysyviä asuntolapaikkoja, tosin eri asuntoloista. Pari kieltäytyy.

"Meitä ei erota mikään. Mieluummin asun puskassa kuin ilman Sergeitä", Meile sanoo.

Rahat viinaan saadaan kerjäämällä. Päivän aikana Meile ja Sergei käyvät läpi kaikki keskustan bussipysäkit.

Aamuisin kerjääminen hävettää. Monta kertaa kaksikko lähtee itkien matkaan. Iltaisin, viinan voimistamana, ei hävetä enää.

Meile ja Sergei kerjäävät aina yhdessä. Asiansa he esittävät kohteliaasti, nöyrästi ja suoraan. Jos he pyytävät rahaa leipään, euroakaan ei heru. Jos he pyytävät viinaan, useampi heltyy. Moni juoksee hakemaan automaatista rahaa, jos kolikkoja ei ole taskussa.

Kynien ja pullojen on oltava paikallaan, muuten Meile ahdistuu.

Meile nauttii järjestyksestä. Se näkyy jopa invavessassa. Pullot ovat aina siististi rivissä, tyhjät ja täydet omassa nurkassaan.

Kun Meile oli koululainen, opettaja päivitteli, eikö tyttö voisi keskittyä muuhunkin kuin penaalinsa järjestelyyn. Ei voinut. Kynien ja pullojen on oltava paikallaan, muuten Meile ahdistuu.

Onnellisimpia ovat pienet, pysähtyneet hetket. Esimerkiksi se päivä, jolloin Meile ja Sergei päättävät ruokkia sorsat.

Meile käy ostamassa Alepasta ruisjauhoja, ja Sergei pyörittelee niistä vesilammikossa kakkaroita. Kun sorsat rynnivät herkuttelemaan, japanilaisturistit taputtavat.

Matkan varrelle osuu myös enkeleitä. Esimerkiksi se ystävällinen vartija, joka antaa Meilen ja Sergein levähtää rautatieasemalla ja ostaa heille tupakat. Tai 70-vuotias nainen, joka kiikuttaa heille joka aamu termospullollisen kahvia Linnanmäen pusikkoon.

Kun Sergein toivo hiipuu, Meile hokee, että huominen on varmasti parempi.

Kun Meile ei jaksa enää kävellä, Sergei taluttaa.

Sällikodin kyyhkyläiset

Palataan vuoteen 2007. Siihen hetkeen, jolloin Sergei on invavessassa ja puhuu kännykkäänsä.

Päivystäjä kysyy, missä Sergei ja Meile tarkalleen ovat. Kestäisivätkö he vielä yhden päivän?

Äänestä Sergei kuulee, että nainen on aidosti huolestunut.

Sergei vastaa, että päivän he kestävät. Kahta viikkoa eivät.

Kolmen päivän päästä Meile ja Sergei kuulevat sattumalta kavereiltaan, että ovat saaneet huoneen Sällikodista, asunnottomien tuetusta asumisyhteisöstä. Kukaan ei ole ilmoittanut asiasta heille itselleen.

Sällikodista he saavat kaksion, joka muistuttaa kotia. He alkavat kokata itse, sisustavatkin. Sohvalla he nököttävät niin tiukasti sylikkäin, että henkilökunta alkaa kutsua heitä kyyhkyläisiksi.

Katkolla Meile ja Sergei ovat olleet aiemminkin, mutta ennen he ovat päässeet sinne vain kahdeksi viikoksi. Tällä kertaa kuntoutus kestää kaksi kuukautta. He pääsevät kuiville.

Meile ja Sergei väittävät, etteivät harrasta romanttista lepertelyä. "Mutta me olemme aina yhdessä. Se merkitsee enemmän kuin lupaukset."

Meile ja Sergei luettelevat liudan nimiä. Sosiaalityöntekijöitä, diakoneja, Sällikodin henkilökuntaa, päiväkeskus Stoorin työntekijöitä. Jokaista heistä tarvittiin, jotta pari pääsi pois kadulta. 

"Vaikka olisi kuinka kova luonne, kukaan ei nouse pohjamudista yksin", Sergei sanoo.

"Kunnia selviytymisestämme kuuluu mahtavalle tukiverkostollemme. Kun muut näkivät meissä potentiaalia, jaksoimme uskoa itsekin."

Vuosi sitten elokuussa Meile ja Sergei muuttivat omaan vuokra-asuntoon. Kesti pitkään, ennen kuin he tajusivat, että tässä kodissa voi nukkua läpi yön. Molemmat silmät suljettuina.

Nimikyltti, avain ja onni

On vuosi 2011, ja postiluukussa lukee Pentikäinen. Oven avaa hymyilevä mies, jonka jalassa on Reino-tossut.

Sergei kutsuu peremmälle kotiinsa, Itä-Helsingin Kontulassa sijaitsevaan kaksioon.

Sohvalla istuu Meile, ja Meilen sylissä Täplä. Kissapoika vapisee, sillä se ei ole tottunut vieraisiin.

Meile ja Sergei kutsuvat vieraita harvoin, entisiä kavereita kadulta eivät koskaan. Niin on varminta. Uusi elämä on vasta alussa, sitä on vielä suojeltava.

"Oma koti tuntuu taivaalta. Jo pelkkä avain ja nimi ovessa, jukoliuta miten mahtavia juttuja. Päätimme heti, että tätä kotia emme menetä koskaan", Sergei sanoo.

"Rakkaus on sitä, että kysyn Sergeiltä mielipidettä ennen kuin vaihdan kukkaruukun paikkaa."

38 neliön kaksio on soma kuin nukkekoti. On pitsiverhot, lemmikinsininen makuuhuone ja enkelitauluja. Kirjahyllyssä on kokoelma Meilen Karvis-pehmoleluja. Kaikkialla on häikäisevän siistiä.

Nojatuoli ja täydellisesti toimivat stereot on löydetty roskiksesta. Muut aarteet on haalittu kirpputoreilta.

Ilman huonekalujakin Meile tosin pärjäisi – kunhan sylissä on Täplä. Kissa oli ensimmäinen ja ainut asia, jonka hän kotiinsa halusi.

Äidin luona, lapsuudenkodissa, jossa Meile ei saanut asua, vilisi aina kissoja. Lastenkotiin eläimiä ei saanut ottaa.

Lepertelyyn Meile ei usko vieläkään. Vaikka ei hän vastaan pane, kun Sergei innostuu pusuttelemaan häntä kesken haastattelun.

"Rakkaus on sitä, että kysyn Sergeiltä mielipidettä ennen kuin vaihdan kukkaruukun paikkaa."

"Parasta elämässämme on nyt se, ettei mitään mullistavaa tapahdu." 

Kuten kadulla, nytkin päiviä rytmittävät rutiinit.

Aamulla Meile ja Sergei heräävät viimeistään viideltä. Sitten he keittävät kahvit ja syövät puuron. Juuri noihin minuutteihin, johonkin kahvin ja puuron väliin, osuu päivän huippuhetki.

Se on se hetki, kun voi ottaa kahvikupin käteen ja istua. Istua ja ryystää. Voi istua nojatuolissaan vaikka iltaan asti, eikä kukaan aja pois.

"Parasta elämässämme on nyt se, ettei mitään mullistavaa tapahdu. Saa kangistua rauhassa kaavoihinsa, ja tämä päivä on samanlainen kuin eilinen", Sergei sanoo.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2011.