"Ensimmäinen vuosi yrittäjänä oli niin rankka, että mietin, olinko hullu, kun ryhdyin tähän."

Atte Kohtaniemi on 22-vuotias ja omistaa huoltoaseman. Elämästä puuttuvat enää unelmien auto ja ihan tavallinen tyttö vierelle.

Atte Kohtaniemi lakaisee huoltoasemansa pihaa. Hän on 22-vuotias eikä näytä päivääkään vanhemmalta.

Touhutessaan Atte kysyy asiakkaittensa kuulumiset, kehaisee autot, päivittelee säät. Hän kuulostaa varmalta ja luontevalta, aikuiselta.

Atte ei suunnitellut pienenä tulevaisuuttaan, ei tullut sitä edes ajatelleeksi. Hän oli aina tiennyt, mitä halusi.

Atte halusi yrittäjäksi kuten isänsä, äitinsä, setänsä ja mummonsa. Vaihtoehtoja ei ollut. Kävi siis niin, automaattisesti ja suunnittelematta, että hän teki täsmälleen saman kuin isänsä aikoinaan: osti 20-vuotiaana oman huoltoaseman.

"En päättänyt ryhtyä yrittäjäksi. Minä vain kasvoin siihen. Vietin koko lapsuuteni isäni huoltoasemalla enkä koskaan harkinnut muuta", Atte sanoo.

"Mutta ilman iskää en olisi tähän uskaltautunut."

Atte osti huoltoaseman 20-vuotiaana aivan kuten Sakari-isänsä aikoinaan. "Arvostan iskän elämäntapaa. Minulla ei ole ollut mitään tarvetta kapinoida sitä vastaan", Atte sanoo.
Atte osti huoltoaseman 20-vuotiaana aivan kuten Sakari-isänsä aikoinaan. "Arvostan iskän elämäntapaa. Minulla ei ole ollut mitään tarvetta kapinoida sitä vastaan", Atte sanoo.

Atte löysi oman huoltamonsa heti armeijasta päästyään. Silloin hän kuuli, että Jaalan kylässä oli myytävänä pieni, rapistunut SEO, joka oli valittu aikoinaan Suomen rumimmaksi huoltoasemaksi.

Atte innostui heti. 20. joulukuuta 2014 hän allekirjoitti kauppakirjat.

Kaunokaiseksi 1970-luvulla rakennettua huoltamoa ei voi kutsua vieläkään, mutta söpömpää saa hakea. Atte on remontoinut yötä myöten, pessyt huoltamon ulkoseinätkin.

"Hinkkasin seiniä niin, että ne muuttuivat vihreistä valkoisiksi. Kyläläiset olivat innoissaan. Jaalassa on niin vähän mitään säpinää."

Ensimmäinen vuosi yrittäjänä oli vaikea. Vaikeampi kuin Atte oli kuvitellut.

"Olen tehnyt jo hirveästi virheitä ja teen vielä monta lisää. Olen vähän liian pehmeä, aivan kuin iskä. Itseään on kovetettava, jotta pärjää."

Jaalan SEO on valittu aikoinaan Suomen rumimmaksi huoltoasemaksi. Atte on tittelistä ylpeä.
Jaalan SEO on valittu aikoinaan Suomen rumimmaksi huoltoasemaksi. Atte on tittelistä ylpeä.

Mitä äijä, osta rillit

Kassan takaa pilkottaa hiustupsu. Se on Atte. Hän on melkein kolme eikä ylety myyntitiskille.

Isä tuo korokkeen. Atte nousee sille ja tervehtii asiakasta:

"Terrrve Peunu, mitä äijä! Hieno ilma tänään!"

Atte ei osaa vielä ärrää, mutta small talkin hän osaa.

Isä näyttää, miten kassakonetta käytetään. Atte saa painaa itse.

Hän myy Hietsalon Peunulle kultasankaiset lukulasit. Peunu on vakiasiakas, käy isän huoltamossa joka päivä. Ne ovat Aten elämän ensimmäiset kaupat.

Atte, pieni apumies, pääsi pesemään isänsä huoltoaseman pihaa.
Atte, pieni apumies, pääsi pesemään isänsä huoltoaseman pihaa.

Myyminen tuntuu leikiltä. Atte tahtoo heti myydä lisää.

Varastosta hän löytää laatikollisen pölyisiä autonmerkkiavaimenperiä. Hän istahtaa huoltamon oven eteen ja huikkaa jokaiselle ohikulkijalle: "Osta avaimenperä."

Atte myy kaikki 50 avaimenperää. Saman tien hän myy myös vanhentuvat suklaapatukat.

Aten koko elämä mahtuu kotipihaan. Muutaman askelen päässä kotiovelta on Virve-äidin ompelimo. Sakari-isän huoltamoon ja varaosaliikkeeseen, Elimäen Varaosaan, Atte juoksee kymmenessä sekunnissa.

Seitsemänvuotiaasta asti Atte myy kassalla bensaa.

Joka päivä koulun jälkeen hän juoksee isän luo. Seitsemänvuotiaasta asti hän myy kassalla bensaa ja selittää asiakkaille kaiken jarrupaloista ja sytytystulpista.

Atte nauttii mölinästä, joka syntyy, kun naapuruston maanviljelijät paasaavat isän kanssa. Kotona on joskus turhankin hiljaista, sillä Atella ei ole sisaruksia.

Isä on aina huoltamollaan. Se ei haittaa, sillä Attekin on. Mutta iltaisin isä on niin väsynyt, ettei jaksa lähteä pelaamaan jalkapalloa.

"Se oli ainut asia, joka minua harmitti. Päätin jo pienenä, että jos minusta joskus tulee isä, teen töitä vain sen verran, että jaksan lähteä iltaisin lasteni kanssa potkimaan."

Autojen tuunailu on Sakarin ja Aten yhteinen harrastus. Vasemmalla Sakarin Plymouth Duster 340 vuodelta 1972, oikealla Aten Ford Escort Mk32 vuodelta 1979.
Autojen tuunailu on Sakarin ja Aten yhteinen harrastus. Vasemmalla Sakarin Plymouth Duster 340 vuodelta 1972, oikealla Aten Ford Escort Mk32 vuodelta 1979.

Liian hyvä sydän

Isä ei opettanut pikku-Atelle, kuinka firmaa pyöritetään. Atte oppi silti. Hän tarkkaili isän ilmeitä ja äänenpainoja ja oppi kaiken tämän:

Tervehdi, kun asiakas tulee. Kiitä, kun hän lähtee. Jos nainen tulee korjauttamaan autoaan, selitä asiat yhtä tosissasi kuin miehelle. Älä vitsaile tai nainen ei tule toista kertaa.

Jos kysyt, kuuntele vastaus. Älä koskaan vähättele ketään.

"Olen matkinut iskää aina. Ihan kaikessa. Olemme muutenkin samanlaisia, niin hyvässä kuin pahassa."

Hyvää on hilpeä luonne ja hyvä sydän. Kaikki Elimäellä tietävät, että Kohtaniemet eivät jätä kaveria pulaan.

Pahaa on liian hyvä sydän. Se ajaa ongelmiin.

Viimeksi sydämestä oli haittaa, kun lumiauramies törmäsi Aten bensamittariin. Mittari hajosi, mutta Atte halusi olla kiva ja lupautui hoitamaan asian vakuutusyhtiön kanssa.

"Kaikki meni pieleen. Turhaan tarjouduin maksumieheksi."

15-vuotiaana Atte ajoi kilpaa jokamiesluokassa. Palkintojaan hän väittää "kyläkisapokaaleiksi".
15-vuotiaana Atte ajoi kilpaa jokamiesluokassa. Palkintojaan hän väittää "kyläkisapokaaleiksi".

Yhdestä päätöksestään Atte ei jousta: Jos asiakas ei maksa laskujaan, hänelle Atte ei myy toista kertaa.

"Iskä saattaa sanoa, että myydään vaan, kyllä se vielä maksaa. Mutta minä en myy. Siinä olen tiukka."

Yhteistä Atelle ja isälle on myös puhina, jota he pitävät, kun mielessä pyörii liian monta hoitamatonta asiaa.

"Äiskä kutsuu sitä puuskutukseksi", Atte sanoo.

Jos stressi painaa, Atte puhuu äidille.

Koko viime vuoden Atte puuskutti. Hän teki töitä ja puuskutti viikonloputkin, kunnes tajusi, ettei tuntenut enää iloa, ei mitään.

Nykyään Atte omistaa viikonloppunsa löhöilyyn ja kavereiden tapaamiseen. Jos stressi painaa, hän puhuu äidille.

"Äiti on kuitenkin aina äiti. Vaikka hän ei sanoisi sanaakaan, huoleni pienenee, kun kerron sen hänelle. Joskus kyllä murehdin, jääkö äiti liian yksin, kun teemme isän kanssa töitäkin yhdessä. Mutta onneksi äidillä on juoksuharrastuksensa. Hän innostui siitä viime vuonna. Tänäkin viikonloppuna on kahdet kisat."

Se mistä ei puhuta

Atte asuu yhä lapsuudenkodissaan, samassa huoneessa kuin pikkupoikana. Mutta ei enää montaa päivää. Hän on juuri ostanut Korialta oman rivitaloasunnon, johon muuttaa elokuussa.

"Ei jännitä. On jo aikakin muuttaa."

Jotta rahat riittäisivät oman huoltamon pyörittämiseen, Atte työskentelee isänsä yrityksessä autonkuljettajana. Joka aamu kuudelta hän hyppää säiliöautoonsa ja lähtee kuljettamaan polttoöljyä kotitalouksille.

Kaikki autossa on jättimäistä. Pituutta on 24 metriä. Sisään mahtuu 50 000 litraa bensaa. Kun Atte käynnistää auton, hän tuntee itsensä täydellisen tyytyväiseksi.

"Tiedän tarkkaan, miten kärrini käyttäytyy ja miten peruutan niin, etten kolhi mitään. Ei se vaikeaa ole, mutta onhan se miehekästä. Tuntuu hyvältä hallita jotain niin hankalaa."

Atte hyppää säiliöautonsa rattiin aamukuudelta. "En malta nukkua pidempään. Työ on niin hauskaa."
Atte hyppää säiliöautonsa rattiin aamukuudelta. "En malta nukkua pidempään. Työ on niin hauskaa."

Omaa huoltamoaan Atte kutsuu harjoitusbensiksekseen. Tarkoittaako se, että hän haluaa vielä joskus jatkaa seuraajana isänsä huoltamolla?

"Ei siitä iskän kanssa ole koskaan puhuttu."

Atte miettii, hakee oikeita sanoja.

"Kyllä minä haluan sitä jatkaa. Sisimmässäni olen tiennyt sen aina. Onhan se perheyritys, ja iskä on tehnyt sen eteen niin ison työn. Ja olenhan minä ainut lapsi. Mutta ei se puheeksi ole tullut. Vielä."

Melkein suorat neuvot

Poika parka. Jaksaakohan se?

Nuo kaksi lausetta tulivat ensimmäisinä Virve-äidin mieleen, kun Atte ilmoitti ostavansa huoltoaseman Jaalasta. Virve oli elänyt Sakarin rinnalla 17-vuotiaasta ja nähnyt, mitä yrittäminen vaati.

Se vaatii muun muassa sen, että hyväksyy elämän, jossa lomaillaan korkeintaan viikko tai kaksi vuodessa.

"Juuri sitä Atte haluaa. Siksi tuen häntä", Virve sanoo.

Kotitalon vieressä on Virve-äidin ompelimo. "Suurin toiveeni on, että Atte löytäisi rinnalleen kivan tytön", Virve sanoo.
Kotitalon vieressä on Virve-äidin ompelimo. "Suurin toiveeni on, että Atte löytäisi rinnalleen kivan tytön", Virve sanoo.

Sakari kuuntelee vieressä, keikkuu vaimonsa ompelimon tuolilla ja jutustelee attemaisen leppoisaan tyyliin. Asiakkaat huoltamon puolella odottavat jo, mutta hetkisen hän malttaa istua paikoillaan.

Kun Sakari kuuli, että Atte haluaa huoltamon, hän ajatteli, että eihän siinä mitään.

"Mikäs siinä. Ei siinä oikein ollut mitään tunnetta, järkytystä nyt ei ainakaan. Kohtuullisen järkevän oloinen systeemihän se oli", Sakari sanoo.

"Atte hoiti pankkineuvottelut itse. Elimäen isoimmat herrat siellä tenttasivat nuorta miestä."

Taisit olla ylpeä?

"Se on ihan selvä."

Sakari on varma, että Atte pärjää. On se niin hyvä poika.

Sakari on varma, että Atte pärjää. On se niin hyvä poika.

"Jos vain osaisi antaa sille hyvät ohjeet. Ettei ainakaan samoja virheitä tekisi kuin minä."

Suoria neuvoja Sakari ei mielellään jakele. Mutta sen hän on Atelle sanonut, että älä ota alussa liikaa työntekijöitä. Jos töitä ei riitäkään, talous menee heti kuralle.

"Itse tein sen virheen. Otin alkuun miehiä vaikka kuinka. Ei mikään loistoidea 1990-luvun laman aikana."

Atte on kuunnellut. Hän on vuokrannut huoltamonsa kahvilan ulkopuoliselle yrittäjälle, ja suunnittelee vuokraavansa myös autokorjaamonsa.

Sen Sakari myöntää, että on ollut liian kiltti. Jos jollakin on hätä, hän säntää auttamaan, maksoi mitä maksoi. Viime vuosina hän on kyllä yrittänyt kovettaa luontoaan.

"Joskus jo uskallankin sanoa jollekin jotakin vastaan. Ikä sen tekee ihan väkisin."

Omituisen tyytyväinen

Lapsena Atella oli säästökirja. Se oli isän keksintö ja toimi näin: aina kun Atte moppasi tunnin lattioita, säästökirjaan merkittiin ruksi. Yksi ruksi vastasi yhtä työtuntia, yksi tunti viittä euroa.

Kun Atte tarvitsi viisi euroa nallekarkkeihin, isä veti viivan yhden ruksin yli.

Kymmenvuotiaana Atte oli kerännyt niin paljon rukseja, että pystyi ostamaan huoneeseensa telkkarin.

"Eihän lapselle rahaa kannata tuosta vain heitellä. Eihän se niin opi, mistä raha tulee", Sakari sanoo.

Vaikka Atte teki töitä, hän ehti myös päristellä moottoripyörillä kavereittensa kanssa.

"Jossain vaiheessa tajusin, että olen erilainen kuin kaverini", Atte sanoo.

Urheilemaan Atte ei ehdi, mutta säiliöauton tankkaaminen käy voimailusta.
Urheilemaan Atte ei ehdi, mutta säiliöauton tankkaaminen käy voimailusta.

Atte oli säästänyt seitsemänvuotiaasta ja kuunteli hiljaa, kun kaverit voivottelivat rahapulaansa. Hän ei halunnut lukioon vaan ammattikoulun kuljetuslinjalle. Hän tiesi, mitä isona aikoi, toisin kuin muut, ja oli elämäänsä tyytyväinen, toisin kuin muut. Eikä hän tuskaillut vaihtoehtojen edessä.

Sitä paitsi Atte oli tottunut rupattelemaan itseään vanhempien kanssa.

"Olen vieläkin vähän ujo. Jos tapaan uusia, omanikäisiäni tyyppejä, en välttämättä keksi sanottavaa. Vanhojen kanssa osaan jutella aina."

Atte ei maalta muuta. Kaupungissa ei olisi tilaa hengittää.

Suurin osa Aten lapsuudenkavereista on muuttanut Elimäeltä opiskelemaan. Atte ei maalta muuta. Kaupungissa ei olisi tilaa hengittää.

"Olen tottunut siihen, että tunnen jokaisen vastaantulijan. Tänne minä kuulun."

Elimäellä asuu alle 3 000 ihmistä. Kun kunta vuonna 2009 liitettiin Kouvolaan, Kela ja Alko lakkautettiin. Ruokakauppoja on enää yksi.
Siinä on hyvätkin puolensa. Tietää aina, mistä ruokansa ostaa eikä liikenne jumita koskaan.

"Paitsi jos tiellä on traktori", Atte lisää.

Rakkaudesta työhön

Työntekoa Atte rakastaa. On rakastanut aina. Jos isältä ei irronnut hommia huoltamolla, pieni Atte meni kotiin kysymään äidiltä, saisiko pestä vessan.

"Kun maatalojen pojilla oli toukoajat, ne paiskivat ihan hulluna töitä. Kaveripiirissäni sitä arvostettiin. Mitä sitä muka edes tekisi, jos ei töitä?" Atte kysyy.

Sakari nyökyttelee.

"Eihän ihminen pysty elämään ilman työtä! Lannistuuhan se, sairastuu ihan", hän sanoo.

"Jos on töissä vain kahdeksan tuntia, tuntuu, että jotain on ihan pielessä."

Atte ja Sakari viihtyvät töissä aamukuudesta iltaseitsemään, usein myöhempäänkin. He eivät vain malta lopettaa.

"Jos on töissä vain kahdeksan tuntia, tuntuu, että jotain on ihan pielessä. Silloinhan sitä vasta alkaa lämmetä", Sakari sanoo.

Virve ei ole patistanut miestään töistä kotiin. Joka vuosi hän kuitenkin muistuttaa, voitaisiinko lomailla edes viikko, mennä Lappiin tai Kanarialle.

Kerran Virve ja Sakari yrittivät lomailla kotona. Se oli virhe.

Siitä tuli sellainen loma, että Sakari meni joka aamu huoltamolleen, mutta ei työvaatteissa vaan sortseissa.

Pölyt pois, pesunesteet riviin.
Pölyt pois, pesunesteet riviin.

Parasta yrittäjyydessä on vapaus. Sillä vapaiksi Sakari ja Atte itsensä tuntevat, vaikka ovat töissään kiinni läpi vuorokauden 365 päivää vuodessa. He ovat tilivelvollisia vain itselleen. Se riittää.

Mutta toivooko Sakari, että Atte jatkaisi hänen seuraajanaan?

Sakari ja Atte ovat kovia puhumaan, mutta tästä ei ole puhuttu. Ei tällä tavalla ääneen. Siksi Sakarin on hiukan mietittävä vastaustaan.

"Kuhan nyt kattellaan", hän sanoo.

"Vielähän minäkin tässä kerkiän tehdä töitä. Äitini myi vielä 80-vuotiaana leipää veljeni huoltoasemalla, Pukaron Paronilla. Jos lopetan 30 vuoden päästä, Attekin on melkein jo eläkkeellä, etkös olekin? Että kuhan nyt kattellaan."

Atte on samaa mieltä.

"Kattellaan, mihin maailma menee."

Se on elimäkeläinen ilmaus ja tarkoittaa suurin piirtein: Lupaan jatkaa elämäntyötäsi, iskä.

Kaksi unelmaa

Huoltamon ostaminen ei ollut Atelle haave vaan itsestään selvä askel, josta ei tarvinnut edes haaveilla.

Onko hänellä sitten haavetta?

"On. Mitsubishi Lancer Evolution IX", Atte vastaa sekuntiakaan epäröimättä.

Atte näki auton ollessaan isän kanssa autonäyttelyssä vuonna 2006. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

"Siitä asti olen halunnut sen. Jokin sen muotoilussa vain iskee minuun."

Unelma ei ole mahdoton. Atte laskeskelee, että jos ei olisi käyttänyt kaikkia säästöjään huoltamoonsa, auto olisi hänellä jo.

Huoneessaan Atella on Play Station -nurkkaus. "Pelailen vain autopelejä."
Huoneessaan Atella on Play Station -nurkkaus. "Pelailen vain autopelejä."

On Atella toinenkin unelma. Ehkä vieläkin suurempi kuin Mitsubishi Lancer Evolution IX.

"Haluaisin perheen. Jonkun, jonka kanssa voisin olla. Ja lapsia. Haaveilen tavallisesta elämästä, en mistään ihmeellisestä. Siitä, että saisin käydä töissä ja matkustella joskus. Uskon, että se on ihan saavutettavissa."

"Ehkä tytöt palaavat tänne joskus. Toivottavasti."

Ongelma on se, että Elimäellä ei ole nuoria naisia. Nekin vähät, jotka ovat olleet, ovat muuttaneet opiskelemaan. Eikä uusia ilmesty.

"Ehkä tytöt palaavat tänne joskus. Toivottavasti."

Atte tietää jo, millaisen tytön vierelleen haluaisi.

"Normaalin. Sellaisen, jolla on oma tahto ja jalat maassa. Ehkä sen tietää, kun se oikea tulee vastaan. Niin minä uskon."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14/2016.

Anne Mikkola huolehti yrittäjänä kaikesta niin, että alkoi kuvitella olevansa korvaamaton. Sitten tuli pyöräkolari, joka sekoitti muistin mutta opetti, mikä on tärkeintä.

On heinäkuun ilta vuonna 2015. Istun ravintolamme patiolla untuvatakki päällä ja villasukat jalassa, myyn lippuja Jonna Tervomaan keikalle. Tämä on ainoa muisto, joka minulla on kolaria edeltävältä päivältä.

Mieheni Jari on kertonut minulle, että Tervomaan keikkaa seuraava päivä meni näin: Oli torstai ja olin iloinen, kun minulla oli keskellä viikkoa vapaapäivä. Harvinaista herkkua ravintoloitsijalle heinäkuussa. Olimme ostaneet Jarin kanssa alkukesästä uudet maastopyörät ja päätimme lähteä 30 kilometrin pyöräretkelle Oulusta Yli-Kiiminkiin.

Kännykästäni löytyy siltä päivältä kuva, jossa minulla on pyöräilykypärä päässä ja Jari pussaa minua poskelle. Seuraava kuva on otettu sairaalassa.

OLIMME POLKENEET asvalttipätkää vasta alle kymmenen kilometriä. Pidin toisessa kädessäni juomapulloa, toinen käsi oli pyörän tangolla. Vauhtimme oli aika hiljainen.

Minä pyöräilin edellä, Jari perässä. Yhtäkkiä vasemmalta tuli auto, ja olen ilmeisesti painanut liian äkäisesti pelkkää etujarrua. Lensin päälleni asvalttiin ja menin sokkiin.

Jari soitti ambulanssin. Joku nainen pysäytti autonsa ja tuli auttamaan, hätisti samalla katselijoita ja kännykällä kuvia ottavia pois. Etuhampaani oli irronnut ja haljennut, Jari nappasi tyngän kadulta. Ambulanssissa se laitettiin maitolasiin, ja heti ensiavussa tynkä istutettiin suuhuni. Myöhemmin sen päälle rakennettiin uusi hammas.

Oikea puoli kasvoistani oli ruvella huulesta silmäkulmaan ja hampaita oli vaurioitunut. Huuli oli haljennut, joten se piti ommella kiinni. Pyöräilykypärän etuosan styroksi oli mennyt lyttyyn.

Ilman pyöräilykypärää en todennäköisesti  olisi enää elossa.

Lääkäri sanoi, että ilman kypärää en todennäköisesti olisi enää elossa tai ainakin olisin vammautunut hyvin vakavasti. Se on pysäyttävä ajatus.

NOUSUKAUSI OLI Oulussa kiivaimmillaan 1990-luvun lopulla. Olin silloin reilu kolmekymppinen kolmen lapsen äiti: Eetu oli 11-vuotias, Emmi kahdeksan ja kuopuksemme Olga kaksivuotias. Olin ammatiltani kokki ja erittäin kiinnostunut järjestämään tilaisuuksia isoillekin seurueille.

Sana kiiri nopeasti, ja aloin saada firmoilta yhteydenottoja. Järjestin Nokian tuhansien ihmisten pikkujoulut, sitten yritysten virkistysmatkoja, joissa ajettiin moottorikelkoilla Venäjän puolelle Venehjärvelle suomenkieliseen kylään. Päätin perustaa yhden naisen yrityksen, joka tuotti sekä catering- että ohjelmapalveluja.

Vuoden päästä minulla oli viisi työntekijää ja kolme ravintolaa Oulun seudulla. Työtahti ja kasvuyrityksen paine oli kova. Jari jatkoi omassa työssään terveydenhuoltoalan apuvälineteknikkona, mutta auttoi, minkä ehti.

"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."
"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."

Yrittäjänä pystyin vaikuttamaan aikatauluihin niin, että olin aamut lasten kanssa kotona. Tein meille aamupalaa ja kuskasin lapset kouluun ja hoitoon.

Kävimme koko perhe tutustumassa matkailukohteisiin Suomessa ja Venäjällä. Teimme autolla reissuja Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan ja etsimme matkoilla uusia ideoita omaan yritykseemme. Lasten mielipiteistä oli paljon hyötyä jo silloin.

LAMA ALKOI vuonna 2008. Oulun seudulla se tarkoitti sitä, että Nokian ja muiden vahvojen it-alan yritysten toiminta supistui huomattavasti. Asiakaskuntani oli muodostunut vain yrityksistä, joten myös yritykseni myynti romahti.

Päätin myydä kaikki muut liiketoiminnat ja keskittyä vain yhteen ravintolaan. Suuntasin myynnin nyt yritysten sijaan yksittäisille asiakkaille. Tilausravintolana tunnettu Rauhala muuttui lounasravintolaksi. Jännitin, miten uudistus otettaisiin vastaan Oulussa ja tulisiko vähän keskustan ulkopuolella sijaitsevaan ravintolaan asiakkaita. Olin valtavan huojentunut, kun tuli.

Nykyisin tärkeintä on, että kaikki voivat hyvin ja töissäkin on hauskaa.

Kolme vuotta sitten uskalsin avata samaan pihapiiriin toisen lounasravintolan. Siellä näkyy ekologisuus. Pöydät, tuolit ja kahvimukit ovat kaikki erilaisia, sillä ne on hankittu kierrätyskeskuksesta ja kirpputoreilta.

Taantuman vuodet ovat olleet hyvin työläitä ja taloudellisesti isoja riskejä. Työntekijäni olivat melko nuoria, ja olin kuin kanaemo. Minulla oli aina viimeinen sana, vastuu kaikesta ja kaikista. Hoidin yrityksen taloushallinnon, suunnittelin viikoittaiset ruokalistat, tilasin tavarat ja hain ne tukusta. Tein lehti-ilmoitukset tapahtumistamme, hankin esiintyjät, olin aina paikalla jokaisessa tilaisuudessa.

Huomaamattani aloin kuvitella olevani yli-ihminen ja korvaamaton.

MITÄ ON TAPAHTUNUT? Missä minä olen? Nämä olivat ensimmäiset kysymykseni, kun heräsin pyöräonnettomuuden jälkeisenä aamuyönä sairaalassa.

Kännykkäni oli yöpöydällä, ja soitin Jarille. Häneltä kuulin, että olin toistanut samoja kysymyksiä jo koko illan, ja siksi tyttäremme Olga oli jättänyt yöpöydälle lapun.

Se lappu on yhä tallella. Siinä lukee: "Olet ollut pyöräkolarissa. Pyörä on ehjä. Töissä kaikki hyvin. Nyt on 17.7.2015. Ei tarvitse huolehtia, kaikki hoituu. Nyt lepää rauhassa."

Ymmärsin, ja lopetimme puhelun. Kahden minuutin kuluttua soitin Jarille uudestaan ja kysyin samoja asioita.

Ja jälleen kahden minuutin kuluttua.

Pääsin sairaalasta kotiin toipumaan heti onnettomuuden jälkeisenä päivänä. Viikon päästä halusin palata töihinkin, vaikka naamani näytti hurjalta ja syöminen oli hankalaa.

Ne olivat kuitenkin pieniä murheita sen rinnalla, että lähimuistini ei toiminut kunnolla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla. Valokuvat olivat iso apu. Selasin myös molempien ravintoloideni Facebook-sivuja ja aloin hahmottaa asioita niiden kautta.

Jari näytti minulle kuvia lomamatkastamme Mikkelissä. Loma yhdessä sisareni perheen kanssa oli ollut juhannuksen jälkeen, ja kuvissa näytän onnelliselta. En edelleenkään muista matkasta mitään mutta uskon, että meillä on ollut mukava reissu.

OLEN MUUTTUNUT pyöräkolarin jälkeen herkemmäksi. Olen kuullut, että ihmisillä, joilla on aivovamma, saattaa olla normaalia voimakkaammat tunnereaktiot. Minullakin on. Kävin kolarin jälkeen neuropsykologisessa testissä, jossa todettiin, että oireeni viittaavat aivovamman aiheuttamaan muistihäiriöön.

Nykyään minun on vaikea pidätellä tunteitani. Varsinkin alussa minun oli vaikea kertoa onnettomuudesta. Puhe ryöpsähti hillittömäksi itkuksi. Se nolotti. Tuntui, että olisi pitänyt pyytää anteeksi hallitsematonta käytöstä. Yllätyin, kun monet tulivatkin jälkeenpäin kertomaan omista rankoista kokemuksistaan ja kiittivät, että kerroin.

Nyt, puolentoista vuoden totuttelun jälkeen, en enää mieti tunnereaktioitani paljon. Jos alan itkeä jotain asiaa, niin sitten alan. Reagoin herkästi erityisesti siihen, jos tutulle ihmiselle on tapahtunut jotakin ikävää.

Kiitollisuus on kasvanut. Nyt tajuan senkin, että yksin en ole mitään.

Moni sanoo, ettei minusta huomaa, mitä olen joutunut käymään läpi. Se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi mutta minusta tuntuu välillä raskaalta, koska tajuan, miten paljon olen muuttunut.

MUISTINI EI OLE PALANNUT entiselleen. Tekemiseni näyttää tehokkaalta, mutta teen kovasti töistä sen eteen, että asiat pysyvät päässäni.

Joudun kirjoittamaan kaiken ylös. Ravintolassa pikkujoulu- ja kesäsesonkien vetäminen on onnettomuuden jälkeen aiempaa rankempaa sekä fyysisesti että henkisesti.

Asioiden järjestäminen vaatii minulta nyt äärimmäistä keskittymistä ja huolellisuutta. Tuntuu, että muistini on 110-prosenttisesti käytössä. Se kuormittaa ja väsyttää mieltä. Stressinsietokykyni on tämän vuoksi heikompi kuin ennen. Jos on kova kiire ja olen sopinut itselleni liian tiukan aikataulun, minua masentaa, harmittaa ja itkettää.

KIITOLLISUUS ELÄMÄÄ, läheisiäni ja työkavereitani kohtaan on suurempi kuin koskaan ennen. Tajuan, että en ole yksin mitään, kukaan ei ole. Olen aina ollut suorapuheinen, mutta kolarin jälkeen sanon aiempaa enemmän positiivisia asioita. Viimeksi kiitin nuorta kokkiamme siitä, miten hyvin hän hoitaa homman kiireessäkin.

Jarin kanssa puhumme nykyään usein, miten kiitollisia olemme, että meillä on edelleen toisemme, terveys on hyvällä mallilla ja kolme lastamme ovat läheisiä sekä keskenään että meidän kanssamme.

"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."
"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."

Olen joutunut opettelemaan vastuun jakamista ja luottamaan, että toiset pärjäävät töissä ilman valvovaa silmää. He pärjäävät. Aiemmin olin aina mukana, jos ravintolassa oli jokin tapahtuma. Nykyään olen paikalla vain, jos siitä erikseen sovitaan.

Kaikki lapsemme ovat mukana ravintolabisneksessämme. Eetu vastaa IT-asioista ja hoitaa keikoilla ääni- ja valotekniikan. Emmi on ottanut vastuun markkinoinnista. Olga opiskelee ravintoloissamme oppisopimuksella taloushallintoa.

OLEN OPPINUT ARMOLLISUUTTA. Joskus saan sähköpostiini aamulla tarjouspyynnön häistä tai syntymäpäiväjuhlista, ja jos en ole vastannut iltapäivään mennessä, asiakas on kiukkuinen. Onko meillä oikeasti niin kiire?

Ennen kolaria soimasin itseäni kovasti, jos en pysynyt joka hetki tiukassa työtahdissa kiinni. Nyt teen parhaani, ja sen täytyy riittää.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun. Tällaisen tavan olisin voinut opetella ilman onnettomuuttakin.

LEVON MERKITYKSEN ymmärrän ihan eri tavoin kuin ennen onnettomuutta. Päähän kohdistuvissa iskuissa lepo on tärkeää toipumisessa.

Onneksi voin itse vaikuttaa työaikatauluihini. Harvoin sovin aikaiseksi aamuksi mitään, jotta voin nukkua aamulla vähän pidempään, vaikka yhdeksään. Päivän tärkeimmät työt hoidan aamupalan jälkeen kotoa. Hyvin nukutun yön jälkeen aamupäivän tunnit ovat tehokkaimpia työtunteja. Muistinikin pelaa silloin parhaiten.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket. Harrastan kestävyysurheilulajeja kuten juoksua, hiihtoa ja pyöräilyä.

Pyöräilemään lähdin taas Jarin kanssa pian onnettomuuden jälkeen. Kuljen neljän kilometrin työmatkani pyörällä, mutta onnettomuuden jälkeen en ole vielä uskaltanut tehdä pitkiä pyörälenkkejä yksin. Talvella en pyöräile ollenkaan.

KOLARIN TÄRKEIN OPETUS on ollut kyky pysähtyä. Onnettomuuden jälkeen niin oli pakko tehdä. Nyt ymmärrän, että tarvitsin sen pysähtymisen taidon.

Lapseni elivät 20 vuotta niin, että äiti saattoi lähteä töihin lähes koska tahansa. Vapaapäivä saattoi vaihtua työpäiväksi. Siinä mielessä minuun ei voinut luottaa.

Nykyään perhe menee aina töiden edelle. Yhteisen ajan merkitys on kasvanut entisestään, samoin traditioiden. Kaikki lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa, mutta vietämme perheen kesken saunailtoja tai kokkaamme yhdessä vaikka sushia tai leivomme sämpylöitä. Jos emme näe, ainakin soittelen kaikkien lasteni kanssa päivittäin.

OLEN KYSYNYT LAPSILTA, harmittaako heitä, että tein niin paljon töitä heidän ollessaan pieniä. He sanovat, etteivät ole koskaan ajatelleet asiaa sillä tavalla. Kotona oli aina jompikumpi vanhemmista. Lisäksi lapsista oli hauskaa reissata yhdessä eri matkailukohteissa. Siinä yhdistyivät huvi ja työ.

"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."
"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."

Menneitä on turha jäädä jossittelemaan. Jokainen tekee valintoja sen hetken tietojen ja olosuhteiden mukaan ja yrittää tehdä oikein. Kun tilanteet muuttuvat, voi tehdä toisin.

Murehtiminen ei auta mitään eikä haikailu kuulu tyyliini. Menetin kolarissa jotakin, mutta sain muuta tilalle. Elämästä löytyy aina paljon asioita, joista voi olla kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/17.

Kirje lapsilta

Hei äiti,

toivottavasti tiedät, kuinka paljon arvostamme sinua. Vaikka olet ollut omistautunut työllesi, olet aina tukenut meitä ja antanut aikaasi. Työsi on ollut perheemme yhteinen asia: me lapset olemme saaneet olla ravintoloissasi kokkina, tiskaajana, siivoojana, roudarina, lipunmyyjänä - eri-ikäisinä erilaisissa hommissa. Se on ollut arvokasta oppia työelämään.

Yksi perhettämme yhteen nivonut asia on ollut ruoka. Vaikka nyt aikuisina olemme asuneet eri kaupungeissa, olemme silti kokoontuneet koko perhe saman pöydän ääreen.

Eräs ruokatraditio on erityisen tärkeä. Ravintola-alalla pikkujoulukausi on vilkas, joten joulun tullessa olet varmasti ollut aina aivan poikki. Silti joka ikinen joulu jokainen meistä on saanut toivoa sinulta, mitä haluaa jouluna syödä. Olga toivoi monta vuotta peräkkäin "nakkipottuja", iskä tietysti kinkkua. Kaikkien toiveet toteutuivat, ja ravintoloitsijan kotona joulupöydässä syötiin nakkikeittoa.

Vielä yksi tärkeä asia: Kiitos äiti!

Emmi, Eetu ja Olga

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Tällä kertaa esittäytyy Australian Melbournessa asuva Airi Repetti.

Airi Repetti, miten päädyit Melbourneen?

"Olen asunut Australiassa jo 23 vuotta, sillä mieheni on syntyperäinen melbournelainen.

Tyttäremme Laura, 22, on jo työelämässä, ja Sonja, 20, opiskelee Melbournen yliopistossa. Laura ja Sonja ovat sekä Australian että Suomen kansalaisia ja puhuvat englannin lisäksi myös suomea. Molemmat asuvat vielä kotona."

"Suomesta kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa." 

Millaista ruokaa syötte arkena?

"Perheemme ruokakulttuuri on muovautunut sekoitukseksi suomalaista, italialaista ja australialaista keittiötä.

Aamiaiseksi syön yleensä kaurapuuroa ja mustikoita. Syön sitä monena aamuna viikossa."

"Käymme joka vuosi keräämässä mustikoita läheisellä mustikkatilalla, ja pari vuotta sitten minua haastateltiinkin marjojen keruusta täkäläiseen The Age -lehteen."

Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.
Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.

"Torstaisin meillä syödään yleensä lasagnea, jonka minä valmistan - vuosia sitten suomalaislehdestä talteenotetun ohjeen mukaan. Se on koko perheen suosikkiruoka."

Lasagnea suomalaisohjeella.
Lasagnea suomalaisohjeella.

Mitä ruokaa kaipaat Suomesta?

"Kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa. Nykyään kaupoista saa jo erikoisempiakin aineksia, mutta valmiin ruoan maku ei aina ole se muistojen herkku, milloin mistäkin syystä.

Myös täkäläisen kaasu-uunin käyttö vaikuttaa makuun, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että pullasta tulee siinä paljon mehevämpää! Kesti aikansa ennen kuin totuin kaasun käyttöön, mutta nyt en kyllä enää vaihtaisi sähköhellaan.

Täytekakkuja täällä ei osata leipoa. Ne ovat yleensä tosi kuivia, ja leipomoistakin ostetut kauniit luomukset varsin mauttomia ja ylimakeita."

Naistenviikolla nimipäiviään viettävät sisarukset Leena-Maija, Saara, Reetta ja Johanna tietävät, että sisarussuhde kestää kaikki elämän myrskyt. Nimipäivät vietettiin kesäisin perheen kotipaikalla maalla, johon kutsuttiin niin naapureita kuin sukulaisiakin.

Sisarukset Saara Karttunen, 37, Reetta Oksanen, 35, Johanna Manninen, 31 ja Leena-Maija Karttunen, 29, juhlivat nimipäiviään naistenviikolla ikäjärjestyksessä, peräkkäisinä päivinä. Nimipäivänsankareiden vanhemmat kovasti väittävät, että kyseessä on sattuma.  

"Luulen, että ehkä kolme ensimäistä nimeä on valittu sattumalta, neljännes on jo jatkettu tarkoituksella", Saara arvelee. 

Neljä sisarusta kasvoivat maatilalla Tervon Talluskylässä, jossa heidän kotipitäjänsä tunnetaan nimellä Väärän tila.

Lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku.

Perheessä nimipäiviä juhlittiin koko perheen, joskus jopa lähisukulaisten ja naapureiden voimin. Naiset muistavat, että lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku, pieniä lahjoja ja pionit, jotka äiti antoi ottaa kukkapenkistä talteen.  

"Nimipäivät olivat meillä varmaan siksikin niin iso juttu, kun maaseudulla virikkeitä on vähemmän verrattuna kaupunkiin. On kiva kutsua ystäviä kylään, juoda kahvia ja syödä kakkua yhdessä", Saara miettii. 

Maatilatöitä ja lapsuudenleikkejä

Lapsuuden kesiä muistellessa kaikkia naurattaa, sillä lypsykarjatilan hoitamiseen liittyy paljon hauskoja muistoja. Sisarusten kesäloma alkoi joka vuosi niin, että pelloilta kerättiin kivet ja tehtiin perunaa.

"Muistan vieläkin, kun tehtiin yhteisiä kesälomareissuja ja katseltiin muiden peltoja miettien, että tuolla asuu onnellisia lapsia, kun ei näy pelloilla kiviä", Reetta nauraa. Johanna vielä jatkaa, että vaikka lapset tekivätkin osansa tilan eteen, pakko ei koskaan ollut. Isää ja äitiä autettiin maatilatöissä mielellään.  

"Aika nuorena jo siskojen kanssa ymmärrettiin, että jos me ei auteta vanhempia, niin he joutuvat tekemään työt kahdestaan yötä myöten", Leena-Maija kertoo.

"Halusin auttaa vanhempia maatilan hoidossa niin paljon, että rippikouluikäisenä suunnittelin kesän rippileirinkin niin, että pääsisin kotiin heinäntekoon", Johanna tunnustaa.

Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. - Leena-Maija Karttunen

"Myönnän, että joskus keksin keinoja laistaa maatilatöistä. Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. Johannalle se sopi hyvin, sillä hän taas ei välittänyt lukemisesta ja oli ahkera", Leena-Maija kertoo.  

Maatilan kesiin kuului myös paljon tyttöjen yhteisiä leikkejä. Kerran tytöt tekivät sahajauhokasasta kirkon ja leikkivät häitä. Reetta oli urkuri, Saara pappi, Johanna morsian ja Leena-Maija sulhanen.  

"Silloin meidän äiti jopa ajoi 40 kilometrin päähän Pielavedelle ja osti meille häälahjan", Reetta nauraa.

 Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.
Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.

Äidillä oli tapana lähteä mukaan tyttärien leikkeihin. Siskot muistelevat kertaa, jolloin äiti suostui heille hammaslääkärileikkiin potilaaksi. 

"Leikki tosin loppui lyhyeen, kun äiti sattui kesken kaiken kysymään, että kenenköhän suussa hammaslääkärin välineitä oli käytetty viimeksi. Reetta ja Saara vastasivat, että kissan", Leena-Maija kikattaa. 

Sisarussuhde kuin omenapuu

Väärän sisarukset ovat tiimi, jossa voi tukeutua toinen toiseensa tilanteessa kuin tilanteessa. 

"Olen joskus kuvaillut meitä omenapuuna, jossa on jalostettuja oksia. Yksi oksa kasvattaa tiettyä omenaa, ja toinen kasvattaa toista, mutta runko on sama", Reetta kuvailee.  

Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua. - Johanna Manninen

"Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua", Johanna luonnehtii. Hän jatkaa, että silloin, kun hän masentui, siskoista sai kaikkein tärkeimmän tuen. 

"Olen puhunut Reetan kanssa satoja tunteja puhelimessa ja kaikkein tiukimpana hetkenä Leena-Maija tuli luokseni hoitamaan lapsia", Johanna kertoo. 

Sittemmin elämä on vienyt tyttöjä eri suuntiin. Sisarukset ovat asuneet jo pitkään eri paikkakunnilla, mutta kauimmaksi lähti Saara, joka tekee tällä hetkellä lähetystyötä Siperiassa.  

Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. - Saara Karttunen

"Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. On hassua, mutta tuntuu, että etäisyys on lähentänyt meitä. Onneksi nykyisin on netti ja WhatsApp, joten pidämme yhteyttä, vaikka asunkin kaukana", Saara kertoo.

Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.
Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.

"Myönnetään tosin, että kun yhdelle soittaa, kuulee kaikkien kuulumiset samalla. Tarina saattaa tosin matkalla muuttua vähän", Leena-Maija nauraa. 

Pitkän etäisyyden vuoksi siskot näkevät nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa. Tänä kesänä yhteisesti tavataan taas nimipäivien merkeissä, Väärällä. Leena-Maija vakuuttaa, että mansikkakakkua on taas tiedossa.

"Ja haetaan pionit kukkapenkistä. Tosin ehkä nyt meidän lapset käyvät poimimassa ne meille äidin kukkapenkistä. Luvan kanssa tietenkin", Johanna toteaa. 

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Nyt esittäytyy Anu Besson Australian Perthista.

Anu Besson, milloin muutit Perthiin?

"Olen asunut Perthissä, Australian länsirannikolla, kesäkuusta 2011 asti. Perthiä kutsutaan maailman eristyneimmäksi kaupungiksi, sillä täältä on yli 2 000 kilometriä lähimpään isoon kaupunkiin Adelaideen. Asun täällä ranskalaismieheni kanssa." 

Millainen on tyypillinen arkiruokasi?

"Se vaihtelee. Mieheni on ranskalainen ja tällä hetkellä syömme anopin kokkaamia ruokia, koska hän on kylässä. Tyypilliset ruuat ovat erilaisia salaatteja ja proteiinia, kuten grillikanaa, kananmaksaa, lampaankyljyksiä tai munakasta."

Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.
Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.

"Kun olemme kaksin, ostamme arkena usein takeawayta: intialaista, japanilaista, thaimaalaista tai vietnamilaista ruokaa. Nämä ovat tyypillisesti erilaisia mausteisia riisi- tai nuudeliannoksia kanan kera.

Australialainen ruokavalio on hyvin vaihteleva, koska maassa asuu rikas kirjo eri kulttuureja. Aussit tykkäävät grillata, myös gourmet-purilaiset ovat suosittuja."

Mitä suomalaisia ruokia teet siellä?

"En juuri tee suomalaisia ruokia, ellei lihapullia lasketa. Syön lounaaksi ostosalaatteja tai take away -annoksia, ja illalla kokkaamme usein salaattia ja lihaa.

Täältä ei saa yhtä laajaa valikoimaa jugurtteja, viilejä, ruokakermoja tai piimää kuin Suomesta, enkä kaipaa perunapohjaisia ruokia."

Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.
Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.

"Ruisleipää leivon itse Ikean valmisjauhoista. Annan taikinan kohota yli yön uunissa, jolloin siihen tulee hapan vivahde oikean ruisleivän tapaan.

Suomalaisruokia syön lähinnä suomalaisten juhlissa, kuten jouluna ja juhannuksena Perthin Suomi-talolla: itsetehdyt suomiherkut katoavat aina parempiin suihin hetkessä ja keräämme näin varoja Suomi-talon toimintaan."

Mitä australaisessa ruokakulttuurissa ihailet tai ihmettelet?

"Aussit syövät paljon avokadoja ja punajuuria, etenkin aamiaisella, lounaalla ja brunssilla. Äskettäin eräs ministeri jopa väitti, että nuoret tuhlaavat rahansa avokadoihin asuntolainojen sijasta!

Australia on kahvilakulttuurin mekka, ja pizzerian tai pubin sijaan lähes joka lähiössä on suosittu kahvila tai useampi, joissa perheet ja kaverit kokoontuvat viikonloppuisin. Aussit rakastavat kahvia, ja se onkin täällä ensiluokkaista: jokainen kuppi tehdään kahvilassa tilauksesta, vastajauhetuista pavuista, sitä ei koskaan kaadeta kahvipannusta.

Läpi vuoden jatkuva kesäinen sää kannustaa yhteisölliseen terassi-, piknik-, ja grillauskulttuuriin."

 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.
 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.