"Ensimmäinen vuosi yrittäjänä oli  niin rankka, että mietin, olinko hullu, kun ryhdyin tähän."
"Ensimmäinen vuosi yrittäjänä oli niin rankka, että mietin, olinko hullu, kun ryhdyin tähän."

Atte Kohtaniemi on 22-vuotias ja omistaa huoltoaseman. Elämästä puuttuvat enää unelmien auto ja ihan tavallinen tyttö vierelle.

Atte Kohtaniemi lakaisee huoltoasemansa pihaa. Hän on 22-vuotias eikä näytä päivääkään vanhemmalta.

Touhutessaan Atte kysyy asiakkaittensa kuulumiset, kehaisee autot, päivittelee säät. Hän kuulostaa varmalta ja luontevalta, aikuiselta.

Atte ei suunnitellut pienenä tulevaisuuttaan, ei tullut sitä edes ajatelleeksi. Hän oli aina tiennyt, mitä halusi.

Atte halusi yrittäjäksi kuten isänsä, äitinsä, setänsä ja mummonsa. Vaihtoehtoja ei ollut. Kävi siis niin, automaattisesti ja suunnittelematta, että hän teki täsmälleen saman kuin isänsä aikoinaan: osti 20-vuotiaana oman huoltoaseman.

"En päättänyt ryhtyä yrittäjäksi. Minä vain kasvoin siihen. Vietin koko lapsuuteni isäni huoltoasemalla enkä koskaan harkinnut muuta", Atte sanoo.

"Mutta ilman iskää en olisi tähän uskaltautunut."

Atte osti huoltoaseman 20-vuotiaana aivan kuten Sakari-isänsä aikoinaan. "Arvostan iskän elämäntapaa. Minulla ei ole ollut mitään tarvetta kapinoida sitä vastaan", Atte sanoo.
Atte osti huoltoaseman 20-vuotiaana aivan kuten Sakari-isänsä aikoinaan. "Arvostan iskän elämäntapaa. Minulla ei ole ollut mitään tarvetta kapinoida sitä vastaan", Atte sanoo.

Atte löysi oman huoltamonsa heti armeijasta päästyään. Silloin hän kuuli, että Jaalan kylässä oli myytävänä pieni, rapistunut SEO, joka oli valittu aikoinaan Suomen rumimmaksi huoltoasemaksi.

Atte innostui heti. 20. joulukuuta 2014 hän allekirjoitti kauppakirjat.

Kaunokaiseksi 1970-luvulla rakennettua huoltamoa ei voi kutsua vieläkään, mutta söpömpää saa hakea. Atte on remontoinut yötä myöten, pessyt huoltamon ulkoseinätkin.

"Hinkkasin seiniä niin, että ne muuttuivat vihreistä valkoisiksi. Kyläläiset olivat innoissaan. Jaalassa on niin vähän mitään säpinää."

Ensimmäinen vuosi yrittäjänä oli vaikea. Vaikeampi kuin Atte oli kuvitellut.

"Olen tehnyt jo hirveästi virheitä ja teen vielä monta lisää. Olen vähän liian pehmeä, aivan kuin iskä. Itseään on kovetettava, jotta pärjää."

Jaalan SEO on valittu aikoinaan Suomen rumimmaksi huoltoasemaksi. Atte on tittelistä ylpeä.
Jaalan SEO on valittu aikoinaan Suomen rumimmaksi huoltoasemaksi. Atte on tittelistä ylpeä.

Mitä äijä, osta rillit

Kassan takaa pilkottaa hiustupsu. Se on Atte. Hän on melkein kolme eikä ylety myyntitiskille.

Isä tuo korokkeen. Atte nousee sille ja tervehtii asiakasta:

"Terrrve Peunu, mitä äijä! Hieno ilma tänään!"

Atte ei osaa vielä ärrää, mutta small talkin hän osaa.

Isä näyttää, miten kassakonetta käytetään. Atte saa painaa itse.

Hän myy Hietsalon Peunulle kultasankaiset lukulasit. Peunu on vakiasiakas, käy isän huoltamossa joka päivä. Ne ovat Aten elämän ensimmäiset kaupat.

Atte, pieni apumies, pääsi pesemään isänsä huoltoaseman pihaa.
Atte, pieni apumies, pääsi pesemään isänsä huoltoaseman pihaa.

Myyminen tuntuu leikiltä. Atte tahtoo heti myydä lisää.

Varastosta hän löytää laatikollisen pölyisiä autonmerkkiavaimenperiä. Hän istahtaa huoltamon oven eteen ja huikkaa jokaiselle ohikulkijalle: "Osta avaimenperä."

Atte myy kaikki 50 avaimenperää. Saman tien hän myy myös vanhentuvat suklaapatukat.

Aten koko elämä mahtuu kotipihaan. Muutaman askelen päässä kotiovelta on Virve-äidin ompelimo. Sakari-isän huoltamoon ja varaosaliikkeeseen, Elimäen Varaosaan, Atte juoksee kymmenessä sekunnissa.

Seitsemänvuotiaasta asti Atte myy kassalla bensaa.

Joka päivä koulun jälkeen hän juoksee isän luo. Seitsemänvuotiaasta asti hän myy kassalla bensaa ja selittää asiakkaille kaiken jarrupaloista ja sytytystulpista.

Atte nauttii mölinästä, joka syntyy, kun naapuruston maanviljelijät paasaavat isän kanssa. Kotona on joskus turhankin hiljaista, sillä Atella ei ole sisaruksia.

Isä on aina huoltamollaan. Se ei haittaa, sillä Attekin on. Mutta iltaisin isä on niin väsynyt, ettei jaksa lähteä pelaamaan jalkapalloa.

"Se oli ainut asia, joka minua harmitti. Päätin jo pienenä, että jos minusta joskus tulee isä, teen töitä vain sen verran, että jaksan lähteä iltaisin lasteni kanssa potkimaan."

Autojen tuunailu on Sakarin ja Aten yhteinen harrastus. Vasemmalla Sakarin Plymouth Duster 340 vuodelta 1972, oikealla Aten Ford Escort Mk32 vuodelta 1979.
Autojen tuunailu on Sakarin ja Aten yhteinen harrastus. Vasemmalla Sakarin Plymouth Duster 340 vuodelta 1972, oikealla Aten Ford Escort Mk32 vuodelta 1979.

Liian hyvä sydän

Isä ei opettanut pikku-Atelle, kuinka firmaa pyöritetään. Atte oppi silti. Hän tarkkaili isän ilmeitä ja äänenpainoja ja oppi kaiken tämän:

Tervehdi, kun asiakas tulee. Kiitä, kun hän lähtee. Jos nainen tulee korjauttamaan autoaan, selitä asiat yhtä tosissasi kuin miehelle. Älä vitsaile tai nainen ei tule toista kertaa.

Jos kysyt, kuuntele vastaus. Älä koskaan vähättele ketään.

"Olen matkinut iskää aina. Ihan kaikessa. Olemme muutenkin samanlaisia, niin hyvässä kuin pahassa."

Hyvää on hilpeä luonne ja hyvä sydän. Kaikki Elimäellä tietävät, että Kohtaniemet eivät jätä kaveria pulaan.

Pahaa on liian hyvä sydän. Se ajaa ongelmiin.

Viimeksi sydämestä oli haittaa, kun lumiauramies törmäsi Aten bensamittariin. Mittari hajosi, mutta Atte halusi olla kiva ja lupautui hoitamaan asian vakuutusyhtiön kanssa.

"Kaikki meni pieleen. Turhaan tarjouduin maksumieheksi."

15-vuotiaana Atte ajoi kilpaa jokamiesluokassa. Palkintojaan hän väittää "kyläkisapokaaleiksi".
15-vuotiaana Atte ajoi kilpaa jokamiesluokassa. Palkintojaan hän väittää "kyläkisapokaaleiksi".

Yhdestä päätöksestään Atte ei jousta: Jos asiakas ei maksa laskujaan, hänelle Atte ei myy toista kertaa.

"Iskä saattaa sanoa, että myydään vaan, kyllä se vielä maksaa. Mutta minä en myy. Siinä olen tiukka."

Yhteistä Atelle ja isälle on myös puhina, jota he pitävät, kun mielessä pyörii liian monta hoitamatonta asiaa.

"Äiskä kutsuu sitä puuskutukseksi", Atte sanoo.

Jos stressi painaa, Atte puhuu äidille.

Koko viime vuoden Atte puuskutti. Hän teki töitä ja puuskutti viikonloputkin, kunnes tajusi, ettei tuntenut enää iloa, ei mitään.

Nykyään Atte omistaa viikonloppunsa löhöilyyn ja kavereiden tapaamiseen. Jos stressi painaa, hän puhuu äidille.

"Äiti on kuitenkin aina äiti. Vaikka hän ei sanoisi sanaakaan, huoleni pienenee, kun kerron sen hänelle. Joskus kyllä murehdin, jääkö äiti liian yksin, kun teemme isän kanssa töitäkin yhdessä. Mutta onneksi äidillä on juoksuharrastuksensa. Hän innostui siitä viime vuonna. Tänäkin viikonloppuna on kahdet kisat."

Se mistä ei puhuta

Atte asuu yhä lapsuudenkodissaan, samassa huoneessa kuin pikkupoikana. Mutta ei enää montaa päivää. Hän on juuri ostanut Korialta oman rivitaloasunnon, johon muuttaa elokuussa.

"Ei jännitä. On jo aikakin muuttaa."

Jotta rahat riittäisivät oman huoltamon pyörittämiseen, Atte työskentelee isänsä yrityksessä autonkuljettajana. Joka aamu kuudelta hän hyppää säiliöautoonsa ja lähtee kuljettamaan polttoöljyä kotitalouksille.

Kaikki autossa on jättimäistä. Pituutta on 24 metriä. Sisään mahtuu 50 000 litraa bensaa. Kun Atte käynnistää auton, hän tuntee itsensä täydellisen tyytyväiseksi.

"Tiedän tarkkaan, miten kärrini käyttäytyy ja miten peruutan niin, etten kolhi mitään. Ei se vaikeaa ole, mutta onhan se miehekästä. Tuntuu hyvältä hallita jotain niin hankalaa."

Atte hyppää säiliöautonsa rattiin aamukuudelta. "En malta nukkua pidempään. Työ on niin hauskaa."
Atte hyppää säiliöautonsa rattiin aamukuudelta. "En malta nukkua pidempään. Työ on niin hauskaa."

Omaa huoltamoaan Atte kutsuu harjoitusbensiksekseen. Tarkoittaako se, että hän haluaa vielä joskus jatkaa seuraajana isänsä huoltamolla?

"Ei siitä iskän kanssa ole koskaan puhuttu."

Atte miettii, hakee oikeita sanoja.

"Kyllä minä haluan sitä jatkaa. Sisimmässäni olen tiennyt sen aina. Onhan se perheyritys, ja iskä on tehnyt sen eteen niin ison työn. Ja olenhan minä ainut lapsi. Mutta ei se puheeksi ole tullut. Vielä."

Melkein suorat neuvot

Poika parka. Jaksaakohan se?

Nuo kaksi lausetta tulivat ensimmäisinä Virve-äidin mieleen, kun Atte ilmoitti ostavansa huoltoaseman Jaalasta. Virve oli elänyt Sakarin rinnalla 17-vuotiaasta ja nähnyt, mitä yrittäminen vaati.

Se vaatii muun muassa sen, että hyväksyy elämän, jossa lomaillaan korkeintaan viikko tai kaksi vuodessa.

"Juuri sitä Atte haluaa. Siksi tuen häntä", Virve sanoo.

Kotitalon vieressä on Virve-äidin ompelimo. "Suurin toiveeni on, että Atte löytäisi rinnalleen kivan tytön", Virve sanoo.
Kotitalon vieressä on Virve-äidin ompelimo. "Suurin toiveeni on, että Atte löytäisi rinnalleen kivan tytön", Virve sanoo.

Sakari kuuntelee vieressä, keikkuu vaimonsa ompelimon tuolilla ja jutustelee attemaisen leppoisaan tyyliin. Asiakkaat huoltamon puolella odottavat jo, mutta hetkisen hän malttaa istua paikoillaan.

Kun Sakari kuuli, että Atte haluaa huoltamon, hän ajatteli, että eihän siinä mitään.

"Mikäs siinä. Ei siinä oikein ollut mitään tunnetta, järkytystä nyt ei ainakaan. Kohtuullisen järkevän oloinen systeemihän se oli", Sakari sanoo.

"Atte hoiti pankkineuvottelut itse. Elimäen isoimmat herrat siellä tenttasivat nuorta miestä."

Taisit olla ylpeä?

"Se on ihan selvä."

Sakari on varma, että Atte pärjää. On se niin hyvä poika.

Sakari on varma, että Atte pärjää. On se niin hyvä poika.

"Jos vain osaisi antaa sille hyvät ohjeet. Ettei ainakaan samoja virheitä tekisi kuin minä."

Suoria neuvoja Sakari ei mielellään jakele. Mutta sen hän on Atelle sanonut, että älä ota alussa liikaa työntekijöitä. Jos töitä ei riitäkään, talous menee heti kuralle.

"Itse tein sen virheen. Otin alkuun miehiä vaikka kuinka. Ei mikään loistoidea 1990-luvun laman aikana."

Atte on kuunnellut. Hän on vuokrannut huoltamonsa kahvilan ulkopuoliselle yrittäjälle, ja suunnittelee vuokraavansa myös autokorjaamonsa.

Sen Sakari myöntää, että on ollut liian kiltti. Jos jollakin on hätä, hän säntää auttamaan, maksoi mitä maksoi. Viime vuosina hän on kyllä yrittänyt kovettaa luontoaan.

"Joskus jo uskallankin sanoa jollekin jotakin vastaan. Ikä sen tekee ihan väkisin."

Omituisen tyytyväinen

Lapsena Atella oli säästökirja. Se oli isän keksintö ja toimi näin: aina kun Atte moppasi tunnin lattioita, säästökirjaan merkittiin ruksi. Yksi ruksi vastasi yhtä työtuntia, yksi tunti viittä euroa.

Kun Atte tarvitsi viisi euroa nallekarkkeihin, isä veti viivan yhden ruksin yli.

Kymmenvuotiaana Atte oli kerännyt niin paljon rukseja, että pystyi ostamaan huoneeseensa telkkarin.

"Eihän lapselle rahaa kannata tuosta vain heitellä. Eihän se niin opi, mistä raha tulee", Sakari sanoo.

Vaikka Atte teki töitä, hän ehti myös päristellä moottoripyörillä kavereittensa kanssa.

"Jossain vaiheessa tajusin, että olen erilainen kuin kaverini", Atte sanoo.

Urheilemaan Atte ei ehdi, mutta säiliöauton tankkaaminen käy voimailusta.
Urheilemaan Atte ei ehdi, mutta säiliöauton tankkaaminen käy voimailusta.

Atte oli säästänyt seitsemänvuotiaasta ja kuunteli hiljaa, kun kaverit voivottelivat rahapulaansa. Hän ei halunnut lukioon vaan ammattikoulun kuljetuslinjalle. Hän tiesi, mitä isona aikoi, toisin kuin muut, ja oli elämäänsä tyytyväinen, toisin kuin muut. Eikä hän tuskaillut vaihtoehtojen edessä.

Sitä paitsi Atte oli tottunut rupattelemaan itseään vanhempien kanssa.

"Olen vieläkin vähän ujo. Jos tapaan uusia, omanikäisiäni tyyppejä, en välttämättä keksi sanottavaa. Vanhojen kanssa osaan jutella aina."

Atte ei maalta muuta. Kaupungissa ei olisi tilaa hengittää.

Suurin osa Aten lapsuudenkavereista on muuttanut Elimäeltä opiskelemaan. Atte ei maalta muuta. Kaupungissa ei olisi tilaa hengittää.

"Olen tottunut siihen, että tunnen jokaisen vastaantulijan. Tänne minä kuulun."

Elimäellä asuu alle 3 000 ihmistä. Kun kunta vuonna 2009 liitettiin Kouvolaan, Kela ja Alko lakkautettiin. Ruokakauppoja on enää yksi.
Siinä on hyvätkin puolensa. Tietää aina, mistä ruokansa ostaa eikä liikenne jumita koskaan.

"Paitsi jos tiellä on traktori", Atte lisää.

Rakkaudesta työhön

Työntekoa Atte rakastaa. On rakastanut aina. Jos isältä ei irronnut hommia huoltamolla, pieni Atte meni kotiin kysymään äidiltä, saisiko pestä vessan.

"Kun maatalojen pojilla oli toukoajat, ne paiskivat ihan hulluna töitä. Kaveripiirissäni sitä arvostettiin. Mitä sitä muka edes tekisi, jos ei töitä?" Atte kysyy.

Sakari nyökyttelee.

"Eihän ihminen pysty elämään ilman työtä! Lannistuuhan se, sairastuu ihan", hän sanoo.

"Jos on töissä vain kahdeksan tuntia, tuntuu, että jotain on ihan pielessä."

Atte ja Sakari viihtyvät töissä aamukuudesta iltaseitsemään, usein myöhempäänkin. He eivät vain malta lopettaa.

"Jos on töissä vain kahdeksan tuntia, tuntuu, että jotain on ihan pielessä. Silloinhan sitä vasta alkaa lämmetä", Sakari sanoo.

Virve ei ole patistanut miestään töistä kotiin. Joka vuosi hän kuitenkin muistuttaa, voitaisiinko lomailla edes viikko, mennä Lappiin tai Kanarialle.

Kerran Virve ja Sakari yrittivät lomailla kotona. Se oli virhe.

Siitä tuli sellainen loma, että Sakari meni joka aamu huoltamolleen, mutta ei työvaatteissa vaan sortseissa.

Pölyt pois, pesunesteet riviin.
Pölyt pois, pesunesteet riviin.

Parasta yrittäjyydessä on vapaus. Sillä vapaiksi Sakari ja Atte itsensä tuntevat, vaikka ovat töissään kiinni läpi vuorokauden 365 päivää vuodessa. He ovat tilivelvollisia vain itselleen. Se riittää.

Mutta toivooko Sakari, että Atte jatkaisi hänen seuraajanaan?

Sakari ja Atte ovat kovia puhumaan, mutta tästä ei ole puhuttu. Ei tällä tavalla ääneen. Siksi Sakarin on hiukan mietittävä vastaustaan.

"Kuhan nyt kattellaan", hän sanoo.

"Vielähän minäkin tässä kerkiän tehdä töitä. Äitini myi vielä 80-vuotiaana leipää veljeni huoltoasemalla, Pukaron Paronilla. Jos lopetan 30 vuoden päästä, Attekin on melkein jo eläkkeellä, etkös olekin? Että kuhan nyt kattellaan."

Atte on samaa mieltä.

"Kattellaan, mihin maailma menee."

Se on elimäkeläinen ilmaus ja tarkoittaa suurin piirtein: Lupaan jatkaa elämäntyötäsi, iskä.

Kaksi unelmaa

Huoltamon ostaminen ei ollut Atelle haave vaan itsestään selvä askel, josta ei tarvinnut edes haaveilla.

Onko hänellä sitten haavetta?

"On. Mitsubishi Lancer Evolution IX", Atte vastaa sekuntiakaan epäröimättä.

Atte näki auton ollessaan isän kanssa autonäyttelyssä vuonna 2006. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

"Siitä asti olen halunnut sen. Jokin sen muotoilussa vain iskee minuun."

Unelma ei ole mahdoton. Atte laskeskelee, että jos ei olisi käyttänyt kaikkia säästöjään huoltamoonsa, auto olisi hänellä jo.

Huoneessaan Atella on Play Station -nurkkaus. "Pelailen vain autopelejä."
Huoneessaan Atella on Play Station -nurkkaus. "Pelailen vain autopelejä."

On Atella toinenkin unelma. Ehkä vieläkin suurempi kuin Mitsubishi Lancer Evolution IX.

"Haluaisin perheen. Jonkun, jonka kanssa voisin olla. Ja lapsia. Haaveilen tavallisesta elämästä, en mistään ihmeellisestä. Siitä, että saisin käydä töissä ja matkustella joskus. Uskon, että se on ihan saavutettavissa."

"Ehkä tytöt palaavat tänne joskus. Toivottavasti."

Ongelma on se, että Elimäellä ei ole nuoria naisia. Nekin vähät, jotka ovat olleet, ovat muuttaneet opiskelemaan. Eikä uusia ilmesty.

"Ehkä tytöt palaavat tänne joskus. Toivottavasti."

Atte tietää jo, millaisen tytön vierelleen haluaisi.

"Normaalin. Sellaisen, jolla on oma tahto ja jalat maassa. Ehkä sen tietää, kun se oikea tulee vastaan. Niin minä uskon."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14/2016.

Kun Pasi Kotilaisen vaimo ja pienen pojan äiti kuoli kouluampumisessa, Pasi oli ainoa, joka ei itkenyt. Yhdeksässä vuodessa hän on oppinut, että haaveet voivat sittenkin toteutua ja ilosta voi liikuttua.

"Se oli elämäni nopein muutto. Kaksivuotiaan poikani välikausihaalari ja pikkuautot lojuivat levällään lattialla, kun heräsin sunnuntaiaamuna pää jyskyttäen. Poikani oli hoidossa, ja edellinen ilta oli venähtänyt minulta liian pitkäksi. Muuttoauton tuloon oli kaksi tuntia, enkä ollut pakannut vielä mitään.

Soitin kaverilleni, juoksin lähikauppaan, juoksin takaisin kotiin kainalossani 50 mustaa jätesäkkiä. Niihin säkkeihin tungimme kaiken. Kun muuttoautona oleva kuorma-auto ajoi kerrostalomme pihaan, pyysin sitä peruuttamaan ensimmäisen kerroksen parvekkeen alle. Sieltä oli kätevä heittää säkit lavalle.

Olin muuttamassa Seinäjoelta takaisin synnyinkaupunkiini Jyväskylään, jossa asuivat lapsuudenperheeni sekä vanhat kaverini. Tarvitsin kaiken mahdollisen avun, mitä jäljellä oleva tukiverkko pystyisi minulle antamaan. Miten me pärjäisimme pienen poikani kanssa kahdestaan?"

Ainoa, joka ei itkenyt

"Kuukausi aiemmin, 23.9.2008, vaimoni Tuulia lähti aamulla tavalliseen tapaan kouluunsa, Kauhajoen aikuisopistolle. Hän opiskeli kotitalousalaa, koska oli vihdoin keksinyt, mitä haluaisi isona tehdä. Perhekeskeisenä ihmisenä hän haaveili kodikkaasta omasta konditoriasta tai pitopalvelusta. Yrityksen toiminta olisi hyvin ihmisläheistä, hän suunnitteli. Olisi maukasta kotiruokaa ja paljon leivonnaisia.

Edellisyönä Tuulia oli lukenut pikkutunneille asti kokeeseen. Tuulian ystävä haki hänet ja 2,5-vuotiaan poikamme Elmerin kerrostaloasuntomme pihalta. Elmeri oli aloittanut sinä syksynä perhepäivähoidon ja viihtyi hoidossa hyvin.

Minä heräsin vähän myöhemmin. Puhelimeni oli ollut äänettömänä ja ihmettelin, kun huomasin sekä Tuulian isän että Tuulian siskon miehen soittaneen monta kertaa. Olin jo melkein myöhässä töistä, joten päätin soittaa Tuulian isälle vasta matkalla töihin.

Appiukko vastasi heti. Hän kuulosti oudolta ja kysyi, olenko lukenut uutisia. Kauhajoen aikuisopistolla ammuskeltiin. Surmaaja oli iskenyt luokkaan, jossa tehtiin koetta.

Elämä meni sekaisin sillä hetkellä. Ajoin appivanhempieni luo Alajärvelle. Kaikki ihmiset ympärilläni itkivät, huusivat ja valittivat. Satoja ihmisiä kävi tuomassa kukkia. Toimittajat yrittivät kysellä yksityiskohtia, tietää aina vain jotakin lisää. Lähetimme heidät kaikki pois.

Istuin appivanhempieni valkoisen omakotitalon kuistilla ja katsoin, kuinka kahden päivän aikana taloon virtasi järkyttyneitä ihmisiä, tuttuja sekä tuntemattomia. Minä olin ainoa, joka ei itkenyt. Sulkeuduin itseeni.

Otin Elmeriä kädestä kiinni ja sanoin, että tiedätkö, äiti ei tule enää kotiin.

Elmeri vietti ne kaksi hullua vuorokautta perhepäivähoitajalla. Sen jälkeen hain hänet kotiin. Muistan aina sen hetken, jolloin saavuimme kerrostalomme pihaan. Miten kertoa lapselle, että äiti on kuollut?

Otin Elmeriä kädestä kiinni ja sanoin, että tiedätkö, äiti ei tule enää kotiin. Äiti meni taivaaseen. Elmeri katsoi minua vakavana ja hänen suunsa alkoi kääntyä alaspäin. Se ilme ja muisto kouraisee jostain syvältä edelleen."

Arjen piti jatkua

"Minusta tuli leski ja yksinhuoltajaisä kolmikymppisenä. Olin pelannut 15 vuotta miesten salibandyliigassa, mutta salibandyurani loppui käytännössä siihen. En jaksanut enää harjoitella.

Jyväskylään muuton jälkeen arjen piti jatkua. Pojalle piti löytää päiväkoti ja minulle töitä. Päiväkoti löytyi, töitä ei. Palasin takaisin tuttuun salibandymaailmaan, jossa olin viettänyt koko nuoruuteni: aloin valmentaa Happeen miesten liigajoukkuetta. Valmentamisesta tuli henkireikäni.

Alkuun Elmeri kyseli, missä äiti on. Vastasin aina, että taivaassa. Jossain vaiheessa kysymykset loppuivat.

Arki-illat olimme Elmerin kanssa kaksin kotona. Leikimme paljon ja kävimme puistoissa. Öisin Elmeri nukkui vieressäni. Aluksi hän kyseli, missä äiti on. Vastasin aina, että taivaassa. Jossain vaiheessa kysymykset loppuivat. Arki kantoi meitä eteenpäin.

Äitini asui lähellä ja auttoi valtavasti. Viikonloput Elmeri vietti joko äitini tai Tuulian vanhempien luona hoidossa. Minä hain sisäiseen tyhjyyteeni sisältöä tapaamalla kavereita Jyväskylän yöelämässä, koska pysähtyminen pelotti."

Pasi Kotilaisen pojat ovat isän tavoin innostuneita salibandysta.
Pasi Kotilaisen pojat ovat isän tavoin innostuneita salibandysta.

Lapsuudessa opittu tapa selviytyä

"Tunteiden patoaminen oli ainoa osaamani tapa selvitä. Se oli tapa, jolla olin selvinnyt aiemminkin, jo lapsena.

Alun perin meitä oli kuusi lasta. Minä olen esikoinen, sitten tulivat Piia, Petri, Paul, Panu ja Peter. Lapsena jaoin huoneen Petri-veljeni kanssa. Hän oli minua viisi vuotta nuorempi ja kehitysvammainen.

Petrillä oli tapana nukkua pitkään. Siksi emme ihmetelleet viisivuotiaan sikeää nukkumista ennen kuin puoliltapäivin. Petri oli yöllä kuollut aivoveritulppaan. Isä lopetti sen jälkeen viinan juonnin vuodeksi, ja meistä tuli hetkellisesti tiivis perhe.

Äitini oli nuorempana ompelija, mutta opiskeli myöhemmin lähihoitajaksi. Hän oli monta vuotta kotona meidän lasten kanssa. Oli mukavaa tulla fudisharkoista kotiin, kun keittiöstä tuli tuoreiden pullien tai sämpylöiden tuoksu. Meillä ei ollut paljon rahaa, mutta pöydässä oli aina ruokaa ja saimme harrastaa liikuntaa.

Siihen aikaan, 1980–1990-lukujen taitteessa, Jyväskylässä kaikki urheilivat. Kaveripiirini koostui joukkuekavereista, ja elämäni täyttyi salibandystä. Pelasin ensimmäisen liigapelini 15-vuotiaana, ja jo seuraavana vuonna olin mukana Jyväskylän Happeen liigajoukkueessa. Tähtäimessäni oli maajoukkue. Pelaaminen oli kaikki kaikessa, koulu tuli perässä välttämättömänä pahana.

Isäni oli urheiluhullu. Yhdessä isän kanssa jännitettiin telkkarin edessä, kuinka pitkälle vastapäisen talon Matti Nykänen hyppää.

Kun isän keikkaluonteiset työt maalarina vähenivät 1990-luvun laman myötä, hänen juomisensa lisääntyi. Teini-iässä hävetti, kun isää ei aina voinut päästää sisälle ja poliisit hakivat hänet pois.

Isäni kuoli alkoholistien yömajan tulipalossa, kun olin 25-vuotias. Kun kuulin kuolemasta, en tuntenut mitään. Se isä, jonka kanssa jännitin Nykäsen hyppyjä, oli poistunut elämästäni jo vuosia aiemmin."

Tienristeyksessä

"Nykyisen vaimoni Johannan tapasin vuonna 2009, puoli vuotta sen jälkeen, kun Elmeri ja minä olimme muuttaneet kahdestaan Jyväskylään. Tunsin Johannan entuudestaan, sillä hän pelasi salibandyä Happeen naisissa. Kun aloin valmentaa seuran miehiä, näimme hallilla ja juttelimme niitä näitä.

Johannan elämänmyönteinen olemus ja asenne teki vaikutuksen.

Johanna ei koskaan surkutellut elämääni, mikä tuntui hyvältä. Hänen elämänmyönteinen olemuksensa ja asenteensa teki vaikutuksen. Aloimme pikku hiljaa tapailla myös hallin ulkopuolella.

Johannan avulla näin itseni ja elämäni ulkoapäin. Huomasin, miten ajatukseni pyörivät liikaa viikonloppujen ympärillä. Arvomaailmani ei ollut kohdallaan.

Muistelin omaa lapsuuttani isän alkoholismin varjossa. En halunnut jättää samanlaista perintöä omalle pojalleni. Ymmärsin, että olin tullut tienristeykseen. Elämäni piti saada takaisin raiteilleen. Halusin alkaa elää perheelle, olla läsnäoleva isä ja saada elämään pysyvyyttä. Lopetin alkoholinkäytön sekä baarireissut kokonaan.

Suhteemme syveni ja vakiintui nopeasti. Menimme naimisiin ja ostimme ison omakotitalon Jyväskylän kupeesta, Laukaasta. Perustimme sinne perhekodin kehitysvammaisille. Johanna oli ollut aiemmin töissä vanhempiensa omistamassa perhekodissa. Minä innostuin työstä niin, että aloin opiskella töiden ohella lähihoitajaksi.

Yhteinen poikamme Viljami syntyi perhekotiimme vuonna 2014. Oman nelihenkisen perheemme lisäksi talossamme asuu vakituisesti kuusi kehitysvammaista aikuista, iältään 40–70-vuotiasta.

Olen oppinut kehitysvammaisilta elämänmyönteisyyttä ja sitä, että asioista ei kannata stressata.

Työmme on sitä, että jaamme arjen heidän kanssaan. Käymme yhdessä kaupassa, lenkillä tai pizzalla. Katsomme telkkaria, kuuntelemme musiikkia. Eräs asukkaista on vannoutunut Happeen kannattaja, ja hänen kanssaan käymme välillä salibandymatseissa. Kun Happee tekee maalin ja valoshow käynnistyy, hän huutaa riemuissaan ja nauttii antaumuksella. Iloitsen hänen ilostaan ja ihailen kykyä elää täysillä hetkessä.

Olen oppinut kehitysvammaisilta elämänmyönteisyyttä ja sitä, että asioista ei kannata stressata. Pitäisi oppia iloitsemaan siitä, mitä on, eikä haikailla sen perään, mitä ei ole.

Olen nyt valmentanut salibandyä viisi vuotta. Viime syksynä minut valittiin Happeen toiminnanjohtajaksi. Vapaa-ajanvietto-ongelmia ei ole: kun en ole töissä, olen valmentamassa. Onneksi perhekodissa olen töissä ollessani samalla perheeni kanssa."

Perheessä pidämme toisistamme huolta

"Kuopukseni on nyt kaksi- ja puolivuotias, saman ikäinen kuin isoveljensä oli silloin, kun tämä menetti äitinsä. Nyt Elmeri on jo 11-vuotias. Ulkoilen poikien ja perhekodin asukkaiden kanssa joka päivä. Käymme kävelyllä ja pelaamme pihassa sählyä, frisbeegolfia ja sulkapalloa.

Toivon, että perhekodissa kasvaessaan poikani oppivat pienestä pitäen suvaitsevaisuutta ja toisten ihmisten kunnioittamista, huolenpitoa ja sitä, että ketään ei jätetä oman onnensa nojaan. Perhe tarkoittaa minulle sitä, että pidämme toinen toisistamme huolta.

Elämä on opettanut minulle, että vaikka kukaan ei voi vaikuttaa omiin lähtökohtiinsa ja taustaansa, ne vaikuttavat ihmiseen. Kaikkien kokemusteni jälkeen olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, hyväksymään sekä hyvät että huonot puolet.

En edelleenkään taida osaat puhua tunteistani tarpeeksi, mutta aiempaa enemmän kuitenkin. Itkeminen on yhä vaikeaa, mutta saatan herkistyä onnellisista hetkistä. Joskus riittää erityisen onnistunut urheilutapahtuma tai tunteellinen kohtaus elokuvassa.

Elmerillä on samanlainen myönteinen ote elämään kuin hänen äidilläänkin oli.

Elmeristä on kasvanut urheilullinen ja sosiaalinen poika. Koulussa hänet äänestettiin oppilaskunnan hallitukseen. Puuhailemme Elmerin ja Viljamin kanssa tavallisia isä-poika-juttuja: pelaamme lautapelejä ja saunomme, katsomme lauantai-iltana viihdeohjelmia vierekkäin sohvalla.

Joka toinen kuukausi käyn Elmerin kanssa yhdessä parturissa. Haluamme kumpikin, että tukka on kunnossa. Elmerillä on samanlainen myönteinen ote elämään kuin hänen äidilläänkin oli. Siitä olen erityisen iloinen ja ylpeä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2017.

Tänään päästään jälleen nauttimaan mykistävistä esityksistä Vain elämää -ohjelmassa. Toni Wirtanen paljasti KK:lle kotinsa lempipaikan – ja mitä kamalaa siellä kerran tapahtui.

Toni Wirtasen lempipaikka kotona on ehdottomasti autotalli. Se on paikka, jonne hän vetäytyy näpertämään käsillään.

Vaikka kotoa löytyisi muutakin puuhasteltavaa, Toni mielellään viettää aikaansa autotallissa.

"Kutsun autotalliani mancaveksi eli miesluolaksi. Olen pitkään harrastanut radio-ohjattavien lentokoneiden rakentamista", Toni kertoo.

Toni arvelee, että lentokoneiden rakentelua olisi ehkä pitänyt tehdä kymmenvuotiaana.

"Mutta kun se ei silloin ollut mahdollista, otan nyt lapsuuttani takaisin."

Puhdas autotalli aiheutti parisuhdekriisin

Toni tietää tarkalleen, mihin jokainen tavara autotallissa kuuluu.

Kerran hänen tyttöystävänsä erehtyi siivoamaan autotallissa Tonin ollessa keikkamatkalla.

"Ensimmäinen parisuhdekriisimme alkoi siitä. Olin juuri tullut keikalta takaisin, ja palatessani tyttöystävä kertoi iloisesti siivonneensa autotallin."

Tyttöystävä esitteli laatikoita, joihin hän oli järjestänyt autotallin ruuvit, pienet omaansa ja suuret omaansa. 

"Valitettavasti hän ei tiennyt, että olin juuri purkanut autotallissa yhden lentokoneen moottoreineen ja asetellut ruuvit purkujärjestyksessä. Järkytyin siinä hetkessä niin paljon, etten pystynyt edes sanomaan mitään!" Toni muistelee vanhaa sattumusta. 

Vain elämää Nelosella tänään 22.9. kello 20. Tänään vietetään Sannin päivää.