"Ensimmäinen vuosi yrittäjänä oli niin rankka, että mietin, olinko hullu, kun ryhdyin tähän."

Atte Kohtaniemi on 22-vuotias ja omistaa huoltoaseman. Elämästä puuttuvat enää unelmien auto ja ihan tavallinen tyttö vierelle.

Atte Kohtaniemi lakaisee huoltoasemansa pihaa. Hän on 22-vuotias eikä näytä päivääkään vanhemmalta.

Touhutessaan Atte kysyy asiakkaittensa kuulumiset, kehaisee autot, päivittelee säät. Hän kuulostaa varmalta ja luontevalta, aikuiselta.

Atte ei suunnitellut pienenä tulevaisuuttaan, ei tullut sitä edes ajatelleeksi. Hän oli aina tiennyt, mitä halusi.

Atte halusi yrittäjäksi kuten isänsä, äitinsä, setänsä ja mummonsa. Vaihtoehtoja ei ollut. Kävi siis niin, automaattisesti ja suunnittelematta, että hän teki täsmälleen saman kuin isänsä aikoinaan: osti 20-vuotiaana oman huoltoaseman.

"En päättänyt ryhtyä yrittäjäksi. Minä vain kasvoin siihen. Vietin koko lapsuuteni isäni huoltoasemalla enkä koskaan harkinnut muuta", Atte sanoo.

"Mutta ilman iskää en olisi tähän uskaltautunut."

Atte osti huoltoaseman 20-vuotiaana aivan kuten Sakari-isänsä aikoinaan. "Arvostan iskän elämäntapaa. Minulla ei ole ollut mitään tarvetta kapinoida sitä vastaan", Atte sanoo.
Atte osti huoltoaseman 20-vuotiaana aivan kuten Sakari-isänsä aikoinaan. "Arvostan iskän elämäntapaa. Minulla ei ole ollut mitään tarvetta kapinoida sitä vastaan", Atte sanoo.

Atte löysi oman huoltamonsa heti armeijasta päästyään. Silloin hän kuuli, että Jaalan kylässä oli myytävänä pieni, rapistunut SEO, joka oli valittu aikoinaan Suomen rumimmaksi huoltoasemaksi.

Atte innostui heti. 20. joulukuuta 2014 hän allekirjoitti kauppakirjat.

Kaunokaiseksi 1970-luvulla rakennettua huoltamoa ei voi kutsua vieläkään, mutta söpömpää saa hakea. Atte on remontoinut yötä myöten, pessyt huoltamon ulkoseinätkin.

"Hinkkasin seiniä niin, että ne muuttuivat vihreistä valkoisiksi. Kyläläiset olivat innoissaan. Jaalassa on niin vähän mitään säpinää."

Ensimmäinen vuosi yrittäjänä oli vaikea. Vaikeampi kuin Atte oli kuvitellut.

"Olen tehnyt jo hirveästi virheitä ja teen vielä monta lisää. Olen vähän liian pehmeä, aivan kuin iskä. Itseään on kovetettava, jotta pärjää."

Jaalan SEO on valittu aikoinaan Suomen rumimmaksi huoltoasemaksi. Atte on tittelistä ylpeä.
Jaalan SEO on valittu aikoinaan Suomen rumimmaksi huoltoasemaksi. Atte on tittelistä ylpeä.

Mitä äijä, osta rillit

Kassan takaa pilkottaa hiustupsu. Se on Atte. Hän on melkein kolme eikä ylety myyntitiskille.

Isä tuo korokkeen. Atte nousee sille ja tervehtii asiakasta:

"Terrrve Peunu, mitä äijä! Hieno ilma tänään!"

Atte ei osaa vielä ärrää, mutta small talkin hän osaa.

Isä näyttää, miten kassakonetta käytetään. Atte saa painaa itse.

Hän myy Hietsalon Peunulle kultasankaiset lukulasit. Peunu on vakiasiakas, käy isän huoltamossa joka päivä. Ne ovat Aten elämän ensimmäiset kaupat.

Atte, pieni apumies, pääsi pesemään isänsä huoltoaseman pihaa.
Atte, pieni apumies, pääsi pesemään isänsä huoltoaseman pihaa.

Myyminen tuntuu leikiltä. Atte tahtoo heti myydä lisää.

Varastosta hän löytää laatikollisen pölyisiä autonmerkkiavaimenperiä. Hän istahtaa huoltamon oven eteen ja huikkaa jokaiselle ohikulkijalle: "Osta avaimenperä."

Atte myy kaikki 50 avaimenperää. Saman tien hän myy myös vanhentuvat suklaapatukat.

Aten koko elämä mahtuu kotipihaan. Muutaman askelen päässä kotiovelta on Virve-äidin ompelimo. Sakari-isän huoltamoon ja varaosaliikkeeseen, Elimäen Varaosaan, Atte juoksee kymmenessä sekunnissa.

Seitsemänvuotiaasta asti Atte myy kassalla bensaa.

Joka päivä koulun jälkeen hän juoksee isän luo. Seitsemänvuotiaasta asti hän myy kassalla bensaa ja selittää asiakkaille kaiken jarrupaloista ja sytytystulpista.

Atte nauttii mölinästä, joka syntyy, kun naapuruston maanviljelijät paasaavat isän kanssa. Kotona on joskus turhankin hiljaista, sillä Atella ei ole sisaruksia.

Isä on aina huoltamollaan. Se ei haittaa, sillä Attekin on. Mutta iltaisin isä on niin väsynyt, ettei jaksa lähteä pelaamaan jalkapalloa.

"Se oli ainut asia, joka minua harmitti. Päätin jo pienenä, että jos minusta joskus tulee isä, teen töitä vain sen verran, että jaksan lähteä iltaisin lasteni kanssa potkimaan."

Autojen tuunailu on Sakarin ja Aten yhteinen harrastus. Vasemmalla Sakarin Plymouth Duster 340 vuodelta 1972, oikealla Aten Ford Escort Mk32 vuodelta 1979.
Autojen tuunailu on Sakarin ja Aten yhteinen harrastus. Vasemmalla Sakarin Plymouth Duster 340 vuodelta 1972, oikealla Aten Ford Escort Mk32 vuodelta 1979.

Liian hyvä sydän

Isä ei opettanut pikku-Atelle, kuinka firmaa pyöritetään. Atte oppi silti. Hän tarkkaili isän ilmeitä ja äänenpainoja ja oppi kaiken tämän:

Tervehdi, kun asiakas tulee. Kiitä, kun hän lähtee. Jos nainen tulee korjauttamaan autoaan, selitä asiat yhtä tosissasi kuin miehelle. Älä vitsaile tai nainen ei tule toista kertaa.

Jos kysyt, kuuntele vastaus. Älä koskaan vähättele ketään.

"Olen matkinut iskää aina. Ihan kaikessa. Olemme muutenkin samanlaisia, niin hyvässä kuin pahassa."

Hyvää on hilpeä luonne ja hyvä sydän. Kaikki Elimäellä tietävät, että Kohtaniemet eivät jätä kaveria pulaan.

Pahaa on liian hyvä sydän. Se ajaa ongelmiin.

Viimeksi sydämestä oli haittaa, kun lumiauramies törmäsi Aten bensamittariin. Mittari hajosi, mutta Atte halusi olla kiva ja lupautui hoitamaan asian vakuutusyhtiön kanssa.

"Kaikki meni pieleen. Turhaan tarjouduin maksumieheksi."

15-vuotiaana Atte ajoi kilpaa jokamiesluokassa. Palkintojaan hän väittää "kyläkisapokaaleiksi".
15-vuotiaana Atte ajoi kilpaa jokamiesluokassa. Palkintojaan hän väittää "kyläkisapokaaleiksi".

Yhdestä päätöksestään Atte ei jousta: Jos asiakas ei maksa laskujaan, hänelle Atte ei myy toista kertaa.

"Iskä saattaa sanoa, että myydään vaan, kyllä se vielä maksaa. Mutta minä en myy. Siinä olen tiukka."

Yhteistä Atelle ja isälle on myös puhina, jota he pitävät, kun mielessä pyörii liian monta hoitamatonta asiaa.

"Äiskä kutsuu sitä puuskutukseksi", Atte sanoo.

Jos stressi painaa, Atte puhuu äidille.

Koko viime vuoden Atte puuskutti. Hän teki töitä ja puuskutti viikonloputkin, kunnes tajusi, ettei tuntenut enää iloa, ei mitään.

Nykyään Atte omistaa viikonloppunsa löhöilyyn ja kavereiden tapaamiseen. Jos stressi painaa, hän puhuu äidille.

"Äiti on kuitenkin aina äiti. Vaikka hän ei sanoisi sanaakaan, huoleni pienenee, kun kerron sen hänelle. Joskus kyllä murehdin, jääkö äiti liian yksin, kun teemme isän kanssa töitäkin yhdessä. Mutta onneksi äidillä on juoksuharrastuksensa. Hän innostui siitä viime vuonna. Tänäkin viikonloppuna on kahdet kisat."

Se mistä ei puhuta

Atte asuu yhä lapsuudenkodissaan, samassa huoneessa kuin pikkupoikana. Mutta ei enää montaa päivää. Hän on juuri ostanut Korialta oman rivitaloasunnon, johon muuttaa elokuussa.

"Ei jännitä. On jo aikakin muuttaa."

Jotta rahat riittäisivät oman huoltamon pyörittämiseen, Atte työskentelee isänsä yrityksessä autonkuljettajana. Joka aamu kuudelta hän hyppää säiliöautoonsa ja lähtee kuljettamaan polttoöljyä kotitalouksille.

Kaikki autossa on jättimäistä. Pituutta on 24 metriä. Sisään mahtuu 50 000 litraa bensaa. Kun Atte käynnistää auton, hän tuntee itsensä täydellisen tyytyväiseksi.

"Tiedän tarkkaan, miten kärrini käyttäytyy ja miten peruutan niin, etten kolhi mitään. Ei se vaikeaa ole, mutta onhan se miehekästä. Tuntuu hyvältä hallita jotain niin hankalaa."

Atte hyppää säiliöautonsa rattiin aamukuudelta. "En malta nukkua pidempään. Työ on niin hauskaa."
Atte hyppää säiliöautonsa rattiin aamukuudelta. "En malta nukkua pidempään. Työ on niin hauskaa."

Omaa huoltamoaan Atte kutsuu harjoitusbensiksekseen. Tarkoittaako se, että hän haluaa vielä joskus jatkaa seuraajana isänsä huoltamolla?

"Ei siitä iskän kanssa ole koskaan puhuttu."

Atte miettii, hakee oikeita sanoja.

"Kyllä minä haluan sitä jatkaa. Sisimmässäni olen tiennyt sen aina. Onhan se perheyritys, ja iskä on tehnyt sen eteen niin ison työn. Ja olenhan minä ainut lapsi. Mutta ei se puheeksi ole tullut. Vielä."

Melkein suorat neuvot

Poika parka. Jaksaakohan se?

Nuo kaksi lausetta tulivat ensimmäisinä Virve-äidin mieleen, kun Atte ilmoitti ostavansa huoltoaseman Jaalasta. Virve oli elänyt Sakarin rinnalla 17-vuotiaasta ja nähnyt, mitä yrittäminen vaati.

Se vaatii muun muassa sen, että hyväksyy elämän, jossa lomaillaan korkeintaan viikko tai kaksi vuodessa.

"Juuri sitä Atte haluaa. Siksi tuen häntä", Virve sanoo.

Kotitalon vieressä on Virve-äidin ompelimo. "Suurin toiveeni on, että Atte löytäisi rinnalleen kivan tytön", Virve sanoo.
Kotitalon vieressä on Virve-äidin ompelimo. "Suurin toiveeni on, että Atte löytäisi rinnalleen kivan tytön", Virve sanoo.

Sakari kuuntelee vieressä, keikkuu vaimonsa ompelimon tuolilla ja jutustelee attemaisen leppoisaan tyyliin. Asiakkaat huoltamon puolella odottavat jo, mutta hetkisen hän malttaa istua paikoillaan.

Kun Sakari kuuli, että Atte haluaa huoltamon, hän ajatteli, että eihän siinä mitään.

"Mikäs siinä. Ei siinä oikein ollut mitään tunnetta, järkytystä nyt ei ainakaan. Kohtuullisen järkevän oloinen systeemihän se oli", Sakari sanoo.

"Atte hoiti pankkineuvottelut itse. Elimäen isoimmat herrat siellä tenttasivat nuorta miestä."

Taisit olla ylpeä?

"Se on ihan selvä."

Sakari on varma, että Atte pärjää. On se niin hyvä poika.

Sakari on varma, että Atte pärjää. On se niin hyvä poika.

"Jos vain osaisi antaa sille hyvät ohjeet. Ettei ainakaan samoja virheitä tekisi kuin minä."

Suoria neuvoja Sakari ei mielellään jakele. Mutta sen hän on Atelle sanonut, että älä ota alussa liikaa työntekijöitä. Jos töitä ei riitäkään, talous menee heti kuralle.

"Itse tein sen virheen. Otin alkuun miehiä vaikka kuinka. Ei mikään loistoidea 1990-luvun laman aikana."

Atte on kuunnellut. Hän on vuokrannut huoltamonsa kahvilan ulkopuoliselle yrittäjälle, ja suunnittelee vuokraavansa myös autokorjaamonsa.

Sen Sakari myöntää, että on ollut liian kiltti. Jos jollakin on hätä, hän säntää auttamaan, maksoi mitä maksoi. Viime vuosina hän on kyllä yrittänyt kovettaa luontoaan.

"Joskus jo uskallankin sanoa jollekin jotakin vastaan. Ikä sen tekee ihan väkisin."

Omituisen tyytyväinen

Lapsena Atella oli säästökirja. Se oli isän keksintö ja toimi näin: aina kun Atte moppasi tunnin lattioita, säästökirjaan merkittiin ruksi. Yksi ruksi vastasi yhtä työtuntia, yksi tunti viittä euroa.

Kun Atte tarvitsi viisi euroa nallekarkkeihin, isä veti viivan yhden ruksin yli.

Kymmenvuotiaana Atte oli kerännyt niin paljon rukseja, että pystyi ostamaan huoneeseensa telkkarin.

"Eihän lapselle rahaa kannata tuosta vain heitellä. Eihän se niin opi, mistä raha tulee", Sakari sanoo.

Vaikka Atte teki töitä, hän ehti myös päristellä moottoripyörillä kavereittensa kanssa.

"Jossain vaiheessa tajusin, että olen erilainen kuin kaverini", Atte sanoo.

Urheilemaan Atte ei ehdi, mutta säiliöauton tankkaaminen käy voimailusta.
Urheilemaan Atte ei ehdi, mutta säiliöauton tankkaaminen käy voimailusta.

Atte oli säästänyt seitsemänvuotiaasta ja kuunteli hiljaa, kun kaverit voivottelivat rahapulaansa. Hän ei halunnut lukioon vaan ammattikoulun kuljetuslinjalle. Hän tiesi, mitä isona aikoi, toisin kuin muut, ja oli elämäänsä tyytyväinen, toisin kuin muut. Eikä hän tuskaillut vaihtoehtojen edessä.

Sitä paitsi Atte oli tottunut rupattelemaan itseään vanhempien kanssa.

"Olen vieläkin vähän ujo. Jos tapaan uusia, omanikäisiäni tyyppejä, en välttämättä keksi sanottavaa. Vanhojen kanssa osaan jutella aina."

Atte ei maalta muuta. Kaupungissa ei olisi tilaa hengittää.

Suurin osa Aten lapsuudenkavereista on muuttanut Elimäeltä opiskelemaan. Atte ei maalta muuta. Kaupungissa ei olisi tilaa hengittää.

"Olen tottunut siihen, että tunnen jokaisen vastaantulijan. Tänne minä kuulun."

Elimäellä asuu alle 3 000 ihmistä. Kun kunta vuonna 2009 liitettiin Kouvolaan, Kela ja Alko lakkautettiin. Ruokakauppoja on enää yksi.
Siinä on hyvätkin puolensa. Tietää aina, mistä ruokansa ostaa eikä liikenne jumita koskaan.

"Paitsi jos tiellä on traktori", Atte lisää.

Rakkaudesta työhön

Työntekoa Atte rakastaa. On rakastanut aina. Jos isältä ei irronnut hommia huoltamolla, pieni Atte meni kotiin kysymään äidiltä, saisiko pestä vessan.

"Kun maatalojen pojilla oli toukoajat, ne paiskivat ihan hulluna töitä. Kaveripiirissäni sitä arvostettiin. Mitä sitä muka edes tekisi, jos ei töitä?" Atte kysyy.

Sakari nyökyttelee.

"Eihän ihminen pysty elämään ilman työtä! Lannistuuhan se, sairastuu ihan", hän sanoo.

"Jos on töissä vain kahdeksan tuntia, tuntuu, että jotain on ihan pielessä."

Atte ja Sakari viihtyvät töissä aamukuudesta iltaseitsemään, usein myöhempäänkin. He eivät vain malta lopettaa.

"Jos on töissä vain kahdeksan tuntia, tuntuu, että jotain on ihan pielessä. Silloinhan sitä vasta alkaa lämmetä", Sakari sanoo.

Virve ei ole patistanut miestään töistä kotiin. Joka vuosi hän kuitenkin muistuttaa, voitaisiinko lomailla edes viikko, mennä Lappiin tai Kanarialle.

Kerran Virve ja Sakari yrittivät lomailla kotona. Se oli virhe.

Siitä tuli sellainen loma, että Sakari meni joka aamu huoltamolleen, mutta ei työvaatteissa vaan sortseissa.

Pölyt pois, pesunesteet riviin.
Pölyt pois, pesunesteet riviin.

Parasta yrittäjyydessä on vapaus. Sillä vapaiksi Sakari ja Atte itsensä tuntevat, vaikka ovat töissään kiinni läpi vuorokauden 365 päivää vuodessa. He ovat tilivelvollisia vain itselleen. Se riittää.

Mutta toivooko Sakari, että Atte jatkaisi hänen seuraajanaan?

Sakari ja Atte ovat kovia puhumaan, mutta tästä ei ole puhuttu. Ei tällä tavalla ääneen. Siksi Sakarin on hiukan mietittävä vastaustaan.

"Kuhan nyt kattellaan", hän sanoo.

"Vielähän minäkin tässä kerkiän tehdä töitä. Äitini myi vielä 80-vuotiaana leipää veljeni huoltoasemalla, Pukaron Paronilla. Jos lopetan 30 vuoden päästä, Attekin on melkein jo eläkkeellä, etkös olekin? Että kuhan nyt kattellaan."

Atte on samaa mieltä.

"Kattellaan, mihin maailma menee."

Se on elimäkeläinen ilmaus ja tarkoittaa suurin piirtein: Lupaan jatkaa elämäntyötäsi, iskä.

Kaksi unelmaa

Huoltamon ostaminen ei ollut Atelle haave vaan itsestään selvä askel, josta ei tarvinnut edes haaveilla.

Onko hänellä sitten haavetta?

"On. Mitsubishi Lancer Evolution IX", Atte vastaa sekuntiakaan epäröimättä.

Atte näki auton ollessaan isän kanssa autonäyttelyssä vuonna 2006. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

"Siitä asti olen halunnut sen. Jokin sen muotoilussa vain iskee minuun."

Unelma ei ole mahdoton. Atte laskeskelee, että jos ei olisi käyttänyt kaikkia säästöjään huoltamoonsa, auto olisi hänellä jo.

Huoneessaan Atella on Play Station -nurkkaus. "Pelailen vain autopelejä."
Huoneessaan Atella on Play Station -nurkkaus. "Pelailen vain autopelejä."

On Atella toinenkin unelma. Ehkä vieläkin suurempi kuin Mitsubishi Lancer Evolution IX.

"Haluaisin perheen. Jonkun, jonka kanssa voisin olla. Ja lapsia. Haaveilen tavallisesta elämästä, en mistään ihmeellisestä. Siitä, että saisin käydä töissä ja matkustella joskus. Uskon, että se on ihan saavutettavissa."

"Ehkä tytöt palaavat tänne joskus. Toivottavasti."

Ongelma on se, että Elimäellä ei ole nuoria naisia. Nekin vähät, jotka ovat olleet, ovat muuttaneet opiskelemaan. Eikä uusia ilmesty.

"Ehkä tytöt palaavat tänne joskus. Toivottavasti."

Atte tietää jo, millaisen tytön vierelleen haluaisi.

"Normaalin. Sellaisen, jolla on oma tahto ja jalat maassa. Ehkä sen tietää, kun se oikea tulee vastaan. Niin minä uskon."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14/2016.

Kirjailija Niina Repo ei usko rajoihin ja rakkauteen, vaan rajattomaan rakkauteen. "Jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista. Joka muuta väittää, juksaa."

Tässä jutussa esiintyy kaksi Niinaa.

Ensimmäinen on kirjailija Niina Repo. Hän on ihan oikea ihminen ja istuu nyt vastapäätä minua, kotisohvallaan Turussa, valmiina haastatteluun.

Toinen on akateeminen projektityöntekijä Niina. Hän on Niina Revon uuden Kompleksi-romaanin päähenkilö ja täyttä satua.

Tosin sitä on hiukan vaikea uskoa. Niin paljon Niinat muistuttavat toisiaan.

Molemmilla on kaksi poikaa ja intohimo kirjoittamiseen. Molemmat ovat sairastuneet vakavasti ja parantuneet. Kummankin on vaikea sanoa EI. Molemmilla on taiteilijamies.

Eikä siinä vielä mitään. Vaikea kohta tulee tässä: romaanissa aviomies Tuomas pettää Niinaa. Monta kertaa. Niina suivaantuu niin, että kostaa, ja kostaakin kunnolla. Eikä silti, vihatessaankaan, lakkaa rakastamasta.

Vaikka kuinka yritin olla ylevä ja lukea romaania taiteellisena tuotoksena, mietin kirjan alusta loppuun asti: Entä jos tämä onkin totta. Toivottavasti ei ole. Voi ei, jos onkin.

Voiko rakkaus oikeasti olla niin suurta, että se kestää pettämisen? Vai onko silloin väistämättä kyse sadusta?

Sitä on kysyttävä Niina Revolta.

Kiusaaminen jätti jäljet

Ennen kuin Niina voi paljastaa, onko romaani totta vai ei, on kerrottava hänen oma rakkaustarinansa.

Kaikki alkoi vuonna 1996 tamperelaisesta Falls-ravintolasta. Niina, 25, oli vilkuillut Mikko Koukia Tampereen yössä ja teatterinäyttämöillä jo pitkään, sillä Mikossa oli jotain sellaista, ettei häntä voinut olla vilkuilematta.

Mikko taas oli todennut kaverilleen, että tuo punapää on varmaan se, jonka esikoiskirjaa Pimeä huone kehuttiin lehdissä.

Mikko oli Teatterikoulusta valmistunut näyttelijä, Niina entinen hevari Pirkkalasta.

Äidinkielenopettajaäiti ja insinööri-isä olivat opettaneet Niinalle, että mikä tahansa on mahdollista. Mene Sorbonneen tai ryhdy kirjailijaksi, jos kirjoittamisesta kerran tykkäät, vanhemmat sanoivat, ja Niina päätti ryhtyä kirjailijaksi.

Koulussa Niinaa haukuttiin rumaksi. Itkunsa hän piilotti hymyilemällä.

"Olin kai liikaa kaikkea, ääntä ja epävarmuutta. Kiusaaminen jätti jälkensä. Kesti vuosia, ennen kuin opin pitämään itsestäni."

15-vuotiaana Niina ryhtyi hevariksi, värjäsi hiuksensa sinisiksi ja sen jälkeen vielä noin 200 kertaa, koska etsi täydellistä sävyä, joka tekisi hänestä jonkun toisen kuin hän oli. Sävyä ei löytynyt, mutta hiukset alkoivat putoilla.

"Meillä Tampereen hevareilla ei ollut mitään ideologiaa. Ei ainakaan minulla. Paitsi että on hianoo liftata Provinssirockiin."

Minun juttuni ei ole rajat ja rakkaus, vaan rajaton rakkaus.

Ei siis ihme, että kun Mikko avasi keskustelun analysoimalla Albert Camus'n romaania Sivullinen, muuta ei tarvittu.

"Olin ihan, että onpa fiksu. Mikko vaikutti niin kypsältä. Kypsältä! Eiks oo hyvä!" Niina nauraa.

"Jo silloin Mikosta huokui suorasukaisuus ja vankka usko omaan selviytymiseen. Minä taas kuvittelin jo lapsena, että on olemassa jokin maailmanrako, johon voin pudota. Ihastuimme heti."

Häitä juhlittiin kymmenen kuukauden kuluttua.

Ei kiitos nalkutusta

Vuosi häiden jälkeen syntyi Akseli.

Hetken kaikki oli kirkasta ja selvää. Siinä se tuhisi, elämän tarkoitus, tuijotti Niinaa vaipoissaan. Vauva katsoi hänet kauniiksi, siltä Niinasta tuntui, ja kaikki entinen ja epävarma liukeni pois.

"Heti kun lapseni syntyivät, palvoin heitä. Olin rakkaudessani aivan kohtuuton, ja olen yhä."

Akseli on nyt 18-vuotias, kuopus Toivo kymmenen. Kohtuuttomuuttaan Niinalla ei ole aikomustakaan hillitä.

Voin kävellä monta päivää vaatekasojen yli, enkä kärsi yhtään.

"Tiedäthän rajat ja rakkaus -kasvatusmetodin? Se ei ole minun juttuni. Minun juttuni on rajaton rakkaus. Se pätee kaikkiin ihmissuhteisiini."

Rajattomuus tarkoittaa, ettei Niina usko käskyttämiseen. Hänestä vastuullisuus ja käskyvalta löytyvät jokaisesta itsestään. Siksi hän ei kestä kuunnella nalkutusta eikä sitä, jos vanhempi ohjeistaa lasta syömään kauniisti ja suorassa.

"Ehkä se tuottaa kauniisti ja suorassa syövän ihmisen, mutta minusta puuttuu halu käskyttää."

Lähes rajatonta on myös Niinan luottamus. Hän vaatii lapsiaan tekemään läksyt ja käymään harrastuksissa, mutta esimerkiksi kotiintuloajat ovat olleet melko vapaat.

"En ole hirveästi rajoittanut enkä kieltänyt lapsiani, ja minusta heistä on kasvanut ihan mahtavia tyyppejä. Mutta en väitä, että tapani on oikea. Mikko on kasvatuksessa paljon pedantimpi."

Kuten myös siisteydessä. Niina viihtyy sotkussa ja kaaoksessa. Hänellä on silmät, jotka eivät kerta kaikkiaan näe, jos tiskiallas täyttyy.

"Voin kävellä monta päivää vaatekasojen yli enkä kärsi yhtään. Työssäni taas olen naurettavan pikkutarkka. Olen kahtiajakautunut, ehkä minulla on jopa viisi minää. Eikö kaikilla ole?"

Syöpää ei huvita muistella

Kompleksi-kirja, sivu 44:

"Me selvitään tästä. Kuinka kauan sua on jo hoidettu? Yli puoli vuotta? Pian koko homma on ohi ja voit olla varma, että tapahtuu tulevaisuudessa mitä tahansa, mä pidän pojista huolta", Tuomas lohdutti.

"Varmasti?"

"Ihan varmasti."

"Hyvä. Millään muulla ei ole väliä."

"Voit luottaa muhun. Pojat ovat tärkeintä. Perhe on. Tämä kaikki on kirkastanut sen."

Kompleksi-romaanissa päähenkilö Niina sairastuu rintasyöpään. Niin sairastui aikoinaan myös oikea Niina.

Kokemuksistaan hän kirjoitti omakohtaisen kirjan Arpi. Kirja oli hänelle rakas, mutta enää syövästä ei huvittaisi puhua sanaakaan.

"Kun näen kirjani nyt, se muistuttaa minua liikaa menneestä. En halua muistella sairauttani enää edes haastatteluissa. Haluan jättää sen taakseni kokonaan."

Jätä se mies

Kompleksi-kirja,  sivu 120:

Hän on ihastunut toiseen.

En ole edes vihainen.

Minä vain itken.

Ja hän sanoo: Olisit hauska edes. Että sinun kanssasi olisi joskus kivaa. Ei näitä muita naisia olisi, jos et olisi tuollainen. Jos olisit hauska. Jos meillä olisi kivaa.

Ajatus oli kytenyt Niina Revon mielessä jo pitkään.

Mitä tapahtuisi, jos antaisi romaaninsa päähenkilölle oman nimensä? Päästäisi irti mielikuvitus-Niinan, heittäisi hänet sivuilleen seikkailemaan, tekemään mitä tahansa, etenkin kaikkea mahdotonta ja hullua. Miten kutkuttavaksi se tarinan tekisikään.

Uskottomuuden Niina valitsi teemaksi, koska oli törmännyt siihen enemmän kuin olisi halunnut.

Vuosia sitten niin oli tehnyt muun muassa Kari Hotakainen, joka kirjoitti Klassikko-romaaniinsa tyypin nimeltään Kari Hotakainen.

"Aivan sairaan hauska idea! Rakastin sitä leikkiä, että Kari leikki Karilla. Aloin heti unelmoida, että vielä joskus teen saman."

Niin sai alkunsa Kompleksi, romaani yt-neuvotteluista ja aviokriisistä. Niina päätti revitellä Niinoilla tosissaan ja kirjoitti romaaninsa päähenkilöksi hahmon, joka muistuttaa hämmentävän tarkasti häntä itseään. Kun julkaisupäivä lähestyi, alkoikin jännittää.

"Mielessäni käväisi, oliko hauska todellisuusleikkini sittenkään niin hauska. Onneksi Mikko kannusti."

Lähteminen ei ole aina realistinen vaihtoehto. Miten omasta elämästään voi oikeastaan edes lähteä?

Kirjan Niina on fiksu, mutta luonteeltaan lapanen. Kun aviomies Tuomas pettää, Niina yrittää pysäyttää hänet olemalla aina vain ihanampi. Mutta vasta kun Niina löytää sisältään toisen minänsä, villin kostaja-Tanjan, Tuomas havahtuu.

Uskottomuuden Niina valitsi teemaksi, koska oli törmännyt siihen vuosien mittaan kaikkialla, enemmän kuin olisi halunnut.

Kirjoitustunnelmaan hän virittäytyi muun muassa lukemalla Vauva-lehden keskustelupalstaa. Neuvoa siellä kysyi nainen, joka odotti toista lastaan seitsemännellä kuulla ja oli juuri saanut miehensä kiinni sivusuhteesta.

"Ensimmäisenä kommenttina joku kirjoitti: Jätä se paska. Jätä heti. Sama neuvo toistui tarinasta toiseen, petetyn elämäntilanteesta riippumatta", Niina sanoo.

"Ihmettelen tuollaista mustavalkoisuutta. Lähteminen ei ole aina realistinen vaihtoehto. Miten omasta elämästään voi oikeastaan edes lähteä? Voiko siitä poistua kokonaan ja jos voi, niin mihin?"

Niina uskoo, että minkä tahansa pettymyksen voi käsitellä ja jättää taakseen.

"Minusta vastaus jokaiseen kriisiin löytyy itsestämme. Ulkoiset tapahtumat eivät ratkaise onnellisuutta. Jos on sinut itsensä kanssa, kaikki on hyvin", Niina sanoo.

"Tärkeintä on, ettei heittäydy uhriksi. Jos ei siedä puolisonsa käytöstä, on sanottava se ääneen ja hyväksyttävä, että seurauksena saattaa olla ero."

Onko rakkaudessasi mitään rajaa, jonka ylittämistä et hyväksy?

"Väkivalta. Tai se, jos oloni olisi jostakin syystä liian paha."

Vaikein sana on EI

Niinasta on vaikea sanoa EI. Hän innostuu kaikesta, ja KYLLÄ tulee hänen suustaan, ennen kuin hän ehtii edes kuulla kysymystä.

Kun Akseli oli yhdeksänvuotias ja Toivo alle yksi, aika ei tuntunut riittävän mihinkään. Niinpä Niina piirsi taulukon, johon merkitsi kaikki tekeillä olevat, keskeneräiset puuhansa.

En lopeta mitään, minkä olen aloittanut, paitsi liikunnan.

Lista näytti tältä:

1. Kirjoita nuortenkirja Seita Parkkolan kanssa. 2. Kirjoita loppuun aikuistenromaani. 3. Viimeistele yliopisto-opiskelut ja gradu. 4. Hoida työsi ohjelmakoordinaattorina Turun kirjamessuilla. 5. Kirjoita kolumneja. 6. Hoida pestisi joukkueenjohtajana pojan joukkueessa. 7. Hoida lapset, mies ja koti.
Niina tajusi, että listasta olisi karsittava puolet pois. Muuten hän uupuisi.

"Arvaa karsinko? En. Paitsi messutyöt loppuivat, kun sairastuin."

Kyseistä ominaisuuttaan Niina kutsuu sitkeää sitkeämmäksi sitkeydeksi. Se tarkoittaa, ettei hän lopeta mitään, minkä on kerran aloittanut.

"Sääntö pätee elämässäni kaikkeen paitsi liikuntaan. Erityisesti sitkeys näkyy ihmissuhteissani", Niina sanoo.

"Rakkaitteni ei ole kovin helppoa tehdä sellaisia asioita, jotka saisivat minut katkaisemaan suhteeni heihin. Kun kerran on ystävyyteni tai rakkauteni kohteeksi päätynyt, siinä sitä sitten ollaan."

Rajaton rakkaus ja sitkeys. Piileekö niissä myös pitkän avioliiton salaisuus?

"Jos tietäisin salaisuutemme, eristäisin sen purkkiin, laittaisin purkin hyllyyn ja myisin viisautta pieninä palasina sitä tarvitseville."

Avioliitto on kuin hiekkakakku

Kompleksi-kirja, sivu 142:

Suljin silmäni ja - siinä he tanssivat. Kaikki toiset ja kolmannet naiset, kaikki he, jotka niin huoletta ja pystypäin ylittävät rajan, liiskaavat kantansa alle vaimoja ja lapsia. He eivät ajattele muita, elävät oman tahtonsa mukaan, omien tarpeidensa vietävissä, he kokeilevat, oletko otettavissa, jos olet, he ottavat. Sellaista se on, ei sen rumempaa. Minkä irti saa, sitä voi pitää omanaan. Haluaisin mennä ja kysyä jokaiselta erikseen: Mitä oikein ajattelit? Mitä ajattelit, ihan todella?

Kompleksi on paitsi romaani, myös osa Niina Revon tekeillä olevaa väitöskirjaa. Sen aiheena on "Sanojen voima osana kriisin kokeneiden ihmisten toipumisprosessia".

Minusta asiat eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat sellaisia, miten niihin suhtautuu.

Mielikuvitusmaailmaansa Niinakin on piipahtanut lepäämään, kun oikea maailma on tuntunut liian rankalta.

"Kirjoittaminen on tapani käsitellä todellisuutta. Sen avulla pääsen toisen ihmisen pään sisään tai vinksautan todellisuuden sellaiseksi kuin haluan."

Niina työskentelee Turun yliopistossa luovan kirjoittamisen opettajana. Hän on vakuuttunut, että sanoissa on taikavoimaa, jonka avulla todellisuutta voi muovailla mieleisekseen.

"Uskon, että maailma alkaa näyttää siltä, millaiseksi sen kuvittelee. Minusta asiat eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat sellaisia, miten niihin suhtautuu."

Jos kuvittelee maailman kauniimmaksi kuin se on, eikö silloin valehtele itselleen?

"Se vaara on olemassa. Mutta onko sillä oikeastaan väliä?"

Jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista. Joka muuta väittää, juksaa.

Romaanissa Niinan sydän särkyy, mutta erota hän ei halua. Myös Niina Repo kannattaa pitkiä liittoja.

"Olen onnellisesti naimisissa. Mutta jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista, niin valoisia kuin synkkiäkin päiviä. Joka muuta väittää, juksaa", Niina sanoo.

"Minusta tuntuu, että olen rakentanut hienoa hiekkakakkua. Se kakku on minun perheeni, eikä sen hajottaminen ole ihan yksinkertaista. Oli hyvä tai huono päivä, juuri tämä on minun elämäni."

Mutta onko Kompleksi-romaani totta?

Kertoisitko jo?

Onko kirja totta?

Niina ei kerro. Hän puhuu kolme tuntia mutta ei paljasta lauseellakaan, mikä romaanissa on totta. Ei sitä, onko häntä petetty, onko hän itsekin joskus ihastunut toiseen tai hautonut kostoa, kuten kirjan Niina.

Sen Niina myöntää, että on tilanteita, joissa perinteistä kostoa ei päihitä mikään. Kuten tarinassa, jossa mies sai takaisin elämänilonsa, kun hän keksi sivellä petturivaimonsa auton ovenkahvat koirankakalla.

Haluaisin uskoa, että rajaton rakkaus on mahdollista. Että yhdessä voi elää niinkin, ettei toista edes yritä omistaa. Mutta miksi haluan niin kovasti tietää, onko kirja totta?

"Totta kai haluat", Niina hymyilee.

"Koko kirjan juju on se, että lukija miettii, mikä on totta ja mikä ei. Jos paljastaisin totuuden, vesittäisin samalla kirjani! Tarinani on villiä satua, mutta seassa on ripaus totuutta. Enempää en kerro."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2016.

Kun Ulrika Jakobsson sairastui rintasyöpään, samban rytmi ja kimallus lohduttivat.

"Kun parikymmentä vuotta sitten osallistuin ensimmäistä kertaa sambakarnevaaleihin Helsingin keskustassa, en osannut vielä juuri mitään. Lajissa kiehtoivat samat asiat kuin nyt: liike ja glamour, kimallus, sulat ja irtoripset.

Parasta sambassa on, että siinä voi kehittyä koko ajan. Tanssija ei ole koskaan valmis.

Kymmenen vuotta sitten sain mahdollisuuden liittyä tanssikoulu Sambicin aikuisten naisten esiintyvään ryhmään Grupo Super-Eleganteen. Nyt käyn kolmella sambatunnilla joka viikko ja esiinnyn erilaisissa tilaisuuksissa.

Ryhmämme on tiivis, ja olemme ystäviä tuntien ulkopuolellakin. Laji ei katso ikää eikä kokoa. Samban perusajatus on, että kaikilla on oikeus pitää hauskaa. Nuorimmat ryhmästämme ovat noin 35-vuotiaita, vanhin on jo täyttänyt 60. Jotkut ovat reheviä naisia, toiset hentoja tyttösiä.

Toisinaan käymme kimpassa Tallinnassa ostamassa sambatanssijan varaosia kuten irtoripsiä, hiuslisäkkeitä, toppauksia ja glitteriä. Siellä valikoima on suurempi ja hinnat halvemmat kuin Helsingissä.

Lääkäri painotti, etten saa jäädä kotiin säälimään itseäni. Syksyllä palasin sambatreeneihin.

Sisätossuilla ja verkkareilla pääsee treeneissä pitkälle, mutta esiintyminen vaatii panostusta asuun. Nykyisen fantasiapukuni tein alusta asti itse. Rahaa projekti nieli yli kolmesataa euroa, ja aikaa kului puoli vuotta. Jotta sain tehtyä päähineen ja rinkan tukirangan, opettelin hitsaamaan metallilankaa. Pikkuruiset paljetit ompelin kiinni asuun yksitellen.

Samba auttoi minua paljon, kun sairastuin rintasyöpään keväällä 2014. Onneksi sairaus huomattiin aikaisessa vaiheessa ja pääsin nopeasti leikkaukseen ja hoitoihin.

Tanssikaverit olivat perheen ohella ensimmäiset ihmiset, joille kerroin syöpädiagnoosista. He tukivat minua läpi sairauden.

Pikkujouluaikaan laitoin peruukin ja sulkapäähineen kaljuun päähäni ja nousin lavalle.

Lääkäri painotti minulle, etten saa jäädä kotiin makaamaan ja säälimään itseäni. Otin neuvosta vaarin, ulkoilin kesän mittaan paljon kavereitteni kanssa ja syksyllä palasin sambatreeneihin.

Pikkujouluaikaan laitoin peruukin ja sulkapäähineen solumyrkkyjen kaljuksi jättämään päähäni ja nousin lavalle toisten mukana. Katsojat eivät nähneet tilanteessa mitään epätavallista, mutta minulle se oli iso juttu.

Uskon, että samba auttoi minua ylläpitämään toivoa ja valoisaa asennetta. Tanssi vei ajatukset hetkeksi pois murehtimisesta, ahdistuksesta ja kuolemanpelosta.

Samba on antanut minulle uskoa siihen, että kaikesta selviää."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Jaani Vilkkilä on 44-vuotias pappi. Hän asuu Helsingissä, harrastaa balettia ja on neljän lapsen isä.

"Baletti ei ole poikien harrastus. Niin joku tokaisi minulle 1970-luvun lopulla vantaalaisessa lähiössä. Minä uskoin, vaikka olisin halunnut kokeilla.

Luokallani oli tyttö, joka harrasti balettia. Nähtyäni hänen tanssivan ajattelin, että tuohon minäkin pystyisin. Sen sijaan aloin harrastaa yleisurheilua. Huomasin, että olen motorisesti lahjakas ja koordinaationi pelaa.

Koulun discoissa välttelin tanssimista. Minusta oli kauhea ajatus, että olisin tanssilattialla katseiden kohteena, joku näkisi liikkeeni ja pitäisi niitä väärinä.

Vasta kolmikymppisenä löysin tarpeeksi rohkeutta ja aloin harrastaa nykytanssia. Tykkäsin siitä, mutta harrastus jäi, kun muutin toiselle paikkakunnalle.

Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Pari vuotta sitten löysin Vapaan Tanssikoulun miesten balettiryhmän, koska lapseni harrastavat samassa rakennuksessa. Syksyllä 2014 otin härkää sarvista ja soitin ryhmän vetäjälle. Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Meitä on ryhmässä seitsemän miestä, ja tanssimme keran viikossa puolitoista tuntia. Harjoittelemme oikeaa balettia niin puhtaasti kuin liikkuvuus antaa periksi. Olemme tosissamme mutta emme jäykkäniskaisia. Fiilis ryhmässä on hyvä. Jotkut meistä ovat laiheliineja, toiset enemmänkin tynnyrivatsaista painonnostajatyyppiä. Ruumiinrakenteella ei ole väliä. Pääasia on, että me kaikki tanssimme.

Meillä on balettitossut, miesten mallia, ei kärkitossuja. Tossujen hankkiminen kasvatti itsetuntoa, sillä niistä tuli oikean tanssijan olo. Niitä lukuun ottamatta meininki tanssisalilla on kuin missä tahansa liikuntaharrastuksessa. Minä pistelen menemään juoksutrikoissa ja t-paidassa.

Kun teen liikesarjoja, näen mielessäni itseni kevyempänä ja notkeampana kuin olenkaan. Silmäys peiliin kertoo karun totuuden. Betonipossuko se siellä hyppii?

Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Omien rajojen yli meneminen on ollut hieno kokemus. Baletin myötä minusta on tullut enemmän minä. Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Enää en mieti, olisiko minusta voinut tulla ammattitanssija, jos olisin aloittanut oikeassa iässä. Otan kropastani irti sen, minkä vielä voin. Olen iloinen, että jalka yhä nousee ja intoa riittää. Haaveilen, että vielä jonain päivänä venyn spagaattiin.

Nykyisin voisin hyvin mennä tanssimaan villisti discon keskilattialle. Ihan sama, jos joku katselisi. Antaisin palaa vain."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Sarjassa tutut ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

”Muutama vuosi sitten kirjoitin lyhytelokuvaa ystäväni Miina Maasolan kanssa. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut, olin vain näytellyt. Koko ajan Miina hoki minulle, että minun pitää uskoa haaveisiin, niin ne toteutuvat.

Käsikirjoitus oli tuotantoyhtiöllä, kun Miina vuonna 2014 menehtyi auto-onnettomuudessa. Päätin, että uskallan tehdä projektin loppuun, vaikka Miinan oli pitänyt liidata kaikki. Opin valtavasti elokuvan tekemisestä ja käsikirjoittamisesta. Sain Miinalta paljon viestikapuloita, tämän elämänohjeenkin.

Putous oli tv-ohjelma, jonne tiesin haluavani. Koekuvauksissa ajattelin taas Miinan sanoja. Uskalsin toivoa, ja haaveeni toteutui.