80 senttiä pitkä Noora Västinen:
”Minua kantaa joka päivä moni ihminen. Olen miettinyt, onko minulla siksi vahva luottamus elämään.” Tällä kertaa Noora Västistä auttaa ystävä Vea Vainio.
”Minua kantaa joka päivä moni ihminen. Olen miettinyt, onko minulla siksi vahva luottamus elämään.” Tällä kertaa Noora Västistä auttaa ystävä Vea Vainio.

Noora Västinen keskittyy unelmiin, nauruun ja siihen, mitä voi tehdä. Hän kouluttaa muitakin ajattelemaan samoin.

Kotona laukkua purkaessaan Noora Västinen mietti, ettei enää menisi vammaisjärjestöjen kesäleirille. Hän oli viihtynyt leirillä hyvin mutta myös ymmärtänyt ­jotain: hän ei halunnut muiden kertovan, mitä voi tehdä. Hän oli 12 vuotta vanha ja päätti keskittyä ongelmien sijasta unelmiin.

Nyt Noora istuu kotonaan ja juo kahvia. Hän juo kahvia usein ja istuu melkein aina. Kotona hän on harvoin. Niin harvoin, että tapaamisen sovittaminen on minuuttipeliä: Keskiviikkona opiskelun jälkeen ennen kontakti-improvisaatiota. Torstai-iltana fysioterapian ja varjoteatterin välissä.

Noora Västinen on 24-vuotias, 80 senttiä pitkä ja paljon muuta.

Naura joka päivä

Seinätarrat näkyvät sänkyyn. Naura ­joka päivä, Noora lukee ­aamulla ensimmäiseksi. Silloin kello on 6.30 ­eikä häntä naurata yhtään.

"Aamuisin olen koomassa."

Noora sammuttaa kännykän herätyksen ja painaa yöpöydällä olevaa kutsunappia. Hän asuu Helsingin Lauttasaaressa kerrostalossa, jonka kaikki asukkaat ovat opiskelijoita, osa liikuntarajoitteisia. Heitä varten talossa on ympärivuorokautinen asumispalvelu.

 

Nooran kotona ei ole kelloja eikä televisiota mutta siellä on aurinko. ”En haluaisi olla koko ajan kiinni ajassa.”

 

Joka aamu joku asumispalvelun 17 avustajasta tulee ja nostaa Nooran sängystä pyörätuoliin ja pyörätuolista vessaan ja vessasta taas pyörätuoliin. Pirtelökone on raskas, joten avustaja auttaa, kun Noora latoo pirtelökoneeseen tuore­mehua, omenaa, banaania ja mummilan tyrni­puskan tyrnejä.

"Joskus laitan smoothien sekaan ­superfoodeja, gingseng-jauhetta tai maca­juurta. Mutta nyt on niin paljon marjoja, että ne ovat superruokaa."

Taksi hakee Nooran kymmentä yli kahdeksan. Avustaja nostaa Nooran taka­penkille. Hänellä oli tapana istua edessä, kunnes eräs taksikuski kertoi, että siinä istuvat maalaiset. Noora halusi olla kaupunkilainen.

Alkumatkalla Noora katsoo kirkastuvaa taivasta ja Helsingin keskustassa ­ratikkapysäkeillä seisovia ihmisiä. Sitten hän nukahtaa vielä hetkeksi.

Murtunut ja ehjä

Maalle Noora syntyi. Tai oikeastaan koti oli aluksi Jämsän keskustassa. Nooran synnyttyä vain oli selvää, että kaksikerroksisesta rivitalosta on muutettava.

Nooran sairaus oli kaikille yllätys. Se huomattiin ehkä ensimmäiseksi kasvonpiirteistä, tai ehkä vastasyntyneen vauvan murtuneista luista. Joka tapauksessa sairaus oli vanhemmille valtava järkytys.

"Äiti ja isä olivat 24-vuotiaita. Kenties nuoruus auttoi. He eivät osanneet pelätä joka asiaa, vaan päättivät, että kaikesta selvitään."

Pari päivää syntymän jälkeen var­mistui, mikä vauvalla oli: osteogenesis imper­fecta eli synnynnäinen luustonhauraussairaus. Nooran luut olisivat ­aina hauraat eivätkä kasvaisi kunnolla. Noora ei kävelisi koskaan. Vartalon mittasuhteista tulisi omanlaiset.

"Koulun hiihtokilpailuissa en miettinyt, etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Se on osa Nooraa, vanhemmat ajattelivat.

Se on osa minua, Noora oppi ajattelemaan.

"Ei lapsuudessani ollut draamaa. Murtumia tuli kyllä kymmeniä. Joskus ­aivastus aiheutti hiusmurtuman. Mutta emme tehneet tai jättäneet tekemättä mitään sairauteni vuoksi."

Tietysti tapahtui ikäviä asioita. Väärään ­aikaan yli lentänyt lentokone sai hevo­sen pillastumaan niin, että Noora putosi ja katkaisi molemmat jalkansa. Siihen loppui ratsastus, ja se suretti yhdeksän­vuotiasta Nooraa.

Enimmäkseen elämä oli kuitenkin ihan ­tavallista. Kaverit kävivät Nooralla yö­kylässä ja Noora kokkikerhossa eikä kukaan kiusannut. Partiossa Noora oppi tähti­kuviot ja solmut niin, että osaa merimiessolmun ja paalusolmun vieläkin. Isän kanssa he kävivät pilkillä Päijänteellä.

"Joskus kun isä komensi minua kauppa­reissulla, vieras ihminen kauhistui, ­että ei sille voi sanoa noin. Isä vastasi, ­että eihän lapsi mene säännöistä rikki."

 

Liitutaulutarroissa on tärkeät sanat.

 

Silloin Västisen perhe asui jo yksitasoisessa omakotitalossa järven ran­nalla. Vesi oli Nooralle tärkeää.

"Koulun hiihtokilpailuissa istuin pakkasessa kannustamassa. En miettinyt, etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Vesi on ainoa paikka, jossa Noora käve­lee. Hienointa on, kun jaloissa ei tunnu uima-altaan sileä kaakeli vaan pistelevä hiekka.

Omegakolmosia, ole hyvä

Matka Lauttasaaresta Jollakseen kestää kolme varttia, vaikka taksi ajaa bussikaistoja. Perillä koulupäivien vakioavustaja nostaa Nooran pyörätuoliin.

Noora opiskelee Snellman-korkeakoulussa. Se on Suomen ainoa koulu, ­jossa voi opiskella steinerkoulun opettajaksi.

Aamutunneilla on kasvatuspedagogiikkaa, iltapäivällä käsillä tekemistä. Nyt menossa on kulttuurihistorian jakso. Noora muovailee savesta intialaisen miehen päätä, tekee lopuksi patsaan taakse auringonsäteet.

Nooran opinnoissa on menossa viimeinen vuosi. Hänellä on kesken lopputyö murrosikäisistä ja heidän ajattelunsa tukemisesta.

Toisinkin Noora olisi voinut valita. ­Kelan toimistossa häneltä kysyttiin, ­haluaako hän hakea vammaiseläkettä.

Noora oli 16-vuotias.

"Vastasin, että oletko tosissasi. Että jäisin peruskoulun jälkeen eläkkeelle? ­Itse olin miettinyt, menisinkö lukioon vai kauppaoppilaitokseen."

Noora meni aluksi molempiin, jatkoi sitten vain kauppaoppilaitoksessa. Toisena vuonna hän pohti, minne menisi työharjoitteluun ja keksi, että itselleen. Syntyi toiminimi Noora Västinen. Hän oli 17.

Noorasta tuli Herbalife-myyjä. Hän myi ravintolisiä ja vitamiineja, ihonhoito­tuotteita ja sampoita, pirtelöjauheita ja vihreää teetä. Pian Nooran verkostossa oli viisi hänen hankkimaansa jälleenmyyjää, sitten viisi heidän hankkimaansa ja lopulta kaikkiaan 63 myyjää.

 

Hidasta. Sitä Noora Västinen hokee itselleen ja siitä hän muistuttaa muita.

 

Noora tienasi verkostomarkkinoinnilla parhaimmillaan yli parituhatta euroa kuukaudessa. Hän pääsi koulutukseen Los Angelesiin, Dubliniin ja Barcelonaan. Valtakunnallisilla seminaaripäivillä hän oli usein kouluttajana ja puhui 500 kuulijalle. Joka kerta hän jännitti niin, että kävi oksentamassa ensin. Sitten hän rullasi lavalle kertomaan hyvinvoinnista.

Noora uskoi tuotteisiin ja ravinnon merkitykseen. Lähipiirille se oli vähän raskasta.

"Minulta lähti kaveriporukassa nauha helposti pyörimään: Muistathan kaksi litraa vettä ja puoli kiloa kasviksia ja omegakolmoset joka päivä, Noora sanoo."

"Tai sitten kysyin, mikä on sinun pro­teiinitarpeesi? Ai et tiedä? Mitataanpas! Siihen oli laskutikku. Huh."

Valitse itse

Kuusi vuotta sitten Noora valmistui merkonomiksi, oli 18-vuotias eikä pelännyt mitään.

Niinpä hän perusti hyvinvointitila ­Balanssin Jämsän keskustaan musiikkiliikkeen ja kampaamon naapuriin. Avajaisissa tarjoiltiin viherpirtelöitä ja vih­reää teetä. Liikkeen seinä, tuolit ja verhot olivat Herbalifen tunnusvärin mukaan ­limenvihreää.

Noora veti yrityksessään painonhal­lintaryhmiä. Hän toimi hyvinvointi- ja ravin­tokouluttajana, teki kehonkartoituksia, piti ihonhoitokutsuja ja suunnitteli ruokavalioita.

"Aluksi mietin, millä lihaksilla minä parikymppinen neuvoin viisikymppisiä. Sitten ymmärsin, että voin tietää ravitsemuksesta enemmän kuin he."

Vähitellen Noora oppi myös muusta. Kun hän kysyi asiakkailtaan syömisestä, nämä kertoivat yksinäisyydestä, pet­ty­myksistä ja ilon katoamisesta. Noora ­ymmärsi, ettei seitsemän eriväristä kasvista lautasella riitä.

Oli löydettävä jotakin enemmän. Hän aloitti etsimisen Googlesta.

 

Barcelonassa oli kuumaa, mutta Nooraa ja Veaa se ei haitannut.

 

”Iloa arkeen”, Noora kirjoitti tieto­koneen hakukoneeseen.

Sitten ”hyvää oloa”.

Lopuksi ”naurua ja iloa”.

Löytyi naurujooga.

Naurujoogaohjaajan koulutus kesti yhden viikonlopun.

"Pätevyys tuli vasta kokemuksen kautta, mutta heti koulutusviikonlopun jälkeen aloin buukkailla naurujoogakeikkoja."

"Kun Jämsä kävi pieneksi, muutin Helsinkiin."

Ajatus ei ole kaunis mutta tulee mieleen. On Noorakin sitä miettinyt.

Hän ei kuitenkaan usko, että on saanut töitä säälipisteiden vuoksi. Töitä on riittänyt, koska hän on ollut itse niin innostunut ja ­innostus on tarttunut.

"Mutta on minua myös aina kuunneltu. Kun on tarpeeksi pieni, ei huku massaan."

Syksyllä 2009 Noora perusti Jämsään nauruklubin. Joka tiistai kaupungin liikuntatiloihin kokoontui eri-ikäisiä jämsäläisiä nauramaan Nooran kanssa.

Samaan aikaan hän julkaisi omakustanteena kaksi lastenkirjaa. Miksi kirjoittaisi vain pöytälaatikkoon?

"Koulutin muita toteuttamaan haaveitaan ja toteutin omiani. Kun Jämsä ­kävi pieneksi, muutin Helsinkiin."

Helsingissä Noora opiskeli elämän­taidonvalmentajaksi. Valmennus jatkoi ­sitä, minkä Noora oli 12-vuotiaana kesäleirin jälkeen ymmärtänyt.

"Älä valita, ala valita. Ellet voi muuttaa tilannetta, muuta asennetta. Se on minusta ihan mieletön viisaus."

 

Noora ja Vea kirjoittivat matkapäiväkirjaa maatilalla Saksan Freiburgissa.

 

Elämä liikennemerkkinä

Nykyisin Nooran väri on keltainen. ­Kotona keltaisia ovat lipasto, jalkalamppu ja pastakattila. Hetken Noora ajatteli ­rajan menevän keltaisessa repussa.

"Sanoin iskälle, että tekisi mieli ostaa keltainen reppu, mutta onkohan se vähän liikaa liikennemerkki. Iskä kuittasi, että niin kuin et muuten olisi."

Tänään lauantaina ei ole kiire opiskelemaan. Noora pukee keltaisen hameen, ja ystävä Vea Vainio nostaa hänet soh­valle. Kahvin jälkeen lähdetään ulos.

Noora ja Vea ovat interreilanneet pitkin Eurooppaa. Pariisissa he myöhästyivät yöjunasta, Portugalissa Noora nukkui  asuntoauton hattuhyllyllä. Kaikesta selvittiin.

Viime aikoina Noora ja Vea ovat matkustaneet Suomessa, pysäyttäneet ihmisiä ja pyytäneet maalaamaan sitä, mitä aisteista mieleen tulee. Helsinkiläiset ovat maalanneet tuntoaistia, oululaiset näköä, vaasalaiset hajua ja turkulaiset makua.

"Keksimme proggiksen huvik­semme. Kun keräämme tamperelaisten maalaukset kuulosta, ehkä niistä tulee näyttely."

Lauttasaaressa tuulee niin kuin vain meren lähellä voi. Liikennevaloissa odottaessa Noora kuulee, mitä lapset kysyvät.

Kysymys on tuttu.

Noora yrittää aina ­ehtiä vastata siihen ennen lasten vanhempia.

"Yleensä sanon, että kuljen tällaisella pyörätuolilla, koska en pysty kävelemään ja nämä pyörät ovat kuin jalat. Vanhempien vakiovastaus lapsilleen on, että puhu­taan autossa. Tai että ei saa katsoa tai ei saa kysyä. Totta kai saa."

Noora toivoo vielä joskus saavansa oman perheen. Hän ei mieti, voiko saada lapsia. Hän ajattelee, että miksei voisi.

 

Noora ja Vea Nooran kotikaduilla Lauttasaaressa. ”Kunhan valmistun opettajaksi, voin mennä minne vain. Olisi kiva asua vähän aikaa ulkomailla.”

 

Luustonhauraus saattaa periytyä tai olla periytymättä, Nooralle sillä ei ole ­väliä.

"Vauvashoppailua en ymmärrä. ­Jokaisella elämällä on yhtä suuri arvo ja tarkoitus. Ehkä minusta on tullut aika vahva tyyppi juuri sairauden vuoksi."

Melkein joka päivä Noora myös nauraa, kunhan aamusta selviää. Jos hän ei parina päivänä naura, hän valitsee toisin: laittaa kellon soimaan jo 6.25 ja pitää naurukuurin.

Aluksi se tuntuu hölmöltä. Nousta ­aamulla ylös tavallista aiemmin nauramaan. Sanoa väsyneelle peilikuvalleen väkinäisesti hah hah, monta minuuttia.

"Fake it until you make it. Teesken­tele, kunnes naurat oikeasti. Keho ei tiedä onko nauru aitoa. Hyvänolonhormonit lähtevät liikkeelle joka tapauksessa."

Parin aamun jälkeen helpottaa aina.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2014.

Lue lisää hyvästä mielestä:

Viisi tapaa nauraa enemmän

Kokeile nauramista! Voit entistä paremmin

 

miikula

80 senttiä pitkä Noora Västinen: "Kun on tarpeeksi pieni, ei huku massaan"

Olipas ihana juttu! Itse asiassa olen yksi niistä äideistä joka meni lukkoon kun viisivuotias poikani näki Nooran ja oli tietysti heti täynnä kysymyksiä. Noora hoiti tilanteen hienosti. Mietin vain itse sitä miten rasittavaa täytyy olla kun on jaksettava aina selittää ulkopuolisille vaikka kesken kaverin kanssa kahvittelun. Minut on kasvatettu siten, että muita ihmisiä ei saa vaivata ja poikani tungettelevuus vaivaannutti. Tähän kohtaamiseen on palattu nyt melkein seitsenvuotiaan pojan kanssa...
Lue kommentti

Tänään päästään jälleen nauttimaan mykistävistä esityksistä Vain elämää -ohjelmassa. Toni Wirtanen paljasti KK:lle kotinsa lempipaikan – ja mitä kamalaa siellä kerran tapahtui.

Toni Wirtasen lempipaikka kotona on ehdottomasti autotalli. Se on paikka, jonne hän vetäytyy näpertämään käsillään.

Vaikka kotoa löytyisi muutakin puuhasteltavaa, Toni mielellään viettää aikaansa autotallissa.

"Kutsun autotalliani mancaveksi eli miesluolaksi. Olen pitkään harrastanut radio-ohjattavien lentokoneiden rakentamista", Toni kertoo.

Toni arvelee, että lentokoneiden rakentelua olisi ehkä pitänyt tehdä kymmenvuotiaana.

"Mutta kun se ei silloin ollut mahdollista, otan nyt lapsuuttani takaisin."

Puhdas autotalli aiheutti parisuhdekriisin

Toni tietää tarkalleen, mihin jokainen tavara autotallissa kuuluu.

Kerran hänen tyttöystävänsä erehtyi siivoamaan autotallissa Tonin ollessa keikkamatkalla.

"Ensimmäinen parisuhdekriisimme alkoi siitä. Olin juuri tullut keikalta takaisin, ja palatessani tyttöystävä kertoi iloisesti siivonneensa autotallin."

Tyttöystävä esitteli laatikoita, joihin hän oli järjestänyt autotallin ruuvit, pienet omaansa ja suuret omaansa. 

"Valitettavasti hän ei tiennyt, että olin juuri purkanut autotallissa yhden lentokoneen moottoreineen ja asetellut ruuvit purkujärjestyksessä. Järkytyin siinä hetkessä niin paljon, etten pystynyt edes sanomaan mitään!" Toni muistelee vanhaa sattumusta. 

Vain elämää Nelosella tänään 22.9. kello 20. Tänään vietetään Sannin päivää.

Jos miestä väsyttää, vaimo ja vaari pitävät huolen siitä, ettei työmaalla lorvailla, kirjoittaa Kai Lehtinen.

Rakennusprojekti on alkanut. Verstaamme paloi tammikuussa, ja koko kevät on mennyt rakennuslupa-asioissa. Toukokuussa pääsimme vihdoin töihin.

Kaksikerroksisesta rakennuksesta kertyy uskomaton määrä palojätettä. Raunioista löytyi vain joitakin pieniä muistoksi säästettäviä asioita, kuten hevosen kuolaimet, palaneita kolikoita ja kärventynyt painonnostotanko. Enimmäkseen keräsimme tuhkaa, metalliromua ja palaneita puun kappaleita.

Japanilaisen ammattijärjestäjän Marie Kondon oppaiden mukaan turhasta roinasta vapautuminen tuo energiaa, joka parantaa elämänlaatua.

"Sitä energiaa, minkä tavaroista vapautumisen pitäisi tuoda, olen vielä odotellut."

Kaiken A ja O on taito järjestää koti kerralla. Ei kuulemma pidä jahkailla, vaan tehdä muutos nopeasti. Jos on ripeä, yhdessä päivässä saa paljon aikaan.

Väittäisin, että paljon saa aikaiseksi jo parissa tunnissa. Siinä ajassa saattaa päästä eroon esimerkiksi kaikista talon miesväen tavaroista ihan lopullisesti.

SITÄ ENERGIAA, minkä tavaroista vapautumisen pitäisi tuoda, olen vielä odotellut. Ennemminkin tuntuu, että raunioitten katsominen vei pitkän aikaa loputkin voimavaroista.

Onneksi vaari toimi rakennusprojektissa epävirallisena päällysmiehenä. Kun katsoo hänen vauhtiaan, on pakko vain pyyhkiä hikeä hihaan ja lisätä tahtia.

Vaari kärrää muurareille betonia kottikärryillä, kantaa tiiliä ja lautoja tai kaivaa lapiolla salaojaa kovaan savimaahan. Nuorisokin vain haaveilee tauoista, kun ei kehtaa jäädä kakkoseksi.

"On opittava luottamaan ja päästämään irti. Muustakin kuin verstaan tavaroista."

Töihin vaari tulee käytyään aamulla ensin lenkillä. Ei tarvitse kaukaa hakea syytä siihen, mistä nainen, joka meillä asuu, on saanut valtavan energiansa, jonka hän kohdistaa elinikäiseen rakennusprojektiinsa eli minuun.

Muutokset kuuluvat elämään, ja ne on yleensä vain hyväksyttävä. Suunnittelemattomat ja äkilliset muutokset voi olla vaikeinta hyväksyä, varsinkin jos niitä ei ole toivottu.

Epävarmuus voi ahdistaa. Silloin pitää vain luottaa, että asiat järjestyvät niin kuin ne yleensä tuppaavat tehdä.

"Parisuhdetta rakennusprojekti koettelee aina. Jos rojahdan rättiväsyneenä sohvalle, niin heti kysytään, että loppuivatko työt."

TÄSTÄ ON esimerkkinä tyttären muutto Amerikkaan. Asiaan on ollut pakko sopeutua.

Onneksi on olemassa kaiken maailman skypejä ja whatsappeja, joilla yhteydenpito käy näppärästi. Hämmästyttävää se silti aina on, kun tietokone isketään keittiön pöydälle ja tytär puhuu niitä näitä tavallaan ihan lähellä ja kuitenkin fyysisesti kaukana toisella puolella maapalloa.

On opittava luottamaan ja päästämään irti. Muustakin kuin verstaan tavaroista.

Parisuhdetta rakennusprojekti koettelee aina. Jos rojahdan rättiväsyneenä sohvalle, niin heti kysytään, että loppuivatko työt. Eiväthän ne mihinkään loppuneet, mutta mies loppuu, jos ei saa välillä levätä.

TÄYTYY MYÖNTÄÄ, että ihan helpolla ei ole päässyt se nainenkaan, joka heiluttelee heti imurin letkua sohvan alla, kun yritän ottaa päiväunet.

Muutoksia on nimittäin hoitoalallakin sitä tahtia, että hirvittää. YT-neuvotteluja käydään ja ihmisiä irtisanotaan. Epävarmuus työpaikasta vie välillä yöunet. Muutosta on tulossa, mutta tarkkaan ei tiedetä, millaista.

Tarvittaessa voin toimia suosittelijana, mikäli työt loppuvat: "Tarjolla on tehokas ja työtä pelkäämätön sairaanhoitaja. Osaa panna asiat ja miehet järjestykseen ja on takuulla luotettava. Ja aina oikeassa. Mielellään kolmeen vuoroon päivittäin. Omaa pitkän kokemuksen haastavasta omaishoidettavasta. Kestävää laatua ja huumorintajuinen." 

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 13/2017.