Keikan väliajalla Anne tarkistaa, että Jarilla on kaikki hyvin. "Osaan tulkita jo kulmakarvan asennosta, milloin Jari haluaa olla yksin."

Ilman Anne Niemistä ja Peppe Puttaata Jari Sillanpää olisi pulassa. Tehokaksikko huolehtii, että Jarilla on hyvä mieli, rahaa tilillä ja piimää jääkaapissa.

Kaksi ihmistä tietää laulajatähti Jari Sillanpäästä kaiken. He ovat Jarin assistentit Anne Nieminen, 52, ja Peppe Puttaa, 63.

Anne ja Peppe tietävät, että Jari syö halkaistuista leivistä vain päälliosan. Syytä he eivät ole tulleet kysyneeksi. Niin vain on ollut niin kauan kuin he ovat hänelle leipiä voidelleet.

He tietävät, ettei Jarin leivän päälle saa laittaa kasviksia eikä kinkkua. Juustoa pitää olla niin paljon, että leipä peittyy. Tosin ei mitä tahansa juustoa, vaan herrgårdsostia eli kartanojuustoa, jota assistentit luonnehtivat ”aika väkeväksi ja kermaiseksi”.

”Jarilla on absoluuttinen makuaisti. Hän saattaa sanoa: Anne, tää maito on ollut jääkaapissa omenan vieressä! Hän maistaa sen”, Anne sanoo ja pyöräyttää silmiään.

Jarin suosikki on tällä hetkellä ranskanleipä. Sitä edelsi ruisleipäkausi.

Lempijuoma on aina sama: piimä.

Peppe (oik.) pyyhkäisee Annen suupielestä pullanmurut. "Olemme hoivaajatyyppejä. Ei mahda mitään."
Peppe (oik.) pyyhkäisee Annen suupielestä pullanmurut. "Olemme hoivaajatyyppejä. Ei mahda mitään."

Anne ja Peppe tietävät pomostaan kaiken, turhan ja tärkeän, hyvän ja huonon, sen minkä voi tietää toisesta vain, kun elää tarpeeksi kauan hänen vieressään.

20 vuotta he ovat opetelleet ymmärtämään Jari Sillanpäätä. Nyt he osaavat pitää hänestä huolta.

”Meidän tehtävämme on tehdä Jarin elämä helpoksi”, Peppe kiteyttää.

Onks mulla varaa?

”Käyks nää kinkkuleivät?” Anne kysyy kuvaajalta.

”Mietittiin kato Peppen kanssa, että Helsingin seudulta voi tulla jotain pimpparullia, jotka ei syö lihaa.”

Ollaan Vehmaalla, Peppen kotitalossa.

Kinkkukysymys on näissä peltomaisemissa olennainen, sillä Peppe on tehnyt elämäntyönsä sikatilan emäntänä. Tänä syksynä hän on jäänyt eläkkeelle, ja tilan on ottanut hoitaakseen Peppen ja Kari-puolison poika Arne, 31.

Peppe on se, jolle Jari soittaa saadessaan idean.

Viime aikoina Peppe on vähentänyt myös töitään Jarin assistenttina. Lonkat ovat alkaneet reistailla, öiset ajomatkat painaa, syntyipä keväällä ensimmäinen lapsenlapsikin, pieni Emil.

Siksi Peppe ei enää kierrä Jarin ja Annen mukana keikoilla, vaan hoitelee Jarin raha-asioita ja faniklubia kotonaan. Peppe on se, jolle Jari soittaa saadessaan uuden investointi-idean.

Kotonaan Peppe hoitaa Jarin raha-asioita. "Olen aina huolissani kaikesta. Anne ei hätkähdä mistään."
Kotonaan Peppe hoitaa Jarin raha-asioita. "Olen aina huolissani kaikesta. Anne ei hätkähdä mistään."

Peppe (oik.) on Emil-vauvan isoäiti. Anne hyppyyttää.
Peppe (oik.) on Emil-vauvan isoäiti. Anne hyppyyttää.

”Jari kysyy: Peppe, onks mulla tähän varaa? Minä vastaan, että javisst, jos unohdat ne neljä muuta ideaasi.”

Annen vastuulla on huolehtia, että Jari on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

”Jari kysyy: Anne, mitä mulla on huomenna? Sitten kerron.”

Anne on organisaattori, joka hallitsee Jarin aikatauluja matemaattisen tarkasti. Hän sopii Jarin haastattelut ja toimii tämän keikkakuskina. Tavallisena keikkaviikonloppuna Anne ajaa 1 500–2 000 kilometriä. Hän rakastaa ajamista, vaikka ei osaa peruuttaa, eikä päästä muita rattiin edes pyydettäessä.

”Minun on saatava istua ratin takana itse. Kaikissa autoissa. Muuten minulle tulee levoton olo.”

Fani 93 ja fani 1005

Kaikki alkoi Jarin äänestä. Anne kuuli sen ensimmäisen kerran tammikuussa 1996 Tampereen Anttilan lavalla. Sillä sekunnilla kun nuori tangokuningas avasi suunsa, Annesta tuli fani.

”Se ääni. Se oli ihan käsittämätön.”

Nimikirjoitusta jonottaessaan Anne huomasi, että Jarin silmät olivat punaiset. Syynä oli krapula edellisen illan kultalevyjuhlista. Anne kaivoi käsilaukustaan päänsärkylääkkeen ja ojensi sen Jarille. Jari kiitti. Niin alkoi hoivasuhde.

"Mitään sellaista en ollut ennen kokenut."

Samana vuonna Jaria kuuli ensimmäistä kertaa myös Peppe. Hän muistaa yhä istumapaikan, jolla Seinäjoen teatterissa istui, kun Jari alkoi laulaa.

”Se ääni ja läsnäolo. Mitään sellaista en ollut ennen kokenut.”

Annesta tuli faniklubin jäsen numero 93, Peppestä numero 1 005.

Toisiinsa naiset tutustuivat seuraavana vuonna fanimatkalla Lontoossa. Kummastakin oli tullut superfani, jonka harrastuksena oli kiertää ympäri Suomea Jarin keikoilla. Anne ja Peppe ystävystyivät. He saattoivat käydä katsomassa saman konsertin kaksitoista kertaa.

Joistakin tuttavista fanitus oli kummallista. Peppen aviomiehen, maanviljelijä Kari Puttaan mielestä ei. Jahtasihan hänkin hirviä.

”Kari ymmärsi minua. Ihan samalla tavalla hänkin tohkeili kavereittensa kanssa, että tuolta se hirvi tuli ja tuonne se meni”, Peppe sanoo.

”Samat saakelin hirvet siellä on metsässä, ja silti se on joka kerta eri kokemus. Aina se on sama Jarikin ja silti aina eri konsertti."

Vuosien mittaan Jari alkoi tunnistaa Annen ja Peppen kasvot. Hän näki ne jokaisella keikallaan, aina eturivissä.

Keikkojen jälkeen kolmikolla oli tapana jutella. Joskus käytiin grillillä.

Kun Anne ja Peppe vilahtivat Jarin 40-vuotissynttäreillä kuvatussa televisiopätkässä, fanien keskustelupalstalla alkoi sinkoilla katkeria viestejä.

”Siellä ihmeteltiin, että tuollaiset läskit! Eikö se Jari yhtään edustavamman näköisiä löytänyt!” Peppe sanoo.

”Jarille ei ystävyydessä merkitse, oletko kaunis, ruma, köyhä vai rikas.”

Peppe pelkää lööppejä

Anne ja Peppe. Nämä kaksi ovat yhtä, eikä toisesta voi puhua ilman toista. Muusikkopiireissä heidät tunnetaan yksikkönä, Annena-ja-Peppenä. Aina silloin tällöin joku havahtuu kysymään: onko teillä sukunimiä ollenkaan?

"Me ollaan kuin Madonna ja Rihanna."

”Vastaamme, että ei. Me ollaan kuin Madonna ja Rihanna.”

Yhteinen assistentin-ura alkoi syksyllä 2009, kun Peppen puhelin soi.

”Nu har Lilja slutat”, Jari sanoi.

Jarin manageri Lilja oli ilmoittanut jäävänsä vuorotteluvapaalle. Peppe ja Jari olivat hiljaa. Sitten Jari sanoi,että eiköhän me tästä kolmistaan selvitä. Hän palkkasi naiset saman tien assistenteikseen.

Ensimmäinen kevät oli kamala. Anne ja Peppe lojuivat Annen sängyllä ja suunnittelivat Jarin kevätkiertuetta. Peppen kädessä oli Suomen kartta, johon hän ruksi mahdollisia konserttipaikkoja: Kajaani, Iisalmi, Varkaus...

Naiset katsoivat toisiaan. Oikeasti, me kaksi tässä yöpaidoissamme. Mekö suunnittelisimme Siltsun kiertueen?

”Tajusin, että ei jumankaut, minä olen sairaanhoitaja ja Peppe sikatilan emäntä. Ei meistä ole tähän”, Anne sanoo.

Silloin tuttu manageri Olli Peuhu rohkaisi: Kyllä te pärjäätte, teillähän on täydellinen koulutus. Jos osaatte hoitaa lapsia ja sikoja, osaatte hoitaa myös muusikoita.

Anne ja Peppe päättivät yrittää.

Ilman Annea Peppe olisi hypännyt sikalansa paskasäiliöön.

He ottivat selvää, miten varataan konserttisali (otetaan puhelin ja soitetaan). He selvittivät, montako mainosta konsertista kannattaa julkaista paikallislehdessä (kolme riittää, neljäs on turha). He tekivät virheitä: varasivat liian pieniä saleja ja järjestivät konsertin pikkukaupunkiin, jossa oli talviloma.

Öisin Peppe ei saanut unta. Hänen mielessään pyörivät iltapäivälehtien tulevat lööpit: Sillanpään alamäki alkoi! Anne ja Peppe tuhosivat Jarin!

”Olin tulossa hulluksi. Anne hoki, että et varmana tule ja kyllä me pärjätään, vaikka ei osata yhtään mitään.”

Yhden huonosti nukutun yön jälkeen Peppe jäi tuijottamaan sikalansa paskasäiliötä ja ajatteli: tuonne kun hyppäisin, ei tarttis enää hermoilla.

Se oli Karille liikaa. Hän pysäytti Peppen sikalan ovelle ja ilmoitti, että jos Peppe ei alkaisi järkiintyä, hän lähettäisi tämän Amerikkaan.

”Kari kai arveli, että Amerikassa en näkisi niitä lööppejä.”

Kiertue onnistui. Lööppejä ei tullut.

Anne nousee keikka-auton rattiin.
Anne nousee keikka-auton rattiin.

Jari saa kiukutella

Elokuu 2016, sunnuntai, kello 18.59. Konsertti Haminassa alkaa minuutin päästä, mutta Jari Sillanpäätä ei näy.

Tasan seitsemältä parkkipaikalle kurvaa matkailuauto. Ratin takana on Anne. Jari astuu ulos. Hän haluaa keskittyä. Anne tietää sen eikä häiritse.

Näin alkaa jokainen keikka: viime tipassa. Se on Jarin toive. Hän muuttuu levottomaksi, jos joutuu hengaamaan keikkapaikalla minuuttiakaan liian aikaisin.

Jari nousee lavalle noin sata kertaa vuodessa. Joka kerran lavan vieressä seisoo Anne. Hänen tehtävänään on huolehtia, että Jarilla on kaikki hyvin.

Anne tarkkailee Jarin ilmeitä ja yrittää tulkita, mikä painaa: Janottaako, tuonko vesipullon? Häiritseekö eturivin fanin videokuvaaminen, käynkö huomauttamassa?

Samalla Anne pyörittää prompteria. Sen kuvaruudulta Jari näkee laulujen sanat siltä varalta, että sattuu unohtamaan ne.

Tällä kertaa Jari unohtaa. Hän alkaa takellella ja vilkaisee huolestuneena prompteriin, mutta se ei pyöri, sillä Anne ei pyöritä sitä. Hän lähettelee tekstiviestejä Peppelle.

Jari luo lavalta kireitä katseita. Anne ei huomaa.

Jokaiselta keikalta Anne lähettää Peppelle liudan tekstiviestejä. Esimerkiksi tällaisia:

Jari just lavalle. Katsomo täynnä.

Aloitusbiisinä Ihmisiä suviyössä.

Bändi tänään ihanannäköinen, punaiset kravatit.

Bohemian Rhapsodyn jälkeen yleisöltä kolmen minuutin aplodit seisaallaan.

Usein hän lähettää myös videonpätkän. Siten Peppe pääsee paremmin tunnelmaan.

”Lähetän täyden raportin keikan joka sekunnista”, Anne sanoo.

”Peppelle kerron kaiken. Jari tietää ja ymmärtää sen."

Peppelle Anne raportoi myös Jarin mielialat, hyvät ja huonot tuulet.

”Kiertueilla minä olen Jaria lähimpänä. Totta kai hän saa kiukutella minulle. Kärsivällisyyteni on loputon, olenhan sairaanhoitaja.”

Takaisin Anne ärähtää harvoin, mutta kun ärähtää, ilma puhdistuu.

”Kerran lauoin Jarille pari valittua sanaa, ja hän veti sen jälkeen ihan huikean keikan.”

Anne asuu yksin. Höyrynsä hän purkaa Peppelle. Peppe taas vuodattaa murheensa Karille. Kari on ainut, joka ei kinaa kenenkään kanssa. Jos Peppe haastaa riitaa, Kari lähtee pellolle.

Anne ja Peppe soittelevat toisilleen vähintään neljä kertaa päivässä. Telkkariakin he katsovat yhdessä.

Kun Peppe analysoi Tähdet tähdet -ohjelmaa Annen kanssa puhelimitse, Kari katsoo samaa ohjelmaa yksin toisesta telkkarista. Kun Peppe ja Kari lähtevät lomamatkalle, Anne tulee aina mukaan.

”Oudolta tuntuisi jos ei tulisi”, Kari sanoo.

Anne uskoo aina, että asioilla on tapana järjestyä. Peppe on empaattinen murehtija, jonka motto kuuluu: Jos jokin voi mennä persiilleen, se menee.

Kun asenteet yhdistää, syntyy ystävyys, joka kannattelee kumpaakin.

”Jos Peppeä ei olisi, olisin jo ajat sitten hypännyt benjihypyn ilman narua”, Anne sanoo.

”Ilman Annea olisin siellä paskasäiliössä”, Peppe sanoo.

Keikalta syöpäosastolle

Kerran kun Anne ajeli keikkakuskina, Peppe lähetti hänen kännykkäänsä kuvan. Kuvassa Peppen lapsenlapsi Emil-vauva nukkui autossa.

Hetken päästä Anne vilkaisi auton taustapeiliin ja näki jotain yhtä suloista: Jarin ja tämän miesystävän Siimin nukkumassa takapenkillä päät vastakkain, käsi kädessä.

”Otin Peppelle kuvan ja kirjoitin: Kato, minunkin vauvat nukkuu.”

Anne hoivaa, halusi Jari tai ei. Anne asuu Lempäälässä, mutta siivoaa Helsingissä käydessään Jarin kämpän, laittaa astiat tiskikoneeseen, vie roskat, pesee pyykit, kokkaa ja käy ostamassa jääkaappiin piimää.

Ei hänen tarvitsisi, hoitaisi Jari hommat itsekin. Annen kädet vain alkavat siivota itsestään. Ne alkavat pyyhkiä pöytiä ja loihtia täydellisiä juustoleipiä,  eikä hän mahda niille mitään. Kyläillessään hän siivoaa Peppenkin keittiön. Ainut, jota Anne ei hoida, on Anne.

”Näkisittepä kämppäni! Täys kaaos. Eikä häiritse minua yhtään.”

Anne kutsuu itseään ikisinkuksi. Hänellä on kuulemma tarpeeksi näissäkin ihmissuhteissa, eikä hän halua lapsia. Paitsi hoivata tietenkin. Aina, kun on keikkatauko, Anne työskentelee sairaanhoitajana lasten syöpäosastolla Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Samalla osastolla hän on on ollut töissä 26 vuotta.

Anne valitsi ammattinsa 16-vuotiaana, kun pikkuveli Pasi sairastui leukemiaan. Kuukausia Anne istui 3-vuotiaan Pasin vieressä. Tunnelma Tampereen keskussairaalan käytävillä oli hänestä erityinen. Intensiivinen. Sen selvemmin hän ei osaa asiaa selittää.

Kun Pasi parani, Anne päätti, että isona hänestä tulee lasten syöpäosaston sairaanhoitaja.

"Se oli ainut vaihtoehtoni."

Anne ei halua luopua kummastakaan ammatistaan. Mieluummin hän paiskii kuukauden töitä ilman vapaapäivää.

Kolme tuntia puhumatta

Vuosia Jari jakoi nimikirjoituksia. Jokaisen keikan jälkeen hän istui kaksi tuntia kirjoittamassa nimeään ja juttelemassa faniensa kanssa. Vuonna 2003 hän lopetti nimmarijonot. Anne ja Peppe ymmärtävät, miksi.

Moni hakee Jarilta lohtua, jopa parannusta. Ihmisillä on tarve vuodattaa hänelle polvileikkauksensa ja sydänsurunsa, ja hän kuuntelee.

"Mutta ei yksi ihminen voi ottaa vastaan kymmenentuhannen ihmisen paskoja. Ei niin pysy terveenä", Anne sanoo.

Peppen mielestä karisma on myös rasite. Kun Jari laulaa, jokainen kuvittelee: oih, hän laulaa suoraan minulle. Siitä seuraa omituisia ylitulkintoja.

Joku kysyy: Jari, miksi katsoit minua keikalla niin pahasti? Toinen kirjoittaa: Jari, kun katsoit minua sillä tavalla jännästi lavalta, tiesin kyllä, mitä ihanaa yritit minulle viestittää.

Joskus Anne ja Peppe ihmettelevät, miksi juuri he päätyivät Jarin uskotuiksi.

"Vieläkin tulee sellaisia hetkiä, että herranjumala, toi on Jari Sillanpää ja se haluaa olla meidän kanssa. Miksi? Mehän ollaan ihan tavallisia!"

Ehkä juuri siksi. Ehkä Jari tuntee olonsa kotoisaksi, koska saa puhua Peppen kanssa äidinkieltään ruotsia. Tai ehkä kyse on siitä, että Annen ja Peppen kanssa Jari voi hengähtää. Olla vain.

"Meidän kyydissä Jari voi olla kolmituntisen ajomatkan puhumatta, eikä hiljaisuus tunnu meistä yhtään vaivaannuttavalta. Hän tietää, ettei meitä tarvitse viihdyttää", Anne sanoo.

Ihmiselle, joka viihdyttää työkseen, se voi olla helpotus.

Arvonimi: tytöt

Jari kutsuu Annea ja Peppeä tytöikseen. Se on arvonimi. Ilman tyttöjään hän ei pärjäisi.

Tyttöjensä kanssa Jari haluaa viettää myös vapaa-aikaansa. Yhdessä on lomailtu muun muassa Yhdysvalloissa, Thaimaassa ja Brasiliassa. Mukaan tulee aina myös Kari.

Jari on Annen ja Peppen silmissä yhä tähti.

"Ulkomaillakin Jari kääntää tuntemattomien katseet. Karisma näkyy kävelytyylistä, ryhdistä, joustavista askelista", Peppe sanoo.
Lomilla Jari on se, joka ehdottaa, mitä tehdään. Annelle ja Peppelle se sopii.

"Meille käy kaikki! Justin Timberlaken konserttikin Jenkeissä oli Jarin idea. Siellä nukahdimme Karin kanssa seisaalleen", Peppe sanoo.

Eniten Peppe ja Anne ihailevat Jarin kykyä innostua. Kun hän innostui tuulimyllyn rakentamisesta, hän selvitti kaiken megawateista hyötysuhteisiin.

"Sitten kiersin hänen kanssaan Euroopassa tuulivoimamessuilla", Peppe sanoo.

"Me kaksi olemme yhtä. Jos toinen lopettaisi nämä hommat, toinen olisi lirissä", Anne ja Peppe sanovat.
"Me kaksi olemme yhtä. Jos toinen lopettaisi nämä hommat, toinen olisi lirissä", Anne ja Peppe sanovat.

Kun Jarin äiti kuoli, Anne ja Peppe kutsuttiin hautajaisiin. Kun Jari osti uuden asunnon, hän esitteli Annelle, että tuossa on sitten sinun huoneesi. Joka kerta Helsingissä käydessään Anne yöpyy Jarin luona. Kun Anne täytti 50, Jari tarjosi hänen läheisilleen yllätysillallisen Näsinneulassa.

"Silloin tuli itku", Anne sanoo.

Joskus Anne ja Peppe ovat mukana suunnittelupalavereissa. Kerran palaverissa kerrottiin, että Jarin uuden kappaleen nimeksi oli tulossa Elämän kevät.

"Kysyin Warnerin kolmikymppiseltä Pequlta, tietääkö hän, mitä 'voi elämän kevät' tarkoittaa. Ei Pequ tiennyt. Hän oli niin nuori. Kerroin, että minun ja Annen ikäiset naiset huokaavat niin, kun meillä on asiat ihan päin honkia", Peppe sanoo.

Laulun nimi vaihdettiin. Siitä tuli Malagaan.

On assistentin työssä huonokin puoli. Se, etteivät Anne ja Peppe pysty enää istahtamaan keikoilla muun yleisön joukkoon, nauttimaan vain.

"Miettisin kuitenkin, onkohan Jarilla nälkä tai jano", Anne sanoo.

"Mutta onhan tämä ihan mieletöntä. Saada nyt olla osa Jarin elämää, osa kaikkea tätä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2016.

 

Anne Nieminen
52-vuotias Anne työskentelee laulaja Jari Sillanpään assistenttina sekä sairaanhoitajana lasten syöpäosastollaTampereen yliopistollisessa sairaalassa.
Asuu yksin Lempäälässä.

Peppe Puttaa
63-vuotias entinen sikatilan emäntä jakaa assistentin työt Annen kanssa. Peppe asuu Vehmaalla miehensä Karin kanssa.

Näyttelijä Maria Ylipään voimalause:

Sarjassa tutut ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

"Virheitä ei lasketa.

Kuulin lauseen kollegalta, ja minusta se pätee hyvin luovaan työhön ja elämään yleensä. Se on armollinen ajatus.

Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että kaikessa pitäisi aina onnistua. Se johtaa siihen, että samaa alkaa odottaa myös toisilta. Kun oppii suhtautumaan omiin virheisiinsä armollisesti, on helpompaa olla armollinen muitakin kohtaan.

Luovassa työssä moka lahja. Se voi viedä poluille, jonne ei tietoisesti löytäisi. Siitä muistutan itseäni, jos jokin asia elämässä tai esityksessä menee huonosti. Virhe saa helposti turhan ison painoarvon omassa mielessä, vaikka yleensä yleisö ei edes huomaa koko juttua.

Virhe ravistelee ja tuo tähän hetkeen. Meidät näyttelijät se saa olemaan lavalla hereillä ja aistit valppaina. Lupa virheisiin antaa vapautta tekemiseen, itselle ja muille."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 8/2017.

Teininä pojat haukkuivat Eveliina Talvitietä millitissiksi. Siitä ulkonäön kommentointi alkoi, eikä se ole vieläkään loppunut. Feminismi on Eveliinan reitti vapauteen.
Sitä hän suosittelee muillekin.

Isoäidillä oli tapana silittää lapsenlapsensa poskea ja kysyä: tuletkos pyörän tarakalle kyytiin?

Äiti otti syliin. Hän ei usein kehunut, mutta toisteli Eveliinalle: kyllä sinä elämässä pärjäät.

Isä ei ottanut syliin, mutta halasi lujaa. Isän suurin kehu oli: sinä olet erittäin fiksu.

Eveliina Talvitie muistaa isoäidin, äidin ja isän kauniit sanat. Hän muistaa myös monta vähättelevää ja loukkaavaa lausetta, jotka on elämänsä aikana saanut kuulla.

Lauseet saivat hänet haaveilemaan tasa-arvoisesta maailmasta, jossa kukaan ei arvioi, alista tai lokeroi ketään sukupuolen mukaan. Kukaan ei huuda rakennustyömaalta minihameiselle tytölle, että hyvä perse. Samasta työstä maksetaan sama palkka. Nainen voi leipoa pullia koulun myyjäisiin tai olla leipomatta. Mies voi leipoa pullia koulun myyjäisiin tai olla leipomatta.

"Feminismi on vapautta olla niin monimutkainen kuin haluan."

"Feminismi on minulle reitti vapaampaan tilaan. Se on vapautta olla juuri niin monimutkainen kuin haluan."

Tullakseen feministiksi Eveliinan piti kasvaa aikuiseksi. Jotta maailma muuttuisi edes vähän, hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan.

"Se kertoo ikääntymistarinani tytöstä riivinraudaksi."

Inhottavat hölskyrinnat

Tanssinopettaja ennen esitystä: "Jos jollakulla on liian isot rinnat, ne täytyy litistää. Näyttää karmealta, kun ne hölskyvät!"

Eveliina on kaksitoistavuotias ja iloinen, ettei ole se tyttö, joka lähtee etsimään pukuhuoneesta teippiä tai sideharsoa.

Hän on millitissi. Millitissin rinnat ovat millimetrin kokoiset. Määritelmän on keksinyt samassa lähiössä asuva poika. Kun poika huutaa sanan pihalla perään, pojan kaverit nauravat.

On parempi olla millitissi kuin hölskytissi. Mieluiten Eveliina olisi ajattelematta rintoja lainkaan, mutta ulkonäöstä puhutaan jatkuvasti. Aina joku vertaa, arvostelee ja kommentoi.

"Meitä mittailtiin kisassa, joihin meidät oli lupaa kysymättä ilmoitettu."

"Tuntui, että minua ja muita tyttöjä mittailtiin kisassa, johon meidät oli lupaa kysymättä ilmoitettu ja jossa yleisöä oli miellytettävä. Catwalkille oli noustava silloinkin, kun halusi olla katseilta piilossa."

Huomio ahdistaa ja hivelee kutkuttavasti, samaan aikaan.

Tanssitunnin jälkeen Eveliina polkee pyörällä kotiin ja kävelee portaat neljänteen kerrokseen. Ollaan Porissa, Musan lähiössä vuonna 1982.

Äiti on taas iltavuorossa, perushoitajana sairaalassa. Vanhemmat ovat eronneet viisi vuotta aikaisemmin, ja Eveliina on ainoa lapsi. Edessä on monta tuntia yksin hiljaisessa kodissa.

Eveliina makaa vatsallaan eteisen lattialla ja lukee vuorotellen Dostojevskia ja Angelika-kirjoja: Angelika ja sulttaani, Kreivitär Angelika, Angelika uhmaa kohtaloa. Hän lukee myös läksynsä, sillä hän on kiltti kympin tyttö.

Kun koulun biologiantunnilla on sukupuolivalistuksen vuoro, Eveliina saa kuulla, miten perheissä äiti ja isä tekevät vauvoja. Hänelle opetetaan myös, että jos ehkäisy esiaviollisessa suhteessa pettää - ja hyvin usein se pettää - tyttö joutuu pulaan.

Iltapäivisin Eveliina leikkii parhaan ystävänsä kanssa barbeilla. Pitkästyttyään vaatteidenvaihtoleikkiin he leikkaavat nukeilta hiukset ja nylkyttävät barbien alastomia muovikehoja vastakkain. Nää harrastais sitä seksiä!

Kun vieras mies yritti etelänmatkalla raahata 19-vuotiaan Eveliinan ravintolan vessaan, Eveliina mietti, oliko hän hymyillyt miehelle liian kutsuvasti.
Kun vieras mies yritti etelänmatkalla raahata 19-vuotiaan Eveliinan ravintolan vessaan, Eveliina mietti, oliko hän hymyillyt miehelle liian kutsuvasti.

Hyvä tytär on nöyrä

Tuntematon vastaantulija kadulla: "Kunhan muutama vuosi kuluu, teet miehet hulluiksi."

Eveliina nolostuu. Murrosiän kapina alkaa myöhään, 17-vuotiaana, mutta kun se alkaa, kaikki tapahtuu rytinällä. Tanssiminen saa jäädä. Läksyjä ei tehdä. Kun äiti on yötöissä, Eveliina lähtee kavereiden kanssa kiertämään Ränniä.

"Heittäydyin bimboksi, koska silloin pääsi helpommalla."

Ränni on kortteli keskellä kaupunkia. Jostain syystä kaikki nuoret kävelevät sitä ympäri, kiertävät Länsipuistosta Gallen-Kallelan kadulle yhä uudelleen. Oluttehdas levittää maltaan tuoksua pakkasiltaan.

Jos vastaan tulee tiettyjä poikia, pysähdytään juttelemaan. Ette te Kesoilil lähtis? kysyy joku. Eveliina hymyilee ja nyökyttelee.

"Heittäydyin bimboksi, koska silloin pääsi helpommalla. Vaimensin pohdiskelevaa ja kärjekästä puoltani ja esitin vähän tyhmää. Ajattelin, että se kuuluu pelin henkeen."

Kotona Eveliina paiskaa huoneensa oven kiinni niin, että eteisen peili helisee ja melkein tippuu. Äiti irrottaa oven ja vie sen verkkokellariin. Paljon enempää hän ei voi tehdä, likka ei kuuntele eikä usko ja karkaa iltaisin ulos.

"Keksin jatkuvasti tapoja nitkuttaa kiltin tytön rajoja, eikä äiti osannut antaa yhtään periksi."

Äidillä on käsitys siitä, millainen on hyvä tytär: Kiitollinen ja nöyrä. Aikuinen syntymästä saakka mutta samalla sellainen, joka pysyy aina äidin lapsena.

Barbie seisoo varpaillaan

Torjuttu mies baarissa valomerkin jälkeen: "En olisi noin rumaa pannutkaan."

Yliopisto tuntuu suurelta, sisään mennään pyöröovista. Pitäisi opiskella kirjallisuustiedettä, mutta tarjolla on liikaa mielenkiintoisia kursseja ja liikaa vapautta, jotta voisi keskittyä yhteen alaan.

Maailma avautuu. Naisen ei kuulu vain miellyttää.

Eveliina lukee filosofiaa, yhteiskuntatieteitä ja naistutkimusta. Maailma avautuu. Niin sanottu naisellisuus - passiivisuus, alistuvuus - ei olekaan sisäsyntyistä vaan yhteiskunnan rakentamaa. Naisen ei kuulu vain miellyttää ja olla katseen kohteena. Hän voi katsoa myös itse.

Ilmankos oma rooli oli aina tuntunut ahtaalta!

Feminismi on tuttu aate, tietysti, mutta kukaan ei ole puhunut siitä aiemmin. Ei äiti, isä, kerhotäti, opettaja, isoäiti, terveydenhoitaja eikä rippikoulun pastori.

Nyt Eveliina puhuu Ysibaarissa ja yliopiston lounasravintolassa ystäviensä kanssa siitä, onko naisilla ja miehillä yhteiskunnassa yhdenvertainen mahdollisuus haluta ja valita, miten elää elämäänsä.

Eveliina on parikymppinen, kirjapinot kasautuvat yksiön sängyn viereen, seinänvierustan ruskea puutuoli on isän poikamiesboksin peruja.

Hän perustaa ystäviensä kanssa feministisen Koti ja Järjestys -lehden ja kirjoittaa siihen Barbien kuvitteellisen haastattelun. Eveliina kysyy Barbielta muun muassa, miksi tämä seisoo koko ajan varpaillaan, eikö se ole raskasta.

Yhteinen lehti on vähän kuin yhteinen bändi. 1980-luvun Porissa bändejä oli vain pojilla.

Eveliina ei lähde baarista kenenkään mukaan, ellei itse halua. Hän oppii: oma ruumis ei ole alennusmyyntikamaa.

”Nyt 46-vuotiaana ymmärrän, miksi minusta tuli tällainen riivinrauta. Syy on yksinkertainen: eletty elämä.”
”Nyt 46-vuotiaana ymmärrän, miksi minusta tuli tällainen riivinrauta. Syy on yksinkertainen: eletty elämä.”

Avioeroon tuomittu

Myyjä morsiuspukuliikkeessä: "Oi, hääpäivä tulee olemaan elämäsi tärkein päivä, tässä on kaunis mekko."

Kaikkialla kahisee valkoisia mekkoja. Valaistus on kirkas. Kolmekymppinen Eveliina on tullut ystävänsä kanssa katsomaan valikoimaa, hän on menossa naimisiin.

Myyjä ei saa koskaan tietää olevansa väärässä.

Paljon hääpäivää merkittävämpi päivä on esimerkiksi se, jolloin postiluukusta kymmenen vuotta myöhemmin lennähtää kirje, jossa lukee: teidät on tuomittu avioeroon.

"Se oli järisyttävän surullinen hetki. Joku järkevämpi olisi arkistoinut paperin heti, minä jätin sen lojumaan."

Jollakin tavalla eropäätös tuntuu kipeältä, vaikka se on yhteinen.

"Sukupuoli määrittää sitä, mitä ihmiseltä odotetaan."

"Sukupuoli määrittää ihmistä sekä sitä, mitä hänen odotetaan tekevän. Elämäni tuntui kaarelta, jolle odotukset voi sijoittaa ihanteellisille paikoilleen. Kaikelle on oma aikansa: koulutus, puoliso, työpaikka, asunto, lapsi, auto, koira, toinen lapsi."

Eveliinalla on koulutus, työpaikka ja asunto, mutta muu puuttuu. Joidenkin mielestä olisi kiire hankkia loputkin.

"Jos elämänkaaren vaiheet eivät seuraa tosiaan kauniissa järjestyksessä, ympäristössä herää epäilys siitä, että kyseisen henkilön elämästä puuttuu hallinta."

Erokirjeen luettuaan Eveliina kävelee postiluukulta keittiöön ja nostaa muutaman lasin tiskikoneeseen. Juuri nyt ei tee mieli soittaa kenellekään, entiselle aviomiehelle korkeintaan. Liitto päättyi, mutta ystävyys jatkuu.

Eveliina miettii näyttelijä Katharine Hepburnin sanoja: "Jos teet aina sitä, mikä on mielestäsi kiinnostavaa, ainakin yksi ihminen on tyytyväinen."

Pömpöttääkö maha?

Puolituttu illanvietossa: "Koskas sinä lapsia hankit? Kohta alkaa olla kiire."

Eveliinan häiden jälkeen alkavat kyselyt raskaudesta. Vatsaa mittaillaan katseella.

Eveliina ei halua lasta. Hän ei tiedä, miksi.

Kyselyiden tahti kiihtyy neljänkymmenen ikävuoden lähestyessä. Sen ylityttyä kysyvät vain harvat, hekin matalalla ja osaaottavalla äänellä.

Eveliina ei halua lasta. Hän ei tiedä, miksi.

"Ajattelen, etten osaisi olla edes välttävän hyvä äiti. Tai ehkä olen itsekäs tai laiska. Joskus mietin hetken, vaivaako minua jokin, koska kyllähän melkein kaikki toivovat lapsia."

Lapsettomuus ei ole ilo tai suru, vaan fakta. Jokainen utelija tuntuu olettavan, että elämä ilman lasta on kriisi, jota pitäisi selitellä. Joskus kysely muuttuu rasittavaksi.

Eveliina haluaisi reagoida jotenkin, yllättää kyselijät. Mutta vain kerran hän tekee ilkeän tempun, eräänlaisen ihmiskokeen. Hän sepittää sydäntä särkevän tarinan siitä, miten on aikoinaan turhaan yrittänyt tulla raskaaksi.

"Yksityiskohdat ja tunteet nappasin lukemistani lehtijutuista. Sain osakseni empatiaa ennen kokemattomalla tavalla. Puolen tunnin kuluttua kerroin keksineeni kaiken. Empatia loppui ja sain kunnon läksytyksen."

Eveliina pääsee eron jälkeen kokemaan myös lapsiperhe-elämää. Hän katselee miesystävänsä lapsen kanssa Madagaskar-elokuvaa dvd:ltä ja vetää lapsen sohvalla kainaloon.

Ripotellessaan raejuustoa lapsen pinaattilettujen päälle hän miettii, miksi lapseton nainen on monen mielestä luonnoton, mutta mies ei.

Eveliina muistaa, mitä paikallinen ystävä Camille kertoi hänelle Beninissä: Etiopiassa lapsettomia naisia kutsutaan nimellä memen, ei mikään. Ei nainen, ei ihminen.

Viime kesänä Eveliina kiersi ympäri Suomen etsimässä hylättyjä autiotaloja. Yksi niistä oli isoäidin. Vuoden 1978 asuntoautoon mahtui matkan aikana kaikki tarpeellinen.
Viime kesänä Eveliina kiersi ympäri Suomen etsimässä hylättyjä autiotaloja. Yksi niistä oli isoäidin. Vuoden 1978 asuntoautoon mahtui matkan aikana kaikki tarpeellinen.

Reffikutsu rinsessalle

Entinen esimies pikkujouluissa: "Sinä olit ihan tyttö, kun aloitit meillä."

1990-luvun laman aikaan tuntuu siltä, että töitä on hankittava nopeasti ja paljon, muuten menettää mahdollisuutensa. Senaatintorille kerääntyy 40000 mielenosoittajaa vaatimaan itselleen töitä.

Eveliina työskentelee toimittajana, viestintäpäällikkönä ja kirjoittaa tietokirjoja. Kun hän kirjoittaa kolumnissaan, ettei Suomi ole tasa-arvoinen maa, palautepostissa saapuu peniksen kuva ja ehdotus: "Lähtisikö rinsessa reffeille?"

Joku lähettää palautetta anorektisuudesta, toinen vääränlaisista kengistä.

Eveliinaa loukkaa vähättely. Tytöksi kutsuminen.

Suoria solvauksia enemmän Eveliinaa loukkaa vähättely. Tytöksi kutsuminen, kun ikää on kolmekymmentä vuotta. Kokousten muuttuminen miesten keskinäiseksi vitsailutuokioksi.

Sellaisessa seurassa on vaikea pärjätä, ellei ota hyvän jätkän roolia.

"Aliarviointi on harvoin niin selkeää, että pomo kourii persettä. Kyseessä on enemmän pinnan alla oleva asenne, joka saa epävarmaksi. Silloin tuntuu, ettei mikään osaaminen ja tekeminen riitä."

"Katsotaas, miten likan käy" -ilmapiirissä itsestään ei saa parasta irti.

Kakko ja poppana

Poliitikko: "Suomi on tasa-arvoinen maa, se on todettu hallitusohjelman nykytila-analyysissa."

Joskus Eveliina on raivoissaan, joskus hän on ärsyyntynyt. Väitteet siitä, että tasa-arvo toteutuu Suomessa, turhauttavat. Esimerkiksi tällaiset: Ovathan asiat Afganistanissa paljon huonommin. Saivathan suomalaiset naiset äänioikeudenkin maailman ensimmäisten naisten joukossa.

"Miten pitkään äänioikeudesta on tunnettava kiitollisuutta?"

"Se tapahtui yli sata vuotta sitten. Miten pitkään yhdestä äänioikeudesta on tunnettava kiitollisuutta? Olisiko kehityksen pitänyt pysähtyä siihen?"

Ennen nukkumaanmenoa Eveliina katsoo peiliin. 28-vuotiaana hän kirjoitti kolumnissaan, että rypyt ovat ainoastaan kauniita. Enää hän ei ole aivan samaa mieltä. Toisaalta rypyillä ei ole väliä.

"En oikein ymmärrä, miksi on kohteliasta sanoa jonkun näyttävän ikäistään nuoremmalta. Vanheneminen ei harmita. Se harmittaa, että miehestä tulee ikääntyessään kokenut, mutta naisesta tulee ainoastaan vanha."

Isoäiti ei elämänsä aikana käyttänyt kertaakaan feministi-sanaa, Eveliina miettii. Hän hoiti kaksi lasta ja maatilan, pyyhki pöydälle kaatuneen maidon, heräsi aamulla paistamaan kakkoa, rapsutti kukkapenkin samettiruusuja, kutoi poppanaa ja nosti väsyneet jalat lauantaisaunassa ylös.

Mistä isoäiti mahtoi haaveilla?

 

46-vuotias tietokirjailija ja viestinnän ammattilainen asuu Helsingissä. Eveliinan kirja Miten helvetissä minusta tuli feministi (WSOY) ilmestyi elokuussa 2016. Kyseessä on kirjailijan sanoin "ikääntymistarina tytöstä riivinraudaksi". Eveliina harrastaa joogaa, seinäkiipeilyä, taidetta sekä kiihkeää keskustelua itseään fiksumpien ihmisten kanssa.

Vierailija

Eveliina Talvitie: "Feminismi on vapautta olla niin monimutkainen kuin haluan"

On olemassa pariskunta, jolla on tarve ja pakkomielle ja addiktio lietsoa vihaa ja tätä kautta tuhota jonkun elämää He manipuloivat ihmisiä vihaamaan ja tekemään jollekin järjestelmällistä haittaa. Järjestäytynyt vaino -ihmisten manipulointi haitan tekoon ja vihaamaan esim tekemällä itsestään uhrinsa uhrin tai muita puolustavan sankarin -värvääjien värvääminen -valheiden systemaattinen levittäminen -yksityisyyden rikkominen rikollisesti tarkoituksena saada pilkan kohteeksi jolloin kohteesta...
Lue kommentti

Raisa Kyllikki Ranta kuvasi viiden vuoden ajan lapsettomuuden kokeneita naisia. Tuona aikana Ranta oli paitsi valokuvaaja myös murheiden kuuntelija.

Raisa Kyllikki Ranta, valokuvateoksesi Odotus kertoo lapsettomuudesta. Miksi valitsit tämän aiheen?

Idea tuli omasta kokemuksesta. Minulla oli parin vuoden ajan pelko, etten tule äidiksi, ja se herkisti huomaamaan aihepiirin. Aloin nähdä lapsettomuutta kaikkialla ja tajusin, kuinka vaikea ja monimutkainen asia se on.

Miten sait kuvattavien luottamuksen?

Naiset löytyivät lapsettomien yhdistyksen vertaistukiryhmästä ja halusivat mukaan omasta tahdostaan. Heitä yhdisti tarve käsitellä lapsettomuuden kokemuksia.

Tapaamisemme kestivät aina useamman tunnin. Kameran laukaisinta painaa nopeasti, mutta kohtaamisiin liittyi paljon muutakin. Juttelimme lapsettomuudesta ja usein muustakin. Kameran lisäksi tärkeimpiä työkalujani olivat myötäeläminen ja kuuntelu.

Kuinka pitkään teit teosta?

Viisi vuotta. Jokaiselle naiselle valittiin paikka, jossa kuvasin hänet yhdeksän kuukauden välein yhteensä kuusi kertaa.

Kirjan tekeminen oli erilaista kuin valokuvaajan työni yleensä. Jos kuvaan lehteen, kohtaan ihmisen yleensä vain lyhyen hetken. En ollut aiemmin tehnyt työtä, jossa sitoutuisin ihmiseen viideksi vuodeksi. Se oli todella opettavaista.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2017.