Keikan väliajalla Anne tarkistaa, että Jarilla on kaikki hyvin. "Osaan tulkita jo kulmakarvan asennosta, milloin Jari haluaa olla yksin."
Keikan väliajalla Anne tarkistaa, että Jarilla on kaikki hyvin. "Osaan tulkita jo kulmakarvan asennosta, milloin Jari haluaa olla yksin."

Ilman Anne Niemistä ja Peppe Puttaata Jari Sillanpää olisi pulassa. Tehokaksikko huolehtii, että Jarilla on hyvä mieli, rahaa tilillä ja piimää jääkaapissa.

Kaksi ihmistä tietää laulajatähti Jari Sillanpäästä kaiken. He ovat Jarin assistentit Anne Nieminen, 52, ja Peppe Puttaa, 63.

Anne ja Peppe tietävät, että Jari syö halkaistuista leivistä vain päälliosan. Syytä he eivät ole tulleet kysyneeksi. Niin vain on ollut niin kauan kuin he ovat hänelle leipiä voidelleet.

He tietävät, ettei Jarin leivän päälle saa laittaa kasviksia eikä kinkkua. Juustoa pitää olla niin paljon, että leipä peittyy. Tosin ei mitä tahansa juustoa, vaan herrgårdsostia eli kartanojuustoa, jota assistentit luonnehtivat ”aika väkeväksi ja kermaiseksi”.

”Jarilla on absoluuttinen makuaisti. Hän saattaa sanoa: Anne, tää maito on ollut jääkaapissa omenan vieressä! Hän maistaa sen”, Anne sanoo ja pyöräyttää silmiään.

Jarin suosikki on tällä hetkellä ranskanleipä. Sitä edelsi ruisleipäkausi.

Lempijuoma on aina sama: piimä.

Peppe (oik.) pyyhkäisee Annen suupielestä pullanmurut. "Olemme hoivaajatyyppejä. Ei mahda mitään."
Peppe (oik.) pyyhkäisee Annen suupielestä pullanmurut. "Olemme hoivaajatyyppejä. Ei mahda mitään."

Anne ja Peppe tietävät pomostaan kaiken, turhan ja tärkeän, hyvän ja huonon, sen minkä voi tietää toisesta vain, kun elää tarpeeksi kauan hänen vieressään.

20 vuotta he ovat opetelleet ymmärtämään Jari Sillanpäätä. Nyt he osaavat pitää hänestä huolta.

”Meidän tehtävämme on tehdä Jarin elämä helpoksi”, Peppe kiteyttää.

Onks mulla varaa?

”Käyks nää kinkkuleivät?” Anne kysyy kuvaajalta.

”Mietittiin kato Peppen kanssa, että Helsingin seudulta voi tulla jotain pimpparullia, jotka ei syö lihaa.”

Ollaan Vehmaalla, Peppen kotitalossa.

Kinkkukysymys on näissä peltomaisemissa olennainen, sillä Peppe on tehnyt elämäntyönsä sikatilan emäntänä. Tänä syksynä hän on jäänyt eläkkeelle, ja tilan on ottanut hoitaakseen Peppen ja Kari-puolison poika Arne, 31.

Peppe on se, jolle Jari soittaa saadessaan idean.

Viime aikoina Peppe on vähentänyt myös töitään Jarin assistenttina. Lonkat ovat alkaneet reistailla, öiset ajomatkat painaa, syntyipä keväällä ensimmäinen lapsenlapsikin, pieni Emil.

Siksi Peppe ei enää kierrä Jarin ja Annen mukana keikoilla, vaan hoitelee Jarin raha-asioita ja faniklubia kotonaan. Peppe on se, jolle Jari soittaa saadessaan uuden investointi-idean.

Kotonaan Peppe hoitaa Jarin raha-asioita. "Olen aina huolissani kaikesta. Anne ei hätkähdä mistään."
Kotonaan Peppe hoitaa Jarin raha-asioita. "Olen aina huolissani kaikesta. Anne ei hätkähdä mistään."

Peppe (oik.) on Emil-vauvan isoäiti. Anne hyppyyttää.
Peppe (oik.) on Emil-vauvan isoäiti. Anne hyppyyttää.

”Jari kysyy: Peppe, onks mulla tähän varaa? Minä vastaan, että javisst, jos unohdat ne neljä muuta ideaasi.”

Annen vastuulla on huolehtia, että Jari on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

”Jari kysyy: Anne, mitä mulla on huomenna? Sitten kerron.”

Anne on organisaattori, joka hallitsee Jarin aikatauluja matemaattisen tarkasti. Hän sopii Jarin haastattelut ja toimii tämän keikkakuskina. Tavallisena keikkaviikonloppuna Anne ajaa 1 500–2 000 kilometriä. Hän rakastaa ajamista, vaikka ei osaa peruuttaa, eikä päästä muita rattiin edes pyydettäessä.

”Minun on saatava istua ratin takana itse. Kaikissa autoissa. Muuten minulle tulee levoton olo.”

Fani 93 ja fani 1005

Kaikki alkoi Jarin äänestä. Anne kuuli sen ensimmäisen kerran tammikuussa 1996 Tampereen Anttilan lavalla. Sillä sekunnilla kun nuori tangokuningas avasi suunsa, Annesta tuli fani.

”Se ääni. Se oli ihan käsittämätön.”

Nimikirjoitusta jonottaessaan Anne huomasi, että Jarin silmät olivat punaiset. Syynä oli krapula edellisen illan kultalevyjuhlista. Anne kaivoi käsilaukustaan päänsärkylääkkeen ja ojensi sen Jarille. Jari kiitti. Niin alkoi hoivasuhde.

"Mitään sellaista en ollut ennen kokenut."

Samana vuonna Jaria kuuli ensimmäistä kertaa myös Peppe. Hän muistaa yhä istumapaikan, jolla Seinäjoen teatterissa istui, kun Jari alkoi laulaa.

”Se ääni ja läsnäolo. Mitään sellaista en ollut ennen kokenut.”

Annesta tuli faniklubin jäsen numero 93, Peppestä numero 1 005.

Toisiinsa naiset tutustuivat seuraavana vuonna fanimatkalla Lontoossa. Kummastakin oli tullut superfani, jonka harrastuksena oli kiertää ympäri Suomea Jarin keikoilla. Anne ja Peppe ystävystyivät. He saattoivat käydä katsomassa saman konsertin kaksitoista kertaa.

Joistakin tuttavista fanitus oli kummallista. Peppen aviomiehen, maanviljelijä Kari Puttaan mielestä ei. Jahtasihan hänkin hirviä.

”Kari ymmärsi minua. Ihan samalla tavalla hänkin tohkeili kavereittensa kanssa, että tuolta se hirvi tuli ja tuonne se meni”, Peppe sanoo.

”Samat saakelin hirvet siellä on metsässä, ja silti se on joka kerta eri kokemus. Aina se on sama Jarikin ja silti aina eri konsertti."

Vuosien mittaan Jari alkoi tunnistaa Annen ja Peppen kasvot. Hän näki ne jokaisella keikallaan, aina eturivissä.

Keikkojen jälkeen kolmikolla oli tapana jutella. Joskus käytiin grillillä.

Kun Anne ja Peppe vilahtivat Jarin 40-vuotissynttäreillä kuvatussa televisiopätkässä, fanien keskustelupalstalla alkoi sinkoilla katkeria viestejä.

”Siellä ihmeteltiin, että tuollaiset läskit! Eikö se Jari yhtään edustavamman näköisiä löytänyt!” Peppe sanoo.

”Jarille ei ystävyydessä merkitse, oletko kaunis, ruma, köyhä vai rikas.”

Peppe pelkää lööppejä

Anne ja Peppe. Nämä kaksi ovat yhtä, eikä toisesta voi puhua ilman toista. Muusikkopiireissä heidät tunnetaan yksikkönä, Annena-ja-Peppenä. Aina silloin tällöin joku havahtuu kysymään: onko teillä sukunimiä ollenkaan?

"Me ollaan kuin Madonna ja Rihanna."

”Vastaamme, että ei. Me ollaan kuin Madonna ja Rihanna.”

Yhteinen assistentin-ura alkoi syksyllä 2009, kun Peppen puhelin soi.

”Nu har Lilja slutat”, Jari sanoi.

Jarin manageri Lilja oli ilmoittanut jäävänsä vuorotteluvapaalle. Peppe ja Jari olivat hiljaa. Sitten Jari sanoi,että eiköhän me tästä kolmistaan selvitä. Hän palkkasi naiset saman tien assistenteikseen.

Ensimmäinen kevät oli kamala. Anne ja Peppe lojuivat Annen sängyllä ja suunnittelivat Jarin kevätkiertuetta. Peppen kädessä oli Suomen kartta, johon hän ruksi mahdollisia konserttipaikkoja: Kajaani, Iisalmi, Varkaus...

Naiset katsoivat toisiaan. Oikeasti, me kaksi tässä yöpaidoissamme. Mekö suunnittelisimme Siltsun kiertueen?

”Tajusin, että ei jumankaut, minä olen sairaanhoitaja ja Peppe sikatilan emäntä. Ei meistä ole tähän”, Anne sanoo.

Silloin tuttu manageri Olli Peuhu rohkaisi: Kyllä te pärjäätte, teillähän on täydellinen koulutus. Jos osaatte hoitaa lapsia ja sikoja, osaatte hoitaa myös muusikoita.

Anne ja Peppe päättivät yrittää.

Ilman Annea Peppe olisi hypännyt sikalansa paskasäiliöön.

He ottivat selvää, miten varataan konserttisali (otetaan puhelin ja soitetaan). He selvittivät, montako mainosta konsertista kannattaa julkaista paikallislehdessä (kolme riittää, neljäs on turha). He tekivät virheitä: varasivat liian pieniä saleja ja järjestivät konsertin pikkukaupunkiin, jossa oli talviloma.

Öisin Peppe ei saanut unta. Hänen mielessään pyörivät iltapäivälehtien tulevat lööpit: Sillanpään alamäki alkoi! Anne ja Peppe tuhosivat Jarin!

”Olin tulossa hulluksi. Anne hoki, että et varmana tule ja kyllä me pärjätään, vaikka ei osata yhtään mitään.”

Yhden huonosti nukutun yön jälkeen Peppe jäi tuijottamaan sikalansa paskasäiliötä ja ajatteli: tuonne kun hyppäisin, ei tarttis enää hermoilla.

Se oli Karille liikaa. Hän pysäytti Peppen sikalan ovelle ja ilmoitti, että jos Peppe ei alkaisi järkiintyä, hän lähettäisi tämän Amerikkaan.

”Kari kai arveli, että Amerikassa en näkisi niitä lööppejä.”

Kiertue onnistui. Lööppejä ei tullut.

Anne nousee keikka-auton rattiin.
Anne nousee keikka-auton rattiin.

Jari saa kiukutella

Elokuu 2016, sunnuntai, kello 18.59. Konsertti Haminassa alkaa minuutin päästä, mutta Jari Sillanpäätä ei näy.

Tasan seitsemältä parkkipaikalle kurvaa matkailuauto. Ratin takana on Anne. Jari astuu ulos. Hän haluaa keskittyä. Anne tietää sen eikä häiritse.

Näin alkaa jokainen keikka: viime tipassa. Se on Jarin toive. Hän muuttuu levottomaksi, jos joutuu hengaamaan keikkapaikalla minuuttiakaan liian aikaisin.

Jari nousee lavalle noin sata kertaa vuodessa. Joka kerran lavan vieressä seisoo Anne. Hänen tehtävänään on huolehtia, että Jarilla on kaikki hyvin.

Anne tarkkailee Jarin ilmeitä ja yrittää tulkita, mikä painaa: Janottaako, tuonko vesipullon? Häiritseekö eturivin fanin videokuvaaminen, käynkö huomauttamassa?

Samalla Anne pyörittää prompteria. Sen kuvaruudulta Jari näkee laulujen sanat siltä varalta, että sattuu unohtamaan ne.

Tällä kertaa Jari unohtaa. Hän alkaa takellella ja vilkaisee huolestuneena prompteriin, mutta se ei pyöri, sillä Anne ei pyöritä sitä. Hän lähettelee tekstiviestejä Peppelle.

Jari luo lavalta kireitä katseita. Anne ei huomaa.

Jokaiselta keikalta Anne lähettää Peppelle liudan tekstiviestejä. Esimerkiksi tällaisia:

Jari just lavalle. Katsomo täynnä.

Aloitusbiisinä Ihmisiä suviyössä.

Bändi tänään ihanannäköinen, punaiset kravatit.

Bohemian Rhapsodyn jälkeen yleisöltä kolmen minuutin aplodit seisaallaan.

Usein hän lähettää myös videonpätkän. Siten Peppe pääsee paremmin tunnelmaan.

”Lähetän täyden raportin keikan joka sekunnista”, Anne sanoo.

”Peppelle kerron kaiken. Jari tietää ja ymmärtää sen."

Peppelle Anne raportoi myös Jarin mielialat, hyvät ja huonot tuulet.

”Kiertueilla minä olen Jaria lähimpänä. Totta kai hän saa kiukutella minulle. Kärsivällisyyteni on loputon, olenhan sairaanhoitaja.”

Takaisin Anne ärähtää harvoin, mutta kun ärähtää, ilma puhdistuu.

”Kerran lauoin Jarille pari valittua sanaa, ja hän veti sen jälkeen ihan huikean keikan.”

Anne asuu yksin. Höyrynsä hän purkaa Peppelle. Peppe taas vuodattaa murheensa Karille. Kari on ainut, joka ei kinaa kenenkään kanssa. Jos Peppe haastaa riitaa, Kari lähtee pellolle.

Anne ja Peppe soittelevat toisilleen vähintään neljä kertaa päivässä. Telkkariakin he katsovat yhdessä.

Kun Peppe analysoi Tähdet tähdet -ohjelmaa Annen kanssa puhelimitse, Kari katsoo samaa ohjelmaa yksin toisesta telkkarista. Kun Peppe ja Kari lähtevät lomamatkalle, Anne tulee aina mukaan.

”Oudolta tuntuisi jos ei tulisi”, Kari sanoo.

Anne uskoo aina, että asioilla on tapana järjestyä. Peppe on empaattinen murehtija, jonka motto kuuluu: Jos jokin voi mennä persiilleen, se menee.

Kun asenteet yhdistää, syntyy ystävyys, joka kannattelee kumpaakin.

”Jos Peppeä ei olisi, olisin jo ajat sitten hypännyt benjihypyn ilman narua”, Anne sanoo.

”Ilman Annea olisin siellä paskasäiliössä”, Peppe sanoo.

Keikalta syöpäosastolle

Kerran kun Anne ajeli keikkakuskina, Peppe lähetti hänen kännykkäänsä kuvan. Kuvassa Peppen lapsenlapsi Emil-vauva nukkui autossa.

Hetken päästä Anne vilkaisi auton taustapeiliin ja näki jotain yhtä suloista: Jarin ja tämän miesystävän Siimin nukkumassa takapenkillä päät vastakkain, käsi kädessä.

”Otin Peppelle kuvan ja kirjoitin: Kato, minunkin vauvat nukkuu.”

Anne hoivaa, halusi Jari tai ei. Anne asuu Lempäälässä, mutta siivoaa Helsingissä käydessään Jarin kämpän, laittaa astiat tiskikoneeseen, vie roskat, pesee pyykit, kokkaa ja käy ostamassa jääkaappiin piimää.

Ei hänen tarvitsisi, hoitaisi Jari hommat itsekin. Annen kädet vain alkavat siivota itsestään. Ne alkavat pyyhkiä pöytiä ja loihtia täydellisiä juustoleipiä,  eikä hän mahda niille mitään. Kyläillessään hän siivoaa Peppenkin keittiön. Ainut, jota Anne ei hoida, on Anne.

”Näkisittepä kämppäni! Täys kaaos. Eikä häiritse minua yhtään.”

Anne kutsuu itseään ikisinkuksi. Hänellä on kuulemma tarpeeksi näissäkin ihmissuhteissa, eikä hän halua lapsia. Paitsi hoivata tietenkin. Aina, kun on keikkatauko, Anne työskentelee sairaanhoitajana lasten syöpäosastolla Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Samalla osastolla hän on on ollut töissä 26 vuotta.

Anne valitsi ammattinsa 16-vuotiaana, kun pikkuveli Pasi sairastui leukemiaan. Kuukausia Anne istui 3-vuotiaan Pasin vieressä. Tunnelma Tampereen keskussairaalan käytävillä oli hänestä erityinen. Intensiivinen. Sen selvemmin hän ei osaa asiaa selittää.

Kun Pasi parani, Anne päätti, että isona hänestä tulee lasten syöpäosaston sairaanhoitaja.

"Se oli ainut vaihtoehtoni."

Anne ei halua luopua kummastakaan ammatistaan. Mieluummin hän paiskii kuukauden töitä ilman vapaapäivää.

Kolme tuntia puhumatta

Vuosia Jari jakoi nimikirjoituksia. Jokaisen keikan jälkeen hän istui kaksi tuntia kirjoittamassa nimeään ja juttelemassa faniensa kanssa. Vuonna 2003 hän lopetti nimmarijonot. Anne ja Peppe ymmärtävät, miksi.

Moni hakee Jarilta lohtua, jopa parannusta. Ihmisillä on tarve vuodattaa hänelle polvileikkauksensa ja sydänsurunsa, ja hän kuuntelee.

"Mutta ei yksi ihminen voi ottaa vastaan kymmenentuhannen ihmisen paskoja. Ei niin pysy terveenä", Anne sanoo.

Peppen mielestä karisma on myös rasite. Kun Jari laulaa, jokainen kuvittelee: oih, hän laulaa suoraan minulle. Siitä seuraa omituisia ylitulkintoja.

Joku kysyy: Jari, miksi katsoit minua keikalla niin pahasti? Toinen kirjoittaa: Jari, kun katsoit minua sillä tavalla jännästi lavalta, tiesin kyllä, mitä ihanaa yritit minulle viestittää.

Joskus Anne ja Peppe ihmettelevät, miksi juuri he päätyivät Jarin uskotuiksi.

"Vieläkin tulee sellaisia hetkiä, että herranjumala, toi on Jari Sillanpää ja se haluaa olla meidän kanssa. Miksi? Mehän ollaan ihan tavallisia!"

Ehkä juuri siksi. Ehkä Jari tuntee olonsa kotoisaksi, koska saa puhua Peppen kanssa äidinkieltään ruotsia. Tai ehkä kyse on siitä, että Annen ja Peppen kanssa Jari voi hengähtää. Olla vain.

"Meidän kyydissä Jari voi olla kolmituntisen ajomatkan puhumatta, eikä hiljaisuus tunnu meistä yhtään vaivaannuttavalta. Hän tietää, ettei meitä tarvitse viihdyttää", Anne sanoo.

Ihmiselle, joka viihdyttää työkseen, se voi olla helpotus.

Arvonimi: tytöt

Jari kutsuu Annea ja Peppeä tytöikseen. Se on arvonimi. Ilman tyttöjään hän ei pärjäisi.

Tyttöjensä kanssa Jari haluaa viettää myös vapaa-aikaansa. Yhdessä on lomailtu muun muassa Yhdysvalloissa, Thaimaassa ja Brasiliassa. Mukaan tulee aina myös Kari.

Jari on Annen ja Peppen silmissä yhä tähti.

"Ulkomaillakin Jari kääntää tuntemattomien katseet. Karisma näkyy kävelytyylistä, ryhdistä, joustavista askelista", Peppe sanoo.
Lomilla Jari on se, joka ehdottaa, mitä tehdään. Annelle ja Peppelle se sopii.

"Meille käy kaikki! Justin Timberlaken konserttikin Jenkeissä oli Jarin idea. Siellä nukahdimme Karin kanssa seisaalleen", Peppe sanoo.

Eniten Peppe ja Anne ihailevat Jarin kykyä innostua. Kun hän innostui tuulimyllyn rakentamisesta, hän selvitti kaiken megawateista hyötysuhteisiin.

"Sitten kiersin hänen kanssaan Euroopassa tuulivoimamessuilla", Peppe sanoo.

"Me kaksi olemme yhtä. Jos toinen lopettaisi nämä hommat, toinen olisi lirissä", Anne ja Peppe sanovat.
"Me kaksi olemme yhtä. Jos toinen lopettaisi nämä hommat, toinen olisi lirissä", Anne ja Peppe sanovat.

Kun Jarin äiti kuoli, Anne ja Peppe kutsuttiin hautajaisiin. Kun Jari osti uuden asunnon, hän esitteli Annelle, että tuossa on sitten sinun huoneesi. Joka kerta Helsingissä käydessään Anne yöpyy Jarin luona. Kun Anne täytti 50, Jari tarjosi hänen läheisilleen yllätysillallisen Näsinneulassa.

"Silloin tuli itku", Anne sanoo.

Joskus Anne ja Peppe ovat mukana suunnittelupalavereissa. Kerran palaverissa kerrottiin, että Jarin uuden kappaleen nimeksi oli tulossa Elämän kevät.

"Kysyin Warnerin kolmikymppiseltä Pequlta, tietääkö hän, mitä 'voi elämän kevät' tarkoittaa. Ei Pequ tiennyt. Hän oli niin nuori. Kerroin, että minun ja Annen ikäiset naiset huokaavat niin, kun meillä on asiat ihan päin honkia", Peppe sanoo.

Laulun nimi vaihdettiin. Siitä tuli Malagaan.

On assistentin työssä huonokin puoli. Se, etteivät Anne ja Peppe pysty enää istahtamaan keikoilla muun yleisön joukkoon, nauttimaan vain.

"Miettisin kuitenkin, onkohan Jarilla nälkä tai jano", Anne sanoo.

"Mutta onhan tämä ihan mieletöntä. Saada nyt olla osa Jarin elämää, osa kaikkea tätä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2016.

 

Anne Nieminen
52-vuotias Anne työskentelee laulaja Jari Sillanpään assistenttina sekä sairaanhoitajana lasten syöpäosastollaTampereen yliopistollisessa sairaalassa.
Asuu yksin Lempäälässä.

Peppe Puttaa
63-vuotias entinen sikatilan emäntä jakaa assistentin työt Annen kanssa. Peppe asuu Vehmaalla miehensä Karin kanssa.

"Kiusattu ei jaksa loputtomiin, eikä kenenkään kuulu pelätä", Jonna sanoo. Hänen nettikiusaamisensa päättyi vasta, kun poliisi puuttui asiaan.

Me ei lopeteta ennenkö makaat toinen jalka haudassa.

Niin blogin kommenteissa luki. Haukkumisviestejä oli alkanut tulla pari viikkoa aikaisemmin.

Lutka. Huora. Tekopyhä. Kaikki toivovat sinun kuolevan.

Jonna Reijonen oli pyytänyt lopettamaan, tämä oli vastaus. Jonna oli 17-vuotias.

Blogi oli ihan tavallinen, sellainen joita 17-vuotiaat pitävät.

”Sanomisiani vääristeltiin ja vanhemmistani leviteltiin juoruja. Alussa en puhunut viesteistä kenellekään, vaan yritin miettiä, kuka niitä kirjoitti.”

Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.

Lopulta selvisi, että kirjoittaja oli entinen kaveri, tutun porukan jäsen. Ennen riitoja yhdessä oli juteltu ja naurettu.

”Kun sain tietää kirjoittajan kavereineen, itketti joka aamu ja ilta. Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.”

Jonna makasi sängyssä ja kuunteli musiikkia. Lempikappaleessa laulettiin: Kuka siitä sanoikaan, et tuu mitään olemaan, matkaan kohti unelmaa, en välitä vaik puhutaan...

”Yritin vielä ajatella positiivisesti. Kuvittelin, että tämä on tavallista teiniriitaa.”

Peilissä näkyvä tyttö oli vieras

Kun viestejä oli tullut pari kuukautta, Jonna otti puhelimen käteen suunnilleen maailmanpyörän vaiheilla. Hän oli luokkaretkellä Helsingissä ja uskalsi vihdoin soittaa tädilleen.

”Kerroin, mitä on tapahtunut ja että pelkään mennä kouluun. Täti oli ihana ja auttoi ja kuunteli, mutta uhkailut ja blogiin tulevat viestit jatkuivat.”

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Hirtä ittes. Sulla ei ole tässä maailmassa mitään ja ansaitset kaiken pahan.

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Aamulla Jonna katsoi peiliin. Hän näki siellä vieraan tytön. Sellaisen, joka ansaitsee jokaisen ilkeän sanan eikä mitään muuta.

Sitten puhelin taas kilahti.

Kiusaaminen levisi netistä kouluun

Yksikään paikka maailmassa ei ollut turvallinen. Netti oli kaikkialla kaiken aikaa, ja kiusaaminen levisi myös Jonnan käymään ammattikouluun. Tilanteeseen yritettiin puuttua.

Koulukuraattorin oven edessä tuntui jotenkin nololta odottaa. Kiusaajakin oli kutsuttu omaan keskusteluunsa.

”Muistan vieläkin, kun kuulin askeleet rapuissa ja ajattelin, että nyt se tulee.”

Haluutko, et tapan sut tähän heti ja nyt?

Niin kiusaaja sanoi.

Koulussa ei kuuluisi itkeä, vaan opiskella.

”Nostin kädet ylös ja sanoin, että anna mennä, en jaksa enää.”

Sitten Jonna alkoi itkeä.

”Vaikka ei koulussa kuuluisi itkeä. Siellä kuuluisi opiskella ja olla kavereiden kanssa.”

Kuraattorin kanssa käydyt keskustelut eivät auttaneet.

Julkisilla paikoilla liikkuminen alkoi pelottaa

Viedään asia poliisille, Jonnan täti ehdotti. Jotain pitäisi tehdä, ei 17-vuotiaan elämä voi olla tällaista, ei kenenkään.

”Yritin vastustella poliisijuttua ja sanoa, ettei ole mitään hätää, mutta asia eteni.”

Jonna kävi koulussa enää harvoin.

Hän alkoi pelätä julkisilla paikoilla liikkumista. Jos joku huutaa jotakin, käy kimppuun? Lääkäri määräsi paniikkioireisiin lääkityksen ja myöhemmin rauhoittavan lääkityksen.

Hän lakkasi hymyilemästä.

Hän ei luottanut enää kavereihin. Tutustuminen oli vaikeaa.

Kaikille olisi parempi, jos kuolisin.

”Minusta tuli niin vainoharhainen."

Jonna ajatteli, että kaikille olisi parempi, jos hän kuolisi.

”Sitä on vaikea selittää, mutta jokainen askel tuntui kamalan raskaalta. Jo se, että olisi pitänyt siirtää jalkaa eteenpäin.”

Lopulta kiusaaja pyysi anteeksi

Sinä päivänä satoi. Jonnan ja kiusaajan välinen sovittelutilaisuus pidettiin rikos- ja riita-asioiden sovittelutoimistossa. Jonnaa pelotti.

”Muistan parhaiten, miten paljon sydämeni hakkasi. Se ei ollut ikinä ennen hakannut samalla tavalla. Olin aivan yksin, kiusaajalla oli äiti mukanaan.”

Kiusaaja sanoi, että jos paikalla olisivat kaikki, jotka Jonnaa vihaavat, he eivät mahtuisi yhden pöydän ääreen, vaikka pöytä olisi suuri.

Raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut.

Mutta lopulta kiusaaja pyysi anteeksi. Jonnan mielestä hän tuntui olevan aidosti pahoillaan.

”Sen takia alensin korvausvaatimuksiakin. Ajattelin, että raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut ja että on väärin laittaa vain yksi ihminen maksamaan siitä.”

Kun Jonna käveli poliisitalolta kotiin päin, maisema näytti vähän erilaiselta kuin ennen. Huomenna kaikki on paremmin, hän ajatteli. Voin jatkaa koulua ja nostaa numeroita.

Tuntui helpoimmalta jäädä kotiin

Hiusalan opinnot kestivät kolme kuukautta.

”Sitten alkoi oksettaa aina kun oli hetki ajatella. Mieleen tulivat kaikki puheet ja sanat, vaikka järki sanoi, että kiusaaminen on mennyttä.”

Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.

Tuntui helpommalta jäädä kotiin, vetää peitto pään yli. Vaikkei Jonna olisi halunnut mitään muuta enemmän kuin olla taas iloinen ja tavallinen.

”En voinut ajatuksilleni mitään. Sanontahan on, että anteeksi voi antaa, mutta ei unohtaa.”

”Muille sanoin lopettaneeni koulun sen takia, että asunnossani oli sisäilmaongelmia. Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.”

Uudet tilanteet ahdistavat Jonnaa. Mitä tuo oikeasti ajattelee? Kelpaanko, osaanko? Mitä on hymyn takana?

Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta  vain.

”Olen huomannut, että yritän miellyttää muita. Jos jään jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa kahdestaan, sydän alkaa tykyttää varsinkin, jos kyseessä on nainen.”

Kun kaupan kassalla pitää maksaa, Jonnan kädet usein tärisevät, jos lähellä oli paljon vieraita.

”Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta vain ilman mitään ongelmia. Muutuin araksi.”

Uudessa kaupungissa tuntuu turvalliselta

Jonna muutti uuteen kaupunkiin vähän aikaa sitten. Uusien katujen ja talojen keskellä tuntuu vähän helpommalta.

”Hymyilen jo aika paljon.”

Ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.

”Osaan käsitellä ahdistusta ja ennakoida, koska se tulee. Silloin osaan hakeutua tilanteista pois ja mennä rauhoittumaan.”

Jonnalla on avopuoliso ja kaveriporukka, läheisiäkin ystäviä, Johanna ja Suvi.

Kun Jonna pilkkoo salaattia lemmikkipupulleen Veikko Kurjalalle ja tietää, että illalla tulee muutama ystävä kylään katsomaan telkkaria, hänen olonsa on turvallinen.

Aamulla töihin, illalla poikaystävän viereen nukkumaan, sitä ennen lenkki koiran kanssa. Arki on hyvää.

”Vanhalle paikkakunnalle palaaminen tuntuu pelottavalta puhumattakaan siitä, että aloittaisin koulun. Mutta pystyn käymään töissä ja ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.”

Hymy ja haaveet tulivat vihdoin takaisin

Ennen nukahtamista Jonna miettii usein: Kenenkään ei kuulu pelätä. Jokainen tekee virheitä, mutta niitä voi pyytää anteeksi ja oppia.

”Jos näet, että jotakuta kiusataan, puutu peliin. Jos et uskalla, sano asiasta jollekin. Älä katso vierestä, koska pahimmassa tapauksessa se saattaa olla viikon päästä myöhäistä.”

Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy.

Kiusattu ei jaksa loputtomiin. Siksi muiden pitää joskus puhua niiden puolesta, joita kiusataan juuri nyt.

”Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy. Vaikka nykyään taas höpötän aika paljon, oman tarinan kertominen ei todellakaan ole helppoa.”

Hetken tuntuu, että on taas se sama 17-vuotias, jonka jokainen puhelimen piippaus saa säpsähtämään. Joka uskoo, ettei ole mitään eikä mikään koskaan muutu.

Jonna on nyt 22-vuotias. Hän haaveilee ammatista, jossa voisi olla nuorten kanssa tekemisissä. Ehkä auttaa heitä, omien kokemusten jälkeen. Rivitalosta, muutamasta lapsesta, joskus viiden vuoden päästä.

Hänellä on taas unelmia. Unelmat tuntuvat sellaisilta, että ne voi saavuttaa.

Yrittäjä Sari Ojala, 49, asuu Pudasjärvellä kihlattunsa Mika Käsmän kanssa. Sarin aikuiset tyttäret asuvat Oulussa, ja uusperheeseen kuuluvat myös Mikan viisi lasta. Sari pitää Syötteellä markettia, pubia ja kiinteistönvälityspalvelua.

Sari Ojala teki uraa, kunnes avioero pysäytti. Virkanainen opiskeli metsuriksi ja rakastui poromieheen. "Elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä."

"Käteni tärisivät ja saatoin kiertää mäntyä pitkään. Pitääkö minun uskaltaa kaataa tämä?

Puun kaatamisessa on paljon tekijöitä. Pitää katsoa, mistä tuulee ja mihin päin puu kaatuu. Isä sanoo, että pitää katsoa, minne puu on rentallaan.

Aloin opiskella metsuriksi 44-vuotiaana. Koulutus kesti puolitoista vuotta, ja sinä aikana opin elämästä enemmän kuin maisterintutkintoa suorittaessani, enemmän kuin aiemmin elämässäni.

Opin, että sahaan tarttuminenkin vaatii rohkeutta. Tilanteista pitää selviytyä. Ei voi sahata puoleenväliin. Hanskoja ei voi heittää tiskiin ja ajatella, että se oli tässä.

Tiedonjanoni on ollut aina valtava. Haluan tehdä asiat kunnolla. Opiskelin lukion jälkeen ensin myyntiteknikon tutkinnon ja olin töissä kotikaupunkini Pudasjärven elinkeinotoimessa. Työn ohessa opiskelin vielä datanomiksi.

OLIN 26-VUOTIAS, kun tyttäreni Kastanja syntyi. Viisi vuotta myöhemmin syntyi Karoliina. Rakkaus omaa lapseen oli selittämätöntä ja vahvaa. Tyttärien syntymä muutti elämäni ensimmäisen kerran täysin.

Kun tytöt olivat alakouluikäisiä, tahdoin opiskella lisää. Otin virkavapaata, ja muutimme Pudasjärveltä Ouluun.

Alle kolmessa vuodessa opiskelin Oulun ylipistossa tietojenkäsittelytieteestä filosofian maisteriksi. Se onnistui, koska olin aloittanut opintoja avoimessa yliopistossa. Töihin verrattuna opiskelu tuntui helpolta, ja tahdin sai määrätä itse.

"Yhtenä tavallisena iltana mieheni keräsi tavaroitaan, kun tulin töistä kotiin. Samana iltana hän lähti."

Opintojeni jälkeen muutimme takaisin Pudasjärvelle, Syötteen kylään. Asuin silloin tyttärien kanssa kolmisin, ja minulla oli yhteishuoltajuus heidän isänsä kanssa.

Vedin itseni tiukoille. Kuljin töissä sadan kilometrin päässä Kuusamossa. Työskentelin opettajana ja aikuiskouluttajana sekä vedin opetukseen ja elinkeinojen kehittämiseen liittyviä projekteja. Työmatkoihin kului kaksi ja puoli tuntia päivässä.

Töiden ohella opiskelin opettajan ja rehtorin pätevyydet. Ajattelin rehtorin opintojen auttavan, jos hakisin aikuiskoulutuksen hallinnollisiin tehtäviin.

OLIN MENNYT NAIMISIIN ja perustanut uusperheen. Toinen lapsistani oli ala-asteella, toinen yläkoulussa. Toimin Pudasjärvellä kunnanvaltuutettuna. Työni virkanaisena ja kunnallispoliitikkona oli verkostoitumista ja kontaktien hyödyntämistä. Arki oli jakkupukuelämää ja reissaamista.

Yhtenä tavallisena iltana mieheni keräsi tavaroitaan, kun tulin töistä kotiin. Samana iltana hän lähti. Oli loppuvuosi 2011.
En tiennyt mistä oli kyse, enkä tiennyt, minne hän meni.

Monta kertaa tuli katsottua peiliin ja mietittyä, mitä minä olen tehnyt väärin. Miksi minä en kelpaa?

Oli yllättävän raskasta miettiä, mitä muut minusta ajattelevat. Vetäydyin kylän elämästä enkä halunnut tavata ketään. Pelkäsin, että joku kysyy, mitä teille kuuluu. Kun meille ei kuulunut mitään.

PIILOTTELIN AVIOEROA kaikilta. Tytöt tiesivät, että jotakin oli tapahtunut, mutta juuri muuta en voinut kertoa edes heille, koska en tiennyt itsekään.

Kipristelin töissä puoli vuotta puolikuntoisena, koulutin opettajia käyttämään työssään verkko-opetusta. Projekti päättyi toukokuun lopussa ja seuraava olisi käynnistynyt kesäkuun alussa, mutta en jatkanut. En pystynyt, koska oman elämäni käsitteleminen vei niin paljon voimia.

Tiesin, mitä seuraavaksi tekisin. Pudasjärvellä käynnistyi lokakuussa Koillis-Suomen aikuiskoulutuksen järjestämä metsurikoulutus, ja halusin oppia ne työt.

Lapsuudessani meillä oli kotona metsät ympärillä. Isäni teki maataloustöiden ohessa töitä metsurina, ja vaikka olin tyttö, sain osallistua metsätöihin.

Olimme ostaneet veljeni kanssa kotimetsät omaksi, enkä halunnut olla pelkkä kaupunkilaismetsänomistaja. Halusin osata tehdä metsätöitä.

Mietin, meneekö koulutukseni ja panostukseni työuraan hukkaan, jos jään töistä pois ja lähden opiskelemaan metsuriksi.

Sitten ajattelin, ettei elämässä aina tarvitse pelata varman päälle. Päätin tehdä sitä, mihin on palo.

OLIN METSURIKOULUTUKSEN ainoa nainen. Osa opiskelijoista oli kokeneita metsureita, osa vasta haaveili alasta ja tähtäsi metsätalousinsinööriksi.

Opiskelukaverini olivat kannustavia. Joskus he kantoivat minulle moottorisahan, öljyn ja bensan metsään, vaikka pärjäsin hyvin itsekin.

Luennoilla kävimme läpi erilaisia metsätyyppejä ja puuston mittausta ja arviointia. Opettelimme laskemaan, paljonko kuutioita puupinossa on. Opintoihin kuului myös paljon työssäoppimista. Tein sitä omassa metsässäni lapsuudenkodin lähellä. Kaadoin puita, karsin niistä oksat, katkoin rungon sopivan mittaisiksi tukeiksi ja pinosin puut.

Menin metsään seitsemän kahdeksan aikaan aamulla, kun tuli valoisaa. Aluksi lähdin pois kolmen tunnin päästä. Lopulta olin harjaantunut ja pystyin tekemään seitsemän tunnin päiviä.

Luonnon kanssa työskenteleminen opettaa pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Ei riittänyt, että raivaan yhden neliömetrin, vaan piti raivata kahdeksan hehtaaria.

METSÄSSÄ KÄVELLESSÄNI katsoin mäntyrivejä. Ne olivat niin kauniita, ja muutaman vuoden päästä ne olisivat paksuja tukkeja. Sitä ajatteli, että ne olivat luonnon tai metsän omia, mutta ne olivatkin minun. Se oli hieno tunne.

En tehnyt metsätöitä itseäni varten, vaan kahta tytärtäni varten. En tule itse näkemään päivää, jolloin raivaamani taimikot ovat isoja. Metsänhoito on yhtä aikaa elämän määräaikaisuuden ja elämän jatkuvuuden ymmärtämistä.

"Mieheni lähdöstä oli kulunut melkein vuosi, enkä ollut vieläkään kertonut erosta. Nyt oli pakko."

Taivaalta tuli räntää, mutta minä sahasin. Metsässä työn jälki näkyi. Isä tuli sanomaan, että tule jo pois sieltä, mutta en malttanut.
Töiden ohessa isä opetti, miten viilataan sahanterä, miten sekoitetaan öljyt ja bensat ja kuinka saha putsataan.

Kaksi kuukautta koulutuksen alkamisen jälkeen tulin metsästä hikisenä isäni ja äitipuoleni luokse. Katsoimme isän työhuoneessa tietokoneelta kuvia isän syntymäpäiviltä. Yhtäkkiä äitipuoleni kysyi minulta, että mikä se on homman nimi.

Mieheni lähdöstä oli kulunut melkein vuosi, enkä ollut vieläkään kertonut erosta. Nyt oli pakko kertoa.

OLI KÄÄNTEENTEKEVÄÄ, että joku penkoi asian ulos minusta. Sen jälkeen kaikki oli helpompaa. Kun kerroin erosta toiselle, kerroin tilanteesta samalla itsellenikin.

Toipuminen lähtee siitä, että uskaltaa kohdata totuuden. Toteaa itsellensä, että näin se on ja eihän sille mitään voi.

"Metsätöillä oli parantava vaikutus. En tarvinnut lääkkeitä tai terapiaa." 

Nakkasin kananmunankuoret evästauolla lumen päälle. Huomasin, että kuoret olivat erivärisiä kuin lumi. Väriero oli pieni, mutta näin sen.
Aloin nähdä eri sävyjä.

Kuulin, kuinka tuuli humisi metsässä ja miten talitiaiset ja hömötiaiset lauloivat. Niitä ei huomannut silloin, kun oli oikein paha olla.

Metsätöillä oli parantava vaikutus. En tarvinnut lääkkeitä tai terapiaa. Metsä ja fyysinen työ auttoivat.

Metsurinkoulutuksen jälkeen palaaminen projekti- ja opetustöihin ei tuntunut oikealta. En halunnut elää enää kellokortin kanssa.

"Hieroimme poronlihakauppaa pitkin syksyä. Mietin, voisikohan tässä olla jotakin." 

Mietin, mitä tekisin, jotta voisin pysyä Syötteen kylässä. Suoritin kiinteistönvälittäjän tutkinnon. Sitten viime syksynä ostin kaupan ja pubin.

Vaati rohkeutta, että uskalsin ostaa liiketoiminnan. Ravintola-ala oli minulle täysin vieras. Luotin kuitenkin siihen, että kaikenlaisia asioita voi oppia. Asenne ja halu ovat tärkeimmät.

Nyt teen pubissa mustikkashotteja ja lasken oluita. Kaupassa käytän veikkauskonetta ja arvioin, paljonko maitoa tilataan kylmäkaappiin viikonlopuksi. Ne ja monet muut hommat ovat minulle ihan uusia asioita.

OSTATKO PORONLIHAA, Mika kysyi minulta viime syksynä kaupassani. Hän oli poromies ja Taivalkosken paliskunnan poroisäntä eli paliskunnan johtaja. Lapsemme olivat olleet samassa koulussa, ja olimme asuneet samalla kylällä kymmenen vuotta.

Hieroimme poronlihakauppaa pitkin syksyä. Mietin, voisikohan tässä olla jotakin. Hän oli salskea mies ja vapaana.

Olihan siinä.

"Vaikka kuinka käy suo-ojan pohjalla, elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä." 

Meidän ei koskaan tarvinnut sanoa ääneen, että alamme seurustella. Yhtenä päivänä vain söimme kahdestaan pubissani. Minä söin lohisalaattia ja Mika poronkäristystä. Sen jälkeen olemme olleet koko ajan yhdessä.

En ollut ajatellut, että löytäisin tämän ikäisenä enää ketään. Olin valmistautunut elämään yksin. Mutta kyllä näin on paljon parempi.

Porot olivat ainoina todistajina, kun Sari ja Mika menivät kihloihin.
Porot olivat ainoina todistajina, kun Sari ja Mika menivät kihloihin.

OLEN ONNELLINEN nyt. Elämän edessä on ollut pakko nöyrtyä. Mutta vaikka kuinka käy suo-ojan pohjalla, elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä. Olen oppinut, että ei pidä elää muille eikä muiden kautta. Pitää elää omaa elämäänsä.

Mika on kuin muuri selkäni takana. Meillä on äärimmäinen arvostus ja kunnioitus toisiamme kohtaan.

Romanttisesti sanotaan, että ihmiselle on olemassa toinen puolisko. Meillä se on kyllä niin. Sovimme toisillemme äärettömän hyvin.

Olemme molemmat maatilalta lähtöisin, ja myös Mika on työskennellyt metsurina. Koti, perhe ja työ ovat meille tärkeitä, ja meillä on samanlainen huumorintaju.

Olemme kiireisiä yrittäjiä, mutta aikaisin aamulla meillä on aina yhteinen hetki. Silloin käymme ruokkimassa porot. Ajamme kelkalla ensin yhdelle aitaukselle ja sitten toiselle.

Täytämme kelkan perässä olevan ruokintakaukalon rehulla, ajamme ympäri poroaitaa ja laskemme rehua. Pienemmissä aitauksissa on huonokuntoisempia poroja, joille viemme jäkälää.

HELMIKUUSSA MINULLA oli kiire ehtiä avaamaan kauppani yhdeksältä. Kävimme yhdellä poroaitauksella ja tulimme takaisin kotiin. Mika sanoi, että käydään vielä toisellakin. Katsoin kelloa ja sanoin, että tiukalle menee, mutta lähdenhän minä.

Mika pyysi minua ajamaan moottorikelkalla sisään poroaitaukseen ja laittoi veräjän kiinni perässä. Sitten hän käveli kelkan viereen ja polvistui.
Mika kosi minua aamuhämärissä, karvareuhka päässä.

Vastausta ei tarvinnut miettiä.

Kaikki on ollut meille selvää koko ajan. Heti syksyllä seurustelun alussa Mika sanoi minulle, että jonain päivänä on poroherra polvillaan sinun edessäsi. Eihän siinä kauaa mennyt.

Meillä on hyvällä tuurilla noin 30 vuotta aikaa olla yhdessä. Joskus tuntuu, että miksi niin vähän."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 9/2017.