Keikan väliajalla Anne tarkistaa, että Jarilla on kaikki hyvin. "Osaan tulkita jo kulmakarvan asennosta, milloin Jari haluaa olla yksin."

Ilman Anne Niemistä ja Peppe Puttaata Jari Sillanpää olisi pulassa. Tehokaksikko huolehtii, että Jarilla on hyvä mieli, rahaa tilillä ja piimää jääkaapissa.

Kaksi ihmistä tietää laulajatähti Jari Sillanpäästä kaiken. He ovat Jarin assistentit Anne Nieminen, 52, ja Peppe Puttaa, 63.

Anne ja Peppe tietävät, että Jari syö halkaistuista leivistä vain päälliosan. Syytä he eivät ole tulleet kysyneeksi. Niin vain on ollut niin kauan kuin he ovat hänelle leipiä voidelleet.

He tietävät, ettei Jarin leivän päälle saa laittaa kasviksia eikä kinkkua. Juustoa pitää olla niin paljon, että leipä peittyy. Tosin ei mitä tahansa juustoa, vaan herrgårdsostia eli kartanojuustoa, jota assistentit luonnehtivat ”aika väkeväksi ja kermaiseksi”.

”Jarilla on absoluuttinen makuaisti. Hän saattaa sanoa: Anne, tää maito on ollut jääkaapissa omenan vieressä! Hän maistaa sen”, Anne sanoo ja pyöräyttää silmiään.

Jarin suosikki on tällä hetkellä ranskanleipä. Sitä edelsi ruisleipäkausi.

Lempijuoma on aina sama: piimä.

Peppe (oik.) pyyhkäisee Annen suupielestä pullanmurut. "Olemme hoivaajatyyppejä. Ei mahda mitään."
Peppe (oik.) pyyhkäisee Annen suupielestä pullanmurut. "Olemme hoivaajatyyppejä. Ei mahda mitään."

Anne ja Peppe tietävät pomostaan kaiken, turhan ja tärkeän, hyvän ja huonon, sen minkä voi tietää toisesta vain, kun elää tarpeeksi kauan hänen vieressään.

20 vuotta he ovat opetelleet ymmärtämään Jari Sillanpäätä. Nyt he osaavat pitää hänestä huolta.

”Meidän tehtävämme on tehdä Jarin elämä helpoksi”, Peppe kiteyttää.

Onks mulla varaa?

”Käyks nää kinkkuleivät?” Anne kysyy kuvaajalta.

”Mietittiin kato Peppen kanssa, että Helsingin seudulta voi tulla jotain pimpparullia, jotka ei syö lihaa.”

Ollaan Vehmaalla, Peppen kotitalossa.

Kinkkukysymys on näissä peltomaisemissa olennainen, sillä Peppe on tehnyt elämäntyönsä sikatilan emäntänä. Tänä syksynä hän on jäänyt eläkkeelle, ja tilan on ottanut hoitaakseen Peppen ja Kari-puolison poika Arne, 31.

Peppe on se, jolle Jari soittaa saadessaan idean.

Viime aikoina Peppe on vähentänyt myös töitään Jarin assistenttina. Lonkat ovat alkaneet reistailla, öiset ajomatkat painaa, syntyipä keväällä ensimmäinen lapsenlapsikin, pieni Emil.

Siksi Peppe ei enää kierrä Jarin ja Annen mukana keikoilla, vaan hoitelee Jarin raha-asioita ja faniklubia kotonaan. Peppe on se, jolle Jari soittaa saadessaan uuden investointi-idean.

Kotonaan Peppe hoitaa Jarin raha-asioita. "Olen aina huolissani kaikesta. Anne ei hätkähdä mistään."
Kotonaan Peppe hoitaa Jarin raha-asioita. "Olen aina huolissani kaikesta. Anne ei hätkähdä mistään."

Peppe (oik.) on Emil-vauvan isoäiti. Anne hyppyyttää.
Peppe (oik.) on Emil-vauvan isoäiti. Anne hyppyyttää.

”Jari kysyy: Peppe, onks mulla tähän varaa? Minä vastaan, että javisst, jos unohdat ne neljä muuta ideaasi.”

Annen vastuulla on huolehtia, että Jari on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

”Jari kysyy: Anne, mitä mulla on huomenna? Sitten kerron.”

Anne on organisaattori, joka hallitsee Jarin aikatauluja matemaattisen tarkasti. Hän sopii Jarin haastattelut ja toimii tämän keikkakuskina. Tavallisena keikkaviikonloppuna Anne ajaa 1 500–2 000 kilometriä. Hän rakastaa ajamista, vaikka ei osaa peruuttaa, eikä päästä muita rattiin edes pyydettäessä.

”Minun on saatava istua ratin takana itse. Kaikissa autoissa. Muuten minulle tulee levoton olo.”

Fani 93 ja fani 1005

Kaikki alkoi Jarin äänestä. Anne kuuli sen ensimmäisen kerran tammikuussa 1996 Tampereen Anttilan lavalla. Sillä sekunnilla kun nuori tangokuningas avasi suunsa, Annesta tuli fani.

”Se ääni. Se oli ihan käsittämätön.”

Nimikirjoitusta jonottaessaan Anne huomasi, että Jarin silmät olivat punaiset. Syynä oli krapula edellisen illan kultalevyjuhlista. Anne kaivoi käsilaukustaan päänsärkylääkkeen ja ojensi sen Jarille. Jari kiitti. Niin alkoi hoivasuhde.

"Mitään sellaista en ollut ennen kokenut."

Samana vuonna Jaria kuuli ensimmäistä kertaa myös Peppe. Hän muistaa yhä istumapaikan, jolla Seinäjoen teatterissa istui, kun Jari alkoi laulaa.

”Se ääni ja läsnäolo. Mitään sellaista en ollut ennen kokenut.”

Annesta tuli faniklubin jäsen numero 93, Peppestä numero 1 005.

Toisiinsa naiset tutustuivat seuraavana vuonna fanimatkalla Lontoossa. Kummastakin oli tullut superfani, jonka harrastuksena oli kiertää ympäri Suomea Jarin keikoilla. Anne ja Peppe ystävystyivät. He saattoivat käydä katsomassa saman konsertin kaksitoista kertaa.

Joistakin tuttavista fanitus oli kummallista. Peppen aviomiehen, maanviljelijä Kari Puttaan mielestä ei. Jahtasihan hänkin hirviä.

”Kari ymmärsi minua. Ihan samalla tavalla hänkin tohkeili kavereittensa kanssa, että tuolta se hirvi tuli ja tuonne se meni”, Peppe sanoo.

”Samat saakelin hirvet siellä on metsässä, ja silti se on joka kerta eri kokemus. Aina se on sama Jarikin ja silti aina eri konsertti."

Vuosien mittaan Jari alkoi tunnistaa Annen ja Peppen kasvot. Hän näki ne jokaisella keikallaan, aina eturivissä.

Keikkojen jälkeen kolmikolla oli tapana jutella. Joskus käytiin grillillä.

Kun Anne ja Peppe vilahtivat Jarin 40-vuotissynttäreillä kuvatussa televisiopätkässä, fanien keskustelupalstalla alkoi sinkoilla katkeria viestejä.

”Siellä ihmeteltiin, että tuollaiset läskit! Eikö se Jari yhtään edustavamman näköisiä löytänyt!” Peppe sanoo.

”Jarille ei ystävyydessä merkitse, oletko kaunis, ruma, köyhä vai rikas.”

Peppe pelkää lööppejä

Anne ja Peppe. Nämä kaksi ovat yhtä, eikä toisesta voi puhua ilman toista. Muusikkopiireissä heidät tunnetaan yksikkönä, Annena-ja-Peppenä. Aina silloin tällöin joku havahtuu kysymään: onko teillä sukunimiä ollenkaan?

"Me ollaan kuin Madonna ja Rihanna."

”Vastaamme, että ei. Me ollaan kuin Madonna ja Rihanna.”

Yhteinen assistentin-ura alkoi syksyllä 2009, kun Peppen puhelin soi.

”Nu har Lilja slutat”, Jari sanoi.

Jarin manageri Lilja oli ilmoittanut jäävänsä vuorotteluvapaalle. Peppe ja Jari olivat hiljaa. Sitten Jari sanoi,että eiköhän me tästä kolmistaan selvitä. Hän palkkasi naiset saman tien assistenteikseen.

Ensimmäinen kevät oli kamala. Anne ja Peppe lojuivat Annen sängyllä ja suunnittelivat Jarin kevätkiertuetta. Peppen kädessä oli Suomen kartta, johon hän ruksi mahdollisia konserttipaikkoja: Kajaani, Iisalmi, Varkaus...

Naiset katsoivat toisiaan. Oikeasti, me kaksi tässä yöpaidoissamme. Mekö suunnittelisimme Siltsun kiertueen?

”Tajusin, että ei jumankaut, minä olen sairaanhoitaja ja Peppe sikatilan emäntä. Ei meistä ole tähän”, Anne sanoo.

Silloin tuttu manageri Olli Peuhu rohkaisi: Kyllä te pärjäätte, teillähän on täydellinen koulutus. Jos osaatte hoitaa lapsia ja sikoja, osaatte hoitaa myös muusikoita.

Anne ja Peppe päättivät yrittää.

Ilman Annea Peppe olisi hypännyt sikalansa paskasäiliöön.

He ottivat selvää, miten varataan konserttisali (otetaan puhelin ja soitetaan). He selvittivät, montako mainosta konsertista kannattaa julkaista paikallislehdessä (kolme riittää, neljäs on turha). He tekivät virheitä: varasivat liian pieniä saleja ja järjestivät konsertin pikkukaupunkiin, jossa oli talviloma.

Öisin Peppe ei saanut unta. Hänen mielessään pyörivät iltapäivälehtien tulevat lööpit: Sillanpään alamäki alkoi! Anne ja Peppe tuhosivat Jarin!

”Olin tulossa hulluksi. Anne hoki, että et varmana tule ja kyllä me pärjätään, vaikka ei osata yhtään mitään.”

Yhden huonosti nukutun yön jälkeen Peppe jäi tuijottamaan sikalansa paskasäiliötä ja ajatteli: tuonne kun hyppäisin, ei tarttis enää hermoilla.

Se oli Karille liikaa. Hän pysäytti Peppen sikalan ovelle ja ilmoitti, että jos Peppe ei alkaisi järkiintyä, hän lähettäisi tämän Amerikkaan.

”Kari kai arveli, että Amerikassa en näkisi niitä lööppejä.”

Kiertue onnistui. Lööppejä ei tullut.

Anne nousee keikka-auton rattiin.
Anne nousee keikka-auton rattiin.

Jari saa kiukutella

Elokuu 2016, sunnuntai, kello 18.59. Konsertti Haminassa alkaa minuutin päästä, mutta Jari Sillanpäätä ei näy.

Tasan seitsemältä parkkipaikalle kurvaa matkailuauto. Ratin takana on Anne. Jari astuu ulos. Hän haluaa keskittyä. Anne tietää sen eikä häiritse.

Näin alkaa jokainen keikka: viime tipassa. Se on Jarin toive. Hän muuttuu levottomaksi, jos joutuu hengaamaan keikkapaikalla minuuttiakaan liian aikaisin.

Jari nousee lavalle noin sata kertaa vuodessa. Joka kerran lavan vieressä seisoo Anne. Hänen tehtävänään on huolehtia, että Jarilla on kaikki hyvin.

Anne tarkkailee Jarin ilmeitä ja yrittää tulkita, mikä painaa: Janottaako, tuonko vesipullon? Häiritseekö eturivin fanin videokuvaaminen, käynkö huomauttamassa?

Samalla Anne pyörittää prompteria. Sen kuvaruudulta Jari näkee laulujen sanat siltä varalta, että sattuu unohtamaan ne.

Tällä kertaa Jari unohtaa. Hän alkaa takellella ja vilkaisee huolestuneena prompteriin, mutta se ei pyöri, sillä Anne ei pyöritä sitä. Hän lähettelee tekstiviestejä Peppelle.

Jari luo lavalta kireitä katseita. Anne ei huomaa.

Jokaiselta keikalta Anne lähettää Peppelle liudan tekstiviestejä. Esimerkiksi tällaisia:

Jari just lavalle. Katsomo täynnä.

Aloitusbiisinä Ihmisiä suviyössä.

Bändi tänään ihanannäköinen, punaiset kravatit.

Bohemian Rhapsodyn jälkeen yleisöltä kolmen minuutin aplodit seisaallaan.

Usein hän lähettää myös videonpätkän. Siten Peppe pääsee paremmin tunnelmaan.

”Lähetän täyden raportin keikan joka sekunnista”, Anne sanoo.

”Peppelle kerron kaiken. Jari tietää ja ymmärtää sen."

Peppelle Anne raportoi myös Jarin mielialat, hyvät ja huonot tuulet.

”Kiertueilla minä olen Jaria lähimpänä. Totta kai hän saa kiukutella minulle. Kärsivällisyyteni on loputon, olenhan sairaanhoitaja.”

Takaisin Anne ärähtää harvoin, mutta kun ärähtää, ilma puhdistuu.

”Kerran lauoin Jarille pari valittua sanaa, ja hän veti sen jälkeen ihan huikean keikan.”

Anne asuu yksin. Höyrynsä hän purkaa Peppelle. Peppe taas vuodattaa murheensa Karille. Kari on ainut, joka ei kinaa kenenkään kanssa. Jos Peppe haastaa riitaa, Kari lähtee pellolle.

Anne ja Peppe soittelevat toisilleen vähintään neljä kertaa päivässä. Telkkariakin he katsovat yhdessä.

Kun Peppe analysoi Tähdet tähdet -ohjelmaa Annen kanssa puhelimitse, Kari katsoo samaa ohjelmaa yksin toisesta telkkarista. Kun Peppe ja Kari lähtevät lomamatkalle, Anne tulee aina mukaan.

”Oudolta tuntuisi jos ei tulisi”, Kari sanoo.

Anne uskoo aina, että asioilla on tapana järjestyä. Peppe on empaattinen murehtija, jonka motto kuuluu: Jos jokin voi mennä persiilleen, se menee.

Kun asenteet yhdistää, syntyy ystävyys, joka kannattelee kumpaakin.

”Jos Peppeä ei olisi, olisin jo ajat sitten hypännyt benjihypyn ilman narua”, Anne sanoo.

”Ilman Annea olisin siellä paskasäiliössä”, Peppe sanoo.

Keikalta syöpäosastolle

Kerran kun Anne ajeli keikkakuskina, Peppe lähetti hänen kännykkäänsä kuvan. Kuvassa Peppen lapsenlapsi Emil-vauva nukkui autossa.

Hetken päästä Anne vilkaisi auton taustapeiliin ja näki jotain yhtä suloista: Jarin ja tämän miesystävän Siimin nukkumassa takapenkillä päät vastakkain, käsi kädessä.

”Otin Peppelle kuvan ja kirjoitin: Kato, minunkin vauvat nukkuu.”

Anne hoivaa, halusi Jari tai ei. Anne asuu Lempäälässä, mutta siivoaa Helsingissä käydessään Jarin kämpän, laittaa astiat tiskikoneeseen, vie roskat, pesee pyykit, kokkaa ja käy ostamassa jääkaappiin piimää.

Ei hänen tarvitsisi, hoitaisi Jari hommat itsekin. Annen kädet vain alkavat siivota itsestään. Ne alkavat pyyhkiä pöytiä ja loihtia täydellisiä juustoleipiä,  eikä hän mahda niille mitään. Kyläillessään hän siivoaa Peppenkin keittiön. Ainut, jota Anne ei hoida, on Anne.

”Näkisittepä kämppäni! Täys kaaos. Eikä häiritse minua yhtään.”

Anne kutsuu itseään ikisinkuksi. Hänellä on kuulemma tarpeeksi näissäkin ihmissuhteissa, eikä hän halua lapsia. Paitsi hoivata tietenkin. Aina, kun on keikkatauko, Anne työskentelee sairaanhoitajana lasten syöpäosastolla Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Samalla osastolla hän on on ollut töissä 26 vuotta.

Anne valitsi ammattinsa 16-vuotiaana, kun pikkuveli Pasi sairastui leukemiaan. Kuukausia Anne istui 3-vuotiaan Pasin vieressä. Tunnelma Tampereen keskussairaalan käytävillä oli hänestä erityinen. Intensiivinen. Sen selvemmin hän ei osaa asiaa selittää.

Kun Pasi parani, Anne päätti, että isona hänestä tulee lasten syöpäosaston sairaanhoitaja.

"Se oli ainut vaihtoehtoni."

Anne ei halua luopua kummastakaan ammatistaan. Mieluummin hän paiskii kuukauden töitä ilman vapaapäivää.

Kolme tuntia puhumatta

Vuosia Jari jakoi nimikirjoituksia. Jokaisen keikan jälkeen hän istui kaksi tuntia kirjoittamassa nimeään ja juttelemassa faniensa kanssa. Vuonna 2003 hän lopetti nimmarijonot. Anne ja Peppe ymmärtävät, miksi.

Moni hakee Jarilta lohtua, jopa parannusta. Ihmisillä on tarve vuodattaa hänelle polvileikkauksensa ja sydänsurunsa, ja hän kuuntelee.

"Mutta ei yksi ihminen voi ottaa vastaan kymmenentuhannen ihmisen paskoja. Ei niin pysy terveenä", Anne sanoo.

Peppen mielestä karisma on myös rasite. Kun Jari laulaa, jokainen kuvittelee: oih, hän laulaa suoraan minulle. Siitä seuraa omituisia ylitulkintoja.

Joku kysyy: Jari, miksi katsoit minua keikalla niin pahasti? Toinen kirjoittaa: Jari, kun katsoit minua sillä tavalla jännästi lavalta, tiesin kyllä, mitä ihanaa yritit minulle viestittää.

Joskus Anne ja Peppe ihmettelevät, miksi juuri he päätyivät Jarin uskotuiksi.

"Vieläkin tulee sellaisia hetkiä, että herranjumala, toi on Jari Sillanpää ja se haluaa olla meidän kanssa. Miksi? Mehän ollaan ihan tavallisia!"

Ehkä juuri siksi. Ehkä Jari tuntee olonsa kotoisaksi, koska saa puhua Peppen kanssa äidinkieltään ruotsia. Tai ehkä kyse on siitä, että Annen ja Peppen kanssa Jari voi hengähtää. Olla vain.

"Meidän kyydissä Jari voi olla kolmituntisen ajomatkan puhumatta, eikä hiljaisuus tunnu meistä yhtään vaivaannuttavalta. Hän tietää, ettei meitä tarvitse viihdyttää", Anne sanoo.

Ihmiselle, joka viihdyttää työkseen, se voi olla helpotus.

Arvonimi: tytöt

Jari kutsuu Annea ja Peppeä tytöikseen. Se on arvonimi. Ilman tyttöjään hän ei pärjäisi.

Tyttöjensä kanssa Jari haluaa viettää myös vapaa-aikaansa. Yhdessä on lomailtu muun muassa Yhdysvalloissa, Thaimaassa ja Brasiliassa. Mukaan tulee aina myös Kari.

Jari on Annen ja Peppen silmissä yhä tähti.

"Ulkomaillakin Jari kääntää tuntemattomien katseet. Karisma näkyy kävelytyylistä, ryhdistä, joustavista askelista", Peppe sanoo.
Lomilla Jari on se, joka ehdottaa, mitä tehdään. Annelle ja Peppelle se sopii.

"Meille käy kaikki! Justin Timberlaken konserttikin Jenkeissä oli Jarin idea. Siellä nukahdimme Karin kanssa seisaalleen", Peppe sanoo.

Eniten Peppe ja Anne ihailevat Jarin kykyä innostua. Kun hän innostui tuulimyllyn rakentamisesta, hän selvitti kaiken megawateista hyötysuhteisiin.

"Sitten kiersin hänen kanssaan Euroopassa tuulivoimamessuilla", Peppe sanoo.

"Me kaksi olemme yhtä. Jos toinen lopettaisi nämä hommat, toinen olisi lirissä", Anne ja Peppe sanovat.
"Me kaksi olemme yhtä. Jos toinen lopettaisi nämä hommat, toinen olisi lirissä", Anne ja Peppe sanovat.

Kun Jarin äiti kuoli, Anne ja Peppe kutsuttiin hautajaisiin. Kun Jari osti uuden asunnon, hän esitteli Annelle, että tuossa on sitten sinun huoneesi. Joka kerta Helsingissä käydessään Anne yöpyy Jarin luona. Kun Anne täytti 50, Jari tarjosi hänen läheisilleen yllätysillallisen Näsinneulassa.

"Silloin tuli itku", Anne sanoo.

Joskus Anne ja Peppe ovat mukana suunnittelupalavereissa. Kerran palaverissa kerrottiin, että Jarin uuden kappaleen nimeksi oli tulossa Elämän kevät.

"Kysyin Warnerin kolmikymppiseltä Pequlta, tietääkö hän, mitä 'voi elämän kevät' tarkoittaa. Ei Pequ tiennyt. Hän oli niin nuori. Kerroin, että minun ja Annen ikäiset naiset huokaavat niin, kun meillä on asiat ihan päin honkia", Peppe sanoo.

Laulun nimi vaihdettiin. Siitä tuli Malagaan.

On assistentin työssä huonokin puoli. Se, etteivät Anne ja Peppe pysty enää istahtamaan keikoilla muun yleisön joukkoon, nauttimaan vain.

"Miettisin kuitenkin, onkohan Jarilla nälkä tai jano", Anne sanoo.

"Mutta onhan tämä ihan mieletöntä. Saada nyt olla osa Jarin elämää, osa kaikkea tätä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2016.

 

Anne Nieminen
52-vuotias Anne työskentelee laulaja Jari Sillanpään assistenttina sekä sairaanhoitajana lasten syöpäosastollaTampereen yliopistollisessa sairaalassa.
Asuu yksin Lempäälässä.

Peppe Puttaa
63-vuotias entinen sikatilan emäntä jakaa assistentin työt Annen kanssa. Peppe asuu Vehmaalla miehensä Karin kanssa.

Anne Mikkola huolehti yrittäjänä kaikesta niin, että alkoi kuvitella olevansa korvaamaton. Sitten tuli pyöräkolari, joka sekoitti muistin mutta opetti, mikä on tärkeintä.

On heinäkuun ilta vuonna 2015. Istun ravintolamme patiolla untuvatakki päällä ja villasukat jalassa, myyn lippuja Jonna Tervomaan keikalle. Tämä on ainoa muisto, joka minulla on kolaria edeltävältä päivältä.

Mieheni Jari on kertonut minulle, että Tervomaan keikkaa seuraava päivä meni näin: Oli torstai ja olin iloinen, kun minulla oli keskellä viikkoa vapaapäivä. Harvinaista herkkua ravintoloitsijalle heinäkuussa. Olimme ostaneet Jarin kanssa alkukesästä uudet maastopyörät ja päätimme lähteä 30 kilometrin pyöräretkelle Oulusta Yli-Kiiminkiin.

Kännykästäni löytyy siltä päivältä kuva, jossa minulla on pyöräilykypärä päässä ja Jari pussaa minua poskelle. Seuraava kuva on otettu sairaalassa.

OLIMME POLKENEET asvalttipätkää vasta alle kymmenen kilometriä. Pidin toisessa kädessäni juomapulloa, toinen käsi oli pyörän tangolla. Vauhtimme oli aika hiljainen.

Minä pyöräilin edellä, Jari perässä. Yhtäkkiä vasemmalta tuli auto, ja olen ilmeisesti painanut liian äkäisesti pelkkää etujarrua. Lensin päälleni asvalttiin ja menin sokkiin.

Jari soitti ambulanssin. Joku nainen pysäytti autonsa ja tuli auttamaan, hätisti samalla katselijoita ja kännykällä kuvia ottavia pois. Etuhampaani oli irronnut ja haljennut, Jari nappasi tyngän kadulta. Ambulanssissa se laitettiin maitolasiin, ja heti ensiavussa tynkä istutettiin suuhuni. Myöhemmin sen päälle rakennettiin uusi hammas.

Oikea puoli kasvoistani oli ruvella huulesta silmäkulmaan ja hampaita oli vaurioitunut. Huuli oli haljennut, joten se piti ommella kiinni. Pyöräilykypärän etuosan styroksi oli mennyt lyttyyn.

Ilman pyöräilykypärää en todennäköisesti  olisi enää elossa.

Lääkäri sanoi, että ilman kypärää en todennäköisesti olisi enää elossa tai ainakin olisin vammautunut hyvin vakavasti. Se on pysäyttävä ajatus.

NOUSUKAUSI OLI Oulussa kiivaimmillaan 1990-luvun lopulla. Olin silloin reilu kolmekymppinen kolmen lapsen äiti: Eetu oli 11-vuotias, Emmi kahdeksan ja kuopuksemme Olga kaksivuotias. Olin ammatiltani kokki ja erittäin kiinnostunut järjestämään tilaisuuksia isoillekin seurueille.

Sana kiiri nopeasti, ja aloin saada firmoilta yhteydenottoja. Järjestin Nokian tuhansien ihmisten pikkujoulut, sitten yritysten virkistysmatkoja, joissa ajettiin moottorikelkoilla Venäjän puolelle Venehjärvelle suomenkieliseen kylään. Päätin perustaa yhden naisen yrityksen, joka tuotti sekä catering- että ohjelmapalveluja.

Vuoden päästä minulla oli viisi työntekijää ja kolme ravintolaa Oulun seudulla. Työtahti ja kasvuyrityksen paine oli kova. Jari jatkoi omassa työssään terveydenhuoltoalan apuvälineteknikkona, mutta auttoi, minkä ehti.

"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."
"Pienestä pitäen olen tykännyt ulkoilla. Potkukelkka luisti kotona Keminmaalla."

Yrittäjänä pystyin vaikuttamaan aikatauluihin niin, että olin aamut lasten kanssa kotona. Tein meille aamupalaa ja kuskasin lapset kouluun ja hoitoon.

Kävimme koko perhe tutustumassa matkailukohteisiin Suomessa ja Venäjällä. Teimme autolla reissuja Ruotsiin, Norjaan ja Saksaan ja etsimme matkoilla uusia ideoita omaan yritykseemme. Lasten mielipiteistä oli paljon hyötyä jo silloin.

LAMA ALKOI vuonna 2008. Oulun seudulla se tarkoitti sitä, että Nokian ja muiden vahvojen it-alan yritysten toiminta supistui huomattavasti. Asiakaskuntani oli muodostunut vain yrityksistä, joten myös yritykseni myynti romahti.

Päätin myydä kaikki muut liiketoiminnat ja keskittyä vain yhteen ravintolaan. Suuntasin myynnin nyt yritysten sijaan yksittäisille asiakkaille. Tilausravintolana tunnettu Rauhala muuttui lounasravintolaksi. Jännitin, miten uudistus otettaisiin vastaan Oulussa ja tulisiko vähän keskustan ulkopuolella sijaitsevaan ravintolaan asiakkaita. Olin valtavan huojentunut, kun tuli.

Nykyisin tärkeintä on, että kaikki voivat hyvin ja töissäkin on hauskaa.

Kolme vuotta sitten uskalsin avata samaan pihapiiriin toisen lounasravintolan. Siellä näkyy ekologisuus. Pöydät, tuolit ja kahvimukit ovat kaikki erilaisia, sillä ne on hankittu kierrätyskeskuksesta ja kirpputoreilta.

Taantuman vuodet ovat olleet hyvin työläitä ja taloudellisesti isoja riskejä. Työntekijäni olivat melko nuoria, ja olin kuin kanaemo. Minulla oli aina viimeinen sana, vastuu kaikesta ja kaikista. Hoidin yrityksen taloushallinnon, suunnittelin viikoittaiset ruokalistat, tilasin tavarat ja hain ne tukusta. Tein lehti-ilmoitukset tapahtumistamme, hankin esiintyjät, olin aina paikalla jokaisessa tilaisuudessa.

Huomaamattani aloin kuvitella olevani yli-ihminen ja korvaamaton.

MITÄ ON TAPAHTUNUT? Missä minä olen? Nämä olivat ensimmäiset kysymykseni, kun heräsin pyöräonnettomuuden jälkeisenä aamuyönä sairaalassa.

Kännykkäni oli yöpöydällä, ja soitin Jarille. Häneltä kuulin, että olin toistanut samoja kysymyksiä jo koko illan, ja siksi tyttäremme Olga oli jättänyt yöpöydälle lapun.

Se lappu on yhä tallella. Siinä lukee: "Olet ollut pyöräkolarissa. Pyörä on ehjä. Töissä kaikki hyvin. Nyt on 17.7.2015. Ei tarvitse huolehtia, kaikki hoituu. Nyt lepää rauhassa."

Ymmärsin, ja lopetimme puhelun. Kahden minuutin kuluttua soitin Jarille uudestaan ja kysyin samoja asioita.

Ja jälleen kahden minuutin kuluttua.

Pääsin sairaalasta kotiin toipumaan heti onnettomuuden jälkeisenä päivänä. Viikon päästä halusin palata töihinkin, vaikka naamani näytti hurjalta ja syöminen oli hankalaa.

Ne olivat kuitenkin pieniä murheita sen rinnalla, että lähimuistini ei toiminut kunnolla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla.

Tuntui, että muistini oli pistetty palasiksi hattuun. Sieltä nostin aina palan, jota yritin sovittaa oikeaan kohtaan aikajanalla. Valokuvat olivat iso apu. Selasin myös molempien ravintoloideni Facebook-sivuja ja aloin hahmottaa asioita niiden kautta.

Jari näytti minulle kuvia lomamatkastamme Mikkelissä. Loma yhdessä sisareni perheen kanssa oli ollut juhannuksen jälkeen, ja kuvissa näytän onnelliselta. En edelleenkään muista matkasta mitään mutta uskon, että meillä on ollut mukava reissu.

OLEN MUUTTUNUT pyöräkolarin jälkeen herkemmäksi. Olen kuullut, että ihmisillä, joilla on aivovamma, saattaa olla normaalia voimakkaammat tunnereaktiot. Minullakin on. Kävin kolarin jälkeen neuropsykologisessa testissä, jossa todettiin, että oireeni viittaavat aivovamman aiheuttamaan muistihäiriöön.

Nykyään minun on vaikea pidätellä tunteitani. Varsinkin alussa minun oli vaikea kertoa onnettomuudesta. Puhe ryöpsähti hillittömäksi itkuksi. Se nolotti. Tuntui, että olisi pitänyt pyytää anteeksi hallitsematonta käytöstä. Yllätyin, kun monet tulivatkin jälkeenpäin kertomaan omista rankoista kokemuksistaan ja kiittivät, että kerroin.

Nyt, puolentoista vuoden totuttelun jälkeen, en enää mieti tunnereaktioitani paljon. Jos alan itkeä jotain asiaa, niin sitten alan. Reagoin herkästi erityisesti siihen, jos tutulle ihmiselle on tapahtunut jotakin ikävää.

Kiitollisuus on kasvanut. Nyt tajuan senkin, että yksin en ole mitään.

Moni sanoo, ettei minusta huomaa, mitä olen joutunut käymään läpi. Se on tarkoitettu kohteliaisuudeksi mutta minusta tuntuu välillä raskaalta, koska tajuan, miten paljon olen muuttunut.

MUISTINI EI OLE PALANNUT entiselleen. Tekemiseni näyttää tehokkaalta, mutta teen kovasti töistä sen eteen, että asiat pysyvät päässäni.

Joudun kirjoittamaan kaiken ylös. Ravintolassa pikkujoulu- ja kesäsesonkien vetäminen on onnettomuuden jälkeen aiempaa rankempaa sekä fyysisesti että henkisesti.

Asioiden järjestäminen vaatii minulta nyt äärimmäistä keskittymistä ja huolellisuutta. Tuntuu, että muistini on 110-prosenttisesti käytössä. Se kuormittaa ja väsyttää mieltä. Stressinsietokykyni on tämän vuoksi heikompi kuin ennen. Jos on kova kiire ja olen sopinut itselleni liian tiukan aikataulun, minua masentaa, harmittaa ja itkettää.

KIITOLLISUUS ELÄMÄÄ, läheisiäni ja työkavereitani kohtaan on suurempi kuin koskaan ennen. Tajuan, että en ole yksin mitään, kukaan ei ole. Olen aina ollut suorapuheinen, mutta kolarin jälkeen sanon aiempaa enemmän positiivisia asioita. Viimeksi kiitin nuorta kokkiamme siitä, miten hyvin hän hoitaa homman kiireessäkin.

Jarin kanssa puhumme nykyään usein, miten kiitollisia olemme, että meillä on edelleen toisemme, terveys on hyvällä mallilla ja kolme lastamme ovat läheisiä sekä keskenään että meidän kanssamme.

"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."
"Olin mieheni Jarin kanssa Kuusamossa patikoimassa ja melomassa. Se oli ihana reissu syksyllä 2014."

Olen joutunut opettelemaan vastuun jakamista ja luottamaan, että toiset pärjäävät töissä ilman valvovaa silmää. He pärjäävät. Aiemmin olin aina mukana, jos ravintolassa oli jokin tapahtuma. Nykyään olen paikalla vain, jos siitä erikseen sovitaan.

Kaikki lapsemme ovat mukana ravintolabisneksessämme. Eetu vastaa IT-asioista ja hoitaa keikoilla ääni- ja valotekniikan. Emmi on ottanut vastuun markkinoinnista. Olga opiskelee ravintoloissamme oppisopimuksella taloushallintoa.

OLEN OPPINUT ARMOLLISUUTTA. Joskus saan sähköpostiini aamulla tarjouspyynnön häistä tai syntymäpäiväjuhlista, ja jos en ole vastannut iltapäivään mennessä, asiakas on kiukkuinen. Onko meillä oikeasti niin kiire?

Ennen kolaria soimasin itseäni kovasti, jos en pysynyt joka hetki tiukassa työtahdissa kiinni. Nyt teen parhaani, ja sen täytyy riittää.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun.

Ennen tein viittä asiaa yhtä aikaa, nykyään yhden asian kerrallaan alusta loppuun. Tällaisen tavan olisin voinut opetella ilman onnettomuuttakin.

LEVON MERKITYKSEN ymmärrän ihan eri tavoin kuin ennen onnettomuutta. Päähän kohdistuvissa iskuissa lepo on tärkeää toipumisessa.

Onneksi voin itse vaikuttaa työaikatauluihini. Harvoin sovin aikaiseksi aamuksi mitään, jotta voin nukkua aamulla vähän pidempään, vaikka yhdeksään. Päivän tärkeimmät työt hoidan aamupalan jälkeen kotoa. Hyvin nukutun yön jälkeen aamupäivän tunnit ovat tehokkaimpia työtunteja. Muistinikin pelaa silloin parhaiten.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket.

Varaan kalenteriini etukäteen viikon liikuntahetket. Harrastan kestävyysurheilulajeja kuten juoksua, hiihtoa ja pyöräilyä.

Pyöräilemään lähdin taas Jarin kanssa pian onnettomuuden jälkeen. Kuljen neljän kilometrin työmatkani pyörällä, mutta onnettomuuden jälkeen en ole vielä uskaltanut tehdä pitkiä pyörälenkkejä yksin. Talvella en pyöräile ollenkaan.

KOLARIN TÄRKEIN OPETUS on ollut kyky pysähtyä. Onnettomuuden jälkeen niin oli pakko tehdä. Nyt ymmärrän, että tarvitsin sen pysähtymisen taidon.

Lapseni elivät 20 vuotta niin, että äiti saattoi lähteä töihin lähes koska tahansa. Vapaapäivä saattoi vaihtua työpäiväksi. Siinä mielessä minuun ei voinut luottaa.

Nykyään perhe menee aina töiden edelle. Yhteisen ajan merkitys on kasvanut entisestään, samoin traditioiden. Kaikki lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa, mutta vietämme perheen kesken saunailtoja tai kokkaamme yhdessä vaikka sushia tai leivomme sämpylöitä. Jos emme näe, ainakin soittelen kaikkien lasteni kanssa päivittäin.

OLEN KYSYNYT LAPSILTA, harmittaako heitä, että tein niin paljon töitä heidän ollessaan pieniä. He sanovat, etteivät ole koskaan ajatelleet asiaa sillä tavalla. Kotona oli aina jompikumpi vanhemmista. Lisäksi lapsista oli hauskaa reissata yhdessä eri matkailukohteissa. Siinä yhdistyivät huvi ja työ.

"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."
"Tuorepastaa tekemässä kotona tyttäreni Emmin kanssa."

Menneitä on turha jäädä jossittelemaan. Jokainen tekee valintoja sen hetken tietojen ja olosuhteiden mukaan ja yrittää tehdä oikein. Kun tilanteet muuttuvat, voi tehdä toisin.

Murehtiminen ei auta mitään eikä haikailu kuulu tyyliini. Menetin kolarissa jotakin, mutta sain muuta tilalle. Elämästä löytyy aina paljon asioita, joista voi olla kiitollinen.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/17.

Kirje lapsilta

Hei äiti,

toivottavasti tiedät, kuinka paljon arvostamme sinua. Vaikka olet ollut omistautunut työllesi, olet aina tukenut meitä ja antanut aikaasi. Työsi on ollut perheemme yhteinen asia: me lapset olemme saaneet olla ravintoloissasi kokkina, tiskaajana, siivoojana, roudarina, lipunmyyjänä - eri-ikäisinä erilaisissa hommissa. Se on ollut arvokasta oppia työelämään.

Yksi perhettämme yhteen nivonut asia on ollut ruoka. Vaikka nyt aikuisina olemme asuneet eri kaupungeissa, olemme silti kokoontuneet koko perhe saman pöydän ääreen.

Eräs ruokatraditio on erityisen tärkeä. Ravintola-alalla pikkujoulukausi on vilkas, joten joulun tullessa olet varmasti ollut aina aivan poikki. Silti joka ikinen joulu jokainen meistä on saanut toivoa sinulta, mitä haluaa jouluna syödä. Olga toivoi monta vuotta peräkkäin "nakkipottuja", iskä tietysti kinkkua. Kaikkien toiveet toteutuivat, ja ravintoloitsijan kotona joulupöydässä syötiin nakkikeittoa.

Vielä yksi tärkeä asia: Kiitos äiti!

Emmi, Eetu ja Olga

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Tällä kertaa esittäytyy Australian Melbournessa asuva Airi Repetti.

Airi Repetti, miten päädyit Melbourneen?

"Olen asunut Australiassa jo 23 vuotta, sillä mieheni on syntyperäinen melbournelainen.

Tyttäremme Laura, 22, on jo työelämässä, ja Sonja, 20, opiskelee Melbournen yliopistossa. Laura ja Sonja ovat sekä Australian että Suomen kansalaisia ja puhuvat englannin lisäksi myös suomea. Molemmat asuvat vielä kotona."

"Suomesta kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa." 

Millaista ruokaa syötte arkena?

"Perheemme ruokakulttuuri on muovautunut sekoitukseksi suomalaista, italialaista ja australialaista keittiötä.

Aamiaiseksi syön yleensä kaurapuuroa ja mustikoita. Syön sitä monena aamuna viikossa."

"Käymme joka vuosi keräämässä mustikoita läheisellä mustikkatilalla, ja pari vuotta sitten minua haastateltiinkin marjojen keruusta täkäläiseen The Age -lehteen."

Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.
Airi Repetti antoi australialaislehteen suomalaisen mustikkapiirakkaohjeen.

"Torstaisin meillä syödään yleensä lasagnea, jonka minä valmistan - vuosia sitten suomalaislehdestä talteenotetun ohjeen mukaan. Se on koko perheen suosikkiruoka."

Lasagnea suomalaisohjeella.
Lasagnea suomalaisohjeella.

Mitä ruokaa kaipaat Suomesta?

"Kaipaan paistettuja silakoita ja rahkapiirakkaa. Nykyään kaupoista saa jo erikoisempiakin aineksia, mutta valmiin ruoan maku ei aina ole se muistojen herkku, milloin mistäkin syystä.

Myös täkäläisen kaasu-uunin käyttö vaikuttaa makuun, vaikka olen kyllä sitä mieltä, että pullasta tulee siinä paljon mehevämpää! Kesti aikansa ennen kuin totuin kaasun käyttöön, mutta nyt en kyllä enää vaihtaisi sähköhellaan.

Täytekakkuja täällä ei osata leipoa. Ne ovat yleensä tosi kuivia, ja leipomoistakin ostetut kauniit luomukset varsin mauttomia ja ylimakeita."

Naistenviikolla nimipäiviään viettävät sisarukset Leena-Maija, Saara, Reetta ja Johanna tietävät, että sisarussuhde kestää kaikki elämän myrskyt. Nimipäivät vietettiin kesäisin perheen kotipaikalla maalla, johon kutsuttiin niin naapureita kuin sukulaisiakin.

Sisarukset Saara Karttunen, 37, Reetta Oksanen, 35, Johanna Manninen, 31 ja Leena-Maija Karttunen, 29, juhlivat nimipäiviään naistenviikolla ikäjärjestyksessä, peräkkäisinä päivinä. Nimipäivänsankareiden vanhemmat kovasti väittävät, että kyseessä on sattuma.  

"Luulen, että ehkä kolme ensimäistä nimeä on valittu sattumalta, neljännes on jo jatkettu tarkoituksella", Saara arvelee. 

Neljä sisarusta kasvoivat maatilalla Tervon Talluskylässä, jossa heidän kotipitäjänsä tunnetaan nimellä Väärän tila.

Lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku.

Perheessä nimipäiviä juhlittiin koko perheen, joskus jopa lähisukulaisten ja naapureiden voimin. Naiset muistavat, että lapsuuden nimipäiväjuhliin kuului äidin leipoma mansikkakakku, pieniä lahjoja ja pionit, jotka äiti antoi ottaa kukkapenkistä talteen.  

"Nimipäivät olivat meillä varmaan siksikin niin iso juttu, kun maaseudulla virikkeitä on vähemmän verrattuna kaupunkiin. On kiva kutsua ystäviä kylään, juoda kahvia ja syödä kakkua yhdessä", Saara miettii. 

Maatilatöitä ja lapsuudenleikkejä

Lapsuuden kesiä muistellessa kaikkia naurattaa, sillä lypsykarjatilan hoitamiseen liittyy paljon hauskoja muistoja. Sisarusten kesäloma alkoi joka vuosi niin, että pelloilta kerättiin kivet ja tehtiin perunaa.

"Muistan vieläkin, kun tehtiin yhteisiä kesälomareissuja ja katseltiin muiden peltoja miettien, että tuolla asuu onnellisia lapsia, kun ei näy pelloilla kiviä", Reetta nauraa. Johanna vielä jatkaa, että vaikka lapset tekivätkin osansa tilan eteen, pakko ei koskaan ollut. Isää ja äitiä autettiin maatilatöissä mielellään.  

"Aika nuorena jo siskojen kanssa ymmärrettiin, että jos me ei auteta vanhempia, niin he joutuvat tekemään työt kahdestaan yötä myöten", Leena-Maija kertoo.

"Halusin auttaa vanhempia maatilan hoidossa niin paljon, että rippikouluikäisenä suunnittelin kesän rippileirinkin niin, että pääsisin kotiin heinäntekoon", Johanna tunnustaa.

Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. - Leena-Maija Karttunen

"Myönnän, että joskus keksin keinoja laistaa maatilatöistä. Kerran teimme Johannan kanssa sopimuksen, että samalla, kun hän kitkee kasvimaata, minä luen hänelle ääneen Harry Potter -kirjaa. Johannalle se sopi hyvin, sillä hän taas ei välittänyt lukemisesta ja oli ahkera", Leena-Maija kertoo.  

Maatilan kesiin kuului myös paljon tyttöjen yhteisiä leikkejä. Kerran tytöt tekivät sahajauhokasasta kirkon ja leikkivät häitä. Reetta oli urkuri, Saara pappi, Johanna morsian ja Leena-Maija sulhanen.  

"Silloin meidän äiti jopa ajoi 40 kilometrin päähän Pielavedelle ja osti meille häälahjan", Reetta nauraa.

 Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.
Äiti lähti usein mukaan lastensa leikkeihin ja tällä kertaa kuvasi tyttärien häät. Hääleikissä Johanna oli morsiamena ja Leena-Maija sulhasena.

Äidillä oli tapana lähteä mukaan tyttärien leikkeihin. Siskot muistelevat kertaa, jolloin äiti suostui heille hammaslääkärileikkiin potilaaksi. 

"Leikki tosin loppui lyhyeen, kun äiti sattui kesken kaiken kysymään, että kenenköhän suussa hammaslääkärin välineitä oli käytetty viimeksi. Reetta ja Saara vastasivat, että kissan", Leena-Maija kikattaa. 

Sisarussuhde kuin omenapuu

Väärän sisarukset ovat tiimi, jossa voi tukeutua toinen toiseensa tilanteessa kuin tilanteessa. 

"Olen joskus kuvaillut meitä omenapuuna, jossa on jalostettuja oksia. Yksi oksa kasvattaa tiettyä omenaa, ja toinen kasvattaa toista, mutta runko on sama", Reetta kuvailee.  

Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua. - Johanna Manninen

"Oma sisko on sellainen PMMP:n sanojen mukainen paskapäinen paras kaveri, jolle suuttuu kaikkein eniten, mutta kaikkein tiukimmassa tilanteessa siskot ovat heitä, joihin voi aina tukeutua", Johanna luonnehtii. Hän jatkaa, että silloin, kun hän masentui, siskoista sai kaikkein tärkeimmän tuen. 

"Olen puhunut Reetan kanssa satoja tunteja puhelimessa ja kaikkein tiukimpana hetkenä Leena-Maija tuli luokseni hoitamaan lapsia", Johanna kertoo. 

Sittemmin elämä on vienyt tyttöjä eri suuntiin. Sisarukset ovat asuneet jo pitkään eri paikkakunnilla, mutta kauimmaksi lähti Saara, joka tekee tällä hetkellä lähetystyötä Siperiassa.  

Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. - Saara Karttunen

"Siskoa ymmärtää puolesta sanastakin. On hassua, mutta tuntuu, että etäisyys on lähentänyt meitä. Onneksi nykyisin on netti ja WhatsApp, joten pidämme yhteyttä, vaikka asunkin kaukana", Saara kertoo.

Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.
Leena-Maija, Johanna, Reetta ja Saara näkevät toisiaan nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa.

"Myönnetään tosin, että kun yhdelle soittaa, kuulee kaikkien kuulumiset samalla. Tarina saattaa tosin matkalla muuttua vähän", Leena-Maija nauraa. 

Pitkän etäisyyden vuoksi siskot näkevät nykyisin koko porukalla kerran tai pari vuodessa. Tänä kesänä yhteisesti tavataan taas nimipäivien merkeissä, Väärällä. Leena-Maija vakuuttaa, että mansikkakakkua on taas tiedossa.

"Ja haetaan pionit kukkapenkistä. Tosin ehkä nyt meidän lapset käyvät poimimassa ne meille äidin kukkapenkistä. Luvan kanssa tietenkin", Johanna toteaa. 

Kodin Kuvalehdellä on nyt mahtavat 50 000 Facebook-kaveria! Juhlaviikon kunniaksi esittelemme ulkosuomalaisia lukijoitamme ja heidän ruokatottumuksiaan. Nyt esittäytyy Anu Besson Australian Perthista.

Anu Besson, milloin muutit Perthiin?

"Olen asunut Perthissä, Australian länsirannikolla, kesäkuusta 2011 asti. Perthiä kutsutaan maailman eristyneimmäksi kaupungiksi, sillä täältä on yli 2 000 kilometriä lähimpään isoon kaupunkiin Adelaideen. Asun täällä ranskalaismieheni kanssa." 

Millainen on tyypillinen arkiruokasi?

"Se vaihtelee. Mieheni on ranskalainen ja tällä hetkellä syömme anopin kokkaamia ruokia, koska hän on kylässä. Tyypilliset ruuat ovat erilaisia salaatteja ja proteiinia, kuten grillikanaa, kananmaksaa, lampaankyljyksiä tai munakasta."

Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.
Lounassalaatti australialaiseen tyyliin. Toisessa annoksessa graavilohta, avokadoa, juureksia ja vihanneksia; toisessa grillattua paprikaa, kesäkurpitsaa, tomaattia ja vuohenjuustoa. Kastikkeena maustettu majoneesi.

"Kun olemme kaksin, ostamme arkena usein takeawayta: intialaista, japanilaista, thaimaalaista tai vietnamilaista ruokaa. Nämä ovat tyypillisesti erilaisia mausteisia riisi- tai nuudeliannoksia kanan kera.

Australialainen ruokavalio on hyvin vaihteleva, koska maassa asuu rikas kirjo eri kulttuureja. Aussit tykkäävät grillata, myös gourmet-purilaiset ovat suosittuja."

Mitä suomalaisia ruokia teet siellä?

"En juuri tee suomalaisia ruokia, ellei lihapullia lasketa. Syön lounaaksi ostosalaatteja tai take away -annoksia, ja illalla kokkaamme usein salaattia ja lihaa.

Täältä ei saa yhtä laajaa valikoimaa jugurtteja, viilejä, ruokakermoja tai piimää kuin Suomesta, enkä kaipaa perunapohjaisia ruokia."

Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.
Anu suosii salaatteja. Herkullisia ja tuoreita raaka-aineita on Perthistä helppo löytää.

"Ruisleipää leivon itse Ikean valmisjauhoista. Annan taikinan kohota yli yön uunissa, jolloin siihen tulee hapan vivahde oikean ruisleivän tapaan.

Suomalaisruokia syön lähinnä suomalaisten juhlissa, kuten jouluna ja juhannuksena Perthin Suomi-talolla: itsetehdyt suomiherkut katoavat aina parempiin suihin hetkessä ja keräämme näin varoja Suomi-talon toimintaan."

Mitä australaisessa ruokakulttuurissa ihailet tai ihmettelet?

"Aussit syövät paljon avokadoja ja punajuuria, etenkin aamiaisella, lounaalla ja brunssilla. Äskettäin eräs ministeri jopa väitti, että nuoret tuhlaavat rahansa avokadoihin asuntolainojen sijasta!

Australia on kahvilakulttuurin mekka, ja pizzerian tai pubin sijaan lähes joka lähiössä on suosittu kahvila tai useampi, joissa perheet ja kaverit kokoontuvat viikonloppuisin. Aussit rakastavat kahvia, ja se onkin täällä ensiluokkaista: jokainen kuppi tehdään kahvilassa tilauksesta, vastajauhetuista pavuista, sitä ei koskaan kaadeta kahvipannusta.

Läpi vuoden jatkuva kesäinen sää kannustaa yhteisölliseen terassi-, piknik-, ja grillauskulttuuriin."

 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.
 Pavlova eli marenkitorttu suosittu jälkiruoka Australiassa erityisesti jouluna.