Keikan väliajalla Anne tarkistaa, että Jarilla on kaikki hyvin. "Osaan tulkita jo kulmakarvan asennosta, milloin Jari haluaa olla yksin."

Ilman Anne Niemistä ja Peppe Puttaata Jari Sillanpää olisi pulassa. Tehokaksikko huolehtii, että Jarilla on hyvä mieli, rahaa tilillä ja piimää jääkaapissa.

Kaksi ihmistä tietää laulajatähti Jari Sillanpäästä kaiken. He ovat Jarin assistentit Anne Nieminen, 52, ja Peppe Puttaa, 63.

Anne ja Peppe tietävät, että Jari syö halkaistuista leivistä vain päälliosan. Syytä he eivät ole tulleet kysyneeksi. Niin vain on ollut niin kauan kuin he ovat hänelle leipiä voidelleet.

He tietävät, ettei Jarin leivän päälle saa laittaa kasviksia eikä kinkkua. Juustoa pitää olla niin paljon, että leipä peittyy. Tosin ei mitä tahansa juustoa, vaan herrgårdsostia eli kartanojuustoa, jota assistentit luonnehtivat ”aika väkeväksi ja kermaiseksi”.

”Jarilla on absoluuttinen makuaisti. Hän saattaa sanoa: Anne, tää maito on ollut jääkaapissa omenan vieressä! Hän maistaa sen”, Anne sanoo ja pyöräyttää silmiään.

Jarin suosikki on tällä hetkellä ranskanleipä. Sitä edelsi ruisleipäkausi.

Lempijuoma on aina sama: piimä.

Peppe (oik.) pyyhkäisee Annen suupielestä pullanmurut. "Olemme hoivaajatyyppejä. Ei mahda mitään."
Peppe (oik.) pyyhkäisee Annen suupielestä pullanmurut. "Olemme hoivaajatyyppejä. Ei mahda mitään."

Anne ja Peppe tietävät pomostaan kaiken, turhan ja tärkeän, hyvän ja huonon, sen minkä voi tietää toisesta vain, kun elää tarpeeksi kauan hänen vieressään.

20 vuotta he ovat opetelleet ymmärtämään Jari Sillanpäätä. Nyt he osaavat pitää hänestä huolta.

”Meidän tehtävämme on tehdä Jarin elämä helpoksi”, Peppe kiteyttää.

Onks mulla varaa?

”Käyks nää kinkkuleivät?” Anne kysyy kuvaajalta.

”Mietittiin kato Peppen kanssa, että Helsingin seudulta voi tulla jotain pimpparullia, jotka ei syö lihaa.”

Ollaan Vehmaalla, Peppen kotitalossa.

Kinkkukysymys on näissä peltomaisemissa olennainen, sillä Peppe on tehnyt elämäntyönsä sikatilan emäntänä. Tänä syksynä hän on jäänyt eläkkeelle, ja tilan on ottanut hoitaakseen Peppen ja Kari-puolison poika Arne, 31.

Peppe on se, jolle Jari soittaa saadessaan idean.

Viime aikoina Peppe on vähentänyt myös töitään Jarin assistenttina. Lonkat ovat alkaneet reistailla, öiset ajomatkat painaa, syntyipä keväällä ensimmäinen lapsenlapsikin, pieni Emil.

Siksi Peppe ei enää kierrä Jarin ja Annen mukana keikoilla, vaan hoitelee Jarin raha-asioita ja faniklubia kotonaan. Peppe on se, jolle Jari soittaa saadessaan uuden investointi-idean.

Kotonaan Peppe hoitaa Jarin raha-asioita. "Olen aina huolissani kaikesta. Anne ei hätkähdä mistään."
Kotonaan Peppe hoitaa Jarin raha-asioita. "Olen aina huolissani kaikesta. Anne ei hätkähdä mistään."

Peppe (oik.) on Emil-vauvan isoäiti. Anne hyppyyttää.
Peppe (oik.) on Emil-vauvan isoäiti. Anne hyppyyttää.

”Jari kysyy: Peppe, onks mulla tähän varaa? Minä vastaan, että javisst, jos unohdat ne neljä muuta ideaasi.”

Annen vastuulla on huolehtia, että Jari on oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

”Jari kysyy: Anne, mitä mulla on huomenna? Sitten kerron.”

Anne on organisaattori, joka hallitsee Jarin aikatauluja matemaattisen tarkasti. Hän sopii Jarin haastattelut ja toimii tämän keikkakuskina. Tavallisena keikkaviikonloppuna Anne ajaa 1 500–2 000 kilometriä. Hän rakastaa ajamista, vaikka ei osaa peruuttaa, eikä päästä muita rattiin edes pyydettäessä.

”Minun on saatava istua ratin takana itse. Kaikissa autoissa. Muuten minulle tulee levoton olo.”

Fani 93 ja fani 1005

Kaikki alkoi Jarin äänestä. Anne kuuli sen ensimmäisen kerran tammikuussa 1996 Tampereen Anttilan lavalla. Sillä sekunnilla kun nuori tangokuningas avasi suunsa, Annesta tuli fani.

”Se ääni. Se oli ihan käsittämätön.”

Nimikirjoitusta jonottaessaan Anne huomasi, että Jarin silmät olivat punaiset. Syynä oli krapula edellisen illan kultalevyjuhlista. Anne kaivoi käsilaukustaan päänsärkylääkkeen ja ojensi sen Jarille. Jari kiitti. Niin alkoi hoivasuhde.

"Mitään sellaista en ollut ennen kokenut."

Samana vuonna Jaria kuuli ensimmäistä kertaa myös Peppe. Hän muistaa yhä istumapaikan, jolla Seinäjoen teatterissa istui, kun Jari alkoi laulaa.

”Se ääni ja läsnäolo. Mitään sellaista en ollut ennen kokenut.”

Annesta tuli faniklubin jäsen numero 93, Peppestä numero 1 005.

Toisiinsa naiset tutustuivat seuraavana vuonna fanimatkalla Lontoossa. Kummastakin oli tullut superfani, jonka harrastuksena oli kiertää ympäri Suomea Jarin keikoilla. Anne ja Peppe ystävystyivät. He saattoivat käydä katsomassa saman konsertin kaksitoista kertaa.

Joistakin tuttavista fanitus oli kummallista. Peppen aviomiehen, maanviljelijä Kari Puttaan mielestä ei. Jahtasihan hänkin hirviä.

”Kari ymmärsi minua. Ihan samalla tavalla hänkin tohkeili kavereittensa kanssa, että tuolta se hirvi tuli ja tuonne se meni”, Peppe sanoo.

”Samat saakelin hirvet siellä on metsässä, ja silti se on joka kerta eri kokemus. Aina se on sama Jarikin ja silti aina eri konsertti."

Vuosien mittaan Jari alkoi tunnistaa Annen ja Peppen kasvot. Hän näki ne jokaisella keikallaan, aina eturivissä.

Keikkojen jälkeen kolmikolla oli tapana jutella. Joskus käytiin grillillä.

Kun Anne ja Peppe vilahtivat Jarin 40-vuotissynttäreillä kuvatussa televisiopätkässä, fanien keskustelupalstalla alkoi sinkoilla katkeria viestejä.

”Siellä ihmeteltiin, että tuollaiset läskit! Eikö se Jari yhtään edustavamman näköisiä löytänyt!” Peppe sanoo.

”Jarille ei ystävyydessä merkitse, oletko kaunis, ruma, köyhä vai rikas.”

Peppe pelkää lööppejä

Anne ja Peppe. Nämä kaksi ovat yhtä, eikä toisesta voi puhua ilman toista. Muusikkopiireissä heidät tunnetaan yksikkönä, Annena-ja-Peppenä. Aina silloin tällöin joku havahtuu kysymään: onko teillä sukunimiä ollenkaan?

"Me ollaan kuin Madonna ja Rihanna."

”Vastaamme, että ei. Me ollaan kuin Madonna ja Rihanna.”

Yhteinen assistentin-ura alkoi syksyllä 2009, kun Peppen puhelin soi.

”Nu har Lilja slutat”, Jari sanoi.

Jarin manageri Lilja oli ilmoittanut jäävänsä vuorotteluvapaalle. Peppe ja Jari olivat hiljaa. Sitten Jari sanoi,että eiköhän me tästä kolmistaan selvitä. Hän palkkasi naiset saman tien assistenteikseen.

Ensimmäinen kevät oli kamala. Anne ja Peppe lojuivat Annen sängyllä ja suunnittelivat Jarin kevätkiertuetta. Peppen kädessä oli Suomen kartta, johon hän ruksi mahdollisia konserttipaikkoja: Kajaani, Iisalmi, Varkaus...

Naiset katsoivat toisiaan. Oikeasti, me kaksi tässä yöpaidoissamme. Mekö suunnittelisimme Siltsun kiertueen?

”Tajusin, että ei jumankaut, minä olen sairaanhoitaja ja Peppe sikatilan emäntä. Ei meistä ole tähän”, Anne sanoo.

Silloin tuttu manageri Olli Peuhu rohkaisi: Kyllä te pärjäätte, teillähän on täydellinen koulutus. Jos osaatte hoitaa lapsia ja sikoja, osaatte hoitaa myös muusikoita.

Anne ja Peppe päättivät yrittää.

Ilman Annea Peppe olisi hypännyt sikalansa paskasäiliöön.

He ottivat selvää, miten varataan konserttisali (otetaan puhelin ja soitetaan). He selvittivät, montako mainosta konsertista kannattaa julkaista paikallislehdessä (kolme riittää, neljäs on turha). He tekivät virheitä: varasivat liian pieniä saleja ja järjestivät konsertin pikkukaupunkiin, jossa oli talviloma.

Öisin Peppe ei saanut unta. Hänen mielessään pyörivät iltapäivälehtien tulevat lööpit: Sillanpään alamäki alkoi! Anne ja Peppe tuhosivat Jarin!

”Olin tulossa hulluksi. Anne hoki, että et varmana tule ja kyllä me pärjätään, vaikka ei osata yhtään mitään.”

Yhden huonosti nukutun yön jälkeen Peppe jäi tuijottamaan sikalansa paskasäiliötä ja ajatteli: tuonne kun hyppäisin, ei tarttis enää hermoilla.

Se oli Karille liikaa. Hän pysäytti Peppen sikalan ovelle ja ilmoitti, että jos Peppe ei alkaisi järkiintyä, hän lähettäisi tämän Amerikkaan.

”Kari kai arveli, että Amerikassa en näkisi niitä lööppejä.”

Kiertue onnistui. Lööppejä ei tullut.

Anne nousee keikka-auton rattiin.
Anne nousee keikka-auton rattiin.

Jari saa kiukutella

Elokuu 2016, sunnuntai, kello 18.59. Konsertti Haminassa alkaa minuutin päästä, mutta Jari Sillanpäätä ei näy.

Tasan seitsemältä parkkipaikalle kurvaa matkailuauto. Ratin takana on Anne. Jari astuu ulos. Hän haluaa keskittyä. Anne tietää sen eikä häiritse.

Näin alkaa jokainen keikka: viime tipassa. Se on Jarin toive. Hän muuttuu levottomaksi, jos joutuu hengaamaan keikkapaikalla minuuttiakaan liian aikaisin.

Jari nousee lavalle noin sata kertaa vuodessa. Joka kerran lavan vieressä seisoo Anne. Hänen tehtävänään on huolehtia, että Jarilla on kaikki hyvin.

Anne tarkkailee Jarin ilmeitä ja yrittää tulkita, mikä painaa: Janottaako, tuonko vesipullon? Häiritseekö eturivin fanin videokuvaaminen, käynkö huomauttamassa?

Samalla Anne pyörittää prompteria. Sen kuvaruudulta Jari näkee laulujen sanat siltä varalta, että sattuu unohtamaan ne.

Tällä kertaa Jari unohtaa. Hän alkaa takellella ja vilkaisee huolestuneena prompteriin, mutta se ei pyöri, sillä Anne ei pyöritä sitä. Hän lähettelee tekstiviestejä Peppelle.

Jari luo lavalta kireitä katseita. Anne ei huomaa.

Jokaiselta keikalta Anne lähettää Peppelle liudan tekstiviestejä. Esimerkiksi tällaisia:

Jari just lavalle. Katsomo täynnä.

Aloitusbiisinä Ihmisiä suviyössä.

Bändi tänään ihanannäköinen, punaiset kravatit.

Bohemian Rhapsodyn jälkeen yleisöltä kolmen minuutin aplodit seisaallaan.

Usein hän lähettää myös videonpätkän. Siten Peppe pääsee paremmin tunnelmaan.

”Lähetän täyden raportin keikan joka sekunnista”, Anne sanoo.

”Peppelle kerron kaiken. Jari tietää ja ymmärtää sen."

Peppelle Anne raportoi myös Jarin mielialat, hyvät ja huonot tuulet.

”Kiertueilla minä olen Jaria lähimpänä. Totta kai hän saa kiukutella minulle. Kärsivällisyyteni on loputon, olenhan sairaanhoitaja.”

Takaisin Anne ärähtää harvoin, mutta kun ärähtää, ilma puhdistuu.

”Kerran lauoin Jarille pari valittua sanaa, ja hän veti sen jälkeen ihan huikean keikan.”

Anne asuu yksin. Höyrynsä hän purkaa Peppelle. Peppe taas vuodattaa murheensa Karille. Kari on ainut, joka ei kinaa kenenkään kanssa. Jos Peppe haastaa riitaa, Kari lähtee pellolle.

Anne ja Peppe soittelevat toisilleen vähintään neljä kertaa päivässä. Telkkariakin he katsovat yhdessä.

Kun Peppe analysoi Tähdet tähdet -ohjelmaa Annen kanssa puhelimitse, Kari katsoo samaa ohjelmaa yksin toisesta telkkarista. Kun Peppe ja Kari lähtevät lomamatkalle, Anne tulee aina mukaan.

”Oudolta tuntuisi jos ei tulisi”, Kari sanoo.

Anne uskoo aina, että asioilla on tapana järjestyä. Peppe on empaattinen murehtija, jonka motto kuuluu: Jos jokin voi mennä persiilleen, se menee.

Kun asenteet yhdistää, syntyy ystävyys, joka kannattelee kumpaakin.

”Jos Peppeä ei olisi, olisin jo ajat sitten hypännyt benjihypyn ilman narua”, Anne sanoo.

”Ilman Annea olisin siellä paskasäiliössä”, Peppe sanoo.

Keikalta syöpäosastolle

Kerran kun Anne ajeli keikkakuskina, Peppe lähetti hänen kännykkäänsä kuvan. Kuvassa Peppen lapsenlapsi Emil-vauva nukkui autossa.

Hetken päästä Anne vilkaisi auton taustapeiliin ja näki jotain yhtä suloista: Jarin ja tämän miesystävän Siimin nukkumassa takapenkillä päät vastakkain, käsi kädessä.

”Otin Peppelle kuvan ja kirjoitin: Kato, minunkin vauvat nukkuu.”

Anne hoivaa, halusi Jari tai ei. Anne asuu Lempäälässä, mutta siivoaa Helsingissä käydessään Jarin kämpän, laittaa astiat tiskikoneeseen, vie roskat, pesee pyykit, kokkaa ja käy ostamassa jääkaappiin piimää.

Ei hänen tarvitsisi, hoitaisi Jari hommat itsekin. Annen kädet vain alkavat siivota itsestään. Ne alkavat pyyhkiä pöytiä ja loihtia täydellisiä juustoleipiä,  eikä hän mahda niille mitään. Kyläillessään hän siivoaa Peppenkin keittiön. Ainut, jota Anne ei hoida, on Anne.

”Näkisittepä kämppäni! Täys kaaos. Eikä häiritse minua yhtään.”

Anne kutsuu itseään ikisinkuksi. Hänellä on kuulemma tarpeeksi näissäkin ihmissuhteissa, eikä hän halua lapsia. Paitsi hoivata tietenkin. Aina, kun on keikkatauko, Anne työskentelee sairaanhoitajana lasten syöpäosastolla Tampereen yliopistollisessa sairaalassa. Samalla osastolla hän on on ollut töissä 26 vuotta.

Anne valitsi ammattinsa 16-vuotiaana, kun pikkuveli Pasi sairastui leukemiaan. Kuukausia Anne istui 3-vuotiaan Pasin vieressä. Tunnelma Tampereen keskussairaalan käytävillä oli hänestä erityinen. Intensiivinen. Sen selvemmin hän ei osaa asiaa selittää.

Kun Pasi parani, Anne päätti, että isona hänestä tulee lasten syöpäosaston sairaanhoitaja.

"Se oli ainut vaihtoehtoni."

Anne ei halua luopua kummastakaan ammatistaan. Mieluummin hän paiskii kuukauden töitä ilman vapaapäivää.

Kolme tuntia puhumatta

Vuosia Jari jakoi nimikirjoituksia. Jokaisen keikan jälkeen hän istui kaksi tuntia kirjoittamassa nimeään ja juttelemassa faniensa kanssa. Vuonna 2003 hän lopetti nimmarijonot. Anne ja Peppe ymmärtävät, miksi.

Moni hakee Jarilta lohtua, jopa parannusta. Ihmisillä on tarve vuodattaa hänelle polvileikkauksensa ja sydänsurunsa, ja hän kuuntelee.

"Mutta ei yksi ihminen voi ottaa vastaan kymmenentuhannen ihmisen paskoja. Ei niin pysy terveenä", Anne sanoo.

Peppen mielestä karisma on myös rasite. Kun Jari laulaa, jokainen kuvittelee: oih, hän laulaa suoraan minulle. Siitä seuraa omituisia ylitulkintoja.

Joku kysyy: Jari, miksi katsoit minua keikalla niin pahasti? Toinen kirjoittaa: Jari, kun katsoit minua sillä tavalla jännästi lavalta, tiesin kyllä, mitä ihanaa yritit minulle viestittää.

Joskus Anne ja Peppe ihmettelevät, miksi juuri he päätyivät Jarin uskotuiksi.

"Vieläkin tulee sellaisia hetkiä, että herranjumala, toi on Jari Sillanpää ja se haluaa olla meidän kanssa. Miksi? Mehän ollaan ihan tavallisia!"

Ehkä juuri siksi. Ehkä Jari tuntee olonsa kotoisaksi, koska saa puhua Peppen kanssa äidinkieltään ruotsia. Tai ehkä kyse on siitä, että Annen ja Peppen kanssa Jari voi hengähtää. Olla vain.

"Meidän kyydissä Jari voi olla kolmituntisen ajomatkan puhumatta, eikä hiljaisuus tunnu meistä yhtään vaivaannuttavalta. Hän tietää, ettei meitä tarvitse viihdyttää", Anne sanoo.

Ihmiselle, joka viihdyttää työkseen, se voi olla helpotus.

Arvonimi: tytöt

Jari kutsuu Annea ja Peppeä tytöikseen. Se on arvonimi. Ilman tyttöjään hän ei pärjäisi.

Tyttöjensä kanssa Jari haluaa viettää myös vapaa-aikaansa. Yhdessä on lomailtu muun muassa Yhdysvalloissa, Thaimaassa ja Brasiliassa. Mukaan tulee aina myös Kari.

Jari on Annen ja Peppen silmissä yhä tähti.

"Ulkomaillakin Jari kääntää tuntemattomien katseet. Karisma näkyy kävelytyylistä, ryhdistä, joustavista askelista", Peppe sanoo.
Lomilla Jari on se, joka ehdottaa, mitä tehdään. Annelle ja Peppelle se sopii.

"Meille käy kaikki! Justin Timberlaken konserttikin Jenkeissä oli Jarin idea. Siellä nukahdimme Karin kanssa seisaalleen", Peppe sanoo.

Eniten Peppe ja Anne ihailevat Jarin kykyä innostua. Kun hän innostui tuulimyllyn rakentamisesta, hän selvitti kaiken megawateista hyötysuhteisiin.

"Sitten kiersin hänen kanssaan Euroopassa tuulivoimamessuilla", Peppe sanoo.

"Me kaksi olemme yhtä. Jos toinen lopettaisi nämä hommat, toinen olisi lirissä", Anne ja Peppe sanovat.
"Me kaksi olemme yhtä. Jos toinen lopettaisi nämä hommat, toinen olisi lirissä", Anne ja Peppe sanovat.

Kun Jarin äiti kuoli, Anne ja Peppe kutsuttiin hautajaisiin. Kun Jari osti uuden asunnon, hän esitteli Annelle, että tuossa on sitten sinun huoneesi. Joka kerta Helsingissä käydessään Anne yöpyy Jarin luona. Kun Anne täytti 50, Jari tarjosi hänen läheisilleen yllätysillallisen Näsinneulassa.

"Silloin tuli itku", Anne sanoo.

Joskus Anne ja Peppe ovat mukana suunnittelupalavereissa. Kerran palaverissa kerrottiin, että Jarin uuden kappaleen nimeksi oli tulossa Elämän kevät.

"Kysyin Warnerin kolmikymppiseltä Pequlta, tietääkö hän, mitä 'voi elämän kevät' tarkoittaa. Ei Pequ tiennyt. Hän oli niin nuori. Kerroin, että minun ja Annen ikäiset naiset huokaavat niin, kun meillä on asiat ihan päin honkia", Peppe sanoo.

Laulun nimi vaihdettiin. Siitä tuli Malagaan.

On assistentin työssä huonokin puoli. Se, etteivät Anne ja Peppe pysty enää istahtamaan keikoilla muun yleisön joukkoon, nauttimaan vain.

"Miettisin kuitenkin, onkohan Jarilla nälkä tai jano", Anne sanoo.

"Mutta onhan tämä ihan mieletöntä. Saada nyt olla osa Jarin elämää, osa kaikkea tätä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2016.

 

Anne Nieminen
52-vuotias Anne työskentelee laulaja Jari Sillanpään assistenttina sekä sairaanhoitajana lasten syöpäosastollaTampereen yliopistollisessa sairaalassa.
Asuu yksin Lempäälässä.

Peppe Puttaa
63-vuotias entinen sikatilan emäntä jakaa assistentin työt Annen kanssa. Peppe asuu Vehmaalla miehensä Karin kanssa.

Kokki Teresa Välimäki herätti kuopuksen kirkonmenoihin ja ikävöi äitiä. Olipa päivä -sarjassa tutut ihmiset kertovat, miten päivä sujui.

UNIVELKAISENA EN uskaltanut luottaa sisäiseen kellooni, vaan jouduin turvautumaan herätykseen. Kello soi puoli kahdeksalta.

Valmistin aamupalan itselleni sekä miehelleni Lasselle: ruisleipää, raparperikeittoa ja maustamatonta jogurttia, johon sekoitin itse tekemääni nektariini-minttuhilloa.

Kahviini lorautin puolet maitoa kuten aina. Opin juomaan kahvia vasta yli kolmikymppisenä enkä ole vieläkään mieltynyt vahvaan kahviin.

OLIN KUOPUKSENI unilukkari. Kesän rippikoululaisena hänen on osallistuttava jumalanpalveluksiin, mutta teinin vuorokausirytmille kirkonmenot ovat armottoman aikaisin. Minun oli kuskattava hänet kirkkoon, jotta hän ehtisi ajoissa. Nappasin työvaatteet mukaan, sillä jatkoin matkaani juoksemaan ystäväni kanssa ja siitä suoraan iltavuoroon ravintolaani.

SUIHKUN JÄLKEEN SUUNTASIN Super Bowl -kesäravintolaani, joka sijaitsee Helsingissä Hernesaaren rannassa. Rakastan paikan rentoa, lähes ulkomaista tunnelmaa. Kaikki tuntuvat olevan siellä erityisen hyvällä tuulella.

"Pyöritän kesäravintolaa Johanna Lindholmin kanssa."
"Pyöritän kesäravintolaa Johanna Lindholmin kanssa."

TYÖPÄIVÄN PÄÄTYTTYÄ kahdeksalta soitin kotiin ja kyselin ruokatoiveita. Aku pyysi pitsarahaa ja Vilma oli kavereillaan, joten sovimme Lassen kanssa syövämme lohikeittoa, jota oli edellispäiviltä jäljellä.

Kipaisin kaupasta maitoa ja leipää sekä jälkkäriksi jäätelöä. Huolestuin, kun en löytänyt manteli-Magnumia. Toivottavasti lempimakuni valmistusta ei ole lopetettu!

MINULLA ON IKÄVÄ äitiä. Äiti kuoli vuosi sitten, ja kaipaan häntä joka päivä.

Perhe on minulle rakkainta maailmassa. Nyt olen itsenäistymistä opettelevien teinien äiti, ja joskus tuntuu, etten saa olla lasteni kanssa tarpeeksi. Kaverit ja harrastukset vievät heidät kokonaan. Odotan kolmen viikon Amerikan-matkaamme eniten juuri siksi, että saamme olla yhdessä. Tämä matka ei ole teineille palkinto vaan pakko!

Vaikka kaipaan yhdessäoloa lasten kanssa, myös oma aika on minulle tärkeää. Huomaan, että jos laiminlyön itseäni, se näkyy nopeammin kuin nuorempana. Hyvä uni, hyvä ruoka ja hyvät ystävät ovat tärkeämpiä kuin ehkä koskaan.

"Äitiäni kaipaan joka päivä."
"Äitiäni kaipaan joka päivä."

INHOAN ZOMBIE-ELOKUVIA, mutta Lasse pitää niistä. Välttyäkseni näkemästä niitä inhotuksia, pakenin Elle-lehden ihanaan maailmaan. Luen paljon lehtiä ja nimenomaan paperilehtiä. Taidan olla lehtimyyjien toiveasiakas!

KUULOSTELIN PEDISSÄ, koska ulko-ovi kolahtaa.

Kun Aku tuli kotiin, nousin sanomaan hänelle hyvää yötä ja viemään hänelle lahjaksi saamani lämpövyön. Hän on valitellut selkäsärkyä ja toivon, että
lämpö auttaa siihen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 16/2016.

Toimintaterapeutti Heli Leppäkankaan paras työkaveri, Veeru-hevonen, kopsuttelee mennessään ja rakastaa porkkanaa.

Toimintaterapeutti Heli Leppäkangas näkee työssään joka päivä, miten hyvää eläinten kanssa toimiminen ihmiselle tekee.

Leppäkangas antaa eläinavusteista toimintaterapiaa työkavereinaan Veeru-hevonen, lampaat Väinö ja Lyyli sekä ranskanluppakorvakanit Aatu ja Eeva. Hänen asiakkaansa ovat enimmäkseen lastenpsykiatrian ja lastensuojelun asiakkaita.

"Terapiahevoseni Veeru ei noteeraa ollenkaan vaikkapa ratsastajansa äkillisiä kiljaisuja tai pakkoliikkeitä", Leppäkangas kertoo.

Hän on opiskellut Lapin yliopistossa green carea eli vihreää hoivaa. Sen ajatuksena on kuntouttaa ihmisiä luonnon ja eläinten avulla. 

Lue lisää siitä, miten eläimiä käytetään ihmisten hoitajina Kodin Kuvalehdestä 6/2017.

 

Monika Parer syntyi Pohjanmaalla, mutta muutti kielitaidottomien vanhempiensa kanssa Australiaan viisivuotiaana. Tunne suomalaisista juurista on yhä vahva.

Lapsuudestani Suomessa muistan vain välähdyksiä. Kirkkain niistä on pyörällä ajamisen opettelu viisivuotiaana ladon kulmalla parhaan ystäväni Kirsin kanssa.

Asuin Pohjanmaalla Teuvan Riipinkylässä yhdessä isoveljieni Antin ja Juhan ja vanhempieni Eilan ja Simon kanssa. Oli vanha sukutalo, isän synnyinkoti. Oli 30 hehtaaria maata, metsää ja peltoa sekä lypsylehmiä.

Vanhoista kuvista olen nähnyt, että lapsuuteni oli hyvin suomalainen. Me sisarukset hiihdimme, rakensimme lumiukkoja, jännitimme joulupukkia ja pääsimme mukaan heinätöihin.

Äitini oli tyytyväinen elämäämme, mutta isäni, taitava puuseppä, halusi muuta. Hän oli syntynyt suureen perheeseen, toiseksi nuorimmaksi kuudestatoista sisaruksesta. Veljistä kaksi, Juho ja Martti, olivat muuttaneet Australian koillisosaan Queenslandiin 1960-luvun alussa.

"Tule tänne. Täällä tarvitaan ammattitaitoista väkeä. Australian valtio maksaa osan matkakustannuksista", he houkuttelivat lähettämissään kirjeissä. Isän kaukokaipuu vahvistui.

 Setäni otti tämän kuvan minusta, kun asuimme vielä Suomessa.
Setäni otti tämän kuvan minusta, kun asuimme vielä Suomessa.

1950-70-luvuilla tuhannet suomalaiset lähtivät Australiaan pakoon työttömyyttä ja korkeita veroja. Vähäväkinen Australia taas halusi siirtolaisia ja auttoi siksi matkakustannuksissa.

"Isä ja äiti eivät osanneet sanaakaan englantia."

Lopulta äitikin myöntyi. Lähdimme siirtolaisiksi syksyllä 1974. Minä olin viisivuotias, Juha seitsemän ja Antti kahdentoista. Vanhempani olivat reilusti yli kolmekymppisiä eivätkä osanneet sanaakaan englantia.

MATKA KESTI kaksi yötä ja kolme päivää. Me lapset nukuimme lentoasemien sohvilla, leikimme odotustiloissa, olimme malttamattomia ja innoissamme. Minulla oli oranssi lippalakki ja vaalea pörrötukka. Luonteeltani olin villi poikatyttö, tottunut menemään isoveljieni vanavedessä.

Australian Cairnsissa, Korallimeren rannalla, Juho-setä oli meitä vastassa lentokentällä.

Alkoi uusi elämämme. Isä sai töitä Juhon tupakkafarmilta. Suomalaisilla oli seudulla maine hyvinä työmiehinä.

Farmilla asuimme karussa, ahtaassa parakissa. Ensimmäisen jouluateriamme uudessa maassa söimme parakissa uimahoususillamme. Australian kesä on kuumimmillaan vuodenvaihteen tienoilla, eikä meillä ollut ilmastointia.

Pian opimme tropiikissa elämisen pelisäännöt. Jos unohtaa kengät lojumaan pihalle, niiden sisään voi ryömiä purevia hämähäkkejä tai pieniä myrkkysammakoita. Mitään makeaa ei saa jättää esiin, koska pienet ahneet muurahaiset löytävät kaiken hetkessä. Paahtavaa aurinkoa täytyy varoa aina.

Ensimmäisenä syksynä Australiassa retkeilimme eukalyptusmetsässä.
Ensimmäisenä syksynä Australiassa retkeilimme eukalyptusmetsässä.

Kerran erehdyimme uimaan meressä väärään aikaan vuodesta. Meduusa poltti veljeäni Juhaa, joka oli teho-osastolla kolme päivää ja sairaalassa kymmenen. Tapahtuman jälkeen hän ei uinut meressä vuosiin.

Koulunkäynti oli aluksi vaikeaa. Koska en osannut englantia, en saanut sanotuksi opettajalle, että minun täytyy päästä vessaan. Housuthan siinä kastuivat.

Minä ja veljeni opimme kielen kuitenkin nopeasti koulussa ja uusilta kavereiltamme. Vanhempani taas kävivät maahanmuuttajille tarkoitettuja kielikursseja. Äidille kieli jäi paremmin päähän kuin isälle. Kielitaitonsa ansiosta äiti sai paikallisia ystäviäkin, mutta töihin hän ei koskaan mennyt.

PÄÄSIMME muuttamaan pois parakkikodista, kun isä sai uuden työpaikan neljänsadan kilometrin päästä Townsvillesta. Siellä asui hänen toinen veljensä Martti.

"Suurelle tontille kohosi uusi talo, sauna ja jopa omatekoinen golfkenttä."

Teuvan kotimme myynnistä saadut rahat isä sijoitti suureen tonttiin vähän kaupungin ulkopuolella Alligator Creekissä. Sinne kohosi uusi kotitalo, pian myös sauna ja jopa omatekoinen golfkenttä. Isä teki sen huvikseen, koska maata riitti.

1970- ja 1980-luvuilla Townsvillen suomalaisyhteisö oli vilkas. Pelasimme lentopalloa, retkeilimme ja söimme yhteisiä sunnuntaipäivällisiä pitkissä pöydissä. Kotonamme kävi paljon vieraita. Kyläilyt huipentuivat saunomiseen ja joskus myös siihen, että miehet ottivat iloisesti kuppia. Suomalaiset juomatavat tulivat monella mukana uuteen kotimaahan.

Nykyään Townsvillen suomalaisyhteisö on hajonnut. Monet ovat kuolleet, jotkut palanneet Suomeen, toiset muuttaneet isompiin kaupunkeihin kuten Brisbaneen.

Kun elintaso ja työllisyystilanne Suomessa koheni, tulijoiden määrä väheni. Meidän lisäksemme Townsvillessa on jäljellä enää vain muutama suomalaistaustainen perhe.

LUKION LOPPUUN mennessä minusta oli tullut enemmän aussi kuin suomalainen. Ymmärsin vanhempieni puhetta, mutta itse en enää juuri puhunut suomea.

Lukion jälkeen opiskelin liiketaloutta ja bisnestä ja valmistuin kirjanpitäjäksi. Aviomeheni Dave Parerin tapasin 1987. Kun hän tuli ensimmäistä kertaa meille kylään, isä suomalaiskavereineen oli saunomassa. Tuleva appiukko tuli punakkana pyyhe lanteilla kättelemään, ja hänen kaverinsa hyppivät taustalla uima-altaaseen ja vitsailivat suomeksi.

Mieheni Dave työskentelee kaivosalalla.
Mieheni Dave työskentelee kaivosalalla.

Onneksi Dave ei pienistä pelästynyt, vaan kosi pian. Tyttäremme Kiala ja Anita syntyivät 1996 ja 1999. Vanhempani hoitivat heitä pieninä ja puhuivat heille pelkkää suomea. Tytöt eivät kuitenkaan oppineet kieltä muutamaa fraasia lukuun ottamatta.

"Meitä ei ymmärretty, kun yritimme tehdä Kauppatorilla ostoksia suomeksi."

VUONNA 2004 minä, veljeni ja äitini matkustimme yhdessä Suomeen. Minulle ja Juhalle kerta oli ensimmäinen sitten lapsuuden. Yllätys oli suuri, kun yritin Helsingin Kauppatorilla tehdä ostoksia suomeksi. Nuori myyjä ei ymmärtänyt meitä. Parhaiten asiointi sujui kaikkialla englanniksi.

Hämmästyimme, miten paljon Suomi oli kansainvälistynyt niinä vuosikymmeninä, kun olimme olleet poissa. Oli outoa törmätä tummaihoisiin myyjiin ja tarjoilijoihin, jotka puhuivat paljon parempaa suomea kuin me.

Teuvalta en muistanut juuri mitään. Synnyinkotimme oli päässyt pahasti rapistumaan. Kävimme myös kirkkomaalla, jossa lepäsi pitkä rivi Rintaloita. Isän ja äidin sisarukset muistivat meidät lapsina, mutta eivät enää tunnistaneet.

Jos emme olisi aikanaan lähteneet siirtolaisiksi, asuisin varmaan yhä Teuvalla. Perhe on aina ollut minulle niin tärkeä, etten luultavasti olisi halunnut muuttaa kauas heistä.

Tunne suomalaisista juurista oli hämmästyttävän vahva. Ensimmäisestä vierailusta jäi halu matkustaa uudelleen Suomeen ja nähdä lisää synnyinmaata.

Neljän vuoden kuluttua tulimme takaisin isolla porukalla ja vietimme joulun pohjoisessa Suomessa. Kävimme laskettelemassa ja koiravaljakkoajeluilla ja maistelimme poroa. Se oli hieno matka. Kiala ja Anita ihastuivat Suomeen syvästi.

Meistä eniten Suomeen on kaivannut äitini Eila, jolta jäi Pohjanmaalle kuusi siskoa. Heistä vain yksi on vuosikymmenten mittaan käynyt Australiassa.

Kolmen sukupolven naiset. Keskellä Eila ja Monika, äiti ja tytär. Reunoilla Monikan tyttäret Kiala ja Anita.
Kolmen sukupolven naiset. Keskellä Eila ja Monika, äiti ja tytär. Reunoilla Monikan tyttäret Kiala ja Anita.

Äiti on nyt 77-vuotias. Viime vierailullaan Suomeen vuonna 2013 hän sairastui ja joutui viettämään päiviä sairaalassa. Sittemmin hän ei ole tahtonut lentää niin kauas. Äiti on sanonut, ettei hän palaa Suomeen enää milloinkaan.

"Perheellämme ei enää ole täydellistä yhteistä kieltä."

Äidin muisti pätkii välillä muissa asioissa, mutta synnyinmaansa ja äidinkielensä hän muistaa kirkkaasti. Englanti sen sijaan on iän myötä kadonnut. Täydellistä yhteistä kieltä perheellämme ei enää ole.

Onneksi perinteet elävät. Äidiltäni olen oppinut leipomaan korvapuusteja ja paistamaan joulupipareita. Tyttäreni Kialan ystävät pyytävät usein meillä käydessään minua leipomaan tiger caken, tiikerikakun. Kotiamme koristavat puiset suomalaiset pannunaluset ja poronsarvesta tehdyt kynttilänjalat.

Veljelläni Antilla on täällä Townsvillessa uima-altaansa reunalla oikea sauna. Siellä otamme kunnon löylyjä. Perheemme aussijäsenet, minun aviomieheni ja Antin vaimo, ilkeävät tulla kuumuuteen vain toviksi. Välillä he katselevat minun, Antin ja Juhan löylyttelyä ja uimista ja pyörittelevät silmiään: crazy Finns!

ELÄMÄNI AUSTRALIASSA muuttuu pian. Townsville jää taakse, sillä mieheni Daven työpaikka siirtyy tuhansien kilometrien päähän täältä, länsirannikolle Perthiin. Minä ja tytöt muutamme hänen mukanaan, äitini ja veljeni jäävät tänne.

Tilanne on saanut minut miettimään uudella tavalla valintaa, jonka äitini joutui 1970-luvulla tekemään. Hän jätti läheiset sisaruksensa ja synnyinmaansa tukeakseen isäni unelmaa. He halusivat rakentaa lapsilleen paremman tulevaisuuden uudessa kotimaassa.

Toivon, että elämä Perthissä tarjoaa kiinnostavia mahdollisuuksia omille tyttärilleni.

HAAVEILEN SIITÄ, että voisin joskus asua Suomessa kokonaisen vuoden ja kokea neljä vuodenaikaa. Onneksi Dave pitää Suomesta ja jakaa unelmani. Ehkäpä sitten joskus eläkkeellä.

Kesällä 2015 perheeni mökkeili joitain päiviä Vimpelissä. Eräänä iltana menin siellä yksin saunaan. Sen verran aussi minusta on tullut, että pidin päälläni bikinit. Sen verran suomalaista minussa on jäljellä, että nautin rantasaunan hiljaisuudesta.

Hämärässä lämmössä aloin hyräillä laulua, jonka opin lapsena äidiltäni. Sitä en unohda koskaan: Hämä-hämä-häkki kiipes langalle, tuli sade rankka...

Tässä sarjassa ihmiset kertovat, miten jaksavat paremmin. Vinskin hoitaminen antoi Varpu Hietaniemelle itsevarmuutta ja syyn lähteä ulos.

1. Muutos on omissa käsissäni.

Jos en olisi itse hakeutunut kuntouttavaan työtoimintaan, olisin varmaan vieläkin kotona.

Olen kärsinyt masennuksesta ja paniikkihäiriöstä. Neljä vuotta sitten valmistuin tekstiiliartesaaniksi, mutta en juuri pystynyt tekemään töitä. Olin vuosikaudet kotona. Jos en lähtenyt aamulla johonkin, en lähtenyt koko päivänä.

Onneksi sain elämääni hevoset. Ne kiskovat minut neljän seinän sisältä.

Kun TE-toimisto ehdotti minulle kuntouttavaa tallityötä, vastasin heti kyllä. Aloitin muutamalla tunnilla viikossa. Nyt teen sekalaisia tallitöitä kolmena päivänä viikossa aina neljä tuntia kerrallaan. Töitä lisätään kuntoutumiseni mukaan.

2. Väsymys on hyvästä.

Olen ehkä outo, koska tykkään talikoida jätöksiä. Työpäiväni tallilla alkaa lannanluonnilla. Siinä jotenkin sielu lepää.

Meillä kaikilla kuntoutujilla on omat hoitohevoset. Minun hoidokkini on 8-vuotias suomenhevonen Vinski. Tulen aina iloiseksi, kun näen Vinskin.

Tallilla en tunne oloani taakaksi vaan koen että minusta on oikeasti hyötyä. Tallityöt ovat selkeitä ja mielekkäitä. Päivät kuluvat nopeasti. Työpäivän jälkeen olen fyysisesti väsynyt, mutta minulla on hyvä tekemisen vire.

3.  Hei, minä pystyn!

Hevosia pitää kunnioittaa. Jos hevonen säikähtää, se saattaa potkia tai nousta takajaloilleen.

Joskus voi olla turvallisempaa päästää narusta irti kuin roikkua väkisin mukana.

Eläimiä hoitaessani olen tullut entistä varmemmaksi. Pari kertaa iso hevonen on saanut talutuksessani hepulit, mutta olen selvinnyt siitä enkä enää hermoile turhia.

Oppiminen on tapahtunut kuin huomaamatta, kivuttomasti vähitellen. Samaa varmuutta voin ehkä vielä joskus hyödyntää normaalissa työelämässä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 23/2016.