Omassa kodissa. "Jokainen irtautuu joskus lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Minulla se kävi tavallista myöhemmin."
Omassa kodissa. "Jokainen irtautuu joskus lapsuudestaan ja vanhemmistaan. Minulla se kävi tavallista myöhemmin."

Einari Paakkanen oli poika, joka odotti isän kanssa ufoja ja sai viestejä henkioppailta. 35-vuotiaana tuli aika irtautua lapsuudesta ja maailmasta, johon oli uskonut.

Auto ei liiku. Isä ja poika seisovat tyhjän auton ulkopuolella ja toivovat. Edes nytkähdys eteenpäin, se riittäisi.

Nytkähdystä ei tule. Lopulta isä toteaa, että siriuslaiset eivät taida sittenkään tulla siirtämään autoa, vaikka aamulla Marsissa ollessaan niin lupasivat. Einari Paakkanen seisoo isänsä vieressä eikä pysty sanomaan mitään.

"Paikallaan pysyvää autoa katsoessamme viimeinen toivonpisarani meni. Se tuntui pahalta, mutta myös vapauttavalta, koska sain varmuuden."

Oli kevättalvi kaksi vuotta sitten, Einari oli 35-vuotias. Lapsuus oli loppumassa, supersankari-isä oli muuttumassa isäksi.

Hyvin tavallinen perhe

Jämsässä on hyvä asua, kun on ihan tavallinen. Paakkasen perhe on. On 1980-luvun loppupuoli, ja perhe asuu punatiilitalossa, jossa on sähköurut, seinäpaneelit ja ilmapuntari. Isä Veikko on verosihteerinä Jämsän verotoimistossa, äiti Arja toimittajana Jämsän radiossa. Esikoinen Elina on jo muuttanut kotoa opiskelemaan.

Einari käy alakoulua ja viulutunneilla. Musiikkikoulun ikkunat ovat urheiluhallille päin, ja ikkunan takana kaverit menevät koripalloharkkoihin.

Einari Veikko-isän sylissä Päijänteen-risteilyllä 1983.
Einari Veikko-isän sylissä Päijänteen-risteilyllä 1983.

"Jouduin melkein tappelemaan kotona, että sain lopettaa viulunsoiton. Nyt toivon, että olisin jatkanut. Toisaalta koripallosta tuli valtavan tärkeää."

Viikonloppuisin Paakkaset katsovat paljon elokuvia. Isä luetteloi verovirkailijan täsmällisyydellä myös kotona. Ensin hän liimaa jokaisen videokasetin kylkeen numeron, sitten kirjaa kansioihin, mikä numero on mikäkin elokuva. Numero kolme on elokuva Kolmannen asteen yhteys, numero seitsemän on Seitsemän rohkeaa miestä.

Isä on hyvä isä. Kun Einari lähtee viikon judoleirille, isä lähtee poikien huoltajaksi. Koripalloturnauksiin mennessä isä on aina vapaaehtoinen kuski.

Kun Einari täyttää kahdeksan vuotta, hän saa isältä lahjaksi pienen, sinisen planetaarion.

Sinisestä planetaariosta Einari oppi, miltä näyttää Pieni karhu -tähdistö. Isältä hän oppi, että tähdet ovat ystäviä täynnä.
Sinisestä planetaariosta Einari oppi, miltä näyttää Pieni karhu -tähdistö. Isältä hän oppi, että tähdet ovat ystäviä täynnä.

"Oli maaginen hetki, kun yhdessä isän kanssa laitoimme sen heijastamaan huoneeni kattoon ja etsimme tuttuja tähtiä."

Yhdessä tähtien alla

Nyt Einarin huoneessa on putkiradio, virkattu päiväpeitto ja sata vuotta vanha turkkilainen matto. Huone on Helsingin Kruununhaassa, kimppakämpässä, jossa Einari, 37, jakaa kylppärin ja keittiön kahden muun asukkaan kanssa.

Huoneessa on muistona myös lapsuuden planetaario. Se meni rikki jo Einarin teinivuosina, mutta ei Einari sitä enää tarvinnutkaan, koska seisoi isän kanssa oikean tähtitaivaan alla.

Joulukuussa 1992 Einarin isä lähtee viiden päivän kurssille Helsinkiin. Kurssi on nimeltään Henkisen valaistumisen kurssi. Kun isä palaa kotiin, hän ei malta odottaa vaan koputtaa vessan oveen 12-vuotiaalle Einarille.

"Äänestä kuuli, että isä oli innoissaan. Ajattelin, että hän on ostanut jotakin ja haluaa heti näyttää. Mutta isä sanoikin, että kaikki on muuttunut."

Isä kertoo, että on saanut yhteyden avaruusolentoihin. Hän kertoo tähdissä elävistä uusista ystävistään, henkioppaastaan Adamista ja siitä, että saa henkiolennoilta viestejä.

"Tuntui mahtavalta tietää, että tähdet ovat kavereita täynnä."

Einari innostuu. Hän on pelannut parhaiden kaveriensa kanssa roolipelejä, luonut ruutupaperille uusia maailmoja, joissa on lohikäärmeitä ja muita myyttisiä hahmoja. Siirtyminen siitä avaruusolentoihin käy helposti.

"Isän maailma oli hieno juttu. Elämästäni tuli jännittävämpää. Tuntui mahtavalta seisoa isän kanssa pihassa taivaan alla katsomassa tähtiä ja tietää, että ne ovat kavereita täynnä."

Harmaasta valoon

Elämä punatiilitalossa muuttui, kun isän koko maailma muuttui. Einari miettii nyt, mikä olisi oikea sana kuvaamaan sitä, mitä tapahtui.

"Isä sanoisi, että hän tuli tietoiseksi tai että kanavat aukesivat. Minä sanoisin, että isä löysi paikkansa maailmassa. Hän on itse puhunut, että oli nähnyt elämän harmaana, laskevana janana. Sitten elämälle tuli merkitys."

Aamuisin isä ajoi edelleen töihin verovirastoon. Muut näkivät Jämsän Keskustiellä verosihteerin vaaleansinisen farmari-Subarun, mutta isä tiesi, että sen yläpuolella häntä suojelemassa lensi näkymätön siriuslaisten avaruusalus. Toinen alus oli kotitalon päällä.

Sisällä kotona oli lyijykynänpätkiä siellä täällä. Isä alkoi pitää lehtiötä mukanaan niin, että pystyi koska vain kysymään asioita henkiolennoilta ja kirjoittamaan saamiaan viestejä.

"Isän kysymykset liittyivät alussa paljon siihen, kauanko hänen enää täytyy tehdä verotoimistotyötä. Hän sai vastauksia, että siihen ja siihen mennessä voit irtisanoutua. Useamman kerran isä sai henkiolennoilta lottonumerot, joilla piti voittaa päävoitto. Sen avulla isä pystyisi irtisanoutumaan."

Isän tehtävä oli olla välikätenä henkimaailman ja ihmisten välillä.

Päävoittoa ei tullut. Henkioppaat selittivät, että vielä ei sittenkään ollut päävoiton aika, koska ensin isän piti kasvaa lisää henkisesti. Isälle kerrottiin, että hänen todellinen kotinsa on tähdissä ja että hänellä on tehtävä maan päällä. Se tehtävä oli olla välikätenä henkimaailman ja ihmisten välillä.

Kuuleeko avaruus?

Isän maailmasta tuli myös pojan maailma. Isän henkioppaat kertoivat, että Einarillakin oli henkiopas, Karl.

"Kysyin henkioppaaltani kysymyksiä. Yritin oppia isän tavoin automaattikirjoitusta, jossa käsi kirjoittaa viestiä itsekseen. Se ei onnistunut."

Einari uskoi kuitenkin saavansa kysymyksiinsä kyllä tai ei -vastauksen. Usein se riitti.

"Tykkääkö Laura minusta?" Einari kysyi henkioppaaltaan.

"Tykkääkö Laura minusta?" Einari kysyi henkioppaaltaan kuudennella luokalla. Pää tuntui painuvan vähän oikealle - se tarkoitti "kyllä".

"Onko New York Amerikan pääkaupunki?" hän kysyi mielessään maantiedon kokeessa. Pää painui hitusen vasemmalle - siis "ei".

Iltaisin, kun Einari meni nukkumaan, isä jäi mapittamaan henkiolennoilta saamiaan viestejä.

Monena yönä valvoi myös Einari. Silloin isä ja hän istuivat autossa hiljaisella lumenkaatopaikalla, katsoivat metsää ja lunta ja odottivat.

Isä oli kysynyt henkioppailtaan, koska voisi nähdä avaruusaluksen. Sen oli kerrottu laskeutuvan syrjäiselle lumenkaatopaikalle, missä muut eivät sitä näe.

"Välillä odotimme autossa hiljaa, sitten juttelimme. Isä kävi keskusteluja valo-olentojen kanssa ja kirjoitti vastauksia. Se oli vähän kuin ularadiossa: isä otti yhteyttä ja kuunteli, kuka vastasi."

"Tässä Veikko, kuka kuulee?"

"Hei, olen Ouvvoolis."

"Kuka olet?"

"Olen siriuslainen laivankapteeni."

"Pääsenkö minä käymään Siriuksella?"

"Kyllä pääset."

Isä kertoi Einarille, kenen kanssa keskusteli ja mistä. Oli uranuslaisia tiedemiehiä, intiaanioppaita ja valo-olentoja universumin toiselta laidalta.

Yhtenäkään autossa valvottuna yönä avaruusalus ei ilmestynyt. Einaria se ei lopulta haitannut.

"Isä oli siinä vieressäni, ja se oli ufoja tärkeämpää."

"Minulle oli toissijainen juttu, näinkö ufoja, koska näin isän siinä vieressäni. Isä oli koko ajan minulle läsnä, ja se oli paljon ufoja tärkeämpää."

Kasvamista odotellessa

Oli hetkiä, jolloin Einari häpesi isää.

Kun uusi luokkakaveri tuli kylään, isä saattoi tulla Einarin huoneen ovelle kysymään, haluaako kaveri tietää entiset elämänsä. Silloin Einari työnsi huoneen oven nopeasti kiinni.

Koripallo-ottelussa muiden joukkueiden isät toivat jääpalapussin jalkansa satuttaneelle, mutta Einarin isä laittoi kätensä kipeän kohdan yläpuolelle ja energisoi. Einari kielsi ehdottomasti isää tekemästä ottelussa niin hänelle.

"Oli useita ihmisiä, jotka kertoivat isän parantaneen heidän sairauksiaan. Isä oli hoitanut verotoimistossa ensin asiakkaan veroasiat ja sitten kipeän jalan. Eräs mies kertoi isän muuttaneen häneltä kuuron korvan kuulevaksi. Silti juttujen leviäminen olisi ollut kauheaa. En tahtonut missään tapauksessa erottua joukosta."

Siksi oli julkinen Einari ja yksityinen Einari.

Julkinen Einari oli se, jonka huoneen seinät olivat täynnä koripallojulisteita ja joka tilasi koripallokortteja Yhdysvalloista asti. Michael Jordan, Chicago Bulls, syntynyt 17.2.1963, pituus 198 senttiä, Einari osaa luetella vieläkin. Robert Parish, numero 00, Boston Celticsin sentteri.

"Elin ja hengitin koripalloa. Yläasteelle mennessäni olin pienikokoinen poika, 146-senttinen, ja pelkäsin kiusaamista. Koulun isoimmat tyypit pelasivat koripalloa, ja koska pelasin, kuuluin suojelupiiriin. Se pelasti."

Donkkaus koriin kotitalon seinään 15-vuotiaana.
Donkkaus koriin kotitalon seinään 15-vuotiaana.

Sitten oli yksityinen Einari. Hänellä oli kolme parasta kaveria, joiden kanssa salaa muilta pelattiin roolipelejä. He eivät naureskelleet isälle vaan halusivat tietää, mitä olivat olleet edellisissä elämissä. Isä kysyi valo-olennoilta.

"Kaveriporukasta Anssi kyllä sitten pettyi, kun muut olivat olleet jotain coolimpaa. Minä olin ollut keskiajalla aatelispoika ja Timo talonpoika, mutta Anssi oli ollut intiaaniprinsessa. Toisaalta Mika oli ollut savannin norsu", Einari sanoo ja nauraa.

Yksityinen Einari uskoi, että ei jää pieneksi vaan kasvaa Michael Jordanin mittaiseksi. Eikä siinä vielä kaikki.

Keskustelu isän ja henkioppaiden välillä oli käyty monta kertaa.

"Tuleeko Einarista Suomen ensimmäinen NBA-ammattilainen?"

"Kyllä."

"Kasvaako Einari 198 senttiä pitkäksi?"

"Kyllä."

Kotioloissa Einari ei koskaan hävennyt isää.

"Isä oli minulle supersankari ja minä olin oppipoika. Oli hienoa katsoa kaksin telkkarista X Files -ufosarjaa, kun tiesimme, että ne asiat ovat totta."

Kysyisitkö, isä?

Einarista ei tullut koripalloilijaa. Armeijan jälkeen hän oli edelleen172 senttiä pitkä.

Omassa huoneessa matkalla vanhojen tansseihin helmikuussa 1998.
Omassa huoneessa matkalla vanhojen tansseihin helmikuussa 1998.

Einari pyrki yliopistoon lukemaan maantietoa. Kun ei päässyt, tuli välivuosi hotellin liinavaatevahtina Englannissa, sitten vuosi Alkio-opistossa Korpilahdella.

"Opistossa Korpilahdella kasvoin eroon pikkukaupungista. Tapasin ensimmäistä kertaa ihmisiä, jotka kirjoittivat runoja ja puhuivat hyvistä elokuvista. Se oli niin hienoa."

Seuraavana keväänä Einari pyrki lukemaan muinaiskreikkaa, kirjallisuutta ja elokuvaa. Hän pääsi Turun taideakatemiaan opiskelemaan elokuvan tekoa ja muutti Turkuun.

Koko ajan Einari tiesi, kehen ja mihin voisi turvautua.

"Kun tuli jokin ongelma, soitin isälle. Saatoin pyytää häntä kysymään henkioppailta, olisiko elokuvatuotanto hyvä idea vai ei. Tai sitten kerroin vain, että nyt on yksi tilanne, kysyisitkö, kyllä vai ei. En tahtonut sanoa isälle vaikka sitä, että mietin, pitäisikö jatkaa seurustelua tyttöystävän kanssa."

Einari ei osaa sanoa, milloin hän alkoi empiä. Oliko alku jo silloin, kun hän muutti vuonna 2006 Turusta Helsinkiin ja yritti ensimmäistä kertaa tehdä elokuvaa isästä? Lyhytelokuvan nimi oli Verottaja, ja siinä oli tarkoitus kertoa verotoimistossa töissä olevasta isästä, jolla oli kykyjä ottaa yhteyttä henkimaailmaan.

Elokuvanteosta ei tullut mitään.

"Olin kiusaantunut enkä pystynyt kysymään isältä kysymyksiä, joita olisin tahtonut kysyä. Päädyin kuvaamaan isän kuntoilua, vatsalihasliikkeiden tekoa", Einari muistaa.

Vuosikausiin Einari ei ollut kertonut muille isän valaistumisesta. Helsingissä isästä tuli hänen bravuurinsa.

"Kun tapasin uusia ihmisiä, tiesin herättäväni kiinnostusta, kun kerron isä-tarinan. En silti ikinä naureskellut isälle vaan kerroin tunnustellen. Halusin tietää, mitä muut ajattelevat, onko heillä samanlaisia kokemuksia. Ehkä se liittyi epäilyksen alkamiseen."

Lapsuuden loppu

Kun tyhjä auto ei liiku vaan pysyy tiellä paikoillaan, isä menee sen takapenkille istumaan. Hän haluaa kysyä siriuslaisilta rauhassa, miksi nämä eivät anna todistusta olemassaolostaan, vaikka aamulla lupasivat. Juuri nyt olisi siihen niin hyvä hetki.

Einari ja isä eivät nimittäin ole tiellä kahdestaan. Mukana on myös kameramies ja äänimies, koska Einari on uudelleen tekemässä elokuvaa isästä.

Elokuvan kuvaus on alkanut tammikuussa 2015. Nyt Einari aikoo kysyä isältä, mitä on halunnut kysyä, vaikka se on edelleen vaikeaa. Hän kysyy myös, mitä äiti ja isosisko isän henkimaailmasta ajattelevat. Siitä ei ole puhuttu koskaan.

"Tuntui pahalta sekoittaa kysymyksilläni pakka. Vanhempani olivat vuosikausia sitten löytäneet tavan olla yhdessä ja kunnioittaa toisiaan, vaikka äiti ei jaa isän henkimaailmaa."

"Kauneinta on, että isä antoi minun irtautua maailmastaan."

Elokuvan avulla Einari tahtoo selvittää, jakaako itse yhä isän maailman.

Kamera kuvaa, kun isä ja poika kävelevät kotipihassa varpu kädessään, etsivät energiapaikkaa. Kun varpu on isän kädessä, se taipuu. Kun Einari kulkee varpu kädessä samasta kohtaa, mitään ei tapahdu.

Ja sitten tulee se hetki lumisella tiellä. Auto ei liiku, ja Einari tietää.

"Toivoin, että minun ei olisi tarvinnut koskaan sanoa isälle, että en enää usko henkimaailmaan. Me olimme olleet tiimi. Tiesin, että kohta en enää ole samalla tavalla isän poika, mutta ehkä sen pitää ollakin niin. Oli aika lopettaa lapsuus."

Uskotko sähköön?

Pääsiäisenä 2015 Einari kertoo isälle, että ei enää usko henkimaailmaan.

"Sen sanominen isälle oli vaikeinta, mitä olin elämässäni tehnyt. Ajattelin, että rikon väliltämme jotakin ja aiheutan isälle valtavan pettymyksen."

Isä ottaa asian rauhallisesti. Sellainen hän on. Hän kysyy vain, uskooko Einari painovoimaan tai sähköön, vaikka ei pysty niitäkään näkemään. Hänestä henkimaailman kanssa on sama juttu: vaikka sitä ei näe, vaikutuksen tuntee selvästi. Sitten isä sanoo, että töyhtöhyyppä taitaa laulaa ja että kala on ollut uunissa jo tunnin.

"Se tässä on kaikkein kaunein juttu. Isä on aina hyväksynyt päätökset, joita muut ovat henkimaailmaa kohtaan tehneet. Hän on esitellyt sitä maailmaa, mutta ei ole koskaan suostutellut olemaan osa sitä. Hän antoi minun irtautua itsestään ja maailmastaan."

Maa on niin kaunis

Ainakin kerran kuukaudessa Einari menee yhä Helsingistä Jämsään. Olohuoneessa isä soittaa kuulokkeet päässä sähköurkuja avaruusolennoille: välillä soi Maa on niin kaunis, sitten Beatlesien And I love her. Vieressä äiti kuntoilee cross trainer -laitteella ja Einari katsoo lännenelokuvia.

"Yhdessäolomme isän kanssa hakee edelleen uutta tapaa, niin iso yhteinen puheenaihe on poissa. Katsomme yhdessä jalkapalloa tai elokuvia, mutta emme enää tähtiä."

Joskus isä saattaa sanoa ohimennen Einarille, että paransi jonkun ihmisen kipuja. Kyllä Einari sen uskoo.

Joskus isä saattaa sanoa ohimennen Einarille, että paransi jonkun ihmisen kipuja. Kyllä Einari sen uskoo.

"En epäile kenenkään kokemusta, mutta mietin todennäköisyyksiä ja syitä. Jo sillä, että joku keskittyy toiseen ja toinen haluaa nähdä ja uskoa jotakin, voi olla suuri vaikutus."

Kun Einari nyt soittaa vanhemmilleen, hän soittaa yleensä äidille. Äidin ja pojan välit ovat läheisemmät kuin ennen.

"Suomessa puhumattomuuden kulttuuri on vahva ja koski myös meidän perhettämme. On absurdia, että perheeni kuuli tunteistani ensimmäisen kerran elokuvasta."

Se elokuva oli Einarin ohjaama Isäni tähtien takaa.

Elämän tarkoitus

Enää Einari ei ajattele olevansa supermiehen poika. Mutta on jotakin hienompaa.

"Olen rauhan löytäneen miehen poika. Kuinka moni meistä voi sanoa tietävänsä elämänsä tarkoituksen? Isä tietää, mikä hänen elämänsä tarkoitus on: auttaa muita ihmisiä ja maapalloa", Einari sanoo.

"Mikään ei tule liikauttamaan isää pois hänen henkimaailmastaan. Mutta silti tai siksi hän hyväksyy ja suvaitsee kaikenlaiset ihmiset. Ja juuri hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta tämä aika kaipaa."

Kun isä valaistui, hän sanoi sen tuntuvan siltä, kuin olisi astunut tunnelista aurinkoiseen metsään. Einari pyrkii samaan.

"Isän maailman vuoksi ajattelin pitkään, että maailmassa melkein kaikki on mahdollista."
"Isän maailman vuoksi ajattelin pitkään, että maailmassa melkein kaikki on mahdollista."

"Maailma on ihmeellinen myös ilman avaruusolentoja. Riittää, että avaa kirjan, kuuntelee ihmisiä tai näkee auringonlaskun."

Einari haluaisi oppia isältä sen, että näkisi maailman ihmeellisyyden ja kuulisi linnunlaulun joka päivä.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/17.

Einari Paakkanen

37-vuotiaan elokuvaohjaajan Isäni tähtien takaa -elokuva valmistui vuonna 2016. Nyt hän tekee dokumenttielokuvaa hiihtokoulun aloittavista pakolaislapsista. Einari asuu kimppakämpässä Helsingin Kruununhaassa, juo kahvinsa ET-mukista ja keräilee erikoisia antiikkiesineitä kuten mustepulloja, gramofonilevyjä ja tupakka-askeja.

Tässä on lasteni äiti, tiesi Hau Pham heti Lienin nähtyään. Lienin suurin rakkauden teko on miehensä vanhempien hoitaminen kaukana kotimaastaan.

Hau: Kun näin Lienin, tiesin heti, että siinä on tulevien lasteni äiti. Tapasimme vuonna 1994. Olin tullut Suomesta lomalle entiseen kotimaahani Vietnamiin ja menin hankkimaan paitoja Lienin perheen ompelimosta.

Lien: Olin vasta 17-vuotias ja ihan hirveän ujo. Hau pyysi vanhemmiltani lupaa viedä minut syömään.

Olin käynyt ulkona syömässä vain sukulaisteni kanssa. Minulla oli ollut muitakin kosijoita, mutta vanhempani eivät olleet hyväksyneet heitä. Vietnamissa perhe päättää tyttären avioliitosta.

Hau: Lien haluaisi päättää meidänkin tyttäremme tulevasta miehestä, kun taas minun mielestäni hänen kuuluu saada valita itse. Ehkä minä näen tämän asian suomalaisittain, koska olen asunut täällä 9-vuotiaasta asti. Suomalaisittain myös toimimme. Tytär saa valita itse.

Lien: Kuka voisi tietää äitiä paremmin, mikä on tyttärelle parasta? Ei kukaan.

"Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen."

Hau: Minä tiesin aina, että kun tapaan sen oikean, olen hänen kanssaan loppuelämäni. Menimme kihloihin kaksi viikkoa ensitapaamisen jälkeen ja vuotta myöhemmin naimisiin. En ole koskaan halunnut irtosuhteita enkä loukata ketään, vähiten itseäni. Oli minulla ollut joitain suhteita ennen Lieniä, mutta ei niitä voi verrata tähän. Lien on kohtaloni. Samalla tavalla kun kengälle on oikea pari, hän on parini.

Lien: Kun menet ulos ja tapaat muita naisia, rukoilen, että sinä olisit oikea mies ainoastaan minulle.

Hau: Olet turhaan mustasukkainen etkä pidä siitä, että olen muille naisille ystävällinen. Se on yksi parisuhteemme haasteista.

Lien: Koskaan ei voi olla liian varma. Sydän on niin ihmeellinen, ja sydämesi on vain sinun. Sitä ei pysty pakottamaan.

Hau: Pelon takia Lien on halunnut pitää oman pankkitilin ja asunnon siitä huolimatta, että minun omaisuuteni kuuluu molemmille.

Lien: Haluan varmistaa, että jos jotain tapahtuu, en jää puille paljaille.

Hau: Järjestely sopii minulle. Olen aina ollut rehellinen. Kerroin jo kosiessani, etten ole rikas mies, mutta olen ahkera. Lupasin pitää Lienistä ja tulevista lapsistamme hyvää huolta. Kerroin myös, että tulevan vaimoni olisi hyväksyttävä se, että vanhempani tulevat osaksi perhettämme. Isäni oli jo silloin sairas.

Lien: Vuosi tapaamisemme jälkeen tulin Suomeen ja menimme saman tien naimisiin.

Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.
Lien Nguyen ja Hau Pham pyörittävät marketin salaattibaaria ja kahvilaa Helsingissä.

Hau: Järjestin Lienin töihin samaan ruokakauppaan, jossa itse työskentelin. Siitä lähtien olemme tehneet töitä yhdessä. Olen esimies, mutta molemmilla on yhtä paljon päätäntävaltaa. En halunnut itselleni työntekijää vaan vaimon ja elämänkumppanin.

Lien: Sanon aina, että sinä haaveilet liikaa, mutta olen usein väärässä. Monet unelmistamme ovat toteutuneet.

Hau: Esimerkiksi kotimme. Kävelimme usein iltakävelyllä tietyn rivitalon ohi. Sen pihalla aviopari teki yhdessä puutarhatöitä. Minä sanoin Lienille, että kuules vaimo, tuo tulee olemaan meidän kotimme.

"Äidistäni tuli suhteemme kovin koettelemus."

Lien: Vuotta myöhemmin muutimme siihen taloon.

Hau: Kaksikerroksinen koti oli suuri helpotus. Vanhempani saivat toisen kerroksen. Silti äidistäni tuli suhteemme tähän asti suurin koettelemus. Hän oli niin mustasukkainen vaimostani.

Lien: Se oli raskasta aikaa.

Hau: Lien kertoi, että kun en ollut paikalla, äitini haukkui häntä isälleni. Aluksi sitä oli vaikea uskoa, mutta tiesin, ettei Lien valehdellut. Ja kuulinhan minä haukut loppujen lopuksi itsekin, kun jäin kerran kotiin salakuuntelemaan.

Lien: Yritin laittaa kaikki sanat sisälleni piiloon ja ajattelin, ettei niitä ole. En voinut puolustautua ja sanoa vastaan. Minut on kasvatettu niin.

Hau: Tilanne kärjistyi niin, että Lien pyysi minua hankkimaan itselleen asunnon, jotta suhteemme kestäisi. Tein niin. Lien muutti, ja lapset jäivät asumaan minun ja vanhempieni luokse. Kun isäni teki kuolemaa, pyysin Lieniä palaamaan kotiin.

Lien: Anopille oli puhjennut dementia, eikä hän muistanut mitään aiemmista ilkeyksistä. Yhtäkkiä hänestä oli tullut kiltti, vanha nainen.

"Miksi juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni?"

Hau: Silti hänen hoitamisensa on välillä raskasta. Kun työpäivän jälkeen haistan jo ovella, että äitini on pissannut ja kakannut ties minne, on vaikea olla tuntematta katkeruutta. Miksi meistä sisaruksista juuri minä sain vanhemmat hoidettavakseni? Lähes aina katkeruus kuitenkin häviää, kun näen vaimoni ja lapseni. Meillä on hyvä perhe.

Lien: Tähän asti olemme pystyneet puhumaan ja selviämään haasteista.

Hau: Toisin kuin monet tuntemani ihmiset, jotka ovat tiistaina rakastuneita ja torstaina eroavat.

Lien: Meillä on ollut alusta asti sopimus, että jommankumman pitää ottaa riidassa lepyttäjän rooli. Molemmat eivät voi olla yhtä aikaa vihaisia. Opin sen vanhemmiltani. Joskus, kun Hau on ihan raivona, käsken häntä katsomaan peilistä, miten typerältä hän näyttää.

Hau: Töissä esimiehen pitää olla myös tiukka ja näyttää siltä.

Lien: Teemme pitkiä työpäiviä. Välillä olen hirveän väsynyt. Silloin menen lenkille tai jumppaan kotona.

Hau: Me teemme lasten kanssa kotitöitä sillä aikaa.

Lien: Hyvä mies hoitaa kotityöt.

Hau: En tee kaikkea, mutta mielestäni riittävästi. Minulle perheen ja parisuhteen hyvinvointi tulee ykkösenä, toisin kuin monella suomalaisella pariskunnalla. Tuntuu, ettei suhteissa osata sitoutua ja antaa anteeksi.

Lien: Ehkä elämä on liian helppoa täällä?

Hau: Sen takia ihmiset ehkä kuvittelevat, että vaihtamalla paranee, mutta jäävät loppujen lopuksi yksin. Minä ajattelen, että rakkaus on yhteisen elämän rakentamista ja vaikeuksista yli pääsemistä. Anteeksi antaminen ja saaminen ovat minulle sitä suurta rakkautta, josta kaikki koko ajan puhuvat.

Lien: Minä en osaa puhua rakkaudesta. Olen liian vanhanaikainen sellaiseen. En kerro rakastavani, mutta luotan, että Hau tietää sen. Minähän olen tullut tänne, synnyttänyt kaksi lasta ja jaan elämäni Haun kanssa.

Hau: Lien on myös hyvä äiti. Sekin on suuri rakkaudenteko.

Lien: Suurin rakkaudentekoni on Haun vanhempien hoitaminen.

"Olemme jo aika vanhoja romantiikkaan."

Hau: Mutta kyllä sinä välillä toivoisit minun olevan romanttisempi. Pitäisi olla kuin katsomiesi korealaisten rakkauselokuvien päähenkilö. Mielikuvitushahmo, joka oikeassa elämässä kuitenkin pettää naista.

Lien: Ehkä välillä kaipaisin enemmän romantiikkaa nyt, kun lapset ovat jo isompia, mutta toisaalta me olemme jo aika vanhoja.

Hau: Osaan minä nykyisin jo halata sinua. Olet opettanut sen minulle. Mutta rakkaudesta puhuminen on meille molemmille vaikeaa.

Lien: Jo sen sanomisen ajatteleminen tuntuu sydämessä kipuna.

Hau: Lapselle pystyn sanomaan, että rakastan sinua.

Lien: Minä katson sinua ja ajattelen niin, mutta en saa sitä ulos suustani. En tiedä, mitä tapahtuisi, jos sanoisin sen.

Hau: Ehkä me vielä saamme sen toisillemme sanottua. Kunhan tässä nyt vielä hetki hioudutaan yhdessä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2017.

Pienet rakkauden teot

Lien: Hau saa tavata ystäviään ja entisiä työkavereitaan, vaikka minusta olisi kiva olla vain perheen kesken.

Hau: Tunnemme toisemme niin hyvin, että tiedän, jos Lienillä on jokin hätänä, vaikka hän ei sitä suoraan sanoisikaan. Yritän aina korjata asian. Annan Lienin myös nukkua rauhassa.

Johannes ja Hanna Brotherus

Tanssija ja koreografi Hanna Brotherus halusi antaa lapsilleen kaiken: hoitaa heidät kotona, tehdä itse lastenruuat ja vaatteet. Kun lapset kasvoivat murrosikäisiksi, väsymys tuli vaivihkaa. 

"Minulla oli voimakas tarve suoda lapsilleni aito lapsuus, jossa soitetaan, leikitään ja leivotaan aamuisin voimaleipää. Halusin antaa heille kaiken hyvän, minkä olen saanut ja myös todella nähdä heistä jokaisen", koreografi ja tanssija Hanna Brotherus, 49, sanoo.

Hannalla on neljä lasta, Robert, Johannes, Amos ja Elsa, muusikko äänisuunnittelija Antti Ikosen kanssa. Nyt Hanna asuu Helsingin Töölössä ja on kihloissa muusikko Mikko Kuustosen kanssa.

Kun lapset olivat pieniä, Hanna ompeli lapsille eläinasuja, kuljetti heitä soittotunneille ja otti heidät mukaansa tanssiharjoituksiin.

"Se, että lapset ovat esiintyneet teoksissani pienestä asti, oli minulle myös sellainen ’ota heidät mukaan tai kuole’ -tyyppinen ratkaisu. En halunnut laittaa heitä alle 4-vuotiaina päiväkotiin, eivätkä lasten hoitopäivät voineet olla niin pitkiä kuin taiteilijan työpäivät."

"Jatkuvasti kuljimme kodin ja musiikkiopiston väliä. Johannes ja Elsa soittivat viulua, Robert kitaraa ja Amos selloa. Jokaisella oli kaksi omaa soittotuntia viikossa ja lisäksi ryhmätunti. Suzuki-menetelmään kuului vielä se, että joka päivä harjoitellaan aikuisen kanssa kotona ja aikuinen on mukana tunneilla. Sitten poljin fillarilla toiselle puolelle kaupunkia hakemaan luomuavokadoa, koska halusin tehdä kaikki lastenruuat itse ja piti olla kotona tehtyä leipää ja kotona tehdyt vaatteet, siis silitetyt vaatteet! Aika hullua."

Vähitellen iski väsymys.

"Tuli lasten murrosiät, ero lasten isästä, olivat rankat vuodet, jolloin lisäksi pikkusiskoni kuoli. Silloin joogasin ja ajattelin, että minulla on vain tämän yhden maton verran sitä, mitä voin kontrolloida. Johannes otti kantaakseen sisarustensakin huolia. Perheen toisena lapsena hänellä on sovittelijan rooli. Hänen kanssaan on myös helppo olla, sillä hän ei yritä muuttaa toista. Hän kuuntelee."

Lue lisää Hanna Brotheruksesta ja hänen pojastaan muusikko Johannes Brotheruksesta Kodin Kuvalehdestä 16/17.