Selma Vilhusen ohjaama elokuva Tyttö nimeltä Varpu kertoo isää etsivästä tytöstä. Selman lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? valittiin 2014 Oscar-ehdokkaaksi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana.

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä teki itsemurhan, kun Selma oli puolivuotias. Sitä ennen hän kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä. Kirjeiden isä tuntuu tutulta.

Sukkiksia ei ollut, joten kenkä painoi ja puristi. Oscar-gaalassa Hollywoodissa Selma Vilhusen kantapäässä paisui rakko.

"Ympärilläni parveili kuvankauniita nuoria miehiä juomatarjottimien kanssa valkoisissa puvuissa. Kaikki oli niin överiä, että vähän hihitytti."

Selman ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytelokuva oli ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi. Kulunut viikko oli ollut ihmeellinen: cocktailtilaisuuksia, brunsseja ja illallisia maailman kuuluisimpien elokuva-alan ammattilaisten kanssa.

"Pyörimme ykkösissämme ja edustimme hulluna. Kaikesta kimalluksesta huolimatta keskustelut olivat syvällisiä ja mielenkiintoisia. Paljon puhuttiin esimerkiksi siitä, etteivät naiset vieläkään ole alallamme tasa-arvoisia miesten kanssa."

"Olen elämäni juhlissa, mutta minulla on huonot kengät ja jalat muussina."

Kun voittoa ei tullut, pettymys kirpaisi vain muutaman minuutin. Kaikki oli liian loisteliasta harmitteluun.

Paitsi kengät! Ne olivat ihanat ja korkeat mutta liian pienet.

Olen elämäni juhlissa, mutta minulla on huonot kengät ja jalat muussina. Miten tyhmää. Muut kiertelevät juttelemassa ihmisten kanssa, minä vain istun.

Niin Selma ajatteli Los Angelesin Dolby-teatterissa helmikuussa 2014.

Hetken hän ajatteli myös äitiä ja isää. Ilman heitä hänestä ei olisi tullut taiteilijaa. Tai olisi ainakin tullut erilainen.

Patalapun syntymäpäivä

Patalapun syntymäpäivä on 13.10.1976. Silloin Selman äiti virkkasi sen fuksianpunaisesta langasta. Seuraavana päivänä syntyi Selma.

Selma ja äiti ovat juhlineet patalappua aina. Kun Selma oli lapsi, he lauloivat onnittelulaulun ja heittivät lapun ilmaan yhtä monta kertaa kuin se täytti vuosia.

Tänä syksynä 40 vuotta täyttäessään Selma sai äidiltä viestin: hyvää patalapun syntymäpäivää. Mukana seuranneessa kuvassa moneen kertaan parsittu patalappu oli asetettu arvokkaasti teekupin viereen.

"Äiti ja omat jutut äidin kanssa, ne olivat jo lapsena aika ihania asioita."

Äiti huolehti. Hän valahti helpotuksesta hervottomaksi, kun eskari-ikäinen Selma palasi ehjänä maahan kiivettyään kuusikerroksisen talon katolle Tampereen Kalevassa.

Äiti hassutteli. Hänen kanssaan puettiin kimaltavat juhlavaatteet, kiedottiin huiveja vyötäisille ja tanssittiin Moskovan sinfoniaorkesterin esittämä Carmen-ooppera läpi olohuoneen lattialla, tai vähintään levyn A-puoli.

"En osannut surra tuntematonta ihmistä. Niinhän lapsi ajattelee."

Isä oli tehnyt itsemurhan, kun Selma oli puolivuotias. Hän kärsi mielenterveysongelmista.

"Tuntuu, että olen aina tiennyt asian. Ei sitä ole kerrottu mitenkään juhlallisesti tiettynä päivänä. Isä halusi tappaa itsensä, sanoi äiti aina suoraan."

Selma mietti isää harvoin. Oli vain yksi perhe ja perheessä kaksi ihmistä: äiti ja Selma. Miten muutenkaan olisi voinut olla? Kukaan ei puuttunut, kukaan ei ollut liikaa.

"Ymmärsin, että muut olivat surullisia isän kuolemasta, mutta en osannut surra tuntematonta ihmistä. Niinhän lapsi ajattelee."

Vain joskus, kun äiti viipyi kauppareissulla viisi minuuttia sovittua pidempään, Selma pelkäsi hiljaisessa kodissa. Yhtäkkiä aika tuntui pysähtyneen ja olohuone näytti hetken vieraalta.

Jos äidille on käynyt jotakin? Silloin olen ihan yksin maailmassa.

Sitten avain rapisi ulko-oven lukossa.

Millaisia miehet ovat?

Lomakkeessa kysyttiin toiveita tulevan isäntäperheen suhteen. Isä ja veli, Selma kirjoitti.

Hän lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin Virginian Portsmouthiin 16-vuotiaana.

"Koin miessukupuolen jotenkin vieraaksi lajiksi. Äitikään ei koskaan seurustellut patisteluistani huolimatta. En ollut nähnyt kotona ketään kalsarisillaan rötköttämässä sohvalla."

"Kukaan ei edustanutkaan koko maailman mieheyttä."

Toive toteutui. Uudessa perheessä oli isä ja pikkuveli. Isä maalasi lentotukialuksia, äiti työskenteli pahvilaatikkotehtaan konttorissa. Kun isä söi, hän laittoi kaksi kertakäyttölautasta päällekkäin, ettei friteeratun ruuan rasva tihkunut pöydälle.

Muisto naurattaa Selmaa nyt.

"Perheenjäsenet olivat tietenkin tavallisia ihmisiä kaikkine erikoislaatuisuuksineen. Kukaan ei edustanutkaan koko maailman mieheyttä."

Selma soitti äidille ensimmäisen kerran jouluna. Vaihto-oppilasjärjestö oli ohjeistanut, ettei kuuteen kuukauteen kannattaisi pitää yhteyttä, jotta vältyttäisiin koti-ikävältä.

Virginia tuntui jättimäiseltä parkkipaikalta. Oli betonipunkkereita toisensa perään ja matala, samea taivas.

Joskus iltaisin Selmaa itketti.

Toisaalta high schoolissa oli hyvä taidekouluohjelma. Joka koulupäivä kello 12 Selma sai bussikyydin tanssistudiolle ja tanssi siellä iltaan asti.

"Jotain sysäytyi liikkeelle. Aloin kirjoittaa paljon, päiväkirjaa ja paperisia kirjeitä ystäville, kymmeniä sivuja kerrallaan. Halusin välittää muillekin asioita ja tunnelmia, jotka koin ylevöittäviksi. Taiteilijaksi kasvaminen alkoi."

"Barbeille oli lapsena ihana tehdä vaatteita ja lavasteita."

Tai ei ehkä alkanut, oli alkanut jo aiemmin, Selma peruuttaa. Pienistä hetkistä. Ei ylevistä, aika tavallisista.

Siitä, että barbeille oli lapsena ihana tehdä vaatteita ja lavasteita. Että ala-asteelle ostettiin videokamera, jolla sai tehdä Meidän Luokan Uutiset. Että 12-vuotiaana pystyi pyöräilemään ystävän kanssa aamuneljältä tallille kuvaamaan hoitohevosia. Aamulla oli niin kaunis valo. Kuvia otettiin filmitolkulla. Niiden kehittäminen maksoi.

Hienoja kuvia, sanoi äiti. Hän lopetti sairaanhoitajana työskentelemisen, kun Selma oli kahdeksan ja kouluttautui kuvataiteilijaksi.

Isän ja Selman päivä

Surettaa, kun minulla ei ole paljon tietoa isästä. Ihmiset eivät oikein koskaan ole kertoneet mitään, Selma sanoi 20-vuotiaana äidilleen.

Odotas vähän, äiti vastasi, meni vinttiin ja palasi kädessään iso kirjekuori. Sen sisällä oli pieniä kuoria. Jokaisen yläkulmassa luki: kirje vauvalleni.

"Kirjeissä isä juttelee lapselleen, minulle."

Isän kirjeitä oli 21 liuskaa, puolen vuoden aikana kirjoitettuja. Kun kauniit konekirjoitusarkit oikoi ja pinosi, muodostui eräänlainen kokonaisuus.

"Kirjeissä isä juttelee lapselleen, minulle. Ajattelen hänen luoneen samalla testamenttia itsestään. Hän jätti jälkeensä sen, mitä pystyn antamaan."

Selma luki kirjeet yksin. Hän ei koskaan kysynyt äidiltä, miksi tämä antoi kirjeet vasta silloin ja juuri silloin. Ehkä äiti aikaisemmin vain unohti.

"Isän lauseet tuntuivat omilta ja tutuilta. Se oli hurjinta. Tunnistin niissä isän äänen, vaikken muista kuulleeni sitä. Se kuulosti omalta ääneltäni."

Seuraavana keväänä Selma ohjasi opiskelupaikassaan Turun taideakatemiassa lyhytelokuvan Päivä isän kanssa. Filmillä luetaan isän kirjeitä. Niissä isä kertoo, mitä aikoo tehdä vauvansa kanssa, kunhan ensi kesä koittaa.

Selma muistaa yhä, että talli tuoksui lapsena turvalliselta. Isä ei koskaan nähnyt hänen ratsastavan.
Selma muistaa yhä, että talli tuoksui lapsena turvalliselta. Isä ei koskaan nähnyt hänen ratsastavan.

Mennään retkelle rattailla katsomaan puistoa. Pitää varoa, etteivät humalaiset sedät kaada rattaita. Levitän nurmikolle viltin ja otan äitisi tekemät eväät esiin. Katson, ettet pistä suuhusi mitään epäsopivaa.

Kamera kuvaa maisemaa ja naurua.

"Se oli aika runollinen juttu, tosi onnistunut. Ja tärkeä minulle."

Viimeistään silloin Selma tiesi, että tätä hän haluaa tehdä: kertoa tarinoita kuvien kautta, näyttää mahdollisuuksia ja erilaisia maailmoja. Ei muuta.

"Varman päälle pelaaminen ja realismi eivät ole olleet vaihtoehtoja, kun olen suunnitellut elämääni. Miksi niiden pitäisi olla tärkeitä?"

Tuplasti rakkautta

Selmalla on teoria: Lapsena hän ei osannut kaivata isää, koska tavallaan isää ei ollut koskaan ollut olemassa. Parikymppisenä hän kaipasi isää, koska olo tuntui epävarmalta.

Kaikkien parikymppisten olo tuntuu epävarmalta.

Jos saisin rakkautta äidin lisäksi myös isältä, se olisi tavallaan sata prosenttia enemmän rakkautta.

"Jokaisella on oma tarinansa, jolla selittää epävarmuuttaan. Minulla se oli se, että isä on poissa elämästäni."

Jos isä olisi, hän toisi uuden näkökulman maailman monimuotoisuuteen ja kaoottisuuteen, Selma ajatteli. Jos saisin rakkautta äidin lisäksi myös isältä, se olisi tavallaan sata prosenttia enemmän rakkautta, hän laski. Osaisiko isä kertoa, miksi olen tällainen?

"Vuosien mittaan aloin ajatella, etten voi saada kysymyksiin vastauksia isältä. Ne pitää etsiä ja kertoa itse. "

Ei trauma, pelkkä ikävä

Lisää elokuvia, puoliso, lapsi, valvottuja öitä, työtä lapsi tississä kiinni, halu ottaa puolisosta ero, päätös palata yhteen, Oscar-ehdokkuus, kiukku siihen liittyvistä lööpeistä. ("Suomalaisäitien elokuva pääsi ehdokkaaksi." Olisiko samoin kirjoitettu miehistä?)

Niin vuodet opiskelun jälkeen kuluivat. Surun ja ilon sekoittava hämmennys voimistui. Olenko tosiaan kohta nelikymppinen?

Aikaisemmin 40 vuotta tuntui vanhalta, keski-ikäiseltä ja kalkkikselta. Mitä lähemmäs ikä tuli, sitä vähemmältä se tuntui.

"Olen monessa asiassa yhä sama tyyppi kuin 20 vuotta sitten. Ikävuodet kulkevat kerrostumina mukana eivätkä häviä mihinkään. Aina vain ollaan jonkin uuden kynnyksellä!"

Miten sulla on ihan hirveesti tukkaa, elokuvan isä kysyy ja lämmittää lapselleen palan pitsaa mikrossa.

Tänä syksynä uutta oli Selman käsikirjoittaman ja ohjaaman Tyttö nimeltä Varpu -elokuvan ensi-ilta. Elokuvan Varpu on 12-vuotias, äidin kanssa kahden asuva ja hevosia rakastava tyttö. Hän karkaa kotoa löytääkseen isänsä, jota ei ole tavannut koskaan.

Varpu löytää isän.

Miten sulla on ihan hirveesti tukkaa, elokuvan isä kysyy ja lämmittää lapselleen palan pitsaa mikrossa.

No, mä oon kasvattanu niitä koko mun elämän, Varpu vastaa ja katsoo isää kulmien alta.

"Sain tavallaan fiktion kautta mahdollisuuden tavata isäni. On hurjaa, että tällaista voi tehdä elokuvan keinoin. Minulle isän etsiminen on ollut henkistä, mutta elokuvassa isä on lihaa ja verta."

Elokuvan isä tulee ponitalleille katsomaan tyttärensä ratsastuskisoja. Olisiko minun isäni tullut, Selma mietti joskus. Ajatus ei enää tunnu vatvomisen arvoiselta.

"Isän ikävän ei ole pakko olla kipu tai trauma. Se voi olla vain ikävää."

30 neliön pesä

Toisinaan Selma tanssii seitsemänvuotiaan tyttärensä kanssa, kun on tullut töistä, ennen kuin valmistaa hänelle spagettia ja härkiskastiketta ja lukee Prinssi Kaspiania.

"Se on sellainen intiaanitanssi, rakkausaiheinen. Meillä on tanssiin omat sanat, hyvin yksinkertaiset."

Tyttärellä on myös isä, joka asuu samassa kodissa. Noin vuosi sitten perhe asui vielä 30 neliön yksiössä.

"Se oli pesä. Lattialla oli yksi iso ja yksi pieni patja, kaapissa kaksi kattilaa ja jokaisella asukkaalla kaksi vaatekertaa."

Pesään päädyttiin, kun unelmien kodista löytyi hometta ja kaksi vuotta myöhemmin seuraavastakin.

"Vaikka elämässä tapahtuisi kamalia, ihmisestä löytyy valtava määrä rakkautta, jota kannattaa vaalia."
"Vaikka elämässä tapahtuisi kamalia, ihmisestä löytyy valtava määrä rakkautta, jota kannattaa vaalia."

Vanhaan elämään kuuluvat tavarat kipattiin kaatopaikalle: vuosien mittaan vaivalla hankitut taidekirjat, kaunein isoäidin kutoma räsymatto, lapsuuden luottopehmolelut, kirjahyllyt, joilla ei tehnyt mitään ilman kirjoja.

"Yhtä rakasta villapaitaa rokotin mukana viime kevääseen, kunnes jätin sen kuvauskeikalla porilaiseen roskikseen."

Yksiössäkin oli hyvä olla. Siellä oli perhe. Nykyisessäkään, suuremmassa kodissa ei ole paljon tavaroita. Niitä ei ole varaa ostaa tai niitä ei kaivata.

"Asiat ovat vielä aika hyvin, kun kukaan ei kuole. Kaikilla on vielä mahdollisuus korjata virheensä tai ainakin yrittää sitä."

"Ihminen taitaa tarvita aika vähän. En muista kovin tarkkaan, mitä olen joutunut heittämään pois. Se kertoo jotain ihmisen suhteesta tavaraan. Vähemmällä pärjäisi ihan hyvin. Enää en raijaa omaa museota mukana, sillä omistaminen ei ollutkaan niin merkityksellistä."

Tyhjässä kodissa Selma ajatteli: Asiat ovat vielä aika hyvin, kun kukaan ei kuole. Kaikilla on vielä mahdollisuus korjata virheensä tai ainakin yrittää sitä. Pelkkä elossa oleminen on valtava asia.

Se taisi olla isän opetus.

Jouluksi Selma osti pesään sähkörummut, jotta elämässä olisi iloa. Kolmihenkisen perheen jokainen jäsen hakkasi niitä vuorollaan yhtä huonosti. Aattona rummut koristeltiin. Niistä tuli joulukuusi.

Isä näyttää kivalta

Sellainen kaverikylä, josta pitää palata kotiin ihan yksin aika ison tien yli ei ole pikku juttu. Sellaisesta Selman tytär vastikään palasi.

"Lapsi jäi kauemmas kuin koskaan ja tuli aikanaan kotiin, pimpotteli ovikelloa. Maailma laajeni. Lapsen kasvoilla oli ylpeä hymy. Minua hykerrytti ja itketti."

Saunassa Selmaa saattaa itkettää, kun tytär pyytää äitiä ottamaan syliin. Hän on yhtä aikaa iso ja pieni. Lauteilla Selma miettii, tällaistako on olla äiti, koko ajan liikuttaa ja pelottaa?

Joskus Selma on miettinyt myös, voiko isän sairaus periytyä hänelle. Entä tyttärelle?

"En ole kuitenkaan hirveästi pelännyt. Olen ajatellut, että isällä oli lapsuudesta asti hyvin erilainen elämä kuin minulla tai tyttärelläni. Ei meidän tarvitse kulkea samaa polkua."

Jos Selma asettaa tyttärensä ensimmäisen luokan koulukuvan isänsä kuvan viereen ja katsoo, hän huomaa jotakin samaa.

Selma on nyt 14 vuotta vanhempi kuin isä kuollessaan. Isän kirjeistä tai rakkaimmasta valokuvasta Selma ei luopunut homeenkaan vuoksi.

"Olen kova hukkailemaan juttuja, mutta noita en ole halunnut hukata."

Mustavalkoisessa potretissa kohti katsoo pitkätukkainen mies. Kuva on ehkä äidin ottama.

"Isä näyttää kivalta ja sielukkaalta."

Jos Selma asettaa tyttärensä ensimmäisen luokan koulukuvan isänsä kuvan viereen ja katsoo, hän huomaa jotakin samaa: häivähdyksen tutusta ilmeestä tai leuan kaaresta.

Mutta silloin pitää katsoa niin tarkkaan, ettei enää voi olla varma, kuvitteleeko vai ei.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2016.

MarjuKaarinkristiina

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä ennen itsemurhaansa

Voi Selma! Muistatko, kun olit n.3-vuotiaana perhepäivähoidossa Kissanmaalla, siellä oli samanikäinen poika Kalle. Me asuttiin yläkerrassa ja olit Kallen kanssa esikoisen Markuksen ristiäisissäkin, äitisi oli vuorotyössä. Muistan niin hyvin pienen pellavapäisen Selman! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Lue kommentti

Nikke Ankara miettii aina samaa: onkohan äiti minuun ihan pettynyt? Oli kyse sitten kaljoittelusta kouluikäisenä, räppäriksi ryhtymisestä tai psykoosiin sairastumisesta.

Hei ahku, Niiles tässä soittelee. Mitä kuuluu? Mikä on vointi?”

”Hyvinhän minä voin. Kotosalla olen. Vieläkös sinä sitä musiikkia teet?”

”Sain vähän aikaa sitten valmiiksi Pisamat-sinkun. Se striimasi platinaa.”

”Jaa. No, sehän on mukavaa. Mutta älä enää niin kauheasti kiroile niissä lauluissa.”

Niiles on räppäri Nikke Ankara. Ahku on saamenkielinen nimitys isoäidille.

Ahku on yli 80-vuotias ja asuu Karigasniemellä pienessä mökissä Ylä-Tenon rannalla. 25-vuotias Nikke asuu 1 153,5 kilometrin päässä Lahden keskustassa. Hän on asunut Lahdessa aina.

Kun Nikke soittaa isoäidilleen, häntä hermostuttaa aina vähän.

”Olen aiheuttanut ahkun tyttärelle, siis mutsilleni, niin paljon huolta aikaisemmin, etten ole varma, mitä ahku siitä kaikesta ajattelee.”

Siksi Nikke puhuu ahkulle vuolaasti ja kiireesti musiikista.

"Kas, meikäkin näköjään kasvaa. Lapsena oman huoneen katto tuntui olevan älyttömän korkealla", Nikke sanoo lapsuuskodissaan.
"Kas, meikäkin näköjään kasvaa. Lapsena oman huoneen katto tuntui olevan älyttömän korkealla", Nikke sanoo lapsuuskodissaan.

Ihan oikein meikälle

Matalataivaisena sunnuntai-iltapäivänä 13-vuotias Nikke seisoi ovella vieraita vastassa.

Edellisen yön bileet olivat karanneet käsistä. Kaljapulloja oli heitelty, naapureiden postilaatikoita kaadettu. Kun äiti tuli sairaanhoitajan vuorotyöstä kotiin aamulla, kaikkialla haisi oksennus.

”Mutsin rangaistus oli, että hän kutsui koko korttelin aikuiset kahville. Minun piti laittaa jokaisen takki naulakkoon ja pyytää vuorotellen anteeksi. Se oli nöyrä hetki, luova ratkaisu ja ihan oikein meikälle.”

Bileiden järjestäminen rauhoittui, mutta ei lakannut kokonaan. Ei sellaista perinnettä voinut yhtäkkiä lopettaa. Juhliminen oli aloitettu jo alakoulussa.

11-vuotias Nikke kirjoitti omassa huoneessaan biisejä joka päivä.

Nikke teki kaiken ennen muita. Hän seurusteli koko kuudennen luokan saman vaalean tytön kanssa, jolla oli ujostuttavat vanhemmat. Kun luokkakaverit lähtivät perjantaina koulusta kotiin pelaamaan pleikkaria viikonlopun kunniaksi, Nikke sopi, että tuttu hakija kävisi ostamassa viisi olutta.

”Olin liian nuori sellaiseen. Vanhempien ero vaikutti tosi paljon kaikkeen, kun miehen malli muutti kotoa pois. Sen jälkeen otin mallia viisi vuotta vanhemmasta isoveljestä, jostainhan piti ottaa.”

Avioero hoidettiin aikuisten kesken niin hyvin kuin pystyttiin. Nikke oli eron aikaan yhdeksänvuotias.

”Isoveli tykkäsi bailata ja mennä. Minä halusin mennä perässä. Tappeluista yritin pysyä poissa, ja seurasin niitä enimmäkseen sivusta.”

Oli ainakin kolme Nikkeä.

Ensimmäinen kävi mielellään kavereiden kanssa uimassa Joutjärven rannassa, liukui liaanilla veteen ja nauroi paljon. Sen Niken äiti yleensä näki.

Toinen roikkui isoveljen kintereillä, vaikka tajusi olevansa pelkkä porukan maskotti. Maskotti nauroi, kun pääsi kaljankantajaksi tai jalkapallopeliin mukaan maalitolpaksi. Pallo päähän, auts ja heh!

Kolmas pelkäsi, kun illalla piti kävellä isän luota ostoskeskuksen läpi äidin kotiin. Matkaa oli kilometri. Ravintolan edessä mölisivät humalaiset. Nikke otti vauhtia, keskitti katseen ja juoksi ohi, kotiin omaan huoneeseen.

Kolmatta Nikkeä kukaan ei nähnyt.

Kun Satu Parviainen tunnisti Niken, hän halusi yhteiskuvaan. "Räppääminen on vähän kuin asiakaspalvelijan duunia", Nikke sanoo.
Kun Satu Parviainen tunnisti Niken, hän halusi yhteiskuvaan. "Räppääminen on vähän kuin asiakaspalvelijan duunia", Nikke sanoo.

Mutsit ovat ihmemuijia

Nyt se tapahtuu: meikästä tulee tosi iso räppistara. Olen tehnyt supertuottajan kanssa pari biisiä ja ihan kohta homma räjähtää.

Niin Nikke sanoi äidilleen keväällä 2014 ja laittoi levyn soimaan.

Vaikka menis kaikki päin helvettii, laulan silti laa la la la la laa laa. Mä jätin bossille terveisii, haistapa laa la la la la laa laa. Maapallo pyörii radallaan ja mä laulan laa la la la la laa laa.

”Mutsi oli, että okei ja selvä. Sitten hän alkoi soitella kavereilleen, että meidän Niileksestä tulee kuuluisa.”

”Sehän on mutsien tehtävä: uskoa lapsiinsa satasella ja tukea täysillä. Mutsit ovat ihmemuijia.”

Nikke ja äiti olivat oikeassa. Ensisinkku Perjantai 13. sai kultalevyn, ja sitä on ladattu suoratoistopalvelussa yli kaksi miljoonaa kertaa.

Mutta Nikke ei sanonut bossille, että haistapa. Hän ajoi trukkia vuokravälitysfirmassa, kunnes määräaikainen työsopimus päättyi, riisui työpäivän jälkeen oranssin työpaidan ja turvakengät ja pesi hiet pois.

”Meikälle on aina ollut tosi tärkeää tehdä duunia, että saa ansaittua itse rahat. Vaikka kenenkään ei kyllä pitäisi tehdä töitä pelkästään rahan takia. Pitää olla suurempi palo siihen, mitä tekee, tiedätsä?”

Vain elämää -sarjaan osallistuminen pelotti enemmän kuin mikään koskaan.

Ensimmäiset kappaleensa Nikke kirjoitti vihkoon omassa huoneessaan 11-vuotiaana. Joka päivä, kehnolla käsi­alalla, sivutolkulla riimejä niin, että keskisormeen kasvoi kova patti.

Jos kukaan ei ollut kotona, hän meni eteisen peilin ääreen kokeilemaan, millainen olankohautus näyttäisi hyvältä lavalla. Voisiko lavalla näyttää keskaria? Mutta jos äiti olisi yleisössä!

Omassa huoneessa oli Aku Ankan taskukirjoja sängyllä ja ohuet seinät.

”En tiedä, mitä mutsi ajatteli, kun kuuli riimejäni. Ne olivat tosi hävytöntä pikkupojan uhoa. Sellaista, että kuka haluaa turpaan. Ei siis yhtään järkeä.”

Äiti ei koskaan kommentoinut mitään. Mutta kun äiti kertoi ystävilleen Niken menestyksestä, hänen oli vaikea pysyä tyynesti paikoillaan.

Poika oli löytänyt juttunsa.

Onko kylmä? Tai nälkä?

On melkein mahdotonta kuvailla, millaista on olla psykoosissa. Kun koko maailma on uhkaava ja maailman jokainen ihminen salaliitossa itseä vastaan.

Siltä Nikestä tuntui kymmenen kuukautta ensisinkun ilmestymisen jälkeen.

Eräänä päivänä koti, oma kämppä, muuttui vieraaksi. Lattialla oli ahkun antama matto, ikkunassa ahkun vanhat verhot, keittiössä kaverin äidiltä ostettu mikroaaltouuni. Sitten seinät tulivat lähemmäs, ehkä joku vakoili seinän takana.

Nikke pakeni ulos sukkasillaan ja vietti seuraavat viisi päivää metsissä ja rappukäytävissä. Joku antoi hanskat. Kun vastaan tulevan auton rekisterinumerossa oli yhdistelmä TJ0, Nikke tiesi sen olevan viesti hänelle: Tänään Jäljellä 0 päivää.

Sateli lunta. Kotona äiti odotti, että eteisessä kolahtaisi, poika tulisi.

”Äiti mietti, miten lapsena olin niin iloinen, mutta nyt niin synkkä.”

Studiolla Nikke laulaa: "Alan väsää koval työllä elämääni uusiksi. Joskus vielä nukun yöni selälläni smoothisti."
Studiolla Nikke laulaa: "Alan väsää koval työllä elämääni uusiksi. Joskus vielä nukun yöni selälläni smoothisti."

Kun Nikke sai alakoulussa ainekirjoituksesta huonon numeron, äiti porhalsi opettajan luo.

Miten se, joka kirjoittaa kuusi sivua huikean mielikuvituksellista tarinaa, saa vain vitosen, koska pilkut ja pisteet ovat vähän missä sattuu? Miksi se, joka kirjoittaa sivun verran kuivakkaa jaaritusta, saa ysin, koska kielioppi on oikein? Sehän on älytöntä.

Nyt ei ollut ketään, kenen luokse porhaltaa järjestämään asioita.

Kun Nikke lopulta ilmoittautui poliisille ja pääsi hoitoon psykiatriselle osastolle puoleksitoista kuukaudeksi, äiti itki helpotuksesta.

Kun Nikke itki sairaalassa, äiti kysyi aina kolme asiaa: Onko sinulla kylmä? Onko nälkä? Onko turvaton olo?

Jos jokainen vastaus oli kieltävä, äiti sanoi: huomaathan, kaikki on hyvin, ei ole hätää.

Nikkeä hävetti.

”Mutsi on aina ollut minun puolellani. Sitten aiheutin tuollaisen huolen. Vaikken voinut sille mitään.”

Vai olisinko voinut sittenkin, Nikke miettii. Jos en olisi juhlinut niin rankasti ja nukkunut niin vähän?

Syntyi kappale.

Frendit heitti yksitellen lopeta toi sekoilu, mul meni aika kipee kauan tajuu se. Nyt mul on tavoitteit ja mä haluun ne. Kun nää meikän pahat vuodet kävi ilmi, mutsi sano et elämän pitää olla värifilmi. Ennen se oli usvasta, oon hakemas uutta, mä kehityn koko ajan parempaa suuntaa.

”Olen ajatellut, että olikohan mutsi kamalan pettynyt poikaansa. En ole koskaan kysynyt sitä.”

Mitäpä turhia puhumaan

Jos Nikke istuu isän kanssa saunan lauteilla, he eivät puhu musiikista, vaikka Niken tekisi ehkä mieli. Hän on nyt suositumpi kuin koskaan, Suomen kuuluisimpia räppäreitä.

Isä puhuu mieluummin kalastukseen liittyvistä asioista tai työstään rakennuksilla.

”Faija on jeesannut meikäläistä paljon, muutoissa ja sellaisissa. Hän on Suomi jyrää -tyyppi, jolle duuni on kaikki kaikessa.”

Joskus Nikke miettii, olisiko isä ylpeämpi, jos poika tekisi yhä sellaista työtä, jossa tulee hiki ja jossa kädet likaantuvat.

”Faija on kai ymmärtänyt, että olen aika menestynyt, mutta ei se ole tullut puheeksi.”

Isä osaa korjata pattereita ja viemäreitä ja rakentaa mitä tahansa.

”Ja meikällä on kamala kriisi siitä, etten osaa laittaa uutta lamppua kattoon. Ei ole mitään hajua, mistä katkaistaan virrat ja mistä kiinnitetään.”

Nikkeä alkaa naurattaa.

”Täytyy varmaan menestyä niin hyvin, että voi maksaa jollekin, joka tekee tuollaiset asiat puolestani.”

Saunassa isä kestää kovemmat löylyt kuin Nikke.

Nikke ja isä eivät puhu siitäkään, että Nikke käy terapiassa kerran viikossa tai kahdessa.

”Mitäpä turhia puhumaan.”

”Vaikka on harmi, että jengi vieroksuu terapioita. Asioista kertominen tekisi hyvää kenelle tahansa. Olen kuullut, että Jenkeissä tyyliin kaikki käyvät terapiassa. Psykoosi pakotti pysähtymään. Aikaisemmin kouhotin vain.”

Arkiaamu omassa kodissa on hidas. "Lapsena en osannut näyttää pahaa oloa, enkä ehkä osaa vieläkään. Puran sen biiseihin."
Arkiaamu omassa kodissa on hidas. "Lapsena en osannut näyttää pahaa oloa, enkä ehkä osaa vieläkään. Puran sen biiseihin."

Joskus pelottaa kaikki

Kun Nikke puhuu terapeutin kanssa, hän kertoo aika usein, miten kaikki jännittää. Joskus jo se, että pitäisi mennä kaverin kanssa kiinalaiseen ravintolaan syömään. Tai se, että pitäisi mennä lähikauppaan. Tai astua lavalle kahdentuhannen fanin katsottavaksi ja kuunneltavaksi.

”Oma mieli kehittää pelkoja. Sitten itseään pitää vain rauhoitella. Yritän vähän maastoutua, pidän hupun päässä ja leikkasin irokeesin pois, että näyttäisin tavallisemmalta.”

Joskus Nikkeä pelottaa niin, että on vaikea hengittää.

Silloin Nikke puhuu aika usein äidille. On helpompi jutella, jos äiti tekee samaan aikaan ruokaa. Poronkäristystä, Nikke pyytää.

”Mutsin kanssa on maagista keskustella. Mutsi tolkuttaa, että asioista pitäisi nauttia sillä hetkellä, kun tekee niitä, eikä stressata. Itse jännitän niin paljon, että tajuan vasta jälkeenpäin, miten vitsin siistiä esimerkiksi keikalla oli.”

"On harmi, että terapioita vieroksutaan. Asioista kertominen tekisi hyvää kenelle tahansa."

Vain elämää -sarjan kuvauksiin osallistuminen vähän aikaa sitten pelotti enemmän kuin mikään koskaan. Piti olla kaiken keskellä, ei voinut olla sivussa tai turvallisesti lavalla kaukana muiden edessä.

”Mutta mutsi sanoi, että menet tai kadut. Menin, vaikka ääni ja jalat vapisivat.”

Nikestä tuntuu oudolta ajatella, että äiti ja isäkin voisivat pelätä jotakin. Hehän ovat äiti ja isä, aikuisia.

”Haluaisin osata elää hetkessä ja viisaasti, kuten mutsi ja faija.”

Aina vähän yksinäinen

Arki on tällaista: herääminen vasta aamupäivällä, koska psykoosiin määrätty lääkitys väsyttää. Kahvin keittely. Siirtyminen sohvalle tietokoneen ja telkkarin ääreen. Miettiminen, että mitä tänään tekisi. Iltapäivällä ehkä pari tuntia kavereiden kanssa pleikkarin pelaamista. Jossain välissä uusien kappaleiden kirjoittamista.

”Päivisin on aika yksinäistä, kun kaverit ovat duunissa.”

Koti on hiljainen. Nikke syö chilitonnikalaa suoraan purkista ja kastelee kukan. Verhot ovat ikkunan edessä. Kotikadulta näkyvät Lahden hyppyrimäet.

Viikonloppuisin ovat vuorossa Eurajoki, Kokkola, Lohja, Kotka, Savonlinna, Kuusamo, fanit kaikkialla pyytämässä yhteiskuvia ja nimmareita.

Sekin on joskus aika yksinäistä.

”Oikeastaan olen ollut aina vähän yksinäinen.”

Yläasteikäinen Nikke seisoi jouluna olohuoneessa ja katsoi koristeltua kuusta. Äiti oli töissä, isä uuden tyttöystävänsä kanssa ja isoveli jossakin. Kotikatu Möysän kaupunginosassa oli hiljainen. Tuntui, että kaikissa muissa taloissa perhe oli kotona ja koossa.

”Kelasin, että jouluaatto yksin himassa, on tämä aika perseestä.”

Vaikkei äiti voinut työvuoroilleen mitään. Vaikka illalla paketista paljastui Taru Sormusten herrasta -pleikkaripeli ja konvehtirasia.

Niiles makasi sängyssä ja kuunteli, kuinka äiti ja ahku juttelivat saameksi.

Joskus Nikke miettii, millaista elämä on sitten, kun on äidin ikäinen, vähän päälle viisikymppinen. Jos saisi yhä tehdä musiikkia, itselle tai muille, kaikki olisi hyvin.

”Sanon suoraan, että haluan olla Suomen isoin artisti. Ehkä asun silloin suuremmissa ympyröissä, Helsingissä tai Tampereella.”

Ehkä olisi oma talo. Talossa olisi studio, jossa laulaa, ja nurmikko, jota leikata.

”Autoista, bling blingistä ja Rolexeista en niin välitä. Kun olen miljonääri, jeesaan perhettä ja kavereita, koska he ovat jeesanneet minua.”

Nikke jeesaa heitä jo nyt.

”Kaksi lasta voisin ottaa talon lisäksi. Pojan ja tytön, niin saisi kokea molemmat. Vaikka poikaa toivon vähän enemmän. Tytön kanssa olisin hukassa ja ylisuojeleva.”

Tyttöystävistä on vuosien mittaan ollut Nikelle paljon päänvaivaa.

Kun Nikke tapasi ensimmäistä kertaa tuottajansa Henkka Lanzin, hän tunsi "järjetöntä kunnioitusta".
Kun Nikke tapasi ensimmäistä kertaa tuottajansa Henkka Lanzin, hän tunsi "järjetöntä kunnioitusta".

Ihan rakas riiviö

En halua sinun vielä lähtevän aikuisten huolimaailmaan, äiti sanoi, kun Nikke halusi muuttaa pois kotoa 16-vuotiaana.

Ehdit myöhemminkin, äiti jatkoi. Elämäsi ei tule enää ikinä olemaan yhtä helppoa kuin nyt, kun asut äidin kanssa.

Äiti oli oikeassa. Yleensä äiti on aina oikeassa.

”Eniten kaduttaa, miten hirveä olen ollut. Mutsi on ollut elämäni tärkein tyyppi ja olen ollut hänelle ilkeä.”

Nikke on läimäytellyt ovia, murjottanut, kitissyt, rähjännyt ja valehdellut.

”On kai lasten yleinen huoli, että tuottaako vanhemmilleen pettymyksen, kun en ole vieläkään päässyt siitä ajatuksesta eroon.”

Siksi Nikke soittelee äidille ja ahkulle. Hän haluaa pyytää anteeksi ja kertoa, että välittää, vaikkei koskaan saakaan sanotuksi sitä suoraan.

"Haluaisin osata elää viisaasti, kuten mutsi."

Puhelimessa Nikke muuttuu jälleen pieneksi Niilekseksi, joka lensi äidin kanssa Karigasniemelle tapaamaan ahkua. He kiipesivät yhdessä Ailigas-tunturille ja juoksivat kilpaa pitkin tietä, jolla harvoin kulki autoja. Ahkulla oli moottorikelkka.

Kun Niiles makasi illalla sängyssä, hän kuunteli, kuinka äiti ja ahku juttelivat saameksi. Niiles ei oppinut saamen kieltä, mutta sanojen rytmi tuli uniin.

Jos ahkun pitäisi kuvailla tyttärenpoikaansa, hän sanoisi, että kunnon riiviö, Nikke arvelee.

Äiti puolestaan sanoisi, että poika on sellainen, joka jättää jäljen ihmisiin.

”Ehkä he molemmat sanoisivat myös, että olen ihan rakas.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2017.

Nikke Ankara

25-vuotias Lahdessa asuva rap-artisti on oikealta nimeltään Niiles Hiirola. Nikke kokoaa parhaillaan toista albumiaan ja on mukana 21.4. alkavassa Vain elämää -sarjassa.

Maarit Jantunen, 39, halusi olla täydellinen kaikessa. Vasta vakava uupumus ja oma yritys opettivat hänelle, että töitä kannattaa tehdä omien voimien mukaan.

Itkuisuus hiipi elämääni vähitellen. Näennäisesti kaikki oli hyvin.

Minulla oli arvostettu, hyvin palkattu työ tutkimusjohtajana ja mukavan haastavia asiakkaita. Työn ohessa suoritin MBA-tutkintoa, koska halusin kehittyä edelleen. Kun esittelin asiakkaille tutkimustuloksia, elin unelmaani.

Tein liikaa töitä, aluksi kunnianhimosta mutta vähitellen myös paetakseni ahdistavia kotioloja. Unelmaani kuului paitsi täydellinen työ myös täydellinen avioliitto. Sitä minulla vain ei enää ollut.

OMAKSUIN JO LAPSENA kilpailuhenkisen maailmankatsomuksen. Koulussa tein paljon töitä ja saavutin ysejä, mutta olisin halunnut olla kympin tyttö.

Lukiossa valitsin pitkän fysiikan vain siksi, että saatoin näyttää pystyväni siihen. Oppiaineena fysiikka ei juuri kiinnostanut minua.

Ylioppilaskokeissa olin jo unohtanut kaiken pänttäämäni, enkä osannut vastata edes lyhyen fysiikan kysymyksiin.

Koulussa sain ysejä, mutta se ei riittänyt.

Työelämässä jatkoin samalla linjalla. Halusin koko ajan enemmän. Tein yli 60-tuntista työviikkoa. Käytännössä elämääni kuului vain töitä ja unta.

Kun avioliittoni alkoi rakoilla, yöt menivät pyöriessä. Päivisin rintaa puristi ja itkua riitti. Töissä pystyin skarppaamaan mutta tajusin, että unenpuutteen vuoksi tarvitsisin lomaa. Niinpä sovin esimieheni kanssa, että otan kesäloman jatkoksi pari viikkoa palkatonta vapaata.

"Kestätkö kesälomaan asti?" esimies kysyi.

Kommentti paljasti, etten ollut täysin pystynyt salaamaan huonoa oloani. Silti jatkoin kuin ei mitään. Otin jopa yhden uuden asiakkuuden hoitooni.

Koska oloni oli jatkuvasti huono, päätin käydä työterveyslääkärillä. Vastaanotolla itkustani ei tahtonut tulla loppua.

Työpaikalla kerroin esimiehelleni, että lepään viikon ja seuraavana maanantaina palaan taas pirteänä töihin. Samalla vannotin häntä, ettei sairauslomastani saa kertoa kuin niille kollegoille, joille on pakko. Minua hirvitti, mitä minusta ajatellaan.

4-vuotispäivänäni sain olla prinsessa, kuten aina synttäripäivinä. Muistan, miltä mekon kreppikangas tuntui.
4-vuotispäivänäni sain olla prinsessa, kuten aina synttäripäivinä. Muistan, miltä mekon kreppikangas tuntui.

SAIRAUSLOMAVIIKON SHOPPAILIN ja istuin terasseilla. Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä, että olin polttanut itseni loppuun.

Viikon päästä maanantaina olin edelleen itkuinen, ja lääkäri kirjoitti kaksi viikkoa lisää sairauslomaa. En voinut käsittää, miksen voisi palata töihin. Miten minulle saattoi käydä näin? Tällaista tapahtui heikoille, mutta minähän olin vahva!

Sairauslomaa jatkettiin lopulta kesälomaan asti. Minulla oli hyvää aikaa itkeä vuorokaudet putkeen ja miettiä, miten tähän oli tultu. En keksinyt muuta syytä kuin avioliiton, koska vikahan ei voinut olla minussa.

Ilmoittauduin pariterapiaan - yksin. Siellä kerroin, että aion erota, mutta en ole vielä valmis sanomaan sitä miehelleni. Neljän terapiakerran jälkeen olin valmis. Mies muutti pois yhteisestä asunnostamme.

Ajoitus oli osittain laskelmointia. Halusin jättää itselleni tarpeeksi aikaa palautua, jotta olisin hyvässä iskussa elokuussa töihin palatessani. Työ meni arvoasteikossani kaiken muun edelle.

Mietin avioeroni ajankohdan niin, ettei se häirinnyt liikaa töitä.

TÖISSÄ SAIN HUOMATA, että minulle ei suostuttu antamaan enää projekteja samalla tavalla kuin ennen. Työkaverit jarruttelivat, ja olin siitä heille vihainen. Mielestäni muut olivat kummallisia ja minä ainut normaali.

Koska työ oli ollut pakopaikkani aiemmin, jatkoin samaa rataa. Olin ylilojaali asiakkaille ja venyin mihin tahansa heidän toiveidensa mukaan. Jos kollegat eivät antaneet minulle töitä, haalin niitä itse lisää.

Helmikuuhun mennessä työtahtini oli kiihtynyt niin, että joskus olin tehnyt viikon työtunnit täyteen jo keskiviikkona. Loppuviikon tein ylitöitä. Toisaalta olin myös niin väsynyt, että työtahtini hidastui.

Raskainta oli, ettei asemani ollut enää sama. Esimiehet olivat vaihtuneet ja jouduin perustelemaan heille työtapojani. Ylettömällä työnteolla yritin lunastaa paikkaani takaisin. Näennäisesti menestyinkin. Sinä keväänä tulin kolmanneksi työpaikan omassa myyntikilpailussa.

Jos työkaverit eivät antaneet minulle töitä, haalin niitä itse lisää.

Seuraavana syksynä olin niin itkuinen, että saatoin itkeä myös töissä. Vapaalla tein MBA-tutkinnon lopputyötä ja itkin silloinkin.

Masennuslääkkeistä tuli minulle arkipäivää, ja illalla sain unen päästä kiinni ainoastaan nukahtamislääkkeiden avulla. Terapiassa kävin joka viikko.

Varsinaisen lääkityksen lisäksi harrastin itselääkintää. Ruokatunneilla ja kahvitunneilla kävin shoppailemassa. Palkkani oli hyvä, mutta se oli hetkessä höylätty kauniisiin vaatteisiin ja kenkiin.

Ostelu äityi niin hurjaksi, että en itsekään kestänyt nähdä, mitä olin hankkinut. Piilotin ostoskassit vaatekaapin perälle, josta saatoin kaivaa ne esiin sitten, kun syyllisyys oli hälventynyt.

Tämän kuvan aikaan yritykseni oli vajaan vuoden vanha ja masennukseni pahimmillaan. Halusin ottaa tuskasta lomaa ja juhlia 30-vuotispäivääni kuin Sinkkuelämän Carrie Bradshaw.
Tämän kuvan aikaan yritykseni oli vajaan vuoden vanha ja masennukseni pahimmillaan. Halusin ottaa tuskasta lomaa ja juhlia 30-vuotispäivääni kuin Sinkkuelämän Carrie Bradshaw.

Masennukseni näkyi yhä selvemmin. Minulle vihjailtiin, että minun kannattaisi irtisanoutua tai hakeutua hoitoon. Olin ailahtelevainen ja ärtyessäni melkein aggressiivinen. Jos minua kritisoitiin, hyökkäsin takaisin. Se on jälkikäteen hävettänyt.

Jäin taas sairauslomalle. Kuin vaivihkaa elämäni tärkeimmästä asiasta oli tullut painajainen. Työ, joka oli ollut elämäni sisältö, oli alkanut ahdistaa.

Ajattelin, että ratkaisu löytyy vaihtamalla työpaikkaa. En tiennyt, mitä minun pitäisi tulevaisuudessa tehdä, mutta vanhaan työhöni en tahtonut palata.

Yhtenä sunnuntaina kävin tyhjentämässä työpöytäni ja seuraavalla viikolla Diapamin voimalla irtisanoutumassa.

Minusta tuntui kuin olisin luopunut identiteetistäni. Jos en ollut se vahva Maarit, joka on jotain suurta ja merkittävää ja josta tulee vielä suurempaa ja merkittävämpää, niin kuka minä sitten olen?

Irtisanoutumiseni jälkeen makasin sohvalla ja itkin. Pääni oli täysin tyhjä.

MONI LÄÄKÄRI on jälkeenpäin ihmetellyt, kuka ihme päästi minut siinä kunnossa yrittäjäksi. No, kukaan ei kysy aloittavalta yrittäjältä lääkärintodistusta.

Ehkä päätös johtui kasvatuksesta: en vain pitänyt mahdollisena, että yhteiskunta elättäisi minua. Olin myös haaveillut yrittäjyydestä, mutta aiemmin en ollut halunnut luopua hyvästä palkasta ja haastavista tehtävistä. Osansa oli myös sattumalla ja unelmilla.

Olen aina rakastanut kauniita vaatteita ja kenkiä. Jos osaisin piirtää, olisin varmasti opiskellut muotisuunnittelijaksi.

Tyylikkyyden arvostaminen tulee perintönä isovanhemmiltani. Mummilla oli oma vaateliike ja ompelimo. Kun ukki lähti lääkäriin, hänellä oli hattu, mahonkinen kävelykeppi ja takki laadukkaasta villakankaasta. Kun mummi vei minut puistoon leikkimään, hän puki aina jalkaansa korkokengät.

Lääkitsin pahaa oloani ostelemalla. Ostokset kätkin kaapin perälle.

Irtisanouduttuani päätin osallistua stylisti-kurssille. Osana kurssia pääsimme muotinäytöksen takahuoneeseen avustajiksi. En enää pitänyt presentaatioita johtoryhmille vaan teippasin mallien kengänpohjia. Muutos oli hurja, mutta minä nautin.

Olin hyvä teippaaja, ja tapahtumajärjestäjä sanoi, että hänellä on minulle muitakin tapahtuma-assistentin töitä. Sitä varten minun piti vain perustaa oma toiminimi.

Ajattelin, että tämä on minun hetkeni. Jätän ikävät työmuistot taakseni ja teen intohimostani ammatin.

Vaikka minusta ei tulisi muotisuunnittelijaa, niin muodin ammattilainen kuitenkin.

Maarit osaa nyt pitää lepopäivän, jos tuntee sitä tarvitsevansa. Ennen hän saattoi tehdä viikon työtunnit keskiviikkoon mennessä.
Maarit osaa nyt pitää lepopäivän, jos tuntee sitä tarvitsevansa. Ennen hän saattoi tehdä viikon työtunnit keskiviikkoon mennessä.

OLIN LUKENUT artikkelin, jossa kerrottiin, että New Yorkissa uranaiset käyttivät personal shoppereita. Nämä tyylin ammattilaiset tuntevat liikkeiden tarjonnan, vaatemerkkien kaavat ja eri vartalotyyppejä edullisimmin pukevat leikkaukset. He auttavat asiakkaitaan löytämään sopivat vaatteet.

Tällaisia tyylikonsultteja ei vielä silloin ollut Suomessa kovin monia. Päätin ryhtyä sellaiseksi.

Perustin yrityksen ja sain asiakkaitakin. Kuvittelin voivani paremmin, mutta todellisuudessa uudet haasteet estivät minua keskittymästä siihen, miltä minusta todella tuntui. Luottokortit mahdollistivat mukavan elintason, vaikka töitä oli vaihtelevasti.

Vapaa-ajalla biletin ja shoppasin. Kävin mieluummin ostamassa mekon kuin maksoin sähkölaskun. Tein mitä tahansa, mistä tuli hyvä olo.

Sitten talous petti. Muutama asiakas jätti laskunsa maksamatta, ja luottokorteista loppui luotto. Laskuja alkoi kertyä. Lopulta en enää avannut niitä. Itkuisuus palasi, enkä voinut tavata asiakkaita.

Päätin etsiä lääkärin, joka ymmärtäisi minua, eikä kuittaisi kaikkea sanomaani uudella reseptillä. Löysinkin uuden psykiatrin. Hän sanoi minulle suorat sanat: "Sinä et tee tänä vuonna enää yhtään töitä."

Se oli hirvittävä isku. Minulla oli unelmieni työ, jota en kyennyt tekemään ja monen tonnin luottokorttivelat.

Lääkärin tuomion jälkeen päivät seurasivat toisiaan, ja kulutin ne makaamalla kotona. Liikkumattomuus ja masennuslääkkeet saivat minut turpoamaan ja lihomaan. Tuntui kuin kehostani olisi kadonnut kaikki voima.

Tienaan vähemmän kuin ennen, mutta elämään on tullut uudenlaista sisältöä.

Jos minun piti mennä Helsingin keskustaan, tein lähtöä aamusta asti mutta vasta neljältä pääsin perille. En voinut käsittää, mihin tunnit katosivat. Kaikki oli harmaata, tahmeaa ja muuttumatonta.

Sitten postiluukusta kolahti Kelan kirje, jossa kerrottiin, että sairauslomani oli jatkunut niin pitkään, että voisin jäädä saman tien määräaikaiselle sairauseläkkeelle.

Se oli kuin pommi. Ei vielä, ajattelin ja revin kirjeen.

Minun oli päätettävä, annanko masennuksen ja loppuun palamisen määrittää elämäni vai määrittelenkö sen itse.

PÄÄTIN KOHDATA HÄPEÄN. Annoin äitini selvittää avaamattomat laskut. Elämäni saisi olla köyhempää, mutta eläkeläiseksi en rupeaisi.

Minulla oli onneksi omistusasunto, jonka saatoin myydä. Muutin edullisempaan asuntoon ja maksoin välisummalla luottokorttivelat pois. Se oli uusi alku.

Toipuminen ei tapahtunut sormia napsauttamalla, vaan siihen meni vuosia. Sain alusta asti ammattilaisten apua, ja hyödyin etenkin ratkaisukeskeisestä terapiasta.

Kaikesta huolimatta jatkoin yrittäjänä, vaikka moni sanoi, että olen hullu. Yrittäjänä pystyin suunnittelemaan päiväni voimieni mukaan. Saatoin tehdä kaksi päivää töitä ja levätä yhden.

Jos olin itkuinen, en vastannut puhelimeen, vaan luotin siihen, että asiakkaat ottavat uudellen yhteyttä. Jonkun asiakkaan varmasti menetin, mutta moni jäi.

Pitkä sairausloma opetti minulle paljon itsestäni. Ymmärsin, ettei kympin tavoittelu tee minulle hyvää.

"Uskon, että juoksu pelasti minut monelta."
"Uskon, että juoksu pelasti minut monelta."

Rakastan edelleen kauniita vaatteita. Tyylikonsulttina voin toteuttaa tätä puolta itsestäni. Teen myös paljon muuta: koulutan yrittäjiä, järjestän tapahtumia ja ompelen. Kaikkea teen omaan tahtiini ja kaikkea rakastan.

Uskon, että tapahtuneella on tarkoituksensa. Sairastuin, koska minulla on keinot kertoa siitä eteenpäin. Käyn puhumassa työssä jaksamisesta tilaisuuksissa ja käytän luennoissa itseäni esimerkkinä. En enää häpeä.

Tienaan vähemmän kuin tutkimusjohtajana. En voi shoppailla samaan malliin, en matkustella ja joskus joudun kieltäytymään ystävien illalliskutsusta ravintolaan. Niiden sijaan olen saanut elämääni uudenlaista sisältöä.

Olen hurahtanut juoksuun. Takana on yksi maraton ja ensi keväänä Pariisissa toinen. Juoksu pelasti minut monelta. Se tarjosi terveen kanavan suorittamisen tarpeelleni.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Rakas Maarit,

Teini-ikäisenä kutsuimme toisiamme siskoiksi, mutta opiskeluaikoina tiemme erkanivat. Noin yhdeksän vuotta sitten otit yhteyttä pitkästä aikaa. Olit irtisanoutunut työstäsi ja puuhasit uutta uraa yrittäjänä.

Meistä tuli nopeasti läheisiä. Kerroit itkuisuudestasi ja terapiasta, sitten masennuksesta.

Minun oli välillä vaikea uskoa sitä. Sinäkö, energinen ja ideoita pulppuava nainen, olit masentunut? Hiljalleen masennuksen monet kasvot tulivat minulle tutuiksi, koska olit niin avoin.

Minäkin olen suorittanut liikaa ja uupunut. Minäkään en tunnistanut masennusta itsessäni. Kun meinasin eristäytyä liikaa, latasit minuun uskoa olla avoin.

Ystävyytemme on usein kiperien kysymysten asettamista. Olemme toisillemme kaunistelemattomia peilejä ja armottomia kyseenalaistajia, mutta pysymme vakaasti liki.

Olet vahva nainen, olen sanonut sen sinulle usein. Tunnistat haasteesi ja kipeät kohtasi ja uskallat kohdata ne. Tunnet rajasi, mutta heittäydyt rohkeasti uuteen.

Kiitos ystävyydestäsi. Kiitos, että olet.

Heidi

Dermatomyosiitti

Maarit Jantunen ymmärsi, että aina ei tarvitse olla kympin tyttö

Sairaseläkeläisyys ei ole monellekaan valinta, vaan vakavan sairauden, tai onnettomuuksien seurausta. En usko, että Maarit on vieläkään terve, kun on tarvetta halveksia eläkeläisiä. Kaikki vanhenevat, kuka tahansa voi sairastua niin vakavasti, ettei ole vaihtoehtoa töihin vai eläkkeelle. Eläkeläisten, tai eläkeläisyyden solvaaminen, tuntuu olevan ikävän yleistä Suomessa.
Lue kommentti
Näyttelijä Maria Ylipään voimalause:

Sarjassa tutut ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

"Virheitä ei lasketa.

Kuulin lauseen kollegalta, ja minusta se pätee hyvin luovaan työhön ja elämään yleensä. Se on armollinen ajatus.

Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että kaikessa pitäisi aina onnistua. Se johtaa siihen, että samaa alkaa odottaa myös toisilta. Kun oppii suhtautumaan omiin virheisiinsä armollisesti, on helpompaa olla armollinen muitakin kohtaan.

Luovassa työssä moka lahja. Se voi viedä poluille, jonne ei tietoisesti löytäisi. Siitä muistutan itseäni, jos jokin asia elämässä tai esityksessä menee huonosti. Virhe saa helposti turhan ison painoarvon omassa mielessä, vaikka yleensä yleisö ei edes huomaa koko juttua.

Virhe ravistelee ja tuo tähän hetkeen. Meidät näyttelijät se saa olemaan lavalla hereillä ja aistit valppaina. Lupa virheisiin antaa vapautta tekemiseen, itselle ja muille."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 8/2017.