Selma Vilhusen ohjaama elokuva Tyttö nimeltä Varpu kertoo isää etsivästä tytöstä. Selman lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? valittiin 2014 Oscar-ehdokkaaksi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana.
Selma Vilhusen ohjaama elokuva Tyttö nimeltä Varpu kertoo isää etsivästä tytöstä. Selman lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? valittiin 2014 Oscar-ehdokkaaksi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana.

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä teki itsemurhan, kun Selma oli puolivuotias. Sitä ennen hän kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä. Kirjeiden isä tuntuu tutulta.

Sukkiksia ei ollut, joten kenkä painoi ja puristi. Oscar-gaalassa Hollywoodissa Selma Vilhusen kantapäässä paisui rakko.

"Ympärilläni parveili kuvankauniita nuoria miehiä juomatarjottimien kanssa valkoisissa puvuissa. Kaikki oli niin överiä, että vähän hihitytti."

Selman ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytelokuva oli ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi. Kulunut viikko oli ollut ihmeellinen: cocktailtilaisuuksia, brunsseja ja illallisia maailman kuuluisimpien elokuva-alan ammattilaisten kanssa.

"Pyörimme ykkösissämme ja edustimme hulluna. Kaikesta kimalluksesta huolimatta keskustelut olivat syvällisiä ja mielenkiintoisia. Paljon puhuttiin esimerkiksi siitä, etteivät naiset vieläkään ole alallamme tasa-arvoisia miesten kanssa."

"Olen elämäni juhlissa, mutta minulla on huonot kengät ja jalat muussina."

Kun voittoa ei tullut, pettymys kirpaisi vain muutaman minuutin. Kaikki oli liian loisteliasta harmitteluun.

Paitsi kengät! Ne olivat ihanat ja korkeat mutta liian pienet.

Olen elämäni juhlissa, mutta minulla on huonot kengät ja jalat muussina. Miten tyhmää. Muut kiertelevät juttelemassa ihmisten kanssa, minä vain istun.

Niin Selma ajatteli Los Angelesin Dolby-teatterissa helmikuussa 2014.

Hetken hän ajatteli myös äitiä ja isää. Ilman heitä hänestä ei olisi tullut taiteilijaa. Tai olisi ainakin tullut erilainen.

Patalapun syntymäpäivä

Patalapun syntymäpäivä on 13.10.1976. Silloin Selman äiti virkkasi sen fuksianpunaisesta langasta. Seuraavana päivänä syntyi Selma.

Selma ja äiti ovat juhlineet patalappua aina. Kun Selma oli lapsi, he lauloivat onnittelulaulun ja heittivät lapun ilmaan yhtä monta kertaa kuin se täytti vuosia.

Tänä syksynä 40 vuotta täyttäessään Selma sai äidiltä viestin: hyvää patalapun syntymäpäivää. Mukana seuranneessa kuvassa moneen kertaan parsittu patalappu oli asetettu arvokkaasti teekupin viereen.

"Äiti ja omat jutut äidin kanssa, ne olivat jo lapsena aika ihania asioita."

Äiti huolehti. Hän valahti helpotuksesta hervottomaksi, kun eskari-ikäinen Selma palasi ehjänä maahan kiivettyään kuusikerroksisen talon katolle Tampereen Kalevassa.

Äiti hassutteli. Hänen kanssaan puettiin kimaltavat juhlavaatteet, kiedottiin huiveja vyötäisille ja tanssittiin Moskovan sinfoniaorkesterin esittämä Carmen-ooppera läpi olohuoneen lattialla, tai vähintään levyn A-puoli.

"En osannut surra tuntematonta ihmistä. Niinhän lapsi ajattelee."

Isä oli tehnyt itsemurhan, kun Selma oli puolivuotias. Hän kärsi mielenterveysongelmista.

"Tuntuu, että olen aina tiennyt asian. Ei sitä ole kerrottu mitenkään juhlallisesti tiettynä päivänä. Isä halusi tappaa itsensä, sanoi äiti aina suoraan."

Selma mietti isää harvoin. Oli vain yksi perhe ja perheessä kaksi ihmistä: äiti ja Selma. Miten muutenkaan olisi voinut olla? Kukaan ei puuttunut, kukaan ei ollut liikaa.

"Ymmärsin, että muut olivat surullisia isän kuolemasta, mutta en osannut surra tuntematonta ihmistä. Niinhän lapsi ajattelee."

Vain joskus, kun äiti viipyi kauppareissulla viisi minuuttia sovittua pidempään, Selma pelkäsi hiljaisessa kodissa. Yhtäkkiä aika tuntui pysähtyneen ja olohuone näytti hetken vieraalta.

Jos äidille on käynyt jotakin? Silloin olen ihan yksin maailmassa.

Sitten avain rapisi ulko-oven lukossa.

Millaisia miehet ovat?

Lomakkeessa kysyttiin toiveita tulevan isäntäperheen suhteen. Isä ja veli, Selma kirjoitti.

Hän lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin Virginian Portsmouthiin 16-vuotiaana.

"Koin miessukupuolen jotenkin vieraaksi lajiksi. Äitikään ei koskaan seurustellut patisteluistani huolimatta. En ollut nähnyt kotona ketään kalsarisillaan rötköttämässä sohvalla."

"Kukaan ei edustanutkaan koko maailman mieheyttä."

Toive toteutui. Uudessa perheessä oli isä ja pikkuveli. Isä maalasi lentotukialuksia, äiti työskenteli pahvilaatikkotehtaan konttorissa. Kun isä söi, hän laittoi kaksi kertakäyttölautasta päällekkäin, ettei friteeratun ruuan rasva tihkunut pöydälle.

Muisto naurattaa Selmaa nyt.

"Perheenjäsenet olivat tietenkin tavallisia ihmisiä kaikkine erikoislaatuisuuksineen. Kukaan ei edustanutkaan koko maailman mieheyttä."

Selma soitti äidille ensimmäisen kerran jouluna. Vaihto-oppilasjärjestö oli ohjeistanut, ettei kuuteen kuukauteen kannattaisi pitää yhteyttä, jotta vältyttäisiin koti-ikävältä.

Virginia tuntui jättimäiseltä parkkipaikalta. Oli betonipunkkereita toisensa perään ja matala, samea taivas.

Joskus iltaisin Selmaa itketti.

Toisaalta high schoolissa oli hyvä taidekouluohjelma. Joka koulupäivä kello 12 Selma sai bussikyydin tanssistudiolle ja tanssi siellä iltaan asti.

"Jotain sysäytyi liikkeelle. Aloin kirjoittaa paljon, päiväkirjaa ja paperisia kirjeitä ystäville, kymmeniä sivuja kerrallaan. Halusin välittää muillekin asioita ja tunnelmia, jotka koin ylevöittäviksi. Taiteilijaksi kasvaminen alkoi."

"Barbeille oli lapsena ihana tehdä vaatteita ja lavasteita."

Tai ei ehkä alkanut, oli alkanut jo aiemmin, Selma peruuttaa. Pienistä hetkistä. Ei ylevistä, aika tavallisista.

Siitä, että barbeille oli lapsena ihana tehdä vaatteita ja lavasteita. Että ala-asteelle ostettiin videokamera, jolla sai tehdä Meidän Luokan Uutiset. Että 12-vuotiaana pystyi pyöräilemään ystävän kanssa aamuneljältä tallille kuvaamaan hoitohevosia. Aamulla oli niin kaunis valo. Kuvia otettiin filmitolkulla. Niiden kehittäminen maksoi.

Hienoja kuvia, sanoi äiti. Hän lopetti sairaanhoitajana työskentelemisen, kun Selma oli kahdeksan ja kouluttautui kuvataiteilijaksi.

Isän ja Selman päivä

Surettaa, kun minulla ei ole paljon tietoa isästä. Ihmiset eivät oikein koskaan ole kertoneet mitään, Selma sanoi 20-vuotiaana äidilleen.

Odotas vähän, äiti vastasi, meni vinttiin ja palasi kädessään iso kirjekuori. Sen sisällä oli pieniä kuoria. Jokaisen yläkulmassa luki: kirje vauvalleni.

"Kirjeissä isä juttelee lapselleen, minulle."

Isän kirjeitä oli 21 liuskaa, puolen vuoden aikana kirjoitettuja. Kun kauniit konekirjoitusarkit oikoi ja pinosi, muodostui eräänlainen kokonaisuus.

"Kirjeissä isä juttelee lapselleen, minulle. Ajattelen hänen luoneen samalla testamenttia itsestään. Hän jätti jälkeensä sen, mitä pystyi antamaan."

Selma luki kirjeet yksin. Hän ei koskaan kysynyt äidiltä, miksi tämä antoi kirjeet vasta silloin ja juuri silloin. Ehkä äiti aikaisemmin vain unohti.

"Isän lauseet tuntuivat omilta ja tutuilta. Se oli hurjinta. Tunnistin niissä isän äänen, vaikken muista kuulleeni sitä. Se kuulosti omalta ääneltäni."

Seuraavana keväänä Selma ohjasi opiskelupaikassaan Turun taideakatemiassa lyhytelokuvan Päivä isän kanssa. Filmillä luetaan isän kirjeitä. Niissä isä kertoo, mitä aikoo tehdä vauvansa kanssa, kunhan ensi kesä koittaa.

Selma muistaa yhä, että talli tuoksui lapsena turvalliselta. Isä ei koskaan nähnyt hänen ratsastavan.
Selma muistaa yhä, että talli tuoksui lapsena turvalliselta. Isä ei koskaan nähnyt hänen ratsastavan.

Mennään retkelle rattailla katsomaan puistoa. Pitää varoa, etteivät humalaiset sedät kaada rattaita. Levitän nurmikolle viltin ja otan äitisi tekemät eväät esiin. Katson, ettet pistä suuhusi mitään epäsopivaa.

Kamera kuvaa maisemaa ja naurua.

"Se oli aika runollinen juttu, tosi onnistunut. Ja tärkeä minulle."

Viimeistään silloin Selma tiesi, että tätä hän haluaa tehdä: kertoa tarinoita kuvien kautta, näyttää mahdollisuuksia ja erilaisia maailmoja. Ei muuta.

"Varman päälle pelaaminen ja realismi eivät ole olleet vaihtoehtoja, kun olen suunnitellut elämääni. Miksi niiden pitäisi olla tärkeitä?"

Tuplasti rakkautta

Selmalla on teoria: Lapsena hän ei osannut kaivata isää, koska tavallaan isää ei ollut koskaan ollut olemassa. Parikymppisenä hän kaipasi isää, koska olo tuntui epävarmalta.

Kaikkien parikymppisten olo tuntuu epävarmalta.

Jos saisin rakkautta äidin lisäksi myös isältä, se olisi tavallaan sata prosenttia enemmän rakkautta.

"Jokaisella on oma tarinansa, jolla selittää epävarmuuttaan. Minulla se oli se, että isä on poissa elämästäni."

Jos isä olisi, hän toisi uuden näkökulman maailman monimuotoisuuteen ja kaoottisuuteen, Selma ajatteli. Jos saisin rakkautta äidin lisäksi myös isältä, se olisi tavallaan sata prosenttia enemmän rakkautta, hän laski. Osaisiko isä kertoa, miksi olen tällainen?

"Vuosien mittaan aloin ajatella, etten voi saada kysymyksiin vastauksia isältä. Ne pitää etsiä ja kertoa itse. "

Ei trauma, pelkkä ikävä

Lisää elokuvia, puoliso, lapsi, valvottuja öitä, työtä lapsi tississä kiinni, halu ottaa puolisosta ero, päätös palata yhteen, Oscar-ehdokkuus, kiukku siihen liittyvistä lööpeistä. ("Suomalaisäitien elokuva pääsi ehdokkaaksi." Olisiko samoin kirjoitettu miehistä?)

Niin vuodet opiskelun jälkeen kuluivat. Surun ja ilon sekoittava hämmennys voimistui. Olenko tosiaan kohta nelikymppinen?

Aikaisemmin 40 vuotta tuntui vanhalta, keski-ikäiseltä ja kalkkikselta. Mitä lähemmäs ikä tuli, sitä vähemmältä se tuntui.

"Olen monessa asiassa yhä sama tyyppi kuin 20 vuotta sitten. Ikävuodet kulkevat kerrostumina mukana eivätkä häviä mihinkään. Aina vain ollaan jonkin uuden kynnyksellä!"

Miten sulla on ihan hirveesti tukkaa, elokuvan isä kysyy ja lämmittää lapselleen palan pitsaa mikrossa.

Tänä syksynä uutta oli Selman käsikirjoittaman ja ohjaaman Tyttö nimeltä Varpu -elokuvan ensi-ilta. Elokuvan Varpu on 12-vuotias, äidin kanssa kahden asuva ja hevosia rakastava tyttö. Hän karkaa kotoa löytääkseen isänsä, jota ei ole tavannut koskaan.

Varpu löytää isän.

Miten sulla on ihan hirveesti tukkaa, elokuvan isä kysyy ja lämmittää lapselleen palan pitsaa mikrossa.

No, mä oon kasvattanu niitä koko mun elämän, Varpu vastaa ja katsoo isää kulmien alta.

"Sain tavallaan fiktion kautta mahdollisuuden tavata isäni. On hurjaa, että tällaista voi tehdä elokuvan keinoin. Minulle isän etsiminen on ollut henkistä, mutta elokuvassa isä on lihaa ja verta."

Elokuvan isä tulee ponitalleille katsomaan tyttärensä ratsastuskisoja. Olisiko minun isäni tullut, Selma mietti joskus. Ajatus ei enää tunnu vatvomisen arvoiselta.

"Isän ikävän ei ole pakko olla kipu tai trauma. Se voi olla vain ikävää."

30 neliön pesä

Toisinaan Selma tanssii seitsemänvuotiaan tyttärensä kanssa, kun on tullut töistä, ennen kuin valmistaa hänelle spagettia ja härkiskastiketta ja lukee Prinssi Kaspiania.

"Se on sellainen intiaanitanssi, rakkausaiheinen. Meillä on tanssiin omat sanat, hyvin yksinkertaiset."

Tyttärellä on myös isä, joka asuu samassa kodissa. Noin vuosi sitten perhe asui vielä 30 neliön yksiössä.

"Se oli pesä. Lattialla oli yksi iso ja yksi pieni patja, kaapissa kaksi kattilaa ja jokaisella asukkaalla kaksi vaatekertaa."

Pesään päädyttiin, kun unelmien kodista löytyi hometta ja kaksi vuotta myöhemmin seuraavastakin.

"Vaikka elämässä tapahtuisi kamalia, ihmisestä löytyy valtava määrä rakkautta, jota kannattaa vaalia."
"Vaikka elämässä tapahtuisi kamalia, ihmisestä löytyy valtava määrä rakkautta, jota kannattaa vaalia."

Vanhaan elämään kuuluvat tavarat kipattiin kaatopaikalle: vuosien mittaan vaivalla hankitut taidekirjat, kaunein isoäidin kutoma räsymatto, lapsuuden luottopehmolelut, kirjahyllyt, joilla ei tehnyt mitään ilman kirjoja.

"Yhtä rakasta villapaitaa rokotin mukana viime kevääseen, kunnes jätin sen kuvauskeikalla porilaiseen roskikseen."

Yksiössäkin oli hyvä olla. Siellä oli perhe. Nykyisessäkään, suuremmassa kodissa ei ole paljon tavaroita. Niitä ei ole varaa ostaa tai niitä ei kaivata.

"Asiat ovat vielä aika hyvin, kun kukaan ei kuole. Kaikilla on vielä mahdollisuus korjata virheensä tai ainakin yrittää sitä."

"Ihminen taitaa tarvita aika vähän. En muista kovin tarkkaan, mitä olen joutunut heittämään pois. Se kertoo jotain ihmisen suhteesta tavaraan. Vähemmällä pärjäisi ihan hyvin. Enää en raijaa omaa museota mukana, sillä omistaminen ei ollutkaan niin merkityksellistä."

Tyhjässä kodissa Selma ajatteli: Asiat ovat vielä aika hyvin, kun kukaan ei kuole. Kaikilla on vielä mahdollisuus korjata virheensä tai ainakin yrittää sitä. Pelkkä elossa oleminen on valtava asia.

Se taisi olla isän opetus.

Jouluksi Selma osti pesään sähkörummut, jotta elämässä olisi iloa. Kolmihenkisen perheen jokainen jäsen hakkasi niitä vuorollaan yhtä huonosti. Aattona rummut koristeltiin. Niistä tuli joulukuusi.

Isä näyttää kivalta

Sellainen kaverikylä, josta pitää palata kotiin ihan yksin aika ison tien yli ei ole pikku juttu. Sellaisesta Selman tytär vastikään palasi.

"Lapsi jäi kauemmas kuin koskaan ja tuli aikanaan kotiin, pimpotteli ovikelloa. Maailma laajeni. Lapsen kasvoilla oli ylpeä hymy. Minua hykerrytti ja itketti."

Saunassa Selmaa saattaa itkettää, kun tytär pyytää äitiä ottamaan syliin. Hän on yhtä aikaa iso ja pieni. Lauteilla Selma miettii, tällaistako on olla äiti, koko ajan liikuttaa ja pelottaa?

Joskus Selma on miettinyt myös, voiko isän sairaus periytyä hänelle. Entä tyttärelle?

"En ole kuitenkaan hirveästi pelännyt. Olen ajatellut, että isällä oli lapsuudesta asti hyvin erilainen elämä kuin minulla tai tyttärelläni. Ei meidän tarvitse kulkea samaa polkua."

Jos Selma asettaa tyttärensä ensimmäisen luokan koulukuvan isänsä kuvan viereen ja katsoo, hän huomaa jotakin samaa.

Selma on nyt 14 vuotta vanhempi kuin isä kuollessaan. Isän kirjeistä tai rakkaimmasta valokuvasta Selma ei luopunut homeenkaan vuoksi.

"Olen kova hukkailemaan juttuja, mutta noita en ole halunnut hukata."

Mustavalkoisessa potretissa kohti katsoo pitkätukkainen mies. Kuva on ehkä äidin ottama.

"Isä näyttää kivalta ja sielukkaalta."

Jos Selma asettaa tyttärensä ensimmäisen luokan koulukuvan isänsä kuvan viereen ja katsoo, hän huomaa jotakin samaa: häivähdyksen tutusta ilmeestä tai leuan kaaresta.

Mutta silloin pitää katsoa niin tarkkaan, ettei enää voi olla varma, kuvitteleeko vai ei.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2016.

MarjuKaarinkristiina

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä ennen itsemurhaansa

Voi Selma! Muistatko, kun olit n.3-vuotiaana perhepäivähoidossa Kissanmaalla, siellä oli samanikäinen poika Kalle. Me asuttiin yläkerrassa ja olit Kallen kanssa esikoisen Markuksen ristiäisissäkin, äitisi oli vuorotyössä. Muistan niin hyvin pienen pellavapäisen Selman! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Lue kommentti
Hullun poika

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä ennen itsemurhaansa

Kiitos Varpu-elokuvasta. Mulle se elokuvan oikea isä ei ollut elokuvaa vaan ihan vaan mun jokapäiväistä todellisuutta. En ole koskaan nähnyt noin hyvin näyteltyä skitsofreenikkkoa. Pääsin ihan ensi lauseesta mukaan juttuun. Itse kuuntelin noita harhoja 30 vuotta. Valitattavasti mulle varmistui nyt, että veljeni kohdalla omena ei ole pudonnut kauas puusta. Ne kännykkä-vakoilut on ihan veljeni todellisutta. Siitäkin huolimatta eteenpäin mennään.
Lue kommentti

Juuri nyt on oikea aika opetella jokin uusi taito. Maarit Talvitie halusi tehdä metsässä muutakin kuin kävellä, joten hän opetteli käyttämään raivaussahaa.

"Olen käynyt metsätöissä pienestä tytöstä asti. Minusta metsässä on kiva tehdä jotain, ei vain oleilla. Toivoin oppivani metsän hoitamista raivaussahalla, mutta koneiden käyttö tuntui pelottavalta.

Neljä vuotta sitten löysin kumppanin, jolla oli metsää. Kun menimme yhdessä metsään, mieskaverillani oli raivaussaha. Katsoin, mitkä puut poistetaan ja mitkä valitaan jätettäväksi. Olin kaadettavista puista lähes aina samaa mieltä kuin hän, ja se tuntui mukavalta.

Toisena päivänä metsässä miesystäväni sanoi: nyt on sinun vuorosi kokeilla. Se oli toiveiden täyttymys.

Olin aiemmin kokeillut raivaussahan päähän kiinnitettävää trimmeriä pihassa. Puun sahaaminen oli ihan erilaista. Siinä hetkessä, kun raivaussahan terä osuu puunrunkoon, täytyy olla tarkkana. Kone saattaa ihan yhtäkkiä potkaista eli hypähtää ylöspäin.

Ajattelin oppineeni sellaista, minkä ei ennen ajateltu kuuluvan naisille.

Oli riemukas tunne saada raivaussaha käteen. Ajattelin oppineeni sellaista, minkä ei ennen ajateltu kuuluvan naisille. Olin todella otettu, kun mieheni halusi opettaa minua. Tunsin hänen luottavan minuun ja luotin sitten itsekin.

Valjaat päälle, lunta suuhun

Nyt olen raivannut metsää raivaussahalla neljä vuotta. Menen metsään vanhoissa, reikäisissä ja maalitahraisissa farkuissani. Talvella tarvitsen paksun toppatakin ja kesällä pitkähihaisen t-paidan, jotta nokkosmurska ei polttaisi käsiä. Jalassani on turvakengät ja silmillä suojalasit.

Takana raivattua metsää, edessä suklaan sulaminen suussa.
Takana raivattua metsää, edessä suklaan sulaminen suussa.

Lopuksi puen valjaat, joihin saha ripustetaan. Valjaiden ansiosta sahan paino jakautuu koko yläkropalle. Kädessä en jaksaisi kannatella sahaa, joka painaa lähes kymmenen kiloa.

Meillä on metsätöissä selvä työnjako. Minä harvennan raivaussahalla ja mieheni tekee moottorisahalla harvennuksen jälkihoitoa. Kannamme puut yhdessä ajouran lähelle. Olen isokokoinen, joten jaksan vetää painavia asioita.

Talvella syön metsässä lunta.

Olemme metsässä viikonloppuisin neljä, viisi tuntia kerrallaan. Suunnittelemme aina eväiden tekoa, mutta tähän asti ainoa ruokamme on ollut taskusta löytyvä suklaapatukka. Talvella syön metsässä lunta.

Kun otan raivaussahan käteeni, näen mielessäni alueen ennen ja jälkeen. Katson, kuinka mäntyraukat yrittävät selvitä nopeasti kasvavassa koivikossa. Harvennuksen jälkeen näen, miten mänty pääsee taas kasvamaan ja saa hengittää.

Metsässä tahti on kova. Onneksi mies polttelee. Laitan koneen sammuksiin miehen tupakan ajaksi ja lepään. Sisuni ei anna pitää muita taukoja, vaikka meinaisin nääntyä. Tuttu näky päivän lopuksi on se, että mies vetää vielä pusikkoa moottorisahalla ja minä makaan puupinon päällä.

Raivauksen jälkeen kohti kotia. Siellä suihkuun, vaatteet kuivumaan ja perunat kiehumaan.
Raivauksen jälkeen kohti kotia. Siellä suihkuun, vaatteet kuivumaan ja perunat kiehumaan.

Kun tulemme metsästä, mies laittaa perunat kiehumaan.

Toisenlainen hihhuli

Raivaussahan käyttäminen on minulle merkki siitä, että unelmat toteutuvat. Tovi sitten tajusin, ettei kyse ole ollut vain sahasta. Vielä suurempi asia on, että metsätöitä tekemällä olen alkanut ymmärtää metsäasiaa ja metsätaloutta.

Käyn nykyään tasa-arvoisia keskusteluita tuttavieni kanssa metsän myynnistä ja ostamisesta. Innostuin myös polttopuiden tekemisestä ja olen pilkkonut urakalla.

Toivottavasti viikonloppumme jatkuvat samanlaisina vielä pitkään.

Metsän harventaminen on toimistotyötä tekevälle hyötyliikuntaa. Muut ajatukseni katoavat, stressi laantuu ja on rauhallinen fiilis. Toivottavasti viikonloppumme jatkuvat samanlaisina vielä pitkään.

Jos olisin enemmän hihhuli, voisin olla puunhalaaja. Nyt raivaussaha ajaa saman asian."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 7/2017.

Uuden opettelu kannattaa, koska...

  • Oppiminen tuo iloa. Opimme parhaiten sellaista, mistä innostumme ja mitä pidämme tärkeänä.
  • Aivoärsykkeet pitävät mielen virkeänä ja ehkäisevät dementiaa. Aivoja täytyy käyttää, jotta ne pysyvät kunnossa.
  • Epäonnistumisen sietokyky kehittyy. Uuden oppiminen tapahtuu aina mokailun kautta.
  • Ikä on vain etu oppimisessa. Varttuneet oppivat nuoria hitaammin, mutta oppiminen on pysyvämpää, kun se yhdistyy elämänkokemukseen.

Lähteet: Mielenterveysseura. Minna Huotilainen ja Leeni Peltonen: Tunne aivosi (Otava 2017).

Marialla ja Mikalla on sinun, minun ja meidän koiria. "Meidän Alli on kaverikoirana vanhuksille. Busteri on Mikan metsästyskoira.

Kymmenen vuotta Maria Kylmäluoma toivoi lasta enemmän kuin mitään. Sitten hän päätti luopua unelmastaan, jotta ei enää toivoisi ja pettyisi vaan tekisi elämästä hyvän näin.

Käydään kesäteatterissa.

Tehdään tunnin pyörälenkki.

Ollaan yö teltassa kotipihassa.

Nuo asiat ovat listassa, joka on puhelimessani. Lista auttaa, että muistamme Mikan kanssa tehdä kivoja juttuja yhdessä.

Listojen lisäksi meillä on tilannekatsauksia. Huhtikuussa hääpäivänä menemme aina ulos syömään. Ensin Mika tilaa pippuripihviä ja sitten hän kysyy, olenko minä onnellinen. Kysyy hän sitä muulloinkin, aina, kun näytän surkealta.

Olen onnellinen. Näytän surkealta yhä harvemmin.

Tiesin jo lapsena, millaisen perheen haluan: sellaisen, jossa on äiti, isä ja monta lasta sekä eläimiä. Minulla on kaksi pikkuveljeä ja yksi pikkusisko, ehkä perheen malli tuli sieltä. Halusin, että on paljon meininkiä niin kuin meillä kotona Isojoella oli.

Lääkärit sanoivat, että lapsien saaminen voi olla vaikeaa.

Kuukautiseni alkoivat aikaisin, yhdeksänvuotiaana. Sitten tuli vuosien tauko. 16-vuotiaana selvisi, että minulla on PCO eli monirakkulaiset munasarjat. Lääkärit sanoivat, että lapsien saaminen voi olla vaikeaa. Täytyy sitten aloittaa aikaisin ja odotella raskauksia kauemmin, ajattelin.

”Minulla on pikkusisko sylissäni ja pikkuveljet vieressäni jouluna 1988. Lapsena jouluaatto oli vuoden paras päivä, aikuisena vuoden vaikeimpia.”
”Minulla on pikkusisko sylissäni ja pikkuveljet vieressäni jouluna 1988. Lapsena jouluaatto oli vuoden paras päivä, aikuisena vuoden vaikeimpia.”

Opiskelin ammattikoulussa hevosenhoitajaksi, kun aloin seurustella. Ehkäisyn jätimme pois ollessani 22-vuotias. Siinä ei sikäli ollut mitään järkeä, että olin jo miettinyt, tuleeko tästä seurustelusta mitään. Mutta kun poikaystävä sitten kosi, olin että jee! Nythän tämä koko homma muuttuu.

Olin 24-vuotias, kun menimme naimisiin. Heti häiden jälkeen aloitimme lapsettomuustutkimukset. Ajattelin, että no, nyt oikein tehdään se lapsi, hoidetaan ongelma pois.

Häiden aikaan olimme yrittäneet raskautta kaksi vuotta. Kasvatin kesyrottia ja olin Etelä-Pohjanmaan jyrsijäyhdistyksen hallituksessa. Meitä oli siellä kuusi, ja kaikki viisi muuta olivat raskaana. Halusin vauvaa ensimmäisen kerran epätoivoisesti.

Avioliittoni kesti kahdeksan kuukautta. Sitä ennen olimme seurustelleet seitsemän vuotta.

Kysyin vitsinä, aikooko hän jättää minut.

Olimme menneet syksyllä naimisiin, ja kesän alussa mies lähti opiskeluunsa kuuluvaan työharjoitteluun sadan kilometrin päähän Seinäjoelta. Yhtenä päivänä hän soitti ja kysyi, voisinko ottaa töistä vapaata, koska hän tulisi kotiin ja olisi yksi juttu. Kysyin vitsinä, aikooko hän jättää minut.

Se asia tuli sitten sanottua siinä puhelimessa.

Pahinta oli häpeä. Tiesin tehneeni uskovaisten vanhempieni mielestä oikein, kun olin mennyt naimisiin. Ja sitten avioliitto loppui kuin seinään.

Kaikki oli ollut selvää. Elämän piti mennä niin, että naimisiinmenon jälkeen saadaan lapsia, mies valmistuu ja menee töihin, minä hoidan lapsia ja eläimiä, lähden sitten opiskelemaan. Meidän piti saada lapsi, mutta tulikin ero.

En pystynyt sanomaan, että hoidot jäävät väliin, koska meille tuli ero.

Aika munanjohdinten tähystykseen Seinäjoen keskussairaalaan oli jo sovittu, enkä kehdannut perua sitä. Siellä lääkäri selitti, että ilman hoitojakin raskaus voi ehkä olla mahdollinen, mutta hoitoja ajatellen kaikki näytti lupaavalta. En pystynyt edes silloin sanomaan, että emme voi tulla hoitoihin, koska ei ole enää meitä.

Kotoa soitin sairaalaan. Väitin meidän päättäneen, että tulemme hoitoihin sittenkin vähän myöhemmin.

Eron jälkeen sitkuttelin jotenkin. Kaverini yritti puhua, että minulle tekisi hyvää tavata uusia ihmisiä. Mikään ei kiinnostanut, mutta ystävä tiesi, mikä minuun vetoaa - koirat.

Kaverini tuntema mies oli ottanut koiranpennun, jota lupasin lähteä katsomaan. Vain koira kiinnosti. Tiesin, että isäntä on metsästävä, yksin asuva mies. Kämppä on varmaankin täynnä koiranruokasäkkejä, ajattelin.

Punaisessa talossa oli siistiä ja nättiä.

Mika oli se koiranpennun isäntä. Täällä punaisessa talossa oli siistiä ja nättiä, paljon siistimpää kuin nyt.

Puhuimme koirista. Mikalla oli kaksi terrieriä ja kaksi ajokoiraa. Kysyin, missä terrierinpentu nukkuu, ja Mika vastasi, että hänen sängyssään.

Ajattelin, että jos koiranpentu nukkuu sängyssä, isäntä ei voi olla paha ihminen.

Lapsien saamisesta oli pakko puhua heti uuden suhteen alussa. Kolmansilla treffeillä sanoin Mikalle, että raskaaksi tuleminen on minulle vaikeaa eikä välttämättä onnistu.

Muistan aina, mitä Mika vastasi: 'Haluaisin silti olla sinun kanssasi.'

Mikalla oli neljän koiran lisäksi omakotitalo ja iso piha. Minä asuin kerrostalossa vuokrakaksiossa kolmen koiran, kesyrottien ja hiirien kanssa. Neljännellä tapaamiskerralla aloin kantaa tavaroita Mikan luo.

Yksi Mikan koirista oli nimeltään Tyyne, ja yksi minun koiristani oli Tyyne. Minun Tyyneni nimeksi vaihdettiin sitten selvyyden vuoksi lempinimenä ollut Ynne.

Toivoimme lasta seurustelun alusta asti. Olimme nuoria, 25-vuotiaita, ja ajattelin, että ajan kanssa lapsia tulee.

Heti seurustelumme alussa aloin nähdä painajaisia. Näin kolme vuotta unia, joissa oli mukana ex-mieheni. En ollut käsitellyt eroamme ollenkaan. Voiko ollakaan niin hyvää miestä kuin Mika, joka jaksoi kuunnella ja katsoa sitä selviämistäni entisestä elämästäni?

”Mika ja minä kihlakuvassa kotikulmilla 2006. Mukana Mikan Reni ja minun Irja-koirani.”
”Mika ja minä kihlakuvassa kotikulmilla 2006. Mukana Mikan Reni ja minun Irja-koirani.”

Kihloihin menimme pian sen jälkeen, kun avioeroni oli virallinen, naimisiin kaksi vuotta myöhemmin.

En tahtonut nähdä joulukorttien kuvia muiden söpöistä lapsista.

Katkeruus lapsettomuudesta kasvoi pikku hiljaa. En tahtonut enää nähdä joulukorttien kuvia muiden söpöistä lapsista. Yhtenä jouluna yritin kuvata koirista joulukorttikuvaa, saada ne taljalle takan eteen. Ei siitä mitään tullut. Rääyin Mikalle, että täällä yksi surkea ressukka kuvaa joitakin koiria, kun ei voi kuvata vauvaa tonttuhatussa. Koirat eivät silti ole koskaan olleet mitään lapsen korvikkeita, vaan koirat ovat meidän koiria.

Kun täytin 30 vuotta, olin yrittänyt saada lasta melkein kahdeksan vuotta. Se on pitkä aika vältellä raskaana olevia ja lapsiperheitä.

Välillä kaikki muistutti siitä, että meillä ei ole lapsia. Tuntui, että Citymarketin parkkipaikallekin oli tehty leveitä lapsiperheparkkiruutuja meidän kiusaksi.

Vauvat ovat minulle kaikkein vaikeimpia. On vaikea katsoa, kuinka äidit pitävät omaa vauvaansa. Se vauvojen avuttomuus ja niiden hoitaminen - ajattelen, että se on naisena olemisen ydintä. Naiseuden juttu, josta en tiedä mitään.

Hoitoihin menimme Mikan kanssa vuoden 2010 alussa. Olimme silloin olleet yhdessä neljä ja puoli vuotta ja yrittäneet raskautta melkein yhtä kauan.

Kahta viivaa en ollut nähnyt koskaan. Nyt näin.

Hoidot alkoivat heti koeputkihedelmöityksellä. Aluksi munasoluja ei kypsynyt tarpeeksi, joten lääkemääriä kasvatettiin. Lopulta munasoluja tuli liikaakin, 40. Niistä vain kuusi hedelmöittyi ja kaksi siirrettiin kohtuun. Sain hoitojen seurauksena hyperstimulaation, jossa munasarjat alkoivat turvota. Olin kipeä ja surkea, mutta toiveikas.

Vuosien aikana olin tehnyt pari raskaustestiä. Kahta viivaa en ollut nähnyt koskaan. Nyt näin.

Se onnentunne oli valtava.

Vauva oli heti mielessäni niin todellinen. Kutsuimme sitä Aukustiksi. Ajattelin, että tämän takia odotin kahdeksan vuotta, nyt viimein on lapsen aika tulla.

Onnea kesti pari viikkoa. Juhannuksena mökillä tulivat niin pahat vatsakivut, että Mika vei minut sairaalaan.

Selvisi, mikä minulla oli: kohdunulkoinen raskaus.

Juhannuksen vuoksi osastoja oli kiinni, ja makasin pari päivää synnyttäneiden osastolla, äitien ja vauvojen vieressä. Sitten selvisi, mikä minulla oli: kohdunulkoinen raskaus.

Kun raskaus keskeytettiin solumyrkyllä, sydämeni särkyi vaikka järjellä tajusin, ettei alkio tietenkään voi kasvaa missä sattuu.

Seuraava alkionsiirto tehtiin syksyllä. Operaation jälkeen menimme Ikeaan. Ajattelin, että no niin, nyt ollaan raskaana täällä Ikeassa.

Raskaustesti oli taas positiivinen. Ultrassa näkyi vain sikiöpussi, mutta ei sykettä. Raskaus oli tuulimunaraskaus.

Sairaalassa lääkärit olivat kannustavia. Taas raskaus alkoi, hyvä merkki, kuukauden päästä kroppa on toipunut ja sitten voidaan siirtää pakasteesta seuraava alkio.

Minä tiesin, ettei pääni ollut toipunut. Kotona kysyin Mikalta, voimmeko me pitää hoidoissa tauon.

Joihinkin hormonit eivät vaikuta paljonkaan. Minä itkin jatkuvasti.

Aluksi ajattelin, että tauko on vain tauko. Muutama kuukausi, että jaksan jatkaa. Mutta sitten tauko venyi ja venyi. Olo parani, oli helpompaa.

Lapsettomuushoitojen aikainen toivon ja epätoivon vaihtelu oli minulle todella raskasta. Joihinkin hormonit eivät vaikuta paljoakaan, mutta minä itkin silloin jatkuvasti.

Mielestäni Mika teki kaiken väärin. Riitelimme. Ajattelin, että hän ei sure oikein, on liian järkevä. Mutta jos hän olisi käyttäytynyt niin kuin minä, olisimme kumpikin seonneet.

Kirje tuli kolmen vuoden kuluttua. Pakasteeseen oli jäänyt pari hedelmöittynyttä alkiotamme ja piti päättää, säästetäänkö niitä vielä. Mika sanoi, että hän tukee minua, mitä vain päätän. Päätin, että alkioita ei säästetä. Kun allekirjoitin paperit, tuntui helpottavalta. Tämä asia on nyt käsitelty.

Aika, jonka olimme hoidoissa, oli lyhyt. Mutta epätoivon ja odotuksen aika oli jo tarpeeksi pitkä.

Halusin mennä elämässä eteenpäin.

Adoptiota mietimme hetken, mutta se jäi samasta syystä kuin hoidotkin. Se on pitkä prosessi, jossa ei ole varmuutta lopputuloksesta. En halunnut enää roikkua välitilassa. Halusin mennä elämässä eteenpäin.

”Sylissäni on Joel, toinen veljeni kaksospojista. Vuosi on 2013. Sydämeni sulaa ilosta, kun pojat kertovat rakastavansa Maria-tätiä.”
”Sylissäni on Joel, toinen veljeni kaksospojista. Vuosi on 2013. Sydämeni sulaa ilosta, kun pojat kertovat rakastavansa Maria-tätiä.”

Edelleen olen välillä surullinen ja haikea. Vaikka siitä, että en saa koskaan vetää omaa lasta pulkassa tai kiirehtiä töistä vanhempainiltaan. Kun kaverit ovat puhuneet, että voi ei taas sitä lapsen korvatulehdusta, olisin ottanut koska tahansa sen lapsen ja korvatulehduksen.

Pääsiäisenä olen itkenyt, että en pääse koskaan laittamaan ketään trulliksi. Äitienpäivä on aina vuoden vaikein päivä. Silloin on parasta pitää Facebook kiinni, ettei kuvista ja teksteistä tule liian surullinen olo.

Olen kertonut kaikille avoimesti, että olen kovasti toivonut lasta, mutta haaveeni ei ole toteutunut. Avoimuudella olen suojellut itseäni, että ei kyseltäisi, koskas teille tulee.

Itseni suojelua on myös se, etten ole tahtonut pitää vauvoja sylissä. Olen pidellyt vain sisarusteni lapsia ja kummilapsiani. Onneksi veljeni ja siskoni lapset syntyivät vasta, kun olimme lopettaneet hoidot ja suurin tuska oli ohi. Olen osannut olla heistä onnellinen. On myös ihanaa, että meidän äiti pääsi mummottamaan. Onneksi se ei jäänyt minusta kiinni.

Vuoden alussa Mikan pikkuveli sai esikoisvauvan. Lapsi on ihan saman näköinen kuin Mika vauvana. Mikan veli pitää vauvaa niin hellästi. Mietin, pitäisikö Mika meidän lasta samalla tavalla.

Silti en tiedä, haluaisinko edes enää raskautta. Ehkä en.

Emme saaneet lasta, mutta meillä on paljon muuta. Suru lapsettomuudesta ei häviä ikinä kokonaan, mutta minusta suruista pitää pystyä jossain vaiheessa nousemaan. On opittava näkemään, mitä kaikkea hyvää elämässä on.

Elämä on aika helppoa ja ihanaa. Kun tulen töistä, otan päikkärit.

Minulla ja Mikalla on toisemme ja hyvä suhde. Mika on erilainen kuin kukaan, tosi hyvä puhumaan kaikesta.

Elämä on aika helppoa ja ihanaa. Kun muut lähtevät työpäivän jälkeen viemään lapsia harrastuksiin, minä tulen kotiin ja otan sohvalla päikkärit. Koirat Irja ja Vilma tulevat peiton alle kylkeen kiinni, lyhytkarvaisina ne tykkäävät lämmöstä.

Päiväunien jälkeen käyn lenkillä koirien kanssa. Sitten menen pihaan. Töissä puutarhurina pidän tarkkoja kasvilistoja, mutta kotona saan vain nauttia, iskeä tontin joka nurkkaan jotain. Vapaalla en laske kasveja, mutta jos sanon, että pihassa on 500-600 erilaista kukkaa, niin ei se kauas mene.

Olen hyvä keksimään harrastuksia. Suomenpystykorva Allin kanssa kuljen kaverikoiratoiminnassa vanhainkodilla, whippettien kanssa maastojuoksukisoissa. Kansalaisopistossa olen käynyt kaiken maailman kursseja, puutöissä ja maalauksessa ja keramiikassa. Mika metsästää aina kun voi.

Molemmilla on niin paljon omia kivoja asioita, että siksi pitää varta vasten muistaa tehdä niitä myös yhdessä.

Vanheneminen on helpottavaa.

Hoitojen lopettamisesta on kuusi vuotta, ja täytin juuri 37. Vanheneminen on helpottavaa. Kohta ei enää tarvitse miettiä, että entä jos kuitenkin tulisin raskaaksi. Ihmeet tapahtuvat muualla. Meillä on eri tavalla hyvä elämä.

Kuukausi sitten ostimme mummonmökin Isojoelta. Pääsemme lomilla sinne lähelle äitiäni, siskoani ja kaksivuotiasta siskonpoikaa. Tulee uusia lenkkipaikkoja, pihan laittoa ja remonttia, ja mökin takana menee joki. Yhdessä tehtävien asioiden listaan lisättiin nämä:

Soutelu joella + uistimen heittely.

Majavapassiin.

Autolla ajelu ilman määränpäätä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017. 37-vuotias puutarhuri Maria Kylmäluoma asuu Seinäjoella miehensä Mikan sekä kuuden koiran kanssa. Lampaita on kolme, piharakennuksessa on kanoja ja kukko, pihassa mehiläispesiä.

Kirje aviomieheltä

Rakas Maria,

Kaikki ei aina elämässä mene suunnitelmien mukaan, sen olen huomannut.

Yhteinen lapsi oli haaveemme, joka ei toteutunut. Tiedän silti, että olisit ollut lapsillemme maailman paras äiti.

Olemme kuitenkin molemmat oppineet huomaamaan, että elämämme on hyvä näinkin, kahdestaan.

Olen onnellinen siitä, että olemme löytäneet toisemme ja vaikeidenkin aikojen keskellä luottaneet siihen, että hyvin tässä käy. Kunhan olemme yhdessä, käy hyvin, tapahtui mitä tahansa.

Rakkaudella miehesi Mika