Selma Vilhusen ohjaama elokuva Tyttö nimeltä Varpu kertoo isää etsivästä tytöstä. Selman lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? valittiin 2014 Oscar-ehdokkaaksi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana.

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä teki itsemurhan, kun Selma oli puolivuotias. Sitä ennen hän kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä. Kirjeiden isä tuntuu tutulta.

Sukkiksia ei ollut, joten kenkä painoi ja puristi. Oscar-gaalassa Hollywoodissa Selma Vilhusen kantapäässä paisui rakko.

"Ympärilläni parveili kuvankauniita nuoria miehiä juomatarjottimien kanssa valkoisissa puvuissa. Kaikki oli niin överiä, että vähän hihitytti."

Selman ohjaama Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytelokuva oli ehdolla Oscar-palkinnon saajaksi. Kulunut viikko oli ollut ihmeellinen: cocktailtilaisuuksia, brunsseja ja illallisia maailman kuuluisimpien elokuva-alan ammattilaisten kanssa.

"Pyörimme ykkösissämme ja edustimme hulluna. Kaikesta kimalluksesta huolimatta keskustelut olivat syvällisiä ja mielenkiintoisia. Paljon puhuttiin esimerkiksi siitä, etteivät naiset vieläkään ole alallamme tasa-arvoisia miesten kanssa."

"Olen elämäni juhlissa, mutta minulla on huonot kengät ja jalat muussina."

Kun voittoa ei tullut, pettymys kirpaisi vain muutaman minuutin. Kaikki oli liian loisteliasta harmitteluun.

Paitsi kengät! Ne olivat ihanat ja korkeat mutta liian pienet.

Olen elämäni juhlissa, mutta minulla on huonot kengät ja jalat muussina. Miten tyhmää. Muut kiertelevät juttelemassa ihmisten kanssa, minä vain istun.

Niin Selma ajatteli Los Angelesin Dolby-teatterissa helmikuussa 2014.

Hetken hän ajatteli myös äitiä ja isää. Ilman heitä hänestä ei olisi tullut taiteilijaa. Tai olisi ainakin tullut erilainen.

Patalapun syntymäpäivä

Patalapun syntymäpäivä on 13.10.1976. Silloin Selman äiti virkkasi sen fuksianpunaisesta langasta. Seuraavana päivänä syntyi Selma.

Selma ja äiti ovat juhlineet patalappua aina. Kun Selma oli lapsi, he lauloivat onnittelulaulun ja heittivät lapun ilmaan yhtä monta kertaa kuin se täytti vuosia.

Tänä syksynä 40 vuotta täyttäessään Selma sai äidiltä viestin: hyvää patalapun syntymäpäivää. Mukana seuranneessa kuvassa moneen kertaan parsittu patalappu oli asetettu arvokkaasti teekupin viereen.

"Äiti ja omat jutut äidin kanssa, ne olivat jo lapsena aika ihania asioita."

Äiti huolehti. Hän valahti helpotuksesta hervottomaksi, kun eskari-ikäinen Selma palasi ehjänä maahan kiivettyään kuusikerroksisen talon katolle Tampereen Kalevassa.

Äiti hassutteli. Hänen kanssaan puettiin kimaltavat juhlavaatteet, kiedottiin huiveja vyötäisille ja tanssittiin Moskovan sinfoniaorkesterin esittämä Carmen-ooppera läpi olohuoneen lattialla, tai vähintään levyn A-puoli.

"En osannut surra tuntematonta ihmistä. Niinhän lapsi ajattelee."

Isä oli tehnyt itsemurhan, kun Selma oli puolivuotias. Hän kärsi mielenterveysongelmista.

"Tuntuu, että olen aina tiennyt asian. Ei sitä ole kerrottu mitenkään juhlallisesti tiettynä päivänä. Isä halusi tappaa itsensä, sanoi äiti aina suoraan."

Selma mietti isää harvoin. Oli vain yksi perhe ja perheessä kaksi ihmistä: äiti ja Selma. Miten muutenkaan olisi voinut olla? Kukaan ei puuttunut, kukaan ei ollut liikaa.

"Ymmärsin, että muut olivat surullisia isän kuolemasta, mutta en osannut surra tuntematonta ihmistä. Niinhän lapsi ajattelee."

Vain joskus, kun äiti viipyi kauppareissulla viisi minuuttia sovittua pidempään, Selma pelkäsi hiljaisessa kodissa. Yhtäkkiä aika tuntui pysähtyneen ja olohuone näytti hetken vieraalta.

Jos äidille on käynyt jotakin? Silloin olen ihan yksin maailmassa.

Sitten avain rapisi ulko-oven lukossa.

Millaisia miehet ovat?

Lomakkeessa kysyttiin toiveita tulevan isäntäperheen suhteen. Isä ja veli, Selma kirjoitti.

Hän lähti vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin Virginian Portsmouthiin 16-vuotiaana.

"Koin miessukupuolen jotenkin vieraaksi lajiksi. Äitikään ei koskaan seurustellut patisteluistani huolimatta. En ollut nähnyt kotona ketään kalsarisillaan rötköttämässä sohvalla."

"Kukaan ei edustanutkaan koko maailman mieheyttä."

Toive toteutui. Uudessa perheessä oli isä ja pikkuveli. Isä maalasi lentotukialuksia, äiti työskenteli pahvilaatikkotehtaan konttorissa. Kun isä söi, hän laittoi kaksi kertakäyttölautasta päällekkäin, ettei friteeratun ruuan rasva tihkunut pöydälle.

Muisto naurattaa Selmaa nyt.

"Perheenjäsenet olivat tietenkin tavallisia ihmisiä kaikkine erikoislaatuisuuksineen. Kukaan ei edustanutkaan koko maailman mieheyttä."

Selma soitti äidille ensimmäisen kerran jouluna. Vaihto-oppilasjärjestö oli ohjeistanut, ettei kuuteen kuukauteen kannattaisi pitää yhteyttä, jotta vältyttäisiin koti-ikävältä.

Virginia tuntui jättimäiseltä parkkipaikalta. Oli betonipunkkereita toisensa perään ja matala, samea taivas.

Joskus iltaisin Selmaa itketti.

Toisaalta high schoolissa oli hyvä taidekouluohjelma. Joka koulupäivä kello 12 Selma sai bussikyydin tanssistudiolle ja tanssi siellä iltaan asti.

"Jotain sysäytyi liikkeelle. Aloin kirjoittaa paljon, päiväkirjaa ja paperisia kirjeitä ystäville, kymmeniä sivuja kerrallaan. Halusin välittää muillekin asioita ja tunnelmia, jotka koin ylevöittäviksi. Taiteilijaksi kasvaminen alkoi."

"Barbeille oli lapsena ihana tehdä vaatteita ja lavasteita."

Tai ei ehkä alkanut, oli alkanut jo aiemmin, Selma peruuttaa. Pienistä hetkistä. Ei ylevistä, aika tavallisista.

Siitä, että barbeille oli lapsena ihana tehdä vaatteita ja lavasteita. Että ala-asteelle ostettiin videokamera, jolla sai tehdä Meidän Luokan Uutiset. Että 12-vuotiaana pystyi pyöräilemään ystävän kanssa aamuneljältä tallille kuvaamaan hoitohevosia. Aamulla oli niin kaunis valo. Kuvia otettiin filmitolkulla. Niiden kehittäminen maksoi.

Hienoja kuvia, sanoi äiti. Hän lopetti sairaanhoitajana työskentelemisen, kun Selma oli kahdeksan ja kouluttautui kuvataiteilijaksi.

Isän ja Selman päivä

Surettaa, kun minulla ei ole paljon tietoa isästä. Ihmiset eivät oikein koskaan ole kertoneet mitään, Selma sanoi 20-vuotiaana äidilleen.

Odotas vähän, äiti vastasi, meni vinttiin ja palasi kädessään iso kirjekuori. Sen sisällä oli pieniä kuoria. Jokaisen yläkulmassa luki: kirje vauvalleni.

"Kirjeissä isä juttelee lapselleen, minulle."

Isän kirjeitä oli 21 liuskaa, puolen vuoden aikana kirjoitettuja. Kun kauniit konekirjoitusarkit oikoi ja pinosi, muodostui eräänlainen kokonaisuus.

"Kirjeissä isä juttelee lapselleen, minulle. Ajattelen hänen luoneen samalla testamenttia itsestään. Hän jätti jälkeensä sen, mitä pystyn antamaan."

Selma luki kirjeet yksin. Hän ei koskaan kysynyt äidiltä, miksi tämä antoi kirjeet vasta silloin ja juuri silloin. Ehkä äiti aikaisemmin vain unohti.

"Isän lauseet tuntuivat omilta ja tutuilta. Se oli hurjinta. Tunnistin niissä isän äänen, vaikken muista kuulleeni sitä. Se kuulosti omalta ääneltäni."

Seuraavana keväänä Selma ohjasi opiskelupaikassaan Turun taideakatemiassa lyhytelokuvan Päivä isän kanssa. Filmillä luetaan isän kirjeitä. Niissä isä kertoo, mitä aikoo tehdä vauvansa kanssa, kunhan ensi kesä koittaa.

Selma muistaa yhä, että talli tuoksui lapsena turvalliselta. Isä ei koskaan nähnyt hänen ratsastavan.
Selma muistaa yhä, että talli tuoksui lapsena turvalliselta. Isä ei koskaan nähnyt hänen ratsastavan.

Mennään retkelle rattailla katsomaan puistoa. Pitää varoa, etteivät humalaiset sedät kaada rattaita. Levitän nurmikolle viltin ja otan äitisi tekemät eväät esiin. Katson, ettet pistä suuhusi mitään epäsopivaa.

Kamera kuvaa maisemaa ja naurua.

"Se oli aika runollinen juttu, tosi onnistunut. Ja tärkeä minulle."

Viimeistään silloin Selma tiesi, että tätä hän haluaa tehdä: kertoa tarinoita kuvien kautta, näyttää mahdollisuuksia ja erilaisia maailmoja. Ei muuta.

"Varman päälle pelaaminen ja realismi eivät ole olleet vaihtoehtoja, kun olen suunnitellut elämääni. Miksi niiden pitäisi olla tärkeitä?"

Tuplasti rakkautta

Selmalla on teoria: Lapsena hän ei osannut kaivata isää, koska tavallaan isää ei ollut koskaan ollut olemassa. Parikymppisenä hän kaipasi isää, koska olo tuntui epävarmalta.

Kaikkien parikymppisten olo tuntuu epävarmalta.

Jos saisin rakkautta äidin lisäksi myös isältä, se olisi tavallaan sata prosenttia enemmän rakkautta.

"Jokaisella on oma tarinansa, jolla selittää epävarmuuttaan. Minulla se oli se, että isä on poissa elämästäni."

Jos isä olisi, hän toisi uuden näkökulman maailman monimuotoisuuteen ja kaoottisuuteen, Selma ajatteli. Jos saisin rakkautta äidin lisäksi myös isältä, se olisi tavallaan sata prosenttia enemmän rakkautta, hän laski. Osaisiko isä kertoa, miksi olen tällainen?

"Vuosien mittaan aloin ajatella, etten voi saada kysymyksiin vastauksia isältä. Ne pitää etsiä ja kertoa itse. "

Ei trauma, pelkkä ikävä

Lisää elokuvia, puoliso, lapsi, valvottuja öitä, työtä lapsi tississä kiinni, halu ottaa puolisosta ero, päätös palata yhteen, Oscar-ehdokkuus, kiukku siihen liittyvistä lööpeistä. ("Suomalaisäitien elokuva pääsi ehdokkaaksi." Olisiko samoin kirjoitettu miehistä?)

Niin vuodet opiskelun jälkeen kuluivat. Surun ja ilon sekoittava hämmennys voimistui. Olenko tosiaan kohta nelikymppinen?

Aikaisemmin 40 vuotta tuntui vanhalta, keski-ikäiseltä ja kalkkikselta. Mitä lähemmäs ikä tuli, sitä vähemmältä se tuntui.

"Olen monessa asiassa yhä sama tyyppi kuin 20 vuotta sitten. Ikävuodet kulkevat kerrostumina mukana eivätkä häviä mihinkään. Aina vain ollaan jonkin uuden kynnyksellä!"

Miten sulla on ihan hirveesti tukkaa, elokuvan isä kysyy ja lämmittää lapselleen palan pitsaa mikrossa.

Tänä syksynä uutta oli Selman käsikirjoittaman ja ohjaaman Tyttö nimeltä Varpu -elokuvan ensi-ilta. Elokuvan Varpu on 12-vuotias, äidin kanssa kahden asuva ja hevosia rakastava tyttö. Hän karkaa kotoa löytääkseen isänsä, jota ei ole tavannut koskaan.

Varpu löytää isän.

Miten sulla on ihan hirveesti tukkaa, elokuvan isä kysyy ja lämmittää lapselleen palan pitsaa mikrossa.

No, mä oon kasvattanu niitä koko mun elämän, Varpu vastaa ja katsoo isää kulmien alta.

"Sain tavallaan fiktion kautta mahdollisuuden tavata isäni. On hurjaa, että tällaista voi tehdä elokuvan keinoin. Minulle isän etsiminen on ollut henkistä, mutta elokuvassa isä on lihaa ja verta."

Elokuvan isä tulee ponitalleille katsomaan tyttärensä ratsastuskisoja. Olisiko minun isäni tullut, Selma mietti joskus. Ajatus ei enää tunnu vatvomisen arvoiselta.

"Isän ikävän ei ole pakko olla kipu tai trauma. Se voi olla vain ikävää."

30 neliön pesä

Toisinaan Selma tanssii seitsemänvuotiaan tyttärensä kanssa, kun on tullut töistä, ennen kuin valmistaa hänelle spagettia ja härkiskastiketta ja lukee Prinssi Kaspiania.

"Se on sellainen intiaanitanssi, rakkausaiheinen. Meillä on tanssiin omat sanat, hyvin yksinkertaiset."

Tyttärellä on myös isä, joka asuu samassa kodissa. Noin vuosi sitten perhe asui vielä 30 neliön yksiössä.

"Se oli pesä. Lattialla oli yksi iso ja yksi pieni patja, kaapissa kaksi kattilaa ja jokaisella asukkaalla kaksi vaatekertaa."

Pesään päädyttiin, kun unelmien kodista löytyi hometta ja kaksi vuotta myöhemmin seuraavastakin.

"Vaikka elämässä tapahtuisi kamalia, ihmisestä löytyy valtava määrä rakkautta, jota kannattaa vaalia."
"Vaikka elämässä tapahtuisi kamalia, ihmisestä löytyy valtava määrä rakkautta, jota kannattaa vaalia."

Vanhaan elämään kuuluvat tavarat kipattiin kaatopaikalle: vuosien mittaan vaivalla hankitut taidekirjat, kaunein isoäidin kutoma räsymatto, lapsuuden luottopehmolelut, kirjahyllyt, joilla ei tehnyt mitään ilman kirjoja.

"Yhtä rakasta villapaitaa rokotin mukana viime kevääseen, kunnes jätin sen kuvauskeikalla porilaiseen roskikseen."

Yksiössäkin oli hyvä olla. Siellä oli perhe. Nykyisessäkään, suuremmassa kodissa ei ole paljon tavaroita. Niitä ei ole varaa ostaa tai niitä ei kaivata.

"Asiat ovat vielä aika hyvin, kun kukaan ei kuole. Kaikilla on vielä mahdollisuus korjata virheensä tai ainakin yrittää sitä."

"Ihminen taitaa tarvita aika vähän. En muista kovin tarkkaan, mitä olen joutunut heittämään pois. Se kertoo jotain ihmisen suhteesta tavaraan. Vähemmällä pärjäisi ihan hyvin. Enää en raijaa omaa museota mukana, sillä omistaminen ei ollutkaan niin merkityksellistä."

Tyhjässä kodissa Selma ajatteli: Asiat ovat vielä aika hyvin, kun kukaan ei kuole. Kaikilla on vielä mahdollisuus korjata virheensä tai ainakin yrittää sitä. Pelkkä elossa oleminen on valtava asia.

Se taisi olla isän opetus.

Jouluksi Selma osti pesään sähkörummut, jotta elämässä olisi iloa. Kolmihenkisen perheen jokainen jäsen hakkasi niitä vuorollaan yhtä huonosti. Aattona rummut koristeltiin. Niistä tuli joulukuusi.

Isä näyttää kivalta

Sellainen kaverikylä, josta pitää palata kotiin ihan yksin aika ison tien yli ei ole pikku juttu. Sellaisesta Selman tytär vastikään palasi.

"Lapsi jäi kauemmas kuin koskaan ja tuli aikanaan kotiin, pimpotteli ovikelloa. Maailma laajeni. Lapsen kasvoilla oli ylpeä hymy. Minua hykerrytti ja itketti."

Saunassa Selmaa saattaa itkettää, kun tytär pyytää äitiä ottamaan syliin. Hän on yhtä aikaa iso ja pieni. Lauteilla Selma miettii, tällaistako on olla äiti, koko ajan liikuttaa ja pelottaa?

Joskus Selma on miettinyt myös, voiko isän sairaus periytyä hänelle. Entä tyttärelle?

"En ole kuitenkaan hirveästi pelännyt. Olen ajatellut, että isällä oli lapsuudesta asti hyvin erilainen elämä kuin minulla tai tyttärelläni. Ei meidän tarvitse kulkea samaa polkua."

Jos Selma asettaa tyttärensä ensimmäisen luokan koulukuvan isänsä kuvan viereen ja katsoo, hän huomaa jotakin samaa.

Selma on nyt 14 vuotta vanhempi kuin isä kuollessaan. Isän kirjeistä tai rakkaimmasta valokuvasta Selma ei luopunut homeenkaan vuoksi.

"Olen kova hukkailemaan juttuja, mutta noita en ole halunnut hukata."

Mustavalkoisessa potretissa kohti katsoo pitkätukkainen mies. Kuva on ehkä äidin ottama.

"Isä näyttää kivalta ja sielukkaalta."

Jos Selma asettaa tyttärensä ensimmäisen luokan koulukuvan isänsä kuvan viereen ja katsoo, hän huomaa jotakin samaa: häivähdyksen tutusta ilmeestä tai leuan kaaresta.

Mutta silloin pitää katsoa niin tarkkaan, ettei enää voi olla varma, kuvitteleeko vai ei.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/2016.

Hullun poika

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä ennen itsemurhaansa

Kiitos Varpu-elokuvasta. Mulle se elokuvan oikea isä ei ollut elokuvaa vaan ihan vaan mun jokapäiväistä todellisuutta. En ole koskaan nähnyt noin hyvin näyteltyä skitsofreenikkkoa. Pääsin ihan ensi lauseesta mukaan juttuun. Itse kuuntelin noita harhoja 30 vuotta. Valitattavasti mulle varmistui nyt, että veljeni kohdalla omena ei ole pudonnut kauas puusta. Ne kännykkä-vakoilut on ihan veljeni todellisutta. Siitäkin huolimatta eteenpäin mennään.
Lue kommentti
MarjuKaarinkristiina

Elokuvaohjaaja Selma Vilhusen isä kirjoitti vauvalleen 21 kirjettä ennen itsemurhaansa

Voi Selma! Muistatko, kun olit n.3-vuotiaana perhepäivähoidossa Kissanmaalla, siellä oli samanikäinen poika Kalle. Me asuttiin yläkerrassa ja olit Kallen kanssa esikoisen Markuksen ristiäisissäkin, äitisi oli vuorotyössä. Muistan niin hyvin pienen pellavapäisen Selman! Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Lue kommentti

Vaasalainen Maarit Jakobsson on yksi ensimmäisistä suomalaisista, jotka ovat päässeet viettämään palkallista, työpaikan myöntämää isovanhempainvapaata. Viikko kului lastenlasten perässä juostessa ja saunaa lämmitellessä.

Maarit Jakobssonilla, 54, on yhdeksän lastenlasta, mutta vasta tänä keväänä syntyneen pikku-Mimmin kanssa hän pääsi viettämään ensimmäistä virallista isovanhempainvapaataan.

Maarit työskentelee Vaasan DNA:n puhelinpalvelukeskuksen toimistopäällikkönä. Vuoden alusta asti hänen työnantajansa on osallistunut Väestöliiton Perheystävällinen työpaikka -pilottihankkeeseen ja tarjonnut työntekijöilleen mahdollisuuden jäädä viikon palkalliselle isovanhempainvapaalle.

"Olen itsekin vielä melko nuori ja arkena töissäni tiukasti kiinni. En pysty viettämään lastenlasteni kanssa niin paljon aikaa kuin haluaisin, ja tunnen siitä välillä huonoa omaatuntoa", Maarit sanoo.

"Oli siis selvää, että käytän mummiloman. On mahtava etuoikeus, että saa olla läsnä ja apuna kun vauva on ihan pieni."

Maarit vietti mummilomansa sukumökillä Alahärmässä. Mukana olivat Nora-tytär ja tämän kolme lasta: Mimmi-vauva, Iivo, 3, ja Aku, 6. 

Mummin kullat: Iivo, Mimmi ja Aku.
Mummin kullat: Iivo, Mimmi ja Aku.

"Autoin Noraa koko viikon niin paljon kuin pystyin. Mimmi-vauva on vielä kovin kiinni äidissään, joten eniten taisin olla hyödyksi, kun juoksin isoveljien Akun ja Iivon perässä. Sen ajan Nora pystyi keskittymään rauhassa Mimmiin", Maarit sanoo.

"Lämmitin joka ilta poikien kanssa puusaunan, heille se oli tosi iso juttu. Kuusivuotias Aku halusi koko ajan lisäillä pää punaisena pesään puita. Pojat ravasivat nakupelleinä pitkin pihaa, minä perässä."

Ennen uiskentelua piti kerätä voimia.
Ennen uiskentelua piti kerätä voimia.

Noran perhe asuu muutaman kilometrin päässä Maaritin kotoa. Arkisin Maarit tapaa heitä vähintään pari kertaa kuussa, mutta lyhyitä kyläilyjä ei voi verrata isovanhempainvapaaseen.

Parasta mummilomassa Maaritin mielestä olikin se, että hän pääsi näkemään lastenlastensa arkea niin pitkään niin lähietäisyydeltä.

"Nautin hirveästi siitä, että saimme olla koko viikon keskenämme ja keskittyä vain toisiimme", Maarit sanoo.

"Oli ihana saada seurata niin läheltä sitä, miten hellästi ja rakastavasti tyttäreni lapsiaan hoitaa. Olisi ymmärrettävää, jos kolmen pienen lapsen äiti olisi välillä hermona ja kärttyinen, mutta Nora ei ollut. Hän pysyi rauhallisena koko ajan. Tuntui tosi hyvältä huomata se."

Nora-tytär ja tämän lapset Iivo, Mimmi ja Aku.
Nora-tytär ja tämän lapset Iivo, Mimmi ja Aku.

"Hyvä mieli tuli esimerkiksi siitäkin, kun huomasin, että Nora laulaa lapsilleen samaa Nuku nuku nurmilintu -unilaulua kuin minäkin aikoinaan lauloin hänelle. Tuollaiset pienet asiat huomaa vain, kun saa elää yhdessä yötäpäivää."

Muistipa Maarit mummilomansa aikana toisenkin asian: sen, että lastenhoito ei ole maailman kevyintä hommaa. Saman havainnon hän teki viimeksi äitiyslomallaan, kun neljä omaa lasta olivat aikoinaan pieniä.

"Pienten lasten hoitaminen on ihanaa mutta raskasta työtä. Vaikka meitä oli kaksi aikuista hoitamassa, olimme koko ajan täystyöllistettyjä. Iltayhdeksältä olimme itsekin jo ihan loppu ja valmiita nukkumaan", Maarit sanoo.

"Joka ilta, kun olin nukuttanut Iivon ja Akukin oli mennyt jo nukkumaan, söimme Noran kanssa kahdestaan iltapalaa ja juttelimme. Sen jälkeen hoitelin Mimmiä sen aikaa, että Nora sai käydä rauhassa yksin saunassa. Tuollaisia yhteisiä iltahetkiä on arjen keskellä mahdoton järjestää."  

Allas valmiina pulikointiin.
Allas valmiina pulikointiin.

Mökin lattialla mönki Mimmi.
Mökin lattialla mönki Mimmi.

Vanhin Maaritin yhdeksästä lapsenlapsesta pääsee tänä kesänä ripille. Kahden vanhimman lapsenlapsensa kanssa hän kävi alkukesästä viikon mittaisella, yhteisellä Turkin-lomalla.

"Tykkään muutenkin touhuta lastenlasteni kanssa, viedä heitä rannalle tai ulos syömään. Vaikka työelämä vaatii paljon, yritän ehtiä tavata tasapuolisesti kaikkia lastenlapsiani", Maarit sanoo.

"En ole mikään perinteinen sukkaa kutova mummi, vaan pikemminkin vauhtimummi." 

Mimmi ja Mimmin mummi.
Mimmi ja Mimmin mummi.

Kun Elina Penttinen muutti Mosambikin Maputoon, hän pääsi maistamaan kypsää mangoa ja uskaltautui syömään hummeria. "Koti on siellä, missä syön hyvin."

Maputolaisen ravintolan pöytään pysähtyy jatkuvasti joku vaihtamaan poskipusuja ja kuulumisia. Elina Penttinen vastaa kaikille iloisesti portugaliksi.

Kun Elina muutti Mosambikiin 2011, hän tiesi eteläisen Afrikan maasta vain vähän ja tunsi sieltä yhden ihmisen. Nyt hän on osa paikallisten suomalaisten tiivistä porukkaa.

"Mosambikissa ihmisiin tutustuminen on helppoa. Ihmiset ovat avoimia, ja huumori on herkässä. Parhaat ystäväni olen saanut töiden ja harrastusten kautta."

Vapaa-ajallaan Elina tanssii tangoa ja kizombaa, laulaa jazzia ja kokkaa.

Suomessa Elinan syömistä rajoittivat allergiat. Mosambikissa ne katosivat.

Ruokaihminen hänestä tuli vasta Mosambikissa. Suomessa syömistä rajoittivat allergiat.

Viisivuotiaana saamansa rajun allergiakohtauksen takia Elina ajatteli, ettei voi syödä mereneläviä. Mosambikissa hän katseli kadehtien runsaita kala- ja äyriäislautasia, joista maa on kuuluisa.

Bataatti-aprikoosi-kookoskalapata on yksi Elinan lempiruuista.
Bataatti-aprikoosi-kookoskalapata on yksi Elinan lempiruuista.

Annoskateus voitti varovaisuuden, ja pikkuhiljaa Elina alkoi maistella eksoottisia kaloja, lihavia katkarapuja ja hummeria kookosriisin kanssa. Allergiaoireita ei tullutkaan, ja yhtäkkiä Elina oli uusien makujen ja ruokavaihtoehtojen ympäröimä.

"Raaka-aineet ovat ihania ja tuoreita. Olen syönyt täällä ensimmäistä kertaa kunnolla kypsän, lihaisan mangon."

Mosambikilainen ruoka on monikulttuurista. Afrikkalaisesta keittiöstä ovat peräisin maissipuuro ja maapähkinät. Intialaisen vähemmistön ansiosta Mosambikissa syödään samosa-piirakoita ja mausteisia curryja. Myös arabikauppiaat ovat tuoneet makuja mukanaan.

Siirtomaavallan aikaa ei Mosambikissa haikailla, mutta ruoka on jäänyt. Maputon portugalilaisissa ravintoloissa tarjoillaan pastel de nata -leivoksia, turskaa ja tonnikalalevitettä.

Maputoa reunustaa valkoinen rantaviiva. Rannalta Elina voi katsella, kun kalastajat lähtevät töihin.
Maputoa reunustaa valkoinen rantaviiva. Rannalta Elina voi katsella, kun kalastajat lähtevät töihin.

Pari vuotta sitten Elina innostui tekemään keittokirjan Piripiri! Makuja Mosambikista. Nimensä kirja sai chiliseokselta, jota käytetään maan tunnetuimman ruuan, kokonaisena kokattavan piripirikanan maustamiseen.

Mosambikilaisessa keittiössä tärkeää on kiireettömyys. Puolivalmisteita ja pakasteita käytetään vähän.

Elina oppi paljon mosambikilaisesta ruuasta kokkaamalla yhdessä taloudenhoitajansa Maria de Céu Fumon kanssa. Mosambikissa taloudenhoitajan palkkaaminen on yleistä.

"Maassa, jossa vain harvalla on varaa kouluttautua pitkälle, on hyvä tarjota töitä, joihin ei tarvita pitkää koulutusta. On lohdullista ajatella, että voimme tukea Céuta ja siten tarjota hänen tyttärelleen paremman mahdollisuuden koulutukseen", Elina pohtii.

Mosambikilaisessa keittiössä tärkeää on kiireettömyys. Ruuanlaittoon ja ruuasta nauttimiseen käytetään rauhassa aikaa. Puolivalmisteita ja pakasteita käytetään vähän. Tätä Elina arvostaa.

"Kiireessä ei kannata tehdä yhtään mitään. Hyvä ruoka vaatii aikaa ja raaka-aineiden oikeanlaista kemiaa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2017.

Kirjailija Katja Kettu ja hänen siskonsa Laura Heikkinen tutustuivat toisiinsa kunnolla vasta aikuisina. "Kun opettelin sukeltamaan Balilla, Laura oli koko ajan vieressä. Silloin tajusin, että voin antaa siskon käsiin jopa henkeni."

Kirjailija KATJA KETTU 39, asuu Helsingin Eirassa ja laulaa vapaa-ajallaan punkbändi Confusassa. Hänen uusin kirjansa Fintiaanien mailla kertoo suomalaisten ja intiaanien jälkeläisistä. 

"Laura sai nimensä Kauko Röyhkän biisistä. Sitä me isän kanssa kuuntelimme, kun äiti oli synnytyslaitoksella. Päätimme sitten omin päin, että vauvasta tulee Laura.

Kotiin tuli peikon näköinen pikkusisko, joka oli alusta asti iloinen ja itsepäinen. Olin seitsenvuotias ja odottanut malttamattomasti seuraa. Petyin tajutessani, että Laura oli kaverikseni liian nuori.

"Opiskeluvuosien jälkeen havahduin, että minulla on kolme melkein aikuista tuntematonta sisarusta."

Jouduin vahtimaan pikkusisaruksiani Lauraa, Karoa ja Joonasta, mutta minulta puuttui pikkuäidin kärsivällisyys. Mieluummin olisin ollut hevostalleilla.

TEININÄ RYHDYIN PUNKKARIKSI ja muutin poikakaverin luokse 17-vuotiaana. Lähdin ovet paukkuen, enkä ollut yhteydessä sisariini. Turun opiskeluvuosien jälkeen havahduin, että minulla on kolme melkein aikuista tuntematonta sisarusta.

Tutustuimme Lauran kanssa kunnolla vasta viitisen vuotta sitten, kun hän asui puoli vuotta luonani Sammatissa Eeva Joenpellon kirjailijatalossa. Siskon kanssa oli hyvä asustaa, sillä iso talo tuntui kolkolta yksin. Lauran läsnäolo oli tärkeää myös siksi, että olin juuri eronnut poikaystävästäni.

Olemme käsitelleet toistemme ihmissuhteita niin perusteellisesti, että olemme sopineet, ettei toisen poikaystävää enää analysoida. Siitä tulee helposti paha mieli, eikä meitä saa mikään mies erottaa!

"Olisin selvinnyt elämästä helpommalla, jos olisin vain ollut kiltti ja hiljainen ja näyttänyt nätiltä. Mutta en minä voinut olla sellainen!"

Yleisellä tasolla miehistä saa puhua. Eilen sanoin Lauralle, että haluaisin miehen, joka tekisi ruokaa. Laura vastasi tahtovansa miehen, jolla on tatuointeja ja moottoripyörä. Ikäero näkyy vastauksissa: minä olen muuttunut rauhallisemmaksi.

Välillä Laura huomauttaa, että olen lapsellinen. Hän saattaa kysyä, enkö ole liian vanha pitämään esimerkiksi vekkihametta. En omasta mielestäni!

IKÄEROSTA HUOLIMATTA Lauralla ja minulla on samanlainen arvomaailma. Siihen on vaikuttanut äidin työ Lapin läänin sosiaaliasioista vastaavana sosiaalityöntekijänä ja perhepsykologina.

Tärkein arvomme on tasa-arvo. Kotona kotitöistä vastasi äiti, mutta esimerkiksi mummolassa pappa laittoi ruokaa, leipoi rieskaa ja siivosi. Feminismi on meille itsestäänselvää ja sillä tavalla käytännöllistä, että me emme parsi miesten sukkia.

"Tykkäämme kummatkin ajaa autolla. Matkalla kuuntelemme Leevi and The Leavingsia, kikattelemme tyhmille jutuille ja nautimme."

Minusta on hienoa, että Laura on aina ollut tekijä. Arkipäivän feminismissä on tärkeää, ettei jää passiivisena seuraamaan sivusta, kun miehet toimivat. Olisin selvinnyt elämästä helpommalla, jos olisin vain ollut kiltti ja hiljainen ja näyttänyt nätiltä. Mutta en minä voinut olla sellainen!

Myös kasvissyönti yhdistää meitä. Innostuin kasvissyönnistä jo lapsena, kun etelästä tihkui tietoa eläinten oikeuksista. Aloittaessani ajattelin, että pystyn omilla valinnoillani muuttamaan asioita. Siitä en ole enää yhtä varma, mutta pystyn sentään elämään hiilijalanjälkeni kanssa.

MEITÄ LAPPILAISIA PIDETÄÄN usein villeinä luonnonlapsina tai masentuneina ja synkkinä ihmisiä, jotka kyyristelevät pirteissään lumen keskellä.

Ei pidä paikkaansa.

Lapissa myös muka juodaan enemmän viinaa kuin etelässä. Kovinta huikanottoa olen kuitenkin nähnyt hiihtokeskuksissa, joissa etelän ihmiset ajattelevat saavansa elää ihan miten tahansa.

"Kunpa pystyisin pyytämään nopeammin anteeksi ja sanomaan Lauralle, että olet tärkeä, minun on ollut ikävä."

Lapsuusmaisemissani Rovaniemellä käyn nykyään pari kertaa vuodessa. Muutamana kesänä olemme Lauran kanssa tehneet roadtripin Kuhmoon, mummon lapsuudenkotiin. Tykkäämme kummatkin ajaa autolla. Matkalla kuuntelemme Leevi and The Leavingsia ja Tehosekoitinta, kikattelemme tyhmille jutuille ja nautimme.

Lauralta olen oppinut perheen tärkeyttä. Haluaisin olla avoimempi ja puhua asiat selviksi heti, kun erimielisyyttä tulee. Jään liian helposti hautomaan asioita.

Kunpa pystyisin pyytämään nopeammin anteeksi ja sanomaan Lauralle, että olet tärkeä, minun on ollut ikävä. Nämä ovat minulle vaikeita asioita. Minulla on vielä paljon oppimista Lauran välittömyydestä ja rohkeudesta.

Lähtiessämme yhdessä Balille Laura sanoi, että siellä sinä opettelet sukeltamaan. Minua jännitti niin, että sydän jyskytti. Laura oli koko ajan vieressä ja piti huolta. Tajusin, että tuohon ihmiseen voin luottaa. Voin jopa aivan konkreettisesti antaa henkeni siskon käsiin."

Kulttuurituottaja LAURA HEIKKINEN, 31, asuu Helsingissä Suda-koiransa kanssa. 

"Muistikuvani lapsuuden Katjasta ovat aika haaleita. Niissä hän ottaa minut reppuselkään ja juoksee ympäri taloa. Hän piti meidän nuorempien sisarusten puolta vanhempia vastaan.

Minä olin rasittava pikkusisko. Juoksin Katjan perässä, koputin oveen ja huusin, että päästä sisään. Hienointa oli, kun onnistuin saamaan Katjan huomion.

"Minua harmitti pitkään se, etten saanut Katjalta vastausta soittoihin tai tekstiviesteihin." 

Eräänä päivänä Katja värjäsi tukkansa mustaksi ja häipyi Rovaniemen Pöykkölästä suureen maailmaan. Minä olin silloin 10-vuotias ja Katja 17, eikä meille ollut ikäeron vuoksi ehtinyt syntyä suhdetta.

Kotona oli kuitenkin helppo kulkea Katjan raivaamaa tietä. Vanhemmat olivat saaneet tuta esikoistyttärensä metkut, joten kolmen nuoremman oli helppo tulla perässä.

Katja oli minulle esimerkki. Pyrin jopa Turun taideakatemiaan, mistä Katja on valmistunut, mutten päässyt sisään.

KATJA JÄI ETÄISEKSI, kunnes muutin parikymppisenä Helsinkiin. Olin saanut kesätyön ravintolasta ja pääsin asumaan Katjan ja kolmen muun tytön kommuuniin.

Katjan esikoisromaani Surujenkerääjä oli jo ilmestynyt, ja hän ui syvällä kirjoittamisessa. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään.

"Olen soittanut ja pyytänyt, että tuletko taputtelemaan päätä ja juomaan viiniä. Aina Katja on tullut."

Minua harmitti pitkään se, etten saanut häneltä vastausta soittoihin tai tekstiviesteihin. Vuosien varrella hän on onneksi muuttunut kuuntelevammaksi.

Nyt tuntuu hyvältä, että saan siskoon yhteyden, jos esimerkiksi ihmissuhteissa tapahtuu jotain ikävää. Olen soittanut ja pyytänyt, että tuletko taputtelemaan päätä ja juomaan viiniä. Aina hän on tullut.

Olemme molemmat kiinnostuneita kulttuurista ja taiteista. Olen ehkä järjestelmällisempi kuin Katja, mutta jääräpäisyys, kiltteys ja huumorintaju ovat samasta puusta.

MEITÄ YHDISTÄÄ SEIKKAILUNHALU. Kerran ajoimme skoottereilla Balilla iltahämärässä keskellä maaseutua ja minulta loppui bensa. Kolumbiassa istuimme pienessä veneessä kovassa aallokossa 15 muun ihmisen kanssa ja pelkäsimme, kaatuuko vene.

Yhdellä reissulla kiipesimme hillittömän korkealle vuorelle, jonka päällä oli hylätty temppeli ja kymmenittäin uhkaavan oloisia villejä apinoita. Jälkeenpäin selvisi, että sinne ei kuulemma olisi saanut mennä ilman aseistautunutta opasta.

"Keikoilla punkia kiljuvassa siskossa on jotain rääväsuista ja juurellista. Katjalta olen oppinut, ettei muiden mielipiteistä tarvitse välittää."

Pelot muuttuvat Katjan seurassa usein nauruksi. Kuittaamme ne ihmettelemällä, miten olemme taas onnistuneet hankkiutumaan vaaralliseen tilanteeseen. Voin seikkailla avoimin mielin, koska tiedän, ettei Katja jätä.

Yhä teemme hetken mielijohteesta hulluja asioita. Kun valitin Katjalle vähän aikaa sitten, että minulta ovat jääneet kaikki hauskat Helsinki-jutut tekemättä, Katja sanoi heti, että nyt lähdetään hyppäämään benji-hyppy ja käydään maailmanpyörässä. Sitten teimme niin.

KATJA PERUSTI PUNKBÄNDI Confusan, koska häntä risoi, että naiset ovat musahommissa niin usein lähinnä faneja. Keikoilla punkia kiljuvassa siskossa on jotain rääväsuista ja juurellista. Katjalta olen oppinut, ettei muiden mielipiteistä tarvitse välittää.

"Jos Katja heittäytyy ylisuojelevaksi tai pomottaa, minun on pakko asettua poikkiteloin."

Teimme töitä yhdessä ensimmäistä kertaa, kun Katja teki Fintiaanien mailla -kirjaa. Se kertoo intiaanien ja suomalaisten jälkeläisistä Yhdysvalloissa. Järjestin haastatteluja ja yritin pitää kaikki langat käsissäni.

Yhteistyössä on riskinsä. Jos Katja heittäytyy ylisuojelevaksi tai pomottaa, minun on pakko asettua poikkiteloin. Silloin Katja astuu askeleen taaksepäin.

Sisaruus on parhaimmillaan toisen auttamista eteenpäin, henkisesti tai konkreettisesti. Huumorilla ja naurulla kuittaamme monet kipeätkin asiat. On oikein hyvä, että pystymme istumaan tuntikausia samassa pöydässä ja nauramaan vatsalihaksemme kipeiksi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2016.

Noora Västinen keskittyy unelmiin, nauruun ja siihen, mitä voi tehdä. Hän kouluttaa muitakin ajattelemaan samoin.

Kotona laukkua purkaessaan Noora Västinen mietti, ettei enää menisi vammaisjärjestöjen kesäleirille. Hän oli viihtynyt leirillä hyvin mutta myös ymmärtänyt ­jotain: hän ei halunnut muiden kertovan, mitä voi tehdä. Hän oli 12 vuotta vanha ja päätti keskittyä ongelmien sijasta unelmiin.

Nyt Noora istuu kotonaan ja juo kahvia. Hän juo kahvia usein ja istuu melkein aina. Kotona hän on harvoin. Niin harvoin, että tapaamisen sovittaminen on minuuttipeliä: Keskiviikkona opiskelun jälkeen ennen kontakti-improvisaatiota. Torstai-iltana fysioterapian ja varjoteatterin välissä.

Noora Västinen on 24-vuotias, 80 senttiä pitkä ja paljon muuta.

Naura joka päivä

Seinätarrat näkyvät sänkyyn. Naura ­joka päivä, Noora lukee ­aamulla ensimmäiseksi. Silloin kello on 6.30 ­eikä häntä naurata yhtään.

"Aamuisin olen koomassa."

Noora sammuttaa kännykän herätyksen ja painaa yöpöydällä olevaa kutsunappia. Hän asuu Helsingin Lauttasaaressa kerrostalossa, jonka kaikki asukkaat ovat opiskelijoita, osa liikuntarajoitteisia. Heitä varten talossa on ympärivuorokautinen asumispalvelu.

 

Nooran kotona ei ole kelloja eikä televisiota mutta siellä on aurinko. ”En haluaisi olla koko ajan kiinni ajassa.”

 

Joka aamu joku asumispalvelun 17 avustajasta tulee ja nostaa Nooran sängystä pyörätuoliin ja pyörätuolista vessaan ja vessasta taas pyörätuoliin. Pirtelökone on raskas, joten avustaja auttaa, kun Noora latoo pirtelökoneeseen tuore­mehua, omenaa, banaania ja mummilan tyrni­puskan tyrnejä.

"Joskus laitan smoothien sekaan ­superfoodeja, gingseng-jauhetta tai maca­juurta. Mutta nyt on niin paljon marjoja, että ne ovat superruokaa."

Taksi hakee Nooran kymmentä yli kahdeksan. Avustaja nostaa Nooran taka­penkille. Hänellä oli tapana istua edessä, kunnes eräs taksikuski kertoi, että siinä istuvat maalaiset. Noora halusi olla kaupunkilainen.

Alkumatkalla Noora katsoo kirkastuvaa taivasta ja Helsingin keskustassa ­ratikkapysäkeillä seisovia ihmisiä. Sitten hän nukahtaa vielä hetkeksi.

Murtunut ja ehjä

Maalle Noora syntyi. Tai oikeastaan koti oli aluksi Jämsän keskustassa. Nooran synnyttyä vain oli selvää, että kaksikerroksisesta rivitalosta on muutettava.

Nooran sairaus oli kaikille yllätys. Se huomattiin ehkä ensimmäiseksi kasvonpiirteistä, tai ehkä vastasyntyneen vauvan murtuneista luista. Joka tapauksessa sairaus oli vanhemmille valtava järkytys.

"Äiti ja isä olivat 24-vuotiaita. Kenties nuoruus auttoi. He eivät osanneet pelätä joka asiaa, vaan päättivät, että kaikesta selvitään."

Pari päivää syntymän jälkeen var­mistui, mikä vauvalla oli: osteogenesis imper­fecta eli synnynnäinen luustonhauraussairaus. Nooran luut olisivat ­aina hauraat eivätkä kasvaisi kunnolla. Noora ei kävelisi koskaan. Vartalon mittasuhteista tulisi omanlaiset.

"Koulun hiihtokilpailuissa en miettinyt, etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Se on osa Nooraa, vanhemmat ajattelivat.

Se on osa minua, Noora oppi ajattelemaan.

"Ei lapsuudessani ollut draamaa. Murtumia tuli kyllä kymmeniä. Joskus ­aivastus aiheutti hiusmurtuman. Mutta emme tehneet tai jättäneet tekemättä mitään sairauteni vuoksi."

Tietysti tapahtui ikäviä asioita. Väärään ­aikaan yli lentänyt lentokone sai hevo­sen pillastumaan niin, että Noora putosi ja katkaisi molemmat jalkansa. Siihen loppui ratsastus, ja se suretti yhdeksän­vuotiasta Nooraa.

Enimmäkseen elämä oli kuitenkin ihan ­tavallista. Kaverit kävivät Nooralla yö­kylässä ja Noora kokkikerhossa eikä kukaan kiusannut. Partiossa Noora oppi tähti­kuviot ja solmut niin, että osaa merimiessolmun ja paalusolmun vieläkin. Isän kanssa he kävivät pilkillä Päijänteellä.

"Joskus kun isä komensi minua kauppa­reissulla, vieras ihminen kauhistui, ­että ei sille voi sanoa noin. Isä vastasi, ­että eihän lapsi mene säännöistä rikki."

 

Liitutaulutarroissa on tärkeät sanat.

 

Silloin Västisen perhe asui jo yksitasoisessa omakotitalossa järven ran­nalla. Vesi oli Nooralle tärkeää.

"Koulun hiihtokilpailuissa istuin pakkasessa kannustamassa. En miettinyt, etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Vesi on ainoa paikka, jossa Noora käve­lee. Hienointa on, kun jaloissa ei tunnu uima-altaan sileä kaakeli vaan pistelevä hiekka.

Omegakolmosia, ole hyvä

Matka Lauttasaaresta Jollakseen kestää kolme varttia, vaikka taksi ajaa bussikaistoja. Perillä koulupäivien vakioavustaja nostaa Nooran pyörätuoliin.

Noora opiskelee Snellman-korkeakoulussa. Se on Suomen ainoa koulu, ­jossa voi opiskella steinerkoulun opettajaksi.

Aamutunneilla on kasvatuspedagogiikkaa, iltapäivällä käsillä tekemistä. Nyt menossa on kulttuurihistorian jakso. Noora muovailee savesta intialaisen miehen päätä, tekee lopuksi patsaan taakse auringonsäteet.

Nooran opinnoissa on menossa viimeinen vuosi. Hänellä on kesken lopputyö murrosikäisistä ja heidän ajattelunsa tukemisesta.

Toisinkin Noora olisi voinut valita. ­Kelan toimistossa häneltä kysyttiin, ­haluaako hän hakea vammaiseläkettä.

Noora oli 16-vuotias.

"Vastasin, että oletko tosissasi. Että jäisin peruskoulun jälkeen eläkkeelle? ­Itse olin miettinyt, menisinkö lukioon vai kauppaoppilaitokseen."

Noora meni aluksi molempiin, jatkoi sitten vain kauppaoppilaitoksessa. Toisena vuonna hän pohti, minne menisi työharjoitteluun ja keksi, että itselleen. Syntyi toiminimi Noora Västinen. Hän oli 17.

Noorasta tuli Herbalife-myyjä. Hän myi ravintolisiä ja vitamiineja, ihonhoito­tuotteita ja sampoita, pirtelöjauheita ja vihreää teetä. Pian Nooran verkostossa oli viisi hänen hankkimaansa jälleenmyyjää, sitten viisi heidän hankkimaansa ja lopulta kaikkiaan 63 myyjää.

 

Hidasta. Sitä Noora Västinen hokee itselleen ja siitä hän muistuttaa muita.

 

Noora tienasi verkostomarkkinoinnilla parhaimmillaan yli parituhatta euroa kuukaudessa. Hän pääsi koulutukseen Los Angelesiin, Dubliniin ja Barcelonaan. Valtakunnallisilla seminaaripäivillä hän oli usein kouluttajana ja puhui 500 kuulijalle. Joka kerta hän jännitti niin, että kävi oksentamassa ensin. Sitten hän rullasi lavalle kertomaan hyvinvoinnista.

Noora uskoi tuotteisiin ja ravinnon merkitykseen. Lähipiirille se oli vähän raskasta.

"Minulta lähti kaveriporukassa nauha helposti pyörimään: Muistathan kaksi litraa vettä ja puoli kiloa kasviksia ja omegakolmoset joka päivä, Noora sanoo."

"Tai sitten kysyin, mikä on sinun pro­teiinitarpeesi? Ai et tiedä? Mitataanpas! Siihen oli laskutikku. Huh."

Valitse itse

Kuusi vuotta sitten Noora valmistui merkonomiksi, oli 18-vuotias eikä pelännyt mitään.

Niinpä hän perusti hyvinvointitila ­Balanssin Jämsän keskustaan musiikkiliikkeen ja kampaamon naapuriin. Avajaisissa tarjoiltiin viherpirtelöitä ja vih­reää teetä. Liikkeen seinä, tuolit ja verhot olivat Herbalifen tunnusvärin mukaan ­limenvihreää.

Noora veti yrityksessään painonhal­lintaryhmiä. Hän toimi hyvinvointi- ja ravin­tokouluttajana, teki kehonkartoituksia, piti ihonhoitokutsuja ja suunnitteli ruokavalioita.

"Aluksi mietin, millä lihaksilla minä parikymppinen neuvoin viisikymppisiä. Sitten ymmärsin, että voin tietää ravitsemuksesta enemmän kuin he."

Vähitellen Noora oppi myös muusta. Kun hän kysyi asiakkailtaan syömisestä, nämä kertoivat yksinäisyydestä, pet­ty­myksistä ja ilon katoamisesta. Noora ­ymmärsi, ettei seitsemän eriväristä kasvista lautasella riitä.

Oli löydettävä jotakin enemmän. Hän aloitti etsimisen Googlesta.

 

Barcelonassa oli kuumaa, mutta Nooraa ja Veaa se ei haitannut.

 

”Iloa arkeen”, Noora kirjoitti tieto­koneen hakukoneeseen.

Sitten ”hyvää oloa”.

Lopuksi ”naurua ja iloa”.

Löytyi naurujooga.

Naurujoogaohjaajan koulutus kesti yhden viikonlopun.

"Pätevyys tuli vasta kokemuksen kautta, mutta heti koulutusviikonlopun jälkeen aloin buukkailla naurujoogakeikkoja."

"Kun Jämsä kävi pieneksi, muutin Helsinkiin."

Ajatus ei ole kaunis mutta tulee mieleen. On Noorakin sitä miettinyt.

Hän ei kuitenkaan usko, että on saanut töitä säälipisteiden vuoksi. Töitä on riittänyt, koska hän on ollut itse niin innostunut ja ­innostus on tarttunut.

"Mutta on minua myös aina kuunneltu. Kun on tarpeeksi pieni, ei huku massaan."

Syksyllä 2009 Noora perusti Jämsään nauruklubin. Joka tiistai kaupungin liikuntatiloihin kokoontui eri-ikäisiä jämsäläisiä nauramaan Nooran kanssa.

Samaan aikaan hän julkaisi omakustanteena kaksi lastenkirjaa. Miksi kirjoittaisi vain pöytälaatikkoon?

"Koulutin muita toteuttamaan haaveitaan ja toteutin omiani. Kun Jämsä ­kävi pieneksi, muutin Helsinkiin."

Helsingissä Noora opiskeli elämän­taidonvalmentajaksi. Valmennus jatkoi ­sitä, minkä Noora oli 12-vuotiaana kesäleirin jälkeen ymmärtänyt.

"Älä valita, ala valita. Ellet voi muuttaa tilannetta, muuta asennetta. Se on minusta ihan mieletön viisaus."

 

Noora ja Vea kirjoittivat matkapäiväkirjaa maatilalla Saksan Freiburgissa.

 

Elämä liikennemerkkinä

Nykyisin Nooran väri on keltainen. ­Kotona keltaisia ovat lipasto, jalkalamppu ja pastakattila. Hetken Noora ajatteli ­rajan menevän keltaisessa repussa.

"Sanoin iskälle, että tekisi mieli ostaa keltainen reppu, mutta onkohan se vähän liikaa liikennemerkki. Iskä kuittasi, että niin kuin et muuten olisi."

Tänään lauantaina ei ole kiire opiskelemaan. Noora pukee keltaisen hameen, ja ystävä Vea Vainio nostaa hänet soh­valle. Kahvin jälkeen lähdetään ulos.

Noora ja Vea ovat interreilanneet pitkin Eurooppaa. Pariisissa he myöhästyivät yöjunasta, Portugalissa Noora nukkui  asuntoauton hattuhyllyllä. Kaikesta selvittiin.

Viime aikoina Noora ja Vea ovat matkustaneet Suomessa, pysäyttäneet ihmisiä ja pyytäneet maalaamaan sitä, mitä aisteista mieleen tulee. Helsinkiläiset ovat maalanneet tuntoaistia, oululaiset näköä, vaasalaiset hajua ja turkulaiset makua.

"Keksimme proggiksen huvik­semme. Kun keräämme tamperelaisten maalaukset kuulosta, ehkä niistä tulee näyttely."

Lauttasaaressa tuulee niin kuin vain meren lähellä voi. Liikennevaloissa odottaessa Noora kuulee, mitä lapset kysyvät.

Kysymys on tuttu.

Noora yrittää aina ­ehtiä vastata siihen ennen lasten vanhempia.

"Yleensä sanon, että kuljen tällaisella pyörätuolilla, koska en pysty kävelemään ja nämä pyörät ovat kuin jalat. Vanhempien vakiovastaus lapsilleen on, että puhu­taan autossa. Tai että ei saa katsoa tai ei saa kysyä. Totta kai saa."

Noora toivoo vielä joskus saavansa oman perheen. Hän ei mieti, voiko saada lapsia. Hän ajattelee, että miksei voisi.

 

Noora ja Vea Nooran kotikaduilla Lauttasaaressa. ”Kunhan valmistun opettajaksi, voin mennä minne vain. Olisi kiva asua vähän aikaa ulkomailla.”

 

Luustonhauraus saattaa periytyä tai olla periytymättä, Nooralle sillä ei ole ­väliä.

"Vauvashoppailua en ymmärrä. ­Jokaisella elämällä on yhtä suuri arvo ja tarkoitus. Ehkä minusta on tullut aika vahva tyyppi juuri sairauden vuoksi."

Melkein joka päivä Noora myös nauraa, kunhan aamusta selviää. Jos hän ei parina päivänä naura, hän valitsee toisin: laittaa kellon soimaan jo 6.25 ja pitää naurukuurin.

Aluksi se tuntuu hölmöltä. Nousta ­aamulla ylös tavallista aiemmin nauramaan. Sanoa väsyneelle peilikuvalleen väkinäisesti hah hah, monta minuuttia.

"Fake it until you make it. Teesken­tele, kunnes naurat oikeasti. Keho ei tiedä onko nauru aitoa. Hyvänolonhormonit lähtevät liikkeelle joka tapauksessa."

Parin aamun jälkeen helpottaa aina.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2014.

Lue lisää hyvästä mielestä:

Viisi tapaa nauraa enemmän

Kokeile nauramista! Voit entistä paremmin

 

miikula

80 senttiä pitkä Noora Västinen: "Kun on tarpeeksi pieni, ei huku massaan"

Olipas ihana juttu! Itse asiassa olen yksi niistä äideistä joka meni lukkoon kun viisivuotias poikani näki Nooran ja oli tietysti heti täynnä kysymyksiä. Noora hoiti tilanteen hienosti. Mietin vain itse sitä miten rasittavaa täytyy olla kun on jaksettava aina selittää ulkopuolisille vaikka kesken kaverin kanssa kahvittelun. Minut on kasvatettu siten, että muita ihmisiä ei saa vaivata ja poikani tungettelevuus vaivaannutti. Tähän kohtaamiseen on palattu nyt melkein seitsenvuotiaan pojan kanssa...
Lue kommentti