Emmi on koukussa ompeluun:
Emmi, 29, innostui harrastuksestaan niin, että opiskelee vaatetus­ompelijaksi.

Turkulainen Emmi Ellilä surauttaa saumurilla housut seitsemässä minuutissa.

Milloin jäit koukkuun ompelemiseen? Kun esikoiseni syntyi 2009, ostin hänelle paidan, jossa oli ihana kuva. Kuva haalistui ensimmäisessä pesussa. Minulta meni hermo, sillä olin maksanut vaatteesta kymmenen euroa. Sisuunnuin ja ompelin lapselle paidan papan vanhasta vaatteesta. Sitten ompelin housut. Nykyään esittelen ompeluksiani Mallikelpoinen-blogissani.

Miksi ompelet? Minun on pakko tehdä käsilläni jotain. Olen liian malttamaton lukeakseni, ja tyhjänpäiväinen tv-sarja ei anna minulle mitään.

Mitä tunteita ompeleminen sinussa herättää? Joskus vaivun epätoivoon. Kun olen ommellut ja purkanut vetoketjun kymmenen kertaa, päätän, että myyn ompelukoneen ja ostan kitaran. Toisaalta on ihanaa nähdä tekemäni vaate tyttärieni, mieheni tai pienen kummipoikani yllä ja huomata, kuinka he siitä tykkäävät.

Kolmevuotias Wilma (edessä) ja neljävuotias Ronja viihtyvät äidin tekemissä vaatteissa.
Kolmevuotias Wilma (edessä) ja neljävuotias Ronja viihtyvät äidin tekemissä vaatteissa.

Neulatyynyn Emmi teki limsapullon pohjasta. Täytteenä on Emmin rastoja.
Neulatyynyn Emmi teki limsapullon pohjasta. Täytteenä on Emmin rastoja.

Millainen ompelija olet? Kärsimätön ja nopea. En käytä valmiita kaavoja, vaan piirrän kaavat silmämääräisesti. Teen lasten peruspöksyt alle seitsemässä minuutissa ja aikuisten trikoo­paidan kahdessakymmenessä. Pystyn polkemaan saumuria ja ompelukonetta yhtä aikaa.

Mitä uhraat, että pääset ompelemaan? Nukun usein vain neljä tai viisi tuntia yössä, koska ompelen tyttöjen nukkuessa. En tekisi sitä, jos kärsisin unien menettämisestä. Tytötkin nukkuvat paremmin saumurin säksätyksessä.

Kuinka usein ompelet? Lähes päivittäin – siis illalla, yöllä ja viikonloppuisin. Jos tulee inspiraatio, huppari on tehtävä. Toki pitää muistaa myös parisuhde.

Tyttöjen vaatteista 98 prosenttia on Emmin tekemiä, muun muassa kaikki nämä mekot.
Tyttöjen vaatteista 98 prosenttia on Emmin tekemiä, muun muassa kaikki nämä mekot.

Emmi käyttää lähes pelkästään kotimaisia kankaita. Puudeli­mekko valmistui tyttärelle kevättalvella.
Emmi käyttää lähes pelkästään kotimaisia kankaita. Puudeli­mekko valmistui tyttärelle kevättalvella.

Mitä teet, jos et voi ommella? Vain 39 asteen kuume voi estää ompelemisen. Mökkivarustukseenikin kuuluu saumuri, ompelukone ja kankaita.

Mitä ompeleminen antaa sinulle? Olen saanut valtavasti samanhenkisiä ystäviä. Facebookin Saumanvara-yhteisössä on ompeluun hurahtaneita eri puolilta Suomea. Turussa kuulun ompeluseuraan, jossa järjestämme yhteisiä ompelupäiviä.

Mitä itse ajattelet riippuvuudestasi? Ompelu on terapeuttista. On ihanaa nähdä, kun metri kangasta muuttuu vaatteeksi. Tiedän nyt, missä vaatteet on valmistettu. En halua pukea lapseni päälle jotakin, jonka on tehnyt joku toinen lapsi toisella puolella maapalloa epäinhimillisissä oloissa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2014.

Emmin vinkit aloittelijalle

  1. Aloita ompeleminen puuvillasta, sillä se ei veny. Hanki laadukkaat materiaalit ja välineet. Jos sinulla on mummon vanha Singer, huolla se säännöllisesti.
  2. Opettele perusasiat. Harjoittele ompelemaan suoraa saumaa ja tee vaikka kymmenen pussukkaa, jotta opit ompelemaan vetskarin.
  3. Hankkiudu kaltaistesi seuraan. Mene ompelu­kurssille ja liity ompeluyhteisöihin. Todennäköisesti naapurustostasi löytyy toinenkin ompelija.

Kun Elina Penttinen muutti Mosambikin Maputoon, hän pääsi maistamaan kypsää mangoa ja uskaltautui syömään hummeria. "Koti on siellä, missä syön hyvin."

Maputolaisen ravintolan pöytään pysähtyy jatkuvasti joku vaihtamaan poskipusuja ja kuulumisia. Elina Penttinen vastaa kaikille iloisesti portugaliksi.

Kun Elina muutti Mosambikiin 2011, hän tiesi eteläisen Afrikan maasta vain vähän ja tunsi sieltä yhden ihmisen. Nyt hän on osa paikallisten suomalaisten tiivistä porukkaa.

"Mosambikissa ihmisiin tutustuminen on helppoa. Ihmiset ovat avoimia, ja huumori on herkässä. Parhaat ystäväni olen saanut töiden ja harrastusten kautta."

Vapaa-ajallaan Elina tanssii tangoa ja kizombaa, laulaa jazzia ja kokkaa.

Suomessa Elinan syömistä rajoittivat allergiat. Mosambikissa ne katosivat.

Ruokaihminen hänestä tuli vasta Mosambikissa. Suomessa syömistä rajoittivat allergiat.

Viisivuotiaana saamansa rajun allergiakohtauksen takia Elina ajatteli, ettei voi syödä mereneläviä. Mosambikissa hän katseli kadehtien runsaita kala- ja äyriäislautasia, joista maa on kuuluisa.

Bataatti-aprikoosi-kookoskalapata on yksi Elinan lempiruuista.
Bataatti-aprikoosi-kookoskalapata on yksi Elinan lempiruuista.

Annoskateus voitti varovaisuuden, ja pikkuhiljaa Elina alkoi maistella eksoottisia kaloja, lihavia katkarapuja ja hummeria kookosriisin kanssa. Allergiaoireita ei tullutkaan, ja yhtäkkiä Elina oli uusien makujen ja ruokavaihtoehtojen ympäröimä.

"Raaka-aineet ovat ihania ja tuoreita. Olen syönyt täällä ensimmäistä kertaa kunnolla kypsän, lihaisan mangon."

Mosambikilainen ruoka on monikulttuurista. Afrikkalaisesta keittiöstä ovat peräisin maissipuuro ja maapähkinät. Intialaisen vähemmistön ansiosta Mosambikissa syödään samosa-piirakoita ja mausteisia curryja. Myös arabikauppiaat ovat tuoneet makuja mukanaan.

Siirtomaavallan aikaa ei Mosambikissa haikailla, mutta ruoka on jäänyt. Maputon portugalilaisissa ravintoloissa tarjoillaan pastel de nata -leivoksia, turskaa ja tonnikalalevitettä.

Maputoa reunustaa valkoinen rantaviiva. Rannalta Elina voi katsella, kun kalastajat lähtevät töihin.
Maputoa reunustaa valkoinen rantaviiva. Rannalta Elina voi katsella, kun kalastajat lähtevät töihin.

Pari vuotta sitten Elina innostui tekemään keittokirjan Piripiri! Makuja Mosambikista. Nimensä kirja sai chiliseokselta, jota käytetään maan tunnetuimman ruuan, kokonaisena kokattavan piripirikanan maustamiseen.

Mosambikilaisessa keittiössä tärkeää on kiireettömyys. Puolivalmisteita ja pakasteita käytetään vähän.

Elina oppi paljon mosambikilaisesta ruuasta kokkaamalla yhdessä taloudenhoitajansa Maria de Céu Fumon kanssa. Mosambikissa taloudenhoitajan palkkaaminen on yleistä.

"Maassa, jossa vain harvalla on varaa kouluttautua pitkälle, on hyvä tarjota töitä, joihin ei tarvita pitkää koulutusta. On lohdullista ajatella, että voimme tukea Céuta ja siten tarjota hänen tyttärelleen paremman mahdollisuuden koulutukseen", Elina pohtii.

Mosambikilaisessa keittiössä tärkeää on kiireettömyys. Ruuanlaittoon ja ruuasta nauttimiseen käytetään rauhassa aikaa. Puolivalmisteita ja pakasteita käytetään vähän. Tätä Elina arvostaa.

"Kiireessä ei kannata tehdä yhtään mitään. Hyvä ruoka vaatii aikaa ja raaka-aineiden oikeanlaista kemiaa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2017.

Kirjailija Katja Kettu ja hänen siskonsa Laura Heikkinen tutustuivat toisiinsa kunnolla vasta aikuisina. "Kun opettelin sukeltamaan Balilla, Laura oli koko ajan vieressä. Silloin tajusin, että voin antaa siskon käsiin jopa henkeni."

Kirjailija KATJA KETTU 39, asuu Helsingin Eirassa ja laulaa vapaa-ajallaan punkbändi Confusassa. Hänen uusin kirjansa Fintiaanien mailla kertoo suomalaisten ja intiaanien jälkeläisistä. 

"Laura sai nimensä Kauko Röyhkän biisistä. Sitä me isän kanssa kuuntelimme, kun äiti oli synnytyslaitoksella. Päätimme sitten omin päin, että vauvasta tulee Laura.

Kotiin tuli peikon näköinen pikkusisko, joka oli alusta asti iloinen ja itsepäinen. Olin seitsenvuotias ja odottanut malttamattomasti seuraa. Petyin tajutessani, että Laura oli kaverikseni liian nuori.

"Opiskeluvuosien jälkeen havahduin, että minulla on kolme melkein aikuista tuntematonta sisarusta."

Jouduin vahtimaan pikkusisaruksiani Lauraa, Karoa ja Joonasta, mutta minulta puuttui pikkuäidin kärsivällisyys. Mieluummin olisin ollut hevostalleilla.

TEININÄ RYHDYIN PUNKKARIKSI ja muutin poikakaverin luokse 17-vuotiaana. Lähdin ovet paukkuen, enkä ollut yhteydessä sisariini. Turun opiskeluvuosien jälkeen havahduin, että minulla on kolme melkein aikuista tuntematonta sisarusta.

Tutustuimme Lauran kanssa kunnolla vasta viitisen vuotta sitten, kun hän asui puoli vuotta luonani Sammatissa Eeva Joenpellon kirjailijatalossa. Siskon kanssa oli hyvä asustaa, sillä iso talo tuntui kolkolta yksin. Lauran läsnäolo oli tärkeää myös siksi, että olin juuri eronnut poikaystävästäni.

Olemme käsitelleet toistemme ihmissuhteita niin perusteellisesti, että olemme sopineet, ettei toisen poikaystävää enää analysoida. Siitä tulee helposti paha mieli, eikä meitä saa mikään mies erottaa!

"Olisin selvinnyt elämästä helpommalla, jos olisin vain ollut kiltti ja hiljainen ja näyttänyt nätiltä. Mutta en minä voinut olla sellainen!"

Yleisellä tasolla miehistä saa puhua. Eilen sanoin Lauralle, että haluaisin miehen, joka tekisi ruokaa. Laura vastasi tahtovansa miehen, jolla on tatuointeja ja moottoripyörä. Ikäero näkyy vastauksissa: minä olen muuttunut rauhallisemmaksi.

Välillä Laura huomauttaa, että olen lapsellinen. Hän saattaa kysyä, enkö ole liian vanha pitämään esimerkiksi vekkihametta. En omasta mielestäni!

IKÄEROSTA HUOLIMATTA Lauralla ja minulla on samanlainen arvomaailma. Siihen on vaikuttanut äidin työ Lapin läänin sosiaaliasioista vastaavana sosiaalityöntekijänä ja perhepsykologina.

Tärkein arvomme on tasa-arvo. Kotona kotitöistä vastasi äiti, mutta esimerkiksi mummolassa pappa laittoi ruokaa, leipoi rieskaa ja siivosi. Feminismi on meille itsestäänselvää ja sillä tavalla käytännöllistä, että me emme parsi miesten sukkia.

"Tykkäämme kummatkin ajaa autolla. Matkalla kuuntelemme Leevi and The Leavingsia, kikattelemme tyhmille jutuille ja nautimme."

Minusta on hienoa, että Laura on aina ollut tekijä. Arkipäivän feminismissä on tärkeää, ettei jää passiivisena seuraamaan sivusta, kun miehet toimivat. Olisin selvinnyt elämästä helpommalla, jos olisin vain ollut kiltti ja hiljainen ja näyttänyt nätiltä. Mutta en minä voinut olla sellainen!

Myös kasvissyönti yhdistää meitä. Innostuin kasvissyönnistä jo lapsena, kun etelästä tihkui tietoa eläinten oikeuksista. Aloittaessani ajattelin, että pystyn omilla valinnoillani muuttamaan asioita. Siitä en ole enää yhtä varma, mutta pystyn sentään elämään hiilijalanjälkeni kanssa.

MEITÄ LAPPILAISIA PIDETÄÄN usein villeinä luonnonlapsina tai masentuneina ja synkkinä ihmisiä, jotka kyyristelevät pirteissään lumen keskellä.

Ei pidä paikkaansa.

Lapissa myös muka juodaan enemmän viinaa kuin etelässä. Kovinta huikanottoa olen kuitenkin nähnyt hiihtokeskuksissa, joissa etelän ihmiset ajattelevat saavansa elää ihan miten tahansa.

"Kunpa pystyisin pyytämään nopeammin anteeksi ja sanomaan Lauralle, että olet tärkeä, minun on ollut ikävä."

Lapsuusmaisemissani Rovaniemellä käyn nykyään pari kertaa vuodessa. Muutamana kesänä olemme Lauran kanssa tehneet roadtripin Kuhmoon, mummon lapsuudenkotiin. Tykkäämme kummatkin ajaa autolla. Matkalla kuuntelemme Leevi and The Leavingsia ja Tehosekoitinta, kikattelemme tyhmille jutuille ja nautimme.

Lauralta olen oppinut perheen tärkeyttä. Haluaisin olla avoimempi ja puhua asiat selviksi heti, kun erimielisyyttä tulee. Jään liian helposti hautomaan asioita.

Kunpa pystyisin pyytämään nopeammin anteeksi ja sanomaan Lauralle, että olet tärkeä, minun on ollut ikävä. Nämä ovat minulle vaikeita asioita. Minulla on vielä paljon oppimista Lauran välittömyydestä ja rohkeudesta.

Lähtiessämme yhdessä Balille Laura sanoi, että siellä sinä opettelet sukeltamaan. Minua jännitti niin, että sydän jyskytti. Laura oli koko ajan vieressä ja piti huolta. Tajusin, että tuohon ihmiseen voin luottaa. Voin jopa aivan konkreettisesti antaa henkeni siskon käsiin."

Kulttuurituottaja LAURA HEIKKINEN, 31, asuu Helsingissä Suda-koiransa kanssa. 

"Muistikuvani lapsuuden Katjasta ovat aika haaleita. Niissä hän ottaa minut reppuselkään ja juoksee ympäri taloa. Hän piti meidän nuorempien sisarusten puolta vanhempia vastaan.

Minä olin rasittava pikkusisko. Juoksin Katjan perässä, koputin oveen ja huusin, että päästä sisään. Hienointa oli, kun onnistuin saamaan Katjan huomion.

"Minua harmitti pitkään se, etten saanut Katjalta vastausta soittoihin tai tekstiviesteihin." 

Eräänä päivänä Katja värjäsi tukkansa mustaksi ja häipyi Rovaniemen Pöykkölästä suureen maailmaan. Minä olin silloin 10-vuotias ja Katja 17, eikä meille ollut ikäeron vuoksi ehtinyt syntyä suhdetta.

Kotona oli kuitenkin helppo kulkea Katjan raivaamaa tietä. Vanhemmat olivat saaneet tuta esikoistyttärensä metkut, joten kolmen nuoremman oli helppo tulla perässä.

Katja oli minulle esimerkki. Pyrin jopa Turun taideakatemiaan, mistä Katja on valmistunut, mutten päässyt sisään.

KATJA JÄI ETÄISEKSI, kunnes muutin parikymppisenä Helsinkiin. Olin saanut kesätyön ravintolasta ja pääsin asumaan Katjan ja kolmen muun tytön kommuuniin.

Katjan esikoisromaani Surujenkerääjä oli jo ilmestynyt, ja hän ui syvällä kirjoittamisessa. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään.

"Olen soittanut ja pyytänyt, että tuletko taputtelemaan päätä ja juomaan viiniä. Aina Katja on tullut."

Minua harmitti pitkään se, etten saanut häneltä vastausta soittoihin tai tekstiviesteihin. Vuosien varrella hän on onneksi muuttunut kuuntelevammaksi.

Nyt tuntuu hyvältä, että saan siskoon yhteyden, jos esimerkiksi ihmissuhteissa tapahtuu jotain ikävää. Olen soittanut ja pyytänyt, että tuletko taputtelemaan päätä ja juomaan viiniä. Aina hän on tullut.

Olemme molemmat kiinnostuneita kulttuurista ja taiteista. Olen ehkä järjestelmällisempi kuin Katja, mutta jääräpäisyys, kiltteys ja huumorintaju ovat samasta puusta.

MEITÄ YHDISTÄÄ SEIKKAILUNHALU. Kerran ajoimme skoottereilla Balilla iltahämärässä keskellä maaseutua ja minulta loppui bensa. Kolumbiassa istuimme pienessä veneessä kovassa aallokossa 15 muun ihmisen kanssa ja pelkäsimme, kaatuuko vene.

Yhdellä reissulla kiipesimme hillittömän korkealle vuorelle, jonka päällä oli hylätty temppeli ja kymmenittäin uhkaavan oloisia villejä apinoita. Jälkeenpäin selvisi, että sinne ei kuulemma olisi saanut mennä ilman aseistautunutta opasta.

"Keikoilla punkia kiljuvassa siskossa on jotain rääväsuista ja juurellista. Katjalta olen oppinut, ettei muiden mielipiteistä tarvitse välittää."

Pelot muuttuvat Katjan seurassa usein nauruksi. Kuittaamme ne ihmettelemällä, miten olemme taas onnistuneet hankkiutumaan vaaralliseen tilanteeseen. Voin seikkailla avoimin mielin, koska tiedän, ettei Katja jätä.

Yhä teemme hetken mielijohteesta hulluja asioita. Kun valitin Katjalle vähän aikaa sitten, että minulta ovat jääneet kaikki hauskat Helsinki-jutut tekemättä, Katja sanoi heti, että nyt lähdetään hyppäämään benji-hyppy ja käydään maailmanpyörässä. Sitten teimme niin.

KATJA PERUSTI PUNKBÄNDI Confusan, koska häntä risoi, että naiset ovat musahommissa niin usein lähinnä faneja. Keikoilla punkia kiljuvassa siskossa on jotain rääväsuista ja juurellista. Katjalta olen oppinut, ettei muiden mielipiteistä tarvitse välittää.

"Jos Katja heittäytyy ylisuojelevaksi tai pomottaa, minun on pakko asettua poikkiteloin."

Teimme töitä yhdessä ensimmäistä kertaa, kun Katja teki Fintiaanien mailla -kirjaa. Se kertoo intiaanien ja suomalaisten jälkeläisistä Yhdysvalloissa. Järjestin haastatteluja ja yritin pitää kaikki langat käsissäni.

Yhteistyössä on riskinsä. Jos Katja heittäytyy ylisuojelevaksi tai pomottaa, minun on pakko asettua poikkiteloin. Silloin Katja astuu askeleen taaksepäin.

Sisaruus on parhaimmillaan toisen auttamista eteenpäin, henkisesti tai konkreettisesti. Huumorilla ja naurulla kuittaamme monet kipeätkin asiat. On oikein hyvä, että pystymme istumaan tuntikausia samassa pöydässä ja nauramaan vatsalihaksemme kipeiksi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2016.

Noora Västinen keskittyy unelmiin, nauruun ja siihen, mitä voi tehdä. Hän kouluttaa muitakin ajattelemaan samoin.

Kotona laukkua purkaessaan Noora Västinen mietti, ettei enää menisi vammaisjärjestöjen kesäleirille. Hän oli viihtynyt leirillä hyvin mutta myös ymmärtänyt ­jotain: hän ei halunnut muiden kertovan, mitä voi tehdä. Hän oli 12 vuotta vanha ja päätti keskittyä ongelmien sijasta unelmiin.

Nyt Noora istuu kotonaan ja juo kahvia. Hän juo kahvia usein ja istuu melkein aina. Kotona hän on harvoin. Niin harvoin, että tapaamisen sovittaminen on minuuttipeliä: Keskiviikkona opiskelun jälkeen ennen kontakti-improvisaatiota. Torstai-iltana fysioterapian ja varjoteatterin välissä.

Noora Västinen on 24-vuotias, 80 senttiä pitkä ja paljon muuta.

Naura joka päivä

Seinätarrat näkyvät sänkyyn. Naura ­joka päivä, Noora lukee ­aamulla ensimmäiseksi. Silloin kello on 6.30 ­eikä häntä naurata yhtään.

"Aamuisin olen koomassa."

Noora sammuttaa kännykän herätyksen ja painaa yöpöydällä olevaa kutsunappia. Hän asuu Helsingin Lauttasaaressa kerrostalossa, jonka kaikki asukkaat ovat opiskelijoita, osa liikuntarajoitteisia. Heitä varten talossa on ympärivuorokautinen asumispalvelu.

 

Nooran kotona ei ole kelloja eikä televisiota mutta siellä on aurinko. ”En haluaisi olla koko ajan kiinni ajassa.”

 

Joka aamu joku asumispalvelun 17 avustajasta tulee ja nostaa Nooran sängystä pyörätuoliin ja pyörätuolista vessaan ja vessasta taas pyörätuoliin. Pirtelökone on raskas, joten avustaja auttaa, kun Noora latoo pirtelökoneeseen tuore­mehua, omenaa, banaania ja mummilan tyrni­puskan tyrnejä.

"Joskus laitan smoothien sekaan ­superfoodeja, gingseng-jauhetta tai maca­juurta. Mutta nyt on niin paljon marjoja, että ne ovat superruokaa."

Taksi hakee Nooran kymmentä yli kahdeksan. Avustaja nostaa Nooran taka­penkille. Hänellä oli tapana istua edessä, kunnes eräs taksikuski kertoi, että siinä istuvat maalaiset. Noora halusi olla kaupunkilainen.

Alkumatkalla Noora katsoo kirkastuvaa taivasta ja Helsingin keskustassa ­ratikkapysäkeillä seisovia ihmisiä. Sitten hän nukahtaa vielä hetkeksi.

Murtunut ja ehjä

Maalle Noora syntyi. Tai oikeastaan koti oli aluksi Jämsän keskustassa. Nooran synnyttyä vain oli selvää, että kaksikerroksisesta rivitalosta on muutettava.

Nooran sairaus oli kaikille yllätys. Se huomattiin ehkä ensimmäiseksi kasvonpiirteistä, tai ehkä vastasyntyneen vauvan murtuneista luista. Joka tapauksessa sairaus oli vanhemmille valtava järkytys.

"Äiti ja isä olivat 24-vuotiaita. Kenties nuoruus auttoi. He eivät osanneet pelätä joka asiaa, vaan päättivät, että kaikesta selvitään."

Pari päivää syntymän jälkeen var­mistui, mikä vauvalla oli: osteogenesis imper­fecta eli synnynnäinen luustonhauraussairaus. Nooran luut olisivat ­aina hauraat eivätkä kasvaisi kunnolla. Noora ei kävelisi koskaan. Vartalon mittasuhteista tulisi omanlaiset.

"Koulun hiihtokilpailuissa en miettinyt, etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Se on osa Nooraa, vanhemmat ajattelivat.

Se on osa minua, Noora oppi ajattelemaan.

"Ei lapsuudessani ollut draamaa. Murtumia tuli kyllä kymmeniä. Joskus ­aivastus aiheutti hiusmurtuman. Mutta emme tehneet tai jättäneet tekemättä mitään sairauteni vuoksi."

Tietysti tapahtui ikäviä asioita. Väärään ­aikaan yli lentänyt lentokone sai hevo­sen pillastumaan niin, että Noora putosi ja katkaisi molemmat jalkansa. Siihen loppui ratsastus, ja se suretti yhdeksän­vuotiasta Nooraa.

Enimmäkseen elämä oli kuitenkin ihan ­tavallista. Kaverit kävivät Nooralla yö­kylässä ja Noora kokkikerhossa eikä kukaan kiusannut. Partiossa Noora oppi tähti­kuviot ja solmut niin, että osaa merimiessolmun ja paalusolmun vieläkin. Isän kanssa he kävivät pilkillä Päijänteellä.

"Joskus kun isä komensi minua kauppa­reissulla, vieras ihminen kauhistui, ­että ei sille voi sanoa noin. Isä vastasi, ­että eihän lapsi mene säännöistä rikki."

 

Liitutaulutarroissa on tärkeät sanat.

 

Silloin Västisen perhe asui jo yksitasoisessa omakotitalossa järven ran­nalla. Vesi oli Nooralle tärkeää.

"Koulun hiihtokilpailuissa istuin pakkasessa kannustamassa. En miettinyt, etten voi hiihtää. Mietin, että voin uida."

Vesi on ainoa paikka, jossa Noora käve­lee. Hienointa on, kun jaloissa ei tunnu uima-altaan sileä kaakeli vaan pistelevä hiekka.

Omegakolmosia, ole hyvä

Matka Lauttasaaresta Jollakseen kestää kolme varttia, vaikka taksi ajaa bussikaistoja. Perillä koulupäivien vakioavustaja nostaa Nooran pyörätuoliin.

Noora opiskelee Snellman-korkeakoulussa. Se on Suomen ainoa koulu, ­jossa voi opiskella steinerkoulun opettajaksi.

Aamutunneilla on kasvatuspedagogiikkaa, iltapäivällä käsillä tekemistä. Nyt menossa on kulttuurihistorian jakso. Noora muovailee savesta intialaisen miehen päätä, tekee lopuksi patsaan taakse auringonsäteet.

Nooran opinnoissa on menossa viimeinen vuosi. Hänellä on kesken lopputyö murrosikäisistä ja heidän ajattelunsa tukemisesta.

Toisinkin Noora olisi voinut valita. ­Kelan toimistossa häneltä kysyttiin, ­haluaako hän hakea vammaiseläkettä.

Noora oli 16-vuotias.

"Vastasin, että oletko tosissasi. Että jäisin peruskoulun jälkeen eläkkeelle? ­Itse olin miettinyt, menisinkö lukioon vai kauppaoppilaitokseen."

Noora meni aluksi molempiin, jatkoi sitten vain kauppaoppilaitoksessa. Toisena vuonna hän pohti, minne menisi työharjoitteluun ja keksi, että itselleen. Syntyi toiminimi Noora Västinen. Hän oli 17.

Noorasta tuli Herbalife-myyjä. Hän myi ravintolisiä ja vitamiineja, ihonhoito­tuotteita ja sampoita, pirtelöjauheita ja vihreää teetä. Pian Nooran verkostossa oli viisi hänen hankkimaansa jälleenmyyjää, sitten viisi heidän hankkimaansa ja lopulta kaikkiaan 63 myyjää.

 

Hidasta. Sitä Noora Västinen hokee itselleen ja siitä hän muistuttaa muita.

 

Noora tienasi verkostomarkkinoinnilla parhaimmillaan yli parituhatta euroa kuukaudessa. Hän pääsi koulutukseen Los Angelesiin, Dubliniin ja Barcelonaan. Valtakunnallisilla seminaaripäivillä hän oli usein kouluttajana ja puhui 500 kuulijalle. Joka kerta hän jännitti niin, että kävi oksentamassa ensin. Sitten hän rullasi lavalle kertomaan hyvinvoinnista.

Noora uskoi tuotteisiin ja ravinnon merkitykseen. Lähipiirille se oli vähän raskasta.

"Minulta lähti kaveriporukassa nauha helposti pyörimään: Muistathan kaksi litraa vettä ja puoli kiloa kasviksia ja omegakolmoset joka päivä, Noora sanoo."

"Tai sitten kysyin, mikä on sinun pro­teiinitarpeesi? Ai et tiedä? Mitataanpas! Siihen oli laskutikku. Huh."

Valitse itse

Kuusi vuotta sitten Noora valmistui merkonomiksi, oli 18-vuotias eikä pelännyt mitään.

Niinpä hän perusti hyvinvointitila ­Balanssin Jämsän keskustaan musiikkiliikkeen ja kampaamon naapuriin. Avajaisissa tarjoiltiin viherpirtelöitä ja vih­reää teetä. Liikkeen seinä, tuolit ja verhot olivat Herbalifen tunnusvärin mukaan ­limenvihreää.

Noora veti yrityksessään painonhal­lintaryhmiä. Hän toimi hyvinvointi- ja ravin­tokouluttajana, teki kehonkartoituksia, piti ihonhoitokutsuja ja suunnitteli ruokavalioita.

"Aluksi mietin, millä lihaksilla minä parikymppinen neuvoin viisikymppisiä. Sitten ymmärsin, että voin tietää ravitsemuksesta enemmän kuin he."

Vähitellen Noora oppi myös muusta. Kun hän kysyi asiakkailtaan syömisestä, nämä kertoivat yksinäisyydestä, pet­ty­myksistä ja ilon katoamisesta. Noora ­ymmärsi, ettei seitsemän eriväristä kasvista lautasella riitä.

Oli löydettävä jotakin enemmän. Hän aloitti etsimisen Googlesta.

 

Barcelonassa oli kuumaa, mutta Nooraa ja Veaa se ei haitannut.

 

”Iloa arkeen”, Noora kirjoitti tieto­koneen hakukoneeseen.

Sitten ”hyvää oloa”.

Lopuksi ”naurua ja iloa”.

Löytyi naurujooga.

Naurujoogaohjaajan koulutus kesti yhden viikonlopun.

"Pätevyys tuli vasta kokemuksen kautta, mutta heti koulutusviikonlopun jälkeen aloin buukkailla naurujoogakeikkoja."

"Kun Jämsä kävi pieneksi, muutin Helsinkiin."

Ajatus ei ole kaunis mutta tulee mieleen. On Noorakin sitä miettinyt.

Hän ei kuitenkaan usko, että on saanut töitä säälipisteiden vuoksi. Töitä on riittänyt, koska hän on ollut itse niin innostunut ja ­innostus on tarttunut.

"Mutta on minua myös aina kuunneltu. Kun on tarpeeksi pieni, ei huku massaan."

Syksyllä 2009 Noora perusti Jämsään nauruklubin. Joka tiistai kaupungin liikuntatiloihin kokoontui eri-ikäisiä jämsäläisiä nauramaan Nooran kanssa.

Samaan aikaan hän julkaisi omakustanteena kaksi lastenkirjaa. Miksi kirjoittaisi vain pöytälaatikkoon?

"Koulutin muita toteuttamaan haaveitaan ja toteutin omiani. Kun Jämsä ­kävi pieneksi, muutin Helsinkiin."

Helsingissä Noora opiskeli elämän­taidonvalmentajaksi. Valmennus jatkoi ­sitä, minkä Noora oli 12-vuotiaana kesäleirin jälkeen ymmärtänyt.

"Älä valita, ala valita. Ellet voi muuttaa tilannetta, muuta asennetta. Se on minusta ihan mieletön viisaus."

 

Noora ja Vea kirjoittivat matkapäiväkirjaa maatilalla Saksan Freiburgissa.

 

Elämä liikennemerkkinä

Nykyisin Nooran väri on keltainen. ­Kotona keltaisia ovat lipasto, jalkalamppu ja pastakattila. Hetken Noora ajatteli ­rajan menevän keltaisessa repussa.

"Sanoin iskälle, että tekisi mieli ostaa keltainen reppu, mutta onkohan se vähän liikaa liikennemerkki. Iskä kuittasi, että niin kuin et muuten olisi."

Tänään lauantaina ei ole kiire opiskelemaan. Noora pukee keltaisen hameen, ja ystävä Vea Vainio nostaa hänet soh­valle. Kahvin jälkeen lähdetään ulos.

Noora ja Vea ovat interreilanneet pitkin Eurooppaa. Pariisissa he myöhästyivät yöjunasta, Portugalissa Noora nukkui  asuntoauton hattuhyllyllä. Kaikesta selvittiin.

Viime aikoina Noora ja Vea ovat matkustaneet Suomessa, pysäyttäneet ihmisiä ja pyytäneet maalaamaan sitä, mitä aisteista mieleen tulee. Helsinkiläiset ovat maalanneet tuntoaistia, oululaiset näköä, vaasalaiset hajua ja turkulaiset makua.

"Keksimme proggiksen huvik­semme. Kun keräämme tamperelaisten maalaukset kuulosta, ehkä niistä tulee näyttely."

Lauttasaaressa tuulee niin kuin vain meren lähellä voi. Liikennevaloissa odottaessa Noora kuulee, mitä lapset kysyvät.

Kysymys on tuttu.

Noora yrittää aina ­ehtiä vastata siihen ennen lasten vanhempia.

"Yleensä sanon, että kuljen tällaisella pyörätuolilla, koska en pysty kävelemään ja nämä pyörät ovat kuin jalat. Vanhempien vakiovastaus lapsilleen on, että puhu­taan autossa. Tai että ei saa katsoa tai ei saa kysyä. Totta kai saa."

Noora toivoo vielä joskus saavansa oman perheen. Hän ei mieti, voiko saada lapsia. Hän ajattelee, että miksei voisi.

 

Noora ja Vea Nooran kotikaduilla Lauttasaaressa. ”Kunhan valmistun opettajaksi, voin mennä minne vain. Olisi kiva asua vähän aikaa ulkomailla.”

 

Luustonhauraus saattaa periytyä tai olla periytymättä, Nooralle sillä ei ole ­väliä.

"Vauvashoppailua en ymmärrä. ­Jokaisella elämällä on yhtä suuri arvo ja tarkoitus. Ehkä minusta on tullut aika vahva tyyppi juuri sairauden vuoksi."

Melkein joka päivä Noora myös nauraa, kunhan aamusta selviää. Jos hän ei parina päivänä naura, hän valitsee toisin: laittaa kellon soimaan jo 6.25 ja pitää naurukuurin.

Aluksi se tuntuu hölmöltä. Nousta ­aamulla ylös tavallista aiemmin nauramaan. Sanoa väsyneelle peilikuvalleen väkinäisesti hah hah, monta minuuttia.

"Fake it until you make it. Teesken­tele, kunnes naurat oikeasti. Keho ei tiedä onko nauru aitoa. Hyvänolonhormonit lähtevät liikkeelle joka tapauksessa."

Parin aamun jälkeen helpottaa aina.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2014.

Lue lisää hyvästä mielestä:

Viisi tapaa nauraa enemmän

Kokeile nauramista! Voit entistä paremmin

 

miikula

80 senttiä pitkä Noora Västinen: "Kun on tarpeeksi pieni, ei huku massaan"

Olipas ihana juttu! Itse asiassa olen yksi niistä äideistä joka meni lukkoon kun viisivuotias poikani näki Nooran ja oli tietysti heti täynnä kysymyksiä. Noora hoiti tilanteen hienosti. Mietin vain itse sitä miten rasittavaa täytyy olla kun on jaksettava aina selittää ulkopuolisille vaikka kesken kaverin kanssa kahvittelun. Minut on kasvatettu siten, että muita ihmisiä ei saa vaivata ja poikani tungettelevuus vaivaannutti. Tähän kohtaamiseen on palattu nyt melkein seitsenvuotiaan pojan kanssa...
Lue kommentti

Noora Sallinen oli 23-vuotias yksinhuoltaja, kun hän otti luokseen myös kaksi velipuoltaan. Aluksi Eetu ei suostunut edes hyvänyönsuukkoon.

Olen elänyt ensimmäisen vuoteni lastenkodissa. Äitini oli minut saadessaan vasta 17-vuotias. Kolme vuotta aiemmin hän oli lähtenyt kotoaan, ja syntymäni aikaankin hän oli koditon. Siksi äiti ja hänen vanhempansa päättivät, että minut laitetaan lastenkotiin. Isovanhemmilleni avioliiton ulkopuolinen lapsi oli häpeä. 

Äiti kävi katsomassa minua säännöllisesti, mutta lastenkodin sääntöjen mukaan hän sai vain leikkiä kanssani. Edes vaipan vaihtoa ei sallittu.

Vuoden kuluttua äiti haki minut pois ja sai mukaansa ”Nooran käyttöohjeet” hoitamistani varten. Niissä ­kerrottiin muun muassa, mitä syön ja miten haluan nukkua.

”Poliisit vierailivat meillä aina välillä. Joskus he veivät äidin ja isäpuolen mukanaan.”

Asuimme ensin vuoden isäni vanhempien luona ja muutimme sitten omillemme. Kun olin kaksi, sain pikkuveljen. Pian hänen syntymänsä jälkeen vanhempieni tiet erkanivat ja molemmat löysivät uudet puolisot.

Äitini ja isäpuoleni käyttivät huumeita, ja poliisit vierailivat meillä aina välillä huumerikoksiin liittyvien asioiden takia. Joskus he veivät äidin ja isäpuolen mukanaan.

Kun heitä taas kerran vietiin, istuin rappusilla neljä­vuotias pikkuveljeni sylissäni ja lupasin, että pidän hänestä aina huolta. Olin kuusi vuotta vanha.

 

Äiti opiskeli verhoilijaksi ja oli välillä työtön. ­Jouduimme ajoittain nipistämään jopa ruuasta. En ­vieläkään pidä sipulikeitosta, koska saatoimme syödä sitä viikkoja.

Äiti oli kuitenkin vahva nainen. Hän ratkaisi ongelmat voivottelematta ja rakasti meitä lapsia ehdoitta, samoin isäpuoleni. Tiesin, että voin puhua äidin kanssa kaikesta. 

Äidin rakkaus valoi vankan pohjan elämälleni ja itsetunnolleni. Ilman sitä minulle olisi varmaan käynyt toisin. Äiti opetti minut uskomaan, että kaikkeen on ratkaisu, kun vain yrittää. Vaikka elämämme oli sekavaa, en muista koskaan tunteneeni turvattomuutta. En tiennyt muunlaisesta elämästä.

 

Päätin muuttaa isäni luo asumaan, kun olin 12-vuotias. Isä ja hänen uusi puolisonsa Maija (nimi on muutettu) saivat Iiron, ja Maija ryhtyi perhepäivähoitajaksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin normaalia perhe-elämää. Se houkutteli minua niin, että halusin olla osa sitä.

Päätökseni oli äidille raskas. Hän ei edes pystynyt olemaan kotona, kun isä haki minut. Vuoden päästä myös pikkuveljeni muutti isämme luokse.

Suhde velipuoleeni Iiroon muodostui läheiseksi. Vain pari viikkoa syntymän jälkeen hoidin häntä itsenäisesti kokonaisen vuorokauden. En muista, missä Maija ja isä olivat, mutta yölliset syötöt ja röyhtäytykset muistan hyvin.

Hiljalleen elämä muuttui. Isä ja Maija riitelivät paljon, mikä vaikutti koko perheeseen. Isä huokaili usein, miten paljon muistutan äitiäni. En tiennyt, oliko se kehu vai moite.

Kesäkuussa 1991 menin rippileirille. Kuvan on ottanut hyvä ystäväni Suvi.
Kesäkuussa 1991 menin rippileirille. Kuvan on ottanut hyvä ystäväni Suvi.

 

16-vuotiaana lähdin opiskelemaan Vihdin käsi- ja taideteolliseen kouluun ja muutin sen asuntolaan. Kotona Iiro tarrautui jalkoihini itkien ja aneli minua jäämään. Sydäntäni raastoi, kun hän kysyi, mitä pahaa hän oli tehnyt, kun halusin pois. 

 

 

Olin raskaana, kun valmistuin artesaaniksi vuonna 1995. En saanut heti asuntoa, joten kuljin rinkka selässä kaverilta toiselle ja haaveilin vapaaehtoistyöstä Intiassa. Siitä haaveesta luovuin raskauden takia, ­mutta sain tilalle käärön, jota rakastin täydestä sydämestäni.

Kerensan syntyessä olin 19. Olin eronnut hänen isästään jo ennen kuin tiesin olevani raskaana. Synnytyksessä oli mukana rakas ystäväni.

Olin saanut pienen asunnon Järvenpäästä pari kuukautta ennen synnytystä. Asuin siellä tyttäreni kanssa kahdestaan ilman puhelinta tai pesukonetta. Olin jämäkkä äiti. Pidin tiukasti kiinni rutiineista ja olin tarkka tuttipulloista ja tutin käytöstä. Elämä tuntui jännittävältä seikkailulta.

Minä ja kolmen viikkoa vanha Kerensa juuri ennen ristiäisiä 1995.
Minä ja kolmen viikkoa vanha Kerensa juuri ennen ristiäisiä 1995.

 

Lähennyin niihin aikoihin myös äitipuoleni Maijan kanssa: olihan meillä lähes samanikäiset lapset. Nuorempi velipuoleni Eetu oli syntynyt alle vuotta ennen kuin tyttäreni.

Maija ja isä erosivat, palasivat ­yhteen ja erosivat taas, mutta ­pojat asuivat aina äidillään. Sitten, vuoden 1999 heinäkuussa Maija kuoli yllättäen aivoverenvuotoon. Iiro ja Eetu muuttivat isän luo. ­Kävin siellä katsomassa heitä.

 

 

Meno isän luona oli hurjaa. Kerran käydessäni en enää kestänyt, vaan nappasin pojat mukaani.

Jostakin syystä neljävuotias Eetu ei pitänyt minusta ja teki sen selväksi hyvin äänekkäästi. Emme olleet koskaan asuneet yhdessä emmekä juuri tunteneet toisiamme. 11-vuotias Iiro suri äitiään hiljaa.

”Halusin sijaisvanhemmaksi, vaikka olin neljävuotiaan yksinhuoltaja ja asuin kaksiossa.”

Selvisi, että pojat otetaan mahdollisesti huostaan ­ja pahimmassa tapauksessa erotetaan toisistaan. Se tuntui minusta kohtuuttomalta. Äidinkin ansiosta ­minuun oli vahvasti iskostunut ajatus siitä, että me ­läheiset pidämme huolta toisistamme. 

Pyysin isää ja muita sukulaisia puoltamaan sitä, että ryhdyn molempien poikien sijaisvanhemmaksi.

Tammikuussa 2000 istuin poikien silloisen kotikunnan Mäntsälän sosiaalivirastossa. Huoneessa oli isovanhempia, enoja ja tätejä. Esitin viranomaisille toiveeni poikien sijaisvanhemmuudesta. Sosiaalivirkailija hymähti ajatukselle, eikä ihme: tein osa-aikatöitä kahvilassa, olin neljävuotiaan lapsen yksinhuoltaja ja asuin kaksiossa.

Pitkän keskustelun jälkeen virkailija kuitenkin suostui puolen vuoden koeaikaan. Siinä hetkessä tunsin, että näin elämän pitää mennä. Olin helpottunut, mutta myös peloissani.

 

Sänkyjä tarvitsimme heti lisää. Koska kolmikerroksista sänkyä ei löytynyt, ostin pojille tavallisen kerrossängyn ja sen alle lelulaatikon. Siitä tuli tyttä­reni Kerensan peti.

Se lelulaatikkopeti taisi olla ensimmäinen asia, jolle nauroimme yhdessä. Joka ilta peittelin lapset nukkumaan ja annoin hyvänyönsuukot. Viiden viikon ajan Eetu kieltäytyi suukosta. Sitten yhtenä iltana hän käänsi minulle yllättäen poskensa ja sanoi, että tuohon voit antaa. Silloin tiesin, että rakkaus kantaa meitä sittenkin.

Siitä lähtien Eetu halusi myös, että kerron joka ilta tarinan Maijasta. Niin teinkin, vuosien ajan.

Yritin myös pari kertaa hyräillä pojille Sinistä unta, jota Maija oli heille laulanut. Parin kerran jälkeen Eetu tuumasi, ettei tarvitse. Yhtenä iltana neljän vuoden kuluttua hän sanoi, ettei enää muista, miltä äidin ääni kuulosti. Hänen silmissään oli kyyneliä.

Se painui mieleeni. Oivalsin, että muistotkin muuttavat muotoaan, halusimme tai emme.

 

Iiro pelkäsi uuden perheensä menettämistä ja oireili voimakkaasti. Hän sai raivokohtauksia, heräili yöllä ja herätti muutkin tavaroita heittelemällä. Hän soitteli yökylästä kavereiltaan, halusi minun tuovan pizzaa ja esitti muitakin outoja vaatimuksia.

Uskon, että kaikki johtui siitä, että hän pelkäsi joutuvansa lähtemään. Hän halusi testata minua: pys­tynkö antamaan turvan ja asettamaan rajat niin kuin aikuisen kuuluu.

”Iiro vaati lupaamaan, että mitä tahansa tapahtuu, en saa päästää heitä pois.”

Viikko ennen koeajan päättymistä Iiro sai taas raivokohtauksen. Jälkeenpäin istuimme olohuoneessa ja ­puhuimme asiasta. Eetu ja Kerensa leikkivät vieressä. Yhtäkkiä Iiro lysähti syliini, takertui minuun ja vaati lupaamaan, että mitä tahansa sosiaalivirastossa tapahtuu, en saa päästää heitä pois. Lupasin.

 

Piilouduin vessaan itkemään monta kertaa sinä keväänä. Pelkäsin tulevaisuutta ja jaksamistani. Minua kalvoi pelko epäonnistumisesta. 

Mietin usein, olinko ollut itsekäs ottaessani pojat luokseni. Olinko ottanut liian suuren riskin? Miten poikien käy, jos en onnistu kasvattajana?

Kesäkuussa vahvistettiin, että pojat saavat jäädä. Sosiaaliviranomaisten toiveesta jätin työni kahvilassa ja keskityin vain lapsiin. Minulle alettiin maksaa normaalia sijaisperheelle kuuluvaa korvausta.

Myös oma lapseni totutteli uuteen elämään. Kerensa oli pitkään ollut ainut ja tärkein. Yhtäkkiä perheessä oli kaksi puolituntematonta lasta, joihin piti yrittää suhtautua kuin perheenjäseniin. Luulen, että Kerensaa auttoi se, että hän oli ainoa tyttö. 

Kerran kuussa vietin kokonaisen päivän vuorollaan kunkin lapsen kanssa. Teimme mitä hän halusi.

Sosiaalivirasto järjesti minulle henkilökohtaisen työnohjaajan. Hilpi oli itse toiminut vuosia sijaisvanhempana. Tapasin häntä kahdesti kuukaudessa viiden vuoden ajan, ja tutustuimme toisiimme perusteelli­sesti. Hänen kysymystensä ansiosta opin pohtimaan asioita uusista näkökulmista.

Kerran Hilpi kysyi, miltä äidistäni oli mahtanut tuntua, kun otin hänen ex-miehensä ja tämän uuden puolison lapset luokseni asumaan. En ollut koskaan edes ajatellut asiaa.

Kun sitten kysyin sitä äidiltä, hän purskahti itkuun. Äiti sanoi, että oli minusta valtavan ylpeä. Hän myös tunnusti pelänneensä, että uhraisin oman elämäni.

 

Äidin ja minun välit paranivat vuosi vuodelta. Hän jätti päihteet pian sen jälkeen kun Iiro ja Eetu olivat muuttaneet luokseni ja sai töitä tuetun asumisen hoitolaitoksesta. Sen jälkeen hän on ollut tiivis osa perhettämme. Äiti hoiti lapsia säännöllisesti, ja lapset viihtyivät hänen luonaan. Pojat saivat äidistäni yhden mummin lisää.

"En ole nähnyt isää moneen vuoteen. En ole silti katkera."

Isään katkaisin lopulta välit kokonaan. Tein selväksi, että yhteydenpito onnistuu vain, jos hän raitistuu. 

En ole nähnyt isää moneen vuoteen. En silti ole vihainen tai katkera. Uskon, että hän oli niin hyvä isä kuin pystyi. Hän on elänyt niillä resursseilla, joita hänellä on ollut, ja sydämessäni on myös hyviä muistoja.

Isän ja Maijan sukulaisiin pidämme tiiviisti yhteyttä. Poikien sedät ja enot ovat kulkeneet mukana ja auttaneet myös taloudellisesti.

Vuosituhannen vaihteessa tapasin miehen, jonka kanssa menin naimisiin vuonna 2005. Samana vuonna syntyi Jolanda.

Sitten aloin opiskella palkanlaskijaksi, vaikken osannut käyttää edes tietokonetta. Minulle tuli ilmeisesti tarve näyttää itselleni, että suoriudun jostain ­lähes mahdottomasta.

Kun valmistuin, pääsin opiskelemaan sosionomiksi Järvenpään diakonia-ammattikorkeakouluun. 

Samoihin aikoihin löysin liikunnan. Kävin ahkerasti jumppatunneilla ja kouluttauduin ensin lasten- ja nuorten liikunnanohjaukseen ja myöhemmin aikuisten liikuntaan.

Sosionomin opintoni olivat yhä kesken, joten monena päivänä poljin aikaisin kouluun, sieltä töihin lastenkotiin ja vielä illaksi ohjaamaan ryhmäliikuntaa. Aikatauluni oli niin tiukka, että kun valmistumisen jälkeen katsoin kalenteria taaksepäin, minulta pääsi itku.

Nyt ajatus hengästyttävästä tahdista hymyilyttää. Se oli määrätietoista ja järjestelmällistä menoa, enkä olisi suoriutunut kaikesta ilman mieheni tukea. Olemme nyt eronneet, mutta hän on yhä tärkeä osa lasten elämää.

 

Olen oppinut kuuntelemaan sydämeni ääntä, vaikka se tie ei aina olisi helpoin. 

Oman taustani ja lastenkodissa tekemäni työn ­ansiosta tiedän, miten paljon ihmisen elämään vaikuttavat läheisten teot. Silti uskon, että myös oma asenne ratkaisee paljon. Ihmisen pitäisi tehdä joka päivä henkilökohtaisia valintoja onnensa eteen. Sitä ei voi siirtää toisten vastuulle.

Olen yrittänyt opettaa lapsille tämän: voit surra ja käyttää energiaa asioihin, joihin et voi vaikuttaa, tai voit keskittää voimasi tähän hetkeen ja ympärillä oleviin ihmisiin. 

 

Minua ja velipuoltani Iiroa yhdistää lii­kunta. Toisinaan ohjaamme BodyCombat-tunnin yhdessä.
Minua ja velipuoltani Iiroa yhdistää lii­kunta. Toisinaan ohjaamme BodyCombat-tunnin yhdessä.

Elämä on arvokasta mutta ei vakavaa. 

Saan voimaa naurusta ja huumorista. Iloitsen siitä, miten hyvin lapset ovat pärjänneet elämässä. Eetu valmistui putkimieheksi ja on nyt armeijassa, Iiro luki ­itsensä ensin datanomiksi ja sitten liikunnanohjaa­jaksi, ja nyt olemme työkavereita liikuntakeskuk­sessa. Kerensa valmistuu kokiksi keväällä.

Olen kaikista lapsista ylpeä.

Sijaisvanhemmuus on ollut yksi elämäni parhaimmista ja vaikuttavimmista teoista, mutta kun nyt ajattelen itseäni 23-vuotiaana, en voi kuin hämmästellä rohkeuttani. Enää tuskin uskaltaisin pyytää poikien huoltajuutta, mutta olen onnellinen siitä, että silloin oli toisin.

Olen ylpeä pelottomasta pikku-Noorasta.

 

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2014.

37-vuotias sosionomi ja liikunnanohjaaja asuu Keravalla. Hän uskoo, että onnen eteen on tehtävä valintoja.