Aikuinen Aino ovella,joka aikoinaan vei isän ensimmäiseen asuntoon vanhempien eron jälkeen.

Toimittaja Aino Salonen oli 20 vuotta sitten kummajainen: avioerolapsi, joka asui yhtä paljon äidin ja isän luona. Hän kertoo, mitä jälkiä kodista toiseen kulkeminen jätti.

Muutama hassu kortteli. Ei matka eikä mikään. Näin ajattelin lapsena ja ajattelen nyt aikuisena.

Isän ullakkoasunnossa kaikuivat ortodoksikirkon kellot ja keittiön katossa roikkui nyrkkeilysäkki. Äiti asui ensimmäisessä kerroksessa, joten ikkunasta pääsi nopeasti leikkimään pihan lasten kanssa.

Olin neljävuotias ja yksi Suomen tuhansista avioerolapsista.

1990-luvun alkuvuosina vanhempani muuttivat erilleen. Olin neljävuotias ja yksi Suomen tuhansista avioerolapsista.

Isän ensimmäisessä uudessa kodissa tein antiikkisesta astiakaapista barbitalon. Talonmiehen yksiö vanhan kotimme pihassa oli tilapäisasunto, mutta minusta metka. Varsinkin sen kylpyamme.

Koululainen äidin kodin sisäpihalla. Isän luokse oli lyhyt kävelymatka.
Koululainen äidin kodin sisäpihalla. Isän luokse oli lyhyt kävelymatka.

Ei elatusmaksuja, tapaamisoikeuksia tai kiistoja huoltajuudesta. Yhteishuoltajuus, oma huone kahdessa eri kodissa ja puolet ajasta kummankin vanhemman luona.

Tämä ratkaisu oli vanhemmilleni itsestään selvä. He muuttivat samaan kaupunginosaan, jotta minulla oli kävelymatka asunnosta toiseen. Usein olin viikon yhdessä paikassa, joskus kaksi viikkoa. Tiettyä vaihtopäivää ei ollut, koti vaihtui silloin, kun se oli kaikille mutkattominta.

Minä vietin niin äidin kuin isänkin luona ihan tavallista arkea.

Viikonloppuisän kanssa käydään yleensä mäkkärissä ja Lintsillä. Minä vietin niin äidin kuin isänkin luona ihan tavallista arkea, johon kuului huoneen siivousta, läksyjen tekoa ja riitoja.

Nyt tällä järjestelyllä on nimi: vuoroasuminen. Ja siitä puhutaan paljon. Tutkimustuloksia siitä, onko se lapsen eduksi, on puolesta ja vastaan. Netin keskustelupalstoilla kuohuu: yksi syyttää kovasanaisesti vuoroasumisen valinneita vanhempia itsekkyydestä, toinen kertoo, että heillä malli toimii.

Äidin apuna leipomassa.
Äidin apuna leipomassa.

Ruotsissa ja Australiassa perhepolitiikka kannustaa vuoroasumiseen. Ruotsissa lapsi voi esimerkiksi olla kirjoilla molempien vanhempien luona, Suomessa vain toisen. Lapsilisänkin voi meillä saada vain toinen vanhemmista.

En muista ikinä tunteneeni oloani hylätyksi.

Jotkut kritisoivat järjestelyä sillä, että lapsi kokee kodin vaihtumisen hylkäämisenä. Itse en muista ikinä tunteneeni oloani hylätyksi.

Olin outolintu

Valtaosa lapsista jää eron jälkeen edelleen asumaan äidin kanssa. Vuonna 2010 äidin ja lasten perheitä oli viisi kertaa enemmän kuin isästä ja lapsista koostuvia perheitä.

Laajennettuja tapaamisoikeussopimuksia, siis käytännössä vuoroasumista, on tilastoitu vasta muutaman vuoden. Viime vuonna niitä sovittiin reilut 2 000. Kaiken kaikkiaan sopimuksia huollosta, tapaamisoikeudesta ja asumisesta tehtiin yli 45 000. Tosin kahden kodin lapset eivät aina näy tilastoissa, koska kaikki eivät tee järjestelystä kirjallista sopimusta.

Vanhemmat vastasyntyneen kanssa uudessa asunnossa Helsingin Kalliossa.
Vanhemmat vastasyntyneen kanssa uudessa asunnossa Helsingin Kalliossa.

Enää vuoroasuminen ei ole tavatonta, mutta 1990-luvun alussa tunsin olevani kummajainen. Ala-asteella kaikkien koulukavereideni vanhemmat olivat yhdessä – ellei toinen vanhemmista ollut kuollut.

Outouteni ei pysynyt salassa. Äitini kirjoitti ystävänsä kanssa kirjan erokokemuksista, ja Yleisradio teki perheestäni dokumenttielokuvan.

"Sähän oot se telkkarin erolapsi."

Välillä joku tunnisti. Telinevoimistelutunnilla vieras tyttö kysyi, oliko minulla ennen punaiset hiukset.

"Sähän oot se telkkarin erolapsi", hän hihkaisi, kun vastasin myöntävästi.

Ulkoleikkejä isän kanssa.
Ulkoleikkejä isän kanssa.

Huomio ei koskaan tuntunut kivalta, koska lasta tai nuorta hävettää lähes kaikki. Lapsi solahtaisi mieluiten joukkoon. Kouluikäisenä halusin tavallisemman nimen ja pyysin äitiäni pukeutumaan farkkuihin ja t-paitaan, kuten kaverini äiti.

Yhtä lailla joskus haikailin tavallisena pidetyn perhe-elämän perään. Kadehdin serkkujen ydinperheonnea: äiti, isä, poika, tytär, koira ja kolme kerrosta rivitalossa.

Kritiikki kirpaisee

Kasvatustieteen tohtori Hannariikka Linnavuori haastatteli viisi vuotta sitten ilmestyneessä väitöskirjassaan kahden kodin lapsia. Selvisi, että vuoroasuminen oli sen kokeneista lapsista paras vaihtoehto. Lapsille oli tärkeää, että läheinen suhde molempiin vanhempiin säilyi.

Erityisen kivuliasta on, jos ratkaisua kritisoivat läheiset aikuiset, kuten isovanhemmat.

Linnavuoren mukaan aiemmasta tutkimuksesta käy ilmi, että vanhempien riitelyn lisäksi ympäristön paheksunta on rankkaa lapselle. Erityisen kivuliasta on, jos ratkaisua kritisoivat läheiset aikuiset, kuten isovanhemmat.

"Isommat lapset myös seuraavat keskustelua vuoroasumisesta lehdistä ja televisiosta. Heistä saattaa tuntua, että tuossa puhutaan minusta ja minun elämäntilanteestani", Linnavuori sanoo.

Äidin ja isän viimeinen yhteinen koti. Ennen remonttia sai piirtää seiniin.
Äidin ja isän viimeinen yhteinen koti. Ennen remonttia sai piirtää seiniin.

Yläasteikäisenä luin Helsingin Sanomien yleisönosastosta kirjoituksen, jossa surkuteltiin avioerolapsia. Minua ärsytti. Päätin, että jonakin päivänä vielä kerron, että ei se niin kamalaa ole.

Avioero on arkipäivää, mutta sanalla on inhottava kaiku. Avioerolapsi kuulostaa yhtä masentavalta. Ihan kuin olisin mennyt jotenkin rikki.

Perheestäni kertoneesta tv-dokumentista vyörysi palautetta. Osa katsojista kommentoi, että helppoahan se on huudella arvoalueelta Helsingin keskustasta. Dokumentissa kun ei mainittu, että vanhempani asuivat vuokralla eivätkä kylpeneet rahassa. Ero osui laman syvimpään vaiheeseen, joten he menettivät leijonanosan yhteisen omistusasuntonsa arvosta, kun myivät sen. Kummallakaan ei ollut varaa jäädä asuntoon yksin.

Molemmat vanhempani katsoivat esitystäni koulun kevätjuhlassa.

Otan nyt, 13 vuotta tv-dokumentin ilmestymisen jälkeen, yhteyttä sen ohjanneeseen Mirja Metsolaan. Hän kertoo huomanneensa, että vanhempani olivat pohtineet vakavasti parastani. Metsola iloitsi etenkin loppukohtauksesta, jossa molemmat vanhempani katsoivat esitystäni koulun kevätjuhlassa.

"Sellaisen näkeminen antaa erotuskaisille ihmisille konkretiaa, jotain johon tarttua. Te olitte hyviä roolimalleja. Sain dokumentista kiitosta esimerkiksi Yksin- ja yhteishuoltajien liitosta ja yksityisiltä ihmisiltä", hän sanoo.

Koska minulla oli tärkeimmät tavarat molemmissa kodeissa, mukanani kulki usein vain reppu.

Aihe kosketti myös Metsolaa itseään, koska hän oli eronnut pienten lastensa isästä joitakin vuosia aiemmin.

Matkalaukkuelämää

Koska minulla oli tärkeimmät tavarat molemmissa kodeissa, mukanani kulki usein vain reppu. Joskus koulukirja oli unohtunut toisen vanhemman luokse, mutta se oli nopeasti noudettu.

Kun surffasin kahden kodin välillä, sain vapautta ja vastuuta. Opin varhain pakkaamaan laukkuni. Siksi kasaan nykyäänkin kamppeeni tehokkaasti.

Nelivuotiaan syntymäpäivä.
Nelivuotiaan syntymäpäivä.

Nyt aikuisena tajuan, että vanhempieni ero ja kahdessa kodissa kasvaminen ovat opettaneet minulle paljon.

Joulut olen erosta asti viettänyt samalla tavalla: ensin isän sukulaisilla, sitten äidin mökillä. Vaihto tapahtui usein huoltoasemalla. Tätä joku kauhisteli. Meitä nauratti, sehän oli kaikkein kätevintä. Nyt kadehdin kuitenkin välillä kavereita, jotka rauhoittuvat jouluna. Minä ravaan paikasta toiseen.

Sekoan aina laskuissani, kun mietin, montako kertaa olen muuttanut. Varhaisteininä minulla oli ollut kymmenen kotia. Kun jo lapsena muutti vähän väliä – sekä äidin että isän kanssa – ei muutto toiseen kaupunginosaan, kaupunkiin tai maahan hätkäytä aikuisenakaan.

Koskaan en ole pitänyt itseäni juurettomana.

Lapsuuteni ei ole sidoksissa yhteen paikkaan, vaan se on siroteltuna ympäri ämpäri, erinäisiin asuntoihin ja huoneihuoneisiin. Muutamissa niistä äitini ja isäni asuivat yhdessä, useimmissa erikseen. Kaikkiin liittyy rakkaita muistoja.

Kotini on siellä, missä olen. Koskaan en ole pitänyt itseäni juurettomana.

Koti-ikävä on aina ollut minulle tuntematon käsite, enkä juuri haikaile ihmisten perään. Ovathan he olemassa, vaikka eivät olisi paikalla. En ikävöinyt äitiä, kun olin isän luona, tai päinvastoin.

Onnellisia, erikseen

Tänä vuonna ilmestyneessä Friends with Kids -elokuvassa nainen ja mies hankkivat lapsen yhdessä, vain ystävinä. Yhdessä kohtauksessa tuttavaperheen isä lyttää parin ratkaisun. Säpsähdän. Kritisoija itse kittaa viskiä ja puhuu itkuiselle vaimolleen rumasti – kyllä heidän lapsensa mahtavat olla onnellisia.

Romanttinen komedia Hollywoodista vaatii onnellisen lopun. Arvata saattaa, ettei siihen kuulu kahta kotia.

Vanhempani eivät enää rakasta toisiaan, mutta he rakastavat minua.

Samassa elokuvassa ymmällään olevalle lapselle selitetään, että hänellä on kaksi kotia, koska hän on "niin erityinen". Se on tuskin toimiva strategia. Minun oli lapsena helppo ymmärtää ja hyväksyä totuus: vanhempani eivät enää rakasta toisiaan, mutta he rakastavat minua, ja siksi asun molempien luona.

Tuttavapiirissäni olen huomannut, että ero on usein lapsille sitä raskaampi, mitä myöhemmin se tapahtuu. Rajuimmillaan vanhemmat kertoivat teini-ikäiselle, että eroavat ja ovat roikkuneet vuosia yhdessä vain hänen takiaan.

Vanhempien eron aikoihin.
Vanhempien eron aikoihin.

Minulla on ainoastaan yksi muistikuva vanhemmistani yhdessä, ja se on ikävä riita. Koska he erosivat, minulla on lukematon määrä onnellisia muistoja molemmista erikseen. Lapsikin ymmärsi, että jos kaksi ihmistä voivat paremmin erossa, ei heidän ole järkeä olla yhdessä.

En usko, että kukaan hyötyy onnen teeskentelystä. Kun olin vielä pieni, vanhempien ero oli tuskattomin tapa hajottaa perheemme. Tuntuu hassulta puhua perheestä, koska minulle me kolme emme ole mikään yksikkö. Mutta se ei tarkoita, ettei minulla olisi ollut perhettä.

Jotkut muistoni ovat saaneet kultareunuksen.

Yllättäen jotkut muistoni ovat saaneet kultareunuksen. Vanhempieni viimeinen yhteinen koti oli mielessäni pitkään suuri ja hieno. Äiti korjaa joskus kuvitelmani: huoneeni oli pikkuruinen.

Opiskeluaikana kävelen Helsingissä kruununhakalaisen kerrostalon sisäpihan läpi ja huvitun. Valtava piha onkin ankea ja pramea karuselli pieni ja rähjäinen.

Realismia rakkaudessa

Myös äitini vanhemmat ovat eronneet. Myönnän, että mielessäni kävi joskus takavuosina, että apua, se periytyy.

Ystäväni vanhemmat ovat olleet yhdessä teini-iästä asti. Huomaan, että ystäväni pitää rakkautta pyhänä. Minä en. Jos oppii neljän vanhana, että perhe ei ole pysyvä instituutio, se vaikuttaa väistämättä ajatusmaailmaan.

Koululainen poseeraa balettipuvussa.
Koululainen poseeraa balettipuvussa.

En ole ikinä hinkunut naimisiin. Rakastuneenakin tiedostan, että tila tuskin on ikuinen. Uskon, että ihminen voi rakastua useamman kerran elämänsä aikana – tai olla rakastumatta ollenkaan.

Tuoreen tutkimuksen mukaan vanhempien avioero heikentää lasten myöhempiä parisuhteita. Jo aiemmin on havaittu, että vanhempien avioero lisää lapsen kielteisiä asenteita avioliittoa kohtaan, vähentää luottamusta parisuhteessa ja lisää todennäköisyyttä erota.

Joku voisi pitää minua kyynisenä. Omasta mielestäni olen realisti.

Mutta jos ei elä pilvilinnassa, ei voi tippua sieltä. Tiedän, että elämään, rakkauteen ja parisuhteeseen kuuluu mutkia ja että elämä jatkuu niiden jälkeenkin.
Joku voisi pitää minua kyynisenä. Omasta mielestäni olen realisti.

Isyyden vallankumous

Äidinisäni kuoleman jälkeen löytyneistä papereista selvisi, että hän halusi oikeuden tavata lapsiaan yhtenä sunnuntaina kuukaudessa. Ajat ovat muuttuneet siitä, kun isovanhempani erosivat 1960-luvulla, mutta tasa-arvoisesti jaettuun vanhemmuuteen on vielä matkaa.

"Voidaan puhua isyyden vallankumouksesta, kasvatustieteen tohtori Jouko Huttunen sanoo.

"Vielä 50 vuotta sitten koti oli miehelle kuin hotelli. Nykyään miehet paitsi vaihtavat vaippoja ovat myös päässeet perheen tunne-elämän ytimeen."

Metsäreissu mökillä.
Metsäreissu mökillä.

Isyystutkija Huttusen mielestä vuoroasumisen kriitikot ovat kiinni äidin ylivertaisessa vanhemmuudessa.

"Jos isä on syntymästä asti ollut lapselle läheinen, on yhtä tuskallista olla erossa isästä kuin äidistä."

Hannariikka Linnavuoren tapaan Huttunen peräänkuuluttaa joustavampia ratkaisuja lapsen tapaamiseen ja asumiseen eron jälkeen. Sosiaalityöntekijät eivät edelleenkään rohkaise vuoroasumiseen, mitä tutkijat ihmettelevät.

Miehillä on yhtä lailla oikeus ja velvollisuus vanhemmuuteen.

En usko, että on yksinomaan äitien tai isien vika, että suurin osa suomalaisistaperheistä päätyy eron jälkeen siihen, että lapsi asuu äidin luona. Mutta se on sääli. Miehillä on yhtä lailla oikeus ja velvollisuus vanhemmuuteen.

Mikä ihmeen puolikas?

Olin kahdeksanvuotias, kun meillä oli kylässä mies. Minua kiinnosti lähinnä, onko hänellä lemmikkieläimiä. Vanhempani kun ovat allergisia, enkä saanut lemmikkiä. Villakoiria vain, hän vastasi. Petyin, kun tajusin, että hauvat ovat pölyä.

Kahdessa kodissani näin mies- ja naisystäviä jälkikasvuineen.

Kahdessa kodissani näin mies- ja naisystäviä jälkikasvuineen. Osa suhteista päättyi, mutta moni ihminen rikastutti elämääni. Inhoan sanoja isäpuoli tai sisarpuoli. Äitini miestä, sitä kohta parikymmentä vuotta kuvioissa ollutta villakoiratyyppiä, kutsun etunimellä. Niin sanottu velipuoleni on minulle kokonainen veli.

Ei uusperheen elämä ole kivutonta. Kun olin teini-iässä, äitini mies ja minä olimme välillä sodassa, lähinnä siivouksesta. Nykyään kun hän huoltaa pyytämättä pyörääni ja raahaa painavia kirjalaatikoitani hissittömissä muutoissa, tajuan, kuinka onnekas olen. Minulla on tavallaan kaksi isää.

Äidin kodissa.
Äidin kodissa.

Isänisäni muistotilaisuudessa luin ääneen äitini kirjoittaman adressin, koska hän ei päässyt paikalle. Muiden onnellisten muistojen lisäksi äitini kiitti entistä appiukkoaan lämpimästä kohtelusta myös eron jälkeen: vaarini lähetti silloinkin äidilleni purjoja kasvimaaltaan.

Vanhempani eivät pitäneet keskenään yhteyttä muuten kuin minuun liittyvissä asioissa. Heidän mukanaan erosivat kaksi perhettä, jotka olivat tunteneet toisensa pitkään.

Ylioppilasjuhlissani tuntui erityiseltä, että molemmat suvut olivat paikalla.

Ylioppilasjuhlissani tuntui erityiseltä, että molemmat suvut olivat paikalla. Kysymykseen ei tullut, että pitäisimme erilliset juhlat.

Vaikka vanhempieni välit eivät olleet erityisen lämpimät, luottamus säilyi. Kun pikkuveljeni oli muutaman kuukauden vanha, isäpuoleni joutui töihin ja äitini oli menossa teatteriin. Silloin isäni tuli hoitamaan minua ja vauvaa.

11-vuotias Aino ja vastasyntynyt pikkuveli.
11-vuotias Aino ja vastasyntynyt pikkuveli.

Yhtä oikeaa ei ole

Lukioaikana olin lapsenvahtina parivuotiaalle tytölle. Kerran hänen äitinsä kertoi minulle, että hän on eroamassa miehestään. Sanoin, että kyllä kaikki järjestyy. Kerroin, että minullakin oli ihana lapsuus, vaikka vanhempani erosivat. Nuori äiti näytti helpottuneelta. Isäkin otti asian puheeksi, kun seuraavan kerran tapasimme.

Tietenkään vuoroasuminen ei onnistu kaikilta. Joidenkin täytyy asua eri kaupungeissa, toisilla ei ole varaa kahteen kotiin tavaroineen. Jos lapsella on kaksi kotia, on molempien tunnuttava kodilta eikä väliaikaisilta nurkilta.

Joskus tilanne on niin tulehtunut tai ongelmat niin vakavia, että lapsen vuoroasuminen tuskin onnistuu. Kaikista ei myöskään ole huoltajiksi. Pitkä, riitaisa prosessi oikeudenkäynteineen ei sekään varmasti ole lapsen tai vanhempien etu.

Inhottavaa on toisen vanhemman mustamaalaaminen lapsen kuullen.

Tärkeintä on, että aikuiset pystyvät hoitamaan lapsen hoidon asiallisesti. Yhteiset pelisäännöt on voitava sopia, eikä lasta voi käyttää viestinviejänä. Inhottavaa on toisen vanhemman mustamaalaaminen lapsen kuullen – siitä minullakin on vähän kokemusta. Yhdetkään vanhemmat kun eivät ole täydellisiä.

Aikuiset ja heidän parisuhteensa ovat monenlaisia, ja niin ovat lapsetkin yksilöitä ja elävät eri kehitysvaiheita. Joku toinen voi kokea kaksi kotia traumaattisena.

Tutkija Hannariikka Linnavuori muistuttaa, että vanhempien on pystyttävä kommunikoimaan myös silloin, kun lapsi asuu toisen luona ja tapaa toista. Ja silloinkin lapsi joutuu pakkaamaan tavaroitaan ja vaihtamaan paikkaa.

Lapsuuden kotikatu ei herätä ikäviä muistoja.
Lapsuuden kotikatu ei herätä ikäviä muistoja.

Vanhempieni erosta on nyt yli 20 vuotta. Katselen porttikongeja ja ovia, jotka joskus johtivat kahteen eri kotiin.

Päällimmäinen ajatukseni on, että ei siinä ole mitään ihmeellistä. Keksin aika monta merkityksellisempää asiaa. Kuten sen, että isäni lähetti äidilleni sähköpostia, kun nuorena aloin seurustella. Tai sen, että äitiäni itketti, kun minä erosin.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 17/2012.

Yh

Erolapsen tarina: Aino asui yhtä paljon äidin ja isän luona

Jännää tuo kannustaminen eroon, ett parempi niin kuin huono suhde. Voi olla myös niin, että suhde ja ydinperhe on ollut ihan hyvä, mutta toinen vaan lähtee esim hetkellisen ihastuksen vuoksi ja katuukin myöhemmin. Hyvin useinkin elämä on voinut olla hyvääkin. Lapselle pitäisi siis sallia sekin surun tunne, että kaikki muuttui huonommaksi. Eikä ne hyvät muistot häviä, täytyyhän niillä saada olla lupa olla olemassa...
Lue kommentti
Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

Erolapsen tarina: Aino asui yhtä paljon äidin ja isän luona

Muutin erilleen mihestäni, kun lapsemme oli 1-vuotias hänen tultuaan väkivaltaiseksi minua kohtaan. Aika pian suhteemme kuitenkin tuli hyväksi ajatellen lastamme. Meillä oli yhtieshuoltajuus niin, että lapsemme oli hänellä vuoropäivin ja joka toinen viikonloppu. Se toimi oikein hyvin. Vietimme lapsen syntymäpäiviä yhdessä. Joitakin jouluakin. Meillä oli molemmilla vaativat työt (ylitöitä, matkoja...). Joustimme. Noh. Ei se aina ruusuista ollut. Kun lapsemme oli 15 v., isä ei kestänyt hänen...
Lue kommentti

Miten läheinen voi auttaa alkoholistia? Mitä ei ainakaan kannata tehdä? Raitistunut alkoholisti Petri Kankaanpää antaa neljä neuvoa.

Alkoholistin läheinen joutuu pohtimaan usein vaikeita kysymyksiä, joista vaikein on ehkä tämä: Miten voin auttaa? Mitä minun ei ainakaan kannata tehdä?

Vaasalainen Petri Kankaanpää, 46, on raitistunut alkoholisti. Hän aloitti päihdekokeilut 10-vuotiaana ja raitistui vuonna 2010.  

Tässä Petrin neljä neuvoa alkoholistin läheisille:

1. Lakkaa ymmärtämästä liikaa. Lähde mieluummin pois. 

"Alkoholismi on sairaus. Sairauteen kuuluu se, että ihminen ei tajua omaa tilaansa. Juopon mielestä vika on aina muissa.

Niin oli minunkin mielestäni. En nähnyt itselläni minkäänlaista ongelmaa, ongelma oli vain läheisilläni.  Alkoholismi tekee ihmisestä kyynisen ja tunnekylmän, eikä suojamuuria murra mikään.

Kerran rupesin juomaan vain siksi, että oli vastatuuli. Syy juomiseen löytyy aina.

Siksi uskon, että alkoholistia ei pidä ymmärtää liikaa. Ymmärtäminen vain mahdollistaa juomisen. 

Tietenkin voi jankuttaa, että mene hoitoon. Mutta ei se auta. Alkoholisti etsii syyn juomiselleen, sanoi tai teki läheinen ihan mitä tahansa.

Itse rupesin kerran juomaan vain siksi, että oli vastatuuli. Syy juomiseen löytyy aina, oli siinä järkeä tai ei.

Neuvoisinkin: lakkaa ymmärtämästä ja häivy. Saattaa kuulostaa kovalta, mutta oman kokemukseni mukaan se on ainut keino, joka toimii. Häipyminen on tavallaan tapa osoittaa alkoholistille rakkautta.

Itsekin jäin lopulta yksin. Olin juonut kaikki ystäväni, parisuhteeni, työpaikkani, rahani. Vasta kun saavutin pohjani, hakeuduin hoitoon." 

 2. Älä kaada viinoja lavuaariin.

"Moni läheinen etsii kotoa pulloja ja kaatelee viinoja lavuaariin, koska kuvittelee auttavansa.

Ei kannattaisi. Juoppo löytää viinansa aina. Tarve juoda on niin pakonomainen, ettei juomista estä mikään.

Kun viinat kaadetaan lavuaarista, alkoholistista tuntuu samalta kuin koirasta, jolta otetaan luu pois. Olo on epätoivoinen, vihainen ja hallitsematon, eikä viinanhimo ainakaan lievene." 

Alkoholisti ei sukujuhlissa yleensä montaa minuuttia viihdy. Hänellä on aina kiire pois, juomaan kunnolla ja rauhassa.

3. Kutsu alkoholisti sukujuhliin.

"Jos mietit, uskallatko kutsua juoppoa sukulaista vaikkapa ylioppilasjuhliin, kutsu vaan.

Useimmat puliveivarit ovat korostetun hyväkäytöksisiä ja nöyriä. Harvalla on tapana rähistä. 

Sitä paitsi alkoholisti ei sukujuhlissa yleensä montaa minuuttia viihdy. Hänellä on aina kiire pois, juomaan kunnolla ja rauhassa."

4. Raitistunutta alkoholistia ei tarvitse suojella.

"Jos läheisesi on raitistunut alkoholisti, voit ottaa rennosti. Sinun ei tarvitse suojella häntä viinalta. Jos hän tulee kylään, viinipulloja ei tarvitse piilottaa kaappiin.

Minua ei häiritse yhtään, jos kihlattuni ottaa joskus lasin tai kaksi punaviiniä. Viinanhimo ei iske vaan käy päinvastoin: viinin haju alkaa etoa minua niin, että karkaan kauemmas sohvalle istumaan.

Työpaikan pippaloissakin käyn, vaikka muut juovat. Pois lähden ajoissa, sillä en tykkää katsella kännistä menoa.

Välit vanhoihin ryyppykavereihin on kuitenkin viisainta katkaista. Itse en ehtinyt edes katkaista niitä, sillä kaikki neljä parasta juoppokaveriani ovat raitistumiseni jälkeen kuolleet.

Oli onnellinen ihme, että minulle kävi toisin."

Lintulan luostarissa tunnetaan superruuat. Nunna Nektaria hoitaa yrttimaata ja valmistaa sen sadosta vahvistavaa teetä.

Kiire katkeaa heti luostarin portin sisäpuolella. Valkoisen kirkon ympäristö on luonnonkaunis, ja raikas ilma tuntuu hyvältä hengittää. Näin ajattelee nunna Nektaria, joka on asunut 20 vuotta Heinäveden Lintulassa, pohjoismaiden ainoassa ortodoksisessa nunnaluostarissa. Hänen kuuliaisuustehtävänsä on vastata luostarin yrttiviljelmistä.

Lintulan luostari on toiminut Heinävedellä vuodesta 1946.
Lintulan luostari on toiminut Heinävedellä vuodesta 1946.

Lintulan hyvin hoidetuilla yrttimailla kasvaa kolmisenkymmentä yrttiä komeasta valerianasta moniin minttulajikkeisiin. Yrttiviljelystä on viime vuosina tullut yhä tärkeämpi elinkeino luostarille. Lintulassa tehdään teesekoituksia, superruuista käyviä viherjauheita ja uusimpana luonnonkosmetiikkaa.

Nuoret poimulehdet sopivat salaatteihin.
Nuoret poimulehdet sopivat salaatteihin.

"Luostarimme edesmennyt johtaja, äiti Marina kasvatti selleriä ja kuivatti sitä hieman myytäväksi. Häneltä sain tehtäväksi sellerimaan hoitamisen, ja vuosi vuodelta viljelmät ovat laajenneet. Ehkä minulla on multasormi", Nektaria arvelee.

Lintulan tarhassa viihtyvät muun muassa karjalanminttu, viherminttu ja suklaaminttu, joka maistuu After eight -konvehdeilta. Jopa Kreikan Athos-vuorelta munkkiluostarista saatu minttulajike viihtyy eteläsavolaisessa maassa.

Minttua käytetään muun muassa luostarin iltahetkiteehen.
Minttua käytetään muun muassa luostarin iltahetkiteehen.

Viljeltyjen yrttien ja kasvisten lisäksi nunnat keräävät luostaria ympäröiviltä niityiltä villinä kasvavaa nokkosta, vuohenputkea, maitohorsmaa, mesiangervoa, poimulehteä, puna-apilaa, siankärsämöä ja voikukan lehtiä. Niitä kuivataan myyntiin sekä käytetään luostarin keittiössä.

Luostarin yrttisekoituksia varten nunnat keräävät myös villikasveja.
Luostarin yrttisekoituksia varten nunnat keräävät myös villikasveja.

Elämänmuutos viisikymppisenä

Nunna Nektarian tie luostariin alkoi pienestä eteläsuomalaisesta maalaiskunnasta. Hän omaksui kristilliset arvot luterilaisilta vanhemmiltaan niin, että Raamattu oli jo lapsena hänen lempikirjansa. Aikuisena hän opiskeli yhteiskuntatieteitä, solmi pitkän avioliiton, sai neljä lasta ja teki uraa julkisella sektorilla hallinto- ja kehittämistehtävissä.

Lasten aikuistuttua hänellä oli aikaa syventyä miettimään, miten hän haluaa loppuelämänsä elää. Ortodoksinen usko vetosi Nektariaan, mutta uskontokunnan vaihtaminen ei tuntunut olevan tarpeeksi.

"50-vuotiaana aloin miettiä, voisiko minusta tulla nunna. Rippi-isäni rohkaisi minua, joten otin yhteyttä Lintulan luostariin, missä minut toivotettiin tervetulleeksi", Nektaria kertoo.

Hän jätti taakseen työn ja kodin, sai uuden nimen sekä tehtävät luostariyhteisössä. Lapset olivat iloisia äitinsä onnesta.

"Heidän mielestään luostari on hyvä paikka minulle", Nektaria sanoo.

Aikaiset herätykset ja sääntöjen omaksuminen tuntuivat Nektariasta luontevilta.

"Jumalanpalvelukset aamuin illoin ovat minusta arjen ihanuutta. Koska olen rakastanut aina kasveja, yrttimaa on erityisen mieleinen kuuliaisuustehtävä."

Yrttimaan hoitaminen on Nektarialle mieluinen tehtävä.
Yrttimaan hoitaminen on Nektarialle mieluinen tehtävä.

Voimaa viherjauheesta

Lintulassa eletään ulkoisesti vaatimatonta elämää. Päivää rytmittävät jumalanpalvelukset, ruokailut ja kahvitauot.

Yhteisten rutiinien välillä Nektaria tekee kuuliaisuustöitään, joita ovat luostarin matkamuistomyymälän hoitaminen, ikonimaalaus, keskustelut matkailijoiden kanssa, yrttiviljelmien hoito ja tuotteiden valmistaminen kasveista.

Puutarhan tuotteita myydään luostarin kaupassa.
Puutarhan tuotteita myydään luostarin kaupassa.

"Päivät ovat erilaisia. Joskus voin maalata koko päivän, toisinaan taas voin olla tarpeen mukaan pellolla tai kaupassa."

Yrttimaan satoa hyödyntäessään Nektaria on oppinut, että kuivatusta vuohenputkesta ja lehtikaalista tehty viherjauhe antaa potkua keitolle tai letuille. Ruokalusikallisesta kuivattua nokkosta taas voi hauduttaa vahvaa mutta terveellistä hunajateetä, joka sisältää rautaa ja c-vitamiinia.

"Nokkosessa on jopa enemmän kalsiumia kuin maidossa."

Luostariyhteisöön kuuluu kahdeksan nunnaa ja yksi viitankantajasisar, joka ei ole vielä antanut luostarilupauksiaan. Nunnilla ei ole omaisuutta eikä tuloja, vaan he saavat luostarista kaiken tarvitsemansa. Matkailu on luostarin elinkeinoista tärkein.

Matkailu on Lintulan luostarille tärkeä elinkeino.
Matkailu on Lintulan luostarille tärkeä elinkeino.

Viime keväänä luostarin 120-vuotisjuhlien yhteydessä siunattiin käyttöön yrttihalli, jonka ansiosta hyötykasveja voidaan kuivata entistä enemmän. Hallissa on kolme kuivauskaappia.

Nektaria kuivaaa sadon yrttihallin kuivauskaapeissa.
Nektaria kuivaaa sadon yrttihallin kuivauskaapeissa.

"Yhteen mahtuu kottikärryllinen yrttejä, jotka kuivuvat vuorokaudessa 35 asteessa. Kotioloissa yrttien kuivaaminen onnistuu uunissa samalla tavalla pienessä lämpötilassa", nunna Nektaria vinkkaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 15/2016

Pyhiinvaelluskävelylle ei tarvitse lähteä Euroopan toiselle laidalle, sillä mielenkiintoisia reittejä löytyy kotimaastakin. Lintulan luostarin alueen 51 hehtaarista suurin osa on metsää. Luostarin puutarhan takaa lähtee pyhä polku, joka johtaa Valamon luostariin. 16 kilometrin reitti kulkee pitkin metsäpolkua, hiekkatietä ja pitkospuita. Kävelyretriittiin voi yhdistää yöpymiset Lintulan ja Valamon luostareissa.

Lintulan luonnonkauniissa ympäristössä on helppo hiljentyä.
Lintulan luonnonkauniissa ympäristössä on helppo hiljentyä.

Katriina Pietilä-Junturalle mankelointi on äidiltä peritty tapa, sunnuntairituaali ja parisuhteen koetus.

Miten kauan olet mankeloinut? 

Aina. Äitini mankeloi ja ­vanhempi sisareni myös. Kävin lukion jälkeen talouskoulun, jossa opetettiin mankeloinnin säännöt. Sain äidiltä Upon klassikkomankelin kihlajais- tai häälahjaksi 1980-luvulla.  

Millaisia tunteita mankelointi sinussa herättää?

Tunnen olevani osa sukupolvien ketjua. Tällaisia töitä naiset ovat aina tehneet. Mies auttaa tietysti vetämään ja laskostamaan lakanat.

Miten usein mankeloit?

Noin kahden viikon välein tai aina, kun on tarpeeksi lakanapyykkiä. On ihana viikon­lopputraditio pestä ja lajitella pyykit ja sitten mankeloida. Kun tyttäremme olivat pieniä, he istuivat ravisteltavien lakanoiden alla tai heittivät nallen siihen päälle pomppimaan.

”Mies on saanut ope­tella, että  taittelemme lakanat ­minun  tapaani”, Katriina sanoo.
”Mies on saanut ope­tella, että taittelemme lakanat ­minun tapaani”, Katriina sanoo.

Mitä mankelointi sinulle antaa?

Se on ihanaa vastapainoa työlle. Kun museossa säilöö kulttuuriperintöä, tulosta ei heti näe. Mankelointi on selkeää käsityötä, josta palkinnoksi saan siistit rullat kaappiin. Illalla on ihanaa pujahtaa raikkaisiin, sileisiin lakanoihin. Se on arjen luksusta, jonka olen itse saanut aikaan.

Oletko koukussa mankelointiin?

Todellakin! Meillä on vapaa-ajan asunto Ruotsin puolella, ja sinnekin minun piti saada mankeli, etteivät lakanat olisi ryppyisiä. Olen kahden mankelin loukussa. Mankeloin lakanat, tyynyliinat, astiapyyhkeet ja kesällä myös kylpypyyhkeet, kun ne ovat kuivuneet narulla.

Oletko koskaan yrittänyt vähentää mankelointia? 

Käyhän se välillä mielessä. Tai ei puuhasta ainakaan viitsi kertoa muille. Keskustelemme siitä Facebookissa meän­kielen murreryhmässä. Siellä on kaksi koulukuntaa: ne, jotka mankeloivat, ja ne, jotka eivät. Siksi minulla on nyt pinssikin, jossa lukee ”Mie manklaan”. En tosin tiedä, mihin olen pannut sen... Ei sitä viitsi töissä käyttää.

Katriinan pyyhe­kaapissa on vain tasaisia taitteita.
Katriinan pyyhe­kaapissa on vain tasaisia taitteita.

Ovatko läheisesi huolestuneet mankeloinnistasi?

Nuoremmat sisareni puistelevat päätään ja sanovat, että olen aivan kuin äitini. Kälynikin oli pöyristynyt siitä, että joku vielä mankeloi.

Parisuhteessamme sunnuntain mankelointihetki on rituaali, joka valmistaa tulevaan viikkoon. Mies on saanut opetella, että taittelemme lakanat minun tapaani, koska olen vasenkätinen. Siinä on parisuhde koetuksella.

Kiusaako sinua, jos joudut nukkumaan ryppyisissä lakanoissa?

No, ei sitä eroa kyllä huomaa, jos totta puhutaan.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 8/2014.

  1. Mankeloitavien lakanoiden pitää olla hieman kosteita. Jos kostutat ne suihkepullolla, rullaa lakanat ja anna kosteuden vetäytyä hetki ennen mankelointia.
  2. Syötä huolellisesti taiteltu lakana mankeliin ja anna sen pyöriä ainakin viisi minuuttia. Froteepyyhkeet kannattaa pyöräyttää vain kerran, jotta niistä ei tule liian littanoita.
  3. Säästät aikaa, kun jätät viimeisen lakanan mankeliin ja annat sen kuivua siellä. Myös puu­villapyyhkeet on hyvä jättää pidemmäksi aikaa suoristumaan.
Pergamentti

Katriina rakastaa mankelointia: "Eihän tästä oikein viitsi kertoa muille"

Mikä on sen ihanampaa kuin viikonloppuna viikkosiivouksen ja saunan jälkeen pujahtaa sileisiin mankeloituihin lakanoihin? Sehän on juuri sitä arjen luksusta! Kotona nuorena likkana jo opittiin mankeloinnin salat; äiti mankeloi aina kaiken. Meillä se on yleensä sunnuntai, kun lakanapyykkiä pestään, koneesta lakanat kuivausrumpuun, säätö mankelikuivaksi, lakanoiden veto ja mankelointi saman tien. Saavat sitten kuivahtaa pyykkipirkossa ennen kuin vien ne kaappiin. Ei se tunnu edes työläältä,...
Lue kommentti
Roller derby -harrastajan kolme oivallusta:

Tässä sarjassa ihmiset kertovat, mikä auttaa heitä jaksamaa. Tiina Rusanen, 27, harjoittelee roller derbyä parhaimmillaan seitsemänä päivänä viikossa.

1. Jokaisella on vahvuutensa.

Ihastuin roller derbyn fyysisyyteen. Lajissa taklataan täysillä. Vaikka olen pienikokoinen, voin käyttää pienuutta vahvuutena pysymällä taklaustilanteissa matalana. Kaikenlaiset kehot, pikkuisesta kaksimetriseen, ovat pelin ja joukkueen kannalta tarpeellisia.

Derbyssä vallitsevat suvaitsevaisuuden kulttuuri ja feministiset arvot. Ketään ei syrjitä esimerkiksi seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Jokainen saa olla sellainen kuin on.

2. Onnellisuuden eteen pitää tehdä työtä.

Ei riitä, että treenaa vartaloa, on harjoitettava myös mieltä. Pelaan parhaiten onnellisena, joten kisoja edeltävällä viikolla joogaan ja meditoin joka päivä. Teen mielikuvaharjoituksia, pyrin olemaan vakaa ja voimakas.

Tässä lajissa ketään ei syrjitä. Jokainen saa olla sellainen kuin on.

Kaksi vuotta sitten polveni olivat huonossa kunnossa ja luulin, että minun täytyy lopettaa pelaaminen. Muistutan itselleni, kuinka kiitollinen saan olla, kun kehoni toimii.

3. Kuunteleminen kasvattaa.

Olin aiemmin aika jääräpää. Derby on opettanut minulle muiden ihmisten kuuntelemista ja kompromissien tekoa. Edelleen sooloilen kentällä, mutta haluan oppia kurinalaiseksi.

Meillä on tiivis joukkue, ja vietämme paljon aikaa yhdessä. En voi kehua vieläkään olevani suuri myönnytysten tekijä, mutta hyväksi joukkuepelaajaksi olen kasvamassa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.