Aikuinen Aino ovella,joka aikoinaan vei isän ensimmäiseen asuntoon vanhempien eron jälkeen.

Toimittaja Aino Salonen oli 20 vuotta sitten kummajainen: avioerolapsi, joka asui yhtä paljon äidin ja isän luona. Hän kertoo, mitä jälkiä kodista toiseen kulkeminen jätti.

Muutama hassu kortteli. Ei matka eikä mikään. Näin ajattelin lapsena ja ajattelen nyt aikuisena.

Isän ullakkoasunnossa kaikuivat ortodoksikirkon kellot ja keittiön katossa roikkui nyrkkeilysäkki. Äiti asui ensimmäisessä kerroksessa, joten ikkunasta pääsi nopeasti leikkimään pihan lasten kanssa.

Olin neljävuotias ja yksi Suomen tuhansista avioerolapsista.

1990-luvun alkuvuosina vanhempani muuttivat erilleen. Olin neljävuotias ja yksi Suomen tuhansista avioerolapsista.

Isän ensimmäisessä uudessa kodissa tein antiikkisesta astiakaapista barbitalon. Talonmiehen yksiö vanhan kotimme pihassa oli tilapäisasunto, mutta minusta metka. Varsinkin sen kylpyamme.

Koululainen äidin kodin sisäpihalla. Isän luokse oli lyhyt kävelymatka.
Koululainen äidin kodin sisäpihalla. Isän luokse oli lyhyt kävelymatka.

Ei elatusmaksuja, tapaamisoikeuksia tai kiistoja huoltajuudesta. Yhteishuoltajuus, oma huone kahdessa eri kodissa ja puolet ajasta kummankin vanhemman luona.

Tämä ratkaisu oli vanhemmilleni itsestään selvä. He muuttivat samaan kaupunginosaan, jotta minulla oli kävelymatka asunnosta toiseen. Usein olin viikon yhdessä paikassa, joskus kaksi viikkoa. Tiettyä vaihtopäivää ei ollut, koti vaihtui silloin, kun se oli kaikille mutkattominta.

Minä vietin niin äidin kuin isänkin luona ihan tavallista arkea.

Viikonloppuisän kanssa käydään yleensä mäkkärissä ja Lintsillä. Minä vietin niin äidin kuin isänkin luona ihan tavallista arkea, johon kuului huoneen siivousta, läksyjen tekoa ja riitoja.

Nyt tällä järjestelyllä on nimi: vuoroasuminen. Ja siitä puhutaan paljon. Tutkimustuloksia siitä, onko se lapsen eduksi, on puolesta ja vastaan. Netin keskustelupalstoilla kuohuu: yksi syyttää kovasanaisesti vuoroasumisen valinneita vanhempia itsekkyydestä, toinen kertoo, että heillä malli toimii.

Äidin apuna leipomassa.
Äidin apuna leipomassa.

Ruotsissa ja Australiassa perhepolitiikka kannustaa vuoroasumiseen. Ruotsissa lapsi voi esimerkiksi olla kirjoilla molempien vanhempien luona, Suomessa vain toisen. Lapsilisänkin voi meillä saada vain toinen vanhemmista.

En muista ikinä tunteneeni oloani hylätyksi.

Jotkut kritisoivat järjestelyä sillä, että lapsi kokee kodin vaihtumisen hylkäämisenä. Itse en muista ikinä tunteneeni oloani hylätyksi.

Olin outolintu

Valtaosa lapsista jää eron jälkeen edelleen asumaan äidin kanssa. Vuonna 2010 äidin ja lasten perheitä oli viisi kertaa enemmän kuin isästä ja lapsista koostuvia perheitä.

Laajennettuja tapaamisoikeussopimuksia, siis käytännössä vuoroasumista, on tilastoitu vasta muutaman vuoden. Viime vuonna niitä sovittiin reilut 2 000. Kaiken kaikkiaan sopimuksia huollosta, tapaamisoikeudesta ja asumisesta tehtiin yli 45 000. Tosin kahden kodin lapset eivät aina näy tilastoissa, koska kaikki eivät tee järjestelystä kirjallista sopimusta.

Vanhemmat vastasyntyneen kanssa uudessa asunnossa Helsingin Kalliossa.
Vanhemmat vastasyntyneen kanssa uudessa asunnossa Helsingin Kalliossa.

Enää vuoroasuminen ei ole tavatonta, mutta 1990-luvun alussa tunsin olevani kummajainen. Ala-asteella kaikkien koulukavereideni vanhemmat olivat yhdessä – ellei toinen vanhemmista ollut kuollut.

Outouteni ei pysynyt salassa. Äitini kirjoitti ystävänsä kanssa kirjan erokokemuksista, ja Yleisradio teki perheestäni dokumenttielokuvan.

"Sähän oot se telkkarin erolapsi."

Välillä joku tunnisti. Telinevoimistelutunnilla vieras tyttö kysyi, oliko minulla ennen punaiset hiukset.

"Sähän oot se telkkarin erolapsi", hän hihkaisi, kun vastasin myöntävästi.

Ulkoleikkejä isän kanssa.
Ulkoleikkejä isän kanssa.

Huomio ei koskaan tuntunut kivalta, koska lasta tai nuorta hävettää lähes kaikki. Lapsi solahtaisi mieluiten joukkoon. Kouluikäisenä halusin tavallisemman nimen ja pyysin äitiäni pukeutumaan farkkuihin ja t-paitaan, kuten kaverini äiti.

Yhtä lailla joskus haikailin tavallisena pidetyn perhe-elämän perään. Kadehdin serkkujen ydinperheonnea: äiti, isä, poika, tytär, koira ja kolme kerrosta rivitalossa.

Kritiikki kirpaisee

Kasvatustieteen tohtori Hannariikka Linnavuori haastatteli viisi vuotta sitten ilmestyneessä väitöskirjassaan kahden kodin lapsia. Selvisi, että vuoroasuminen oli sen kokeneista lapsista paras vaihtoehto. Lapsille oli tärkeää, että läheinen suhde molempiin vanhempiin säilyi.

Erityisen kivuliasta on, jos ratkaisua kritisoivat läheiset aikuiset, kuten isovanhemmat.

Linnavuoren mukaan aiemmasta tutkimuksesta käy ilmi, että vanhempien riitelyn lisäksi ympäristön paheksunta on rankkaa lapselle. Erityisen kivuliasta on, jos ratkaisua kritisoivat läheiset aikuiset, kuten isovanhemmat.

"Isommat lapset myös seuraavat keskustelua vuoroasumisesta lehdistä ja televisiosta. Heistä saattaa tuntua, että tuossa puhutaan minusta ja minun elämäntilanteestani", Linnavuori sanoo.

Äidin ja isän viimeinen yhteinen koti. Ennen remonttia sai piirtää seiniin.
Äidin ja isän viimeinen yhteinen koti. Ennen remonttia sai piirtää seiniin.

Yläasteikäisenä luin Helsingin Sanomien yleisönosastosta kirjoituksen, jossa surkuteltiin avioerolapsia. Minua ärsytti. Päätin, että jonakin päivänä vielä kerron, että ei se niin kamalaa ole.

Avioero on arkipäivää, mutta sanalla on inhottava kaiku. Avioerolapsi kuulostaa yhtä masentavalta. Ihan kuin olisin mennyt jotenkin rikki.

Perheestäni kertoneesta tv-dokumentista vyörysi palautetta. Osa katsojista kommentoi, että helppoahan se on huudella arvoalueelta Helsingin keskustasta. Dokumentissa kun ei mainittu, että vanhempani asuivat vuokralla eivätkä kylpeneet rahassa. Ero osui laman syvimpään vaiheeseen, joten he menettivät leijonanosan yhteisen omistusasuntonsa arvosta, kun myivät sen. Kummallakaan ei ollut varaa jäädä asuntoon yksin.

Molemmat vanhempani katsoivat esitystäni koulun kevätjuhlassa.

Otan nyt, 13 vuotta tv-dokumentin ilmestymisen jälkeen, yhteyttä sen ohjanneeseen Mirja Metsolaan. Hän kertoo huomanneensa, että vanhempani olivat pohtineet vakavasti parastani. Metsola iloitsi etenkin loppukohtauksesta, jossa molemmat vanhempani katsoivat esitystäni koulun kevätjuhlassa.

"Sellaisen näkeminen antaa erotuskaisille ihmisille konkretiaa, jotain johon tarttua. Te olitte hyviä roolimalleja. Sain dokumentista kiitosta esimerkiksi Yksin- ja yhteishuoltajien liitosta ja yksityisiltä ihmisiltä", hän sanoo.

Koska minulla oli tärkeimmät tavarat molemmissa kodeissa, mukanani kulki usein vain reppu.

Aihe kosketti myös Metsolaa itseään, koska hän oli eronnut pienten lastensa isästä joitakin vuosia aiemmin.

Matkalaukkuelämää

Koska minulla oli tärkeimmät tavarat molemmissa kodeissa, mukanani kulki usein vain reppu. Joskus koulukirja oli unohtunut toisen vanhemman luokse, mutta se oli nopeasti noudettu.

Kun surffasin kahden kodin välillä, sain vapautta ja vastuuta. Opin varhain pakkaamaan laukkuni. Siksi kasaan nykyäänkin kamppeeni tehokkaasti.

Nelivuotiaan syntymäpäivä.
Nelivuotiaan syntymäpäivä.

Nyt aikuisena tajuan, että vanhempieni ero ja kahdessa kodissa kasvaminen ovat opettaneet minulle paljon.

Joulut olen erosta asti viettänyt samalla tavalla: ensin isän sukulaisilla, sitten äidin mökillä. Vaihto tapahtui usein huoltoasemalla. Tätä joku kauhisteli. Meitä nauratti, sehän oli kaikkein kätevintä. Nyt kadehdin kuitenkin välillä kavereita, jotka rauhoittuvat jouluna. Minä ravaan paikasta toiseen.

Sekoan aina laskuissani, kun mietin, montako kertaa olen muuttanut. Varhaisteininä minulla oli ollut kymmenen kotia. Kun jo lapsena muutti vähän väliä – sekä äidin että isän kanssa – ei muutto toiseen kaupunginosaan, kaupunkiin tai maahan hätkäytä aikuisenakaan.

Koskaan en ole pitänyt itseäni juurettomana.

Lapsuuteni ei ole sidoksissa yhteen paikkaan, vaan se on siroteltuna ympäri ämpäri, erinäisiin asuntoihin ja huoneihuoneisiin. Muutamissa niistä äitini ja isäni asuivat yhdessä, useimmissa erikseen. Kaikkiin liittyy rakkaita muistoja.

Kotini on siellä, missä olen. Koskaan en ole pitänyt itseäni juurettomana.

Koti-ikävä on aina ollut minulle tuntematon käsite, enkä juuri haikaile ihmisten perään. Ovathan he olemassa, vaikka eivät olisi paikalla. En ikävöinyt äitiä, kun olin isän luona, tai päinvastoin.

Onnellisia, erikseen

Tänä vuonna ilmestyneessä Friends with Kids -elokuvassa nainen ja mies hankkivat lapsen yhdessä, vain ystävinä. Yhdessä kohtauksessa tuttavaperheen isä lyttää parin ratkaisun. Säpsähdän. Kritisoija itse kittaa viskiä ja puhuu itkuiselle vaimolleen rumasti – kyllä heidän lapsensa mahtavat olla onnellisia.

Romanttinen komedia Hollywoodista vaatii onnellisen lopun. Arvata saattaa, ettei siihen kuulu kahta kotia.

Vanhempani eivät enää rakasta toisiaan, mutta he rakastavat minua.

Samassa elokuvassa ymmällään olevalle lapselle selitetään, että hänellä on kaksi kotia, koska hän on "niin erityinen". Se on tuskin toimiva strategia. Minun oli lapsena helppo ymmärtää ja hyväksyä totuus: vanhempani eivät enää rakasta toisiaan, mutta he rakastavat minua, ja siksi asun molempien luona.

Tuttavapiirissäni olen huomannut, että ero on usein lapsille sitä raskaampi, mitä myöhemmin se tapahtuu. Rajuimmillaan vanhemmat kertoivat teini-ikäiselle, että eroavat ja ovat roikkuneet vuosia yhdessä vain hänen takiaan.

Vanhempien eron aikoihin.
Vanhempien eron aikoihin.

Minulla on ainoastaan yksi muistikuva vanhemmistani yhdessä, ja se on ikävä riita. Koska he erosivat, minulla on lukematon määrä onnellisia muistoja molemmista erikseen. Lapsikin ymmärsi, että jos kaksi ihmistä voivat paremmin erossa, ei heidän ole järkeä olla yhdessä.

En usko, että kukaan hyötyy onnen teeskentelystä. Kun olin vielä pieni, vanhempien ero oli tuskattomin tapa hajottaa perheemme. Tuntuu hassulta puhua perheestä, koska minulle me kolme emme ole mikään yksikkö. Mutta se ei tarkoita, ettei minulla olisi ollut perhettä.

Jotkut muistoni ovat saaneet kultareunuksen.

Yllättäen jotkut muistoni ovat saaneet kultareunuksen. Vanhempieni viimeinen yhteinen koti oli mielessäni pitkään suuri ja hieno. Äiti korjaa joskus kuvitelmani: huoneeni oli pikkuruinen.

Opiskeluaikana kävelen Helsingissä kruununhakalaisen kerrostalon sisäpihan läpi ja huvitun. Valtava piha onkin ankea ja pramea karuselli pieni ja rähjäinen.

Realismia rakkaudessa

Myös äitini vanhemmat ovat eronneet. Myönnän, että mielessäni kävi joskus takavuosina, että apua, se periytyy.

Ystäväni vanhemmat ovat olleet yhdessä teini-iästä asti. Huomaan, että ystäväni pitää rakkautta pyhänä. Minä en. Jos oppii neljän vanhana, että perhe ei ole pysyvä instituutio, se vaikuttaa väistämättä ajatusmaailmaan.

Koululainen poseeraa balettipuvussa.
Koululainen poseeraa balettipuvussa.

En ole ikinä hinkunut naimisiin. Rakastuneenakin tiedostan, että tila tuskin on ikuinen. Uskon, että ihminen voi rakastua useamman kerran elämänsä aikana – tai olla rakastumatta ollenkaan.

Tuoreen tutkimuksen mukaan vanhempien avioero heikentää lasten myöhempiä parisuhteita. Jo aiemmin on havaittu, että vanhempien avioero lisää lapsen kielteisiä asenteita avioliittoa kohtaan, vähentää luottamusta parisuhteessa ja lisää todennäköisyyttä erota.

Joku voisi pitää minua kyynisenä. Omasta mielestäni olen realisti.

Mutta jos ei elä pilvilinnassa, ei voi tippua sieltä. Tiedän, että elämään, rakkauteen ja parisuhteeseen kuuluu mutkia ja että elämä jatkuu niiden jälkeenkin.
Joku voisi pitää minua kyynisenä. Omasta mielestäni olen realisti.

Isyyden vallankumous

Äidinisäni kuoleman jälkeen löytyneistä papereista selvisi, että hän halusi oikeuden tavata lapsiaan yhtenä sunnuntaina kuukaudessa. Ajat ovat muuttuneet siitä, kun isovanhempani erosivat 1960-luvulla, mutta tasa-arvoisesti jaettuun vanhemmuuteen on vielä matkaa.

"Voidaan puhua isyyden vallankumouksesta, kasvatustieteen tohtori Jouko Huttunen sanoo.

"Vielä 50 vuotta sitten koti oli miehelle kuin hotelli. Nykyään miehet paitsi vaihtavat vaippoja ovat myös päässeet perheen tunne-elämän ytimeen."

Metsäreissu mökillä.
Metsäreissu mökillä.

Isyystutkija Huttusen mielestä vuoroasumisen kriitikot ovat kiinni äidin ylivertaisessa vanhemmuudessa.

"Jos isä on syntymästä asti ollut lapselle läheinen, on yhtä tuskallista olla erossa isästä kuin äidistä."

Hannariikka Linnavuoren tapaan Huttunen peräänkuuluttaa joustavampia ratkaisuja lapsen tapaamiseen ja asumiseen eron jälkeen. Sosiaalityöntekijät eivät edelleenkään rohkaise vuoroasumiseen, mitä tutkijat ihmettelevät.

Miehillä on yhtä lailla oikeus ja velvollisuus vanhemmuuteen.

En usko, että on yksinomaan äitien tai isien vika, että suurin osa suomalaisistaperheistä päätyy eron jälkeen siihen, että lapsi asuu äidin luona. Mutta se on sääli. Miehillä on yhtä lailla oikeus ja velvollisuus vanhemmuuteen.

Mikä ihmeen puolikas?

Olin kahdeksanvuotias, kun meillä oli kylässä mies. Minua kiinnosti lähinnä, onko hänellä lemmikkieläimiä. Vanhempani kun ovat allergisia, enkä saanut lemmikkiä. Villakoiria vain, hän vastasi. Petyin, kun tajusin, että hauvat ovat pölyä.

Kahdessa kodissani näin mies- ja naisystäviä jälkikasvuineen.

Kahdessa kodissani näin mies- ja naisystäviä jälkikasvuineen. Osa suhteista päättyi, mutta moni ihminen rikastutti elämääni. Inhoan sanoja isäpuoli tai sisarpuoli. Äitini miestä, sitä kohta parikymmentä vuotta kuvioissa ollutta villakoiratyyppiä, kutsun etunimellä. Niin sanottu velipuoleni on minulle kokonainen veli.

Ei uusperheen elämä ole kivutonta. Kun olin teini-iässä, äitini mies ja minä olimme välillä sodassa, lähinnä siivouksesta. Nykyään kun hän huoltaa pyytämättä pyörääni ja raahaa painavia kirjalaatikoitani hissittömissä muutoissa, tajuan, kuinka onnekas olen. Minulla on tavallaan kaksi isää.

Äidin kodissa.
Äidin kodissa.

Isänisäni muistotilaisuudessa luin ääneen äitini kirjoittaman adressin, koska hän ei päässyt paikalle. Muiden onnellisten muistojen lisäksi äitini kiitti entistä appiukkoaan lämpimästä kohtelusta myös eron jälkeen: vaarini lähetti silloinkin äidilleni purjoja kasvimaaltaan.

Vanhempani eivät pitäneet keskenään yhteyttä muuten kuin minuun liittyvissä asioissa. Heidän mukanaan erosivat kaksi perhettä, jotka olivat tunteneet toisensa pitkään.

Ylioppilasjuhlissani tuntui erityiseltä, että molemmat suvut olivat paikalla.

Ylioppilasjuhlissani tuntui erityiseltä, että molemmat suvut olivat paikalla. Kysymykseen ei tullut, että pitäisimme erilliset juhlat.

Vaikka vanhempieni välit eivät olleet erityisen lämpimät, luottamus säilyi. Kun pikkuveljeni oli muutaman kuukauden vanha, isäpuoleni joutui töihin ja äitini oli menossa teatteriin. Silloin isäni tuli hoitamaan minua ja vauvaa.

11-vuotias Aino ja vastasyntynyt pikkuveli.
11-vuotias Aino ja vastasyntynyt pikkuveli.

Yhtä oikeaa ei ole

Lukioaikana olin lapsenvahtina parivuotiaalle tytölle. Kerran hänen äitinsä kertoi minulle, että hän on eroamassa miehestään. Sanoin, että kyllä kaikki järjestyy. Kerroin, että minullakin oli ihana lapsuus, vaikka vanhempani erosivat. Nuori äiti näytti helpottuneelta. Isäkin otti asian puheeksi, kun seuraavan kerran tapasimme.

Tietenkään vuoroasuminen ei onnistu kaikilta. Joidenkin täytyy asua eri kaupungeissa, toisilla ei ole varaa kahteen kotiin tavaroineen. Jos lapsella on kaksi kotia, on molempien tunnuttava kodilta eikä väliaikaisilta nurkilta.

Joskus tilanne on niin tulehtunut tai ongelmat niin vakavia, että lapsen vuoroasuminen tuskin onnistuu. Kaikista ei myöskään ole huoltajiksi. Pitkä, riitaisa prosessi oikeudenkäynteineen ei sekään varmasti ole lapsen tai vanhempien etu.

Inhottavaa on toisen vanhemman mustamaalaaminen lapsen kuullen.

Tärkeintä on, että aikuiset pystyvät hoitamaan lapsen hoidon asiallisesti. Yhteiset pelisäännöt on voitava sopia, eikä lasta voi käyttää viestinviejänä. Inhottavaa on toisen vanhemman mustamaalaaminen lapsen kuullen – siitä minullakin on vähän kokemusta. Yhdetkään vanhemmat kun eivät ole täydellisiä.

Aikuiset ja heidän parisuhteensa ovat monenlaisia, ja niin ovat lapsetkin yksilöitä ja elävät eri kehitysvaiheita. Joku toinen voi kokea kaksi kotia traumaattisena.

Tutkija Hannariikka Linnavuori muistuttaa, että vanhempien on pystyttävä kommunikoimaan myös silloin, kun lapsi asuu toisen luona ja tapaa toista. Ja silloinkin lapsi joutuu pakkaamaan tavaroitaan ja vaihtamaan paikkaa.

Lapsuuden kotikatu ei herätä ikäviä muistoja.
Lapsuuden kotikatu ei herätä ikäviä muistoja.

Vanhempieni erosta on nyt yli 20 vuotta. Katselen porttikongeja ja ovia, jotka joskus johtivat kahteen eri kotiin.

Päällimmäinen ajatukseni on, että ei siinä ole mitään ihmeellistä. Keksin aika monta merkityksellisempää asiaa. Kuten sen, että isäni lähetti äidilleni sähköpostia, kun nuorena aloin seurustella. Tai sen, että äitiäni itketti, kun minä erosin.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 17/2012.

Yh

Erolapsen tarina: Aino asui yhtä paljon äidin ja isän luona

Jännää tuo kannustaminen eroon, ett parempi niin kuin huono suhde. Voi olla myös niin, että suhde ja ydinperhe on ollut ihan hyvä, mutta toinen vaan lähtee esim hetkellisen ihastuksen vuoksi ja katuukin myöhemmin. Hyvin useinkin elämä on voinut olla hyvääkin. Lapselle pitäisi siis sallia sekin surun tunne, että kaikki muuttui huonommaksi. Eikä ne hyvät muistot häviä, täytyyhän niillä saada olla lupa olla olemassa...
Lue kommentti
Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

Erolapsen tarina: Aino asui yhtä paljon äidin ja isän luona

Muutin erilleen mihestäni, kun lapsemme oli 1-vuotias hänen tultuaan väkivaltaiseksi minua kohtaan. Aika pian suhteemme kuitenkin tuli hyväksi ajatellen lastamme. Meillä oli yhtieshuoltajuus niin, että lapsemme oli hänellä vuoropäivin ja joka toinen viikonloppu. Se toimi oikein hyvin. Vietimme lapsen syntymäpäiviä yhdessä. Joitakin jouluakin. Meillä oli molemmilla vaativat työt (ylitöitä, matkoja...). Joustimme. Noh. Ei se aina ruusuista ollut. Kun lapsemme oli 15 v., isä ei kestänyt hänen...
Lue kommentti

Kokki Teresa Välimäki herätti kuopuksen kirkonmenoihin ja ikävöi äitiä. Olipa päivä -sarjassa tutut ihmiset kertovat, miten päivä sujui.

UNIVELKAISENA EN uskaltanut luottaa sisäiseen kellooni, vaan jouduin turvautumaan herätykseen. Kello soi puoli kahdeksalta.

Valmistin aamupalan itselleni sekä miehelleni Lasselle: ruisleipää, raparperikeittoa ja maustamatonta jogurttia, johon sekoitin itse tekemääni nektariini-minttuhilloa.

Kahviini lorautin puolet maitoa kuten aina. Opin juomaan kahvia vasta yli kolmikymppisenä enkä ole vieläkään mieltynyt vahvaan kahviin.

OLIN KUOPUKSENI unilukkari. Kesän rippikoululaisena hänen on osallistuttava jumalanpalveluksiin, mutta teinin vuorokausirytmille kirkonmenot ovat armottoman aikaisin. Minun oli kuskattava hänet kirkkoon, jotta hän ehtisi ajoissa. Nappasin työvaatteet mukaan, sillä jatkoin matkaani juoksemaan ystäväni kanssa ja siitä suoraan iltavuoroon ravintolaani.

SUIHKUN JÄLKEEN SUUNTASIN Super Bowl -kesäravintolaani, joka sijaitsee Helsingissä Hernesaaren rannassa. Rakastan paikan rentoa, lähes ulkomaista tunnelmaa. Kaikki tuntuvat olevan siellä erityisen hyvällä tuulella.

"Pyöritän kesäravintolaa Johanna Lindholmin kanssa."
"Pyöritän kesäravintolaa Johanna Lindholmin kanssa."

TYÖPÄIVÄN PÄÄTYTTYÄ kahdeksalta soitin kotiin ja kyselin ruokatoiveita. Aku pyysi pitsarahaa ja Vilma oli kavereillaan, joten sovimme Lassen kanssa syövämme lohikeittoa, jota oli edellispäiviltä jäljellä.

Kipaisin kaupasta maitoa ja leipää sekä jälkkäriksi jäätelöä. Huolestuin, kun en löytänyt manteli-Magnumia. Toivottavasti lempimakuni valmistusta ei ole lopetettu!

MINULLA ON IKÄVÄ äitiä. Äiti kuoli vuosi sitten, ja kaipaan häntä joka päivä.

Perhe on minulle rakkainta maailmassa. Nyt olen itsenäistymistä opettelevien teinien äiti, ja joskus tuntuu, etten saa olla lasteni kanssa tarpeeksi. Kaverit ja harrastukset vievät heidät kokonaan. Odotan kolmen viikon Amerikan-matkaamme eniten juuri siksi, että saamme olla yhdessä. Tämä matka ei ole teineille palkinto vaan pakko!

Vaikka kaipaan yhdessäoloa lasten kanssa, myös oma aika on minulle tärkeää. Huomaan, että jos laiminlyön itseäni, se näkyy nopeammin kuin nuorempana. Hyvä uni, hyvä ruoka ja hyvät ystävät ovat tärkeämpiä kuin ehkä koskaan.

"Äitiäni kaipaan joka päivä."
"Äitiäni kaipaan joka päivä."

INHOAN ZOMBIE-ELOKUVIA, mutta Lasse pitää niistä. Välttyäkseni näkemästä niitä inhotuksia, pakenin Elle-lehden ihanaan maailmaan. Luen paljon lehtiä ja nimenomaan paperilehtiä. Taidan olla lehtimyyjien toiveasiakas!

KUULOSTELIN PEDISSÄ, koska ulko-ovi kolahtaa.

Kun Aku tuli kotiin, nousin sanomaan hänelle hyvää yötä ja viemään hänelle lahjaksi saamani lämpövyön. Hän on valitellut selkäsärkyä ja toivon, että
lämpö auttaa siihen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 16/2016.

Toimintaterapeutti Heli Leppäkankaan paras työkaveri, Veeru-hevonen, kopsuttelee mennessään ja rakastaa porkkanaa.

Toimintaterapeutti Heli Leppäkangas näkee työssään joka päivä, miten hyvää eläinten kanssa toimiminen ihmiselle tekee.

Leppäkangas antaa eläinavusteista toimintaterapiaa työkavereinaan Veeru-hevonen, lampaat Väinö ja Lyyli sekä ranskanluppakorvakanit Aatu ja Eeva. Hänen asiakkaansa ovat enimmäkseen lastenpsykiatrian ja lastensuojelun asiakkaita.

"Terapiahevoseni Veeru ei noteeraa ollenkaan vaikkapa ratsastajansa äkillisiä kiljaisuja tai pakkoliikkeitä", Leppäkangas kertoo.

Hän on opiskellut Lapin yliopistossa green carea eli vihreää hoivaa. Sen ajatuksena on kuntouttaa ihmisiä luonnon ja eläinten avulla. 

Lue lisää siitä, miten eläimiä käytetään ihmisten hoitajina Kodin Kuvalehdestä 6/2017.

 

Monika Parer syntyi Pohjanmaalla, mutta muutti kielitaidottomien vanhempiensa kanssa Australiaan viisivuotiaana. Tunne suomalaisista juurista on yhä vahva.

Lapsuudestani Suomessa muistan vain välähdyksiä. Kirkkain niistä on pyörällä ajamisen opettelu viisivuotiaana ladon kulmalla parhaan ystäväni Kirsin kanssa.

Asuin Pohjanmaalla Teuvan Riipinkylässä yhdessä isoveljieni Antin ja Juhan ja vanhempieni Eilan ja Simon kanssa. Oli vanha sukutalo, isän synnyinkoti. Oli 30 hehtaaria maata, metsää ja peltoa sekä lypsylehmiä.

Vanhoista kuvista olen nähnyt, että lapsuuteni oli hyvin suomalainen. Me sisarukset hiihdimme, rakensimme lumiukkoja, jännitimme joulupukkia ja pääsimme mukaan heinätöihin.

Äitini oli tyytyväinen elämäämme, mutta isäni, taitava puuseppä, halusi muuta. Hän oli syntynyt suureen perheeseen, toiseksi nuorimmaksi kuudestatoista sisaruksesta. Veljistä kaksi, Juho ja Martti, olivat muuttaneet Australian koillisosaan Queenslandiin 1960-luvun alussa.

"Tule tänne. Täällä tarvitaan ammattitaitoista väkeä. Australian valtio maksaa osan matkakustannuksista", he houkuttelivat lähettämissään kirjeissä. Isän kaukokaipuu vahvistui.

 Setäni otti tämän kuvan minusta, kun asuimme vielä Suomessa.
Setäni otti tämän kuvan minusta, kun asuimme vielä Suomessa.

1950-70-luvuilla tuhannet suomalaiset lähtivät Australiaan pakoon työttömyyttä ja korkeita veroja. Vähäväkinen Australia taas halusi siirtolaisia ja auttoi siksi matkakustannuksissa.

"Isä ja äiti eivät osanneet sanaakaan englantia."

Lopulta äitikin myöntyi. Lähdimme siirtolaisiksi syksyllä 1974. Minä olin viisivuotias, Juha seitsemän ja Antti kahdentoista. Vanhempani olivat reilusti yli kolmekymppisiä eivätkä osanneet sanaakaan englantia.

MATKA KESTI kaksi yötä ja kolme päivää. Me lapset nukuimme lentoasemien sohvilla, leikimme odotustiloissa, olimme malttamattomia ja innoissamme. Minulla oli oranssi lippalakki ja vaalea pörrötukka. Luonteeltani olin villi poikatyttö, tottunut menemään isoveljieni vanavedessä.

Australian Cairnsissa, Korallimeren rannalla, Juho-setä oli meitä vastassa lentokentällä.

Alkoi uusi elämämme. Isä sai töitä Juhon tupakkafarmilta. Suomalaisilla oli seudulla maine hyvinä työmiehinä.

Farmilla asuimme karussa, ahtaassa parakissa. Ensimmäisen jouluateriamme uudessa maassa söimme parakissa uimahoususillamme. Australian kesä on kuumimmillaan vuodenvaihteen tienoilla, eikä meillä ollut ilmastointia.

Pian opimme tropiikissa elämisen pelisäännöt. Jos unohtaa kengät lojumaan pihalle, niiden sisään voi ryömiä purevia hämähäkkejä tai pieniä myrkkysammakoita. Mitään makeaa ei saa jättää esiin, koska pienet ahneet muurahaiset löytävät kaiken hetkessä. Paahtavaa aurinkoa täytyy varoa aina.

Ensimmäisenä syksynä Australiassa retkeilimme eukalyptusmetsässä.
Ensimmäisenä syksynä Australiassa retkeilimme eukalyptusmetsässä.

Kerran erehdyimme uimaan meressä väärään aikaan vuodesta. Meduusa poltti veljeäni Juhaa, joka oli teho-osastolla kolme päivää ja sairaalassa kymmenen. Tapahtuman jälkeen hän ei uinut meressä vuosiin.

Koulunkäynti oli aluksi vaikeaa. Koska en osannut englantia, en saanut sanotuksi opettajalle, että minun täytyy päästä vessaan. Housuthan siinä kastuivat.

Minä ja veljeni opimme kielen kuitenkin nopeasti koulussa ja uusilta kavereiltamme. Vanhempani taas kävivät maahanmuuttajille tarkoitettuja kielikursseja. Äidille kieli jäi paremmin päähän kuin isälle. Kielitaitonsa ansiosta äiti sai paikallisia ystäviäkin, mutta töihin hän ei koskaan mennyt.

PÄÄSIMME muuttamaan pois parakkikodista, kun isä sai uuden työpaikan neljänsadan kilometrin päästä Townsvillesta. Siellä asui hänen toinen veljensä Martti.

"Suurelle tontille kohosi uusi talo, sauna ja jopa omatekoinen golfkenttä."

Teuvan kotimme myynnistä saadut rahat isä sijoitti suureen tonttiin vähän kaupungin ulkopuolella Alligator Creekissä. Sinne kohosi uusi kotitalo, pian myös sauna ja jopa omatekoinen golfkenttä. Isä teki sen huvikseen, koska maata riitti.

1970- ja 1980-luvuilla Townsvillen suomalaisyhteisö oli vilkas. Pelasimme lentopalloa, retkeilimme ja söimme yhteisiä sunnuntaipäivällisiä pitkissä pöydissä. Kotonamme kävi paljon vieraita. Kyläilyt huipentuivat saunomiseen ja joskus myös siihen, että miehet ottivat iloisesti kuppia. Suomalaiset juomatavat tulivat monella mukana uuteen kotimaahan.

Nykyään Townsvillen suomalaisyhteisö on hajonnut. Monet ovat kuolleet, jotkut palanneet Suomeen, toiset muuttaneet isompiin kaupunkeihin kuten Brisbaneen.

Kun elintaso ja työllisyystilanne Suomessa koheni, tulijoiden määrä väheni. Meidän lisäksemme Townsvillessa on jäljellä enää vain muutama suomalaistaustainen perhe.

LUKION LOPPUUN mennessä minusta oli tullut enemmän aussi kuin suomalainen. Ymmärsin vanhempieni puhetta, mutta itse en enää juuri puhunut suomea.

Lukion jälkeen opiskelin liiketaloutta ja bisnestä ja valmistuin kirjanpitäjäksi. Aviomeheni Dave Parerin tapasin 1987. Kun hän tuli ensimmäistä kertaa meille kylään, isä suomalaiskavereineen oli saunomassa. Tuleva appiukko tuli punakkana pyyhe lanteilla kättelemään, ja hänen kaverinsa hyppivät taustalla uima-altaaseen ja vitsailivat suomeksi.

Mieheni Dave työskentelee kaivosalalla.
Mieheni Dave työskentelee kaivosalalla.

Onneksi Dave ei pienistä pelästynyt, vaan kosi pian. Tyttäremme Kiala ja Anita syntyivät 1996 ja 1999. Vanhempani hoitivat heitä pieninä ja puhuivat heille pelkkää suomea. Tytöt eivät kuitenkaan oppineet kieltä muutamaa fraasia lukuun ottamatta.

"Meitä ei ymmärretty, kun yritimme tehdä Kauppatorilla ostoksia suomeksi."

VUONNA 2004 minä, veljeni ja äitini matkustimme yhdessä Suomeen. Minulle ja Juhalle kerta oli ensimmäinen sitten lapsuuden. Yllätys oli suuri, kun yritin Helsingin Kauppatorilla tehdä ostoksia suomeksi. Nuori myyjä ei ymmärtänyt meitä. Parhaiten asiointi sujui kaikkialla englanniksi.

Hämmästyimme, miten paljon Suomi oli kansainvälistynyt niinä vuosikymmeninä, kun olimme olleet poissa. Oli outoa törmätä tummaihoisiin myyjiin ja tarjoilijoihin, jotka puhuivat paljon parempaa suomea kuin me.

Teuvalta en muistanut juuri mitään. Synnyinkotimme oli päässyt pahasti rapistumaan. Kävimme myös kirkkomaalla, jossa lepäsi pitkä rivi Rintaloita. Isän ja äidin sisarukset muistivat meidät lapsina, mutta eivät enää tunnistaneet.

Jos emme olisi aikanaan lähteneet siirtolaisiksi, asuisin varmaan yhä Teuvalla. Perhe on aina ollut minulle niin tärkeä, etten luultavasti olisi halunnut muuttaa kauas heistä.

Tunne suomalaisista juurista oli hämmästyttävän vahva. Ensimmäisestä vierailusta jäi halu matkustaa uudelleen Suomeen ja nähdä lisää synnyinmaata.

Neljän vuoden kuluttua tulimme takaisin isolla porukalla ja vietimme joulun pohjoisessa Suomessa. Kävimme laskettelemassa ja koiravaljakkoajeluilla ja maistelimme poroa. Se oli hieno matka. Kiala ja Anita ihastuivat Suomeen syvästi.

Meistä eniten Suomeen on kaivannut äitini Eila, jolta jäi Pohjanmaalle kuusi siskoa. Heistä vain yksi on vuosikymmenten mittaan käynyt Australiassa.

Kolmen sukupolven naiset. Keskellä Eila ja Monika, äiti ja tytär. Reunoilla Monikan tyttäret Kiala ja Anita.
Kolmen sukupolven naiset. Keskellä Eila ja Monika, äiti ja tytär. Reunoilla Monikan tyttäret Kiala ja Anita.

Äiti on nyt 77-vuotias. Viime vierailullaan Suomeen vuonna 2013 hän sairastui ja joutui viettämään päiviä sairaalassa. Sittemmin hän ei ole tahtonut lentää niin kauas. Äiti on sanonut, ettei hän palaa Suomeen enää milloinkaan.

"Perheellämme ei enää ole täydellistä yhteistä kieltä."

Äidin muisti pätkii välillä muissa asioissa, mutta synnyinmaansa ja äidinkielensä hän muistaa kirkkaasti. Englanti sen sijaan on iän myötä kadonnut. Täydellistä yhteistä kieltä perheellämme ei enää ole.

Onneksi perinteet elävät. Äidiltäni olen oppinut leipomaan korvapuusteja ja paistamaan joulupipareita. Tyttäreni Kialan ystävät pyytävät usein meillä käydessään minua leipomaan tiger caken, tiikerikakun. Kotiamme koristavat puiset suomalaiset pannunaluset ja poronsarvesta tehdyt kynttilänjalat.

Veljelläni Antilla on täällä Townsvillessa uima-altaansa reunalla oikea sauna. Siellä otamme kunnon löylyjä. Perheemme aussijäsenet, minun aviomieheni ja Antin vaimo, ilkeävät tulla kuumuuteen vain toviksi. Välillä he katselevat minun, Antin ja Juhan löylyttelyä ja uimista ja pyörittelevät silmiään: crazy Finns!

ELÄMÄNI AUSTRALIASSA muuttuu pian. Townsville jää taakse, sillä mieheni Daven työpaikka siirtyy tuhansien kilometrien päähän täältä, länsirannikolle Perthiin. Minä ja tytöt muutamme hänen mukanaan, äitini ja veljeni jäävät tänne.

Tilanne on saanut minut miettimään uudella tavalla valintaa, jonka äitini joutui 1970-luvulla tekemään. Hän jätti läheiset sisaruksensa ja synnyinmaansa tukeakseen isäni unelmaa. He halusivat rakentaa lapsilleen paremman tulevaisuuden uudessa kotimaassa.

Toivon, että elämä Perthissä tarjoaa kiinnostavia mahdollisuuksia omille tyttärilleni.

HAAVEILEN SIITÄ, että voisin joskus asua Suomessa kokonaisen vuoden ja kokea neljä vuodenaikaa. Onneksi Dave pitää Suomesta ja jakaa unelmani. Ehkäpä sitten joskus eläkkeellä.

Kesällä 2015 perheeni mökkeili joitain päiviä Vimpelissä. Eräänä iltana menin siellä yksin saunaan. Sen verran aussi minusta on tullut, että pidin päälläni bikinit. Sen verran suomalaista minussa on jäljellä, että nautin rantasaunan hiljaisuudesta.

Hämärässä lämmössä aloin hyräillä laulua, jonka opin lapsena äidiltäni. Sitä en unohda koskaan: Hämä-hämä-häkki kiipes langalle, tuli sade rankka...

Tässä sarjassa ihmiset kertovat, miten jaksavat paremmin. Vinskin hoitaminen antoi Varpu Hietaniemelle itsevarmuutta ja syyn lähteä ulos.

1. Muutos on omissa käsissäni.

Jos en olisi itse hakeutunut kuntouttavaan työtoimintaan, olisin varmaan vieläkin kotona.

Olen kärsinyt masennuksesta ja paniikkihäiriöstä. Neljä vuotta sitten valmistuin tekstiiliartesaaniksi, mutta en juuri pystynyt tekemään töitä. Olin vuosikaudet kotona. Jos en lähtenyt aamulla johonkin, en lähtenyt koko päivänä.

Onneksi sain elämääni hevoset. Ne kiskovat minut neljän seinän sisältä.

Kun TE-toimisto ehdotti minulle kuntouttavaa tallityötä, vastasin heti kyllä. Aloitin muutamalla tunnilla viikossa. Nyt teen sekalaisia tallitöitä kolmena päivänä viikossa aina neljä tuntia kerrallaan. Töitä lisätään kuntoutumiseni mukaan.

2. Väsymys on hyvästä.

Olen ehkä outo, koska tykkään talikoida jätöksiä. Työpäiväni tallilla alkaa lannanluonnilla. Siinä jotenkin sielu lepää.

Meillä kaikilla kuntoutujilla on omat hoitohevoset. Minun hoidokkini on 8-vuotias suomenhevonen Vinski. Tulen aina iloiseksi, kun näen Vinskin.

Tallilla en tunne oloani taakaksi vaan koen että minusta on oikeasti hyötyä. Tallityöt ovat selkeitä ja mielekkäitä. Päivät kuluvat nopeasti. Työpäivän jälkeen olen fyysisesti väsynyt, mutta minulla on hyvä tekemisen vire.

3.  Hei, minä pystyn!

Hevosia pitää kunnioittaa. Jos hevonen säikähtää, se saattaa potkia tai nousta takajaloilleen.

Joskus voi olla turvallisempaa päästää narusta irti kuin roikkua väkisin mukana.

Eläimiä hoitaessani olen tullut entistä varmemmaksi. Pari kertaa iso hevonen on saanut talutuksessani hepulit, mutta olen selvinnyt siitä enkä enää hermoile turhia.

Oppiminen on tapahtunut kuin huomaamatta, kivuttomasti vähitellen. Samaa varmuutta voin ehkä vielä joskus hyödyntää normaalissa työelämässä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 23/2016.