"Baletti ei ole ristiriidassa hengellisen maailmankatsomukseni kanssa. Vanhassa testamentissa kehotettiin tanssimaan ja laulamaan Jumalalle", pappi Jaani Vilkkilä (kesk.) sanoo.

Jaani Vilkkilä on 44-vuotias pappi. Hän asuu Helsingissä, harrastaa balettia ja on neljän lapsen isä.

"Baletti ei ole poikien harrastus. Niin joku tokaisi minulle 1970-luvun lopulla vantaalaisessa lähiössä. Minä uskoin, vaikka olisin halunnut kokeilla.

Luokallani oli tyttö, joka harrasti balettia. Nähtyäni hänen tanssivan ajattelin, että tuohon minäkin pystyisin. Sen sijaan aloin harrastaa yleisurheilua. Huomasin, että olen motorisesti lahjakas ja koordinaationi pelaa.

Koulun discoissa välttelin tanssimista. Minusta oli kauhea ajatus, että olisin tanssilattialla katseiden kohteena, joku näkisi liikkeeni ja pitäisi niitä väärinä.

Vasta kolmikymppisenä löysin tarpeeksi rohkeutta ja aloin harrastaa nykytanssia. Tykkäsin siitä, mutta harrastus jäi, kun muutin toiselle paikkakunnalle.

Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Pari vuotta sitten löysin Vapaan Tanssikoulun miesten balettiryhmän, koska lapseni harrastavat samassa rakennuksessa. Syksyllä 2014 otin härkää sarvista ja soitin ryhmän vetäjälle. Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Meitä on ryhmässä seitsemän miestä, ja tanssimme keran viikossa puolitoista tuntia. Harjoittelemme oikeaa balettia niin puhtaasti kuin liikkuvuus antaa periksi. Olemme tosissamme mutta emme jäykkäniskaisia. Fiilis ryhmässä on hyvä. Jotkut meistä ovat laiheliineja, toiset enemmänkin tynnyrivatsaista painonnostajatyyppiä. Ruumiinrakenteella ei ole väliä. Pääasia on, että me kaikki tanssimme.

Meillä on balettitossut, miesten mallia, ei kärkitossuja. Tossujen hankkiminen kasvatti itsetuntoa, sillä niistä tuli oikean tanssijan olo. Niitä lukuun ottamatta meininki tanssisalilla on kuin missä tahansa liikuntaharrastuksessa. Minä pistelen menemään juoksutrikoissa ja t-paidassa.

Kun teen liikesarjoja, näen mielessäni itseni kevyempänä ja notkeampana kuin olenkaan. Silmäys peiliin kertoo karun totuuden. Betonipossuko se siellä hyppii?

Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Omien rajojen yli meneminen on ollut hieno kokemus. Baletin myötä minusta on tullut enemmän minä. Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Enää en mieti, olisiko minusta voinut tulla ammattitanssija, jos olisin aloittanut oikeassa iässä. Otan kropastani irti sen, minkä vielä voin. Olen iloinen, että jalka yhä nousee ja intoa riittää. Haaveilen, että vielä jonain päivänä venyn spagaattiin.

Nykyisin voisin hyvin mennä tanssimaan villisti discon keskilattialle. Ihan sama, jos joku katselisi. Antaisin palaa vain."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

16 vuotta naimisissa, ja vielä vain miehen mielestä vaimo maistuu mansikalta. Susanna ja Tomi Tuominen paljastavat, miten parisuhteen saa kestämään.

Sen näkee heti. Tässä parissa on jotain erityistä. Nämä Tuomiset ovat nimittäin umpirakastuneita. Liikuttuvat kyyneliin yhtä aikaa ja nauravat samoille vitseille. Vieläkin, 23 yhteisen vuoden jälkeen.

Tomi Tuomisen mielestä kaikki Susannassa on kaunista. Jopa ääni.

– Vaimo kuorsaakin niin ihanasti. Jos hän ei kuorsaa selkäni takana, oloni on niin orpo että itken.

Tomi ei kutsu vaimoaan Susannaksi. Sen sijaan hän sanoo pikkusuloinen, vaimo, maukas, kultakimpale, kaunis morsian tai rakkaani.

Sillä Susanna on enemmän kuin Susanna. Hän on Tomin elämän perusta. Ja sellaista ihmistä on syytä helliä sanoilla, kutsua vähintään mussukaksi.

– Aijai kun sydäntäni lämmittää jo. Saanko kertoa meidän tarinan kulta? Tomi kysyy.

– No kerro sitten, Susanna myöntyy.

Hemmetin kaunis luonne

Tämä on rakkaustarina. Se alkaa kutituksesta ja päättyy Riihimäelle, tähän Inkilänhovin palvelutalon kaksioon, jonka keittiössä on auringonväriset verhot ja kaapissa vakuuttava pino dvd-sarjoja. Muun muassa David Hasselhoffin koko tuotanto.

– Yleensä tykkään naisista, mutta hei, David on kaksimetrinen jätkä! Laulaakin niin ihanasti, vaikka ryyppyveikoksi on ruvennutkin. Ja entäs Ritari Ässä: mies ja auto rikollisia vastaan, Tomi perustelee.

Tämä on ollut Tuomisten koti jo seitsemän vuotta. Pari tutustui vuonna 1988 Alavuden erityisammattikoulussa. Susanna opiskeli kudontalinjalla, Tomi puusepäksi. Silmäpeli alkoi heti.

Oli Tomi toki ymmärtänyt naisten päälle ennenkin. Nuorena poikana hän piti muun muassa listaa huomattavista kotimaisista naisista. Sirkka-äiti oli listalla sijalla 102.

– Olen aina arvostanut kauniita naisia. Mutta vaimon kanssa tunsin itseni romanttiseksi, niin viehättävä hän oli. Ja ihan hemmetin kaunis luonne, Tomi sanoo.

Kutitusasteelle suhde eteni nopeasti. Käännekohta tapahtui Salpausselän hiihtokisoissa, jonne lähdettiin yhteiselle koulun retkelle. Sillä reissulla Tomi alkoi kutittaa tosissaan.

– Kutitin vaimoa tuonne ja tänne, koko ajan. Vaimo meni toiseen paikkaan ja minä vain kutitin. Siitä se rakkaus syttyi.

Tomi on vilkkusilmäinen tarinaniskijä, Susanna tarkkailija. Mutta kun Susanna puhuu, hän tekee sen varmasti ja suoraan.

– Kun minulta kysyttiin lapsena, mistä unelmoin, vastasin, että omasta perheestä. Unelma on tässä. Rakastan Tomppaa. Elämä on minulle tässä ja nyt.

Susannan silmistä valuvat kyyneleet. Niin käy aina kun hän puhuu miehestään. Tomi nousee halaamaan.

Se yksi kromosomi

Susanna ja Tomi Tuomisella on muutakin yhteistä kuin arvot, joiden kärjessä on parisuhde.

Molemmilla on Downin oireyhtymä. Tuomiset on tiettävästi Suomen ensimmäinen down-pari, joka on mennyt naimisiin.

Downin oireyhtymä on kromosomivaurio, joka aiheuttaa kehitysvammaisuutta. Se tarkoittaa, että Susannalla ja Tomilla on yksi ylimääräinen kromosomi. 46 kromosomin sijasta heillä on siis 47 kromosomia.

Se yksi kromosomi saa aikaan paljon: poikkeavan ulkonäön, hidastuneen kehityksen ja terveysongelmia.

Joka vuosi Suomeen syntyy noin 70 down-lasta. Kehityshäiriön syytä ei tiedetä, mutta todennäköisyys siihen lisääntyy äidin iän myötä. 40-vuotiaalla mahdollisuus saada down-lapsi on yksi sadasta, 20-vuotiaalla yksi 2 000:sta.

Kun Sirkka Tuominen synnytti Tomi-poikansa, hän oli vasta 24-vuotias.

Entä voivatko down-aikuiset saada lapsia? Down-isiä on raportoitu maailmanlaajuisesti vain kolme, down-äitejä muutamia kymmeniä. On todennäköistä, etteivät Susanna ja Tomi voi saada lapsia.

Lapsettomuus ei paria sureta.

– Emme halua lasta, sen hoitamiseen resurssimme eivät riitä. Ja onneksi meillä on tämä Domix Rex Duomix, jota voimme paijata, Tomi sanoo ja hakee makuuhuoneesta jättikokoisen koirapehmolelun, jonka kaulassa roikkuu kravatti.

Äitikulta, lähde jo

Susanna ja Tomi osaavat lukea ja laskeakin hieman. He käyvät kaupassa ja tekevät aamu- ja iltapalansa. Lounaan he syövät töissä, päivällisen palvelutalossa.

Kun he kertovat työstään Rivakan toimintakeskuksessa, kasvoilta paistaa ylpeys. Susanna työskentelee alihankintapuolella, jossa hän kokoaa kortteja, Tomi ompelimossa. Töistä kiidetään harrastuksiin: näytelmäkerhoon, bongorumputreeneihin ja tilkkutyökurssille. Viime kesänä Tomi suoritti golfissa green cardin.

Susanna ja Tomi elävät niin vauhdikasta elämää, että Sirkka-äiti saa maanitella tosissaan, jotta pariskunta malttaisi tulla edes joskus sunnuntaipäivälliselle.

– Pyrin olemaan Susannan ja Tomin tukena, mutta yritän olla holhoamatta liikaa. Joskus on silti vaikea tietää, mikä määrä apua on sopivasti. Onneksi Tomppa osaa vetää itsekin rajoja, jos ei kaipaa neuvojani, Sirkka Tuominen sanoo.

Raja tuli vastaan esimerkiksi silloin, kun nuoripari muutti ensimmäiseen yhteiseen asuntoonsa. Sirkka oli leiponut Tomin syntymäpäiviä varten, kiikuttanut pullat juhlapöytään ja istahtanut sitten tyytyväisenä odottamaan muita vieraita. Jolloin Tomi ilmoitti, että kiitos äiti, nyt voitkin lähteä.

– Kyllä minä loukkaannuin! Mutta jo kotimatkalla autossa tajusin olleeni väärässä. Olinhan juuri edellisviikolla vienyt leipomuksiani tyttäreni juhliin, enkä unissanikaan odottanut, että hän olisi pyytänyt minua jäämään teekkaribileittensä kunniavieraaksi. Miksi ihmeessä Tompan olisi pitänyt? Se tapaus oli minulle hyvä läksy.

On myös asioita, joihin Sirkka on päättänyt olla puuttumatta. Hän antaa Tomin hoitaa itse rakkauselämänsä eikä utele vauvahaaveista. Hän kannustaa paria pitämään itse järjestyksen kodissaan eikä puunaile paikkoja heidän puolestaan. Hän kunnioittaa Tomin musiikkimakua ja poliittisia näkemyksiä, vaikka ne poikkeaisivat hänen omistaan.

Tomi tapaa vanhempiaan viikoittain. Susannalla on tapana lähettää Sirkalle tekstiviestejä, joissa hän kehuu anoppiaan kauniiksi kultakimpaleeksi.

Kirkossa itkivät kaikki

Vuonna 1990 Tomi Tuominen päätti toimia. Hän osti sormuksen, polvistui koulun juhlasalissa Susannan eteen ja kosi.

– Minun oli pakko varata vaimoni, ettei kukaan muu kaappaisi häntä. Muitakin miehiä olisi varmasti ollut tarjolla.

Tomi antoi Susannalle päivän miettimisaikaa. Niin kauan Susanna ei miettinyt. Hän tahtoi Tomin heti.

Sen jälkeen Tomi kirjoitti kirjeet vanhemmilleen ja appivanhemmilleen. Niissä luki: Olen vakavasti rakastunut. Lupaan pitää vaimoani kuin kukkaa kämmenellä ja huolehtia hänestä loppuun asti, niin myötä- kuin vastoinkäymisissä.

Kihlaus oli vanhemmille täydellinen yllätys. Tyttöystäviä Tomilla oli ollut aiemminkin, mutta kosintaan ei ollut varautunut kukaan.

– Ilonkyynelissä me sitä kirjettä luimme. Tosin myönnän, että lähetimme parille valtavan ruusupuskan kauhealla kiireellä, koska arvelimme, ettei kihlaus välttämättä kestä montaa päivää. Mutta sepä on kestänyt jo yli 20 vuotta, Sirkka Tuominen nauraa.

Susanna ja Tomi astuivat avioliittoon 29. heinäkuuta 1995 Riihimäen keskuskirkossa. Kirkossa itkivät kaikki. 111 kutsuvierasta ja ne satakunta muuta, jotka olivat halunneet tulla todistamaan vihkimistä.

Vuolaimmin itki Tomin rakas isosisko Anu.

– Anu parkui varmaan, koska ehdimme naimisiin vuotta ennen häntä, Susanna vitsailee.

Hääjuhlia vietettiin upseerikerholla. Pari sai kaiken haaveilemansa: morsiamenryöstön, Tuttu juttu -leikin ja Metsäkukkia-häävalssin. Perinteitä uhmasi vain hääparin itse kehittelemä, persoonallisen lennokas valssikoreografia.

Ulkona oli 30 asteen helle, mutta Tomi vaati, että hänen Ilkka-isänsä on pukeuduttava paksuun everstiluutnantin pukuun. Isä hikoili kiltisti.

– Häät olivat käännekohta myös meille vanhemmille. Kun Tomi oli lapsi, en ikimaailmassa osannut haaveilla, että hän jonain päivänä hän seisoisi alttarilla, Sirkka Tuominen sanoo.

Vauva vastaan maailma

12. heinäkuuta 1968 Sirkka Tuominen täytti 24 vuotta ja synnytti toisen lapsensa, pojan. Vauva oli suloinen. Se oli myös tavallista sinertävämpi, veltompikin.

Lääkäri tunnisti oireyhtymän heti.

Sirkasta tuntui, että tulevaisuus oli samassa lukkoonlyöty. Asetelma olisi tämä: hän ja vauva vastaan muu maailma.

– Mutta eihän se niin mennyt. Mieheni, sukumme ja ystävät antoivat täyden tukensa heti. Tomi oli hauska lapsi, josta kaikkien oli helppo pitää. Ja hän on aina mennyt elämässään eteenpäin. Oppinut esimerkiksi lukemaan, hitaasti ja hirveän monen vuoden aikana, mutta oppinut kuitenkin.

Tomista on yhä mahtavaa, että hänellä ja äidillä on sama syntymäpäivä. Joka ainut vuosi hän haluaa, että heille järjestetään mahtipontiset yhteissynttärit mökillä. Mukaan on kutsuttava koko suku.

– Minä sanon aina äidille, että ajattele kuinka ihanan synttärilahjan sinä saitkaan, kun sait minut, Tomi sanoo.

Lause koskettaa Sirkka Tuomista syvemmältä kuin poika arvaakaan.

– Tomi on oikeassa, hän on rikastuttanut elämäämme suunnattomasti. Mutta totta kai vammaisen lapsen syntyminen on myös järkytys. Minullakin kesti vuosia, ennen kuin sopeuduin tilanteeseen.

Lapsuusvuotensa Tomi leikki riihimäkeläisen kerrostalon hiekkalaatikolla. Kolmea vuotta vanhempi Anu-sisko piti kavereineen huolta, ettei pikkuveljeä kiusattu. Äiti työskenteli äidinkielen opettajana, isä upseerina.

Tomi oli aurinkoinen lapsi, mutta välillä itsepäinen. Yksi äidin ja pojan kiperimmistä yhteenotoista liittyy makkaraan. Lähinnä HK:n Siniseen. Tomi olisi voinut syödä sitä pakettikaupalla.

– Tomi alkoi himoita makkaraa heti kun vieroittui äidinmaidosta. Koulupoikana hän pyysi jopa luokan hartaushetkessä, että luokkatoverit rukoilisivat yhdessä sen puolesta, että äiti ostaisi hänelle useammin makkaraa, Sirkka Tuominen sanoo.

Makkarakriisi kesti vuosia. Nykyään Tomi on tarkka kiloistaan, ja vain kalkkunanakit kelpaavat.

Otetaanko meidät tosissaan?

Parisuhteessa eläminen on tunnetusti vaikeaa. Eikä se muutu helpommaksi, jos molemmilla on kehitysvamma.

– Olemme mieheni kanssa todella onnellisia Susannasta. Susannan ja Tomin suhteessa on omat ongelmansa, mutta eikö jokaisella parilla ole? Liitto on kestänyt, koska he kunnioittavat niin valtavasti toisiaan, Sirkka Tuominen sanoo.

Suhteella on ollut myös epäilijänsä. On ollut niitä, jotka eivät ole uskoneet, että kehitysvammainen voi sitoutua vakavasti toiseen ihmiseen. Joiden mielestä on sama, asuvatko Susanna ja Tomi yhdessä vai erikseen. Jotka ajattelevat, että heidän avioliittonsa on kuin isojen lasten kotileikki.

Susannaa ja Tomia se hämmentää. Heidän on vaikea ymmärtää, miksi heidän arkensa, jossa herätään töihin, katsotaan Kauniita ja rohkeita ja käydään lauantaisin saunassa, ei olisi yhtä arvokasta kuin muiden.

– On minullakin omat tunteet ja tahto. Olen naimisissa vain, koska itse niin tahdon. Tässä on minun elämäni keskipiste ja tässä minä istun enkä ikinä halua pois, Susanna sanoo.

Minuutin mykkäkoulu

Aina Susanna ja Tomi eivät pärjää kahdestaan. He tarvitsevat yhä apua ruuanlaitossa, tietyissä raha-asioissa ja itseään mutkikkaampien ihmisten ymmärtämisessä.

Mutta suhdettaan he hoitavat poikkeuksellisen fiksusti.

He juhlivat usein ja melkein mitä vain. Hääpäiväänsä, syntymäpäiviään, muiden syntymäpäiviä ja hämeenlinnalaista jääkiekkojoukkuetta. Kun Tomi menee HPK:n peliin, Susanna seuraa tuloksia tiiviisti teksti-tv:stä. Jos HPK voittaa, Susanna laittaa joukkueen tunnusmusiikin valmiiksi cd-soittimeen, ja kun Tomi palaa, he tanssivat yhdessä voitontanssin ja liehuttavat HPK:n lippua.

Eivätkä he satuta sanoilla. Piikit puuttuvat puheesta kokonaan.
Tomi on tosin kova kehumaan muitakin naisia. Susannaa ei pieni flirttailu hetkauta.

– Mitä tunnen Tomin. Hän kehuu kerran, ja se jää aina siihen.

Mökötykseen pari sentään sortuu. Jurotuksen aikana Susanna tuijottaa televisiota sohvan nurkassa, Tomi nojatuolissa. Sitten Susanna kysyy, kumpi on tärkeämpi, minä vai telkkari, mihin mies vastaa, että sinä tietenkin muru.

– Kyllä se alle minuutin menee, Tomi arvioi lauhtumisaikaa.

Tuomiset halailevat yhä herkästi. Eivät vain toisiaan, vaan myös sukulaisiaan, työkavereitaan ja palvelutalon hoitajia. Keskinäinen kutittelu on sen sijaan vähentynyt, kun ikää on karttunut.

– Mutta pussaamista me ei olla ikinä vältetty. Joka ilta kun mennään nukkumaan, pussataan vähän, Tomi sanoo.

Jos hän olisi tavanomainen herra Tuominen, hän lopettaisi lauseen siihen. Mutta hän jatkaa, sillä hän tietää, että tämän pussailuasiankin voi ilmaista kauniimmin.

– Vaimon suu on ihan mansikanmakuinen. Niin ihana, että melkein liiankin makea.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä numero 14-15/2011.

Nikke Ankara miettii aina samaa: onkohan äiti minuun ihan pettynyt? Oli kyse sitten kaljoittelusta kouluikäisenä, räppäriksi ryhtymisestä tai psykoosiin sairastumisesta.

Hei ahku, Niiles tässä soittelee. Mitä kuuluu? Mikä on vointi?”

”Hyvinhän minä voin. Kotosalla olen. Vieläkös sinä sitä musiikkia teet?”

”Sain vähän aikaa sitten valmiiksi Pisamat-sinkun. Se striimasi platinaa.”

”Jaa. No, sehän on mukavaa. Mutta älä enää niin kauheasti kiroile niissä lauluissa.”

Niiles on räppäri Nikke Ankara. Ahku on saamenkielinen nimitys isoäidille.

Ahku on yli 80-vuotias ja asuu Karigasniemellä pienessä mökissä Ylä-Tenon rannalla. 25-vuotias Nikke asuu 1 153,5 kilometrin päässä Lahden keskustassa. Hän on asunut Lahdessa aina.

Kun Nikke soittaa isoäidilleen, häntä hermostuttaa aina vähän.

”Olen aiheuttanut ahkun tyttärelle, siis mutsilleni, niin paljon huolta aikaisemmin, etten ole varma, mitä ahku siitä kaikesta ajattelee.”

Siksi Nikke puhuu ahkulle vuolaasti ja kiireesti musiikista.

"Kas, meikäkin näköjään kasvaa. Lapsena oman huoneen katto tuntui olevan älyttömän korkealla", Nikke sanoo lapsuuskodissaan.
"Kas, meikäkin näköjään kasvaa. Lapsena oman huoneen katto tuntui olevan älyttömän korkealla", Nikke sanoo lapsuuskodissaan.

Ihan oikein meikälle

Matalataivaisena sunnuntai-iltapäivänä 13-vuotias Nikke seisoi ovella vieraita vastassa.

Edellisen yön bileet olivat karanneet käsistä. Kaljapulloja oli heitelty, naapureiden postilaatikoita kaadettu. Kun äiti tuli sairaanhoitajan vuorotyöstä kotiin aamulla, kaikkialla haisi oksennus.

”Mutsin rangaistus oli, että hän kutsui koko korttelin aikuiset kahville. Minun piti laittaa jokaisen takki naulakkoon ja pyytää vuorotellen anteeksi. Se oli nöyrä hetki, luova ratkaisu ja ihan oikein meikälle.”

Bileiden järjestäminen rauhoittui, mutta ei lakannut kokonaan. Ei sellaista perinnettä voinut yhtäkkiä lopettaa. Juhliminen oli aloitettu jo alakoulussa.

11-vuotias Nikke kirjoitti omassa huoneessaan biisejä joka päivä.

Nikke teki kaiken ennen muita. Hän seurusteli koko kuudennen luokan saman vaalean tytön kanssa, jolla oli ujostuttavat vanhemmat. Kun luokkakaverit lähtivät perjantaina koulusta kotiin pelaamaan pleikkaria viikonlopun kunniaksi, Nikke sopi, että tuttu hakija kävisi ostamassa viisi olutta.

”Olin liian nuori sellaiseen. Vanhempien ero vaikutti tosi paljon kaikkeen, kun miehen malli muutti kotoa pois. Sen jälkeen otin mallia viisi vuotta vanhemmasta isoveljestä, jostainhan piti ottaa.”

Avioero hoidettiin aikuisten kesken niin hyvin kuin pystyttiin. Nikke oli eron aikaan yhdeksänvuotias.

”Isoveli tykkäsi bailata ja mennä. Minä halusin mennä perässä. Tappeluista yritin pysyä poissa, ja seurasin niitä enimmäkseen sivusta.”

Oli ainakin kolme Nikkeä.

Ensimmäinen kävi mielellään kavereiden kanssa uimassa Joutjärven rannassa, liukui liaanilla veteen ja nauroi paljon. Sen Niken äiti yleensä näki.

Toinen roikkui isoveljen kintereillä, vaikka tajusi olevansa pelkkä porukan maskotti. Maskotti nauroi, kun pääsi kaljankantajaksi tai jalkapallopeliin mukaan maalitolpaksi. Pallo päähän, auts ja heh!

Kolmas pelkäsi, kun illalla piti kävellä isän luota ostoskeskuksen läpi äidin kotiin. Matkaa oli kilometri. Ravintolan edessä mölisivät humalaiset. Nikke otti vauhtia, keskitti katseen ja juoksi ohi, kotiin omaan huoneeseen.

Kolmatta Nikkeä kukaan ei nähnyt.

Kun Satu Parviainen tunnisti Niken, hän halusi yhteiskuvaan. "Räppääminen on vähän kuin asiakaspalvelijan duunia", Nikke sanoo.
Kun Satu Parviainen tunnisti Niken, hän halusi yhteiskuvaan. "Räppääminen on vähän kuin asiakaspalvelijan duunia", Nikke sanoo.

Mutsit ovat ihmemuijia

Nyt se tapahtuu: meikästä tulee tosi iso räppistara. Olen tehnyt supertuottajan kanssa pari biisiä ja ihan kohta homma räjähtää.

Niin Nikke sanoi äidilleen keväällä 2014 ja laittoi levyn soimaan.

Vaikka menis kaikki päin helvettii, laulan silti laa la la la la laa laa. Mä jätin bossille terveisii, haistapa laa la la la la laa laa. Maapallo pyörii radallaan ja mä laulan laa la la la la laa laa.

”Mutsi oli, että okei ja selvä. Sitten hän alkoi soitella kavereilleen, että meidän Niileksestä tulee kuuluisa.”

”Sehän on mutsien tehtävä: uskoa lapsiinsa satasella ja tukea täysillä. Mutsit ovat ihmemuijia.”

Nikke ja äiti olivat oikeassa. Ensisinkku Perjantai 13. sai kultalevyn, ja sitä on ladattu suoratoistopalvelussa yli kaksi miljoonaa kertaa.

Mutta Nikke ei sanonut bossille, että haistapa. Hän ajoi trukkia vuokravälitysfirmassa, kunnes määräaikainen työsopimus päättyi, riisui työpäivän jälkeen oranssin työpaidan ja turvakengät ja pesi hiet pois.

”Meikälle on aina ollut tosi tärkeää tehdä duunia, että saa ansaittua itse rahat. Vaikka kenenkään ei kyllä pitäisi tehdä töitä pelkästään rahan takia. Pitää olla suurempi palo siihen, mitä tekee, tiedätsä?”

Vain elämää -sarjaan osallistuminen pelotti enemmän kuin mikään koskaan.

Ensimmäiset kappaleensa Nikke kirjoitti vihkoon omassa huoneessaan 11-vuotiaana. Joka päivä, kehnolla käsi­alalla, sivutolkulla riimejä niin, että keskisormeen kasvoi kova patti.

Jos kukaan ei ollut kotona, hän meni eteisen peilin ääreen kokeilemaan, millainen olankohautus näyttäisi hyvältä lavalla. Voisiko lavalla näyttää keskaria? Mutta jos äiti olisi yleisössä!

Omassa huoneessa oli Aku Ankan taskukirjoja sängyllä ja ohuet seinät.

”En tiedä, mitä mutsi ajatteli, kun kuuli riimejäni. Ne olivat tosi hävytöntä pikkupojan uhoa. Sellaista, että kuka haluaa turpaan. Ei siis yhtään järkeä.”

Äiti ei koskaan kommentoinut mitään. Mutta kun äiti kertoi ystävilleen Niken menestyksestä, hänen oli vaikea pysyä tyynesti paikoillaan.

Poika oli löytänyt juttunsa.

Onko kylmä? Tai nälkä?

On melkein mahdotonta kuvailla, millaista on olla psykoosissa. Kun koko maailma on uhkaava ja maailman jokainen ihminen salaliitossa itseä vastaan.

Siltä Nikestä tuntui kymmenen kuukautta ensisinkun ilmestymisen jälkeen.

Eräänä päivänä koti, oma kämppä, muuttui vieraaksi. Lattialla oli ahkun antama matto, ikkunassa ahkun vanhat verhot, keittiössä kaverin äidiltä ostettu mikroaaltouuni. Sitten seinät tulivat lähemmäs, ehkä joku vakoili seinän takana.

Nikke pakeni ulos sukkasillaan ja vietti seuraavat viisi päivää metsissä ja rappukäytävissä. Joku antoi hanskat. Kun vastaan tulevan auton rekisterinumerossa oli yhdistelmä TJ0, Nikke tiesi sen olevan viesti hänelle: Tänään Jäljellä 0 päivää.

Sateli lunta. Kotona äiti odotti, että eteisessä kolahtaisi, poika tulisi.

”Äiti mietti, miten lapsena olin niin iloinen, mutta nyt niin synkkä.”

Studiolla Nikke laulaa: "Alan väsää koval työllä elämääni uusiksi. Joskus vielä nukun yöni selälläni smoothisti."
Studiolla Nikke laulaa: "Alan väsää koval työllä elämääni uusiksi. Joskus vielä nukun yöni selälläni smoothisti."

Kun Nikke sai alakoulussa ainekirjoituksesta huonon numeron, äiti porhalsi opettajan luo.

Miten se, joka kirjoittaa kuusi sivua huikean mielikuvituksellista tarinaa, saa vain vitosen, koska pilkut ja pisteet ovat vähän missä sattuu? Miksi se, joka kirjoittaa sivun verran kuivakkaa jaaritusta, saa ysin, koska kielioppi on oikein? Sehän on älytöntä.

Nyt ei ollut ketään, kenen luokse porhaltaa järjestämään asioita.

Kun Nikke lopulta ilmoittautui poliisille ja pääsi hoitoon psykiatriselle osastolle puoleksitoista kuukaudeksi, äiti itki helpotuksesta.

Kun Nikke itki sairaalassa, äiti kysyi aina kolme asiaa: Onko sinulla kylmä? Onko nälkä? Onko turvaton olo?

Jos jokainen vastaus oli kieltävä, äiti sanoi: huomaathan, kaikki on hyvin, ei ole hätää.

Nikkeä hävetti.

”Mutsi on aina ollut minun puolellani. Sitten aiheutin tuollaisen huolen. Vaikken voinut sille mitään.”

Vai olisinko voinut sittenkin, Nikke miettii. Jos en olisi juhlinut niin rankasti ja nukkunut niin vähän?

Syntyi kappale.

Frendit heitti yksitellen lopeta toi sekoilu, mul meni aika kipee kauan tajuu se. Nyt mul on tavoitteit ja mä haluun ne. Kun nää meikän pahat vuodet kävi ilmi, mutsi sano et elämän pitää olla värifilmi. Ennen se oli usvasta, oon hakemas uutta, mä kehityn koko ajan parempaa suuntaa.

”Olen ajatellut, että olikohan mutsi kamalan pettynyt poikaansa. En ole koskaan kysynyt sitä.”

Mitäpä turhia puhumaan

Jos Nikke istuu isän kanssa saunan lauteilla, he eivät puhu musiikista, vaikka Niken tekisi ehkä mieli. Hän on nyt suositumpi kuin koskaan, Suomen kuuluisimpia räppäreitä.

Isä puhuu mieluummin kalastukseen liittyvistä asioista tai työstään rakennuksilla.

”Faija on jeesannut meikäläistä paljon, muutoissa ja sellaisissa. Hän on Suomi jyrää -tyyppi, jolle duuni on kaikki kaikessa.”

Joskus Nikke miettii, olisiko isä ylpeämpi, jos poika tekisi yhä sellaista työtä, jossa tulee hiki ja jossa kädet likaantuvat.

”Faija on kai ymmärtänyt, että olen aika menestynyt, mutta ei se ole tullut puheeksi.”

Isä osaa korjata pattereita ja viemäreitä ja rakentaa mitä tahansa.

”Ja meikällä on kamala kriisi siitä, etten osaa laittaa uutta lamppua kattoon. Ei ole mitään hajua, mistä katkaistaan virrat ja mistä kiinnitetään.”

Nikkeä alkaa naurattaa.

”Täytyy varmaan menestyä niin hyvin, että voi maksaa jollekin, joka tekee tuollaiset asiat puolestani.”

Saunassa isä kestää kovemmat löylyt kuin Nikke.

Nikke ja isä eivät puhu siitäkään, että Nikke käy terapiassa kerran viikossa tai kahdessa.

”Mitäpä turhia puhumaan.”

”Vaikka on harmi, että jengi vieroksuu terapioita. Asioista kertominen tekisi hyvää kenelle tahansa. Olen kuullut, että Jenkeissä tyyliin kaikki käyvät terapiassa. Psykoosi pakotti pysähtymään. Aikaisemmin kouhotin vain.”

Arkiaamu omassa kodissa on hidas. "Lapsena en osannut näyttää pahaa oloa, enkä ehkä osaa vieläkään. Puran sen biiseihin."
Arkiaamu omassa kodissa on hidas. "Lapsena en osannut näyttää pahaa oloa, enkä ehkä osaa vieläkään. Puran sen biiseihin."

Joskus pelottaa kaikki

Kun Nikke puhuu terapeutin kanssa, hän kertoo aika usein, miten kaikki jännittää. Joskus jo se, että pitäisi mennä kaverin kanssa kiinalaiseen ravintolaan syömään. Tai se, että pitäisi mennä lähikauppaan. Tai astua lavalle kahdentuhannen fanin katsottavaksi ja kuunneltavaksi.

”Oma mieli kehittää pelkoja. Sitten itseään pitää vain rauhoitella. Yritän vähän maastoutua, pidän hupun päässä ja leikkasin irokeesin pois, että näyttäisin tavallisemmalta.”

Joskus Nikkeä pelottaa niin, että on vaikea hengittää.

Silloin Nikke puhuu aika usein äidille. On helpompi jutella, jos äiti tekee samaan aikaan ruokaa. Poronkäristystä, Nikke pyytää.

”Mutsin kanssa on maagista keskustella. Mutsi tolkuttaa, että asioista pitäisi nauttia sillä hetkellä, kun tekee niitä, eikä stressata. Itse jännitän niin paljon, että tajuan vasta jälkeenpäin, miten vitsin siistiä esimerkiksi keikalla oli.”

"On harmi, että terapioita vieroksutaan. Asioista kertominen tekisi hyvää kenelle tahansa."

Vain elämää -sarjan kuvauksiin osallistuminen vähän aikaa sitten pelotti enemmän kuin mikään koskaan. Piti olla kaiken keskellä, ei voinut olla sivussa tai turvallisesti lavalla kaukana muiden edessä.

”Mutta mutsi sanoi, että menet tai kadut. Menin, vaikka ääni ja jalat vapisivat.”

Nikestä tuntuu oudolta ajatella, että äiti ja isäkin voisivat pelätä jotakin. Hehän ovat äiti ja isä, aikuisia.

”Haluaisin osata elää hetkessä ja viisaasti, kuten mutsi ja faija.”

Aina vähän yksinäinen

Arki on tällaista: herääminen vasta aamupäivällä, koska psykoosiin määrätty lääkitys väsyttää. Kahvin keittely. Siirtyminen sohvalle tietokoneen ja telkkarin ääreen. Miettiminen, että mitä tänään tekisi. Iltapäivällä ehkä pari tuntia kavereiden kanssa pleikkarin pelaamista. Jossain välissä uusien kappaleiden kirjoittamista.

”Päivisin on aika yksinäistä, kun kaverit ovat duunissa.”

Koti on hiljainen. Nikke syö chilitonnikalaa suoraan purkista ja kastelee kukan. Verhot ovat ikkunan edessä. Kotikadulta näkyvät Lahden hyppyrimäet.

Viikonloppuisin ovat vuorossa Eurajoki, Kokkola, Lohja, Kotka, Savonlinna, Kuusamo, fanit kaikkialla pyytämässä yhteiskuvia ja nimmareita.

Sekin on joskus aika yksinäistä.

”Oikeastaan olen ollut aina vähän yksinäinen.”

Yläasteikäinen Nikke seisoi jouluna olohuoneessa ja katsoi koristeltua kuusta. Äiti oli töissä, isä uuden tyttöystävänsä kanssa ja isoveli jossakin. Kotikatu Möysän kaupunginosassa oli hiljainen. Tuntui, että kaikissa muissa taloissa perhe oli kotona ja koossa.

”Kelasin, että jouluaatto yksin himassa, on tämä aika perseestä.”

Vaikkei äiti voinut työvuoroilleen mitään. Vaikka illalla paketista paljastui Taru Sormusten herrasta -pleikkaripeli ja konvehtirasia.

Niiles makasi sängyssä ja kuunteli, kuinka äiti ja ahku juttelivat saameksi.

Joskus Nikke miettii, millaista elämä on sitten, kun on äidin ikäinen, vähän päälle viisikymppinen. Jos saisi yhä tehdä musiikkia, itselle tai muille, kaikki olisi hyvin.

”Sanon suoraan, että haluan olla Suomen isoin artisti. Ehkä asun silloin suuremmissa ympyröissä, Helsingissä tai Tampereella.”

Ehkä olisi oma talo. Talossa olisi studio, jossa laulaa, ja nurmikko, jota leikata.

”Autoista, bling blingistä ja Rolexeista en niin välitä. Kun olen miljonääri, jeesaan perhettä ja kavereita, koska he ovat jeesanneet minua.”

Nikke jeesaa heitä jo nyt.

”Kaksi lasta voisin ottaa talon lisäksi. Pojan ja tytön, niin saisi kokea molemmat. Vaikka poikaa toivon vähän enemmän. Tytön kanssa olisin hukassa ja ylisuojeleva.”

Tyttöystävistä on vuosien mittaan ollut Nikelle paljon päänvaivaa.

Kun Nikke tapasi ensimmäistä kertaa tuottajansa Henkka Lanzin, hän tunsi "järjetöntä kunnioitusta".
Kun Nikke tapasi ensimmäistä kertaa tuottajansa Henkka Lanzin, hän tunsi "järjetöntä kunnioitusta".

Ihan rakas riiviö

En halua sinun vielä lähtevän aikuisten huolimaailmaan, äiti sanoi, kun Nikke halusi muuttaa pois kotoa 16-vuotiaana.

Ehdit myöhemminkin, äiti jatkoi. Elämäsi ei tule enää ikinä olemaan yhtä helppoa kuin nyt, kun asut äidin kanssa.

Äiti oli oikeassa. Yleensä äiti on aina oikeassa.

”Eniten kaduttaa, miten hirveä olen ollut. Mutsi on ollut elämäni tärkein tyyppi ja olen ollut hänelle ilkeä.”

Nikke on läimäytellyt ovia, murjottanut, kitissyt, rähjännyt ja valehdellut.

”On kai lasten yleinen huoli, että tuottaako vanhemmilleen pettymyksen, kun en ole vieläkään päässyt siitä ajatuksesta eroon.”

Siksi Nikke soittelee äidille ja ahkulle. Hän haluaa pyytää anteeksi ja kertoa, että välittää, vaikkei koskaan saakaan sanotuksi sitä suoraan.

"Haluaisin osata elää viisaasti, kuten mutsi."

Puhelimessa Nikke muuttuu jälleen pieneksi Niilekseksi, joka lensi äidin kanssa Karigasniemelle tapaamaan ahkua. He kiipesivät yhdessä Ailigas-tunturille ja juoksivat kilpaa pitkin tietä, jolla harvoin kulki autoja. Ahkulla oli moottorikelkka.

Kun Niiles makasi illalla sängyssä, hän kuunteli, kuinka äiti ja ahku juttelivat saameksi. Niiles ei oppinut saamen kieltä, mutta sanojen rytmi tuli uniin.

Jos ahkun pitäisi kuvailla tyttärenpoikaansa, hän sanoisi, että kunnon riiviö, Nikke arvelee.

Äiti puolestaan sanoisi, että poika on sellainen, joka jättää jäljen ihmisiin.

”Ehkä he molemmat sanoisivat myös, että olen ihan rakas.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2017.

Nikke Ankara

25-vuotias Lahdessa asuva rap-artisti on oikealta nimeltään Niiles Hiirola. Nikke kokoaa parhaillaan toista albumiaan ja on mukana 21.4. alkavassa Vain elämää -sarjassa.

Maarit Jantunen, 39, halusi olla täydellinen kaikessa. Vasta vakava uupumus ja oma yritys opettivat hänelle, että töitä kannattaa tehdä omien voimien mukaan.

Itkuisuus hiipi elämääni vähitellen. Näennäisesti kaikki oli hyvin.

Minulla oli arvostettu, hyvin palkattu työ tutkimusjohtajana ja mukavan haastavia asiakkaita. Työn ohessa suoritin MBA-tutkintoa, koska halusin kehittyä edelleen. Kun esittelin asiakkaille tutkimustuloksia, elin unelmaani.

Tein liikaa töitä, aluksi kunnianhimosta mutta vähitellen myös paetakseni ahdistavia kotioloja. Unelmaani kuului paitsi täydellinen työ myös täydellinen avioliitto. Sitä minulla vain ei enää ollut.

OMAKSUIN JO LAPSENA kilpailuhenkisen maailmankatsomuksen. Koulussa tein paljon töitä ja saavutin ysejä, mutta olisin halunnut olla kympin tyttö.

Lukiossa valitsin pitkän fysiikan vain siksi, että saatoin näyttää pystyväni siihen. Oppiaineena fysiikka ei juuri kiinnostanut minua.

Ylioppilaskokeissa olin jo unohtanut kaiken pänttäämäni, enkä osannut vastata edes lyhyen fysiikan kysymyksiin.

Koulussa sain ysejä, mutta se ei riittänyt.

Työelämässä jatkoin samalla linjalla. Halusin koko ajan enemmän. Tein yli 60-tuntista työviikkoa. Käytännössä elämääni kuului vain töitä ja unta.

Kun avioliittoni alkoi rakoilla, yöt menivät pyöriessä. Päivisin rintaa puristi ja itkua riitti. Töissä pystyin skarppaamaan mutta tajusin, että unenpuutteen vuoksi tarvitsisin lomaa. Niinpä sovin esimieheni kanssa, että otan kesäloman jatkoksi pari viikkoa palkatonta vapaata.

"Kestätkö kesälomaan asti?" esimies kysyi.

Kommentti paljasti, etten ollut täysin pystynyt salaamaan huonoa oloani. Silti jatkoin kuin ei mitään. Otin jopa yhden uuden asiakkuuden hoitooni.

Koska oloni oli jatkuvasti huono, päätin käydä työterveyslääkärillä. Vastaanotolla itkustani ei tahtonut tulla loppua.

Työpaikalla kerroin esimiehelleni, että lepään viikon ja seuraavana maanantaina palaan taas pirteänä töihin. Samalla vannotin häntä, ettei sairauslomastani saa kertoa kuin niille kollegoille, joille on pakko. Minua hirvitti, mitä minusta ajatellaan.

4-vuotispäivänäni sain olla prinsessa, kuten aina synttäripäivinä. Muistan, miltä mekon kreppikangas tuntui.
4-vuotispäivänäni sain olla prinsessa, kuten aina synttäripäivinä. Muistan, miltä mekon kreppikangas tuntui.

SAIRAUSLOMAVIIKON SHOPPAILIN ja istuin terasseilla. Minulla ei ollut pienintäkään käsitystä, että olin polttanut itseni loppuun.

Viikon päästä maanantaina olin edelleen itkuinen, ja lääkäri kirjoitti kaksi viikkoa lisää sairauslomaa. En voinut käsittää, miksen voisi palata töihin. Miten minulle saattoi käydä näin? Tällaista tapahtui heikoille, mutta minähän olin vahva!

Sairauslomaa jatkettiin lopulta kesälomaan asti. Minulla oli hyvää aikaa itkeä vuorokaudet putkeen ja miettiä, miten tähän oli tultu. En keksinyt muuta syytä kuin avioliiton, koska vikahan ei voinut olla minussa.

Ilmoittauduin pariterapiaan - yksin. Siellä kerroin, että aion erota, mutta en ole vielä valmis sanomaan sitä miehelleni. Neljän terapiakerran jälkeen olin valmis. Mies muutti pois yhteisestä asunnostamme.

Ajoitus oli osittain laskelmointia. Halusin jättää itselleni tarpeeksi aikaa palautua, jotta olisin hyvässä iskussa elokuussa töihin palatessani. Työ meni arvoasteikossani kaiken muun edelle.

Mietin avioeroni ajankohdan niin, ettei se häirinnyt liikaa töitä.

TÖISSÄ SAIN HUOMATA, että minulle ei suostuttu antamaan enää projekteja samalla tavalla kuin ennen. Työkaverit jarruttelivat, ja olin siitä heille vihainen. Mielestäni muut olivat kummallisia ja minä ainut normaali.

Koska työ oli ollut pakopaikkani aiemmin, jatkoin samaa rataa. Olin ylilojaali asiakkaille ja venyin mihin tahansa heidän toiveidensa mukaan. Jos kollegat eivät antaneet minulle töitä, haalin niitä itse lisää.

Helmikuuhun mennessä työtahtini oli kiihtynyt niin, että joskus olin tehnyt viikon työtunnit täyteen jo keskiviikkona. Loppuviikon tein ylitöitä. Toisaalta olin myös niin väsynyt, että työtahtini hidastui.

Raskainta oli, ettei asemani ollut enää sama. Esimiehet olivat vaihtuneet ja jouduin perustelemaan heille työtapojani. Ylettömällä työnteolla yritin lunastaa paikkaani takaisin. Näennäisesti menestyinkin. Sinä keväänä tulin kolmanneksi työpaikan omassa myyntikilpailussa.

Jos työkaverit eivät antaneet minulle töitä, haalin niitä itse lisää.

Seuraavana syksynä olin niin itkuinen, että saatoin itkeä myös töissä. Vapaalla tein MBA-tutkinnon lopputyötä ja itkin silloinkin.

Masennuslääkkeistä tuli minulle arkipäivää, ja illalla sain unen päästä kiinni ainoastaan nukahtamislääkkeiden avulla. Terapiassa kävin joka viikko.

Varsinaisen lääkityksen lisäksi harrastin itselääkintää. Ruokatunneilla ja kahvitunneilla kävin shoppailemassa. Palkkani oli hyvä, mutta se oli hetkessä höylätty kauniisiin vaatteisiin ja kenkiin.

Ostelu äityi niin hurjaksi, että en itsekään kestänyt nähdä, mitä olin hankkinut. Piilotin ostoskassit vaatekaapin perälle, josta saatoin kaivaa ne esiin sitten, kun syyllisyys oli hälventynyt.

Tämän kuvan aikaan yritykseni oli vajaan vuoden vanha ja masennukseni pahimmillaan. Halusin ottaa tuskasta lomaa ja juhlia 30-vuotispäivääni kuin Sinkkuelämän Carrie Bradshaw.
Tämän kuvan aikaan yritykseni oli vajaan vuoden vanha ja masennukseni pahimmillaan. Halusin ottaa tuskasta lomaa ja juhlia 30-vuotispäivääni kuin Sinkkuelämän Carrie Bradshaw.

Masennukseni näkyi yhä selvemmin. Minulle vihjailtiin, että minun kannattaisi irtisanoutua tai hakeutua hoitoon. Olin ailahtelevainen ja ärtyessäni melkein aggressiivinen. Jos minua kritisoitiin, hyökkäsin takaisin. Se on jälkikäteen hävettänyt.

Jäin taas sairauslomalle. Kuin vaivihkaa elämäni tärkeimmästä asiasta oli tullut painajainen. Työ, joka oli ollut elämäni sisältö, oli alkanut ahdistaa.

Ajattelin, että ratkaisu löytyy vaihtamalla työpaikkaa. En tiennyt, mitä minun pitäisi tulevaisuudessa tehdä, mutta vanhaan työhöni en tahtonut palata.

Yhtenä sunnuntaina kävin tyhjentämässä työpöytäni ja seuraavalla viikolla Diapamin voimalla irtisanoutumassa.

Minusta tuntui kuin olisin luopunut identiteetistäni. Jos en ollut se vahva Maarit, joka on jotain suurta ja merkittävää ja josta tulee vielä suurempaa ja merkittävämpää, niin kuka minä sitten olen?

Irtisanoutumiseni jälkeen makasin sohvalla ja itkin. Pääni oli täysin tyhjä.

MONI LÄÄKÄRI on jälkeenpäin ihmetellyt, kuka ihme päästi minut siinä kunnossa yrittäjäksi. No, kukaan ei kysy aloittavalta yrittäjältä lääkärintodistusta.

Ehkä päätös johtui kasvatuksesta: en vain pitänyt mahdollisena, että yhteiskunta elättäisi minua. Olin myös haaveillut yrittäjyydestä, mutta aiemmin en ollut halunnut luopua hyvästä palkasta ja haastavista tehtävistä. Osansa oli myös sattumalla ja unelmilla.

Olen aina rakastanut kauniita vaatteita ja kenkiä. Jos osaisin piirtää, olisin varmasti opiskellut muotisuunnittelijaksi.

Tyylikkyyden arvostaminen tulee perintönä isovanhemmiltani. Mummilla oli oma vaateliike ja ompelimo. Kun ukki lähti lääkäriin, hänellä oli hattu, mahonkinen kävelykeppi ja takki laadukkaasta villakankaasta. Kun mummi vei minut puistoon leikkimään, hän puki aina jalkaansa korkokengät.

Lääkitsin pahaa oloani ostelemalla. Ostokset kätkin kaapin perälle.

Irtisanouduttuani päätin osallistua stylisti-kurssille. Osana kurssia pääsimme muotinäytöksen takahuoneeseen avustajiksi. En enää pitänyt presentaatioita johtoryhmille vaan teippasin mallien kengänpohjia. Muutos oli hurja, mutta minä nautin.

Olin hyvä teippaaja, ja tapahtumajärjestäjä sanoi, että hänellä on minulle muitakin tapahtuma-assistentin töitä. Sitä varten minun piti vain perustaa oma toiminimi.

Ajattelin, että tämä on minun hetkeni. Jätän ikävät työmuistot taakseni ja teen intohimostani ammatin.

Vaikka minusta ei tulisi muotisuunnittelijaa, niin muodin ammattilainen kuitenkin.

Maarit osaa nyt pitää lepopäivän, jos tuntee sitä tarvitsevansa. Ennen hän saattoi tehdä viikon työtunnit keskiviikkoon mennessä.
Maarit osaa nyt pitää lepopäivän, jos tuntee sitä tarvitsevansa. Ennen hän saattoi tehdä viikon työtunnit keskiviikkoon mennessä.

OLIN LUKENUT artikkelin, jossa kerrottiin, että New Yorkissa uranaiset käyttivät personal shoppereita. Nämä tyylin ammattilaiset tuntevat liikkeiden tarjonnan, vaatemerkkien kaavat ja eri vartalotyyppejä edullisimmin pukevat leikkaukset. He auttavat asiakkaitaan löytämään sopivat vaatteet.

Tällaisia tyylikonsultteja ei vielä silloin ollut Suomessa kovin monia. Päätin ryhtyä sellaiseksi.

Perustin yrityksen ja sain asiakkaitakin. Kuvittelin voivani paremmin, mutta todellisuudessa uudet haasteet estivät minua keskittymästä siihen, miltä minusta todella tuntui. Luottokortit mahdollistivat mukavan elintason, vaikka töitä oli vaihtelevasti.

Vapaa-ajalla biletin ja shoppasin. Kävin mieluummin ostamassa mekon kuin maksoin sähkölaskun. Tein mitä tahansa, mistä tuli hyvä olo.

Sitten talous petti. Muutama asiakas jätti laskunsa maksamatta, ja luottokorteista loppui luotto. Laskuja alkoi kertyä. Lopulta en enää avannut niitä. Itkuisuus palasi, enkä voinut tavata asiakkaita.

Päätin etsiä lääkärin, joka ymmärtäisi minua, eikä kuittaisi kaikkea sanomaani uudella reseptillä. Löysinkin uuden psykiatrin. Hän sanoi minulle suorat sanat: "Sinä et tee tänä vuonna enää yhtään töitä."

Se oli hirvittävä isku. Minulla oli unelmieni työ, jota en kyennyt tekemään ja monen tonnin luottokorttivelat.

Lääkärin tuomion jälkeen päivät seurasivat toisiaan, ja kulutin ne makaamalla kotona. Liikkumattomuus ja masennuslääkkeet saivat minut turpoamaan ja lihomaan. Tuntui kuin kehostani olisi kadonnut kaikki voima.

Tienaan vähemmän kuin ennen, mutta elämään on tullut uudenlaista sisältöä.

Jos minun piti mennä Helsingin keskustaan, tein lähtöä aamusta asti mutta vasta neljältä pääsin perille. En voinut käsittää, mihin tunnit katosivat. Kaikki oli harmaata, tahmeaa ja muuttumatonta.

Sitten postiluukusta kolahti Kelan kirje, jossa kerrottiin, että sairauslomani oli jatkunut niin pitkään, että voisin jäädä saman tien määräaikaiselle sairauseläkkeelle.

Se oli kuin pommi. Ei vielä, ajattelin ja revin kirjeen.

Minun oli päätettävä, annanko masennuksen ja loppuun palamisen määrittää elämäni vai määrittelenkö sen itse.

PÄÄTIN KOHDATA HÄPEÄN. Annoin äitini selvittää avaamattomat laskut. Elämäni saisi olla köyhempää, mutta eläkeläiseksi en rupeaisi.

Minulla oli onneksi omistusasunto, jonka saatoin myydä. Muutin edullisempaan asuntoon ja maksoin välisummalla luottokorttivelat pois. Se oli uusi alku.

Toipuminen ei tapahtunut sormia napsauttamalla, vaan siihen meni vuosia. Sain alusta asti ammattilaisten apua, ja hyödyin etenkin ratkaisukeskeisestä terapiasta.

Kaikesta huolimatta jatkoin yrittäjänä, vaikka moni sanoi, että olen hullu. Yrittäjänä pystyin suunnittelemaan päiväni voimieni mukaan. Saatoin tehdä kaksi päivää töitä ja levätä yhden.

Jos olin itkuinen, en vastannut puhelimeen, vaan luotin siihen, että asiakkaat ottavat uudellen yhteyttä. Jonkun asiakkaan varmasti menetin, mutta moni jäi.

Pitkä sairausloma opetti minulle paljon itsestäni. Ymmärsin, ettei kympin tavoittelu tee minulle hyvää.

"Uskon, että juoksu pelasti minut monelta."
"Uskon, että juoksu pelasti minut monelta."

Rakastan edelleen kauniita vaatteita. Tyylikonsulttina voin toteuttaa tätä puolta itsestäni. Teen myös paljon muuta: koulutan yrittäjiä, järjestän tapahtumia ja ompelen. Kaikkea teen omaan tahtiini ja kaikkea rakastan.

Uskon, että tapahtuneella on tarkoituksensa. Sairastuin, koska minulla on keinot kertoa siitä eteenpäin. Käyn puhumassa työssä jaksamisesta tilaisuuksissa ja käytän luennoissa itseäni esimerkkinä. En enää häpeä.

Tienaan vähemmän kuin tutkimusjohtajana. En voi shoppailla samaan malliin, en matkustella ja joskus joudun kieltäytymään ystävien illalliskutsusta ravintolaan. Niiden sijaan olen saanut elämääni uudenlaista sisältöä.

Olen hurahtanut juoksuun. Takana on yksi maraton ja ensi keväänä Pariisissa toinen. Juoksu pelasti minut monelta. Se tarjosi terveen kanavan suorittamisen tarpeelleni.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Rakas Maarit,

Teini-ikäisenä kutsuimme toisiamme siskoiksi, mutta opiskeluaikoina tiemme erkanivat. Noin yhdeksän vuotta sitten otit yhteyttä pitkästä aikaa. Olit irtisanoutunut työstäsi ja puuhasit uutta uraa yrittäjänä.

Meistä tuli nopeasti läheisiä. Kerroit itkuisuudestasi ja terapiasta, sitten masennuksesta.

Minun oli välillä vaikea uskoa sitä. Sinäkö, energinen ja ideoita pulppuava nainen, olit masentunut? Hiljalleen masennuksen monet kasvot tulivat minulle tutuiksi, koska olit niin avoin.

Minäkin olen suorittanut liikaa ja uupunut. Minäkään en tunnistanut masennusta itsessäni. Kun meinasin eristäytyä liikaa, latasit minuun uskoa olla avoin.

Ystävyytemme on usein kiperien kysymysten asettamista. Olemme toisillemme kaunistelemattomia peilejä ja armottomia kyseenalaistajia, mutta pysymme vakaasti liki.

Olet vahva nainen, olen sanonut sen sinulle usein. Tunnistat haasteesi ja kipeät kohtasi ja uskallat kohdata ne. Tunnet rajasi, mutta heittäydyt rohkeasti uuteen.

Kiitos ystävyydestäsi. Kiitos, että olet.

Heidi

Dermatomyosiitti

Maarit Jantunen ymmärsi, että aina ei tarvitse olla kympin tyttö

Sairaseläkeläisyys ei ole monellekaan valinta, vaan vakavan sairauden, tai onnettomuuksien seurausta. En usko, että Maarit on vieläkään terve, kun on tarvetta halveksia eläkeläisiä. Kaikki vanhenevat, kuka tahansa voi sairastua niin vakavasti, ettei ole vaihtoehtoa töihin vai eläkkeelle. Eläkeläisten, tai eläkeläisyyden solvaaminen, tuntuu olevan ikävän yleistä Suomessa.
Lue kommentti
THV

Maarit Jantunen ymmärsi, että aina ei tarvitse olla kympin tyttö

Tämä ei tainnut olla Maaritin pointti, vaan se, ettei hän itse kokenut itseään vielä sairaseläkeläiseksi, vaan joutui valitsemaan itselleen sen oikean polun. Tuskin hän halveksii millään tavalla sairautensa vuoksi eläkkeelle jäänyttä, löysi vaan itsestään vielä voimaa nousta ennen isoa askelta. Kaikki eivät pysty valitsemaan, valitettavasti. Maarit vielä pystyi. Maaritille tsemppiä!
Lue kommentti