Missä Juha, siellä musta laukku. Siinä kulkevat sydänpumpun akut. Tove tietää miehensä sydänsairaudesta toisinaan enemmän kuin mies itse.
Missä Juha, siellä musta laukku. Siinä kulkevat sydänpumpun akut. Tove tietää miehensä sydänsairaudesta toisinaan enemmän kuin mies itse.

Juha ja Tove Suominen odottavat soittoa, jossa kerrotaan, että Juhalle on uusi sydän. Sitä ennen on pakko elää puoliteholla. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan.

Olkalaukku ei ole Louis Vuitton. Se on musta HeartWare, läppärilaukun näköinen ja sata kertaa kalliimpi kuin vuittonit. Juha Suominen, 53, ei edes nuku ilman sitä. Ei hän voisikaan, sillä laukun saa irti hänestä vain sydänkirurgi.

Tässä 100 000 euron laukussa on hänen elämänsä. Laukun sisältämän sydänpumpun tehtävä on auttaa sydämen oikeaa kammiota puskemaan verta kehoon. Vasen kammio toimii enää 20 prosentin teholla.

Juha odottaa sydämensiirtoa, on odottanut kohta kolme vuotta. Sitä varten pitäisi saada O-veriryhmän sydän mieheltä, joka on Juhan kokoinen ja aivokuollut.

Sinä päivänä, kun laukku irrotetaan Juhasta ja tämä saa uuden elämän, hänen vaimonsa Tove ottaa laukusta akun, menee pihalle ja hakkaa sen säpäleiksi.

Mutta ennen sitä on jaksettava odottaa uutta sydäntä. Odottaa vähän lisää ja vieläkin odottaa.

Aiemmin Juha puuhaili jatkuvasti pihalla. Nyt on pakko levätä.
Aiemmin Juha puuhaili jatkuvasti pihalla. Nyt on pakko levätä.

Punaisia päin

Miten kukaan, edes lääkäri, olisi voinut arvata, että Juhan niska- ja hartiakivut olivat merkki tulevasta sydän-infarktista?

Pitkään jatkuneita lihaskipuja hoidettiin hieronnalla ja kipulääkkeillä. Omissa 50-vuotisjuhlissaan vuonna 2013 Juha ei kilistänyt kuohuvalla vaan mehulla, sillä hän oli syönyt niin paljon särkylääkkeitä, ettei uskaltanut juoda pisaraakaan. Kuvista näkee, kuinka katse on väsynyt ja iho kiiltelee kelmeänä.

Marraskuun 11. päivänä, isänpäivän jälkeisenä maanantaina, kipu yltyi niin sietämättömäksi, että Juhan oli palattava kotiin töistä kaasufirmasta. Häntä oksetti ja alahampaita särki aivan kuin joku olisi lyönyt pesäpallomailalla leukaluuhun.

"Yksiinkään valoihin ei kärsi pysähtyä, muuten potilas kuolee."

Juha ei antanut tilata ambulanssia. Tove tilasi taksin Lohjan sairaalaan. Sieltä Juhaa lähdettiin kuljettamaan ambulanssilla Helsinkiin Meilahden sairaalaan. Hän muistaa matkasta kaksi asiaa.

Ensin lääkärin sanat kuskille:

"Yksiinkään valoihin ei kärsi pysähtyä, muuten potilas kuolee."

Ja sitten toimenpidesalin laverilla maatessa kardiologin, joka odotti kumihanskat kädessä, kädet ojossa ensimmäistä liikettä.

"Nyt on kiire", kardiologi sanoi hoitajille.

Juhan ruokavalio on tiukan terveellinen. Herkuttelu on sallittu vain silloin tällöin.
Juhan ruokavalio on tiukan terveellinen. Herkuttelu on sallittu vain silloin tällöin.

Ei elävä eikä kuollut

Vuonna 2000 Juha ja Tove etsivät Lohjalta taloa, jossa olisi iso piha ja sisäuima-allas. Juha oli innokas uimari.

Talo löytyi Kirkniemestä. Matkaa naapureihin oli sen verran, että "sai huutaakin rauhassa".

Nyt Juha ja Tove istuvat saman talon keittiössä. Ikkunasta näkyy hoidettu piha ja huvimaja. Ruohoa Juha ei voi enää leikata eikä tehdä lumitöitä. Hän painaa 18 kiloa vähemmän kuin marraskuussa 2013, jolloin hänelle tehtiin Meilahdessa pallolaajennus. Siinä sepelvaltimon ahtauma laajennetaan, jotta veri pääsee virtaamaan.

Leikkauksen jälkeen tapahtui katastrofi, kuten Juha sanoo. Kaikkia suonia ei saatu avattua, ja sydän alkoi arpeutua. Keuhkot alkoivat täyttyä nesteellä.

"Melkein hukuin."

Juha tajusi ensimmäistä kertaa, että nyt saattaa lähteä henki.

Juha vietti yön painemaskissa ja tajusi ensimmäistä kertaa, että nyt saattaa lähteä henki.

Sydänkirurgi Karl Lemström ilmoitti pari päivää myöhemmin, että Juhalla olisi puoli vuorokautta elinaikaa, ellei hänelle asennettaisi sydänpumppua. Pumpun tehtävä oli pitää potilas hengissä sydänsiirtoa varten.

"Laitetaanko?" kysyi Lemström.

"Minun puolestani laitetaan", vastasi Juha.

Silloin hän ei vielä tiennyt, että sellainenkin mahdollisuus elämässä oli, että ei kuollut, mutta jäi jonnekin välimaastoon. Ehkä vähän toivoikin kuolemaa.

Ilves lohduttaa

Ensin vastoin ystävien varoituksia Tove vei perheen kuopuksen, 13-vuotiaan Jussin Meilahden teho-osastolle isää katsomaan.

"Ajattelin, että lapsen on pakko oppia, että tämäkin kuuluu elämään", Tove sanoo.

Toisella kerralla Jussi ei tullut mukaan mutta kolmannella tuli. Silloin hän halusi viedä isälleen teho-osastolle pehmolelun. Ilvestä sai näyttää mutta ei jättää.

Vielä hetki sitten Juha oli ollut terve mies. Nyt hän odotti sydämensiirtoa. Juha oli lisätty jonoon, jossa oli kolmisenkymmentä suomalaista. Sydänsiirtoja tehdään vuodessa parisenkymmentä.

Oikeasti kyseessä ei ole jono vaan lista. Se tarkoittaa, että huonommassa kunnossa olevat menevät ohi. Kukaan ei tiedä, milloin on Juhan vuoro.

Pahempaa kuin viina

Joskus 1980-luvulla television lastensarjassa oli hahmo nimeltä Stressi-Erkki. Sillä nimellä Juhan jo aikuiset tyttäret Hanna, Bea ja Nina isäänsä kutsuivat.

Hän teki 16-tuntisia työpäiviä ja hoiti stressiään perjantaisin, vain perjantaisin, Jaloviinalla. Tupakkaa kului aski päivässä, oli kulunut jo 16-vuotiaasta lähtien.

Kun muut ihmiset ajattelivat, että asioista 90 prosenttia tapaa järjestyä ja 10 prosentin eteen on tehtävä töitä, Juha ajatteli toisin päin.

"Olin suorittaja ja työnarkomaani", hän sanoo.

Hän ei ole enää. Ei voi. Tupakka jäi kerrasta, sydäninfarkti oli niin traumaattinen.

Jos Juha suuttuu, hänen on istuuduttava. Suuttuminen vie niin paljon voimia.

Nykyään, jos Juha suuttuu, hänen on istuuduttava. Suuttuminen vie niin paljon voimia.

"En ole ennen tajunnut, kuinka paljon stressaaminen vaikuttaa terveyteen. Se on pahempi kuin viina ja tupakka", hän sanoo.

Tove nyökkää. Hän on perheessä se, joka osaa ottaa rennosti. Jos on vapaapäivä, hän voi hyvillä mielin vain katsoa televisiota ja kutoa sukkaa.

"Se on ihmeellinen kyky", Juha sanoo.

Marraskuussa 2013 kuolemanpelko iski myös Toveen. Hän pelkäsi Juhan kuolemaa - ja omaansa. Hän alkoi löytää itseltään ja muilta merkkejä, jotka viittasivat sydänsairauteen.

Hartiat jumissa? Sydän! Kipuja lapaluissa? Sydän!

Tove ravasi lääkärillä ja kulutti "miljoonia dollareita" turhiin käynteihin. Lopulta lääkäri kirjoitti ahdistukseen Xanoria, jotta Tove saisi nukuttua. Se auttoi.

"Lääkkeiden jälkeen et näyttänyt surulliselta, kun kävit katsomassa. Se helpotti. Ei tarvinnut ajatella, että olin aiheuttanut niin paljon surua", Juha sanoo.

Tove ei yleensä herkuttele, mutta tarkistuskäynnillä sairaalassa munkki kuuluu asiaan.
Tove ei yleensä herkuttele, mutta tarkistuskäynnillä sairaalassa munkki kuuluu asiaan.

Lupauksia ei anneta

Kun Juha palasi sairaalasta, alkoi puhelinsoiton odotus.

Alkuun Juha ja Tove kielsivät ystäviä ja sukulaisia soittamasta iltakymmenen jälkeen. He olivat kuulleet, että jostakin syystä tieto mahdollisesta uudesta sydämestä tulisi aina illalla, yöllä tai aikaisin aamulla.

Mutta puhelua ei tullut. Kului vuosi, toinenkin.

"Tulee vihan tunteita", Tove sanoo.

"Odotus kestää niin kauan."

Tove ja Juha sanovat, että odotusta olisi helpompi kestää, jos olisi aikaraja. Jos tietäisi, että vaikka helmikuussa 2017 tulisi uusi sydän. Mutta sellaista ei voi tietää.

Jos Juha olisi nainen, hän todennäköisesti saisi sydämen nopeammin.

Jos Juha olisi nainen, hän todennäköisesti saisi sydämen nopeammin. Naiset kuolevat useammin aivoverenvuotoon, jolloin sydän säästyy siirrettäväksi. Miehet kuolevat sydämenpysähdykseen.

Kolmessa vuodessa Juhan ja sydänkirurgi Karl Lemströmin välille on kehittynyt tuttavallinen suhde - ja aivan omanlaisensa huumori.

"Kaksi ja puoli vuotta olet luvannut siirtää sydämen, mutta mitään et ole saanut aikaiseksi", Juha on huomauttanut Lemströmille.

Kun Juhan piti mennä puhumaan sydänkirurgien kokoukseen, Lemström sanoi Juhalle juuri ennen puhetta: "Suominen on sitten kunnolla."

Toki Suominen kertoi kirurgiryhmän edessä käyvänsä aina silloin tällöin haaleassa saunassa, mikä on sydänpotilailta kielletty.

Kun Lemström täytti 50 vuotta, Juha ja Tove tilasivat tälle täytekakun, joka oli kuorrutettu syötävällä kakkupaperilla, jossa oli Lemströmin kuva.

Lemström on heille Kalle.

Sairaalaan mennään yhdessä. Juha on käynyt tarkastuksessa vain kerran ilman Tovea.
Sairaalaan mennään yhdessä. Juha on käynyt tarkastuksessa vain kerran ilman Tovea.

Entinen elämä ei palaa

Juha nousee keittiössä jaloittelemaan. Laukku roikkuu selkäpuolella. Jalat puutuvat pitkästä istumisesta.

Tove kuuntelee, Juha puhuu. Kuolemasta puhuminen tuntuu hänestä nykyisin luonnolliselta.

"Liiankin luonnolliselta", Tove huomauttaa.

Edellisellä viikolla, kun Juha haki hänet töistä, autossa soi Topi Sorsakosken viimeisin levy.

"Tätä soitetaan sitten hautajaisissa", Juha muistutti.

"En ollut ehtinyt edes autoon nousta", Tove päivittelee.

Juha on aina arvellut kuolevansa nuorena. Ensimmäiset puoli vuotta sydänpumpun asentamisen jälkeen hän oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänytkin kuolla. Hän myös kertoi sen muille, kunnes huomasi, miten paljon surua se aiheutti.

"Ajattelen vieläkin, että elämän laatu on tärkeämpi kuin sen pituus."

"Ajattelen vieläkin, että elämän laatu on tärkeämpi kuin sen pituus", hän sanoo.

Lemströmille Juha on sanonut, että hän eläisi mieluummin viisi vuotta uuden sydämen kanssa kuin 20 vuotta sydänpumpun kanssa. Lemström vastasi, että vaimo on eri mieltä.

"Vaimolle ei tehdäkään sydämensiirtoa", sanoi Juha.

Hän ei unohda sydänpumppua yhtenäkään päivänä. Ensimmäisen vuoden ajan olo tuntui koko ajan krapulaiselta ja flunssaiselta yhtä aikaa, nyt olo on hitusen parempi.

Toven mukaan Juha oli ennen mies, joka rakensi ja hääräsi aamusta iltaan.

"Jos hänelle sanoi, että olisipa kiva, jos tuossa pihan keskellä olisi huvimaja, hän rakensi sellaisen."

"En ole samanveroinen miehenä henkisesti enkä fyysisesti kuin aiemmin. Mutta en haikaile entistä elämääni, sillä se ei palaudu", Juha sanoo.

Juha ja Tove seuraavat joka viikko Juhan painoa, lämpöä ja sydämen vointia. Tove kirjaa ylös myös fiiliksen.
Juha ja Tove seuraavat joka viikko Juhan painoa, lämpöä ja sydämen vointia. Tove kirjaa ylös myös fiiliksen.

"Jatketaan odotusta"

Juha on ollut kolmen vuoden aikana vain kerran ilman Tovea poliklinikkakäynnillä Meilahden sairaalassa. Nytkin he istuvat yhdessä tornisairaalan kahvilassa ja odottavat pääsyä kardiologin vastaanotolle.

"On ollut pari päivää nyt vähän huonoa aikaa", Tove sanoo.

Hän näyttää vihreää kansiota, joka kulkee aina mukana. Siihen on kirjattu Juhan ruumiinlämpötila ja paino kolmelta vuodelta. Kesällä Tove lisäsi siihen uuden sarakkeen ja kirjoitti sen otsikoksi fiilis. Hän alkoi kirjata hymiöitä, joissa oli suu alaspäin, ylöspäin tai viivana.

"Mikäs sarake tämä on", Karl Lemström kysyi.

"No se on just se mikä se on", Tove vastasi.

Kaikkia kolmea naamaa on piirretty.

"Kaikki hyvin, jatketaan odotusta", kardiologi Markku Pentikäinen sanoo.
"Kaikki hyvin, jatketaan odotusta", kardiologi Markku Pentikäinen sanoo.

Juha ja Tove kävelevät kardiologi Markku Pentikäisen huoneeseen. Juha jää seisomaan, koska muuten vasen käsi ja jalka puutuvat.

Alkaa keskustelu, johon osallistuu myös Tove. Hän on miehensä sairauden asiantuntija, tietää välillä jopa enemmän kuin Juha.
Nytkin hän sanoo kardiologille lääkkeestä:

"Me ei käytetä enää Fragminia."

Juha avaa paitansa ja housujen pari ylintä nappia ja käy pyynnöstä makaamaan lavitsalle. Tove huokaa syvään. Hermostuttaa vieläkin, sillä nyt kuullaan, onko kaikki hyvin.

"Jatketaan seurantaa ja odotellaan sydäntä."

Juhan sydän lävähtää ruudulle, ja sen ääni kaikuu kaiuttimesta. Se ei ole syke, vaan enemmänkin kohinaa. Juhalla ei ole pulssia. Sydänpumppu laittaa veren virtaamaan tasaisesti. Mutta se on silti elämän ääni.

Lopuksi Pentikäinen toteaa, että kaikki on hyvin.

"Jatketaan seurantaa ja odotellaan sydäntä", hän sanoo ja hymyilee.

"Vähän käytettyä, mielellään", Juha vastaa.

Sitten Juha sanoo, että hän ei toivo sydäntä vaan odottaa kiltisti, koska hän tietää, että silloin kun hän saa sydämen, jotain toista perhettä kohtaa tragedia.

Jääkaapin oveen Tove on kiinnittänyt kuvat suosikkimiehistään. Joukossa on myös sydänkirurgi Karl Lemström.
Jääkaapin oveen Tove on kiinnittänyt kuvat suosikkimiehistään. Joukossa on myös sydänkirurgi Karl Lemström.

Jos puhelu tulisi

Jääkaapin ovi on vuorattu lehtileikkeillä ja kuvilla. Siinä ovat Toven elämän miehet: Juha, Jussi, Teemu Selänne, näyttelijä Daniel Craig ja Karl Lemström.

Ovessa on myös pizzaravintolan lista. Siitä Juha valitsee aina saman: Meat lover's. Pizzaa ja muuta rasvaista hän voi syödä ani harvoin, hampurilaisen korkeintaan kerran kuussa.

"Rakastan rasvaista ruokaa", hän sanoo.

Ylinnä ovessa on kuolinilmoitus. Se on miehen, joka sai sydänpumpun samaan aikaan kuin Juha.

Juha käy takaisin pöydän ääreen istumaan. Hänellä on pieniä iloja elämässä. Hän voi taas lukea. Hän, kirjojen rakastaja, menetti lukemisen ilon kolmeksi vuodeksi, mutta nyt kirja Mies, joka rakasti järjestystä toi ilon takaisin.

Siitäkin voi iloita, että Tove ui uima-altaassa joka päivä. Allas on sittenkin käytössä.

Juha on varautunut kaikkeen. Siihenkin, ettei puhelua koskaan tule.

Jos puhelu pian tulisi, ajattelee Juha. Kun puhelu pian tulee, uskoo Tove.

Juha on varautunut kaikkeen. Siihenkin, ettei puhelua koskaan tule.

Juhan keuhkovaltimopainetta ja verenpainetta pidetään keinotekoisesti alhaalla siltä varalta, että siirto tehdään. Siinä vaiheessa ei ole aikaa hukattavaksi. Pallolaajennuksen jäljiltä Juhalla on aavistus siitä, millainen perkeleen show sydämensiirto ja siitä palautuminen on.

Kyllä se jännittää.

Toven ystävän poika kysyi vähän aikaa sitten äidiltään, onko Juhalla jo se uusi sydän. Ystävä vastasi tälle, että sydämensiirtoa odotellaan vielä.

Poika kysyi, mitä sitten tapahtuu. Rakastaako Juhan uusi sydänkin vielä Tupua?

Toven ja Juhan silmät kostuvat.

Kyllä se rakastaa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2016. Juha Suominen sai uuden sydämen 9. marraskuuta. Hän on päässyt kotiin toipumaan.

Jos sydän tulee, ajattelee Juha. Kun sydän tulee, ajattelee Tove.
Jos sydän tulee, ajattelee Juha. Kun sydän tulee, ajattelee Tove.

Juuri nyt on oikea aika opetella jokin uusi taito. Maarit Talvitie halusi tehdä metsässä muutakin kuin kävellä, joten hän opetteli käyttämään raivaussahaa.

"Olen käynyt metsätöissä pienestä tytöstä asti. Minusta metsässä on kiva tehdä jotain, ei vain oleilla. Toivoin oppivani metsän hoitamista raivaussahalla, mutta koneiden käyttö tuntui pelottavalta.

Neljä vuotta sitten löysin kumppanin, jolla oli metsää. Kun menimme yhdessä metsään, mieskaverillani oli raivaussaha. Katsoin, mitkä puut poistetaan ja mitkä valitaan jätettäväksi. Olin kaadettavista puista lähes aina samaa mieltä kuin hän, ja se tuntui mukavalta.

Toisena päivänä metsässä miesystäväni sanoi: nyt on sinun vuorosi kokeilla. Se oli toiveiden täyttymys.

Olin aiemmin kokeillut raivaussahan päähän kiinnitettävää trimmeriä pihassa. Puun sahaaminen oli ihan erilaista. Siinä hetkessä, kun raivaussahan terä osuu puunrunkoon, täytyy olla tarkkana. Kone saattaa ihan yhtäkkiä potkaista eli hypähtää ylöspäin.

Ajattelin oppineeni sellaista, minkä ei ennen ajateltu kuuluvan naisille.

Oli riemukas tunne saada raivaussaha käteen. Ajattelin oppineeni sellaista, minkä ei ennen ajateltu kuuluvan naisille. Olin todella otettu, kun mieheni halusi opettaa minua. Tunsin hänen luottavan minuun ja luotin sitten itsekin.

Valjaat päälle, lunta suuhun

Nyt olen raivannut metsää raivaussahalla neljä vuotta. Menen metsään vanhoissa, reikäisissä ja maalitahraisissa farkuissani. Talvella tarvitsen paksun toppatakin ja kesällä pitkähihaisen t-paidan, jotta nokkosmurska ei polttaisi käsiä. Jalassani on turvakengät ja silmillä suojalasit.

Takana raivattua metsää, edessä suklaan sulaminen suussa.
Takana raivattua metsää, edessä suklaan sulaminen suussa.

Lopuksi puen valjaat, joihin saha ripustetaan. Valjaiden ansiosta sahan paino jakautuu koko yläkropalle. Kädessä en jaksaisi kannatella sahaa, joka painaa lähes kymmenen kiloa.

Meillä on metsätöissä selvä työnjako. Minä harvennan raivaussahalla ja mieheni tekee moottorisahalla harvennuksen jälkihoitoa. Kannamme puut yhdessä ajouran lähelle. Olen isokokoinen, joten jaksan vetää painavia asioita.

Talvella syön metsässä lunta.

Olemme metsässä viikonloppuisin neljä, viisi tuntia kerrallaan. Suunnittelemme aina eväiden tekoa, mutta tähän asti ainoa ruokamme on ollut taskusta löytyvä suklaapatukka. Talvella syön metsässä lunta.

Kun otan raivaussahan käteeni, näen mielessäni alueen ennen ja jälkeen. Katson, kuinka mäntyraukat yrittävät selvitä nopeasti kasvavassa koivikossa. Harvennuksen jälkeen näen, miten mänty pääsee taas kasvamaan ja saa hengittää.

Metsässä tahti on kova. Onneksi mies polttelee. Laitan koneen sammuksiin miehen tupakan ajaksi ja lepään. Sisuni ei anna pitää muita taukoja, vaikka meinaisin nääntyä. Tuttu näky päivän lopuksi on se, että mies vetää vielä pusikkoa moottorisahalla ja minä makaan puupinon päällä.

Raivauksen jälkeen kohti kotia. Siellä suihkuun, vaatteet kuivumaan ja perunat kiehumaan.
Raivauksen jälkeen kohti kotia. Siellä suihkuun, vaatteet kuivumaan ja perunat kiehumaan.

Kun tulemme metsästä, mies laittaa perunat kiehumaan.

Toisenlainen hihhuli

Raivaussahan käyttäminen on minulle merkki siitä, että unelmat toteutuvat. Tovi sitten tajusin, ettei kyse ole ollut vain sahasta. Vielä suurempi asia on, että metsätöitä tekemällä olen alkanut ymmärtää metsäasiaa ja metsätaloutta.

Käyn nykyään tasa-arvoisia keskusteluita tuttavieni kanssa metsän myynnistä ja ostamisesta. Innostuin myös polttopuiden tekemisestä ja olen pilkkonut urakalla.

Toivottavasti viikonloppumme jatkuvat samanlaisina vielä pitkään.

Metsän harventaminen on toimistotyötä tekevälle hyötyliikuntaa. Muut ajatukseni katoavat, stressi laantuu ja on rauhallinen fiilis. Toivottavasti viikonloppumme jatkuvat samanlaisina vielä pitkään.

Jos olisin enemmän hihhuli, voisin olla puunhalaaja. Nyt raivaussaha ajaa saman asian."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 7/2017.

Uuden opettelu kannattaa, koska...

  • Oppiminen tuo iloa. Opimme parhaiten sellaista, mistä innostumme ja mitä pidämme tärkeänä.
  • Aivoärsykkeet pitävät mielen virkeänä ja ehkäisevät dementiaa. Aivoja täytyy käyttää, jotta ne pysyvät kunnossa.
  • Epäonnistumisen sietokyky kehittyy. Uuden oppiminen tapahtuu aina mokailun kautta.
  • Ikä on vain etu oppimisessa. Varttuneet oppivat nuoria hitaammin, mutta oppiminen on pysyvämpää, kun se yhdistyy elämänkokemukseen.

Lähteet: Mielenterveysseura. Minna Huotilainen ja Leeni Peltonen: Tunne aivosi (Otava 2017).

Marialla ja Mikalla on sinun, minun ja meidän koiria. "Meidän Alli on kaverikoirana vanhuksille. Busteri on Mikan metsästyskoira.

Kymmenen vuotta Maria Kylmäluoma toivoi lasta enemmän kuin mitään. Sitten hän päätti luopua unelmastaan, jotta ei enää toivoisi ja pettyisi vaan tekisi elämästä hyvän näin.

Käydään kesäteatterissa.

Tehdään tunnin pyörälenkki.

Ollaan yö teltassa kotipihassa.

Nuo asiat ovat listassa, joka on puhelimessani. Lista auttaa, että muistamme Mikan kanssa tehdä kivoja juttuja yhdessä.

Listojen lisäksi meillä on tilannekatsauksia. Huhtikuussa hääpäivänä menemme aina ulos syömään. Ensin Mika tilaa pippuripihviä ja sitten hän kysyy, olenko minä onnellinen. Kysyy hän sitä muulloinkin, aina, kun näytän surkealta.

Olen onnellinen. Näytän surkealta yhä harvemmin.

Tiesin jo lapsena, millaisen perheen haluan: sellaisen, jossa on äiti, isä ja monta lasta sekä eläimiä. Minulla on kaksi pikkuveljeä ja yksi pikkusisko, ehkä perheen malli tuli sieltä. Halusin, että on paljon meininkiä niin kuin meillä kotona Isojoella oli.

Lääkärit sanoivat, että lapsien saaminen voi olla vaikeaa.

Kuukautiseni alkoivat aikaisin, yhdeksänvuotiaana. Sitten tuli vuosien tauko. 16-vuotiaana selvisi, että minulla on PCO eli monirakkulaiset munasarjat. Lääkärit sanoivat, että lapsien saaminen voi olla vaikeaa. Täytyy sitten aloittaa aikaisin ja odotella raskauksia kauemmin, ajattelin.

”Minulla on pikkusisko sylissäni ja pikkuveljet vieressäni jouluna 1988. Lapsena jouluaatto oli vuoden paras päivä, aikuisena vuoden vaikeimpia.”
”Minulla on pikkusisko sylissäni ja pikkuveljet vieressäni jouluna 1988. Lapsena jouluaatto oli vuoden paras päivä, aikuisena vuoden vaikeimpia.”

Opiskelin ammattikoulussa hevosenhoitajaksi, kun aloin seurustella. Ehkäisyn jätimme pois ollessani 22-vuotias. Siinä ei sikäli ollut mitään järkeä, että olin jo miettinyt, tuleeko tästä seurustelusta mitään. Mutta kun poikaystävä sitten kosi, olin että jee! Nythän tämä koko homma muuttuu.

Olin 24-vuotias, kun menimme naimisiin. Heti häiden jälkeen aloitimme lapsettomuustutkimukset. Ajattelin, että no, nyt oikein tehdään se lapsi, hoidetaan ongelma pois.

Häiden aikaan olimme yrittäneet raskautta kaksi vuotta. Kasvatin kesyrottia ja olin Etelä-Pohjanmaan jyrsijäyhdistyksen hallituksessa. Meitä oli siellä kuusi, ja kaikki viisi muuta olivat raskaana. Halusin vauvaa ensimmäisen kerran epätoivoisesti.

Avioliittoni kesti kahdeksan kuukautta. Sitä ennen olimme seurustelleet seitsemän vuotta.

Kysyin vitsinä, aikooko hän jättää minut.

Olimme menneet syksyllä naimisiin, ja kesän alussa mies lähti opiskeluunsa kuuluvaan työharjoitteluun sadan kilometrin päähän Seinäjoelta. Yhtenä päivänä hän soitti ja kysyi, voisinko ottaa töistä vapaata, koska hän tulisi kotiin ja olisi yksi juttu. Kysyin vitsinä, aikooko hän jättää minut.

Se asia tuli sitten sanottua siinä puhelimessa.

Pahinta oli häpeä. Tiesin tehneeni uskovaisten vanhempieni mielestä oikein, kun olin mennyt naimisiin. Ja sitten avioliitto loppui kuin seinään.

Kaikki oli ollut selvää. Elämän piti mennä niin, että naimisiinmenon jälkeen saadaan lapsia, mies valmistuu ja menee töihin, minä hoidan lapsia ja eläimiä, lähden sitten opiskelemaan. Meidän piti saada lapsi, mutta tulikin ero.

En pystynyt sanomaan, että hoidot jäävät väliin, koska meille tuli ero.

Aika munanjohdinten tähystykseen Seinäjoen keskussairaalaan oli jo sovittu, enkä kehdannut perua sitä. Siellä lääkäri selitti, että ilman hoitojakin raskaus voi ehkä olla mahdollinen, mutta hoitoja ajatellen kaikki näytti lupaavalta. En pystynyt edes silloin sanomaan, että emme voi tulla hoitoihin, koska ei ole enää meitä.

Kotoa soitin sairaalaan. Väitin meidän päättäneen, että tulemme hoitoihin sittenkin vähän myöhemmin.

Eron jälkeen sitkuttelin jotenkin. Kaverini yritti puhua, että minulle tekisi hyvää tavata uusia ihmisiä. Mikään ei kiinnostanut, mutta ystävä tiesi, mikä minuun vetoaa - koirat.

Kaverini tuntema mies oli ottanut koiranpennun, jota lupasin lähteä katsomaan. Vain koira kiinnosti. Tiesin, että isäntä on metsästävä, yksin asuva mies. Kämppä on varmaankin täynnä koiranruokasäkkejä, ajattelin.

Punaisessa talossa oli siistiä ja nättiä.

Mika oli se koiranpennun isäntä. Täällä punaisessa talossa oli siistiä ja nättiä, paljon siistimpää kuin nyt.

Puhuimme koirista. Mikalla oli kaksi terrieriä ja kaksi ajokoiraa. Kysyin, missä terrierinpentu nukkuu, ja Mika vastasi, että hänen sängyssään.

Ajattelin, että jos koiranpentu nukkuu sängyssä, isäntä ei voi olla paha ihminen.

Lapsien saamisesta oli pakko puhua heti uuden suhteen alussa. Kolmansilla treffeillä sanoin Mikalle, että raskaaksi tuleminen on minulle vaikeaa eikä välttämättä onnistu.

Muistan aina, mitä Mika vastasi: 'Haluaisin silti olla sinun kanssasi.'

Mikalla oli neljän koiran lisäksi omakotitalo ja iso piha. Minä asuin kerrostalossa vuokrakaksiossa kolmen koiran, kesyrottien ja hiirien kanssa. Neljännellä tapaamiskerralla aloin kantaa tavaroita Mikan luo.

Yksi Mikan koirista oli nimeltään Tyyne, ja yksi minun koiristani oli Tyyne. Minun Tyyneni nimeksi vaihdettiin sitten selvyyden vuoksi lempinimenä ollut Ynne.

Toivoimme lasta seurustelun alusta asti. Olimme nuoria, 25-vuotiaita, ja ajattelin, että ajan kanssa lapsia tulee.

Heti seurustelumme alussa aloin nähdä painajaisia. Näin kolme vuotta unia, joissa oli mukana ex-mieheni. En ollut käsitellyt eroamme ollenkaan. Voiko ollakaan niin hyvää miestä kuin Mika, joka jaksoi kuunnella ja katsoa sitä selviämistäni entisestä elämästäni?

”Mika ja minä kihlakuvassa kotikulmilla 2006. Mukana Mikan Reni ja minun Irja-koirani.”
”Mika ja minä kihlakuvassa kotikulmilla 2006. Mukana Mikan Reni ja minun Irja-koirani.”

Kihloihin menimme pian sen jälkeen, kun avioeroni oli virallinen, naimisiin kaksi vuotta myöhemmin.

En tahtonut nähdä joulukorttien kuvia muiden söpöistä lapsista.

Katkeruus lapsettomuudesta kasvoi pikku hiljaa. En tahtonut enää nähdä joulukorttien kuvia muiden söpöistä lapsista. Yhtenä jouluna yritin kuvata koirista joulukorttikuvaa, saada ne taljalle takan eteen. Ei siitä mitään tullut. Rääyin Mikalle, että täällä yksi surkea ressukka kuvaa joitakin koiria, kun ei voi kuvata vauvaa tonttuhatussa. Koirat eivät silti ole koskaan olleet mitään lapsen korvikkeita, vaan koirat ovat meidän koiria.

Kun täytin 30 vuotta, olin yrittänyt saada lasta melkein kahdeksan vuotta. Se on pitkä aika vältellä raskaana olevia ja lapsiperheitä.

Välillä kaikki muistutti siitä, että meillä ei ole lapsia. Tuntui, että Citymarketin parkkipaikallekin oli tehty leveitä lapsiperheparkkiruutuja meidän kiusaksi.

Vauvat ovat minulle kaikkein vaikeimpia. On vaikea katsoa, kuinka äidit pitävät omaa vauvaansa. Se vauvojen avuttomuus ja niiden hoitaminen - ajattelen, että se on naisena olemisen ydintä. Naiseuden juttu, josta en tiedä mitään.

Hoitoihin menimme Mikan kanssa vuoden 2010 alussa. Olimme silloin olleet yhdessä neljä ja puoli vuotta ja yrittäneet raskautta melkein yhtä kauan.

Kahta viivaa en ollut nähnyt koskaan. Nyt näin.

Hoidot alkoivat heti koeputkihedelmöityksellä. Aluksi munasoluja ei kypsynyt tarpeeksi, joten lääkemääriä kasvatettiin. Lopulta munasoluja tuli liikaakin, 40. Niistä vain kuusi hedelmöittyi ja kaksi siirrettiin kohtuun. Sain hoitojen seurauksena hyperstimulaation, jossa munasarjat alkoivat turvota. Olin kipeä ja surkea, mutta toiveikas.

Vuosien aikana olin tehnyt pari raskaustestiä. Kahta viivaa en ollut nähnyt koskaan. Nyt näin.

Se onnentunne oli valtava.

Vauva oli heti mielessäni niin todellinen. Kutsuimme sitä Aukustiksi. Ajattelin, että tämän takia odotin kahdeksan vuotta, nyt viimein on lapsen aika tulla.

Onnea kesti pari viikkoa. Juhannuksena mökillä tulivat niin pahat vatsakivut, että Mika vei minut sairaalaan.

Selvisi, mikä minulla oli: kohdunulkoinen raskaus.

Juhannuksen vuoksi osastoja oli kiinni, ja makasin pari päivää synnyttäneiden osastolla, äitien ja vauvojen vieressä. Sitten selvisi, mikä minulla oli: kohdunulkoinen raskaus.

Kun raskaus keskeytettiin solumyrkyllä, sydämeni särkyi vaikka järjellä tajusin, ettei alkio tietenkään voi kasvaa missä sattuu.

Seuraava alkionsiirto tehtiin syksyllä. Operaation jälkeen menimme Ikeaan. Ajattelin, että no niin, nyt ollaan raskaana täällä Ikeassa.

Raskaustesti oli taas positiivinen. Ultrassa näkyi vain sikiöpussi, mutta ei sykettä. Raskaus oli tuulimunaraskaus.

Sairaalassa lääkärit olivat kannustavia. Taas raskaus alkoi, hyvä merkki, kuukauden päästä kroppa on toipunut ja sitten voidaan siirtää pakasteesta seuraava alkio.

Minä tiesin, ettei pääni ollut toipunut. Kotona kysyin Mikalta, voimmeko me pitää hoidoissa tauon.

Joihinkin hormonit eivät vaikuta paljonkaan. Minä itkin jatkuvasti.

Aluksi ajattelin, että tauko on vain tauko. Muutama kuukausi, että jaksan jatkaa. Mutta sitten tauko venyi ja venyi. Olo parani, oli helpompaa.

Lapsettomuushoitojen aikainen toivon ja epätoivon vaihtelu oli minulle todella raskasta. Joihinkin hormonit eivät vaikuta paljoakaan, mutta minä itkin silloin jatkuvasti.

Mielestäni Mika teki kaiken väärin. Riitelimme. Ajattelin, että hän ei sure oikein, on liian järkevä. Mutta jos hän olisi käyttäytynyt niin kuin minä, olisimme kumpikin seonneet.

Kirje tuli kolmen vuoden kuluttua. Pakasteeseen oli jäänyt pari hedelmöittynyttä alkiotamme ja piti päättää, säästetäänkö niitä vielä. Mika sanoi, että hän tukee minua, mitä vain päätän. Päätin, että alkioita ei säästetä. Kun allekirjoitin paperit, tuntui helpottavalta. Tämä asia on nyt käsitelty.

Aika, jonka olimme hoidoissa, oli lyhyt. Mutta epätoivon ja odotuksen aika oli jo tarpeeksi pitkä.

Halusin mennä elämässä eteenpäin.

Adoptiota mietimme hetken, mutta se jäi samasta syystä kuin hoidotkin. Se on pitkä prosessi, jossa ei ole varmuutta lopputuloksesta. En halunnut enää roikkua välitilassa. Halusin mennä elämässä eteenpäin.

”Sylissäni on Joel, toinen veljeni kaksospojista. Vuosi on 2013. Sydämeni sulaa ilosta, kun pojat kertovat rakastavansa Maria-tätiä.”
”Sylissäni on Joel, toinen veljeni kaksospojista. Vuosi on 2013. Sydämeni sulaa ilosta, kun pojat kertovat rakastavansa Maria-tätiä.”

Edelleen olen välillä surullinen ja haikea. Vaikka siitä, että en saa koskaan vetää omaa lasta pulkassa tai kiirehtiä töistä vanhempainiltaan. Kun kaverit ovat puhuneet, että voi ei taas sitä lapsen korvatulehdusta, olisin ottanut koska tahansa sen lapsen ja korvatulehduksen.

Pääsiäisenä olen itkenyt, että en pääse koskaan laittamaan ketään trulliksi. Äitienpäivä on aina vuoden vaikein päivä. Silloin on parasta pitää Facebook kiinni, ettei kuvista ja teksteistä tule liian surullinen olo.

Olen kertonut kaikille avoimesti, että olen kovasti toivonut lasta, mutta haaveeni ei ole toteutunut. Avoimuudella olen suojellut itseäni, että ei kyseltäisi, koskas teille tulee.

Itseni suojelua on myös se, etten ole tahtonut pitää vauvoja sylissä. Olen pidellyt vain sisarusteni lapsia ja kummilapsiani. Onneksi veljeni ja siskoni lapset syntyivät vasta, kun olimme lopettaneet hoidot ja suurin tuska oli ohi. Olen osannut olla heistä onnellinen. On myös ihanaa, että meidän äiti pääsi mummottamaan. Onneksi se ei jäänyt minusta kiinni.

Vuoden alussa Mikan pikkuveli sai esikoisvauvan. Lapsi on ihan saman näköinen kuin Mika vauvana. Mikan veli pitää vauvaa niin hellästi. Mietin, pitäisikö Mika meidän lasta samalla tavalla.

Silti en tiedä, haluaisinko edes enää raskautta. Ehkä en.

Emme saaneet lasta, mutta meillä on paljon muuta. Suru lapsettomuudesta ei häviä ikinä kokonaan, mutta minusta suruista pitää pystyä jossain vaiheessa nousemaan. On opittava näkemään, mitä kaikkea hyvää elämässä on.

Elämä on aika helppoa ja ihanaa. Kun tulen töistä, otan päikkärit.

Minulla ja Mikalla on toisemme ja hyvä suhde. Mika on erilainen kuin kukaan, tosi hyvä puhumaan kaikesta.

Elämä on aika helppoa ja ihanaa. Kun muut lähtevät työpäivän jälkeen viemään lapsia harrastuksiin, minä tulen kotiin ja otan sohvalla päikkärit. Koirat Irja ja Vilma tulevat peiton alle kylkeen kiinni, lyhytkarvaisina ne tykkäävät lämmöstä.

Päiväunien jälkeen käyn lenkillä koirien kanssa. Sitten menen pihaan. Töissä puutarhurina pidän tarkkoja kasvilistoja, mutta kotona saan vain nauttia, iskeä tontin joka nurkkaan jotain. Vapaalla en laske kasveja, mutta jos sanon, että pihassa on 500-600 erilaista kukkaa, niin ei se kauas mene.

Olen hyvä keksimään harrastuksia. Suomenpystykorva Allin kanssa kuljen kaverikoiratoiminnassa vanhainkodilla, whippettien kanssa maastojuoksukisoissa. Kansalaisopistossa olen käynyt kaiken maailman kursseja, puutöissä ja maalauksessa ja keramiikassa. Mika metsästää aina kun voi.

Molemmilla on niin paljon omia kivoja asioita, että siksi pitää varta vasten muistaa tehdä niitä myös yhdessä.

Vanheneminen on helpottavaa.

Hoitojen lopettamisesta on kuusi vuotta, ja täytin juuri 37. Vanheneminen on helpottavaa. Kohta ei enää tarvitse miettiä, että entä jos kuitenkin tulisin raskaaksi. Ihmeet tapahtuvat muualla. Meillä on eri tavalla hyvä elämä.

Kuukausi sitten ostimme mummonmökin Isojoelta. Pääsemme lomilla sinne lähelle äitiäni, siskoani ja kaksivuotiasta siskonpoikaa. Tulee uusia lenkkipaikkoja, pihan laittoa ja remonttia, ja mökin takana menee joki. Yhdessä tehtävien asioiden listaan lisättiin nämä:

Soutelu joella + uistimen heittely.

Majavapassiin.

Autolla ajelu ilman määränpäätä.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017. 37-vuotias puutarhuri Maria Kylmäluoma asuu Seinäjoella miehensä Mikan sekä kuuden koiran kanssa. Lampaita on kolme, piharakennuksessa on kanoja ja kukko, pihassa mehiläispesiä.

Kirje aviomieheltä

Rakas Maria,

Kaikki ei aina elämässä mene suunnitelmien mukaan, sen olen huomannut.

Yhteinen lapsi oli haaveemme, joka ei toteutunut. Tiedän silti, että olisit ollut lapsillemme maailman paras äiti.

Olemme kuitenkin molemmat oppineet huomaamaan, että elämämme on hyvä näinkin, kahdestaan.

Olen onnellinen siitä, että olemme löytäneet toisemme ja vaikeidenkin aikojen keskellä luottaneet siihen, että hyvin tässä käy. Kunhan olemme yhdessä, käy hyvin, tapahtui mitä tahansa.

Rakkaudella miehesi Mika