Laulaja ja lauluntekijä Juha Tapio , 41, asuu Tuusulassa vaimonsa ja kahden vähän yli kymmenvuotiaan poikansa kanssa. Hän on julkaissut 12 albumia ja on onnellinen valmistaessaan perheelleen ruokaa.

Juha Tapio on samanlainen tee se itse -mies kuin viisivuotiaana. Eikä muuta tarvitse ollakaan. Sen hän ymmärtää nyt.

Monot oli kiinnitetty remmeillä suksiin. Päässä oli tupsupipo. Kohta saisi kuumaa punaista mehua.

Sitä ennen pitäisi kuitenkin tehdä vielä aika monta kierrosta. Oli päiväkodin talviulkoilupäivä.

Kun kaverit kiersivät Vaasan hiihtokeskuksessa rinkiä lyhyillä suksillaan, Juha Tapio huomasi kyltin ja nuolen: 10 koo äm. Hän osasi lukea, vähän, ja tiesi, että koo äm tarkoitti kilometriä.

Pystyn mihin tahansa.

Tasaisen pläntin sauvominen on tylsää, tempaisenpa kympin lenkin, poika ajatteli. Hän jättäytyi toppahaalarijonon hännille ja kurvasi omille teilleen.

Miksen pystyisi. Pystyn mihin tahansa. Ei kukaan ehdi huomata, että puutun.

Ladulla vastaan tulevat koululaiset kysyivät: Oletko ihan yksin liikenteessä? Kohta tulee iso mäki, pitäisikö sinun kääntyä takaisin?

Ei tässä mitään hätää, Juha Tapio vastasi.

Jyrkässä mäessä vauhti kiihtyi. Ei sellaista vauhtia enää voinut hallita. Sauva putosi. Vesi valui silmistä. Sitten tuli puu ja rysähdys ja ajatus: miten tämä muka ei onnistunut?

Ehkä kaikki pettyvät

Tuntuu uskomattomalta, että nuo kaikki ovat tulossa katsomaan sinua, sanoi vaimo. Tampere-talon eteen kaarsi takseja. Bussipysäkiltä käveli lisää ihmisiä. Kaikki menivät ovesta sisään.

Oli lumisateinen tiistai-ilta helmikuussa 2007. Juha Tapio oli 33-vuotias ja yhä samanlainen tee se itse -mies kuin viisivuotiaana.

Tietävätköhän nuo, mistä on kyse? Minähän vain astelen tuonne ja laulan minun lauluja. Ehkä ne pettyvät.

Niin Juha Tapio mietti. Hän oli julkaissut kolme menestyslevyä peräkkäin. Kelpaat kelle vaan -kappale soi radiossa.

Kukaan ei pettynyt Tampereella. Eikä Ikaalisissa, Oulussa tai Outokummussakaan.

Olen tässä, Juha Tapio ajatteli lavalla ennen ensimmäistä kappaletta. Enää ei jännitä ja hävetä niin, että on vaikea puhua.

"Kerran tv-juontaja yritti saada yleisön nauramaan kysymällä, olenko pehmomies, joka haravoi kotipihalla lehtiä ja juo marjamehua. Ajattelin, ettei se kuulosta yhtään hullummalta."
"Kerran tv-juontaja yritti saada yleisön nauramaan kysymällä, olenko pehmomies, joka haravoi kotipihalla lehtiä ja juo marjamehua. Ajattelin, ettei se kuulosta yhtään hullummalta."

Pilottirillit, edes

14-vuotias Juha Tapio oli asettanut mankan sopivalle etäisyydelle omassa huoneessaan, painanut rec-nappulaa ja äänittänyt c-kasetille seitsemän omaa biisiä.

”Mimmijuttuja ja nuoren miehen itsetuntokysymyksiä. Sellaista, mitä ei muuten oiein kehdannut sanoilla puhua.”

Äiti oli tehnyt vaaleaan tukkaan kotipermanentin, mutta ulkonäkö tuntui silti aika rumalta. Silmälasitkin nolottivat. Onneksi rillit olivat sentään samaa pilottimallia kuin Ritari Ässän aurinkolasit televisiossa.

Oma huone ja oma juttu

Yläasteen aulan kahvilassa myytiin joka perjantai Sulosen Leipomon tuoreita munkkeja Raittiusseura Ryhdin hyväksi. Ne maksoivat markan kappale.

"Olin pullapoika. Kannoin viikoittain viidestä kymmenen markkaa Ryhdin kassaan."

Ehkä munkkien osto vähän nolotti. Mutta ne maistuivat hyviltä.

Tai ehkä ei nolottanut. Sillä kappaleiden tekeminen oli tuonut itseluottamusta. Oli oma huone ja oma juttu.

"Jotenkin en enää ollut niin riippuvainen siitä, mitä muut ajattelevat. Lauluilla sai kunnioitusta, vaikkei muuten olisi ollut kovis. Potentiaaliset kiusaajat jättivät rauhaan."

Esiintyminen sen sijaan nolotti ja jännitti.

Kun Juha Tapio synnyttää laulua, ensin tulevat sävelet. Sitten hän alkaa miettiä, mitkä sanat niihin sopisivat.
Kun Juha Tapio synnyttää laulua, ensin tulevat sävelet. Sitten hän alkaa miettiä, mitkä sanat niihin sopisivat.

Minun kappaleeni! Minun ääneni!

Ylistarossa oli kaksi teinien joukkoa rinnakkain ja limittäin: seurakuntanuoret ja urheilijat. Seurakuntanuorissa oli helppo rämpyttää kitaraa ja testata omia kappaleita muka puolihuolimattomasti. Muualla oli virallisempia iltamia, sinnekin alettiin pyytää esiintymään.

Ennen esiintymistä tuntui monta päivää siltä, että flunssa on tulossa. Minun kappaleeni! Minun ääneni! Minä siellä kaikkien edessä!

Lavalla piti pitää silmät auki, koska muuten olisi voinut tapahtua jotakin epämääräisen kamalaa. Kontrolli täytyi säilyttää. Helpottavinta oli katsoa sitä ihmistä, joka näytti olevan tyytyväinen kuulemaansa. Sellainen ihminen rauhoitti.

Kun lavalta pääsi pois, sinne halusi takaisin.

Sitten seuraava keikka alkoi pelottaa.

Sulla on ihana ääni

Parasta oli, jos joku tyttö tuli sanomaan, että "sulla on ihana ääni"

Tyttöystävien kanssa ei paljon puhuttu, mutta vaihdettiin luokkasormukset ja ripustettiin ne ketjusta kaulaan. Se oli varatun merkki. Kun limudiskossa tanssittiin hitaita, tyttöjen hengitys tuoksui purkalta.

Juha Tapio tapasi nykyisen vaimonsa, kun molemmat olivat 16-vuotiaita. Hän oli pitkä ja urheiluporukoissa kuten Juha Tapiokin.

Vaimo opiskeli laborantiksi ja Juha Tapio luokanopettajaksi. Kun laulukeikkoja alkoi kahden opettajavuoden jälkeen olla liikaa, molemmille oli selvää, mitä Juha Tapio oikeasti haluaa tehdä. Musiikkia.

”Jotkut kollegat sanovat, että soittaisivat, vaikkei olisi rahaa ostaa ruokaa tai maksaa vuokraa. Minun piti varmistaa, että töitä riittää. Sitten vasta hyppäsin.”

"Jotkut sanoitukset voivat vaikuttaa markan filosofialta, mutta uskon niiden sanomaan."
"Jotkut sanoitukset voivat vaikuttaa markan filosofialta, mutta uskon niiden sanomaan."

Nimeni on isä

Elämän voi nähdä tarinana, Juha ajattelee. Näin:

Ensin on kahden insinöörin poika nimeltä Juha Leevi Antero Tapio. Sitä poikaa isä neuvoo hankalissa tilanteissa järkähtämättä: kun opettelet, niin opit.

Kesäöitä vietetään serkkujen kanssa mummolassa, huoneissa tuoksuu vanhalta ja turvalliselta. Pikkusisko pääsee joskus illalla viereen lukemaan Aku Ankkoja taskulampun valossa.

Unta odotellessa kuunnellaan, kuinka eteisen ovivieteri pihahtaa, kun aikuiset käyvät tupakalla tai huussissa.

Aamulla eno vuolee leppäkeihään, jota heitetään kilpaa. Yöllä on katsottu mustavalkotelevisiosta Los Angelesin kesäolympialaisia.

Sitten, vähän yhtäkkiä, ei enää olekaan poika, vaan naisen puoliso. Sitten syntyy kaksi omaa poikaa ja onkin nimeltään isä.

Ja ehkä silloin vasta huomaa, ettei enää jännitä sen työn tekemistä, jota rakastaa. Että uskaltaa sulkea silmät lavalla.

Se ei ole mikään tietty oivalluksen hetki vaan vähitellen tuleva ymmärrys.

"Omaksi itsekseen tulemisessa on tärkeintä tajuta, että maailmassa on muitakin. On helpompi olla levollisesti juuri minä, kun huomaa, että on vain yksi monista."

"Silloin ei tarvitse miettiä, millainen pitäisi olla, että kelpaisi. Voi miettiä, miten voisi auttaa ja palvella muita."

En mitään en ketään

Melkein onnellisin Juha Tapio on jäähallilla, kun pojat pelaavat jääkiekkoa. Autossa on syöty evääksi ruisleipä ja banaani. Isän tehtävä on hytistä, rupatella muiden vanhempien kanssa ja olla ylpeä.

Illalla mennään saunaan. Sitten saatetaan katsoa Tähtien sota. Lapset ovat nyt siinä iässä, että heitä voi johdatella omien nuoruusfanitusten pariin.

Se on ihanaa. Ei ole kiire minnekään.

Joskus arkisimmasta onnesta syntyy uusi kappale ja joskus siitä tulee hitti. Kuten silloin, kun Juha Tapio ripusti pyykkejä kodinhoitohuoneessa ja pojat mekastivat trampoliinilla. Oli kesäkuun 2011 ensimmäinen lämmin ilta.

Juha Tapio katsoi kaikkea.

"Jokin salama iski. Pyykit tippuivat lattialle ja juoksin kitaralle."

Aikaa joka hiipii, sua kuljettaa pois jalanjälkineen, tartun hetkiin muistoihini kii, kuin tuuli repaleiseen purjeeseen. En mitään, en ketään enemmän kuin sua.

Nyt pitäisi itkettää

"Liikutuin teidän esiintymisestä niin, että kyyneleet virtas läpi keikan… Naurun sekainen itku ja liikutus tuli vielä seuraavana päivänäkin, kun kokemuksesta ystäville kerroin. <3"

"Takana rankka ero ja vakava masennus... mutta tänään elän onnellisempana kuin koskaan. Ilman laulujasi en olisi mitenkään selvinnyt."

Tällaista palautetta Juha Tapio saa paljon. Kuuntelijat laulavat keikoilla mukana, nauravat ja itkevät. Juha Tapio ei itke.

"Kun olen esiintyjän roolissa, hoidan työni. En ole muutenkaan kovin hyvä itkemään. Joissain tilanteissa jopa ajattelen, että nyt pitäisi ehkä itkettää. Mutta kun ei. Ehkä itken jotenkin sisäänpäin."

Juha Tapio ei kyynelehdi kauniin auringonlaskun nähdessään. Eikä hän keskustele loputtomasti henkeviä vaimonsa kanssa kynttilänvalossa.

Hän ja vaimo ovat olleet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta.

"Se on hienoa ja kiehtovaa ja kiitollisuuden aihe. Ehkä siinä on jotakin samaa kuin musiikkiurassa. Jossain vaiheessa vain huomaa, että tätä onkin kestänyt näin kauan."

"Sitoutumista ja tahtoa on tietysti vaadittu, muttei yhdessä oleminen ole mitään kivireen vetämistä koskaan ollut."

Valo tulee sinusta

Kun koti on illalla hiljainen, Juha Tapio istuu sohvannurkassa kitara sylissä. Ikkunasta näkyy vaahtera.

Parhaat laulut syntyvät yöllä. Joku niistä saattaa saada inspiraationsa vaimosta, kuten Tykkään susta niin että halkeen.

Viiden sanan lause tuli mieleen delhiläisen lentokentän turvatarkastuksessa, onnellisen loman jälkeen. Ensin vähän nolotti, taas. Lause tuntui lapselliselta.

Se oli kuitenkin tosi. Tuli hitti.

Yhden kappaleen Juha Tapio halusi säveltää suoraan faneilleen.

Anna minun nähdä sun kasvosi, nähdä kuinka valosi loistaa. Anna minun kuulla sun äänesi, kuulla kuinka laulusi soi. Tänään on tullut sun päiväsi, nyt on sinun vuorosi loistaa.

"Jos joku sanoo, että lauluni on pelastanut elämän, niin enhän minä ole tehnyt sitä, vaan ihminen itse. Ei valo tule minusta, vaan jokaisesta itsestään."

Juha Tapio on hetken hiljaa.

"Korkeintaan heijastan sitä ja saan ihmisen ymmärtämään, miten suuri voima hänen sisällään on."

"Nuorena ajattelin, etten ainakaan komea ole. Äidin tekemä kotipermanentti ei auttanut asiaa. Nelikymppisenä osaan vihdoin olla itselleni armollinen."
"Nuorena ajattelin, etten ainakaan komea ole. Äidin tekemä kotipermanentti ei auttanut asiaa. Nelikymppisenä osaan vihdoin olla itselleni armollinen."

Herätkää, jutellaan

Tie on musta, välillä ohitetaan huoltoasema, ne ovat yhtä rumia ja valaistuja kaikkialla.

Tänä vuonna Juha Tapiolla on ollut satakunta keikkaa. Laulujen jälkeen hän ajaa kotiin aina, jos voi.

50 kilometriä Tuusulaan, lukee kyltissä. Siitä käännytään.

Laittaessaan vilkun päälle Juha Tapio ajattelee sitä viisivuotiasta, joka karkasi kymmenen kilometrin lenkille, mutta kaatui lunta lahkeensuissa.

Poika nousi puun juurelta, etsi sauvat ja lähti hiihtämään takaisin. Paluumatkan hän itki ja pyyhki rään hihaan. Latu tuntui loputtomalta.

Lapsi ymmärsi, ettei kukaan pärjää aivan yksin. Vaikka siltä tuntuisi.

Kohta ollaan kotona. Juha Tapio kääntää avainta lukossa ja astuu eteiseen. Hän käy katsomassa poikiaan huoneen ovella. Siellä ne nukkuvat.

Sitten Juha Tapio avaa päällimmäisen Hesarin. Vaimo on pinonnut ne eteisen pöydälle. Häntä on odotettu.

Tekisi mieli herättää koko perhe heti. Sanoa, että nouskaa jo, keitetään kahvit, viipaloidaan kurkkua paahtoleivälle, jutellaan.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2015.

Lue lisää:

Juha Tapion vaimo Raija Tapio Gloria-lehdessä: "En pystyisi olemaan rauhallisessa työssä".

Kirjailija Niina Repo ei usko rajoihin ja rakkauteen, vaan rajattomaan rakkauteen. "Jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista. Joka muuta väittää, juksaa."

Tässä jutussa esiintyy kaksi Niinaa.

Ensimmäinen on kirjailija Niina Repo. Hän on ihan oikea ihminen ja istuu nyt vastapäätä minua, kotisohvallaan Turussa, valmiina haastatteluun.

Toinen on akateeminen projektityöntekijä Niina. Hän on Niina Revon uuden Kompleksi-romaanin päähenkilö ja täyttä satua.

Tosin sitä on hiukan vaikea uskoa. Niin paljon Niinat muistuttavat toisiaan.

Molemmilla on kaksi poikaa ja intohimo kirjoittamiseen. Molemmat ovat sairastuneet vakavasti ja parantuneet. Kummankin on vaikea sanoa EI. Molemmilla on taiteilijamies.

Eikä siinä vielä mitään. Vaikea kohta tulee tässä: romaanissa aviomies Tuomas pettää Niinaa. Monta kertaa. Niina suivaantuu niin, että kostaa, ja kostaakin kunnolla. Eikä silti, vihatessaankaan, lakkaa rakastamasta.

Vaikka kuinka yritin olla ylevä ja lukea romaania taiteellisena tuotoksena, mietin kirjan alusta loppuun asti: Entä jos tämä onkin totta. Toivottavasti ei ole. Voi ei, jos onkin.

Voiko rakkaus oikeasti olla niin suurta, että se kestää pettämisen? Vai onko silloin väistämättä kyse sadusta?

Sitä on kysyttävä Niina Revolta.

Kiusaaminen jätti jäljet

Ennen kuin Niina voi paljastaa, onko romaani totta vai ei, on kerrottava hänen oma rakkaustarinansa.

Kaikki alkoi vuonna 1996 tamperelaisesta Falls-ravintolasta. Niina, 25, oli vilkuillut Mikko Koukia Tampereen yössä ja teatterinäyttämöillä jo pitkään, sillä Mikossa oli jotain sellaista, ettei häntä voinut olla vilkuilematta.

Mikko taas oli todennut kaverilleen, että tuo punapää on varmaan se, jonka esikoiskirjaa Pimeä huone kehuttiin lehdissä.

Mikko oli Teatterikoulusta valmistunut näyttelijä, Niina entinen hevari Pirkkalasta.

Äidinkielenopettajaäiti ja insinööri-isä olivat opettaneet Niinalle, että mikä tahansa on mahdollista. Mene Sorbonneen tai ryhdy kirjailijaksi, jos kirjoittamisesta kerran tykkäät, vanhemmat sanoivat, ja Niina päätti ryhtyä kirjailijaksi.

Koulussa Niinaa haukuttiin rumaksi. Itkunsa hän piilotti hymyilemällä.

"Olin kai liikaa kaikkea, ääntä ja epävarmuutta. Kiusaaminen jätti jälkensä. Kesti vuosia, ennen kuin opin pitämään itsestäni."

15-vuotiaana Niina ryhtyi hevariksi, värjäsi hiuksensa sinisiksi ja sen jälkeen vielä noin 200 kertaa, koska etsi täydellistä sävyä, joka tekisi hänestä jonkun toisen kuin hän oli. Sävyä ei löytynyt, mutta hiukset alkoivat putoilla.

"Meillä Tampereen hevareilla ei ollut mitään ideologiaa. Ei ainakaan minulla. Paitsi että on hianoo liftata Provinssirockiin."

Minun juttuni ei ole rajat ja rakkaus, vaan rajaton rakkaus.

Ei siis ihme, että kun Mikko avasi keskustelun analysoimalla Albert Camus'n romaania Sivullinen, muuta ei tarvittu.

"Olin ihan, että onpa fiksu. Mikko vaikutti niin kypsältä. Kypsältä! Eiks oo hyvä!" Niina nauraa.

"Jo silloin Mikosta huokui suorasukaisuus ja vankka usko omaan selviytymiseen. Minä taas kuvittelin jo lapsena, että on olemassa jokin maailmanrako, johon voin pudota. Ihastuimme heti."

Häitä juhlittiin kymmenen kuukauden kuluttua.

Ei kiitos nalkutusta

Vuosi häiden jälkeen syntyi Akseli.

Hetken kaikki oli kirkasta ja selvää. Siinä se tuhisi, elämän tarkoitus, tuijotti Niinaa vaipoissaan. Vauva katsoi hänet kauniiksi, siltä Niinasta tuntui, ja kaikki entinen ja epävarma liukeni pois.

"Heti kun lapseni syntyivät, palvoin heitä. Olin rakkaudessani aivan kohtuuton, ja olen yhä."

Akseli on nyt 18-vuotias, kuopus Toivo kymmenen. Kohtuuttomuuttaan Niinalla ei ole aikomustakaan hillitä.

Voin kävellä monta päivää vaatekasojen yli, enkä kärsi yhtään.

"Tiedäthän rajat ja rakkaus -kasvatusmetodin? Se ei ole minun juttuni. Minun juttuni on rajaton rakkaus. Se pätee kaikkiin ihmissuhteisiini."

Rajattomuus tarkoittaa, ettei Niina usko käskyttämiseen. Hänestä vastuullisuus ja käskyvalta löytyvät jokaisesta itsestään. Siksi hän ei kestä kuunnella nalkutusta eikä sitä, jos vanhempi ohjeistaa lasta syömään kauniisti ja suorassa.

"Ehkä se tuottaa kauniisti ja suorassa syövän ihmisen, mutta minusta puuttuu halu käskyttää."

Lähes rajatonta on myös Niinan luottamus. Hän vaatii lapsiaan tekemään läksyt ja käymään harrastuksissa, mutta esimerkiksi kotiintuloajat ovat olleet melko vapaat.

"En ole hirveästi rajoittanut enkä kieltänyt lapsiani, ja minusta heistä on kasvanut ihan mahtavia tyyppejä. Mutta en väitä, että tapani on oikea. Mikko on kasvatuksessa paljon pedantimpi."

Kuten myös siisteydessä. Niina viihtyy sotkussa ja kaaoksessa. Hänellä on silmät, jotka eivät kerta kaikkiaan näe, jos tiskiallas täyttyy.

"Voin kävellä monta päivää vaatekasojen yli enkä kärsi yhtään. Työssäni taas olen naurettavan pikkutarkka. Olen kahtiajakautunut, ehkä minulla on jopa viisi minää. Eikö kaikilla ole?"

Syöpää ei huvita muistella

Kompleksi-kirja, sivu 44:

"Me selvitään tästä. Kuinka kauan sua on jo hoidettu? Yli puoli vuotta? Pian koko homma on ohi ja voit olla varma, että tapahtuu tulevaisuudessa mitä tahansa, mä pidän pojista huolta", Tuomas lohdutti.

"Varmasti?"

"Ihan varmasti."

"Hyvä. Millään muulla ei ole väliä."

"Voit luottaa muhun. Pojat ovat tärkeintä. Perhe on. Tämä kaikki on kirkastanut sen."

Kompleksi-romaanissa päähenkilö Niina sairastuu rintasyöpään. Niin sairastui aikoinaan myös oikea Niina.

Kokemuksistaan hän kirjoitti omakohtaisen kirjan Arpi. Kirja oli hänelle rakas, mutta enää syövästä ei huvittaisi puhua sanaakaan.

"Kun näen kirjani nyt, se muistuttaa minua liikaa menneestä. En halua muistella sairauttani enää edes haastatteluissa. Haluan jättää sen taakseni kokonaan."

Jätä se mies

Kompleksi-kirja,  sivu 120:

Hän on ihastunut toiseen.

En ole edes vihainen.

Minä vain itken.

Ja hän sanoo: Olisit hauska edes. Että sinun kanssasi olisi joskus kivaa. Ei näitä muita naisia olisi, jos et olisi tuollainen. Jos olisit hauska. Jos meillä olisi kivaa.

Ajatus oli kytenyt Niina Revon mielessä jo pitkään.

Mitä tapahtuisi, jos antaisi romaaninsa päähenkilölle oman nimensä? Päästäisi irti mielikuvitus-Niinan, heittäisi hänet sivuilleen seikkailemaan, tekemään mitä tahansa, etenkin kaikkea mahdotonta ja hullua. Miten kutkuttavaksi se tarinan tekisikään.

Uskottomuuden Niina valitsi teemaksi, koska oli törmännyt siihen enemmän kuin olisi halunnut.

Vuosia sitten niin oli tehnyt muun muassa Kari Hotakainen, joka kirjoitti Klassikko-romaaniinsa tyypin nimeltään Kari Hotakainen.

"Aivan sairaan hauska idea! Rakastin sitä leikkiä, että Kari leikki Karilla. Aloin heti unelmoida, että vielä joskus teen saman."

Niin sai alkunsa Kompleksi, romaani yt-neuvotteluista ja aviokriisistä. Niina päätti revitellä Niinoilla tosissaan ja kirjoitti romaaninsa päähenkilöksi hahmon, joka muistuttaa hämmentävän tarkasti häntä itseään. Kun julkaisupäivä lähestyi, alkoikin jännittää.

"Mielessäni käväisi, oliko hauska todellisuusleikkini sittenkään niin hauska. Onneksi Mikko kannusti."

Lähteminen ei ole aina realistinen vaihtoehto. Miten omasta elämästään voi oikeastaan edes lähteä?

Kirjan Niina on fiksu, mutta luonteeltaan lapanen. Kun aviomies Tuomas pettää, Niina yrittää pysäyttää hänet olemalla aina vain ihanampi. Mutta vasta kun Niina löytää sisältään toisen minänsä, villin kostaja-Tanjan, Tuomas havahtuu.

Uskottomuuden Niina valitsi teemaksi, koska oli törmännyt siihen vuosien mittaan kaikkialla, enemmän kuin olisi halunnut.

Kirjoitustunnelmaan hän virittäytyi muun muassa lukemalla Vauva-lehden keskustelupalstaa. Neuvoa siellä kysyi nainen, joka odotti toista lastaan seitsemännellä kuulla ja oli juuri saanut miehensä kiinni sivusuhteesta.

"Ensimmäisenä kommenttina joku kirjoitti: Jätä se paska. Jätä heti. Sama neuvo toistui tarinasta toiseen, petetyn elämäntilanteesta riippumatta", Niina sanoo.

"Ihmettelen tuollaista mustavalkoisuutta. Lähteminen ei ole aina realistinen vaihtoehto. Miten omasta elämästään voi oikeastaan edes lähteä? Voiko siitä poistua kokonaan ja jos voi, niin mihin?"

Niina uskoo, että minkä tahansa pettymyksen voi käsitellä ja jättää taakseen.

"Minusta vastaus jokaiseen kriisiin löytyy itsestämme. Ulkoiset tapahtumat eivät ratkaise onnellisuutta. Jos on sinut itsensä kanssa, kaikki on hyvin", Niina sanoo.

"Tärkeintä on, ettei heittäydy uhriksi. Jos ei siedä puolisonsa käytöstä, on sanottava se ääneen ja hyväksyttävä, että seurauksena saattaa olla ero."

Onko rakkaudessasi mitään rajaa, jonka ylittämistä et hyväksy?

"Väkivalta. Tai se, jos oloni olisi jostakin syystä liian paha."

Vaikein sana on EI

Niinasta on vaikea sanoa EI. Hän innostuu kaikesta, ja KYLLÄ tulee hänen suustaan, ennen kuin hän ehtii edes kuulla kysymystä.

Kun Akseli oli yhdeksänvuotias ja Toivo alle yksi, aika ei tuntunut riittävän mihinkään. Niinpä Niina piirsi taulukon, johon merkitsi kaikki tekeillä olevat, keskeneräiset puuhansa.

En lopeta mitään, minkä olen aloittanut, paitsi liikunnan.

Lista näytti tältä:

1. Kirjoita nuortenkirja Seita Parkkolan kanssa. 2. Kirjoita loppuun aikuistenromaani. 3. Viimeistele yliopisto-opiskelut ja gradu. 4. Hoida työsi ohjelmakoordinaattorina Turun kirjamessuilla. 5. Kirjoita kolumneja. 6. Hoida pestisi joukkueenjohtajana pojan joukkueessa. 7. Hoida lapset, mies ja koti.
Niina tajusi, että listasta olisi karsittava puolet pois. Muuten hän uupuisi.

"Arvaa karsinko? En. Paitsi messutyöt loppuivat, kun sairastuin."

Kyseistä ominaisuuttaan Niina kutsuu sitkeää sitkeämmäksi sitkeydeksi. Se tarkoittaa, ettei hän lopeta mitään, minkä on kerran aloittanut.

"Sääntö pätee elämässäni kaikkeen paitsi liikuntaan. Erityisesti sitkeys näkyy ihmissuhteissani", Niina sanoo.

"Rakkaitteni ei ole kovin helppoa tehdä sellaisia asioita, jotka saisivat minut katkaisemaan suhteeni heihin. Kun kerran on ystävyyteni tai rakkauteni kohteeksi päätynyt, siinä sitä sitten ollaan."

Rajaton rakkaus ja sitkeys. Piileekö niissä myös pitkän avioliiton salaisuus?

"Jos tietäisin salaisuutemme, eristäisin sen purkkiin, laittaisin purkin hyllyyn ja myisin viisautta pieninä palasina sitä tarvitseville."

Avioliitto on kuin hiekkakakku

Kompleksi-kirja, sivu 142:

Suljin silmäni ja - siinä he tanssivat. Kaikki toiset ja kolmannet naiset, kaikki he, jotka niin huoletta ja pystypäin ylittävät rajan, liiskaavat kantansa alle vaimoja ja lapsia. He eivät ajattele muita, elävät oman tahtonsa mukaan, omien tarpeidensa vietävissä, he kokeilevat, oletko otettavissa, jos olet, he ottavat. Sellaista se on, ei sen rumempaa. Minkä irti saa, sitä voi pitää omanaan. Haluaisin mennä ja kysyä jokaiselta erikseen: Mitä oikein ajattelit? Mitä ajattelit, ihan todella?

Kompleksi on paitsi romaani, myös osa Niina Revon tekeillä olevaa väitöskirjaa. Sen aiheena on "Sanojen voima osana kriisin kokeneiden ihmisten toipumisprosessia".

Minusta asiat eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat sellaisia, miten niihin suhtautuu.

Mielikuvitusmaailmaansa Niinakin on piipahtanut lepäämään, kun oikea maailma on tuntunut liian rankalta.

"Kirjoittaminen on tapani käsitellä todellisuutta. Sen avulla pääsen toisen ihmisen pään sisään tai vinksautan todellisuuden sellaiseksi kuin haluan."

Niina työskentelee Turun yliopistossa luovan kirjoittamisen opettajana. Hän on vakuuttunut, että sanoissa on taikavoimaa, jonka avulla todellisuutta voi muovailla mieleisekseen.

"Uskon, että maailma alkaa näyttää siltä, millaiseksi sen kuvittelee. Minusta asiat eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat sellaisia, miten niihin suhtautuu."

Jos kuvittelee maailman kauniimmaksi kuin se on, eikö silloin valehtele itselleen?

"Se vaara on olemassa. Mutta onko sillä oikeastaan väliä?"

Jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista. Joka muuta väittää, juksaa.

Romaanissa Niinan sydän särkyy, mutta erota hän ei halua. Myös Niina Repo kannattaa pitkiä liittoja.

"Olen onnellisesti naimisissa. Mutta jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista, niin valoisia kuin synkkiäkin päiviä. Joka muuta väittää, juksaa", Niina sanoo.

"Minusta tuntuu, että olen rakentanut hienoa hiekkakakkua. Se kakku on minun perheeni, eikä sen hajottaminen ole ihan yksinkertaista. Oli hyvä tai huono päivä, juuri tämä on minun elämäni."

Mutta onko Kompleksi-romaani totta?

Kertoisitko jo?

Onko kirja totta?

Niina ei kerro. Hän puhuu kolme tuntia mutta ei paljasta lauseellakaan, mikä romaanissa on totta. Ei sitä, onko häntä petetty, onko hän itsekin joskus ihastunut toiseen tai hautonut kostoa, kuten kirjan Niina.

Sen Niina myöntää, että on tilanteita, joissa perinteistä kostoa ei päihitä mikään. Kuten tarinassa, jossa mies sai takaisin elämänilonsa, kun hän keksi sivellä petturivaimonsa auton ovenkahvat koirankakalla.

Haluaisin uskoa, että rajaton rakkaus on mahdollista. Että yhdessä voi elää niinkin, ettei toista edes yritä omistaa. Mutta miksi haluan niin kovasti tietää, onko kirja totta?

"Totta kai haluat", Niina hymyilee.

"Koko kirjan juju on se, että lukija miettii, mikä on totta ja mikä ei. Jos paljastaisin totuuden, vesittäisin samalla kirjani! Tarinani on villiä satua, mutta seassa on ripaus totuutta. Enempää en kerro."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2016.

Kun Ulrika Jakobsson sairastui rintasyöpään, samban rytmi ja kimallus lohduttivat.

"Kun parikymmentä vuotta sitten osallistuin ensimmäistä kertaa sambakarnevaaleihin Helsingin keskustassa, en osannut vielä juuri mitään. Lajissa kiehtoivat samat asiat kuin nyt: liike ja glamour, kimallus, sulat ja irtoripset.

Parasta sambassa on, että siinä voi kehittyä koko ajan. Tanssija ei ole koskaan valmis.

Kymmenen vuotta sitten sain mahdollisuuden liittyä tanssikoulu Sambicin aikuisten naisten esiintyvään ryhmään Grupo Super-Eleganteen. Nyt käyn kolmella sambatunnilla joka viikko ja esiinnyn erilaisissa tilaisuuksissa.

Ryhmämme on tiivis, ja olemme ystäviä tuntien ulkopuolellakin. Laji ei katso ikää eikä kokoa. Samban perusajatus on, että kaikilla on oikeus pitää hauskaa. Nuorimmat ryhmästämme ovat noin 35-vuotiaita, vanhin on jo täyttänyt 60. Jotkut ovat reheviä naisia, toiset hentoja tyttösiä.

Toisinaan käymme kimpassa Tallinnassa ostamassa sambatanssijan varaosia kuten irtoripsiä, hiuslisäkkeitä, toppauksia ja glitteriä. Siellä valikoima on suurempi ja hinnat halvemmat kuin Helsingissä.

Lääkäri painotti, etten saa jäädä kotiin säälimään itseäni. Syksyllä palasin sambatreeneihin.

Sisätossuilla ja verkkareilla pääsee treeneissä pitkälle, mutta esiintyminen vaatii panostusta asuun. Nykyisen fantasiapukuni tein alusta asti itse. Rahaa projekti nieli yli kolmesataa euroa, ja aikaa kului puoli vuotta. Jotta sain tehtyä päähineen ja rinkan tukirangan, opettelin hitsaamaan metallilankaa. Pikkuruiset paljetit ompelin kiinni asuun yksitellen.

Samba auttoi minua paljon, kun sairastuin rintasyöpään keväällä 2014. Onneksi sairaus huomattiin aikaisessa vaiheessa ja pääsin nopeasti leikkaukseen ja hoitoihin.

Tanssikaverit olivat perheen ohella ensimmäiset ihmiset, joille kerroin syöpädiagnoosista. He tukivat minua läpi sairauden.

Pikkujouluaikaan laitoin peruukin ja sulkapäähineen kaljuun päähäni ja nousin lavalle.

Lääkäri painotti minulle, etten saa jäädä kotiin makaamaan ja säälimään itseäni. Otin neuvosta vaarin, ulkoilin kesän mittaan paljon kavereitteni kanssa ja syksyllä palasin sambatreeneihin.

Pikkujouluaikaan laitoin peruukin ja sulkapäähineen solumyrkkyjen kaljuksi jättämään päähäni ja nousin lavalle toisten mukana. Katsojat eivät nähneet tilanteessa mitään epätavallista, mutta minulle se oli iso juttu.

Uskon, että samba auttoi minua ylläpitämään toivoa ja valoisaa asennetta. Tanssi vei ajatukset hetkeksi pois murehtimisesta, ahdistuksesta ja kuolemanpelosta.

Samba on antanut minulle uskoa siihen, että kaikesta selviää."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Jaani Vilkkilä on 44-vuotias pappi. Hän asuu Helsingissä, harrastaa balettia ja on neljän lapsen isä.

"Baletti ei ole poikien harrastus. Niin joku tokaisi minulle 1970-luvun lopulla vantaalaisessa lähiössä. Minä uskoin, vaikka olisin halunnut kokeilla.

Luokallani oli tyttö, joka harrasti balettia. Nähtyäni hänen tanssivan ajattelin, että tuohon minäkin pystyisin. Sen sijaan aloin harrastaa yleisurheilua. Huomasin, että olen motorisesti lahjakas ja koordinaationi pelaa.

Koulun discoissa välttelin tanssimista. Minusta oli kauhea ajatus, että olisin tanssilattialla katseiden kohteena, joku näkisi liikkeeni ja pitäisi niitä väärinä.

Vasta kolmikymppisenä löysin tarpeeksi rohkeutta ja aloin harrastaa nykytanssia. Tykkäsin siitä, mutta harrastus jäi, kun muutin toiselle paikkakunnalle.

Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Pari vuotta sitten löysin Vapaan Tanssikoulun miesten balettiryhmän, koska lapseni harrastavat samassa rakennuksessa. Syksyllä 2014 otin härkää sarvista ja soitin ryhmän vetäjälle. Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Meitä on ryhmässä seitsemän miestä, ja tanssimme keran viikossa puolitoista tuntia. Harjoittelemme oikeaa balettia niin puhtaasti kuin liikkuvuus antaa periksi. Olemme tosissamme mutta emme jäykkäniskaisia. Fiilis ryhmässä on hyvä. Jotkut meistä ovat laiheliineja, toiset enemmänkin tynnyrivatsaista painonnostajatyyppiä. Ruumiinrakenteella ei ole väliä. Pääasia on, että me kaikki tanssimme.

Meillä on balettitossut, miesten mallia, ei kärkitossuja. Tossujen hankkiminen kasvatti itsetuntoa, sillä niistä tuli oikean tanssijan olo. Niitä lukuun ottamatta meininki tanssisalilla on kuin missä tahansa liikuntaharrastuksessa. Minä pistelen menemään juoksutrikoissa ja t-paidassa.

Kun teen liikesarjoja, näen mielessäni itseni kevyempänä ja notkeampana kuin olenkaan. Silmäys peiliin kertoo karun totuuden. Betonipossuko se siellä hyppii?

Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Omien rajojen yli meneminen on ollut hieno kokemus. Baletin myötä minusta on tullut enemmän minä. Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Enää en mieti, olisiko minusta voinut tulla ammattitanssija, jos olisin aloittanut oikeassa iässä. Otan kropastani irti sen, minkä vielä voin. Olen iloinen, että jalka yhä nousee ja intoa riittää. Haaveilen, että vielä jonain päivänä venyn spagaattiin.

Nykyisin voisin hyvin mennä tanssimaan villisti discon keskilattialle. Ihan sama, jos joku katselisi. Antaisin palaa vain."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Sarjassa tutut ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

”Muutama vuosi sitten kirjoitin lyhytelokuvaa ystäväni Miina Maasolan kanssa. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut, olin vain näytellyt. Koko ajan Miina hoki minulle, että minun pitää uskoa haaveisiin, niin ne toteutuvat.

Käsikirjoitus oli tuotantoyhtiöllä, kun Miina vuonna 2014 menehtyi auto-onnettomuudessa. Päätin, että uskallan tehdä projektin loppuun, vaikka Miinan oli pitänyt liidata kaikki. Opin valtavasti elokuvan tekemisestä ja käsikirjoittamisesta. Sain Miinalta paljon viestikapuloita, tämän elämänohjeenkin.

Putous oli tv-ohjelma, jonne tiesin haluavani. Koekuvauksissa ajattelin taas Miinan sanoja. Uskalsin toivoa, ja haaveeni toteutui.