Laulaja ja lauluntekijä Juha Tapio , 41, asuu Tuusulassa vaimonsa ja kahden vähän yli kymmenvuotiaan poikansa kanssa. Hän on julkaissut 12 albumia ja on onnellinen valmistaessaan perheelleen ruokaa.
Laulaja ja lauluntekijä Juha Tapio , 41, asuu Tuusulassa vaimonsa ja kahden vähän yli kymmenvuotiaan poikansa kanssa. Hän on julkaissut 12 albumia ja on onnellinen valmistaessaan perheelleen ruokaa.

Juha Tapio on samanlainen tee se itse -mies kuin viisivuotiaana. Eikä muuta tarvitse ollakaan. Sen hän ymmärtää nyt.

Monot oli kiinnitetty remmeillä suksiin. Päässä oli tupsupipo. Kohta saisi kuumaa punaista mehua.

Sitä ennen pitäisi kuitenkin tehdä vielä aika monta kierrosta. Oli päiväkodin talviulkoilupäivä.

Kun kaverit kiersivät Vaasan hiihtokeskuksessa rinkiä lyhyillä suksillaan, Juha Tapio huomasi kyltin ja nuolen: 10 koo äm. Hän osasi lukea, vähän, ja tiesi, että koo äm tarkoitti kilometriä.

Pystyn mihin tahansa.

Tasaisen pläntin sauvominen on tylsää, tempaisenpa kympin lenkin, poika ajatteli. Hän jättäytyi toppahaalarijonon hännille ja kurvasi omille teilleen.

Miksen pystyisi. Pystyn mihin tahansa. Ei kukaan ehdi huomata, että puutun.

Ladulla vastaan tulevat koululaiset kysyivät: Oletko ihan yksin liikenteessä? Kohta tulee iso mäki, pitäisikö sinun kääntyä takaisin?

Ei tässä mitään hätää, Juha Tapio vastasi.

Jyrkässä mäessä vauhti kiihtyi. Ei sellaista vauhtia enää voinut hallita. Sauva putosi. Vesi valui silmistä. Sitten tuli puu ja rysähdys ja ajatus: miten tämä muka ei onnistunut?

Ehkä kaikki pettyvät

Tuntuu uskomattomalta, että nuo kaikki ovat tulossa katsomaan sinua, sanoi vaimo. Tampere-talon eteen kaarsi takseja. Bussipysäkiltä käveli lisää ihmisiä. Kaikki menivät ovesta sisään.

Oli lumisateinen tiistai-ilta helmikuussa 2007. Juha Tapio oli 33-vuotias ja yhä samanlainen tee se itse -mies kuin viisivuotiaana.

Tietävätköhän nuo, mistä on kyse? Minähän vain astelen tuonne ja laulan minun lauluja. Ehkä ne pettyvät.

Niin Juha Tapio mietti. Hän oli julkaissut kolme menestyslevyä peräkkäin. Kelpaat kelle vaan -kappale soi radiossa.

Kukaan ei pettynyt Tampereella. Eikä Ikaalisissa, Oulussa tai Outokummussakaan.

Olen tässä, Juha Tapio ajatteli lavalla ennen ensimmäistä kappaletta. Enää ei jännitä ja hävetä niin, että on vaikea puhua.

"Kerran tv-juontaja yritti saada yleisön nauramaan kysymällä, olenko pehmomies, joka haravoi kotipihalla lehtiä ja juo marjamehua. Ajattelin, ettei se kuulosta yhtään hullummalta."
"Kerran tv-juontaja yritti saada yleisön nauramaan kysymällä, olenko pehmomies, joka haravoi kotipihalla lehtiä ja juo marjamehua. Ajattelin, ettei se kuulosta yhtään hullummalta."

Pilottirillit, edes

14-vuotias Juha Tapio oli asettanut mankan sopivalle etäisyydelle omassa huoneessaan, painanut rec-nappulaa ja äänittänyt c-kasetille seitsemän omaa biisiä.

”Mimmijuttuja ja nuoren miehen itsetuntokysymyksiä. Sellaista, mitä ei muuten oiein kehdannut sanoilla puhua.”

Äiti oli tehnyt vaaleaan tukkaan kotipermanentin, mutta ulkonäkö tuntui silti aika rumalta. Silmälasitkin nolottivat. Onneksi rillit olivat sentään samaa pilottimallia kuin Ritari Ässän aurinkolasit televisiossa.

Oma huone ja oma juttu

Yläasteen aulan kahvilassa myytiin joka perjantai Sulosen Leipomon tuoreita munkkeja Raittiusseura Ryhdin hyväksi. Ne maksoivat markan kappale.

"Olin pullapoika. Kannoin viikoittain viidestä kymmenen markkaa Ryhdin kassaan."

Ehkä munkkien osto vähän nolotti. Mutta ne maistuivat hyviltä.

Tai ehkä ei nolottanut. Sillä kappaleiden tekeminen oli tuonut itseluottamusta. Oli oma huone ja oma juttu.

"Jotenkin en enää ollut niin riippuvainen siitä, mitä muut ajattelevat. Lauluilla sai kunnioitusta, vaikkei muuten olisi ollut kovis. Potentiaaliset kiusaajat jättivät rauhaan."

Esiintyminen sen sijaan nolotti ja jännitti.

Kun Juha Tapio synnyttää laulua, ensin tulevat sävelet. Sitten hän alkaa miettiä, mitkä sanat niihin sopisivat.
Kun Juha Tapio synnyttää laulua, ensin tulevat sävelet. Sitten hän alkaa miettiä, mitkä sanat niihin sopisivat.

Minun kappaleeni! Minun ääneni!

Ylistarossa oli kaksi teinien joukkoa rinnakkain ja limittäin: seurakuntanuoret ja urheilijat. Seurakuntanuorissa oli helppo rämpyttää kitaraa ja testata omia kappaleita muka puolihuolimattomasti. Muualla oli virallisempia iltamia, sinnekin alettiin pyytää esiintymään.

Ennen esiintymistä tuntui monta päivää siltä, että flunssa on tulossa. Minun kappaleeni! Minun ääneni! Minä siellä kaikkien edessä!

Lavalla piti pitää silmät auki, koska muuten olisi voinut tapahtua jotakin epämääräisen kamalaa. Kontrolli täytyi säilyttää. Helpottavinta oli katsoa sitä ihmistä, joka näytti olevan tyytyväinen kuulemaansa. Sellainen ihminen rauhoitti.

Kun lavalta pääsi pois, sinne halusi takaisin.

Sitten seuraava keikka alkoi pelottaa.

Sulla on ihana ääni

Parasta oli, jos joku tyttö tuli sanomaan, että "sulla on ihana ääni"

Tyttöystävien kanssa ei paljon puhuttu, mutta vaihdettiin luokkasormukset ja ripustettiin ne ketjusta kaulaan. Se oli varatun merkki. Kun limudiskossa tanssittiin hitaita, tyttöjen hengitys tuoksui purkalta.

Juha Tapio tapasi nykyisen vaimonsa, kun molemmat olivat 16-vuotiaita. Hän oli pitkä ja urheiluporukoissa kuten Juha Tapiokin.

Vaimo opiskeli laborantiksi ja Juha Tapio luokanopettajaksi. Kun laulukeikkoja alkoi kahden opettajavuoden jälkeen olla liikaa, molemmille oli selvää, mitä Juha Tapio oikeasti haluaa tehdä. Musiikkia.

”Jotkut kollegat sanovat, että soittaisivat, vaikkei olisi rahaa ostaa ruokaa tai maksaa vuokraa. Minun piti varmistaa, että töitä riittää. Sitten vasta hyppäsin.”

"Jotkut sanoitukset voivat vaikuttaa markan filosofialta, mutta uskon niiden sanomaan."
"Jotkut sanoitukset voivat vaikuttaa markan filosofialta, mutta uskon niiden sanomaan."

Nimeni on isä

Elämän voi nähdä tarinana, Juha ajattelee. Näin:

Ensin on kahden insinöörin poika nimeltä Juha Leevi Antero Tapio. Sitä poikaa isä neuvoo hankalissa tilanteissa järkähtämättä: kun opettelet, niin opit.

Kesäöitä vietetään serkkujen kanssa mummolassa, huoneissa tuoksuu vanhalta ja turvalliselta. Pikkusisko pääsee joskus illalla viereen lukemaan Aku Ankkoja taskulampun valossa.

Unta odotellessa kuunnellaan, kuinka eteisen ovivieteri pihahtaa, kun aikuiset käyvät tupakalla tai huussissa.

Aamulla eno vuolee leppäkeihään, jota heitetään kilpaa. Yöllä on katsottu mustavalkotelevisiosta Los Angelesin kesäolympialaisia.

Sitten, vähän yhtäkkiä, ei enää olekaan poika, vaan naisen puoliso. Sitten syntyy kaksi omaa poikaa ja onkin nimeltään isä.

Ja ehkä silloin vasta huomaa, ettei enää jännitä sen työn tekemistä, jota rakastaa. Että uskaltaa sulkea silmät lavalla.

Se ei ole mikään tietty oivalluksen hetki vaan vähitellen tuleva ymmärrys.

"Omaksi itsekseen tulemisessa on tärkeintä tajuta, että maailmassa on muitakin. On helpompi olla levollisesti juuri minä, kun huomaa, että on vain yksi monista."

"Silloin ei tarvitse miettiä, millainen pitäisi olla, että kelpaisi. Voi miettiä, miten voisi auttaa ja palvella muita."

En mitään en ketään

Melkein onnellisin Juha Tapio on jäähallilla, kun pojat pelaavat jääkiekkoa. Autossa on syöty evääksi ruisleipä ja banaani. Isän tehtävä on hytistä, rupatella muiden vanhempien kanssa ja olla ylpeä.

Illalla mennään saunaan. Sitten saatetaan katsoa Tähtien sota. Lapset ovat nyt siinä iässä, että heitä voi johdatella omien nuoruusfanitusten pariin.

Se on ihanaa. Ei ole kiire minnekään.

Joskus arkisimmasta onnesta syntyy uusi kappale ja joskus siitä tulee hitti. Kuten silloin, kun Juha Tapio ripusti pyykkejä kodinhoitohuoneessa ja pojat mekastivat trampoliinilla. Oli kesäkuun 2011 ensimmäinen lämmin ilta.

Juha Tapio katsoi kaikkea.

"Jokin salama iski. Pyykit tippuivat lattialle ja juoksin kitaralle."

Aikaa joka hiipii, sua kuljettaa pois jalanjälkineen, tartun hetkiin muistoihini kii, kuin tuuli repaleiseen purjeeseen. En mitään, en ketään enemmän kuin sua.

Nyt pitäisi itkettää

"Liikutuin teidän esiintymisestä niin, että kyyneleet virtas läpi keikan… Naurun sekainen itku ja liikutus tuli vielä seuraavana päivänäkin, kun kokemuksesta ystäville kerroin. <3"

"Takana rankka ero ja vakava masennus... mutta tänään elän onnellisempana kuin koskaan. Ilman laulujasi en olisi mitenkään selvinnyt."

Tällaista palautetta Juha Tapio saa paljon. Kuuntelijat laulavat keikoilla mukana, nauravat ja itkevät. Juha Tapio ei itke.

"Kun olen esiintyjän roolissa, hoidan työni. En ole muutenkaan kovin hyvä itkemään. Joissain tilanteissa jopa ajattelen, että nyt pitäisi ehkä itkettää. Mutta kun ei. Ehkä itken jotenkin sisäänpäin."

Juha Tapio ei kyynelehdi kauniin auringonlaskun nähdessään. Eikä hän keskustele loputtomasti henkeviä vaimonsa kanssa kynttilänvalossa.

Hän ja vaimo ovat olleet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta.

"Se on hienoa ja kiehtovaa ja kiitollisuuden aihe. Ehkä siinä on jotakin samaa kuin musiikkiurassa. Jossain vaiheessa vain huomaa, että tätä onkin kestänyt näin kauan."

"Sitoutumista ja tahtoa on tietysti vaadittu, muttei yhdessä oleminen ole mitään kivireen vetämistä koskaan ollut."

Valo tulee sinusta

Kun koti on illalla hiljainen, Juha Tapio istuu sohvannurkassa kitara sylissä. Ikkunasta näkyy vaahtera.

Parhaat laulut syntyvät yöllä. Joku niistä saattaa saada inspiraationsa vaimosta, kuten Tykkään susta niin että halkeen.

Viiden sanan lause tuli mieleen delhiläisen lentokentän turvatarkastuksessa, onnellisen loman jälkeen. Ensin vähän nolotti, taas. Lause tuntui lapselliselta.

Se oli kuitenkin tosi. Tuli hitti.

Yhden kappaleen Juha Tapio halusi säveltää suoraan faneilleen.

Anna minun nähdä sun kasvosi, nähdä kuinka valosi loistaa. Anna minun kuulla sun äänesi, kuulla kuinka laulusi soi. Tänään on tullut sun päiväsi, nyt on sinun vuorosi loistaa.

"Jos joku sanoo, että lauluni on pelastanut elämän, niin enhän minä ole tehnyt sitä, vaan ihminen itse. Ei valo tule minusta, vaan jokaisesta itsestään."

Juha Tapio on hetken hiljaa.

"Korkeintaan heijastan sitä ja saan ihmisen ymmärtämään, miten suuri voima hänen sisällään on."

"Nuorena ajattelin, etten ainakaan komea ole. Äidin tekemä kotipermanentti ei auttanut asiaa. Nelikymppisenä osaan vihdoin olla itselleni armollinen."
"Nuorena ajattelin, etten ainakaan komea ole. Äidin tekemä kotipermanentti ei auttanut asiaa. Nelikymppisenä osaan vihdoin olla itselleni armollinen."

Herätkää, jutellaan

Tie on musta, välillä ohitetaan huoltoasema, ne ovat yhtä rumia ja valaistuja kaikkialla.

Tänä vuonna Juha Tapiolla on ollut satakunta keikkaa. Laulujen jälkeen hän ajaa kotiin aina, jos voi.

50 kilometriä Tuusulaan, lukee kyltissä. Siitä käännytään.

Laittaessaan vilkun päälle Juha Tapio ajattelee sitä viisivuotiasta, joka karkasi kymmenen kilometrin lenkille, mutta kaatui lunta lahkeensuissa.

Poika nousi puun juurelta, etsi sauvat ja lähti hiihtämään takaisin. Paluumatkan hän itki ja pyyhki rään hihaan. Latu tuntui loputtomalta.

Lapsi ymmärsi, ettei kukaan pärjää aivan yksin. Vaikka siltä tuntuisi.

Kohta ollaan kotona. Juha Tapio kääntää avainta lukossa ja astuu eteiseen. Hän käy katsomassa poikiaan huoneen ovella. Siellä ne nukkuvat.

Sitten Juha Tapio avaa päällimmäisen Hesarin. Vaimo on pinonnut ne eteisen pöydälle. Häntä on odotettu.

Tekisi mieli herättää koko perhe heti. Sanoa, että nouskaa jo, keitetään kahvit, viipaloidaan kurkkua paahtoleivälle, jutellaan.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2015.

Lue lisää:

Juha Tapion vaimo Raija Tapio Gloria-lehdessä: "En pystyisi olemaan rauhallisessa työssä".

"Kiusattu ei jaksa loputtomiin, eikä kenenkään kuulu pelätä", Jonna sanoo. Hänen nettikiusaamisensa päättyi vasta, kun poliisi puuttui asiaan.

Me ei lopeteta ennenkö makaat toinen jalka haudassa.

Niin blogin kommenteissa luki. Haukkumisviestejä oli alkanut tulla pari viikkoa aikaisemmin.

Lutka. Huora. Tekopyhä. Kaikki toivovat sinun kuolevan.

Jonna Reijonen oli pyytänyt lopettamaan, tämä oli vastaus. Jonna oli 17-vuotias.

Blogi oli ihan tavallinen, sellainen joita 17-vuotiaat pitävät.

”Sanomisiani vääristeltiin ja vanhemmistani leviteltiin juoruja. Alussa en puhunut viesteistä kenellekään, vaan yritin miettiä, kuka niitä kirjoitti.”

Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.

Lopulta selvisi, että kirjoittaja oli entinen kaveri, tutun porukan jäsen. Ennen riitoja yhdessä oli juteltu ja naurettu.

”Kun sain tietää kirjoittajan kavereineen, itketti joka aamu ja ilta. Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.”

Jonna makasi sängyssä ja kuunteli musiikkia. Lempikappaleessa laulettiin: Kuka siitä sanoikaan, et tuu mitään olemaan, matkaan kohti unelmaa, en välitä vaik puhutaan...

”Yritin vielä ajatella positiivisesti. Kuvittelin, että tämä on tavallista teiniriitaa.”

Peilissä näkyvä tyttö oli vieras

Kun viestejä oli tullut pari kuukautta, Jonna otti puhelimen käteen suunnilleen maailmanpyörän vaiheilla. Hän oli luokkaretkellä Helsingissä ja uskalsi vihdoin soittaa tädilleen.

”Kerroin, mitä on tapahtunut ja että pelkään mennä kouluun. Täti oli ihana ja auttoi ja kuunteli, mutta uhkailut ja blogiin tulevat viestit jatkuivat.”

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Hirtä ittes. Sulla ei ole tässä maailmassa mitään ja ansaitset kaiken pahan.

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Aamulla Jonna katsoi peiliin. Hän näki siellä vieraan tytön. Sellaisen, joka ansaitsee jokaisen ilkeän sanan eikä mitään muuta.

Sitten puhelin taas kilahti.

Kiusaaminen levisi netistä kouluun

Yksikään paikka maailmassa ei ollut turvallinen. Netti oli kaikkialla kaiken aikaa, ja kiusaaminen levisi myös Jonnan käymään ammattikouluun. Tilanteeseen yritettiin puuttua.

Koulukuraattorin oven edessä tuntui jotenkin nololta odottaa. Kiusaajakin oli kutsuttu omaan keskusteluunsa.

”Muistan vieläkin, kun kuulin askeleet rapuissa ja ajattelin, että nyt se tulee.”

Haluutko, et tapan sut tähän heti ja nyt?

Niin kiusaaja sanoi.

Koulussa ei kuuluisi itkeä, vaan opiskella.

”Nostin kädet ylös ja sanoin, että anna mennä, en jaksa enää.”

Sitten Jonna alkoi itkeä.

”Vaikka ei koulussa kuuluisi itkeä. Siellä kuuluisi opiskella ja olla kavereiden kanssa.”

Kuraattorin kanssa käydyt keskustelut eivät auttaneet.

Julkisilla paikoilla liikkuminen alkoi pelottaa

Viedään asia poliisille, Jonnan täti ehdotti. Jotain pitäisi tehdä, ei 17-vuotiaan elämä voi olla tällaista, ei kenenkään.

”Yritin vastustella poliisijuttua ja sanoa, ettei ole mitään hätää, mutta asia eteni.”

Jonna kävi koulussa enää harvoin.

Hän alkoi pelätä julkisilla paikoilla liikkumista. Jos joku huutaa jotakin, käy kimppuun? Lääkäri määräsi paniikkioireisiin lääkityksen ja myöhemmin rauhoittavan lääkityksen.

Hän lakkasi hymyilemästä.

Hän ei luottanut enää kavereihin. Tutustuminen oli vaikeaa.

Kaikille olisi parempi, jos kuolisin.

”Minusta tuli niin vainoharhainen."

Jonna ajatteli, että kaikille olisi parempi, jos hän kuolisi.

”Sitä on vaikea selittää, mutta jokainen askel tuntui kamalan raskaalta. Jo se, että olisi pitänyt siirtää jalkaa eteenpäin.”

Lopulta kiusaaja pyysi anteeksi

Sinä päivänä satoi. Jonnan ja kiusaajan välinen sovittelutilaisuus pidettiin rikos- ja riita-asioiden sovittelutoimistossa. Jonnaa pelotti.

”Muistan parhaiten, miten paljon sydämeni hakkasi. Se ei ollut ikinä ennen hakannut samalla tavalla. Olin aivan yksin, kiusaajalla oli äiti mukanaan.”

Kiusaaja sanoi, että jos paikalla olisivat kaikki, jotka Jonnaa vihaavat, he eivät mahtuisi yhden pöydän ääreen, vaikka pöytä olisi suuri.

Raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut.

Mutta lopulta kiusaaja pyysi anteeksi. Jonnan mielestä hän tuntui olevan aidosti pahoillaan.

”Sen takia alensin korvausvaatimuksiakin. Ajattelin, että raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut ja että on väärin laittaa vain yksi ihminen maksamaan siitä.”

Kun Jonna käveli poliisitalolta kotiin päin, maisema näytti vähän erilaiselta kuin ennen. Huomenna kaikki on paremmin, hän ajatteli. Voin jatkaa koulua ja nostaa numeroita.

Tuntui helpoimmalta jäädä kotiin

Hiusalan opinnot kestivät kolme kuukautta.

”Sitten alkoi oksettaa aina kun oli hetki ajatella. Mieleen tulivat kaikki puheet ja sanat, vaikka järki sanoi, että kiusaaminen on mennyttä.”

Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.

Tuntui helpommalta jäädä kotiin, vetää peitto pään yli. Vaikkei Jonna olisi halunnut mitään muuta enemmän kuin olla taas iloinen ja tavallinen.

”En voinut ajatuksilleni mitään. Sanontahan on, että anteeksi voi antaa, mutta ei unohtaa.”

”Muille sanoin lopettaneeni koulun sen takia, että asunnossani oli sisäilmaongelmia. Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.”

Uudet tilanteet ahdistavat Jonnaa. Mitä tuo oikeasti ajattelee? Kelpaanko, osaanko? Mitä on hymyn takana?

Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta  vain.

”Olen huomannut, että yritän miellyttää muita. Jos jään jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa kahdestaan, sydän alkaa tykyttää varsinkin, jos kyseessä on nainen.”

Kun kaupan kassalla pitää maksaa, Jonnan kädet usein tärisevät, jos lähellä oli paljon vieraita.

”Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta vain ilman mitään ongelmia. Muutuin araksi.”

Uudessa kaupungissa tuntuu turvalliselta

Jonna muutti uuteen kaupunkiin vähän aikaa sitten. Uusien katujen ja talojen keskellä tuntuu vähän helpommalta.

”Hymyilen jo aika paljon.”

Ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.

”Osaan käsitellä ahdistusta ja ennakoida, koska se tulee. Silloin osaan hakeutua tilanteista pois ja mennä rauhoittumaan.”

Jonnalla on avopuoliso ja kaveriporukka, läheisiäkin ystäviä, Johanna ja Suvi.

Kun Jonna pilkkoo salaattia lemmikkipupulleen Veikko Kurjalalle ja tietää, että illalla tulee muutama ystävä kylään katsomaan telkkaria, hänen olonsa on turvallinen.

Aamulla töihin, illalla poikaystävän viereen nukkumaan, sitä ennen lenkki koiran kanssa. Arki on hyvää.

”Vanhalle paikkakunnalle palaaminen tuntuu pelottavalta puhumattakaan siitä, että aloittaisin koulun. Mutta pystyn käymään töissä ja ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.”

Hymy ja haaveet tulivat vihdoin takaisin

Ennen nukahtamista Jonna miettii usein: Kenenkään ei kuulu pelätä. Jokainen tekee virheitä, mutta niitä voi pyytää anteeksi ja oppia.

”Jos näet, että jotakuta kiusataan, puutu peliin. Jos et uskalla, sano asiasta jollekin. Älä katso vierestä, koska pahimmassa tapauksessa se saattaa olla viikon päästä myöhäistä.”

Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy.

Kiusattu ei jaksa loputtomiin. Siksi muiden pitää joskus puhua niiden puolesta, joita kiusataan juuri nyt.

”Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy. Vaikka nykyään taas höpötän aika paljon, oman tarinan kertominen ei todellakaan ole helppoa.”

Hetken tuntuu, että on taas se sama 17-vuotias, jonka jokainen puhelimen piippaus saa säpsähtämään. Joka uskoo, ettei ole mitään eikä mikään koskaan muutu.

Jonna on nyt 22-vuotias. Hän haaveilee ammatista, jossa voisi olla nuorten kanssa tekemisissä. Ehkä auttaa heitä, omien kokemusten jälkeen. Rivitalosta, muutamasta lapsesta, joskus viiden vuoden päästä.

Hänellä on taas unelmia. Unelmat tuntuvat sellaisilta, että ne voi saavuttaa.

Yrittäjä Sari Ojala, 49, asuu Pudasjärvellä kihlattunsa Mika Käsmän kanssa. Sarin aikuiset tyttäret asuvat Oulussa, ja uusperheeseen kuuluvat myös Mikan viisi lasta. Sari pitää Syötteellä markettia, pubia ja kiinteistönvälityspalvelua.

Sari Ojala teki uraa, kunnes avioero pysäytti. Virkanainen opiskeli metsuriksi ja rakastui poromieheen. "Elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä."

"Käteni tärisivät ja saatoin kiertää mäntyä pitkään. Pitääkö minun uskaltaa kaataa tämä?

Puun kaatamisessa on paljon tekijöitä. Pitää katsoa, mistä tuulee ja mihin päin puu kaatuu. Isä sanoo, että pitää katsoa, minne puu on rentallaan.

Aloin opiskella metsuriksi 44-vuotiaana. Koulutus kesti puolitoista vuotta, ja sinä aikana opin elämästä enemmän kuin maisterintutkintoa suorittaessani, enemmän kuin aiemmin elämässäni.

Opin, että sahaan tarttuminenkin vaatii rohkeutta. Tilanteista pitää selviytyä. Ei voi sahata puoleenväliin. Hanskoja ei voi heittää tiskiin ja ajatella, että se oli tässä.

Tiedonjanoni on ollut aina valtava. Haluan tehdä asiat kunnolla. Opiskelin lukion jälkeen ensin myyntiteknikon tutkinnon ja olin töissä kotikaupunkini Pudasjärven elinkeinotoimessa. Työn ohessa opiskelin vielä datanomiksi.

OLIN 26-VUOTIAS, kun tyttäreni Kastanja syntyi. Viisi vuotta myöhemmin syntyi Karoliina. Rakkaus omaa lapseen oli selittämätöntä ja vahvaa. Tyttärien syntymä muutti elämäni ensimmäisen kerran täysin.

Kun tytöt olivat alakouluikäisiä, tahdoin opiskella lisää. Otin virkavapaata, ja muutimme Pudasjärveltä Ouluun.

Alle kolmessa vuodessa opiskelin Oulun ylipistossa tietojenkäsittelytieteestä filosofian maisteriksi. Se onnistui, koska olin aloittanut opintoja avoimessa yliopistossa. Töihin verrattuna opiskelu tuntui helpolta, ja tahdin sai määrätä itse.

"Yhtenä tavallisena iltana mieheni keräsi tavaroitaan, kun tulin töistä kotiin. Samana iltana hän lähti."

Opintojeni jälkeen muutimme takaisin Pudasjärvelle, Syötteen kylään. Asuin silloin tyttärien kanssa kolmisin, ja minulla oli yhteishuoltajuus heidän isänsä kanssa.

Vedin itseni tiukoille. Kuljin töissä sadan kilometrin päässä Kuusamossa. Työskentelin opettajana ja aikuiskouluttajana sekä vedin opetukseen ja elinkeinojen kehittämiseen liittyviä projekteja. Työmatkoihin kului kaksi ja puoli tuntia päivässä.

Töiden ohella opiskelin opettajan ja rehtorin pätevyydet. Ajattelin rehtorin opintojen auttavan, jos hakisin aikuiskoulutuksen hallinnollisiin tehtäviin.

OLIN MENNYT NAIMISIIN ja perustanut uusperheen. Toinen lapsistani oli ala-asteella, toinen yläkoulussa. Toimin Pudasjärvellä kunnanvaltuutettuna. Työni virkanaisena ja kunnallispoliitikkona oli verkostoitumista ja kontaktien hyödyntämistä. Arki oli jakkupukuelämää ja reissaamista.

Yhtenä tavallisena iltana mieheni keräsi tavaroitaan, kun tulin töistä kotiin. Samana iltana hän lähti. Oli loppuvuosi 2011.
En tiennyt mistä oli kyse, enkä tiennyt, minne hän meni.

Monta kertaa tuli katsottua peiliin ja mietittyä, mitä minä olen tehnyt väärin. Miksi minä en kelpaa?

Oli yllättävän raskasta miettiä, mitä muut minusta ajattelevat. Vetäydyin kylän elämästä enkä halunnut tavata ketään. Pelkäsin, että joku kysyy, mitä teille kuuluu. Kun meille ei kuulunut mitään.

PIILOTTELIN AVIOEROA kaikilta. Tytöt tiesivät, että jotakin oli tapahtunut, mutta juuri muuta en voinut kertoa edes heille, koska en tiennyt itsekään.

Kipristelin töissä puoli vuotta puolikuntoisena, koulutin opettajia käyttämään työssään verkko-opetusta. Projekti päättyi toukokuun lopussa ja seuraava olisi käynnistynyt kesäkuun alussa, mutta en jatkanut. En pystynyt, koska oman elämäni käsitteleminen vei niin paljon voimia.

Tiesin, mitä seuraavaksi tekisin. Pudasjärvellä käynnistyi lokakuussa Koillis-Suomen aikuiskoulutuksen järjestämä metsurikoulutus, ja halusin oppia ne työt.

Lapsuudessani meillä oli kotona metsät ympärillä. Isäni teki maataloustöiden ohessa töitä metsurina, ja vaikka olin tyttö, sain osallistua metsätöihin.

Olimme ostaneet veljeni kanssa kotimetsät omaksi, enkä halunnut olla pelkkä kaupunkilaismetsänomistaja. Halusin osata tehdä metsätöitä.

Mietin, meneekö koulutukseni ja panostukseni työuraan hukkaan, jos jään töistä pois ja lähden opiskelemaan metsuriksi.

Sitten ajattelin, ettei elämässä aina tarvitse pelata varman päälle. Päätin tehdä sitä, mihin on palo.

OLIN METSURIKOULUTUKSEN ainoa nainen. Osa opiskelijoista oli kokeneita metsureita, osa vasta haaveili alasta ja tähtäsi metsätalousinsinööriksi.

Opiskelukaverini olivat kannustavia. Joskus he kantoivat minulle moottorisahan, öljyn ja bensan metsään, vaikka pärjäsin hyvin itsekin.

Luennoilla kävimme läpi erilaisia metsätyyppejä ja puuston mittausta ja arviointia. Opettelimme laskemaan, paljonko kuutioita puupinossa on. Opintoihin kuului myös paljon työssäoppimista. Tein sitä omassa metsässäni lapsuudenkodin lähellä. Kaadoin puita, karsin niistä oksat, katkoin rungon sopivan mittaisiksi tukeiksi ja pinosin puut.

Menin metsään seitsemän kahdeksan aikaan aamulla, kun tuli valoisaa. Aluksi lähdin pois kolmen tunnin päästä. Lopulta olin harjaantunut ja pystyin tekemään seitsemän tunnin päiviä.

Luonnon kanssa työskenteleminen opettaa pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Ei riittänyt, että raivaan yhden neliömetrin, vaan piti raivata kahdeksan hehtaaria.

METSÄSSÄ KÄVELLESSÄNI katsoin mäntyrivejä. Ne olivat niin kauniita, ja muutaman vuoden päästä ne olisivat paksuja tukkeja. Sitä ajatteli, että ne olivat luonnon tai metsän omia, mutta ne olivatkin minun. Se oli hieno tunne.

En tehnyt metsätöitä itseäni varten, vaan kahta tytärtäni varten. En tule itse näkemään päivää, jolloin raivaamani taimikot ovat isoja. Metsänhoito on yhtä aikaa elämän määräaikaisuuden ja elämän jatkuvuuden ymmärtämistä.

"Mieheni lähdöstä oli kulunut melkein vuosi, enkä ollut vieläkään kertonut erosta. Nyt oli pakko."

Taivaalta tuli räntää, mutta minä sahasin. Metsässä työn jälki näkyi. Isä tuli sanomaan, että tule jo pois sieltä, mutta en malttanut.
Töiden ohessa isä opetti, miten viilataan sahanterä, miten sekoitetaan öljyt ja bensat ja kuinka saha putsataan.

Kaksi kuukautta koulutuksen alkamisen jälkeen tulin metsästä hikisenä isäni ja äitipuoleni luokse. Katsoimme isän työhuoneessa tietokoneelta kuvia isän syntymäpäiviltä. Yhtäkkiä äitipuoleni kysyi minulta, että mikä se on homman nimi.

Mieheni lähdöstä oli kulunut melkein vuosi, enkä ollut vieläkään kertonut erosta. Nyt oli pakko kertoa.

OLI KÄÄNTEENTEKEVÄÄ, että joku penkoi asian ulos minusta. Sen jälkeen kaikki oli helpompaa. Kun kerroin erosta toiselle, kerroin tilanteesta samalla itsellenikin.

Toipuminen lähtee siitä, että uskaltaa kohdata totuuden. Toteaa itsellensä, että näin se on ja eihän sille mitään voi.

"Metsätöillä oli parantava vaikutus. En tarvinnut lääkkeitä tai terapiaa." 

Nakkasin kananmunankuoret evästauolla lumen päälle. Huomasin, että kuoret olivat erivärisiä kuin lumi. Väriero oli pieni, mutta näin sen.
Aloin nähdä eri sävyjä.

Kuulin, kuinka tuuli humisi metsässä ja miten talitiaiset ja hömötiaiset lauloivat. Niitä ei huomannut silloin, kun oli oikein paha olla.

Metsätöillä oli parantava vaikutus. En tarvinnut lääkkeitä tai terapiaa. Metsä ja fyysinen työ auttoivat.

Metsurinkoulutuksen jälkeen palaaminen projekti- ja opetustöihin ei tuntunut oikealta. En halunnut elää enää kellokortin kanssa.

"Hieroimme poronlihakauppaa pitkin syksyä. Mietin, voisikohan tässä olla jotakin." 

Mietin, mitä tekisin, jotta voisin pysyä Syötteen kylässä. Suoritin kiinteistönvälittäjän tutkinnon. Sitten viime syksynä ostin kaupan ja pubin.

Vaati rohkeutta, että uskalsin ostaa liiketoiminnan. Ravintola-ala oli minulle täysin vieras. Luotin kuitenkin siihen, että kaikenlaisia asioita voi oppia. Asenne ja halu ovat tärkeimmät.

Nyt teen pubissa mustikkashotteja ja lasken oluita. Kaupassa käytän veikkauskonetta ja arvioin, paljonko maitoa tilataan kylmäkaappiin viikonlopuksi. Ne ja monet muut hommat ovat minulle ihan uusia asioita.

OSTATKO PORONLIHAA, Mika kysyi minulta viime syksynä kaupassani. Hän oli poromies ja Taivalkosken paliskunnan poroisäntä eli paliskunnan johtaja. Lapsemme olivat olleet samassa koulussa, ja olimme asuneet samalla kylällä kymmenen vuotta.

Hieroimme poronlihakauppaa pitkin syksyä. Mietin, voisikohan tässä olla jotakin. Hän oli salskea mies ja vapaana.

Olihan siinä.

"Vaikka kuinka käy suo-ojan pohjalla, elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä." 

Meidän ei koskaan tarvinnut sanoa ääneen, että alamme seurustella. Yhtenä päivänä vain söimme kahdestaan pubissani. Minä söin lohisalaattia ja Mika poronkäristystä. Sen jälkeen olemme olleet koko ajan yhdessä.

En ollut ajatellut, että löytäisin tämän ikäisenä enää ketään. Olin valmistautunut elämään yksin. Mutta kyllä näin on paljon parempi.

Porot olivat ainoina todistajina, kun Sari ja Mika menivät kihloihin.
Porot olivat ainoina todistajina, kun Sari ja Mika menivät kihloihin.

OLEN ONNELLINEN nyt. Elämän edessä on ollut pakko nöyrtyä. Mutta vaikka kuinka käy suo-ojan pohjalla, elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä. Olen oppinut, että ei pidä elää muille eikä muiden kautta. Pitää elää omaa elämäänsä.

Mika on kuin muuri selkäni takana. Meillä on äärimmäinen arvostus ja kunnioitus toisiamme kohtaan.

Romanttisesti sanotaan, että ihmiselle on olemassa toinen puolisko. Meillä se on kyllä niin. Sovimme toisillemme äärettömän hyvin.

Olemme molemmat maatilalta lähtöisin, ja myös Mika on työskennellyt metsurina. Koti, perhe ja työ ovat meille tärkeitä, ja meillä on samanlainen huumorintaju.

Olemme kiireisiä yrittäjiä, mutta aikaisin aamulla meillä on aina yhteinen hetki. Silloin käymme ruokkimassa porot. Ajamme kelkalla ensin yhdelle aitaukselle ja sitten toiselle.

Täytämme kelkan perässä olevan ruokintakaukalon rehulla, ajamme ympäri poroaitaa ja laskemme rehua. Pienemmissä aitauksissa on huonokuntoisempia poroja, joille viemme jäkälää.

HELMIKUUSSA MINULLA oli kiire ehtiä avaamaan kauppani yhdeksältä. Kävimme yhdellä poroaitauksella ja tulimme takaisin kotiin. Mika sanoi, että käydään vielä toisellakin. Katsoin kelloa ja sanoin, että tiukalle menee, mutta lähdenhän minä.

Mika pyysi minua ajamaan moottorikelkalla sisään poroaitaukseen ja laittoi veräjän kiinni perässä. Sitten hän käveli kelkan viereen ja polvistui.
Mika kosi minua aamuhämärissä, karvareuhka päässä.

Vastausta ei tarvinnut miettiä.

Kaikki on ollut meille selvää koko ajan. Heti syksyllä seurustelun alussa Mika sanoi minulle, että jonain päivänä on poroherra polvillaan sinun edessäsi. Eihän siinä kauaa mennyt.

Meillä on hyvällä tuurilla noin 30 vuotta aikaa olla yhdessä. Joskus tuntuu, että miksi niin vähän."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 9/2017.