Pimeys äänineen ja tuntemuksineen lakkasi kauhistuttamasta Kaija Juurikkalaa, kun hän lopulta uskalsi puhutella sitä. Avainkysymys oli: ”Kuka siellä?”
Pimeys äänineen ja tuntemuksineen lakkasi kauhistuttamasta Kaija Juurikkalaa, kun hän lopulta uskalsi puhutella sitä. Avainkysymys oli: ”Kuka siellä?”

Reilut 20 vuotta sitten elokuvaohjaaja Kaija Juurikkala havahtui yöllä koputuksiin, joita kukaan muu ei kuullut. Siitä alkoi erikoinen matka henkien ja näkijöiden maailmaan. Kaijalle selvisi, miksi hän oli koko ikänsä kammonnut pimeyttä ja yksinoloa.

Kop kop. Nap nap.

Siinä se ääni taas on. Kaija Juurikkala makaa valveilla ja tuijottaa vuoteen ympärillä värisevää pimeyttä. Mies, Juha ”Juuso” Juurikkala, nukkuu vieressä rauhallista unta. Kaija tuntee hänen lämpönsä. Edes se ei nyt helpota.

Eletään 1990-luvun alkua. Kaija on täyttänyt 30, ja hänen uusperheessään on neljä eläväistä poikaa. Hän opiskelee Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvaohjaajaksi, on juuri saanut sparrausrahaakin lastenelokuvan tekoa varten. Mutta se on päivämaailmaa. Nyt on yö, ja öisin Kaija pelkää sekoavansa. Hän kuulee ääniä. Kuin jossain koputettaisiin.

Kaija kuiskutti äidille kamalasta tunteestaan, että yössä oli joku. Jokin. Jotain.

Kaija on kammonnut yötä niin kauan kuin muistaa. Pienenä hän käpristyi sykkyräksi peiton alle, kun isosisko sammutti lastenhuoneen valot. Sisko nukkui, mutta Kaija vahti pimeyttä täkinraosta, kunnes oli pakko kutsua äiti paikalle. Tälle Kaija kuiskutti kamalasta tunteestaan, että yössä oli joku. Jokin. Jotain. Äitiä tytön puheet puistattivat.

Isona Kaija on koettanut karaista itseään pimeyttä vastaan, mutta äänet ylittävät aikuisenkin sietokyvyn. Hetken emmittyään hän herättää Juuson. Jos koputukset kuitenkin olisivat oikeita. Sellaisia, jotka mieskin aistisi.

Juuso vastaa juuri niin kuin Kaija on pelännyt. Ei hän mitään kuule.

"Sulla on lahja. Nuku!"

"Sulla on lahja. Nuku!" mies kuittaa.

"Mitä? Mikä lahja?"

"Semmoinen. Yliluonnollinen. Hyvää yötä."

Mies nukahtaa uudelleen.

Kaija valvoo aamunkajoon asti.

Ensimmäinen yhteys

Kaija Juurikkala, 53, kaataa kuppiinsa lisää tiilenpunaista teetä. Se tuoksuu mintulta ja raparperilta ja on juuri oikealla tavalla arvokas juoma Taivashuoneeseen. Keitinkahvi maistuisi valjulta kamarissa, jonka kattoikkunoista ryöppyää sisälle kevättalven taivaallinen valo.

Alun perin Taivashuoneen paikalla oli vanhan mäntyharjulaisen kyläkoulun roju-ullakko. Kaija ja Juuso Juurikkala ostivat koulun yksitoista vuotta sitten ja kunnostivat sen kodikseen ja elinkeinokseen: ammattimaiseksi perhekodiksi huostaanotetuille lapsille.

Ensin ullakkokamariin rakennettiin ateljee. Huoneesta tuli kuitenkin niin kaunis, ettei Kaija raaskinut levitellä sinne maaleja ja pensseleitä. Hän alkoi tavata siellä henkiä.

Henkimaailman hyväksyminen ei ollut helppoa.

Jonkun muun kertomana nämä jutut kuulostaisivat vaivaannuttavan höperöiltä, mutta Kaija tarinoi hauskasti. Hän pulppuaa puhetta. Kertoo yhtä luontevasti kollikissansa uudesta arvesta ja kuukausirahakeskusteluista sijoituslasten kanssa kuin harhautuneesta hengestä, joka piti auttaa valoon. Jossain vaiheessa kuulija huomaa riisuvansa asenteet ja taipuvansa Kaijan maailmaan. Mikäs tässä. Elämän ihmeitä.

Vaikka ei henkimaailman hyväksyminen ollut helppoa Kaijallekaan. Ensimmäisistä öisistä koputuksista kului vuosia vuosia, joiden aikana Kaija määrätietoisesti torjui yhteydenotot tuonpuoleisesta.

"Sanoin yöhön, etten ole käytettävissä", Kaija kertoo.

Ainakin hän halusi kasvattaa lapsensa isoiksi, ennen kuin antautuisi kummituksille tai tulisi hulluksi. Kumpaa olisikaan odotettavissa.

Kaija kokosi itsensä ja kysyi: ”Kuka siellä?”

Sitten vain tuli se kerta, jolloin Kaija rohkaistui vastaamaan. Se tapahtui toistakymmentä vuotta sitten appivanhempien kotona. Aina, kun Kaija yöpyi siellä, joku herätti hänet tasan kello yksi. Ketään ei näkynyt, mutta Kaija tunsi, että herättäjällä oli hätä.

Sinä yönä Kaija kokosi itsensä ja kysyi: ”Kuka siellä?”

Hämmästyksekseen hän ymmärsi vastauksen. Miten? Siitä myöhemmin.

Kaija tunnisti, että läsnä oli pieni tyttö, joka oli kuollut seksuaaliseen väkivaltaan. Lapsi kertoi tarinansa, Kaija kuunteli. Sitten tyttö niiasi ja liukui pois. Herätykset kello yksi loppuivat siihen.

Pienen tytöt pelot

1960-luku. Kaija on pieni ja menee kaikkialle minne isosiskokin. Hän pelaa siskon kaverien kanssa spiritismiä ja katsoo kauhuleffoja. Se johtuu siitä, että hän on arka. Hän ei uskalla jäädä mihinkään tilaan yksin.

Perheen koti on Lohjan Kirkniemessä, omakotitalossa paperitehtaan asuinalueella. Kodin vieressä kohoaa kaksi kerrostaloa, joissa asuu tehtaan työläisiä. Kaijaa ja Tarja-siskoa on kielletty leikkimästä kerrostalojen lasten kanssa, koska isä kuuluu tehtaan pomoihin. He leikkivät silti. Tarja on tekemisten moottori ja perheen poikatyttö. Kaija on ujo ja kiltti ja kielii äidille siskon touhuista.

"Äidin häpeä oli kohtuutonta. Isähän oli humalassa hauska!"

Isä juo. Hän ei ole juovuksissa väkivaltainen, mutta Kaija säikkyy häntä ja äiti häpeää.

"Nyt aikuisena ajattelen, että äidin häpeä oli kohtuutonta. Isähän oli humalassa hauska! Mutta äiti on Satakunnasta. Siellä on tapana vetää verhot perheen ikkunoiden eteen", Kaija sanoo.

Murrosiässä Kaija ottaa käyttöön uusia rooleja. Kotona hän on siivo tytär ja koulussa se, joka poimii kokeista kymppejä. Kavereiden kanssa hänestä tulee pahis. Kun hän on 13 vuotta, poikaystävät ovat 18-vuotiaita ja seurustelu sen mukaista. 14-vuotiaana hän pääsee Ruotsin-risteilylle ja oksentaa ennen kuin ehtii laivaan. Juominen on tolkutonta, mutta äidille menevät läpi kaikki valheet.

Rempseän käytöksen takana Kaija on edelleen pelokas tyttö, joka ei halua jäädä yksin pimeään kuuntelemaan yön huokailua. Hän ei vain löydä ketään, jonka kanssa voisi jakaa oudot tuntemuksensa.

Kävelyllä hengen kanssa

Miten henkien kanssa oikein keskustellaan? Kaija hörppää teekupistaan ja alkaa selittää. Mutkattomasti, iloisesti, niin kuin mukavan ihmisen kohtaamisesta kerrotaan.

Otetaan esimerkiksi lomareissu, jonka aikana Kaijan ja Juuson auto simahtaa luulajalaiselle parkkipaikalle. Juuso jää murahtelemaan avatun konepellin varjoon. Kaija lähtee kävelylle vanhaan Gammelstadin kirkkokylään. Hän näkee somat punaiset tuvat, tuntee auringon poltteen. Sitten hänen seurassaan on äkkiä joku.

"Selitän sen fysiikan termein: näkymätön todellisuus värähtelee, ja minä aistin sen. Olen saanut sellaisen lahjan, että pystyn muuttamaan värähtelyn havainnoiksi, jotka näen, kuulen, haistan tai tunnen. Siten siitä tulee tutumpi ja pystyn viestimään sen kanssa", Kaija kertoo.

Kaija tietää, että poika on kuollut. Lapsella itsellään ei ole siitä aavistusta.

Kaija ymmärtää, että hänen vierellään kulkee pieni poika. Vaikka on kesä ja päivä, pojan ympärillä on pimeää. Hän on mennyt piiloon kauan sitten eikä löydä pois. Kaija tietää, että poika on kuollut. Lapsella itsellään ei ole siitä aavistusta.

"Kun kommunikaatio avautuu, se tuntuu ihan normaalilta. Aivan kuin tosiaan kulkisin pojan seurassa ja hän puhuisi kanssani suomeksi. En vaivu transsiin enkä puhu ääneen, vaan keskustelemme ajatuksilla."

Kaija lupaa kulkea pojan vierellä, kunnes tämä alkaisi nähdä valoa. Kun tie kääntyy kohti keskiaikaista kivikirkkoa, poika huudahtaa: ”Tuon kirkon yläpuolella on valo! Mummo on siellä!”

"Poika kysyi, saako hän mennä, kun mummo haluaisi hänen tulevan. Vastasin, että kaikkea kyseletkin. Ala painua!"

Taivas kirkon yllä alkaa soida kuin sinfoniaorkesteri.

Samassa taivas kirkon yllä alkaa soida kuin sinfoniaorkesteri. Onpas kaunis kiitos, Kaija ajattelee ja hetken mielijohteesta astuu sisälle kirkkoon.

Kun ovi hänen takanaan sulkeutuu, ylhäinen orkesteri vaikenee. Sisällä kirkkosalissa soittaa yksinäinen kanttori. Musiikki on samaa, jota Kaija juuri kuunteli taivaalta.

Koputuksia yössä

1970-luvun puoliväli. Kaija on 16 vuotta ja korviaan myöten rakastunut.

Matti on viisi vuotta vanhempi, vakaa, rehti ja turvallinen. Hän on kaikkea sitä, mitä Kaijan isästä puuttuu. Mikä Matin kanssa sovitaan, pitää varmasti. Sunnuntaiaamuna kahdeksalta siivotaan yhdessä, jos niin on päätetty.

18-vuotiaana Kaijasta tulee rouva. Samassa iässä hän aloittaa opettajan opinnot, saa ensimmäisissä ja viimeisissä eduskuntavaaleissaan 2 000 ääntä ja alkaa odottaa lasta.
Kyse ei ole siitä, että rajattoman nuoruuden elänyt villikko hakisi rauhaa porvarillisesta perusperheestä. Kaikkea vielä: Kaija määrittelee itsensä marxilaiseksi anarkistiksi. Hän vain tietää, että on aika tulla äidiksi. Isosiskollakin on vauva.

23-vuotiaana Kaija on eronnut kahden pojan äiti.

23-vuotiaana Kaija on eronnut kahden pojan äiti. Hän on juuri muuttanut Helsingin Puu-Käpylään, joka on ihana alue mutta kaukana isosiskosta, tärkeimmästä tukijasta. Kaija pätee työssään luokanopettajana. Pojilleen hän tarjoaa virikkeitä, minkä ehtii, sillä se on 70-luvun hyvää vanhemmuutta. Kaikki ohi kulkevat flunssat tarttuvat häneen.

Onneksi Kaija tulee lähteneeksi opettajille suunnattuun kesäseminaariin. Samaan tilaisuuteen päristelee prätkällään Juuso Juurikkala, opettaja ja eronnut hänkin ja lisäksi kaksospoikien sijaisisä. Vakaa, rehti ja turvallinen.

Seurustelu alkaa heti, ja Kaija ja Juuso tekevät sopimuksen: tapahtuisi mitä hyvänsä, tämä liitto kestäisi ainakin vuoteen 2000 saakka. Silloin uusperheen neljästä pojasta nuorimmatkin olisivat täysi-ikäisiä.

Määräaikaisen avioliiton alkaessa pojat ovat 4, 4, 4 ja 5.

Määräaikaisen avioliiton alkaessa pojat ovat 4, 4, 4 ja 5. Kaija ryhtyy kotiäidiksi. Kovia kokeneet sijaislapset ovat kiinni Juusossa eivätkä halua jakaa häntä kenenkään kanssa. Kaijan pojat Ville ja Oskari haluavat etuoikeuden omaan äitiinsä. Kaija pyörittää hulabaloota, kunnes nuorimmat ehtivät kouluikään.

Sitten Kaija pääsee ensi yrittämällä Taideteolliseen opiskelemaan elokuvaa. Kohta hän ryhtyy tekemään ensimmäistä lastenelokuvaansa Rosa was here.

Hänen on vaikea nukkua öisin. Pimeydestä on alkanut kuulua vaativaa, piinallista koputusta.

Näkijä tulee taloon

Kaija muistelee mielellään määräaikaisen avioliittonsa päättymistä. Sen loppunäytös esitettiin Tampereella Näsinneulan pyörivässä kahvilassa samana päivänä, kun kaksoset täyttivät 18 vuotta.

Kahvila pyörähti ensimmäisen kierroksen. Kaija ja Juuso vaikenivat.

Kun kahvila kiersi ympäri toista kertaa, Juuso nosti pöydälle pienen rasian. Se oli klassinen sormuslaatikko. Kaija huokaisi helpotuksesta. Mies oli tehnyt saman valinnan kuin hänkin, he eläisivät loppuelämänsä yhdessä. Rasiasta löytyi hopeinen karhu.

Perheen koti oli palanut ja Kaija sairastunut työuupumukseen.

Ennen tuota hetkeä oli tapahtunut paljon. Kaksospoikien kanssa oli kamppailtu raastava murrosikä. Kaija oli saanut esikoiselokuvastaan Risto Jarva -palkinnon ja ohjannut tv-sarjan Enkeleitä ja pikkupiruja. Sen kuvausten aikana perheen koti oli palanut ja Kaija sairastunut työuupumukseen.

Hetken jälkeenkin tapahtui yhtä ja toista. Juusolla todettiin ihosyöpä, joka kuitenkin parani aikaa myöten Juuson asenteella ja interferonilla. Kaija ja Juuso huomasivat, että nyt jos koskaan oli aika muuttaa veden äärelle, niin kuin he aina olivat halunneet. Vuonna 2002 he löysivät Mäntyharjun ja vanhan kansakoulun Pienen Pyhäveden rannalla. Seuraavana vuonna syntyi tytär Juulia.

Vuodenvaihteessa 2007, rakettien räiskähdellessä, Kaija teki uudenvuodenlupauksen. Nyt hän lopultakin olisi valmis. Hän lopettaisi kaikki estelyt ja vastaisi näkymättömien kutsuun, tuli mitä tuli.

Tulihan sieltä. Ensin Kaija kertoi television Inhimillinen tekijä -ohjelmassa taipumuksestaan tavata kuolleita sieluja. Viikkoa myöhemmin hänen eteiseensä saapasteli mäntyharjulainen näkijänainen Niina-Matilda Juhola ja pyysi häntä opintoryhmäänsä. Opintojen tavoitteena oli tutustua henkien maailmaan.

Huuhaa-akan mennyt elämä

Mitä sen jälkeen seurasi, on tarua merkillisempää. Kaija on kirjoittanut tapahtumista kirjan Varjojen taika, mutta lyhyesti siinä kävi näin:

Näkijänainen teki opintoryhmälleen hypnoosimatkan. Sen aikana Kaija lopulta oivalsi, miksi pimeys ja yksinolo olivat aina ahdistaneet häntä. Syyt eivät kummunneet lapsuuden traumoista, vaan paljon kauempaa. Edellisestä elämästä.

Kaija oli oppinut elokuvaohjaajan työssä luottamaan intuitioon. Sitä tarvittiin myös seurusteltaessa henkien kanssa.

Tarina avautui Kaijalle vähä vähältä. Hän käsitti olleensa muinoin japanilaistyttö, jota aikuinen mies oli käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen. Suku häpesi ja päätti tappaa hänet. Oman isän tehtäväksi tuli sulkea tytär pimeään luolaan, jossa asui nälkäinen karhu.

Kaija heittäytyi henkien maailmaan intohimoisen uteliaana ja huomasi, että näkeminen oli hänelle helppoa. Hän oli oppinut elokuvaohjaajan työssä luottamaan intuitioon, ja juuri sitä tarvittiin myös seurusteltaessa henkien kanssa. Se oli kuudes aisti.

Kaija ja Juuso Juurikkalan päätyönä on perhekoti, jonka he perustivat Mäntyharjun taloonsa viisi vuotta sitten. Perheeseen kuuluu nyt oman Juulia-tyttären lisäksi viisi huostaanotettua lasta, neljä poikaa ja yksi tyttö.
Kaija ja Juuso Juurikkalan päätyönä on perhekoti, jonka he perustivat Mäntyharjun taloonsa viisi vuotta sitten. Perheeseen kuuluu nyt oman Juulia-tyttären lisäksi viisi huostaanotettua lasta, neljä poikaa ja yksi tyttö.

Perhe suhtautui Kaijan tekemisiin suopeasti. Juuso totesi, ettei hänellä ole samanlaista maailmaa, mutta halusi ehdottomasti kuulla henkien kertomat tarinat. Hän keksi Kaijalle uuden hellittelynimenkin. Minun huuhaa-akkani.

Ehkä eniten äidin kokemukset vaikuttivat Kaijan nuorempaan poikaan Oskari Juurikkalaan. Parikymppinen, vapaata markkinataloutta julistanut ateisti alkoi pohtia Jumalan olemassaoloa. Hänen tiensä vei tiukan katoliseen Opus Dei -järjestöön, jossa hän sitoutui selibaattiin ja tulojensa antamiseen järjestölle.

"Kerran Oskari kysyi, mistä tiedän, etten ole henkineni tekemisissä paholaisen kanssa. Vastasin, että hyvä kysymys, täytyypä miettiä asiaa", Kaija kertoo.

Sitten koitti päivä, jolloin Taivashuoneeseen poikkesi Kaijan kaksi vuosikymmentä aikaisemmin kuollut isä. Hän ei ollut enää yhtään pelottava. Päinvastoin, Kaija tunnisti hänessä itsensä, luovan taiteilijasielun.

"Isä kertoi, että hän palaisi pian elävien maailmaan ja tapaisimme kenties uudelleen. Tunnistaisin hänet silmistä. Saa nähdä. Lupaus pyörii mielessä."

Takaisin elävien pariin

Syväsukellusta henkien maailmaan on nyt kestänyt viisi vuotta ja Kaija on palaamassa tämänpuoleiseen. Ei, hän ei ole menettänyt uskoaan. Häntä on vain alkanut häiritä se, mihin muut haluaisivat hänen lahjojaan käyttää.

"Voi sanoa, että minulla on uskonkriisi. Viime kesästä lähtien olen ollut hyvin vähän tekemisissä henkien kanssa."

Vaikka Kaija ei pidä perinteistä näkijän vastaanottoa, ihmiset pyytävät hengiltä apua hänen kauttaan. Kovin moni toivoo valmista ja välittömästi toteutettavaa ratkaisua elämäänsä, mutta se ei Kaijalta luonnistu.

"Elämme länsimaissa kaikki-mulle-tänne-heti-aikakautta, ja se näkyy myös henkisyyden etsimisessä. Minun tehtäväni on erilainen: olen julkisella paikalla seisova majakka. Näytän valoa, jotta ihmiset oivaltaisivat, missä he ovat, mutta en päätä heidän reitistään."

Kaijaa ovat järkyttäneet myös ihmiset, joiden mielenterveys ei ole kestänyt rajatiedon harrastamista. Yksi sellainen asteli kerran etuovesta Kaijan kotiin ja sai lapset ihmettelemään, kuka tuo on ja mitä täällä tekee.

Jos aivan rehellisiä ollaan, Kaijan tekisi jo mieli kysyä, miksi joku haluaa kääntyä ongelmissaan näkijän puoleen.

"Ainakin voisi ensin keskustella kaverinsa kanssa. On hänelläkin henki."

Nykyisin Kaija Juurikkala käyttää henkisiä lahjojaan tekemällä muotokuvia elävien ihmisten sieluista. "Niiden maalaaminen vastaa kysymykseen, mikä on elämäni tarkoitus."
Nykyisin Kaija Juurikkala käyttää henkisiä lahjojaan tekemällä muotokuvia elävien ihmisten sieluista. "Niiden maalaaminen vastaa kysymykseen, mikä on elämäni tarkoitus."

Nykyisin Kaija käyttää henkisiä lahjojaan ennen kaikkea taidemaalarina. Hän maalaa tilauksesta muotokuvia elävien ihmisten sieluista. Hän videoi tai äänittää jokaisen maalaussession, sillä työskennellessään hän kertoo samalla sielun tähänastisesta matkasta.

Usein muotokuvan saajalta pääsee itku. Niin kuin sillä kerralla, kun maalaukseen tunkeutui väkisin pieni lapsienkeli. Kaija ei tuntenut mallina istunutta naista eikä voinut tietää, että tämä oli menettänyt lapsensa.

"Näkymättömän maailman täytyy olla olemassa."

"Sielun kuvat edustavat arvomaailmaa, jonka minä nykyisin allekirjoitan. Ne eivät neuvo eivätkä käske, mutta osoittavat ihmiselle, että näkymättömän maailman täytyy olla olemassa."

Se on. Siitä Kaija on vakuuttunut. Yö ei pelota häntä enää.

"Kiusattu ei jaksa loputtomiin, eikä kenenkään kuulu pelätä", Jonna sanoo. Hänen nettikiusaamisensa päättyi vasta, kun poliisi puuttui asiaan.

Me ei lopeteta ennenkö makaat toinen jalka haudassa.

Niin blogin kommenteissa luki. Haukkumisviestejä oli alkanut tulla pari viikkoa aikaisemmin.

Lutka. Huora. Tekopyhä. Kaikki toivovat sinun kuolevan.

Jonna Reijonen oli pyytänyt lopettamaan, tämä oli vastaus. Jonna oli 17-vuotias.

Blogi oli ihan tavallinen, sellainen joita 17-vuotiaat pitävät.

”Sanomisiani vääristeltiin ja vanhemmistani leviteltiin juoruja. Alussa en puhunut viesteistä kenellekään, vaan yritin miettiä, kuka niitä kirjoitti.”

Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.

Lopulta selvisi, että kirjoittaja oli entinen kaveri, tutun porukan jäsen. Ennen riitoja yhdessä oli juteltu ja naurettu.

”Kun sain tietää kirjoittajan kavereineen, itketti joka aamu ja ilta. Välillä ajattelin, etten välitä. Sitten tuli olo, että ne ovat ihan oikeassa.”

Jonna makasi sängyssä ja kuunteli musiikkia. Lempikappaleessa laulettiin: Kuka siitä sanoikaan, et tuu mitään olemaan, matkaan kohti unelmaa, en välitä vaik puhutaan...

”Yritin vielä ajatella positiivisesti. Kuvittelin, että tämä on tavallista teiniriitaa.”

Peilissä näkyvä tyttö oli vieras

Kun viestejä oli tullut pari kuukautta, Jonna otti puhelimen käteen suunnilleen maailmanpyörän vaiheilla. Hän oli luokkaretkellä Helsingissä ja uskalsi vihdoin soittaa tädilleen.

”Kerroin, mitä on tapahtunut ja että pelkään mennä kouluun. Täti oli ihana ja auttoi ja kuunteli, mutta uhkailut ja blogiin tulevat viestit jatkuivat.”

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Hirtä ittes. Sulla ei ole tässä maailmassa mitään ja ansaitset kaiken pahan.

Viestejä tuli vähintään yksi päivässä.

Aamulla Jonna katsoi peiliin. Hän näki siellä vieraan tytön. Sellaisen, joka ansaitsee jokaisen ilkeän sanan eikä mitään muuta.

Sitten puhelin taas kilahti.

Kiusaaminen levisi netistä kouluun

Yksikään paikka maailmassa ei ollut turvallinen. Netti oli kaikkialla kaiken aikaa, ja kiusaaminen levisi myös Jonnan käymään ammattikouluun. Tilanteeseen yritettiin puuttua.

Koulukuraattorin oven edessä tuntui jotenkin nololta odottaa. Kiusaajakin oli kutsuttu omaan keskusteluunsa.

”Muistan vieläkin, kun kuulin askeleet rapuissa ja ajattelin, että nyt se tulee.”

Haluutko, et tapan sut tähän heti ja nyt?

Niin kiusaaja sanoi.

Koulussa ei kuuluisi itkeä, vaan opiskella.

”Nostin kädet ylös ja sanoin, että anna mennä, en jaksa enää.”

Sitten Jonna alkoi itkeä.

”Vaikka ei koulussa kuuluisi itkeä. Siellä kuuluisi opiskella ja olla kavereiden kanssa.”

Kuraattorin kanssa käydyt keskustelut eivät auttaneet.

Julkisilla paikoilla liikkuminen alkoi pelottaa

Viedään asia poliisille, Jonnan täti ehdotti. Jotain pitäisi tehdä, ei 17-vuotiaan elämä voi olla tällaista, ei kenenkään.

”Yritin vastustella poliisijuttua ja sanoa, ettei ole mitään hätää, mutta asia eteni.”

Jonna kävi koulussa enää harvoin.

Hän alkoi pelätä julkisilla paikoilla liikkumista. Jos joku huutaa jotakin, käy kimppuun? Lääkäri määräsi paniikkioireisiin lääkityksen ja myöhemmin rauhoittavan lääkityksen.

Hän lakkasi hymyilemästä.

Hän ei luottanut enää kavereihin. Tutustuminen oli vaikeaa.

Kaikille olisi parempi, jos kuolisin.

”Minusta tuli niin vainoharhainen."

Jonna ajatteli, että kaikille olisi parempi, jos hän kuolisi.

”Sitä on vaikea selittää, mutta jokainen askel tuntui kamalan raskaalta. Jo se, että olisi pitänyt siirtää jalkaa eteenpäin.”

Lopulta kiusaaja pyysi anteeksi

Sinä päivänä satoi. Jonnan ja kiusaajan välinen sovittelutilaisuus pidettiin rikos- ja riita-asioiden sovittelutoimistossa. Jonnaa pelotti.

”Muistan parhaiten, miten paljon sydämeni hakkasi. Se ei ollut ikinä ennen hakannut samalla tavalla. Olin aivan yksin, kiusaajalla oli äiti mukanaan.”

Kiusaaja sanoi, että jos paikalla olisivat kaikki, jotka Jonnaa vihaavat, he eivät mahtuisi yhden pöydän ääreen, vaikka pöytä olisi suuri.

Raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut.

Mutta lopulta kiusaaja pyysi anteeksi. Jonnan mielestä hän tuntui olevan aidosti pahoillaan.

”Sen takia alensin korvausvaatimuksiakin. Ajattelin, että raha ei voi korvata sitä, miten kamalalta minusta on tuntunut ja että on väärin laittaa vain yksi ihminen maksamaan siitä.”

Kun Jonna käveli poliisitalolta kotiin päin, maisema näytti vähän erilaiselta kuin ennen. Huomenna kaikki on paremmin, hän ajatteli. Voin jatkaa koulua ja nostaa numeroita.

Tuntui helpoimmalta jäädä kotiin

Hiusalan opinnot kestivät kolme kuukautta.

”Sitten alkoi oksettaa aina kun oli hetki ajatella. Mieleen tulivat kaikki puheet ja sanat, vaikka järki sanoi, että kiusaaminen on mennyttä.”

Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.

Tuntui helpommalta jäädä kotiin, vetää peitto pään yli. Vaikkei Jonna olisi halunnut mitään muuta enemmän kuin olla taas iloinen ja tavallinen.

”En voinut ajatuksilleni mitään. Sanontahan on, että anteeksi voi antaa, mutta ei unohtaa.”

”Muille sanoin lopettaneeni koulun sen takia, että asunnossani oli sisäilmaongelmia. Hävetti kertoa, että pelkään taas, vaikka kaikki on hyvin.”

Uudet tilanteet ahdistavat Jonnaa. Mitä tuo oikeasti ajattelee? Kelpaanko, osaanko? Mitä on hymyn takana?

Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta  vain.

”Olen huomannut, että yritän miellyttää muita. Jos jään jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa kahdestaan, sydän alkaa tykyttää varsinkin, jos kyseessä on nainen.”

Kun kaupan kassalla pitää maksaa, Jonnan kädet usein tärisevät, jos lähellä oli paljon vieraita.

”Ennen olin ihminen, joka tutustui toisiin ihan tuosta vain ilman mitään ongelmia. Muutuin araksi.”

Uudessa kaupungissa tuntuu turvalliselta

Jonna muutti uuteen kaupunkiin vähän aikaa sitten. Uusien katujen ja talojen keskellä tuntuu vähän helpommalta.

”Hymyilen jo aika paljon.”

Ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.

”Osaan käsitellä ahdistusta ja ennakoida, koska se tulee. Silloin osaan hakeutua tilanteista pois ja mennä rauhoittumaan.”

Jonnalla on avopuoliso ja kaveriporukka, läheisiäkin ystäviä, Johanna ja Suvi.

Kun Jonna pilkkoo salaattia lemmikkipupulleen Veikko Kurjalalle ja tietää, että illalla tulee muutama ystävä kylään katsomaan telkkaria, hänen olonsa on turvallinen.

Aamulla töihin, illalla poikaystävän viereen nukkumaan, sitä ennen lenkki koiran kanssa. Arki on hyvää.

”Vanhalle paikkakunnalle palaaminen tuntuu pelottavalta puhumattakaan siitä, että aloittaisin koulun. Mutta pystyn käymään töissä ja ympärilläni on rakastavia ihmisiä, joiden kainalossa voin itkeä.”

Hymy ja haaveet tulivat vihdoin takaisin

Ennen nukahtamista Jonna miettii usein: Kenenkään ei kuulu pelätä. Jokainen tekee virheitä, mutta niitä voi pyytää anteeksi ja oppia.

”Jos näet, että jotakuta kiusataan, puutu peliin. Jos et uskalla, sano asiasta jollekin. Älä katso vierestä, koska pahimmassa tapauksessa se saattaa olla viikon päästä myöhäistä.”

Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy.

Kiusattu ei jaksa loputtomiin. Siksi muiden pitää joskus puhua niiden puolesta, joita kiusataan juuri nyt.

”Jonkun pitää sanoa, että kiusaaminen ei käy. Vaikka nykyään taas höpötän aika paljon, oman tarinan kertominen ei todellakaan ole helppoa.”

Hetken tuntuu, että on taas se sama 17-vuotias, jonka jokainen puhelimen piippaus saa säpsähtämään. Joka uskoo, ettei ole mitään eikä mikään koskaan muutu.

Jonna on nyt 22-vuotias. Hän haaveilee ammatista, jossa voisi olla nuorten kanssa tekemisissä. Ehkä auttaa heitä, omien kokemusten jälkeen. Rivitalosta, muutamasta lapsesta, joskus viiden vuoden päästä.

Hänellä on taas unelmia. Unelmat tuntuvat sellaisilta, että ne voi saavuttaa.

Yrittäjä Sari Ojala, 49, asuu Pudasjärvellä kihlattunsa Mika Käsmän kanssa. Sarin aikuiset tyttäret asuvat Oulussa, ja uusperheeseen kuuluvat myös Mikan viisi lasta. Sari pitää Syötteellä markettia, pubia ja kiinteistönvälityspalvelua.

Sari Ojala teki uraa, kunnes avioero pysäytti. Virkanainen opiskeli metsuriksi ja rakastui poromieheen. "Elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä."

"Käteni tärisivät ja saatoin kiertää mäntyä pitkään. Pitääkö minun uskaltaa kaataa tämä?

Puun kaatamisessa on paljon tekijöitä. Pitää katsoa, mistä tuulee ja mihin päin puu kaatuu. Isä sanoo, että pitää katsoa, minne puu on rentallaan.

Aloin opiskella metsuriksi 44-vuotiaana. Koulutus kesti puolitoista vuotta, ja sinä aikana opin elämästä enemmän kuin maisterintutkintoa suorittaessani, enemmän kuin aiemmin elämässäni.

Opin, että sahaan tarttuminenkin vaatii rohkeutta. Tilanteista pitää selviytyä. Ei voi sahata puoleenväliin. Hanskoja ei voi heittää tiskiin ja ajatella, että se oli tässä.

Tiedonjanoni on ollut aina valtava. Haluan tehdä asiat kunnolla. Opiskelin lukion jälkeen ensin myyntiteknikon tutkinnon ja olin töissä kotikaupunkini Pudasjärven elinkeinotoimessa. Työn ohessa opiskelin vielä datanomiksi.

OLIN 26-VUOTIAS, kun tyttäreni Kastanja syntyi. Viisi vuotta myöhemmin syntyi Karoliina. Rakkaus omaa lapseen oli selittämätöntä ja vahvaa. Tyttärien syntymä muutti elämäni ensimmäisen kerran täysin.

Kun tytöt olivat alakouluikäisiä, tahdoin opiskella lisää. Otin virkavapaata, ja muutimme Pudasjärveltä Ouluun.

Alle kolmessa vuodessa opiskelin Oulun ylipistossa tietojenkäsittelytieteestä filosofian maisteriksi. Se onnistui, koska olin aloittanut opintoja avoimessa yliopistossa. Töihin verrattuna opiskelu tuntui helpolta, ja tahdin sai määrätä itse.

"Yhtenä tavallisena iltana mieheni keräsi tavaroitaan, kun tulin töistä kotiin. Samana iltana hän lähti."

Opintojeni jälkeen muutimme takaisin Pudasjärvelle, Syötteen kylään. Asuin silloin tyttärien kanssa kolmisin, ja minulla oli yhteishuoltajuus heidän isänsä kanssa.

Vedin itseni tiukoille. Kuljin töissä sadan kilometrin päässä Kuusamossa. Työskentelin opettajana ja aikuiskouluttajana sekä vedin opetukseen ja elinkeinojen kehittämiseen liittyviä projekteja. Työmatkoihin kului kaksi ja puoli tuntia päivässä.

Töiden ohella opiskelin opettajan ja rehtorin pätevyydet. Ajattelin rehtorin opintojen auttavan, jos hakisin aikuiskoulutuksen hallinnollisiin tehtäviin.

OLIN MENNYT NAIMISIIN ja perustanut uusperheen. Toinen lapsistani oli ala-asteella, toinen yläkoulussa. Toimin Pudasjärvellä kunnanvaltuutettuna. Työni virkanaisena ja kunnallispoliitikkona oli verkostoitumista ja kontaktien hyödyntämistä. Arki oli jakkupukuelämää ja reissaamista.

Yhtenä tavallisena iltana mieheni keräsi tavaroitaan, kun tulin töistä kotiin. Samana iltana hän lähti. Oli loppuvuosi 2011.
En tiennyt mistä oli kyse, enkä tiennyt, minne hän meni.

Monta kertaa tuli katsottua peiliin ja mietittyä, mitä minä olen tehnyt väärin. Miksi minä en kelpaa?

Oli yllättävän raskasta miettiä, mitä muut minusta ajattelevat. Vetäydyin kylän elämästä enkä halunnut tavata ketään. Pelkäsin, että joku kysyy, mitä teille kuuluu. Kun meille ei kuulunut mitään.

PIILOTTELIN AVIOEROA kaikilta. Tytöt tiesivät, että jotakin oli tapahtunut, mutta juuri muuta en voinut kertoa edes heille, koska en tiennyt itsekään.

Kipristelin töissä puoli vuotta puolikuntoisena, koulutin opettajia käyttämään työssään verkko-opetusta. Projekti päättyi toukokuun lopussa ja seuraava olisi käynnistynyt kesäkuun alussa, mutta en jatkanut. En pystynyt, koska oman elämäni käsitteleminen vei niin paljon voimia.

Tiesin, mitä seuraavaksi tekisin. Pudasjärvellä käynnistyi lokakuussa Koillis-Suomen aikuiskoulutuksen järjestämä metsurikoulutus, ja halusin oppia ne työt.

Lapsuudessani meillä oli kotona metsät ympärillä. Isäni teki maataloustöiden ohessa töitä metsurina, ja vaikka olin tyttö, sain osallistua metsätöihin.

Olimme ostaneet veljeni kanssa kotimetsät omaksi, enkä halunnut olla pelkkä kaupunkilaismetsänomistaja. Halusin osata tehdä metsätöitä.

Mietin, meneekö koulutukseni ja panostukseni työuraan hukkaan, jos jään töistä pois ja lähden opiskelemaan metsuriksi.

Sitten ajattelin, ettei elämässä aina tarvitse pelata varman päälle. Päätin tehdä sitä, mihin on palo.

OLIN METSURIKOULUTUKSEN ainoa nainen. Osa opiskelijoista oli kokeneita metsureita, osa vasta haaveili alasta ja tähtäsi metsätalousinsinööriksi.

Opiskelukaverini olivat kannustavia. Joskus he kantoivat minulle moottorisahan, öljyn ja bensan metsään, vaikka pärjäsin hyvin itsekin.

Luennoilla kävimme läpi erilaisia metsätyyppejä ja puuston mittausta ja arviointia. Opettelimme laskemaan, paljonko kuutioita puupinossa on. Opintoihin kuului myös paljon työssäoppimista. Tein sitä omassa metsässäni lapsuudenkodin lähellä. Kaadoin puita, karsin niistä oksat, katkoin rungon sopivan mittaisiksi tukeiksi ja pinosin puut.

Menin metsään seitsemän kahdeksan aikaan aamulla, kun tuli valoisaa. Aluksi lähdin pois kolmen tunnin päästä. Lopulta olin harjaantunut ja pystyin tekemään seitsemän tunnin päiviä.

Luonnon kanssa työskenteleminen opettaa pitkäjänteisyyttä ja kärsivällisyyttä. Ei riittänyt, että raivaan yhden neliömetrin, vaan piti raivata kahdeksan hehtaaria.

METSÄSSÄ KÄVELLESSÄNI katsoin mäntyrivejä. Ne olivat niin kauniita, ja muutaman vuoden päästä ne olisivat paksuja tukkeja. Sitä ajatteli, että ne olivat luonnon tai metsän omia, mutta ne olivatkin minun. Se oli hieno tunne.

En tehnyt metsätöitä itseäni varten, vaan kahta tytärtäni varten. En tule itse näkemään päivää, jolloin raivaamani taimikot ovat isoja. Metsänhoito on yhtä aikaa elämän määräaikaisuuden ja elämän jatkuvuuden ymmärtämistä.

"Mieheni lähdöstä oli kulunut melkein vuosi, enkä ollut vieläkään kertonut erosta. Nyt oli pakko."

Taivaalta tuli räntää, mutta minä sahasin. Metsässä työn jälki näkyi. Isä tuli sanomaan, että tule jo pois sieltä, mutta en malttanut.
Töiden ohessa isä opetti, miten viilataan sahanterä, miten sekoitetaan öljyt ja bensat ja kuinka saha putsataan.

Kaksi kuukautta koulutuksen alkamisen jälkeen tulin metsästä hikisenä isäni ja äitipuoleni luokse. Katsoimme isän työhuoneessa tietokoneelta kuvia isän syntymäpäiviltä. Yhtäkkiä äitipuoleni kysyi minulta, että mikä se on homman nimi.

Mieheni lähdöstä oli kulunut melkein vuosi, enkä ollut vieläkään kertonut erosta. Nyt oli pakko kertoa.

OLI KÄÄNTEENTEKEVÄÄ, että joku penkoi asian ulos minusta. Sen jälkeen kaikki oli helpompaa. Kun kerroin erosta toiselle, kerroin tilanteesta samalla itsellenikin.

Toipuminen lähtee siitä, että uskaltaa kohdata totuuden. Toteaa itsellensä, että näin se on ja eihän sille mitään voi.

"Metsätöillä oli parantava vaikutus. En tarvinnut lääkkeitä tai terapiaa." 

Nakkasin kananmunankuoret evästauolla lumen päälle. Huomasin, että kuoret olivat erivärisiä kuin lumi. Väriero oli pieni, mutta näin sen.
Aloin nähdä eri sävyjä.

Kuulin, kuinka tuuli humisi metsässä ja miten talitiaiset ja hömötiaiset lauloivat. Niitä ei huomannut silloin, kun oli oikein paha olla.

Metsätöillä oli parantava vaikutus. En tarvinnut lääkkeitä tai terapiaa. Metsä ja fyysinen työ auttoivat.

Metsurinkoulutuksen jälkeen palaaminen projekti- ja opetustöihin ei tuntunut oikealta. En halunnut elää enää kellokortin kanssa.

"Hieroimme poronlihakauppaa pitkin syksyä. Mietin, voisikohan tässä olla jotakin." 

Mietin, mitä tekisin, jotta voisin pysyä Syötteen kylässä. Suoritin kiinteistönvälittäjän tutkinnon. Sitten viime syksynä ostin kaupan ja pubin.

Vaati rohkeutta, että uskalsin ostaa liiketoiminnan. Ravintola-ala oli minulle täysin vieras. Luotin kuitenkin siihen, että kaikenlaisia asioita voi oppia. Asenne ja halu ovat tärkeimmät.

Nyt teen pubissa mustikkashotteja ja lasken oluita. Kaupassa käytän veikkauskonetta ja arvioin, paljonko maitoa tilataan kylmäkaappiin viikonlopuksi. Ne ja monet muut hommat ovat minulle ihan uusia asioita.

OSTATKO PORONLIHAA, Mika kysyi minulta viime syksynä kaupassani. Hän oli poromies ja Taivalkosken paliskunnan poroisäntä eli paliskunnan johtaja. Lapsemme olivat olleet samassa koulussa, ja olimme asuneet samalla kylällä kymmenen vuotta.

Hieroimme poronlihakauppaa pitkin syksyä. Mietin, voisikohan tässä olla jotakin. Hän oli salskea mies ja vapaana.

Olihan siinä.

"Vaikka kuinka käy suo-ojan pohjalla, elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä." 

Meidän ei koskaan tarvinnut sanoa ääneen, että alamme seurustella. Yhtenä päivänä vain söimme kahdestaan pubissani. Minä söin lohisalaattia ja Mika poronkäristystä. Sen jälkeen olemme olleet koko ajan yhdessä.

En ollut ajatellut, että löytäisin tämän ikäisenä enää ketään. Olin valmistautunut elämään yksin. Mutta kyllä näin on paljon parempi.

Porot olivat ainoina todistajina, kun Sari ja Mika menivät kihloihin.
Porot olivat ainoina todistajina, kun Sari ja Mika menivät kihloihin.

OLEN ONNELLINEN nyt. Elämän edessä on ollut pakko nöyrtyä. Mutta vaikka kuinka käy suo-ojan pohjalla, elämä voi muuttua, kun sen ottaa omiin käsiinsä. Olen oppinut, että ei pidä elää muille eikä muiden kautta. Pitää elää omaa elämäänsä.

Mika on kuin muuri selkäni takana. Meillä on äärimmäinen arvostus ja kunnioitus toisiamme kohtaan.

Romanttisesti sanotaan, että ihmiselle on olemassa toinen puolisko. Meillä se on kyllä niin. Sovimme toisillemme äärettömän hyvin.

Olemme molemmat maatilalta lähtöisin, ja myös Mika on työskennellyt metsurina. Koti, perhe ja työ ovat meille tärkeitä, ja meillä on samanlainen huumorintaju.

Olemme kiireisiä yrittäjiä, mutta aikaisin aamulla meillä on aina yhteinen hetki. Silloin käymme ruokkimassa porot. Ajamme kelkalla ensin yhdelle aitaukselle ja sitten toiselle.

Täytämme kelkan perässä olevan ruokintakaukalon rehulla, ajamme ympäri poroaitaa ja laskemme rehua. Pienemmissä aitauksissa on huonokuntoisempia poroja, joille viemme jäkälää.

HELMIKUUSSA MINULLA oli kiire ehtiä avaamaan kauppani yhdeksältä. Kävimme yhdellä poroaitauksella ja tulimme takaisin kotiin. Mika sanoi, että käydään vielä toisellakin. Katsoin kelloa ja sanoin, että tiukalle menee, mutta lähdenhän minä.

Mika pyysi minua ajamaan moottorikelkalla sisään poroaitaukseen ja laittoi veräjän kiinni perässä. Sitten hän käveli kelkan viereen ja polvistui.
Mika kosi minua aamuhämärissä, karvareuhka päässä.

Vastausta ei tarvinnut miettiä.

Kaikki on ollut meille selvää koko ajan. Heti syksyllä seurustelun alussa Mika sanoi minulle, että jonain päivänä on poroherra polvillaan sinun edessäsi. Eihän siinä kauaa mennyt.

Meillä on hyvällä tuurilla noin 30 vuotta aikaa olla yhdessä. Joskus tuntuu, että miksi niin vähän."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 9/2017.