Pimeys äänineen ja tuntemuksineen lakkasi kauhistuttamasta Kaija Juurikkalaa, kun hän lopulta uskalsi puhutella sitä. Avainkysymys oli: ”Kuka siellä?”

Reilut 20 vuotta sitten elokuvaohjaaja Kaija Juurikkala havahtui yöllä koputuksiin, joita kukaan muu ei kuullut. Siitä alkoi erikoinen matka henkien ja näkijöiden maailmaan. Kaijalle selvisi, miksi hän oli koko ikänsä kammonnut pimeyttä ja yksinoloa.

Kop kop. Nap nap.

Siinä se ääni taas on. Kaija Juurikkala makaa valveilla ja tuijottaa vuoteen ympärillä värisevää pimeyttä. Mies, Juha ”Juuso” Juurikkala, nukkuu vieressä rauhallista unta. Kaija tuntee hänen lämpönsä. Edes se ei nyt helpota.

Eletään 1990-luvun alkua. Kaija on täyttänyt 30, ja hänen uusperheessään on neljä eläväistä poikaa. Hän opiskelee Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvaohjaajaksi, on juuri saanut sparrausrahaakin lastenelokuvan tekoa varten. Mutta se on päivämaailmaa. Nyt on yö, ja öisin Kaija pelkää sekoavansa. Hän kuulee ääniä. Kuin jossain koputettaisiin.

Kaija kuiskutti äidille kamalasta tunteestaan, että yössä oli joku. Jokin. Jotain.

Kaija on kammonnut yötä niin kauan kuin muistaa. Pienenä hän käpristyi sykkyräksi peiton alle, kun isosisko sammutti lastenhuoneen valot. Sisko nukkui, mutta Kaija vahti pimeyttä täkinraosta, kunnes oli pakko kutsua äiti paikalle. Tälle Kaija kuiskutti kamalasta tunteestaan, että yössä oli joku. Jokin. Jotain. Äitiä tytön puheet puistattivat.

Isona Kaija on koettanut karaista itseään pimeyttä vastaan, mutta äänet ylittävät aikuisenkin sietokyvyn. Hetken emmittyään hän herättää Juuson. Jos koputukset kuitenkin olisivat oikeita. Sellaisia, jotka mieskin aistisi.

Juuso vastaa juuri niin kuin Kaija on pelännyt. Ei hän mitään kuule.

"Sulla on lahja. Nuku!"

"Sulla on lahja. Nuku!" mies kuittaa.

"Mitä? Mikä lahja?"

"Semmoinen. Yliluonnollinen. Hyvää yötä."

Mies nukahtaa uudelleen.

Kaija valvoo aamunkajoon asti.

Ensimmäinen yhteys

Kaija Juurikkala, 53, kaataa kuppiinsa lisää tiilenpunaista teetä. Se tuoksuu mintulta ja raparperilta ja on juuri oikealla tavalla arvokas juoma Taivashuoneeseen. Keitinkahvi maistuisi valjulta kamarissa, jonka kattoikkunoista ryöppyää sisälle kevättalven taivaallinen valo.

Alun perin Taivashuoneen paikalla oli vanhan mäntyharjulaisen kyläkoulun roju-ullakko. Kaija ja Juuso Juurikkala ostivat koulun yksitoista vuotta sitten ja kunnostivat sen kodikseen ja elinkeinokseen: ammattimaiseksi perhekodiksi huostaanotetuille lapsille.

Ensin ullakkokamariin rakennettiin ateljee. Huoneesta tuli kuitenkin niin kaunis, ettei Kaija raaskinut levitellä sinne maaleja ja pensseleitä. Hän alkoi tavata siellä henkiä.

Henkimaailman hyväksyminen ei ollut helppoa.

Jonkun muun kertomana nämä jutut kuulostaisivat vaivaannuttavan höperöiltä, mutta Kaija tarinoi hauskasti. Hän pulppuaa puhetta. Kertoo yhtä luontevasti kollikissansa uudesta arvesta ja kuukausirahakeskusteluista sijoituslasten kanssa kuin harhautuneesta hengestä, joka piti auttaa valoon. Jossain vaiheessa kuulija huomaa riisuvansa asenteet ja taipuvansa Kaijan maailmaan. Mikäs tässä. Elämän ihmeitä.

Vaikka ei henkimaailman hyväksyminen ollut helppoa Kaijallekaan. Ensimmäisistä öisistä koputuksista kului vuosia vuosia, joiden aikana Kaija määrätietoisesti torjui yhteydenotot tuonpuoleisesta.

"Sanoin yöhön, etten ole käytettävissä", Kaija kertoo.

Ainakin hän halusi kasvattaa lapsensa isoiksi, ennen kuin antautuisi kummituksille tai tulisi hulluksi. Kumpaa olisikaan odotettavissa.

Kaija kokosi itsensä ja kysyi: ”Kuka siellä?”

Sitten vain tuli se kerta, jolloin Kaija rohkaistui vastaamaan. Se tapahtui toistakymmentä vuotta sitten appivanhempien kotona. Aina, kun Kaija yöpyi siellä, joku herätti hänet tasan kello yksi. Ketään ei näkynyt, mutta Kaija tunsi, että herättäjällä oli hätä.

Sinä yönä Kaija kokosi itsensä ja kysyi: ”Kuka siellä?”

Hämmästyksekseen hän ymmärsi vastauksen. Miten? Siitä myöhemmin.

Kaija tunnisti, että läsnä oli pieni tyttö, joka oli kuollut seksuaaliseen väkivaltaan. Lapsi kertoi tarinansa, Kaija kuunteli. Sitten tyttö niiasi ja liukui pois. Herätykset kello yksi loppuivat siihen.

Pienen tytöt pelot

1960-luku. Kaija on pieni ja menee kaikkialle minne isosiskokin. Hän pelaa siskon kaverien kanssa spiritismiä ja katsoo kauhuleffoja. Se johtuu siitä, että hän on arka. Hän ei uskalla jäädä mihinkään tilaan yksin.

Perheen koti on Lohjan Kirkniemessä, omakotitalossa paperitehtaan asuinalueella. Kodin vieressä kohoaa kaksi kerrostaloa, joissa asuu tehtaan työläisiä. Kaijaa ja Tarja-siskoa on kielletty leikkimästä kerrostalojen lasten kanssa, koska isä kuuluu tehtaan pomoihin. He leikkivät silti. Tarja on tekemisten moottori ja perheen poikatyttö. Kaija on ujo ja kiltti ja kielii äidille siskon touhuista.

"Äidin häpeä oli kohtuutonta. Isähän oli humalassa hauska!"

Isä juo. Hän ei ole juovuksissa väkivaltainen, mutta Kaija säikkyy häntä ja äiti häpeää.

"Nyt aikuisena ajattelen, että äidin häpeä oli kohtuutonta. Isähän oli humalassa hauska! Mutta äiti on Satakunnasta. Siellä on tapana vetää verhot perheen ikkunoiden eteen", Kaija sanoo.

Murrosiässä Kaija ottaa käyttöön uusia rooleja. Kotona hän on siivo tytär ja koulussa se, joka poimii kokeista kymppejä. Kavereiden kanssa hänestä tulee pahis. Kun hän on 13 vuotta, poikaystävät ovat 18-vuotiaita ja seurustelu sen mukaista. 14-vuotiaana hän pääsee Ruotsin-risteilylle ja oksentaa ennen kuin ehtii laivaan. Juominen on tolkutonta, mutta äidille menevät läpi kaikki valheet.

Rempseän käytöksen takana Kaija on edelleen pelokas tyttö, joka ei halua jäädä yksin pimeään kuuntelemaan yön huokailua. Hän ei vain löydä ketään, jonka kanssa voisi jakaa oudot tuntemuksensa.

Kävelyllä hengen kanssa

Miten henkien kanssa oikein keskustellaan? Kaija hörppää teekupistaan ja alkaa selittää. Mutkattomasti, iloisesti, niin kuin mukavan ihmisen kohtaamisesta kerrotaan.

Otetaan esimerkiksi lomareissu, jonka aikana Kaijan ja Juuson auto simahtaa luulajalaiselle parkkipaikalle. Juuso jää murahtelemaan avatun konepellin varjoon. Kaija lähtee kävelylle vanhaan Gammelstadin kirkkokylään. Hän näkee somat punaiset tuvat, tuntee auringon poltteen. Sitten hänen seurassaan on äkkiä joku.

"Selitän sen fysiikan termein: näkymätön todellisuus värähtelee, ja minä aistin sen. Olen saanut sellaisen lahjan, että pystyn muuttamaan värähtelyn havainnoiksi, jotka näen, kuulen, haistan tai tunnen. Siten siitä tulee tutumpi ja pystyn viestimään sen kanssa", Kaija kertoo.

Kaija tietää, että poika on kuollut. Lapsella itsellään ei ole siitä aavistusta.

Kaija ymmärtää, että hänen vierellään kulkee pieni poika. Vaikka on kesä ja päivä, pojan ympärillä on pimeää. Hän on mennyt piiloon kauan sitten eikä löydä pois. Kaija tietää, että poika on kuollut. Lapsella itsellään ei ole siitä aavistusta.

"Kun kommunikaatio avautuu, se tuntuu ihan normaalilta. Aivan kuin tosiaan kulkisin pojan seurassa ja hän puhuisi kanssani suomeksi. En vaivu transsiin enkä puhu ääneen, vaan keskustelemme ajatuksilla."

Kaija lupaa kulkea pojan vierellä, kunnes tämä alkaisi nähdä valoa. Kun tie kääntyy kohti keskiaikaista kivikirkkoa, poika huudahtaa: ”Tuon kirkon yläpuolella on valo! Mummo on siellä!”

"Poika kysyi, saako hän mennä, kun mummo haluaisi hänen tulevan. Vastasin, että kaikkea kyseletkin. Ala painua!"

Taivas kirkon yllä alkaa soida kuin sinfoniaorkesteri.

Samassa taivas kirkon yllä alkaa soida kuin sinfoniaorkesteri. Onpas kaunis kiitos, Kaija ajattelee ja hetken mielijohteesta astuu sisälle kirkkoon.

Kun ovi hänen takanaan sulkeutuu, ylhäinen orkesteri vaikenee. Sisällä kirkkosalissa soittaa yksinäinen kanttori. Musiikki on samaa, jota Kaija juuri kuunteli taivaalta.

Koputuksia yössä

1970-luvun puoliväli. Kaija on 16 vuotta ja korviaan myöten rakastunut.

Matti on viisi vuotta vanhempi, vakaa, rehti ja turvallinen. Hän on kaikkea sitä, mitä Kaijan isästä puuttuu. Mikä Matin kanssa sovitaan, pitää varmasti. Sunnuntaiaamuna kahdeksalta siivotaan yhdessä, jos niin on päätetty.

18-vuotiaana Kaijasta tulee rouva. Samassa iässä hän aloittaa opettajan opinnot, saa ensimmäisissä ja viimeisissä eduskuntavaaleissaan 2 000 ääntä ja alkaa odottaa lasta.
Kyse ei ole siitä, että rajattoman nuoruuden elänyt villikko hakisi rauhaa porvarillisesta perusperheestä. Kaikkea vielä: Kaija määrittelee itsensä marxilaiseksi anarkistiksi. Hän vain tietää, että on aika tulla äidiksi. Isosiskollakin on vauva.

23-vuotiaana Kaija on eronnut kahden pojan äiti.

23-vuotiaana Kaija on eronnut kahden pojan äiti. Hän on juuri muuttanut Helsingin Puu-Käpylään, joka on ihana alue mutta kaukana isosiskosta, tärkeimmästä tukijasta. Kaija pätee työssään luokanopettajana. Pojilleen hän tarjoaa virikkeitä, minkä ehtii, sillä se on 70-luvun hyvää vanhemmuutta. Kaikki ohi kulkevat flunssat tarttuvat häneen.

Onneksi Kaija tulee lähteneeksi opettajille suunnattuun kesäseminaariin. Samaan tilaisuuteen päristelee prätkällään Juuso Juurikkala, opettaja ja eronnut hänkin ja lisäksi kaksospoikien sijaisisä. Vakaa, rehti ja turvallinen.

Seurustelu alkaa heti, ja Kaija ja Juuso tekevät sopimuksen: tapahtuisi mitä hyvänsä, tämä liitto kestäisi ainakin vuoteen 2000 saakka. Silloin uusperheen neljästä pojasta nuorimmatkin olisivat täysi-ikäisiä.

Määräaikaisen avioliiton alkaessa pojat ovat 4, 4, 4 ja 5.

Määräaikaisen avioliiton alkaessa pojat ovat 4, 4, 4 ja 5. Kaija ryhtyy kotiäidiksi. Kovia kokeneet sijaislapset ovat kiinni Juusossa eivätkä halua jakaa häntä kenenkään kanssa. Kaijan pojat Ville ja Oskari haluavat etuoikeuden omaan äitiinsä. Kaija pyörittää hulabaloota, kunnes nuorimmat ehtivät kouluikään.

Sitten Kaija pääsee ensi yrittämällä Taideteolliseen opiskelemaan elokuvaa. Kohta hän ryhtyy tekemään ensimmäistä lastenelokuvaansa Rosa was here.

Hänen on vaikea nukkua öisin. Pimeydestä on alkanut kuulua vaativaa, piinallista koputusta.

Näkijä tulee taloon

Kaija muistelee mielellään määräaikaisen avioliittonsa päättymistä. Sen loppunäytös esitettiin Tampereella Näsinneulan pyörivässä kahvilassa samana päivänä, kun kaksoset täyttivät 18 vuotta.

Kahvila pyörähti ensimmäisen kierroksen. Kaija ja Juuso vaikenivat.

Kun kahvila kiersi ympäri toista kertaa, Juuso nosti pöydälle pienen rasian. Se oli klassinen sormuslaatikko. Kaija huokaisi helpotuksesta. Mies oli tehnyt saman valinnan kuin hänkin, he eläisivät loppuelämänsä yhdessä. Rasiasta löytyi hopeinen karhu.

Perheen koti oli palanut ja Kaija sairastunut työuupumukseen.

Ennen tuota hetkeä oli tapahtunut paljon. Kaksospoikien kanssa oli kamppailtu raastava murrosikä. Kaija oli saanut esikoiselokuvastaan Risto Jarva -palkinnon ja ohjannut tv-sarjan Enkeleitä ja pikkupiruja. Sen kuvausten aikana perheen koti oli palanut ja Kaija sairastunut työuupumukseen.

Hetken jälkeenkin tapahtui yhtä ja toista. Juusolla todettiin ihosyöpä, joka kuitenkin parani aikaa myöten Juuson asenteella ja interferonilla. Kaija ja Juuso huomasivat, että nyt jos koskaan oli aika muuttaa veden äärelle, niin kuin he aina olivat halunneet. Vuonna 2002 he löysivät Mäntyharjun ja vanhan kansakoulun Pienen Pyhäveden rannalla. Seuraavana vuonna syntyi tytär Juulia.

Vuodenvaihteessa 2007, rakettien räiskähdellessä, Kaija teki uudenvuodenlupauksen. Nyt hän lopultakin olisi valmis. Hän lopettaisi kaikki estelyt ja vastaisi näkymättömien kutsuun, tuli mitä tuli.

Tulihan sieltä. Ensin Kaija kertoi television Inhimillinen tekijä -ohjelmassa taipumuksestaan tavata kuolleita sieluja. Viikkoa myöhemmin hänen eteiseensä saapasteli mäntyharjulainen näkijänainen Niina-Matilda Juhola ja pyysi häntä opintoryhmäänsä. Opintojen tavoitteena oli tutustua henkien maailmaan.

Huuhaa-akan mennyt elämä

Mitä sen jälkeen seurasi, on tarua merkillisempää. Kaija on kirjoittanut tapahtumista kirjan Varjojen taika, mutta lyhyesti siinä kävi näin:

Näkijänainen teki opintoryhmälleen hypnoosimatkan. Sen aikana Kaija lopulta oivalsi, miksi pimeys ja yksinolo olivat aina ahdistaneet häntä. Syyt eivät kummunneet lapsuuden traumoista, vaan paljon kauempaa. Edellisestä elämästä.

Kaija oli oppinut elokuvaohjaajan työssä luottamaan intuitioon. Sitä tarvittiin myös seurusteltaessa henkien kanssa.

Tarina avautui Kaijalle vähä vähältä. Hän käsitti olleensa muinoin japanilaistyttö, jota aikuinen mies oli käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen. Suku häpesi ja päätti tappaa hänet. Oman isän tehtäväksi tuli sulkea tytär pimeään luolaan, jossa asui nälkäinen karhu.

Kaija heittäytyi henkien maailmaan intohimoisen uteliaana ja huomasi, että näkeminen oli hänelle helppoa. Hän oli oppinut elokuvaohjaajan työssä luottamaan intuitioon, ja juuri sitä tarvittiin myös seurusteltaessa henkien kanssa. Se oli kuudes aisti.

Kaija ja Juuso Juurikkalan päätyönä on perhekoti, jonka he perustivat Mäntyharjun taloonsa viisi vuotta sitten. Perheeseen kuuluu nyt oman Juulia-tyttären lisäksi viisi huostaanotettua lasta, neljä poikaa ja yksi tyttö.
Kaija ja Juuso Juurikkalan päätyönä on perhekoti, jonka he perustivat Mäntyharjun taloonsa viisi vuotta sitten. Perheeseen kuuluu nyt oman Juulia-tyttären lisäksi viisi huostaanotettua lasta, neljä poikaa ja yksi tyttö.

Perhe suhtautui Kaijan tekemisiin suopeasti. Juuso totesi, ettei hänellä ole samanlaista maailmaa, mutta halusi ehdottomasti kuulla henkien kertomat tarinat. Hän keksi Kaijalle uuden hellittelynimenkin. Minun huuhaa-akkani.

Ehkä eniten äidin kokemukset vaikuttivat Kaijan nuorempaan poikaan Oskari Juurikkalaan. Parikymppinen, vapaata markkinataloutta julistanut ateisti alkoi pohtia Jumalan olemassaoloa. Hänen tiensä vei tiukan katoliseen Opus Dei -järjestöön, jossa hän sitoutui selibaattiin ja tulojensa antamiseen järjestölle.

"Kerran Oskari kysyi, mistä tiedän, etten ole henkineni tekemisissä paholaisen kanssa. Vastasin, että hyvä kysymys, täytyypä miettiä asiaa", Kaija kertoo.

Sitten koitti päivä, jolloin Taivashuoneeseen poikkesi Kaijan kaksi vuosikymmentä aikaisemmin kuollut isä. Hän ei ollut enää yhtään pelottava. Päinvastoin, Kaija tunnisti hänessä itsensä, luovan taiteilijasielun.

"Isä kertoi, että hän palaisi pian elävien maailmaan ja tapaisimme kenties uudelleen. Tunnistaisin hänet silmistä. Saa nähdä. Lupaus pyörii mielessä."

Takaisin elävien pariin

Syväsukellusta henkien maailmaan on nyt kestänyt viisi vuotta ja Kaija on palaamassa tämänpuoleiseen. Ei, hän ei ole menettänyt uskoaan. Häntä on vain alkanut häiritä se, mihin muut haluaisivat hänen lahjojaan käyttää.

"Voi sanoa, että minulla on uskonkriisi. Viime kesästä lähtien olen ollut hyvin vähän tekemisissä henkien kanssa."

Vaikka Kaija ei pidä perinteistä näkijän vastaanottoa, ihmiset pyytävät hengiltä apua hänen kauttaan. Kovin moni toivoo valmista ja välittömästi toteutettavaa ratkaisua elämäänsä, mutta se ei Kaijalta luonnistu.

"Elämme länsimaissa kaikki-mulle-tänne-heti-aikakautta, ja se näkyy myös henkisyyden etsimisessä. Minun tehtäväni on erilainen: olen julkisella paikalla seisova majakka. Näytän valoa, jotta ihmiset oivaltaisivat, missä he ovat, mutta en päätä heidän reitistään."

Kaijaa ovat järkyttäneet myös ihmiset, joiden mielenterveys ei ole kestänyt rajatiedon harrastamista. Yksi sellainen asteli kerran etuovesta Kaijan kotiin ja sai lapset ihmettelemään, kuka tuo on ja mitä täällä tekee.

Jos aivan rehellisiä ollaan, Kaijan tekisi jo mieli kysyä, miksi joku haluaa kääntyä ongelmissaan näkijän puoleen.

"Ainakin voisi ensin keskustella kaverinsa kanssa. On hänelläkin henki."

Nykyisin Kaija Juurikkala käyttää henkisiä lahjojaan tekemällä muotokuvia elävien ihmisten sieluista. "Niiden maalaaminen vastaa kysymykseen, mikä on elämäni tarkoitus."
Nykyisin Kaija Juurikkala käyttää henkisiä lahjojaan tekemällä muotokuvia elävien ihmisten sieluista. "Niiden maalaaminen vastaa kysymykseen, mikä on elämäni tarkoitus."

Nykyisin Kaija käyttää henkisiä lahjojaan ennen kaikkea taidemaalarina. Hän maalaa tilauksesta muotokuvia elävien ihmisten sieluista. Hän videoi tai äänittää jokaisen maalaussession, sillä työskennellessään hän kertoo samalla sielun tähänastisesta matkasta.

Usein muotokuvan saajalta pääsee itku. Niin kuin sillä kerralla, kun maalaukseen tunkeutui väkisin pieni lapsienkeli. Kaija ei tuntenut mallina istunutta naista eikä voinut tietää, että tämä oli menettänyt lapsensa.

"Näkymättömän maailman täytyy olla olemassa."

"Sielun kuvat edustavat arvomaailmaa, jonka minä nykyisin allekirjoitan. Ne eivät neuvo eivätkä käske, mutta osoittavat ihmiselle, että näkymättömän maailman täytyy olla olemassa."

Se on. Siitä Kaija on vakuuttunut. Yö ei pelota häntä enää.

Kirjailija Niina Repo ei usko rajoihin ja rakkauteen, vaan rajattomaan rakkauteen. "Jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista. Joka muuta väittää, juksaa."

Tässä jutussa esiintyy kaksi Niinaa.

Ensimmäinen on kirjailija Niina Repo. Hän on ihan oikea ihminen ja istuu nyt vastapäätä minua, kotisohvallaan Turussa, valmiina haastatteluun.

Toinen on akateeminen projektityöntekijä Niina. Hän on Niina Revon uuden Kompleksi-romaanin päähenkilö ja täyttä satua.

Tosin sitä on hiukan vaikea uskoa. Niin paljon Niinat muistuttavat toisiaan.

Molemmilla on kaksi poikaa ja intohimo kirjoittamiseen. Molemmat ovat sairastuneet vakavasti ja parantuneet. Kummankin on vaikea sanoa EI. Molemmilla on taiteilijamies.

Eikä siinä vielä mitään. Vaikea kohta tulee tässä: romaanissa aviomies Tuomas pettää Niinaa. Monta kertaa. Niina suivaantuu niin, että kostaa, ja kostaakin kunnolla. Eikä silti, vihatessaankaan, lakkaa rakastamasta.

Vaikka kuinka yritin olla ylevä ja lukea romaania taiteellisena tuotoksena, mietin kirjan alusta loppuun asti: Entä jos tämä onkin totta. Toivottavasti ei ole. Voi ei, jos onkin.

Voiko rakkaus oikeasti olla niin suurta, että se kestää pettämisen? Vai onko silloin väistämättä kyse sadusta?

Sitä on kysyttävä Niina Revolta.

Kiusaaminen jätti jäljet

Ennen kuin Niina voi paljastaa, onko romaani totta vai ei, on kerrottava hänen oma rakkaustarinansa.

Kaikki alkoi vuonna 1996 tamperelaisesta Falls-ravintolasta. Niina, 25, oli vilkuillut Mikko Koukia Tampereen yössä ja teatterinäyttämöillä jo pitkään, sillä Mikossa oli jotain sellaista, ettei häntä voinut olla vilkuilematta.

Mikko taas oli todennut kaverilleen, että tuo punapää on varmaan se, jonka esikoiskirjaa Pimeä huone kehuttiin lehdissä.

Mikko oli Teatterikoulusta valmistunut näyttelijä, Niina entinen hevari Pirkkalasta.

Äidinkielenopettajaäiti ja insinööri-isä olivat opettaneet Niinalle, että mikä tahansa on mahdollista. Mene Sorbonneen tai ryhdy kirjailijaksi, jos kirjoittamisesta kerran tykkäät, vanhemmat sanoivat, ja Niina päätti ryhtyä kirjailijaksi.

Koulussa Niinaa haukuttiin rumaksi. Itkunsa hän piilotti hymyilemällä.

"Olin kai liikaa kaikkea, ääntä ja epävarmuutta. Kiusaaminen jätti jälkensä. Kesti vuosia, ennen kuin opin pitämään itsestäni."

15-vuotiaana Niina ryhtyi hevariksi, värjäsi hiuksensa sinisiksi ja sen jälkeen vielä noin 200 kertaa, koska etsi täydellistä sävyä, joka tekisi hänestä jonkun toisen kuin hän oli. Sävyä ei löytynyt, mutta hiukset alkoivat putoilla.

"Meillä Tampereen hevareilla ei ollut mitään ideologiaa. Ei ainakaan minulla. Paitsi että on hianoo liftata Provinssirockiin."

Minun juttuni ei ole rajat ja rakkaus, vaan rajaton rakkaus.

Ei siis ihme, että kun Mikko avasi keskustelun analysoimalla Albert Camus'n romaania Sivullinen, muuta ei tarvittu.

"Olin ihan, että onpa fiksu. Mikko vaikutti niin kypsältä. Kypsältä! Eiks oo hyvä!" Niina nauraa.

"Jo silloin Mikosta huokui suorasukaisuus ja vankka usko omaan selviytymiseen. Minä taas kuvittelin jo lapsena, että on olemassa jokin maailmanrako, johon voin pudota. Ihastuimme heti."

Häitä juhlittiin kymmenen kuukauden kuluttua.

Ei kiitos nalkutusta

Vuosi häiden jälkeen syntyi Akseli.

Hetken kaikki oli kirkasta ja selvää. Siinä se tuhisi, elämän tarkoitus, tuijotti Niinaa vaipoissaan. Vauva katsoi hänet kauniiksi, siltä Niinasta tuntui, ja kaikki entinen ja epävarma liukeni pois.

"Heti kun lapseni syntyivät, palvoin heitä. Olin rakkaudessani aivan kohtuuton, ja olen yhä."

Akseli on nyt 18-vuotias, kuopus Toivo kymmenen. Kohtuuttomuuttaan Niinalla ei ole aikomustakaan hillitä.

Voin kävellä monta päivää vaatekasojen yli, enkä kärsi yhtään.

"Tiedäthän rajat ja rakkaus -kasvatusmetodin? Se ei ole minun juttuni. Minun juttuni on rajaton rakkaus. Se pätee kaikkiin ihmissuhteisiini."

Rajattomuus tarkoittaa, ettei Niina usko käskyttämiseen. Hänestä vastuullisuus ja käskyvalta löytyvät jokaisesta itsestään. Siksi hän ei kestä kuunnella nalkutusta eikä sitä, jos vanhempi ohjeistaa lasta syömään kauniisti ja suorassa.

"Ehkä se tuottaa kauniisti ja suorassa syövän ihmisen, mutta minusta puuttuu halu käskyttää."

Lähes rajatonta on myös Niinan luottamus. Hän vaatii lapsiaan tekemään läksyt ja käymään harrastuksissa, mutta esimerkiksi kotiintuloajat ovat olleet melko vapaat.

"En ole hirveästi rajoittanut enkä kieltänyt lapsiani, ja minusta heistä on kasvanut ihan mahtavia tyyppejä. Mutta en väitä, että tapani on oikea. Mikko on kasvatuksessa paljon pedantimpi."

Kuten myös siisteydessä. Niina viihtyy sotkussa ja kaaoksessa. Hänellä on silmät, jotka eivät kerta kaikkiaan näe, jos tiskiallas täyttyy.

"Voin kävellä monta päivää vaatekasojen yli enkä kärsi yhtään. Työssäni taas olen naurettavan pikkutarkka. Olen kahtiajakautunut, ehkä minulla on jopa viisi minää. Eikö kaikilla ole?"

Syöpää ei huvita muistella

Kompleksi-kirja, sivu 44:

"Me selvitään tästä. Kuinka kauan sua on jo hoidettu? Yli puoli vuotta? Pian koko homma on ohi ja voit olla varma, että tapahtuu tulevaisuudessa mitä tahansa, mä pidän pojista huolta", Tuomas lohdutti.

"Varmasti?"

"Ihan varmasti."

"Hyvä. Millään muulla ei ole väliä."

"Voit luottaa muhun. Pojat ovat tärkeintä. Perhe on. Tämä kaikki on kirkastanut sen."

Kompleksi-romaanissa päähenkilö Niina sairastuu rintasyöpään. Niin sairastui aikoinaan myös oikea Niina.

Kokemuksistaan hän kirjoitti omakohtaisen kirjan Arpi. Kirja oli hänelle rakas, mutta enää syövästä ei huvittaisi puhua sanaakaan.

"Kun näen kirjani nyt, se muistuttaa minua liikaa menneestä. En halua muistella sairauttani enää edes haastatteluissa. Haluan jättää sen taakseni kokonaan."

Jätä se mies

Kompleksi-kirja,  sivu 120:

Hän on ihastunut toiseen.

En ole edes vihainen.

Minä vain itken.

Ja hän sanoo: Olisit hauska edes. Että sinun kanssasi olisi joskus kivaa. Ei näitä muita naisia olisi, jos et olisi tuollainen. Jos olisit hauska. Jos meillä olisi kivaa.

Ajatus oli kytenyt Niina Revon mielessä jo pitkään.

Mitä tapahtuisi, jos antaisi romaaninsa päähenkilölle oman nimensä? Päästäisi irti mielikuvitus-Niinan, heittäisi hänet sivuilleen seikkailemaan, tekemään mitä tahansa, etenkin kaikkea mahdotonta ja hullua. Miten kutkuttavaksi se tarinan tekisikään.

Uskottomuuden Niina valitsi teemaksi, koska oli törmännyt siihen enemmän kuin olisi halunnut.

Vuosia sitten niin oli tehnyt muun muassa Kari Hotakainen, joka kirjoitti Klassikko-romaaniinsa tyypin nimeltään Kari Hotakainen.

"Aivan sairaan hauska idea! Rakastin sitä leikkiä, että Kari leikki Karilla. Aloin heti unelmoida, että vielä joskus teen saman."

Niin sai alkunsa Kompleksi, romaani yt-neuvotteluista ja aviokriisistä. Niina päätti revitellä Niinoilla tosissaan ja kirjoitti romaaninsa päähenkilöksi hahmon, joka muistuttaa hämmentävän tarkasti häntä itseään. Kun julkaisupäivä lähestyi, alkoikin jännittää.

"Mielessäni käväisi, oliko hauska todellisuusleikkini sittenkään niin hauska. Onneksi Mikko kannusti."

Lähteminen ei ole aina realistinen vaihtoehto. Miten omasta elämästään voi oikeastaan edes lähteä?

Kirjan Niina on fiksu, mutta luonteeltaan lapanen. Kun aviomies Tuomas pettää, Niina yrittää pysäyttää hänet olemalla aina vain ihanampi. Mutta vasta kun Niina löytää sisältään toisen minänsä, villin kostaja-Tanjan, Tuomas havahtuu.

Uskottomuuden Niina valitsi teemaksi, koska oli törmännyt siihen vuosien mittaan kaikkialla, enemmän kuin olisi halunnut.

Kirjoitustunnelmaan hän virittäytyi muun muassa lukemalla Vauva-lehden keskustelupalstaa. Neuvoa siellä kysyi nainen, joka odotti toista lastaan seitsemännellä kuulla ja oli juuri saanut miehensä kiinni sivusuhteesta.

"Ensimmäisenä kommenttina joku kirjoitti: Jätä se paska. Jätä heti. Sama neuvo toistui tarinasta toiseen, petetyn elämäntilanteesta riippumatta", Niina sanoo.

"Ihmettelen tuollaista mustavalkoisuutta. Lähteminen ei ole aina realistinen vaihtoehto. Miten omasta elämästään voi oikeastaan edes lähteä? Voiko siitä poistua kokonaan ja jos voi, niin mihin?"

Niina uskoo, että minkä tahansa pettymyksen voi käsitellä ja jättää taakseen.

"Minusta vastaus jokaiseen kriisiin löytyy itsestämme. Ulkoiset tapahtumat eivät ratkaise onnellisuutta. Jos on sinut itsensä kanssa, kaikki on hyvin", Niina sanoo.

"Tärkeintä on, ettei heittäydy uhriksi. Jos ei siedä puolisonsa käytöstä, on sanottava se ääneen ja hyväksyttävä, että seurauksena saattaa olla ero."

Onko rakkaudessasi mitään rajaa, jonka ylittämistä et hyväksy?

"Väkivalta. Tai se, jos oloni olisi jostakin syystä liian paha."

Vaikein sana on EI

Niinasta on vaikea sanoa EI. Hän innostuu kaikesta, ja KYLLÄ tulee hänen suustaan, ennen kuin hän ehtii edes kuulla kysymystä.

Kun Akseli oli yhdeksänvuotias ja Toivo alle yksi, aika ei tuntunut riittävän mihinkään. Niinpä Niina piirsi taulukon, johon merkitsi kaikki tekeillä olevat, keskeneräiset puuhansa.

En lopeta mitään, minkä olen aloittanut, paitsi liikunnan.

Lista näytti tältä:

1. Kirjoita nuortenkirja Seita Parkkolan kanssa. 2. Kirjoita loppuun aikuistenromaani. 3. Viimeistele yliopisto-opiskelut ja gradu. 4. Hoida työsi ohjelmakoordinaattorina Turun kirjamessuilla. 5. Kirjoita kolumneja. 6. Hoida pestisi joukkueenjohtajana pojan joukkueessa. 7. Hoida lapset, mies ja koti.
Niina tajusi, että listasta olisi karsittava puolet pois. Muuten hän uupuisi.

"Arvaa karsinko? En. Paitsi messutyöt loppuivat, kun sairastuin."

Kyseistä ominaisuuttaan Niina kutsuu sitkeää sitkeämmäksi sitkeydeksi. Se tarkoittaa, ettei hän lopeta mitään, minkä on kerran aloittanut.

"Sääntö pätee elämässäni kaikkeen paitsi liikuntaan. Erityisesti sitkeys näkyy ihmissuhteissani", Niina sanoo.

"Rakkaitteni ei ole kovin helppoa tehdä sellaisia asioita, jotka saisivat minut katkaisemaan suhteeni heihin. Kun kerran on ystävyyteni tai rakkauteni kohteeksi päätynyt, siinä sitä sitten ollaan."

Rajaton rakkaus ja sitkeys. Piileekö niissä myös pitkän avioliiton salaisuus?

"Jos tietäisin salaisuutemme, eristäisin sen purkkiin, laittaisin purkin hyllyyn ja myisin viisautta pieninä palasina sitä tarvitseville."

Avioliitto on kuin hiekkakakku

Kompleksi-kirja, sivu 142:

Suljin silmäni ja - siinä he tanssivat. Kaikki toiset ja kolmannet naiset, kaikki he, jotka niin huoletta ja pystypäin ylittävät rajan, liiskaavat kantansa alle vaimoja ja lapsia. He eivät ajattele muita, elävät oman tahtonsa mukaan, omien tarpeidensa vietävissä, he kokeilevat, oletko otettavissa, jos olet, he ottavat. Sellaista se on, ei sen rumempaa. Minkä irti saa, sitä voi pitää omanaan. Haluaisin mennä ja kysyä jokaiselta erikseen: Mitä oikein ajattelit? Mitä ajattelit, ihan todella?

Kompleksi on paitsi romaani, myös osa Niina Revon tekeillä olevaa väitöskirjaa. Sen aiheena on "Sanojen voima osana kriisin kokeneiden ihmisten toipumisprosessia".

Minusta asiat eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat sellaisia, miten niihin suhtautuu.

Mielikuvitusmaailmaansa Niinakin on piipahtanut lepäämään, kun oikea maailma on tuntunut liian rankalta.

"Kirjoittaminen on tapani käsitellä todellisuutta. Sen avulla pääsen toisen ihmisen pään sisään tai vinksautan todellisuuden sellaiseksi kuin haluan."

Niina työskentelee Turun yliopistossa luovan kirjoittamisen opettajana. Hän on vakuuttunut, että sanoissa on taikavoimaa, jonka avulla todellisuutta voi muovailla mieleisekseen.

"Uskon, että maailma alkaa näyttää siltä, millaiseksi sen kuvittelee. Minusta asiat eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat sellaisia, miten niihin suhtautuu."

Jos kuvittelee maailman kauniimmaksi kuin se on, eikö silloin valehtele itselleen?

"Se vaara on olemassa. Mutta onko sillä oikeastaan väliä?"

Jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista. Joka muuta väittää, juksaa.

Romaanissa Niinan sydän särkyy, mutta erota hän ei halua. Myös Niina Repo kannattaa pitkiä liittoja.

"Olen onnellisesti naimisissa. Mutta jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista, niin valoisia kuin synkkiäkin päiviä. Joka muuta väittää, juksaa", Niina sanoo.

"Minusta tuntuu, että olen rakentanut hienoa hiekkakakkua. Se kakku on minun perheeni, eikä sen hajottaminen ole ihan yksinkertaista. Oli hyvä tai huono päivä, juuri tämä on minun elämäni."

Mutta onko Kompleksi-romaani totta?

Kertoisitko jo?

Onko kirja totta?

Niina ei kerro. Hän puhuu kolme tuntia mutta ei paljasta lauseellakaan, mikä romaanissa on totta. Ei sitä, onko häntä petetty, onko hän itsekin joskus ihastunut toiseen tai hautonut kostoa, kuten kirjan Niina.

Sen Niina myöntää, että on tilanteita, joissa perinteistä kostoa ei päihitä mikään. Kuten tarinassa, jossa mies sai takaisin elämänilonsa, kun hän keksi sivellä petturivaimonsa auton ovenkahvat koirankakalla.

Haluaisin uskoa, että rajaton rakkaus on mahdollista. Että yhdessä voi elää niinkin, ettei toista edes yritä omistaa. Mutta miksi haluan niin kovasti tietää, onko kirja totta?

"Totta kai haluat", Niina hymyilee.

"Koko kirjan juju on se, että lukija miettii, mikä on totta ja mikä ei. Jos paljastaisin totuuden, vesittäisin samalla kirjani! Tarinani on villiä satua, mutta seassa on ripaus totuutta. Enempää en kerro."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2016.

Kun Ulrika Jakobsson sairastui rintasyöpään, samban rytmi ja kimallus lohduttivat.

"Kun parikymmentä vuotta sitten osallistuin ensimmäistä kertaa sambakarnevaaleihin Helsingin keskustassa, en osannut vielä juuri mitään. Lajissa kiehtoivat samat asiat kuin nyt: liike ja glamour, kimallus, sulat ja irtoripset.

Parasta sambassa on, että siinä voi kehittyä koko ajan. Tanssija ei ole koskaan valmis.

Kymmenen vuotta sitten sain mahdollisuuden liittyä tanssikoulu Sambicin aikuisten naisten esiintyvään ryhmään Grupo Super-Eleganteen. Nyt käyn kolmella sambatunnilla joka viikko ja esiinnyn erilaisissa tilaisuuksissa.

Ryhmämme on tiivis, ja olemme ystäviä tuntien ulkopuolellakin. Laji ei katso ikää eikä kokoa. Samban perusajatus on, että kaikilla on oikeus pitää hauskaa. Nuorimmat ryhmästämme ovat noin 35-vuotiaita, vanhin on jo täyttänyt 60. Jotkut ovat reheviä naisia, toiset hentoja tyttösiä.

Toisinaan käymme kimpassa Tallinnassa ostamassa sambatanssijan varaosia kuten irtoripsiä, hiuslisäkkeitä, toppauksia ja glitteriä. Siellä valikoima on suurempi ja hinnat halvemmat kuin Helsingissä.

Lääkäri painotti, etten saa jäädä kotiin säälimään itseäni. Syksyllä palasin sambatreeneihin.

Sisätossuilla ja verkkareilla pääsee treeneissä pitkälle, mutta esiintyminen vaatii panostusta asuun. Nykyisen fantasiapukuni tein alusta asti itse. Rahaa projekti nieli yli kolmesataa euroa, ja aikaa kului puoli vuotta. Jotta sain tehtyä päähineen ja rinkan tukirangan, opettelin hitsaamaan metallilankaa. Pikkuruiset paljetit ompelin kiinni asuun yksitellen.

Samba auttoi minua paljon, kun sairastuin rintasyöpään keväällä 2014. Onneksi sairaus huomattiin aikaisessa vaiheessa ja pääsin nopeasti leikkaukseen ja hoitoihin.

Tanssikaverit olivat perheen ohella ensimmäiset ihmiset, joille kerroin syöpädiagnoosista. He tukivat minua läpi sairauden.

Pikkujouluaikaan laitoin peruukin ja sulkapäähineen kaljuun päähäni ja nousin lavalle.

Lääkäri painotti minulle, etten saa jäädä kotiin makaamaan ja säälimään itseäni. Otin neuvosta vaarin, ulkoilin kesän mittaan paljon kavereitteni kanssa ja syksyllä palasin sambatreeneihin.

Pikkujouluaikaan laitoin peruukin ja sulkapäähineen solumyrkkyjen kaljuksi jättämään päähäni ja nousin lavalle toisten mukana. Katsojat eivät nähneet tilanteessa mitään epätavallista, mutta minulle se oli iso juttu.

Uskon, että samba auttoi minua ylläpitämään toivoa ja valoisaa asennetta. Tanssi vei ajatukset hetkeksi pois murehtimisesta, ahdistuksesta ja kuolemanpelosta.

Samba on antanut minulle uskoa siihen, että kaikesta selviää."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Jaani Vilkkilä on 44-vuotias pappi. Hän asuu Helsingissä, harrastaa balettia ja on neljän lapsen isä.

"Baletti ei ole poikien harrastus. Niin joku tokaisi minulle 1970-luvun lopulla vantaalaisessa lähiössä. Minä uskoin, vaikka olisin halunnut kokeilla.

Luokallani oli tyttö, joka harrasti balettia. Nähtyäni hänen tanssivan ajattelin, että tuohon minäkin pystyisin. Sen sijaan aloin harrastaa yleisurheilua. Huomasin, että olen motorisesti lahjakas ja koordinaationi pelaa.

Koulun discoissa välttelin tanssimista. Minusta oli kauhea ajatus, että olisin tanssilattialla katseiden kohteena, joku näkisi liikkeeni ja pitäisi niitä väärinä.

Vasta kolmikymppisenä löysin tarpeeksi rohkeutta ja aloin harrastaa nykytanssia. Tykkäsin siitä, mutta harrastus jäi, kun muutin toiselle paikkakunnalle.

Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Pari vuotta sitten löysin Vapaan Tanssikoulun miesten balettiryhmän, koska lapseni harrastavat samassa rakennuksessa. Syksyllä 2014 otin härkää sarvista ja soitin ryhmän vetäjälle. Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Meitä on ryhmässä seitsemän miestä, ja tanssimme keran viikossa puolitoista tuntia. Harjoittelemme oikeaa balettia niin puhtaasti kuin liikkuvuus antaa periksi. Olemme tosissamme mutta emme jäykkäniskaisia. Fiilis ryhmässä on hyvä. Jotkut meistä ovat laiheliineja, toiset enemmänkin tynnyrivatsaista painonnostajatyyppiä. Ruumiinrakenteella ei ole väliä. Pääasia on, että me kaikki tanssimme.

Meillä on balettitossut, miesten mallia, ei kärkitossuja. Tossujen hankkiminen kasvatti itsetuntoa, sillä niistä tuli oikean tanssijan olo. Niitä lukuun ottamatta meininki tanssisalilla on kuin missä tahansa liikuntaharrastuksessa. Minä pistelen menemään juoksutrikoissa ja t-paidassa.

Kun teen liikesarjoja, näen mielessäni itseni kevyempänä ja notkeampana kuin olenkaan. Silmäys peiliin kertoo karun totuuden. Betonipossuko se siellä hyppii?

Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Omien rajojen yli meneminen on ollut hieno kokemus. Baletin myötä minusta on tullut enemmän minä. Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Enää en mieti, olisiko minusta voinut tulla ammattitanssija, jos olisin aloittanut oikeassa iässä. Otan kropastani irti sen, minkä vielä voin. Olen iloinen, että jalka yhä nousee ja intoa riittää. Haaveilen, että vielä jonain päivänä venyn spagaattiin.

Nykyisin voisin hyvin mennä tanssimaan villisti discon keskilattialle. Ihan sama, jos joku katselisi. Antaisin palaa vain."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Sarjassa tutut ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

”Muutama vuosi sitten kirjoitin lyhytelokuvaa ystäväni Miina Maasolan kanssa. En ollut koskaan aiemmin kirjoittanut, olin vain näytellyt. Koko ajan Miina hoki minulle, että minun pitää uskoa haaveisiin, niin ne toteutuvat.

Käsikirjoitus oli tuotantoyhtiöllä, kun Miina vuonna 2014 menehtyi auto-onnettomuudessa. Päätin, että uskallan tehdä projektin loppuun, vaikka Miinan oli pitänyt liidata kaikki. Opin valtavasti elokuvan tekemisestä ja käsikirjoittamisesta. Sain Miinalta paljon viestikapuloita, tämän elämänohjeenkin.

Putous oli tv-ohjelma, jonne tiesin haluavani. Koekuvauksissa ajattelin taas Miinan sanoja. Uskalsin toivoa, ja haaveeni toteutui.