Sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

"En tiedä, miten eletään täysillä, kuin viimeistä päivää. Miten tartutaan hetkeen?

Mitä jos tarttuisikin väärään hetkeen? Mistä voi tietää, miten haluaisi viimeisen päivänsä elää?

Ajattelen, että elän jokaisen päivän niin kuin se olisi 8000:nneksi viimeisin. En uskottele itselleni joka aamu, että tästä tulee hyvä päivä, mutta siihen uskon, että päivästä voi tulla ihan kohtalainen.

Tällä luonteella ei tulla huippu-urheilijaksi, mutta onneksi ei tarvitsekaan.

Minua ei ole koskaan patistettu mihinkään, vaan olen saanut rauhassa etsiä oman tieni. En itsekään patistele itseäni. Kuu pysyy taivaalla, turha sitä on sieltä tavoitella.

Otan rennosti, mutta ilahdun aina, kun asiat vähän kuin vahingossa onnistuvat. Joskus ne saattavat jopa lipsahtaa kohtalaisesta hyvän puolelle.”

Miikan kulttuurivinkit

1. NÄYTELMÄ ”Kirjailija-ohjaaja Juha Jokelan nimi on laatutakuu. Hänen uusi teoksensa Sumu kertoo Suomen pyristelystä suuren naapurinsa kainalossa ja on oivaltavan hauska.” Sumu Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Kantaesitys 14.9.2016

2. KIRJA ”Saatoin olla kymmenen vuotta liian vanha Kaspar Hauser -näytelmän faniksi, mutta se teki minuun vaikutuksen. Kun kirjoittaja julkaisi romaanin, tiesin haluavani lukea sen.” Johannes Ekholm: Rakkaus niinku (Otava).

3. KIRJA "Mikko-Pekka Heikkinen jatkaa ansiokkaasti Veikko Huovisen perinnettä. Mikko-Pekan uusi teos pääsee ehdottomasti yöpöydälleni.” Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga).

Mitä yhteistä on Kasper Strömmanilla ja banaanilla? Molemmat ovat pitkiä ja murehtivat harvoin, ja kumpikin elää epätavallisen epädramaattista elämää. Jännintä esimerkiksi Kasperin tässä aamussa oli se, että hän astui koiran kakkaan. 

Mies tulee kahvilaan ja sanoo:

"Yksi kahvi, kiitos."

"Saako olla muuta?" myyjä kysyy.

"Banaani."

"Ei ole banaania. Käykö hedelmäsalaatti?"

"Ei. Haluaisin jotain keltaista ja pitkulaista."

Äskeinen ei ole huono vitsi vaan Kasper Strömman, 42, joka saapuu haastatteluun ja yrittää tilata banaania. Hän on helsinkiläinen bloggaaja, graafikko, 191-senttinen ja kolmen pienen lapsen isä.

Kuuluisa hän on siitä, että on keskivertoihmistä hauskempi. Itse hän ei asiaa myönnä.

"Ihmiset, jotka ovat omasta mielestään hauskoja, ovat yleensä rasittavimpia ja ei-hauskimpia", Kasper sanoo ja vakuuttaa, ettei ole hauska edes vaimonsa tai lastensa mielestä.

Vuonna 2016 hänen humoristinen Kasper Diem -bloginsa valittiin Vuoden blogiksi. Vaikka fanit eivät vielä seuraile häntä kahvilaan, heitä todistettavasti on: joka kuukausi blogi kerää noin 100 000 lukijaa.

Kasperin mielestä hauskaksi ei synnytä vaan opetellaan.

"Kuinka moni on synnynnäisesti farmaseutti? Yhtä hyvin kuka tahansa voi päättää, että ryhtyy hauskaksi."

Pitää vain harjoitella.

Kasper lupaa kertoa, miten.

Tavallisen tylsä lapsi

Kuusivuotiaana Kasper lensi lomamatkalle Romaniaan.

Lentokoneessa jälkiruuaksi tarjoiltiin muffinssi. Kasperin ei tehnyt sitä mieli, joten hän antoi sen isälleen.

Se oli virhe. Hetken päästä hänen nimittäin tekikin mieli muffinssia.

"Vielä tänäkin päivänä minua kaduttaa, etten syönyt sitä muffinssia. Siitä lähtien olen aina syönyt jälkiruuan."

Tuo on Kasperin traagisin lapsuusmuisto. Toiseksi traagisin on se, että hän muistaa ehkä kerran seisoneensa pienenä pihalla niin, että lunta oli liikaa, polviin asti.

Toisin sanoen lapsuus oli onnellinen.

"Ei alkoholismia eikä kuolemaa", hän kiteyttää, hiukan pahoitellen.

"Toivotaan, että jotain pahaa sattuu vielä tänään, niin saisit vetävämmän jutun."

Banaanipuku on joululahja Kasperin puolison siskolta. "Ajattelin, että on hyvä pukeutua värikkäästi, kun tänään on niin harmaa päivä."
Banaanipuku on joululahja Kasperin puolison siskolta. "Ajattelin, että on hyvä pukeutua värikkäästi, kun tänään on niin harmaa päivä."

Kasper syntyi vuonna 1974 suomenruotsalaisten vanhempiensa esikoiseksi Turun ylioppilaskylään. Äidistä tuli valmistuessaan englannin- ja ruotsinopettaja, isästä shampootehtaan kemisti. Myöhemmin syntyi kaksi siskoa.

Iltaisin äiti korjasi kokeita. Isä tuijotti sohvalta jalkapalloa ja heitteli satunnaisia puujalkavitsejä. Kasper piirsi. Jalkapallo näytti hänestä telkkariruudussa niin ärsyttävän pieneltä, ettei häntä huvittanut katsoa sitä.

Kasper ei ollut luokan pelle vaan tarkkailija. Hän kävi kuvataidekerhossa ja pianotunneilla ja oli niin rauhallinen, ettei äiti viitsinyt antaa hänelle kotiintuloaikaa vaan sanoi, että tule kotiin kun alkaa väsyttää.

"Kun etenee pikkulapsivaiheeseen, tuntuu kuin etenisi Super Mario -pelin korkeimmalle tasolle."

Kasper arvelee siis vaikuttaneensa tylsältä lapselta. Itsekseen hän kuitenkin harjoitteli hauskuutta.

"Opettelin lapsesta asti, miten hyvä tarina rakentuu."

Hän opetteli sitä piirtämällä sarjakuvia. Ala-asteella hän laski koko matematiikankirjan usein puolessa vuodessa ja sai opettajalta luvan piirtää loppuvuoden sarjakuvia.

Hän katsoi televisiosta Alf-sarjaa ja Seinfeldia ja kirjoitti osuvimmat repliikit ylös.

Hän kuvasi kavereittensa kanssa toimintaelokuvia, joissa muovipussillinen Kauppahallista ostettua sianverta räjäytettiin uudenvuoden jämäpaukuilla.

"Kaikesta opin."

Sama lounas joka päivä

Vuonna 2013 Kasper valittiin Vuoden graafikoksi. Samana vuonna hän aloitti bloginsa, koska halusi kokeilla, osaisiko kirjoittaa hauskasti.

Ei osannut.

Hän yritti parodioida elämänhallintaoppaita ja esitellä enkelihoitoja, mutta tekstit eivät naurattaneet.

"Jos ei tiedä enkelihoidoista tarpeeksi, ei voi vitsailla niistä", Kasper sanoo.

Vasta kun hän alkoi kirjoittaa aiheista, joista tajusi jotain, blogista tuli hitti.

Lounaaksi Kasper syö mieluiten joka päivä saman kana-annoksen samassa kiinalaisravintolassa, koska "syöväthän ihmiset aina saman aamiaisenkin".

Yhdessä suosituimmista blogiteksteistään Kasper tenttaa itseltään tiukkoja rasismikysymyksiä: Miksi rasistit ovat niin usein nuoria terveitä miehiä? Miten selität sen, että näin rasistilla älypuhelimen? Miksi rasisteja ei auteta heidän omalla kotipaikkakunnallaan?

Kirjoittaa hän mistä tahansa, tyyli on niin ystävällisen vinksahtanut, etteivät edes vihamiehet viitsi lähettää vihapostia.

"Saan todella vähän kirjepommeja."

"Kun etenee pikkulapsivaiheeseen, tuntuu kuin etenisi Super Mario -pelin korkeimmalle tasolle."

Kasperin elämä on muutenkin hyvin epädramaattista. Jännintä esimerkiksi tässä aamussa on ollut se, että hän astui koirankakkaan. Lounaaksi hän syö mieluiten joka päivä saman kana-annoksen samassa kiinalaisravintolassa, koska "syöväthän ihmiset aina saman aamiaisenkin".

Puolet viikosta Kasper hoitaa Atlasta kotona. "Aika ei kulu missään hitaammin kuin puolityhjässä leikkipuistossa lapsen kanssa, joka ei osaa puhua. Se on hienoa."
Puolet viikosta Kasper hoitaa Atlasta kotona. "Aika ei kulu missään hitaammin kuin puolityhjässä leikkipuistossa lapsen kanssa, joka ei osaa puhua. Se on hienoa."

Kasperin avovaimo on Marimekon tekstiilisuunnittelija Maija Louekari. Lapsia on kolme: Stella, 8, Kosmo, 5, ja puolitoistavuotias Atlas, jota Kasper ja Maija hoitavat vuoropäivin kotona Helsingin Vallilassa.

Ruuhkavuosia Kasper ei kuitenkaan elä, sillä hänestä olisi outoa elää ruuhkassa.

"Onko ruuhkassa mitään hyvää? Meneekö joku sinne vapaaehtoisesti? Ei. Mutta perhe-elämä on vapaaehtoista. Kun etenee pikkulapsivaiheeseen, tuntuu kuin etenisi Super Mario -pelin korkeimmalle tasolle. Peli vaikeutuu ja kiihtyy, mutta kuka hullu haluaisi palata alimmalle tasolle?"

Ei ainakaan Kasper. Siksi hän ei kutsu elämänvaihettaan ruuhkaksi vaan pienuusvuosiksi.

Kyllä perheellä pitää olla auto

"No nytkö te ostatte sen auton?" kysyi Kasperin äiti toiveikkaana, kun kuuli parin odottavan toista lasta.

"Emme. Meillä on kuormapyörä", Kasper vastasi.

"Kyllähän perheellä pitää olla auto!" äiti parahti.

Kyllähän perheellä pitää olla auto on yksi perhe-elämän myyteistä, jonka Kasper haluaa rikkoa. Toinen on se, että lapset kasvavat nopeasti.

"Stella on ollut olemassa kahdeksan vuotta, mutta aika tuntuu sadalta vuodelta. Hänen syntyessään kukaan ei tiennyt edes mikä on hashtag!"

"Jostain syystä en tunne tarvetta löytää ongelmia tai kieriskellä niissä."

Kolmas myytti on se, että lapset ovat pieniä stand up -koomikoita, jotka laukovat tauotta nokkeluuksia.

Eivät lauo.

"Useimmat lapset sanovat koko ajan ihan tavallisia asioita."

Vaikka lapset pysäyttävät ajankulun ja puhuvat tavallisia, Kasper nauttii pienuusvuosistaan.

Joka toinen päivä hän keinuttaa Atlasta leikkipuistossa, tylsistyy hiukan, lukee lapsille ruotsiksi iltasadun (esimerkiksi Min pappa säger att din pappa sitter i fängelse -kirjan) ja tuntee itsensä onnelliseksi.

Joka toinen päivä hän kävelee työhuoneelleen Kallioon, piirtää uutta sarjakuva-albumia, kirjoittaa blogia ja tuntee itsensä onnelliseksi.

Kaikki on hyvin. On ollut aina.

"Taloni ei ole palanut eikä polkupyörääni varastettu. Taideteolliseen korkeakouluun en aikoinaan päässyt. Lasketaanko se vastoinkäymiseksi? Paitsi ettei sekään haitannut, koska lähdin Lontooseen opiskelemaan."

"Muistutan isääni. Hänkin uskoo, että mikään ei ole kovin hankalaa ja kaikki järjestyy aina."
"Muistutan isääni. Hänkin uskoo, että mikään ei ole kovin hankalaa ja kaikki järjestyy aina."

Tietenkin murheita on ollut. Kasper ei vain ole tottunut keskittymään niihin.

"Jostain syystä en tunne tarvetta löytää ongelmia tai kieriskellä niissä."

Myönteisyytensä hän epäilee perineensä isältään.

"Isälle mikään ei tunnu olevan vaikeaa. Hän selittää aina, että kaikki on mennyt niin hyvin. Sitten kysyn, että entäs se vaihe, kun olit työtön? Ai se, sehän kesti vain pari vuotta, hän vastaa."

Kuorit banaanisi oikein

Kasper on siis epätavallisen valoisa, kuten isänsä.

Sitten on Maija.

Kun lapset oksentavat yöllä ja on alettava putsata lattiaa, Kasper tuntee äreytensä nousevan.

Maija ei. Hän pitää tunnelman katossa silloinkin.

"Maija näkee hyvällä tavalla ihan kaiken. Toivon, että lapsemmekin oppivat saman asenteen. On Maijallakin ollut vastoinkäymisiä, mutta hän ei anna niiden häiritä. Hän on paljon positiivisempi kuin minä."

Vielä positiivisempi?

"Kyllä. Eiks olekin hirvittävää? Maija on myös paljon hauskempi."

"Useimmat kuorivat banaanin oikein koko elämänsä ajan. Sitä hehkutetaan aivan liian vähän."

Pari tutustui vuonna 2005 yhteisten ystävien kautta.

"Suhde ei alkanut niin, että silmämme olisivat lukkiutuneet yhteen eivätkä koskaan enää irronneet. Mutta meillä oli mukavaa yhdessä. On yhä."

Kasper haluaa särkeä senkin myytin, että me nykyihmiset teemme muka kaiken väärin.

Hoidamme parisuhdetta väärin. Kasvatamme lapset väärin. Syömme väärin. Istumme väärin. Viimeksi hän luki Helsingin Sanomista uutisen siitä, että käytämme sähköpostia väärin.

"Miksei puhelinta saisi korvata sähköpostilla? Sehän on superkätevää! Käytämme sähköpostia just oikein!"

Luovaksi tulee vain, jos uskaltaa tehdä ensin tosi paljon huonosti.

Kasperin vastateesi kuuluukin: Ihminen, olet tehnyt kaiken koko ajan oikein.

"Useimmat esimerkiksi kuorivat banaanin oikein koko elämänsä ajan. Sitä hehkutetaan aivan liian vähän."

Treenaa 10 000 tuntia

Kasper uskoo, että jokainen on lapsena yhtä hyvä piirtäjä. Jotkut vain lakkaavat piirtämästä. Ne jotka jatkavat, kehittyvät automaattisesti.

"Harjoittelu tekee ihmisestä lahjakkaan", hän sanoo.

Hän uskoo myös kanadalaisen Malcolm Gladwellin sääntöön. Sen mukaan ihminen oppii minkä tahansa taidon, jos harjoittelee sitä 10 000 tuntia. Jopa hauskuuden.

"Pitää vain pikkuisen googlettaa, lukea luovuuskirjoja ja treenata."

Kasper muistuttaa surkimuspyramidista. Harva on kuullut siitä, mutta sellainenkin on: Sneferun pyramidi.

Se on vino. Kaltevuus vaihtuu kesken kaiken 54 asteesta 43:een, ja yksi kulma on romahtanut.

"Kaikki keskittyvät ihailemaan Gazan täydellisiä pyramideja ja unohtavat, että ensin jonkun piti rakentaa huono versio, jotta hyvät pääsivät syntymään."

Sama pätee luovuuteen. Luovaksi tulee vain, jos uskaltaa tehdä ensin tosi paljon huonosti.

Kasper väittää myös, että useimmat asiat ovat helpompia kuin miltä ne näyttävät.

Nuku silmälasit päässä. Se on epämukavaa, mutta säästät sekunteja, kun et joudu etsimään aamuhämärässä lasejasi.

"Uskon, että esimerkiksi lääkäreillä on tosi helppoa, koska useimmat vaivat paranevat itsestään. Okei, aivokirurgia vaatii harjoittelua, mutta sekin on vain harjoittelua. Tästä saan varmaan kuulla, mutta väitän silti, että erityistä lahjakkuutta ei tarvita siihenkään."

Viime aikoina Kasper on hiukan kyllästynyt freelance-graafikon hommiin. Koska asiat ovat helppoja, hän harkitsee vaihtavansa alaa.

"Seuraavaksi olen ajatellut ryhtyä muusikoksi."

Osaatko laulaa?

"Tarvitseeko? Eikös Leonard Cohenkin vain mumissut? Kyllä minä opin. Sitä paitsi biisien rakennetta voi opetella analysoimaan kuten tarinan rakennetta. Pitää vain ruveta tekemään. Kyllä se siitä."

Tee kevyt yömeikki

Oletko miettinyt, miten voisit säästää aamuisin aikaa? Niin on Kasperkin. Hän on myös keksinyt ratkaisut:

Nuku silmälasit päässä. Se on epämukavaa, mutta säästät sekunteja, kun et joudu etsimään aamuhämärässä lasejasi. Tee kevyt yömeikki. Ei välttämättä parasta iholle, mutta mieti: voit kävellä peiton alta suoraan töihin. Nuku lattialla, niin sattuu selkään ja tekee mieli nousta nopeammin.

Järjetöntä liioittelua. Sekin on keino naurattaa.

Kuten myös yllättäminen. Kun työkaveri kysyy kahviautomaatilla, mitä kuuluu, älä vastaa "mitäs tässä, väsyttää", vaan: "Olen viettänyt viikonlopun syömällä eksoottisia hedelmiä."

"Kun välttää ilmeisimpiä fraaseja, pääsee hauskuudessa jo pitkälle", Kasper sanoo.

Kasper ennustaa seuraavaksi ruokatrendiksi ravintolaa, jossa tarjoillaan pelkkää laktoosia.

Miksi pitäisi olla hauska?

Ei pidäkään. Ei se ole Kasperinkaan tavoite.

"Mieluummin olisin mielenkiintoinen", hän sanoo.

Mutta on sellaisen vieressä kevyempi elää, joka osaa nähdä maailman hassuna.

Huumorintaju on nimittäin kykyä ajatella. Tehdä havainto, jota kukaan ei ole tehnyt. Katsoa asioita näkökulmasta, josta kukaan ei ole ennen keksinyt katsoa.

"En kuvittele muuttavani maailmaa vitsailemalla blogissani. Mutta jos esitän mielipiteeni kepeästi, ehkä joku tulee vahingossa ajatelleeksi jotakin."
"En kuvittele muuttavani maailmaa vitsailemalla blogissani. Mutta jos esitän mielipiteeni kepeästi, ehkä joku tulee vahingossa ajatelleeksi jotakin."

Hauskuus on taitoa saada toinen tuntemaan, edes sekunniksi, että ei tämä niin vakavaa ole. Maailman synkkyyksiä voi muovailla vaikkapa näin:

Lokakuussa uutisissa kerrottiin Venäjän loukanneen Suomen ilmatilaa. Epäiltiin, että venäläishävittäjä olisi käväissyt Suomen ilmatilassa minuutin verran Porvoon edustalla.

Kasper päätti selvittää totuuden ja kysyä Suomen ilmatilalta, oliko tämä loukkaantunut. Blogissa julkaistu haastattelu sujui näin:

"Suomen ilmatila, miltä nyt tuntuu?"

"Tosi hyvältä. Miksi ei tuntuisi? Jos Venäjä haluaa käydä ilmatilassani, se on meidän kahden välinen asia", Suomen ilmatila vastasi ja korosti olevansa aikuinen ilmatila, joka tekee omat päätöksensä.

Tämä on Kasperin lempinauratuskeino: keikauttaa asiat päälaelleen.

"Artisti nimeltään Musta Patejärvi on hauskempi kuin Pate Mustajärvi", hän sanoo ja ennustaa seuraavaksi ruokatrendiksi ravintolaa, jossa tarjoillaan pelkkää laktoosia.

On hänellä yksi elämänohjekin.

"Hankkikaa lentokapteenin puku. Kun kuljette se päällä, kaikki ovet avautuvat. Sisäinen lentokapteenin pukukin käy."

Banaanipuvusta hän ei puhu vielä mitään.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/2017.

Syöpään sairastuneesta Emiliasta kirjoittanut Päivi Lukkarila joutui miettimään, pystyykö hän raskaaseen urakkaan.

Päivi Lukkarila, kirjasi En ikinä luovuta kertoo syöpää sairastaneen Emilian tarinan. Miten päädyit tositarinan kirjoittajaksi?

"Idea lähti Emilian läheisiltä. Emilia oli henkeen ja vereen hevostyttö, ja kirjoittajankin oli hyvä tuntea hevosia. Olen kirjoittanut useita hevoskirjoja, joten parin mutkan jälkeen työtä ehdotettiin minulle.

Jouduin todella miettimään, voinko ryhtyä näin raskaaseen urakkaan. Emilia oli samanikäinen kuin oma tyttäreni, ja he ratsastivat samanlaisilla poneilla. Tarina tuli todella lähelle."

Haastattelit kirjaa varten Emilian läheisiä. Miltä se tuntui?

"Olin varautunut kysymään kysymyksiä, mutta niitä ei juuri tarvittu. Läheisillä oli paljon lämpimiä muistoja, ja he puhuivat avoimesti. Tapasin Emilian äidin, mummin ja parhaan ystävän. Lisäksi haastattelin sairaalakoulun opettajaa ja Emiliaa hoitanutta lääkäriä."

Kirjan pohjana on myös Emilian omia kirjoituksia. Mitä ajatuksia ne herättivät?

"Emilia menehtyi 14-vuotiaana. Kirjoituksista ymmärsin, että hän kävi läpi samoja teini-iän kupruja kuin muutkin, vain sairaalasta käsin. Hän kirjoitti, miltä tuntuu, kun muut tekevät kaikkea kivaa ja itse on sairaalassa. Nuorenahan tulee usein tunne, että jää asioista ulkopuolelle. Emilialle se tunne oli todellinen."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2017.

Tässä sarjassa esitellään Kodin Kuvalehden lukijabloggaajia. 365 esinettä kevyempi elämä -blogia kirjoittaa Hanna, joka haluaa luopua joka päivä vähintään yhdestä tavarasta.

Hei Hanna, kerro jotain itsestäsi!

Olen Hanna Lahtinen, paikallislehden toimittaja Höytiän kylästä Keski-Suomesta. Olen asunut Höytiällä koko elämäni, vaikka nuorena en muuta halunnutkaan kuin muuttaa pois. Nyt olen oppinut viihtymään täällä, enkä haluaisi lähteä, vaikka voisinkin.

Asun yhdessä mieheni (esiintyy blogissa nimellä Insinööri), 8-vuotiaan tyttäreni sekä Urho-kissan kanssa. Kolme lasta edellisestä liitosta asuvat jo omillaan.

Harrastan yhdistystoimintaa ja olen hankevetäjänä paikallisen MLL:n Aikuisten oikeesti -hyvinvointihankkeessa. Hanke on tarkoitettu ruuhkavuosien kiireessä rämpiville vanhemmille.

Blogisi kertoo projektista, jossa luovut päivittäin yhdestä esineestä. Mistä moinen idea?

Idea syntyi lokakuussa 2015, kun tyhjensin äitini taloa tulevien vuokralaisten tieltä. Samalla äiti teki kuolemaa. 

Vuonna 1931 syntynyt äitini ei ollut hamsteri pahimmasta päästä, mutta silti tavaraa oli paljon, ja kun melkein jokaiseen tavaraan liittyi jokin muisto tai mielleyhtymä, oli kaiken läpikäyminen melkoinen prosessi. Lopulta talo oli tyhjä: keittiön pöydällä oli vain pullo äidin lääkekonjakkia ja kaapissa Suomen lippu. 

Sisareni soitti illalla sairaalasta ja kertoi, että äiti nukkuu ja hengittää pinnallisesti. Sanoin meneväni seuraavana aamuna katsomaan. Yöllä tuli puhelu, jossa hoitaja ilmoitti äidin kuolleen. Aamulla menin äidin talolle, vedin lipun puolitankoon ja konjakista siivut. Myöhemmin olen ajatellut, että samalla kun tyhjensin taloa, tein surutyötä äidin kuolemasta.

Miten päädyit bloggariksi?

Aiheesta syntyi blogi, koska halusin tutustua blogimaailmaan jonkin rajatun aiheen kautta. Työskentelen printtimediassa, joka on jollain tapaa auringonlaskun ala. Tulevaisuudessa voisin kirjoittaa jotain blogia aktiivisemmin, nyt postaaminen on jäänyt usein muiden kiireiden alle.

Mistä tavaroista luopuminen on ollut vaikeinta?

Vaikeinta on luopua huonekaluista, jotka isäni, pappani tai isopappani ovat tehneet. Vielä sitä ei onneksi tarvitse tehdä, mutta senkin aika on joskus.

Toivon, että joku lapsistani ottaisi itselleen esimerkiksi Niklapapan sivustavedettävän, joka toimii meillä tv-tasona. Sänky on niin lyhyt, että siinä ei voi nukkua, vaikka aikoinaan siinä on ilmeisesti tehty 14 lasta – tai kaksi toista tusinaa, kuten isäni sanoi. Tarina tulisi kaupan päälle.

Olet vähentänyt jo yli 200 tavaraa. Mihin ne kaikki ovat päätyneet?

Kirppari ja roskalavaryhmät ovat olleet parhaita. Odotan kesää ja peräkonttikirppiksiä, joissa olen ollut jonkinlaisena organisaattorina.

Projekti on vaikuttanut ostokäyttäytymiseeni, sillä ostan nykyään paljon harkitummin ja laadukkaampaa tavaraa. Karsiminen jatkuu, mutta uuden hankkiminen pysyy minimissä. Ostan mieluummin elämyksiä.

Vuoden mittainen projektisi on pian päättymässä. Mitä aiot seuraavaksi?

Olen miettinyt uutta blogia. Sain työn kautta tutustua erääseen menestyneeseen bloggariin ja opin paljon. 365 esinettä kevyempi elämä on ollut lähinnä terapiablogi itselleni, mutta seuraavan blogini osaan suunnitella paremmin. Sen aika on tosin vasta sitten kun aikaa on hiukan enemmän.

Mistä unelmoit?

Matkoista unelmoin aina. Insinööri on varannut elokuulle synttärimatkan, mutta en tiedä minne. Tärkeintä on lähteminen.

Jonna Monoselle tärkeitä ovat rakkaus, kirjoittaminen ja uskaltaminen. Vaikka maailmaa ei voi nähdä, sen voi kokea. Pahinta olisi elämätön elämä.

Olin kolmivuotias, kun pääsin ensimmäistä kertaa lentokoneeseen. Muistan yhä lentokentän kuulutukset, koneen hurinan ja sen, miltä nousu tuntui vatsanpohjassa. Äiti ja isä kuvailivat, miten pieniksi puut ja talot jäivät, kun kone nousi ilmaan. Kaikki oli minusta todella hienoa.

Jälkeenpäin olen kuullut, että matkustimme tuolloin Lappeenrannasta Helsinkiin Näkövammaisten keskusliiton kurssille. Vanhempani päättivät mennä lentäen, koska he halusivat antaa minulle uuden kokemuksen. Siitä lähtien olen lentänyt ja matkustanut paljon. Vaikka en pysty näkemään maailmaa, pystyn kokemaan sitä.

"Kun täytin kolme, ymmärsin jo kynttilöiden lämmön. En mennyt liian lähelle."
"Kun täytin kolme, ymmärsin jo kynttilöiden lämmön. En mennyt liian lähelle."

Erotan valon ja pimeän, en muuta. Näin on ollut syntymästäni saakka. Asia todettiin, kun olin muutaman kuukauden ikäinen vauva. Syytä sokeuteeni ei tiedetä.

Tämä lapsi pärjää. Vanhempani päättivät niin jo varhain, ja sillä periaatteella minut kasvatettiin. Isäni on teknikko ja äitini luokanopettaja, joka syntymäni jälkeen erikoistui näkövammaisten opettajaksi. Minulla on isosisko, näkevä.

Vähiten pelkään sitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat.

Tiedän, että monen sokean lapsen ympärillä on hössötetty ja voivoteltu. Moni lapsi on pistetty pumpuliin, ja häntä on varoiteltu kaikesta. Sillä menolla ihminen kasvaa araksi ja pelokkaaksi.

Minä en pelkää vieraita paikkoja, matkustamista tai uusia kokemuksia. Vähiten pelkään sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat.

”Isä pystytti pihallemme keinun ja kaivoi pilareita varten kunnon kuopat. Siskoni katsoi, kun minut nostettiin kuoppaan tunnustelemaan, millainen se oli. Olin neljä."
”Isä pystytti pihallemme keinun ja kaivoi pilareita varten kunnon kuopat. Siskoni katsoi, kun minut nostettiin kuoppaan tunnustelemaan, millainen se oli. Olin neljä."

Kiitän vanhempiani asenteesta, jonka he opettivat minulle. Äiti ja isä eivät ajatelleet, miten itse selviytyisivät helpoimmalla. Heille ykkösasia oli, että opin pärjäämään.

Ruokakaupassa sain kantaa ostokset kassalle jo kolmevuotiaana. Isä opetti minua tunnistamaan hyllyistä erilaiset purkit ja pakkaukset, erottamaan maitotölkin mehutölkistä tunnustelemalla.

Kypsä liha kuulostaa pannulla erilaiselta kuin raaka.

Tiedän, miltä hyvä tomaatti tuntuu sormissa - sileältä ja kimmoisalta, ei löllöltä. Tunnistan leipäosaston tuoreen leivän tuoksusta, hedelmä- ja vihannesosaston vähän kirpeästä hajusta.

Rakastin koulun kotitaloustunteja, ja minusta tuli aika hyvä kokki. Hajuaisti ja kuulo auttavat ruuanlaitossa. Kypsä liha kuulostaa pannulla erilaiselta kuin raaka. Äänestä tiedän, koska jauheliha on kypsää. Keittiöhommissa pelkään vain sitä, että leikkuuveitsi on liian tylsä.

Maailma avautui minulle pienestä lähtien myös mielikuvituksen kautta. Äiti ja isä selittivät, mitä Disneyn piirretyissä elokuvissa näkyi ja tapahtui. He kertoivat, miltä näytti Pepin Huvikumpu tai Uuno Turhapuron reikäpaita.

Äitini askarteli kohokuvia kasveista, eläimistä ja satuhahmoista niin, että tunsin, millaisia ne ovat. Isä ja pappa tekivät minulle seitsemän metriä pitkän ketjun leikkieläimistäni. Siitä opin, että krokotiililla on hurjat hampaat, leijonalla tuuhea harja ja sarvikuonolla vanttera olemus. Nukeilla en leikkinyt ikinä.

Punainen on minulle mansikka, sininen mustikka. Musta on elegantti ja upea.

Sain aina tuliaisia vanhempieni työmatkoilta. Koralliriutan pala ja kumipuun siemen olivat Thaimaasta. Venäjältä sain maatuskoja, Tunisiasta Saharan hiekkaa, Pariisista pienen, terävähuippuisen Eiffel-tornin ja Italiasta Michelangelon Daavid-patsaan kopion. Niitä tunnustellessa opin, miltä ne näyttävät.

Värit opetettiin minulle assosiaatioiden kautta. Minulle punainen on yhä mansikka, tuli ja viini, sininen mustikka ja taivas. Musta on elegantti, samettinen ja upea.

Tiedän, että väreistä minulle sopivat parhaiten musta, punainen ja sininen.

Sokeat lapset lähetettiin vielä 1980-luvulla usein muista lapsista erilleen vammaisten kouluun. Vanhempani saivat tapella, että pääsin tavalliseen kouluun, jota kävin avustajan kanssa. Nykyään asenne on onneksi muuttunut, ja sokeat lapset käyvät Suomessa useimmiten tavallista koulua. Minun mielestäni se on paras vaihtoehto.

Jos en olisi sokea, minusta olisi varmaan tullut lääkäri.

Otin koulun tosissani. Yläasteella kokeista alkoi tulla kymppejä. Kun kiinnostuin jostakin, ahmin aiheesta kaiken. Jos en olisi sokea, minusta olisi varmaan tullut lääkäri. Myös armeijan käyminen lääkintäjoukoissa olisi kiinnostanut. Suren edelleen, etteivät nämä asiat olleet minulle mahdollisia. Melkein kaikki muu on ollut.

Ennen abivuotta vietin vuoden Saksassa vaihto-oppilaana. Se oli kova koulu. Perheen äiti kieltäytyi kyyditsemästä minua. Hän näytti paikat kerran ja sanoi: seuraavalla kerralla otat kepin käteen ja menet itse. Arkuuteni karisi, kasvoin väkisinkin itsenäiseksi.

Lukion jälkeen opiskelin kielenkääntäjäksi Savonlinnassa. Pääaineeni oli saksan kielen kääntäminen ja tulkkaus.

”Sokeainkampuksella Kentissä Englannissa pääsin kokeilemaan mäenlaskua.”
”Sokeainkampuksella Kentissä Englannissa pääsin kokeilemaan mäenlaskua.”

En unohda hetkeä, jolloin ensimmäisen kerran kuulin saksalaisen Christianin äänen Skypessä keväällä 2010. Taivaallinen ääni, erikoinen ja suloinen, ajattelin heti.

Silloin en vielä tiennyt, miten ihanilta tulevan puolisoni kasvot ja hiukset tuntuvat, kun niitä silittää. En osannut kuvitella, miten hyvältä Christianin iho voi tuoksua.

Kun pyykki pyöri, alkoi rakkaus. Christian tuoksuu myskiltä.

Nykyisin pystyn haistamaan, milloin Christian on väsynyt. Uupuneena hän tuoksuu mannapuurolta, iloisena myskiltä.

Tutustuimme netin kirjekaveripalstalla. Aluksi kirjoittelimme ihan vain ystävinä, sitten skypetimme. Lomamatkalla Berliinissä sain käydä hänen luonaan pesemässä pyykkiä. Kun pyykki pyöri, alkoi rakkaus.

Keväällä 2011 muutin Christianin luokse Saksaan. Christian viihtyy Suomessa hyvin, hän rakastaa kalaa ja ruisleipää. On silti selvää, että asumme Saksassa, koska ilmasto on siellä mukavampi ja minä hallitsen kielen. Christian on koulutukseltaan arkkitehti ja osaa suomea vain muutaman kirosanan verran.

On huvittavaa, että sokealta naiselta kysytään aina ensimmäisenä, onko hänen kumppaninsakin sokea. Christian on näkevä. Meitä yhdistää luovuus ja uteliaisuus maailmaa kohtaan.

Haaveilin vuosia kustannussopimuksesta. Kirjoittaminen on minulle elinehto. Olen julkaissut pari omakustannekirjaa. Osaan kymmensormijärjestelmän, ja kirjoitan tavallisella tietokoneella. Tekstiä ääneen puhuvat ruudunlukuohjelmat ovat korvaamaton apu.

Kun kirjoitan näkevien maailmasta, käytän mielikuvitustani.

Esikoisromaanini Hiljaa pimeässä julkaisu Nordbooksilta toissa vuonna oli minulle tärkeä asia.

Kun kirjoitan näkevien maailmasta, käytän mielikuvitustani. Kirjoista olen oppinut näkevien maailman ilmauksia: joku vilkaisee murhaavasti, kurtistaa kulmiaan, näyttää välinpitämättömältä. Jos en tiedä, miltä jokin asia näyttää, kysyn Christianilta.

Terveyteni on vuosien mittaan reistaillut usein. Minulle on tehty lihavuusleikkaus ja olen sairastanut masennusta. Selkärankani on osin tehty metallista, koska sairastin Scheuermannin tautia eli selkänikamien kasvuhäiriötä, jota piti hoitaa leikkauksella.

Kestän fyysisiä vaivoja hyvin enkä valita pienestä. Koska ongelmia on ollut, olen vastapainoksi oppinut arvostamaan elämän ihania asioita.

"Ketjusta tunnustelen, miltä eläimet tai vaikka smurffit näyttävät.”
"Ketjusta tunnustelen, miltä eläimet tai vaikka smurffit näyttävät.”

Nautin hyvästä ruuasta ja viineistä kuten cavasta ja chiantista. Rakastan eläimiä, erityisesti opaskoiraani Ikeä ja kissaani Toivoa. Eläimet antavat lämpöä ja lohtua.

Haluan näyttää hyvältä, vaikka en sitä itse näe. Nautin siitä tunteesta.

Käyn säännöllisesti kampaajalla ja värjäytän kulmakarvojani ja ripsiäni. Haluan näyttää hyvältä, huolitellulta. Vaikka en itse sitä näe, nautin siitä tunteesta.

Minulla on paljon ystäviä, sekä näkeviä että sokeita. Olen aktiivinen somessa, seuraan ja kommentoin maailman tapahtumia.

Juuri nyt unelmoin minun ja Christianin häistä, jotka ovat keväällä 2018. Niistä tulee isot. Naimisiin mennään vain kerran, joten haluamme panostaa häihin. Haluan näyttävän puvun, meikin ja kampauksen.

Syrjinnän vastustaminen on minulle tärkeää. Haluaisin näkevien ymmärtävän, että sokeat ovat aivan samanlaisia ihmisiä kuin muutkin. Joukossamme on hyviä tyyppejä ja ikäviä ihmisiä kuten kaikkialla muuallakin.

Kierrän kouluissa kertomassa sokean arjesta. Lasten kysymykset ovat mahtavia ja vilpittömiä: Onko unissasi kuvia ja kuinka löydät kotiin? Miten erotat makuuhuoneen ja vessan etkä mene pissalle sänkyyn?

Lapset ansaitsevat asiallista tietoa ja selkeitä vastauksia. Kerron, että unessa aistini toimivat samoin kuin hereilläkin. Uneni perustuvat siis ääniin ja tuntoon. Painajaisteni taustalla soi lähes aina kammottava musiikki.

”Vanhempieni koira Vanttu mahtuu syliin paremmin kuin oma opaskoirani."
”Vanhempieni koira Vanttu mahtuu syliin paremmin kuin oma opaskoirani."

Osaan olla kipakka ja pitää puoleni. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä ärhäkämmäksi olen muuttunut. Minulle ei ryppyillä.

Tähän on vaikuttanut se, miten nykyisessä kotimaassani Saksassa suhtaudutaan sokeisiin. Siellä meidät nähdään edelleen autettavina ja muista riippuvaisina. Asenne on paljon vanhanaikaisempi kuin Suomessa, jossa sokeat hyväksytään osaksi yhteiskuntaa.

En siedä holhoamista. Haluan pitää kiinni hulluistakin unelmista.

En siedä holhoamista enkä kestä ihmisiä, jotka mitätöivät toisten unelmia. Minulle on annettu alentuvia neuvoja "ihan sinun parastasi ajatellen" ja varoiteltu "ettet nyt vain putoaisi korkealta". Kuka tuollaista haluaa kuulla? En minä ainakaan.

Elämäni on omani, ja haluan pitää kiinni hulluistakin unelmista. Jokainen päivä voi tuoda seikkailun.

Yksi seikkailu on edessä ihan pian. Christian ja minä hyppäämme tuntemattomaan ja lähdemme vuodeksi vapaaehtoistöihin toiselle puolelle maapalloa, Australiaan.

En tunne ketään koko mantereelta. En ole koskaan aiemmin matkustanut Euroopan ulkopuolelle. Vanhempani ja ystäväni jäävät kauas. Karanteenimääräysten vuoksi en voi ottaa mukaan opaskoiraani. Jo 18-sivuisen viisumihakemuksen tekeminen oli sellainen urakka, että itku tuli.

Mutta tiedän, että yhdessä minä ja Christian pärjäämme missä tahansa. Minä en pelkää."

38-vuotias Jonna Mononen on koulutukseltaan filosofian maisteri ja ammatiltaan kirjailija. Hän asuu kihlattunsa Christian Heynken, 38, kanssa. Jonna rakastaa hajuvesiä ja otti rintaansa pienen mustan kissatatuoinnin 30-vuotislahjaksi itselleen.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2017.

Rakas Jonna,

Olemme tunteneet toisemme vauvasta asti. Vanhempamme tapasivat Näkövammaisten keskusliiton sopeutumisvalmennuskurssilla ja huomasivat, että me kaksi sokeaa vauvaa viihdyimme yhdessä.

Vuosien mittaan sinusta on tullut minulle enemmän kuin ystävä. Olet minulle kuin sisko, ja minulla on kunnia tuntea olevani veljesi. Luotan sinuun ja tiedän, että sinä luotat minuun. Meillä on omalaatuiset jutut ja aivan kipeä yhteinen huumori.

Tapaamme aina, kun olet Suomessa. Lisäksi puhumme Skypessä ja kirjoitamme usein toisillemme. En hämmästynyt sitä, että muutit Saksaan enkä sitä, että olet nyt lähdössä Australiaan. Menet ja teet unelmistasi totta. Niin olet aina tehnyt.

Ilman sinua en eläisi nykyisenlaista riippumatonta ja itsenäistä elämää omassa kodissani. Sinä tuuppasit minua, sinä kannustit lähtemään lapsuudenkodista omille siiville. Ilman sinua en olisi koskaan uskaltanut ottaa sellaista askelta. En unohda sitä koskaan.

Rakkaudella

Heikki

tuulamoi

Sokea Jonna Mononen: "Haluan pitää kiinni hulluistakin unelmista"

Jonna on ihana! Tutustuin häneen vasta pari vuotta sitten hänen kirjoitustensa takia - ja siksi, että tyttäreni on käynyt samaa Savonlinnan yliopistoa ja kummityttäreni on on ollut samassa koulussa Jonnan kanssa. Kirjan julkkareissa tapasimme sekä Imatralaa kirjakaupassa, jossa Jonna oli markkinoimassa kirjaansa. Kiitos Jonna; olety avartanut maailmaani :)
Lue kommentti