Sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

"En tiedä, miten eletään täysillä, kuin viimeistä päivää. Miten tartutaan hetkeen?

Mitä jos tarttuisikin väärään hetkeen? Mistä voi tietää, miten haluaisi viimeisen päivänsä elää?

Ajattelen, että elän jokaisen päivän niin kuin se olisi 8000:nneksi viimeisin. En uskottele itselleni joka aamu, että tästä tulee hyvä päivä, mutta siihen uskon, että päivästä voi tulla ihan kohtalainen.

Tällä luonteella ei tulla huippu-urheilijaksi, mutta onneksi ei tarvitsekaan.

Minua ei ole koskaan patistettu mihinkään, vaan olen saanut rauhassa etsiä oman tieni. En itsekään patistele itseäni. Kuu pysyy taivaalla, turha sitä on sieltä tavoitella.

Otan rennosti, mutta ilahdun aina, kun asiat vähän kuin vahingossa onnistuvat. Joskus ne saattavat jopa lipsahtaa kohtalaisesta hyvän puolelle.”

Miikan kulttuurivinkit

1. NÄYTELMÄ ”Kirjailija-ohjaaja Juha Jokelan nimi on laatutakuu. Hänen uusi teoksensa Sumu kertoo Suomen pyristelystä suuren naapurinsa kainalossa ja on oivaltavan hauska.” Sumu Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Kantaesitys 14.9.2016

2. KIRJA ”Saatoin olla kymmenen vuotta liian vanha Kaspar Hauser -näytelmän faniksi, mutta se teki minuun vaikutuksen. Kun kirjoittaja julkaisi romaanin, tiesin haluavani lukea sen.” Johannes Ekholm: Rakkaus niinku (Otava).

3. KIRJA "Mikko-Pekka Heikkinen jatkaa ansiokkaasti Veikko Huovisen perinnettä. Mikko-Pekan uusi teos pääsee ehdottomasti yöpöydälleni.” Mikko-Pekka Heikkinen: Poromafia (Johnny Kniga).

Kun isä oli sillä tuulella, Kimmo Ohtonen karkasi metsään ja muuttui näkymättömäksi. Aikuisena hänestä tuli mies, joka kuvasi jääkarhuja ja sukelsi tiikerihain kanssa. Jossain välissä hän lakkasi pelkäämästä edes isäänsä.

Jos laitan kengät jalkaan, isä herää. Menen metsään paljain jaloin. On yö. Jätän oven raolleen, ettei se loksahda. Kuljen kuusten luo ja katson taakseni. Ikkunoissa ei pala valo.

Päivällä olen kantanut hirsiä ja harkkoja isän apuna. Kesämökin rakentaminen on kesken. 

Kun urakka on valmis, saat mennä uimaan, isä lupasi.

Vasta iltapäivällä olin liian hidas, tai ehkä häsläsin. Isä löi nyrkillä olkapäähän.

Äiti tiskasi rannassa kattilaa, jossa oli keittänyt uusia perunoita.

Metsässä kävelen kauas. Poimin kourallisen mustikoita. Minulla on siniset sormet, kun menen kuusen alle nukkumaan.

Olen hyvä tekemään petejä metsään, kerään sammalta alleni.

En pelkää. Olen näkymätön.

Aamulla herään siihen, että palelee. Kävelen takaisin.

Äiti ja isä juovat kuistilla kahvia. Routa ajoi porsaan kotiin, isä sanoo. Enempää ei puhuta. Vasta seuraavana päivänä isä rankaisee minua kepillä.

Tämän Kimmo Ohtonen muistaa kesästä 1990. Hän oli silloin yhdeksänvuotias.

Se toinen lapsuusmuisto

Näinkin lapsuuden voi muistaa:

On punainen paritalo Keravalla, takapihalla lintulauta, vanhemmilla vesisänky, lapsilla yhteinen huone. Viikonloppuisin käydään isovanhemmilla syömässä karjalanpaistia. Koulun jälkeen juodaan kylmää kaakaota.

Isä on pätevä ja arvostettu insinööri. Sellainen jämpti mies, joka tekee mitä lupaa, sanovat ihmiset.

Äiti on sosiaalityöntekijä. Aina pienen ihmisen puolella, sanovat asiakkaat.

Kimmo pelaa jalkapalloa, treenit ovat viisi kertaa viikossa. Isoveli on kaksi vuotta vanhempi.

Kimmon sängyn yläpuolella seinällä on supersankari Hulkin juliste.

12-vuotias Kimmo alkaa vain joskus itkeä kesken matematiikantunnin. Muuten ollaan kuten naapuritkin eikä tehdä olemisesta numeroa.

"Todellisuudessa isä oli julman väkivaltainen henkisesti ja fyysisesti monta kertaa viikossa. Vuodesta toiseen ja alusta alkaen", Kimmo sanoo.

Olet hirveä paska, säheltäjä, sinusta ei koskaan tule mitään.

Jalka vain vähän kipeä

Ensimmäisessä lapsuusmuistossa Kimmo on niin pieni, että osaa vasta istua. Isä retuuttaa äitiä. Sitten hän kävelee Kimmoa kohti. Pelottaa. Äiti ei uskalla sanoa isälle vastaan, mutta yrittää lohduttaa Kimmoa katseellaan. Silmät sanovat, että yritä kestää, olet rakas.

Mikä tahansa saattaa suututtaa isän.

Jos maitotölkki jää tiskipöydälle, isä jahtaa Kimmon kylpyhuoneeseen.

Jos ovi on lukossa, isä irrottaa sen saranoiltaan.

Olet hirveä paska, säheltäjä, sinusta ei koskaan tule mitään, isä huutaa. Sitten hän lyö.

Tosipaikan tullen metsässä voisi ehkä elää erakkona.

Kun Kimmo ei voi jalkapallotreeneissä heittäytyä pallon perään, kuten maalivahdin kuuluu, hän sanoo: mulla on vain vähän jalka kipeä.

"Lapset suojelevat vanhempiaan viimeiseen saakka."

Kesämökin metsä oli Keski-Suomessa, mutta Keravallakin oli metsä. Yhden kiven alle Kimmo piilottaa pussukan: linkkuveitsi, tulitikkuja, onkivehkeet. Tosipaikan tullen metsässä voisi ehkä elää erakkona.

Siihen saakka metsään voi mennä hetkeksi turvaan, kiivetä puuhun ja kuvitella olevansa karhu.

"Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen ainakin yhden turvallisen aikuisen", Kimmo sanoo.
"Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen ainakin yhden turvallisen aikuisen", Kimmo sanoo.

Ei äitiä sittenkään voi auttaa

Lähikirjastossa on metreittäin kirjoja. Jostain, ehkä palautuskärrystä sattumalta, löytyy Ben Furmanin Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Jouluaattoyönä viisitoistavuotias Kimmo lukee sen kokonaan.

"Se oli taas niitä jouluja, jolloin parketti täyttyi särkyneistä lasinsirpaleista. Kun kirja oli lopussa, oivalsin, että muillakin voi olla samanlaista kuin meillä. Että ehkä vika ei ole minussa, ainakaan pelkästään."

Joulukuusessa on valot, kinkku folion alla jääkaapissa, ajatus jatkuu: jos lakaisen kaiken maton alle, muutun samanlaiseksi kuin isä. 

On parempi mennä väliin kuin katsoa, miten äidin toinen silmä on musta.

Kun isän raivokohtaus on laantunut, siitä ei keskustella. Kun Kimmo joskus uskaltaa kysyä äidiltä, miksei tämä ota lapsia ja lähde, äiti sanoo ettei pysty.

Ystäviä tai ensimmäistä tyttöystävää Kimmo ei kehtaa pyytää kotiin. Miten heille voisi kertoa? Isoveli asuu jo tyttöystävänsä vanhempien luona.

Kimmokin haluaisi lähteä. Mutta silloin äiti jäisi yksin ja kaikki isän viha osuisi äitiin. On parempi mennä väliin kuin katsoa, miten äidin toinen silmä on musta, miten äiti itkee.

Kimmo lähtee vasta 21-vuotiaana. Englanti on tarpeeksi kaukana kotoa.

Ei äitiä voi auttaa.

Manchesterissa voi puhua, viimeinkin

Manchesterissa ei ole oikeaa metsää, mutta ehkä uudet ystävät muodostavat metsän, turvalliset puut, joihin nojata. 

Uusi koti on vanhassa puuvillatehtaassa, eikä siellä tarvitse olla yksin. Dominic asuu naapurihuoneessa ja Tom kulman takana. Kimmon yöpöydällä on korvatulpat ja Salman Rushdien Saatanalliset säkeet.

Päivät ovat pitkiä. Yliopistolla opetetaan kaikki mahdollinen dokumenttielokuvien tekemisestä. Ystävien kanssa tehdään töitä samassa televisioyhtiössä ja sunnuntaina ruokaa.

Ja keskustellaan.

"Kaikki vuodet Suomessa olin salaillut kotiolojani, uudessa ympäristössä olin yhtäkkiä valmis puhumaan. Kerroin tarinani. Se oli valtava helpotus."

On minun syyni, että lapsuutesi oli helvetti.

Kertominen ei enää hävetä Kimmoa. Kaikki on muuttunut.

Lomalla vanhempien luona mikään ei ole muuttunut.

Aikuinen iltahetki lapsuuskodissa: Kimmo on antanut äidille tuliaiseksi englantilaista toffeeta, istutaan keittiössä ja puhutaan kirjoista. Isä tulee huoneeseen, kurkistaa kaappiin, paiskaa oven, menee, tulee, alkaa huutaa äidille tiskaamattomista tiskeistä. Äiti lepyttelee isää.

Tämän kuvion olen nähnyt, Kimmo ajattelee ja palaa Manchesteriin.

Sinun puolestasi suren, äiti.

Kerran viikossa äiti lähettää kirjeen postissa. Kimmo kulta, hän aloittää kirjeensä. Sitten hän kertoo, mitä mieltä oli Saatanallisista säkeistä. Kun molemmat ovat lukeneet kaikki 558 sivua, he siirtyvät seuraavaan kirjaan ja keskustelevat siitä.

Äiti kirjoittaa tämänkin: Anteeksi. On minun syyni, että lapsuutesi oli helvetti. En vain osannut olla ilman isääsi. En tiedä, miksi.

Kimmo vastaa: Ei sinun tarvitse selittää. Pärjään kyllä. Sinun puolestasi suren, äiti. Olisit ansainnut ihmisen, joka kunnioittaa ja rakastaa sinua.

Yhtenä sateisena iltana kirjeen sijaan tulee puhelu. Äidin toinen rinta on jouduttu poistamaan. Pian selviää, että syöpä on levinnyt toiseenkin rintaan.

Lähes neljä vuotta myöhemmin Kimmo pitää sairaalassa äitiä kädestä viimeistä kertaa.

Voiko äitiä surra näin paljon?

Suomessa kuusien väri on sellainen vihreä, jota ei voi kuvailla muille kuin toisille suomalaisille. Silloin riittää, kun sanoo, että kuusenvihreä.

Kimmo aloittaa terapian äidin kuoleman jälkeen ja jatkaa sitä palattuaan Suomeen 28-vuotiaana. Hänestä on tullut luontotoimittaja ja -valokuvaaja, mutta työpäivän jälkeen metsässä hän ei ajattele kuvakulmia vaan äitiä.

On kamala ikävä. Ei ole oikeastaan mitään, mikä jäi sanomatta, mutta olisi valtavasti sanottavaa.

"Ystävät ojensivat haarukan ja muistuttivat, etten ole koskaan yksin."

Pari vuotta aikaisemmin äiti kävi Kimmon luona Englannissa ja Kimmo vei äidin Sydämen asialla -televisiosarjan kuvauspaikalle. Se oli äidin suosikkiohjelma.

Nyt äitiä ei ole. Ruoka ei maistu.

"Ystävät tulivat Englannista, istuttivat pöydän ääreen, tilasivat pastaa, ojensivat haarukan ja muistuttivat, etten ole koskaan yksin."

Sitten ystävät kuuntelevat. Onko normaalia, että aikuinen mies suree äitiä näin paljon? Mutta ehkä äiti tuntuu niin läheiseltä, koska isä tuntuu niin kaukaiselta?

Vuoden kuluttua laulaa västäräkki

Lapsuus on vaikuttanut kaikkeen. Monet seurustelusuhteet ovat kariutuneet. Kimmo on ollut liian kiltti, arka kertomaan, mitä itse haluaa. Ettei kukaan pahoittaisi mieltään tai suuttuisi.

Kuluu vuosi ennen kuin Kimmo kuulee metsässä västäräkin laulun.

”Siihen saakka ajattelin, että saa tapahtua ihan mitä tahansa, en välitä eikä kiinnosta, kun ei äitiä ole. Maailma meni usvaksi.”

Västäräkki laulaa keväällä. Kimmo huomaa puron ja pajupensaan ja nauraa.

"Elämä oli yhtäkkiä valtavan lähellä taas. Oli mustaa maata, mutta siitä kasvoi uutta. Hassuja taimia, joista ei oikein vielä ottanut selvää, mitä niistä tulee."

"Seuratessani äidin taistelua syöpää vastaan tajusin, miten vimmatusti taistelemme elämämme puolesta."
"Seuratessani äidin taistelua syöpää vastaan tajusin, miten vimmatusti taistelemme elämämme puolesta."

Kaikki pitää muistaa ja käydä läpi

Saimaan vesi on kylmää, kun Kimmo kauhoo Savonlinnasta Lappeenrantaan. Vene ajaa viereen, ihmiset tahtovat morjenstaa ja kehua.

Vuonna 2012 Kimmo päättää uida 140 kilometriä kerätäkseen rahaa saimaannorppien suojelemiseksi. Matka taittuu 11 päivässä, sitä ennen piti harjoitella oikeaa vapaauintitekniikkaa 13 kuukautta.

Toisinaan, syvässä vedessä uidessaan, Kimmo käy mielessään läpi tuttuja elokuvia alusta loppuun. Toisinaan hän muistelee äidin lisäksi isää.

"En usko isän tietoisesti ajatelleen, että murskaanpa lasteni itsetunnon ja identiteetin. Hän taisteli omia demoneitaan vastaan ja hävisi. Minusta ei tule samanlaista miestä."

On tarvittu monta vuotta, että Kimmo voi ajatella näin. Terapeutti on muistuttanut: Sinun pitää tehdä töitä itsesi vuoksi samalla tavalla kuin ihmiset tekevät töitä uransa hyväksi tai taloa rakentaessaan. Enemmän vain.

"Kun on käynyt läpi kipeän lapsuuden, ei pidä aikuisena mitään itsestään selvänä."

Kaikki on pitänyt muistaa ja kaikki käydä läpi. Vasta sitten on voinut huomata hyvän.

Ystävät, jotka laittavat viestin: Olemme täällä kiinalaisessa ravintolassa Lontoossa ja toivomme, että olisit tuossa vastapäätä.

Toiset ystävät, jotka kaatavat illalla Helsingissä viinilasillisen olohuoneessaan.

Työn, joka kuljettaa Keniaan, Huippuvuorille ja Intiaan.

Veljen, joka on ollut rakas ja hiljaisen viisas lapsuudesta lähtien.

"Elämä on alkanut tuntua lahjalta, vaikka se onkin vähän klisee. Kun on käynyt läpi kipeän lapsuuden, ei pidä aikuisena mitään itsestään selvänä", Kimmo sanoo. 

"Välillä on surullinen olo, kun joku muisto tulee mieleen. Se pitää kohdata. Sitten se ei palaa kolkuttelemaan."

Hymypatsas pirstaleina

Paperi kuoreen, osoite päälle. Kimmo kirjoittaa isälleen kirjeen: On parempi, ettemme enää ole tekemisissä, vaan keskitymme omaan elämäämme.

Satunnaiset tapaamiset eivät ole sujuneet hyvin.

Isä vastaä: Selvä juttu, tehdään näin. Jos tulee käytännön asioita, selvitetään ne sähköpostilla.

Hetken tuntuu tyhjältä. Siitä on nyt kaksi vuotta.

"Ainakin yritin. En toivo isälle mitään pahaa. Onneksi kenenkään kanssa ei ole pakko olla yhteydessä vain sen takia, että hän on sukua."

Ihan kuin meillä 20 vuotta sitten. Ihan kuin meillä nyt.

Isän sijaan Kimmo on yhteydessä muihin. Kun hän kertoo osan tarinastaan karhuaiheisessa valokuvakirjassaan, sähköposti täyttyy viesteistä: Ihan kuin meillä 20 vuotta sitten. Ihan kuin meillä nyt. Kiitos, että kerroit, minä en uskalla kertoa.

Viestit ovat pitkiä.

Kimmo yrittää vastata jokaiselle. Alma-koira painaa leuan tassuihin, kun hän naputtelee vastauksia. Kello on melkein puoli kaksi yöllä, pitäisi löytää oikeat sanat.

"Suuri osa perheväkivallasta tapahtuu niin sanotuissa hyvissä perheissä, muilta piilossa. Kaikki hakkaaminen ei liity alkoholiin, työttömyyteen ja muuhun huono-osaisuuteen."

Perheissä huudetaan myös pianon päälle asetettujen hymypoikapatsaiden vieressä. Joskus ne napataan käteen ja heitetään palasiksi lattialle.

Kun Kimmon lapsuuskaverit saavat kuulla, millainen hänen lapsuutensa oikeasti oli, he hämmästyvät: Sinähän olit aina niin iloinen. Teillähän oli aina niin siistiä.

Metsässä Kimmo oppi, että menneisyydelle pitää antaa rauha. On aika päästää lähelle, on aika päästää irti.
Metsässä Kimmo oppi, että menneisyydelle pitää antaa rauha. On aika päästää lähelle, on aika päästää irti.

Karhu ja hengitys, lapsuuden metsä

Tämän Kimmo Ohtonen muistaa viime kesästä. Hän oli silloin 35-vuotias.

Menen metsään saappaat jalassa. On yö. Metsä on vanha korpimetsä Kainuussa, maassa tupasvillamättäitä, suuria mäntyjä taivasta kohti.

Astun sisään kuvauskojuun. Tällaisia maastoon sulautuvia piilopaikkoja ihmiset voivat vuokrata vuorokaudeksi tai pariksi. Matalassa rakennuksessa ei mahdu seisomaan, sisällä on sänky ja pöytä. Ovi pitää lukita.

Asetan kameran käyttövalmiiksi ja suuntaan linssiin ikkunasta. Odotan.

Vihdoin jokin vilahtaa sadan metrin päässä.

Kun menee metsään, kuulee ajatuksensa. Missään muualla en voi hengittää yhtä syvään. 

Karhu saapuu. Se painaa ainakin 300 kiloa. Jos en olisi turvassa kojussa, yksi hyppäys riittäisi.

En halua häiritä. Otan vain kuvia. Kuulen, kuinka karhu hengittää.

En pelkää. 

Aikaisemmin menin metsään isää piiloon, nyt piiloudun vain karhulta.

Metsä riisuu roolit ja lohduttaa. Kun menee metsään, kuulee ajatuksensa. Missään muualla ei voi hengittää yhtä syvään. 

Huomenna pakkaan kameran ja saappaat ja palaan kotiin. Ensimmäiseksi halaan avovaimoa. Hän ymmärtää katseesta kaiken. Viemme koiran pitkälle lenkille. 

Ennen nukahtamista ajattelen lapsuuden metsää Hollolassa.

Kun pari vuotta sitten kävin siellä, huomasin, ettei metsä ollutkaan suuri. Vierekkäin oli viisi kuusta, ei enempää. Ehkä muistin väärin, kun kuvittelin löytäväni tiheän kuusikon. Tai sitten olin vain kasvanut aikuiseksi.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2016.

Kimmo Ohtosen valokuvakirja Karhu – Voimaeläin (Docendo 2016) kertoo hänen elämästään ja kohtaamisista karhujen kanssa.

 

Kirjailija Niina Repo ei usko rajoihin ja rakkauteen, vaan rajattomaan rakkauteen. "Jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista. Joka muuta väittää, juksaa."

Tässä jutussa esiintyy kaksi Niinaa.

Ensimmäinen on kirjailija Niina Repo. Hän on ihan oikea ihminen ja istuu nyt vastapäätä minua, kotisohvallaan Turussa, valmiina haastatteluun.

Toinen on akateeminen projektityöntekijä Niina. Hän on Niina Revon uuden Kompleksi-romaanin päähenkilö ja täyttä satua.

Tosin sitä on hiukan vaikea uskoa. Niin paljon Niinat muistuttavat toisiaan.

Molemmilla on kaksi poikaa ja intohimo kirjoittamiseen. Molemmat ovat sairastuneet vakavasti ja parantuneet. Kummankin on vaikea sanoa EI. Molemmilla on taiteilijamies.

Eikä siinä vielä mitään. Vaikea kohta tulee tässä: romaanissa aviomies Tuomas pettää Niinaa. Monta kertaa. Niina suivaantuu niin, että kostaa, ja kostaakin kunnolla. Eikä silti, vihatessaankaan, lakkaa rakastamasta.

Vaikka kuinka yritin olla ylevä ja lukea romaania taiteellisena tuotoksena, mietin kirjan alusta loppuun asti: Entä jos tämä onkin totta. Toivottavasti ei ole. Voi ei, jos onkin.

Voiko rakkaus oikeasti olla niin suurta, että se kestää pettämisen? Vai onko silloin väistämättä kyse sadusta?

Sitä on kysyttävä Niina Revolta.

Kiusaaminen jätti jäljet

Ennen kuin Niina voi paljastaa, onko romaani totta vai ei, on kerrottava hänen oma rakkaustarinansa.

Kaikki alkoi vuonna 1996 tamperelaisesta Falls-ravintolasta. Niina, 25, oli vilkuillut Mikko Koukia Tampereen yössä ja teatterinäyttämöillä jo pitkään, sillä Mikossa oli jotain sellaista, ettei häntä voinut olla vilkuilematta.

Mikko taas oli todennut kaverilleen, että tuo punapää on varmaan se, jonka esikoiskirjaa Pimeä huone kehuttiin lehdissä.

Mikko oli Teatterikoulusta valmistunut näyttelijä, Niina entinen hevari Pirkkalasta.

Äidinkielenopettajaäiti ja insinööri-isä olivat opettaneet Niinalle, että mikä tahansa on mahdollista. Mene Sorbonneen tai ryhdy kirjailijaksi, jos kirjoittamisesta kerran tykkäät, vanhemmat sanoivat, ja Niina päätti ryhtyä kirjailijaksi.

Koulussa Niinaa haukuttiin rumaksi. Itkunsa hän piilotti hymyilemällä.

"Olin kai liikaa kaikkea, ääntä ja epävarmuutta. Kiusaaminen jätti jälkensä. Kesti vuosia, ennen kuin opin pitämään itsestäni."

15-vuotiaana Niina ryhtyi hevariksi, värjäsi hiuksensa sinisiksi ja sen jälkeen vielä noin 200 kertaa, koska etsi täydellistä sävyä, joka tekisi hänestä jonkun toisen kuin hän oli. Sävyä ei löytynyt, mutta hiukset alkoivat putoilla.

"Meillä Tampereen hevareilla ei ollut mitään ideologiaa. Ei ainakaan minulla. Paitsi että on hianoo liftata Provinssirockiin."

Minun juttuni ei ole rajat ja rakkaus, vaan rajaton rakkaus.

Ei siis ihme, että kun Mikko avasi keskustelun analysoimalla Albert Camus'n romaania Sivullinen, muuta ei tarvittu.

"Olin ihan, että onpa fiksu. Mikko vaikutti niin kypsältä. Kypsältä! Eiks oo hyvä!" Niina nauraa.

"Jo silloin Mikosta huokui suorasukaisuus ja vankka usko omaan selviytymiseen. Minä taas kuvittelin jo lapsena, että on olemassa jokin maailmanrako, johon voin pudota. Ihastuimme heti."

Häitä juhlittiin kymmenen kuukauden kuluttua.

Ei kiitos nalkutusta

Vuosi häiden jälkeen syntyi Akseli.

Hetken kaikki oli kirkasta ja selvää. Siinä se tuhisi, elämän tarkoitus, tuijotti Niinaa vaipoissaan. Vauva katsoi hänet kauniiksi, siltä Niinasta tuntui, ja kaikki entinen ja epävarma liukeni pois.

"Heti kun lapseni syntyivät, palvoin heitä. Olin rakkaudessani aivan kohtuuton, ja olen yhä."

Akseli on nyt 18-vuotias, kuopus Toivo kymmenen. Kohtuuttomuuttaan Niinalla ei ole aikomustakaan hillitä.

Voin kävellä monta päivää vaatekasojen yli, enkä kärsi yhtään.

"Tiedäthän rajat ja rakkaus -kasvatusmetodin? Se ei ole minun juttuni. Minun juttuni on rajaton rakkaus. Se pätee kaikkiin ihmissuhteisiini."

Rajattomuus tarkoittaa, ettei Niina usko käskyttämiseen. Hänestä vastuullisuus ja käskyvalta löytyvät jokaisesta itsestään. Siksi hän ei kestä kuunnella nalkutusta eikä sitä, jos vanhempi ohjeistaa lasta syömään kauniisti ja suorassa.

"Ehkä se tuottaa kauniisti ja suorassa syövän ihmisen, mutta minusta puuttuu halu käskyttää."

Lähes rajatonta on myös Niinan luottamus. Hän vaatii lapsiaan tekemään läksyt ja käymään harrastuksissa, mutta esimerkiksi kotiintuloajat ovat olleet melko vapaat.

"En ole hirveästi rajoittanut enkä kieltänyt lapsiani, ja minusta heistä on kasvanut ihan mahtavia tyyppejä. Mutta en väitä, että tapani on oikea. Mikko on kasvatuksessa paljon pedantimpi."

Kuten myös siisteydessä. Niina viihtyy sotkussa ja kaaoksessa. Hänellä on silmät, jotka eivät kerta kaikkiaan näe, jos tiskiallas täyttyy.

"Voin kävellä monta päivää vaatekasojen yli enkä kärsi yhtään. Työssäni taas olen naurettavan pikkutarkka. Olen kahtiajakautunut, ehkä minulla on jopa viisi minää. Eikö kaikilla ole?"

Syöpää ei huvita muistella

Kompleksi-kirja, sivu 44:

"Me selvitään tästä. Kuinka kauan sua on jo hoidettu? Yli puoli vuotta? Pian koko homma on ohi ja voit olla varma, että tapahtuu tulevaisuudessa mitä tahansa, mä pidän pojista huolta", Tuomas lohdutti.

"Varmasti?"

"Ihan varmasti."

"Hyvä. Millään muulla ei ole väliä."

"Voit luottaa muhun. Pojat ovat tärkeintä. Perhe on. Tämä kaikki on kirkastanut sen."

Kompleksi-romaanissa päähenkilö Niina sairastuu rintasyöpään. Niin sairastui aikoinaan myös oikea Niina.

Kokemuksistaan hän kirjoitti omakohtaisen kirjan Arpi. Kirja oli hänelle rakas, mutta enää syövästä ei huvittaisi puhua sanaakaan.

"Kun näen kirjani nyt, se muistuttaa minua liikaa menneestä. En halua muistella sairauttani enää edes haastatteluissa. Haluan jättää sen taakseni kokonaan."

Jätä se mies

Kompleksi-kirja,  sivu 120:

Hän on ihastunut toiseen.

En ole edes vihainen.

Minä vain itken.

Ja hän sanoo: Olisit hauska edes. Että sinun kanssasi olisi joskus kivaa. Ei näitä muita naisia olisi, jos et olisi tuollainen. Jos olisit hauska. Jos meillä olisi kivaa.

Ajatus oli kytenyt Niina Revon mielessä jo pitkään.

Mitä tapahtuisi, jos antaisi romaaninsa päähenkilölle oman nimensä? Päästäisi irti mielikuvitus-Niinan, heittäisi hänet sivuilleen seikkailemaan, tekemään mitä tahansa, etenkin kaikkea mahdotonta ja hullua. Miten kutkuttavaksi se tarinan tekisikään.

Uskottomuuden Niina valitsi teemaksi, koska oli törmännyt siihen enemmän kuin olisi halunnut.

Vuosia sitten niin oli tehnyt muun muassa Kari Hotakainen, joka kirjoitti Klassikko-romaaniinsa tyypin nimeltään Kari Hotakainen.

"Aivan sairaan hauska idea! Rakastin sitä leikkiä, että Kari leikki Karilla. Aloin heti unelmoida, että vielä joskus teen saman."

Niin sai alkunsa Kompleksi, romaani yt-neuvotteluista ja aviokriisistä. Niina päätti revitellä Niinoilla tosissaan ja kirjoitti romaaninsa päähenkilöksi hahmon, joka muistuttaa hämmentävän tarkasti häntä itseään. Kun julkaisupäivä lähestyi, alkoikin jännittää.

"Mielessäni käväisi, oliko hauska todellisuusleikkini sittenkään niin hauska. Onneksi Mikko kannusti."

Lähteminen ei ole aina realistinen vaihtoehto. Miten omasta elämästään voi oikeastaan edes lähteä?

Kirjan Niina on fiksu, mutta luonteeltaan lapanen. Kun aviomies Tuomas pettää, Niina yrittää pysäyttää hänet olemalla aina vain ihanampi. Mutta vasta kun Niina löytää sisältään toisen minänsä, villin kostaja-Tanjan, Tuomas havahtuu.

Uskottomuuden Niina valitsi teemaksi, koska oli törmännyt siihen vuosien mittaan kaikkialla, enemmän kuin olisi halunnut.

Kirjoitustunnelmaan hän virittäytyi muun muassa lukemalla Vauva-lehden keskustelupalstaa. Neuvoa siellä kysyi nainen, joka odotti toista lastaan seitsemännellä kuulla ja oli juuri saanut miehensä kiinni sivusuhteesta.

"Ensimmäisenä kommenttina joku kirjoitti: Jätä se paska. Jätä heti. Sama neuvo toistui tarinasta toiseen, petetyn elämäntilanteesta riippumatta", Niina sanoo.

"Ihmettelen tuollaista mustavalkoisuutta. Lähteminen ei ole aina realistinen vaihtoehto. Miten omasta elämästään voi oikeastaan edes lähteä? Voiko siitä poistua kokonaan ja jos voi, niin mihin?"

Niina uskoo, että minkä tahansa pettymyksen voi käsitellä ja jättää taakseen.

"Minusta vastaus jokaiseen kriisiin löytyy itsestämme. Ulkoiset tapahtumat eivät ratkaise onnellisuutta. Jos on sinut itsensä kanssa, kaikki on hyvin", Niina sanoo.

"Tärkeintä on, ettei heittäydy uhriksi. Jos ei siedä puolisonsa käytöstä, on sanottava se ääneen ja hyväksyttävä, että seurauksena saattaa olla ero."

Onko rakkaudessasi mitään rajaa, jonka ylittämistä et hyväksy?

"Väkivalta. Tai se, jos oloni olisi jostakin syystä liian paha."

Vaikein sana on EI

Niinasta on vaikea sanoa EI. Hän innostuu kaikesta, ja KYLLÄ tulee hänen suustaan, ennen kuin hän ehtii edes kuulla kysymystä.

Kun Akseli oli yhdeksänvuotias ja Toivo alle yksi, aika ei tuntunut riittävän mihinkään. Niinpä Niina piirsi taulukon, johon merkitsi kaikki tekeillä olevat, keskeneräiset puuhansa.

En lopeta mitään, minkä olen aloittanut, paitsi liikunnan.

Lista näytti tältä:

1. Kirjoita nuortenkirja Seita Parkkolan kanssa. 2. Kirjoita loppuun aikuistenromaani. 3. Viimeistele yliopisto-opiskelut ja gradu. 4. Hoida työsi ohjelmakoordinaattorina Turun kirjamessuilla. 5. Kirjoita kolumneja. 6. Hoida pestisi joukkueenjohtajana pojan joukkueessa. 7. Hoida lapset, mies ja koti.
Niina tajusi, että listasta olisi karsittava puolet pois. Muuten hän uupuisi.

"Arvaa karsinko? En. Paitsi messutyöt loppuivat, kun sairastuin."

Kyseistä ominaisuuttaan Niina kutsuu sitkeää sitkeämmäksi sitkeydeksi. Se tarkoittaa, ettei hän lopeta mitään, minkä on kerran aloittanut.

"Sääntö pätee elämässäni kaikkeen paitsi liikuntaan. Erityisesti sitkeys näkyy ihmissuhteissani", Niina sanoo.

"Rakkaitteni ei ole kovin helppoa tehdä sellaisia asioita, jotka saisivat minut katkaisemaan suhteeni heihin. Kun kerran on ystävyyteni tai rakkauteni kohteeksi päätynyt, siinä sitä sitten ollaan."

Rajaton rakkaus ja sitkeys. Piileekö niissä myös pitkän avioliiton salaisuus?

"Jos tietäisin salaisuutemme, eristäisin sen purkkiin, laittaisin purkin hyllyyn ja myisin viisautta pieninä palasina sitä tarvitseville."

Avioliitto on kuin hiekkakakku

Kompleksi-kirja, sivu 142:

Suljin silmäni ja - siinä he tanssivat. Kaikki toiset ja kolmannet naiset, kaikki he, jotka niin huoletta ja pystypäin ylittävät rajan, liiskaavat kantansa alle vaimoja ja lapsia. He eivät ajattele muita, elävät oman tahtonsa mukaan, omien tarpeidensa vietävissä, he kokeilevat, oletko otettavissa, jos olet, he ottavat. Sellaista se on, ei sen rumempaa. Minkä irti saa, sitä voi pitää omanaan. Haluaisin mennä ja kysyä jokaiselta erikseen: Mitä oikein ajattelit? Mitä ajattelit, ihan todella?

Kompleksi on paitsi romaani, myös osa Niina Revon tekeillä olevaa väitöskirjaa. Sen aiheena on "Sanojen voima osana kriisin kokeneiden ihmisten toipumisprosessia".

Minusta asiat eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat sellaisia, miten niihin suhtautuu.

Mielikuvitusmaailmaansa Niinakin on piipahtanut lepäämään, kun oikea maailma on tuntunut liian rankalta.

"Kirjoittaminen on tapani käsitellä todellisuutta. Sen avulla pääsen toisen ihmisen pään sisään tai vinksautan todellisuuden sellaiseksi kuin haluan."

Niina työskentelee Turun yliopistossa luovan kirjoittamisen opettajana. Hän on vakuuttunut, että sanoissa on taikavoimaa, jonka avulla todellisuutta voi muovailla mieleisekseen.

"Uskon, että maailma alkaa näyttää siltä, millaiseksi sen kuvittelee. Minusta asiat eivät ole hyviä tai pahoja. Ne ovat sellaisia, miten niihin suhtautuu."

Jos kuvittelee maailman kauniimmaksi kuin se on, eikö silloin valehtele itselleen?

"Se vaara on olemassa. Mutta onko sillä oikeastaan väliä?"

Jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista. Joka muuta väittää, juksaa.

Romaanissa Niinan sydän särkyy, mutta erota hän ei halua. Myös Niina Repo kannattaa pitkiä liittoja.

"Olen onnellisesti naimisissa. Mutta jos liitto on kestänyt 20 vuotta, siihen mahtuu kaikenlaista, niin valoisia kuin synkkiäkin päiviä. Joka muuta väittää, juksaa", Niina sanoo.

"Minusta tuntuu, että olen rakentanut hienoa hiekkakakkua. Se kakku on minun perheeni, eikä sen hajottaminen ole ihan yksinkertaista. Oli hyvä tai huono päivä, juuri tämä on minun elämäni."

Mutta onko Kompleksi-romaani totta?

Kertoisitko jo?

Onko kirja totta?

Niina ei kerro. Hän puhuu kolme tuntia mutta ei paljasta lauseellakaan, mikä romaanissa on totta. Ei sitä, onko häntä petetty, onko hän itsekin joskus ihastunut toiseen tai hautonut kostoa, kuten kirjan Niina.

Sen Niina myöntää, että on tilanteita, joissa perinteistä kostoa ei päihitä mikään. Kuten tarinassa, jossa mies sai takaisin elämänilonsa, kun hän keksi sivellä petturivaimonsa auton ovenkahvat koirankakalla.

Haluaisin uskoa, että rajaton rakkaus on mahdollista. Että yhdessä voi elää niinkin, ettei toista edes yritä omistaa. Mutta miksi haluan niin kovasti tietää, onko kirja totta?

"Totta kai haluat", Niina hymyilee.

"Koko kirjan juju on se, että lukija miettii, mikä on totta ja mikä ei. Jos paljastaisin totuuden, vesittäisin samalla kirjani! Tarinani on villiä satua, mutta seassa on ripaus totuutta. Enempää en kerro."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2016.

Kun Ulrika Jakobsson sairastui rintasyöpään, samban rytmi ja kimallus lohduttivat.

"Kun parikymmentä vuotta sitten osallistuin ensimmäistä kertaa sambakarnevaaleihin Helsingin keskustassa, en osannut vielä juuri mitään. Lajissa kiehtoivat samat asiat kuin nyt: liike ja glamour, kimallus, sulat ja irtoripset.

Parasta sambassa on, että siinä voi kehittyä koko ajan. Tanssija ei ole koskaan valmis.

Kymmenen vuotta sitten sain mahdollisuuden liittyä tanssikoulu Sambicin aikuisten naisten esiintyvään ryhmään Grupo Super-Eleganteen. Nyt käyn kolmella sambatunnilla joka viikko ja esiinnyn erilaisissa tilaisuuksissa.

Ryhmämme on tiivis, ja olemme ystäviä tuntien ulkopuolellakin. Laji ei katso ikää eikä kokoa. Samban perusajatus on, että kaikilla on oikeus pitää hauskaa. Nuorimmat ryhmästämme ovat noin 35-vuotiaita, vanhin on jo täyttänyt 60. Jotkut ovat reheviä naisia, toiset hentoja tyttösiä.

Toisinaan käymme kimpassa Tallinnassa ostamassa sambatanssijan varaosia kuten irtoripsiä, hiuslisäkkeitä, toppauksia ja glitteriä. Siellä valikoima on suurempi ja hinnat halvemmat kuin Helsingissä.

Lääkäri painotti, etten saa jäädä kotiin säälimään itseäni. Syksyllä palasin sambatreeneihin.

Sisätossuilla ja verkkareilla pääsee treeneissä pitkälle, mutta esiintyminen vaatii panostusta asuun. Nykyisen fantasiapukuni tein alusta asti itse. Rahaa projekti nieli yli kolmesataa euroa, ja aikaa kului puoli vuotta. Jotta sain tehtyä päähineen ja rinkan tukirangan, opettelin hitsaamaan metallilankaa. Pikkuruiset paljetit ompelin kiinni asuun yksitellen.

Samba auttoi minua paljon, kun sairastuin rintasyöpään keväällä 2014. Onneksi sairaus huomattiin aikaisessa vaiheessa ja pääsin nopeasti leikkaukseen ja hoitoihin.

Tanssikaverit olivat perheen ohella ensimmäiset ihmiset, joille kerroin syöpädiagnoosista. He tukivat minua läpi sairauden.

Pikkujouluaikaan laitoin peruukin ja sulkapäähineen kaljuun päähäni ja nousin lavalle.

Lääkäri painotti minulle, etten saa jäädä kotiin makaamaan ja säälimään itseäni. Otin neuvosta vaarin, ulkoilin kesän mittaan paljon kavereitteni kanssa ja syksyllä palasin sambatreeneihin.

Pikkujouluaikaan laitoin peruukin ja sulkapäähineen solumyrkkyjen kaljuksi jättämään päähäni ja nousin lavalle toisten mukana. Katsojat eivät nähneet tilanteessa mitään epätavallista, mutta minulle se oli iso juttu.

Uskon, että samba auttoi minua ylläpitämään toivoa ja valoisaa asennetta. Tanssi vei ajatukset hetkeksi pois murehtimisesta, ahdistuksesta ja kuolemanpelosta.

Samba on antanut minulle uskoa siihen, että kaikesta selviää."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.

Jaani Vilkkilä on 44-vuotias pappi. Hän asuu Helsingissä, harrastaa balettia ja on neljän lapsen isä.

"Baletti ei ole poikien harrastus. Niin joku tokaisi minulle 1970-luvun lopulla vantaalaisessa lähiössä. Minä uskoin, vaikka olisin halunnut kokeilla.

Luokallani oli tyttö, joka harrasti balettia. Nähtyäni hänen tanssivan ajattelin, että tuohon minäkin pystyisin. Sen sijaan aloin harrastaa yleisurheilua. Huomasin, että olen motorisesti lahjakas ja koordinaationi pelaa.

Koulun discoissa välttelin tanssimista. Minusta oli kauhea ajatus, että olisin tanssilattialla katseiden kohteena, joku näkisi liikkeeni ja pitäisi niitä väärinä.

Vasta kolmikymppisenä löysin tarpeeksi rohkeutta ja aloin harrastaa nykytanssia. Tykkäsin siitä, mutta harrastus jäi, kun muutin toiselle paikkakunnalle.

Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Pari vuotta sitten löysin Vapaan Tanssikoulun miesten balettiryhmän, koska lapseni harrastavat samassa rakennuksessa. Syksyllä 2014 otin härkää sarvista ja soitin ryhmän vetäjälle. Voinko tulla, vaikka en osaa mitään? Juuri sinun kaltaisillesi tämä ryhmä on, vastasi opettaja.

Meitä on ryhmässä seitsemän miestä, ja tanssimme keran viikossa puolitoista tuntia. Harjoittelemme oikeaa balettia niin puhtaasti kuin liikkuvuus antaa periksi. Olemme tosissamme mutta emme jäykkäniskaisia. Fiilis ryhmässä on hyvä. Jotkut meistä ovat laiheliineja, toiset enemmänkin tynnyrivatsaista painonnostajatyyppiä. Ruumiinrakenteella ei ole väliä. Pääasia on, että me kaikki tanssimme.

Meillä on balettitossut, miesten mallia, ei kärkitossuja. Tossujen hankkiminen kasvatti itsetuntoa, sillä niistä tuli oikean tanssijan olo. Niitä lukuun ottamatta meininki tanssisalilla on kuin missä tahansa liikuntaharrastuksessa. Minä pistelen menemään juoksutrikoissa ja t-paidassa.

Kun teen liikesarjoja, näen mielessäni itseni kevyempänä ja notkeampana kuin olenkaan. Silmäys peiliin kertoo karun totuuden. Betonipossuko se siellä hyppii?

Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Omien rajojen yli meneminen on ollut hieno kokemus. Baletin myötä minusta on tullut enemmän minä. Olen ylpeä siitä, että uskalsin keski-iässä lähteä toteuttamaan lapsuuteni unelmaa.

Enää en mieti, olisiko minusta voinut tulla ammattitanssija, jos olisin aloittanut oikeassa iässä. Otan kropastani irti sen, minkä vielä voin. Olen iloinen, että jalka yhä nousee ja intoa riittää. Haaveilen, että vielä jonain päivänä venyn spagaattiin.

Nykyisin voisin hyvin mennä tanssimaan villisti discon keskilattialle. Ihan sama, jos joku katselisi. Antaisin palaa vain."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2016.